Turinakisan fantsu: Pyhän Sigmarin parantola (Jeh, voitti)
Lähetetty: To 22.02.2007 13:40
Terve.
Elikkäs ihan huumoritarinalla lähdin kisaamaan, ja alusta asti miulla oli koko ajan sellainen tunne, että turinan idea oli oikeasti aika hauska. Toteutus sitten ei ollutkaan lopulta niin hyvää tasoa, ja sehän minua tässä ihmetyttääkin, että sillä olevinaan tuo kärkipaikka irtosi. Tänä vuonna epätavallisuus näköjään toimi (liekö Lordin euroviisuvoiton peruja?), eikä vieraannuttanutkaan lukijoita.
Yksi istui hiljaa tuolilla seinää kiinteästi tuijottaen. Toinen seisoi hiljaa hänen vieressään käsi samaisen tuolin puisella selkämyksellä. Molemmat tuijottivat seinää auringonvalon noustessa lattiarajasta hiljalleen ylemmäs, kunnes se yhytti heidän pitkät, valkeat paitansa. Kylmä kirkaisu räjähti ilmoille, ja kaljupäiset alkoivat villisti kynsiä kehoaan. Valkea, mekkomainen paita repesi epätasaisten kynsien edessä, veri ilmestyi näkyviin, ja he kiemurtelivat ja sätkivät, kuin tuli tai hyönteisparvi olisi tarttunut heihin.
”Hoitaja! Hoitaja tänne ja sassiin!” huuto kaikui jostain kauempaa leveän käytävän valkeista seinistä poukkoillen. Valtavat, valkeareunuksiset ikkunat tekivät käytävästä kesäisin uskomattoman kuuman, kun auringonvalo astui niiden kautta peremmälle, ja nytkin noiden kuumankeltaisten sädekimppujen lävitse pinkova hoitaja tunsi inhottavaa ahdistusta vaatteidensa takia.
Kimeä kirkuna hiipi nuoren miehen korviin sairaalloisena, vavahduttavana aaltona, joka oli saada hänet oksentamaan kurkkuunsa nousseen painolastin vuoksi. Hän tunsi pistävää viileyttä kainaloissaan ja selässään, mutta tämä oli nyt hänen työtään, eikä hän halunnut missään nimessä loukata ylempiään tai jumalaansa, jonka nimeä tämäkin laitos kantoi: Pyhän Sigmarin parantola.
”Täällä harhautuneet hullutkin saavat uuden mahdollisuuden”, nuori hoitaja henkäisi työpaikkansa kieroutuneenkuuloisen tunnuslauseen tuskin ääntä päästämättä juostessaan.
Kaljuksi ajeltu potilas juoksi kohtauksensa kourissa vasten kivistä ikkunanlautaa, jonka ulkoneva kovuus aikaansai väkivaltaisen, murskaavan rusahduksen äänen, kun potilaan oikeanpuoleiset kylkiluut napsahtivat säälimättömästi poikki hänen sisällään. Toisen silmänsä pelkäksi veriseksi massaksi repinyt miesparka alkoi vapista hallitsemattomasti kylmällä kivilattialla kamalan kirkunan repiessä yhä lisää kuuluvuutta holvikaarista.
”He ovat kaikkialla, hyvä mies! Kaikkialla ovat! Ihan kaikkialla, kirja sanoo niin!” hän karjaisi sätkintänsä lomassa, ja veri purskahti hänen huuliltaan.
Hoitaja yhytti maassa makaavan kaljupään ja kumartui tämän ylle tutisevin polvin ja hikoilevin käsin. Hän kosketti varovasti potilaan kaulaa ja huomasi, että se vähäkin elämä, lääkkeillä luodun apaattisuuden täyttämä todellisuus, alkoi häilyvästi hiipua pois hänestä.
”Lue… kirja, joka on kirjoitettu päivässä. Päivässä kirjoitettu kirja! Kirjapäivä. Lukea kirjoja päivisin! Miksi ihmeessä? Ehei, en minä sellaista harrasta,” hullu sopotti henkeään haukkoen. Veri valui niljaisena silmäkuopasta hänen poskelleen.
”Tuokaa ruumiskärry”, hoitaja ähkäisi rahisevalla, koulutuksen tiukentamalla äänellä selkänsä taakse ja veti vyöltään pienen puunuijan, millaista jokainen heistä kantoi mukanaan.
”Hei, en minä ole vielä kuollut!” potilas sähähti maanisesti. ”Kuuntele nyt… minua.” Nuori hoitaja koetti sulkea hullun puheet mielestään ja alkoi kääntää nytkähtelevää, repaleista kehoa vatsalleen. ”Hei, minä puhun sinulle!” Asiakas heilautti hoitajan kädet irti olkapäistään ja tarttui tätä niskasta niin nopeasti, että pahoinvoiva nuorukainen ei ehtinyt reagoida, ja äkkiä hän makasi tuon kuolemantuomiotaan odottavan, puolialastoman sekopään niljaisen vatsan päällä säikähdyksestä tiheästi hengittäen.
”Huoneessani on todisteet… ne ovat kaikkialla ja täällä ja tuolla ja jopa siun sänkysi alla, mies. En sulle kertoisi, ellen haluaisi ihmiskuntaa pelastaa ja jos en luottaisi siuhun”, kalju, kiinteästi hoitajaa kiiltävällä silmällään tapittava mies totesi tiukasti. ”Ja kohta… kun olet iskenyt minun pään aivomössöksi tähän lattialle, kerro pomoillesi, että käyt siivoamassa minun sellini, etteivät ne älyä, että sie et olekaan aivan tavallinen, epätietoinen jantteri. Oikeastaan… voisit varmaan iskeä tuon minun velipojankin pään mössöksi tässä samalla, vaikka se nyt vissiin onkin vähän rauhoittunut. Kohta se taas kumminkin herää tuosta möllötyksestään ja ryhtyy hätistelemään niitä pois itestään, niinhän minäkin tein, ja ne lähti pois… Ja silti sinä tapat mut.”
Nuorimies riuhtaisi itsensä potilaan otteesta inhosta ja kauhusta ähkäisten, veti puunuijansa vyöltään ja rysäytti sen säälimättä ja voimalla mielipuolen ohimoon. Valkeat seinät huusivat kallonmurskaavan iskun kanssa, kun luu antoi myöten ja painui kumimaisen aineen lailla kasaan. Haljenneet kallonpuoliskot liikkuivat irvokkaasti ihon alla ja repivät sitä sisältäpäin riekaleiksi, ja se näkyi tummanpunaisina, mustelmankaltaisena läikkänä, jota ei voinut pyyhkiä pois.
Kuin vasta nyt tilanteen tajuten nuorukainen vetäytyi kauemmas runnellusta ruumiista, jonka haavat olisivat voineet olla monien päivien kidutuksen tulosta. Hän painoi vapisevan kätensä suunsa eteen ja hoippui pahoinvoivana ikkunalaudalle, mutta perääntyikin samassa huomatessaan sen olevan sama, mitä vasten potilas oli itsensä murskannut.
”Tuleeko sitä pirun ruumiskärryä tänne, vai ei?” hän ärjäisi kuivuneella kurkullaan ohenevin äänin käytävään. Hän olisi halunnut sulkea silmänsä ja antaa itsensä vaipua parantavaan uneen, mutta hän tiesi, ettei hänen jumalansa Sigmar palkitsisi pelkuruutta. Pian leveästä käytävästä alkoi kuulua kärrynpyörien natinaa: Inhottava, vinkuva ääni, joka vihloi nuorukaisen ohimoissa veitsenterän lailla kalloa vasten. Onneksi hänen ei tarvitsisi kärrätä ruumista poltettavaksi.
********
Pyhän Sigmarin parantolassa asiakkailla ei ollut nimiä. Niitä ei kyselty, niitä ei ollut mitään järkeä kysyä, sillä niitä ei välttämättä tiedettykään. Numerot olivat helpompia käsitellä, ja se esti vähäpätöistenkin ihmissuhteiden toteutumisen. Inhottavaa nuorukaisesta oli se, että hän oli jostain kumman syystä saanut tietoonsa murskaamansa kallon omistajan nimen: Jacob Muller. Ja vähän ajan päästä hän oli tuntenut nenässään makean lemun, jota Jacobin, numero kaksikymmentäyhden, liekehtivä ruumis levitti.
Yön saapuessa valkeat, kalkitut seinät saivat tummansinisen päällysteen, joka muistutti yötaivasta rakennuksen sisällä, ja muutamat käytävälyhdyt toimivat tähtinä ja kuuna, riippuen mistä kulmasta niitä katsoi. Kauempaa katsottuna ne olivat tähtiä, kunnes ne paisuivat lähemmäs tultaessa kuiksi.
Päivällisen tapahtuman tuoman järkytyksen vihdoin alettua hälvetä nuorukainen asteli hieman levollisemmin mielin pitkin parantolan käytäviä yövahtikierroksellaan. Hän tiesi, että hänen täytyisi saada kitkettyä tuo pelontunne itsestään, tehdä lopettamisesta tunteeton ja rutiininomainen toimenpide. Hän katseli kepinnokkaan sidotun kynttilälyhtynsä valossa hänen vasemmalla puolellaan nousevia, kolkkoja metalliovia, joiden yläosissa oli pieni, kalteroitu ikkuna-aukko. Sitten joku kirkaisi.
Nuorukainen hätkähti kuullessaan äkkiä muutaman nopean askeleen viereisestä sellistä, ja valtava massa iskeytyi kyseiseen oveen huoneen sisäpuolelta. Metalliovi vavahti kovaäänisesti, muttei se ollut lähelläkään irtoamista.
”Turvat kiinni siellä!” kirkaistiin samaisesta sellistä raivostuneeseen äänensävyyn, vaikka mitään muuta ei ollutkaan kuulunut. ”Oletko siellä, herra vahti? Tule tänne, minulla on asiaa… tärkeää asiaa. Haluan vain keskustella. Tulisitko ikkunaan? Äkkiä nyt, aika kuluu, etkä sinä ole valmis!”
Nuorimies veti varautuneesti nuijansa vyöltään, asetti lyhtyseipäänsä vasten seinää pienen kalteriluukun vieressä ja astui lähemmäs ovea. Hän koetti liikkua kissamaisen pehmeästi, mutta hänen jännityksestä kömpelöt jalkansa tuntuivat haluavan pettää hänen altaan, ja hän tömähti kaatuvasti vasten metalliovea aivan kalteriruudukon tasalle. Heilahtanut lyhty heitti valonsa pimeään selliin. Jostain kuului outoa, mongerruksenomaista mutinaa, joku liikkui huoneessa. Ketään ei näkynyt, kunnes lyhty otti lisää vauhtia palatessaan, ja valtavat huulet maiskuttivat hetken pimennossa. Sitten lämpimänkeltainen valo näytti kaltereita vasten painautuneet, turpeat kasvot. Sellin inhottava virtsanhaju voimistui.
”Hyvä, kun tulit!” kuvottavanturpea mies sihahti hengästyneenä. ”Hullujen huudot, en kestä tätä enää! Ne huutavat joka yö täällä, enkä minä saa unta! Tee jotain, herra yövahtihoitaja, tee jotain. Ole kiltti. Auta minua!”
Hänen kasvonsa olivat kuin epämuodostunut möykky sykkivää, vääntelehtivää kynttilävahaa, jonka rasvainen pinta heijasti liekinvaloa inhottavalla tavalla, ja nuorukainen tunsikin hienoista tarvetta kääntää katseensa. Pienet, laiskoina tuikkivat silmät pilkistivät hädin tuskin lihavuudenluomista luolistaan, ne tuntuivat lähes hypnoottisilta kaikessa säälittävyydessään. Räkä valui paksuna, etanamaisena otuksena vereslihalle raavitun nenänpielen takaa, missä hänen sieraimensa oletettavasti pitivät paikkaansa.
”Ainoa, kuka täällä huutelee, olet sinä, numero viisitoista”, nuorukainen totesi tiukasti. ”Mene takaisin huoneesi perälle ja nuku, ettei minun tarvitse ryhtyä toimenpiteisiin.” Lihava mies tunki ystävällismieliset kasvonsa kiinni kalteriruudukkoon niin, että hänen naamansa jakautui säännöllisiin osasiin hänen ihonsa pusertuessa ikkunan toiselle puolelle vähän matkaa: Paksut huulet, kuvottavanrasvaiset posket, löysä otsa silmäonkaloineen ja epämääräinen, kasvainta muistuttava nenä, erottuivat omiin ruutuihinsa huvittavannäköisinä.
”Minä kovasti ihmettelen, ettet sinä kuule niitä”, lihava mies jatkoi satusetämäisellä äänellään ja työnsi kuvottavasti pullottavia kasvonpiirteitään yhä enemmän ikkunan toiselle puolelle. ”Mutta sinun täytyy oppia kuulemaan, sinulta odotetaan suuria asioita. Eikös Kaksiykkönen maininnut tästä mitään, ennen kuin iskit hänen kallonsa palasiksi? No kuitenkin, minulle huudettiin tänään, että minut pistetään lihoiksi muutaman päivän kuluttua mukamas tilanpuutteen ja yhteiskuntakelpaamattomuuteni takia… Ja nyt turvat kiinni siellä perällä! Pitäkää päänne ummessa, piru vie! Turvat tukkoon! Täällä yritetään keskustella! Kyse on, perkele, teidänkin tulevaisuudestanne!”
Nuorukainen tuhahti, puristi sormensa yhä tiukemmin nuijansa puuvarren ympärille ja nosti sen potilaan silmien tasalle.
”Astu taemmas ja käy nukkumaan”, nuorukainen sanoi rohkaistuneemmin, mutta hän ei pystynyt vieläkään katsomaan ihranaamaa suoraan silmiin.
”Ei, ei, en minä mitään pahaa halua”, mies sanoi nopeasti. ”Asianlaita on vain niin, että minä en ehdi valmistamaan sinua suureen koitokseesi, koska olen siirrettävänä teurastähteiksi. Kai sinä muuten teet sen? Kai sinä tapat minut? Oi, minä niin toivon sitä. Yksi, nopea viilto kurkkuun, ja minä kurnutan vähän aikaa kuin sammakko ja puhaltelen verisiä kuplia. Herra vahti, teetkö sinä sen?”
”Varoitan sinua viimeisen kerran, numero viisitoista”, nuori hoitaja sanoi uhkaavasti. ”Astu taemmas ja käy nukkumaan. Olen myöhässä kierrokseltani.”
Kuului inhottavaa tuhinaa, kun lihava mielipuoli irrottautui vaivoin kalteriruudukosta ja perääntyi hitaasti taaksepäin. Miehen lotiseva huohotus kiihtyi, ja kuola alkoi valua paksuna, katkonaisena putouksena hänen suupielestään. Kuvottava, sihisevä ääni pääsi ilmoille joka askeleella, kun hänen rasvamakkaransa pyyhkäisivät heilahtaessaan toisiaan vasten, ja hitaasti liikehtivä mies näytti, kuin olisi voinut luhistua sisältäpäin kuolemaan milloin tahansa. Nuorukainen katsahti teatraalisen ärtyneesti potilaaseen, tarttui lyhtysauvaansa, kääntyi ja alkoi astella auktoriteettinsa tuoma ylemmyydentunne mielessään eteenpäin. Hän oli saavuttanut ensimmäisen voittonsa. Ehkä Sigmar olikin hänen kanssaan. Sitten kuului vertahyytävä kirkaisu.
”Herra yövahti, katso Kaksiykkösen päiväkirjat!” turpean miehen ääni pihisi pakokauhumaisen kimeänä. ”Älä anna niille sijaa epäillä sinua! Nyt mene! Mene jo! Juokse pakoon! Mene siivoamaan vanhan Jacobin huone huomenna! Tai ainakin kerro niille noin! Älä luota keneenkään, hoitajamies! Älä minusta välitä, kyllä minä pärjään! Ja te muut, pitäkää turpanne kiinni! Olkaa hiljaa, älkää huutako hänelle, kun hän kulkee ohitsenne! Pitäkää turpanne kiinni edes tämän kerran!”
Nuorukainen ei palannut mielipuolen sellille, hän ei halunnut kuunnella. Astellessaan hiljalleen pitkin yönsinisiä käytäviä hiipivä kauhu alkoi kohottaa irvokkaita kasvojaan.. Pyhän Sigmarin parantola oli jo näin aikaisin saanut hänet epäilemään itseään. Vaikkei hän sitä itselleen myöntänytkään, hän tunsi hiipivän kauhuntunteen kasvavan hetkihetkeltä suuremmaksi hänen mielessään.
Hän oli murskannut mielipuolen kallon, hän oli kuunnellut hullujen pakkomielteistä anelua, jonka sekavuus tuntui kaikesta huolimatta jollaintapaa järkeenkäyvältä, mutta hän ei tiennyt miten. Nuorukainen mietti viidennentoista sellin turpeaa asukasta ja ohuita, sekavia sivuja Jacobin veristen kallonsirpaleiden joukossa. Huomenna olisi päivä uusi.
********
Aamuaurinko kuumensi ikkuna-aukkojen läpi sisälle tunkeuduttuaan osumakohtansa tulikuumaksi, mikä aikaansai levottomuutta osassa asukasjoukosta.
”Se tuijottaa mua tuolta… oon varma siitä. Se haluu mut!” numero seitsemän huudahti nopeasti hengittäen hivuttautuessaan selkä seinää vasten käytävää pitkin. Aurinko valaisi kahdennenkymmenennen sellin metallioven, ja rauhallisin askelin seitsemännen sellin asukin vierellä asteleva nuorimies tunsi piston mielessään. Hän ei olisi halunnut muistaa mitään eilisestä: Pala nousi hänen kurkkuunsa ja sai hänet tuntemaan olonsa sairaaksi, kun hän katsoi jo pelästyneen odottavana seuraavan oven järjestysnumeroa.
”Hei, en taho päästä valokaarelle, ellei se johda kulta-arkun luokse”, numero seitsemän totesi kuivalla, mumisevalla äänellään, ja nuorukainen havahtui sen verran, että kääntyi itsensä pakottamana katsomaan potilasta. ”Ja ne kolikot ei saa olla tehty auringosta tietenkään.” Hoitaja laski kätensä tiukasti potilaan olkapäälle ja patisti tämän nopeasti eteenpäin. Kahdeskymmenesensimmäinen selli oli väistetty.
”Oisit nyt vaan käyny hakemassa sen”, numero seitsemän sanoi alakuloisesti. ”Jos mää käyn sen sulle. Tuon sitte illalla.”
”Kävele”, nuorukainen käski synkästi, vapina hänen äänessään oli suoraan verrattavissa hänen ajatuskulkunsa pakokauhumaiseen haparointiin. Mitä helvettiä oli tapahtumassa? Joku rapisteli ikkunalaudalla, päiväkirjat sivut kääntyivät rahisevasti kuin ohuet pergamentit ja tuo ääni vihloi ilkeästi korvissa.
Lintu rääkyi pihalla, se kuljetti nokassaan ohutta kastematoa, jonka mustat, ulostemaiset sisuskalut roikkuivat rispaantuneen makkaranauhan tavoin sen niljaisen ruumiin ulkopuolella. Niiden väri muistutti yhtälailla repeillyttä, kieroutunutta ja vääntynyttä yötä, jonka pehmeä tummansinisyys oli mutristunut likaisenmustaksi, kokkareiseksi kaatopaikaksi. Päivä vaihtui taas illaksi, ja lyhtysauvan valo tuntui nyt hukkuvan tuohon lietteenomaiseen, mutamaiseen yöseokseen. Sellinumerot vilisivät hiljaisina, vaanivina hänen ohitseen ja tuntuivat välillä koukkaavan hänen eteensä, kun hän koetti välttää katsomasta niitä: seitsemän, viisitoista ja kaksikymmentäyksi.
Hän luuli kuulevansa lihavien huulien maiskutusta, kallonsirpaleiden rapinaa ja auringonsäteiden sihisevää kosketusta ihmisiholla. Itse asiassa, hänen makuukammarinsa lukko maiskautti kostein huulin avainta vasten, ovi aukeni rapisten ja hän astui sisään epämiellyttävä, pistävä tunne kehossaan. Oli kuuma ja kylmä samaan aikaan. Notkeat, vitivalkoiset kirjansivut läpättivät sisään tulvahtaneen ilmavirran voimasta.
”Mitä pirua…” nuorukainen kuiskasi. Hän näytti valahtavan veltoksi, ja ovi lipesi hänen otteestaan ja luisui itsestään kiinni hänen takanaan. Kahdensormenpaksuinen kirja makasi aukinaisena hänen puisella yöpöydällään kuin giljotiini, johon hänen olisi laitettava kaulansa. Vapisevin käsin hän iski kirjan kiinni kuin puistattavan raivokohtauksen vallassa ja käänsi sen takakannelleen yhdellä inhonsekaisella kosketuksella.
”Jacobin, numero kaksikymmentäyhden, päiväkirja”, hän sihahti kuivasti kultakirjaimin kirjoitetun nimen. Hänen ohimonsa alkoivat tykyttää räjähdyspisteessä kuin mielipuolten öiset kirkaisut hänen mielessään ja heikotuksentunne astui häneen. Sitten, vailla minkäänlaista ajatusta tai pakkoa, hän tarttui tummanpunaiseen nahkakanteen ja avasi kirjan eteensä. Tykytys loppui äkisti, hänen silmänsä tuntuivat kuivuvan ja nauliintuvan viehkeisiin, eläväisiin kirjaimiin, jotka alkoivat pyörteillä mustavalkoisena spiraalina hänen edessään. ”Esipuhe: Katsoimme yhdessä kesäillan auringonlaskua kuin kaksi liekehtivää sielua.”
Haluan kertoa sinulle kauniin tarinan, ystäväni. Minä tykkäsin pienempänä leikkiä eläimien kanssa, eikö niin? Maatila oli pieni mutta kullanhohtoinen tilkku, jonka ylpeytenä olivat erityisen maukkaat ja lihavat porsaat. Voisi sanoa, että ne melkein olivat perheenjäseniin verrattavia, lähes vertaisiamme. Sitten eräänä päivänä tuli aika teurastaa yksi, ja että se osasikin parkua. Noh, massu auki ja suolet ulos, kenelläkään ei ollut kivaa. Sitten söimme sen. Ja sitten meidän koko perhe suljettiin laitokseen. Tai oikeastaan meitä kehotettiin ensin menemään itse, mutta kun meitä ei huvittanut, Sigmarin papit tulivat ja kiskoivat meidät yksitellen hevosillaan kivaan paikkaan, joka tunnettiin nimellä Pyhän Sigmarin parantola. Oltiinko me muka tehty jotain pahaakin? En kerro!
Ensimmäinen päivä: Viidestoista kesäkuuta.
Koko päivän istuimme kahlehdittuina pimeässä huoneessa... kuten kotona konsanaan. Välillä näkymätön ovi aukeni, ja johtaja heitti vesisangollisen kylmää vettä päällemme. Hän kutsui sitä... puhdistautumiseksi. Pyysin, että meidät siunattaisiin, mutta pyyntööni ei suostuttu. Huusimme yhteen ääneen, että emme olleet tehneet mitään, mutta se ei auttanut. Huusin, että olin hurskas, hurskaampi kuin muut perheessäni... Sitten he, isäni, äitini, siskoni ja veljeni, hakkasivat minua kahleillaan.
Toinen päivä: Kuudestoista kesäkuuta.
Ei mitään erityistä kerrottavaa. Ulkona on varmaan ihan kaunis ilma, kuulen lintujen laulavan... Tai ehkä se onkin pikkusiskoni äkäistä vinkumista. Hän on aina kovin nirso ruoan suhteen, mutta minusta täällä saa ihan maittavaa ruokaa. Jotain tähteitähän meille syötetään, mutta raa’at kalanpäät eivät kovin huonoja voi olla, jos niitä älyää pitää hetkenaikaa vasten kylmää kiviseinää, jolloin ne ikään kuin imevät tämän mahtavan laitoksen koko historian itseensä. Perhana, tuolla on rotta. En ehtinyt saada sitä kiinni. Olisin murskannut sen vasten rosoista lattiaa. Taas linnut laulavat... Tai ehkäpä se onkin taas pikkusiskoni äksyilyä... Ehkäpä hän ei halua tulla tapetuksi, kun noin kirkuu... kuolisipa hän jo pois.
Nuorukainen värähti. Hän kakoi, kuin hän olisi ollut nukkunut oksennus kurkussaan kahdenpäivän ajan. Hän hengitti syvään ja ahmi niukkaa ilmaa, kuin olisi ollut monen tunnin ajan tukehtumispisteessä. Yö oli tullut, sen pystyi vaistoamaan. Kummallinen ulvonta kiiri läpi lähitienoon, hänen huoneensa nurkasta kuului rapinaa. Se toi hänelle mieleen asian, mitä hän ei suoranaisesti muistanut. Hullut kalistelivat ketjujaan lähikäytävissä, ja raskas metalli päästi maiskahtavan äänen osuessaan kiviseinään. Sitten tuli hiljaista. Nuorukainen päätti lukea vielä yhden luvun.
********
Aurinko paistoi, ruoho hehkui rehevyyttään ja vaaleansininen taivas lainehti tasaisesti, lempeästi lailla lammenaaltojen.
”Ei! Ei! Hoitaja, vie miut pois täält! Se näkee miut, se ei tykkää! Se korventaa miut ja sitten tekee miusta orjansa!” numero seitsemän kirkui. Potilas haroi kiivaasti jaloillaan tukea talonseinän, jonka kylkeen hän oli painautunut, varjostamasta kukkapenkistä, ettei olisi luisunut parin askeleen päässä loimottamaan auringonvaloon. Hänen hikiset raajansa tutisivat hallitsemattomina, hänen silmänsä kiiluivat pakokauhusta vaaleina. ”Byäääh, miun kultarahat, miun rahat. Ja kaik menneet maahisen pussiin!”
Nuorukainen ei kuunnellut, hän ei edes kuullut asiakkaan anelua. Jacobin päiväkirja makasi aukinaisena hänen uupuneiden silmiensä edessä kuin hiljainen seireeni. Aamuauringon kirkkaus oli mukavan lämmittävää, aivan siltä hänestä todellakin tuntui. Hän ajatteli hiljaa mielessään, ettei se kenties olisi lämmittänyt, ellei se olisi ollut niin kirkas.
Viidestoista päivä: Kolmas heinäkuuta?
Ehkei ollutkaan niin hyvä idea tulla kyläilemään tänne. Miksikö? Älä nyt vaan kerro kenellekään, mutta minusta tuntuu, että emme ole täällä aivan yksin. Minua tarkkaillaan, tunnen sen niskassani ja selässäni! En osaa sanoa, mikä se on, mutta ainakin tiedän, että se on joku. Minua on kielletty puhumasta kenellekään, mutta silti kuiskasin Kolmekympille, että se saattaa olla jokin ihan pienikokoinen... ehkäpä pienen linnun kokoinen. ”Jos se voi olla pikkulinnun kokoinen, se voi myös olla hiiren kokoinen”, Kolmekymmentä kertoi minulle. Oli huojentavaa kuulla, että olimme samoilla linjoilla asian kanssa. Tosin, hän kertoi myös, ettei häntä haitannut lainkaan se, että tämä henkilö katseli häntä. Noh, huomenna Kolmekymppinen kuulemma pistetään lihapaloiksi, emme enää voi keskustella asiasta.
Päivät kuluivat, ja nuorukainen vietti huomaamattaankin yhä enemmän aikaa päiväkirjan lumossa. Hän luki aina, kun vain töiltään pystyi, ja kirja kulki aina hänen mukanaan. Öisin hänen tarkastuskierroksensa lyhenivät kertakerralla, ja hän vietti suurimman osan niistä istumalla transsimaisessa olotilassa jollakin asiakkaille tarkoitetuista tuoleista.
Kolmaskymmenes päivä: Kaippa me olemme jo talveen kerenneet, sanotaan vaikkapa viidestoista joulukuuta.
Minä olen nähnyt sen! Se seuraa minua kaikkialle! En saa sitä karistettua kannoiltani! Ja se huutaa! Se huutaa yhtä kovaa kuin hullut! Minä en ole hullu... Olen vain lainassa täällä. En pysty sulkemaan silmiäni, mutta silti itken ja vollotan. Ei voi olla totta, haluan pois täältä! Kaltereita, metallia, umpikiveä! En taida kestää enää kauaa. Tahdon häipyä kotiin. Tahdon mennä syömään aamiaista porsaan kanssa! Mutta arvaapa mitä, me tapoimme ne kaikki! En minä osaa kasvattaa porsaita, isäni osasi... Mutta hän on kuollut! Ja minä nauran sille!
Mikset sinä voi tehdä mitään minun hyväkseni? Lukisit tarkemmin! Mikset jo lue tarkemmin? Käy etsimään kaikkea pientä ja ovelaa, mitä minä olen vuodattanut. Minä tahdon, että se pieni linturotta katoaa! Välillä se ei ole missään, silloin kun minut pestään, kun minun päälleni heitetään sangollinen vettä. Se ei kaiketi pidä vedestä. Minä lupaan kirjoitella, jos vain pystyn. En tunne enää sormianikaan. Helvetti, minä tahdon pois täältä! Tai sitten te voitte painua pois! Itkettää! Saitte minut itkemään!
Kolmaskymmenesensimmäinen päivä: Joo, helmikuu on ihan sopiva.
Se haisee…Tänään on hyvä päivä.
********
”Olen kuullut huhuja, ettet hoida työtäsi kunnialla”, parantolan johtaja totesi vakavasti. ”Etkö sinä ymmärrä panoksesi tärkeyttä, nuori mies? Me elämme vaikeita aikoja, me emme voi näinä päivinä antaa tuumaakaan anteeksi missään muodossa meitä uhkaavalle, ympäröivälle maailmalle!”
”Kyllä, herra. Olette oikeassa, herra”, nuorukainen sanoi alistuneesti. ”Myönnän olleeni… välinpitämätön, mutta pystyn ryhdistäytymään ja palaamaan kunnialla Pyhän Sigmarin palvelukseen, minä lupaan sen.”
”Hmm... Minä luotan sinuun, mutten voi päästää sinua pois rangaistuksetta”, johtaja sanoi. ”Mene huoneeseesi odottamaan iltaa. Rangaistukseksesi joudut tekemään jokaisen yövahtivuoron seuraavan kuukauden ajan päivätöidesi lisäksi. Voit poistua.” Mikä olisikaan sopinut hänelle paremmin?
Neljäskymmenes päivä: Kymmenes syyskuuta.
Äääääääärgh, minähän olen tulessa! Ette ymmärrä, ne ovat kaikkialla! Ja ne tulevat aina takaisin! Hullujen huudot, ne kaikuvat... kaikuvat! Haha, ja ne kuulostavat kaikenlisäksi pelottaviltakin. Tänään hakkasin otsani verille vasten seinää. Jotkut sanoivat, että olen vaaraksi itselleni, ja sain lyhyemmät kahleet. Hitto, nämä ovat oikeasti mukavat! Mutta… Mitä voin tehdä, jos ne yhyttävät minut näin? En pääse pakoon! Olen tuomittu! Tuomittu, sanon teille! Tappakaa minut jo… nam, raakaa kalaa. Pidän itseäni taiteellisena, olen pysynyt järjissäni vain ja ainoastaan taiteeni avulla. Katso nyt, miten nätin asetelman olen tehnyt lattialle. Rotanhäntä on kieputettu nätisti kalanpään silmänaukosta ja solmittu yhtenäiseksi lenkiksi... Ja sitten minä olen voimakkain! Eikä kukaan saa tietää sitä, ja minä katson kukkulaltani… eipäs, rannalta, ja ravut nykivät varpaani tyngiksi. Minä en ole hullu... minä... en... ole... hullu. Jos... olisin... sen... varmaan... myöntäisin... koska... pidän... kaikesta... itsessäni... Heippa!
Neljäskymmenesseitsemäs päivä: Yhdestoista lokakuuta.
Pöö! Haha, halusin vain pelästyttää sinut. Noh, älä välitä minusta, minä nyt vain satun olemaan tällainen.
Viideskymmeneskuudes päivä: Ja mistähän hitosta minä muistaisin?
Oletko muuten sattunut miettimään, miksi päiväkirjani ei kata jokaista päivää? Älkää huolestuko, se johtuu vain siitä… Ettei niitä koskaan tapahtunut! Me elämme pätkittäin, ettekö ymmärrä! Välillä menee monta päivää, mutta kyllä me silti putkahdamme taas esiin. Ei muuta merkittävää.
Nuorukainen sulki vilunväristyksen kourissa nahkakantisen päiväkirjan, laittoi sen vastahakoisesti takkinsa taskuun ja tarttui seinää vasten nojaavaan lyhtysauvaansa. Liekki heilahti, kasvoi hetkeksi välähtäessään ja heitti uupuneen palvelijan nousevan varjon vastakkaiselle seinälle. Käytävän pimeys näytti seuraavan häntä ja supistuvan hänen ympärilleen, hänen nuori ihonsa näytti nyt harmaantuneelta ja ryppyiseltä vanhukseniholta, kuolleen ihmisen iholta, jonka pinnan tuntumassa verisuonet värähtelivät kuin niljaiset kastemadot, joiden mustat, ulostemaiset sisäelimet pursuavat ulos leikellystä kehosta.
Hitain askelin hän alkoi astella valoa luoden eteenpäin pitkin jykevien metalliovien ja numerolaattojen reunustamaa käytävää. Yönsiniset seinät tummenivat sitä mukaa, mitä pidemmälle hän laahusti, valo katosi hänen kanssaan, pysyi vain lyhdyn keilan alueella, ja nuorukainen upposi syvemmälle. Hänen ajatuksensa tuntuivat kuivuvan, hän tunsi ihonsa rapistuvan, putoavan pois kuin poltetun kuoren. Tästähän numero seitsemän oli puhunut, ainakin jossain määrin. Ei väliä, hän oli päässyt lähes loppuratkaisuun. Pieni nahanpala Jacobin päiväkirjan sivujen välissä oli aivan vihoviimeisen luvun alun kohdalla.
Luhistumispisteessä värjöttelevä keho laskeutui kovalle puutuolin pinnalle ja nojautui taaksepäin nautiskellen. Luiseksi nahistunut käsi laski lyhtysauvan nojaamaan vasten viereistä aamiaispöytää, jonka lahonnutta pintaa peitti punavalkea pöytäliina. Kuivin sormin, joiden kärjet olivat rapistuneet ja muuttuneet tummanpunaisiksi, rupimaisiksi tyngiksi, hän kaivoi päiväkirjan taskustaan. Hymyillen hän siveli punaista nahkakantta, livautti sormensa kirjanmerkin kohdalle ja aukaisi opuksen.
Kahdeskymmeneskuudes päivä: Täytän tänään vuosia... ja kuukausi oli... tammikuu?
Tänään en voi olla juro, korvastani virtaa puro. Ne huusivat tänä aamuna niin kovaa, että luulin, että korvani halkesivat. Hitto, minä en ymmärrä enää yhtään mitään. Näen silmieni pinnalla kuolleita elukoita, jotka hukkuvat silmänesteeseeni, siihen valkoiseen, kiinteän mömmöön, joka näyttää suolta. Minun päälleni heitettiin tänään kalanperkeitä.
En enää kanna kaunaa niille, ketkä vuokrasivat minut tänne. Näin tänään linturotan, se kömpi esiin haisevasta raadosta… Se raato olin minä. Sieltä se naputti nokallaan tiensä ihoni lävitse ja nosti siivekkään kouransa tervehdykseen, ja se oli aivan limainen ja verinen ja niljakas. Se kertoi iloisesti minulle, että olin uskomattoman ruma. Sen mukaan minä kaunistuisin, jos minut suolistettaisiin, ja kuulemma sitä he ovat minulle aikoneet tehdäkin. Kalanperkeiksi, hienoa. Linturotta tapitti minua veikeillä silmillään hetken, kunnes se hyppäsi etureisieni päälle ja halasi minua.
”Sinä et ole siellä, missä luulet olevasi, mutta et tiedä sitä”, se sanoi.
”Turpa kiinni siellä!” joku huusi kimittäen... Se kuulosti porsaalta, mikä pyöriskelee karsinassaan, piikikkään rautalanka-aidan rajaamassa mutakuopassaan, ja vähän ajan päästä isäntä tulee kirveen kanssa katsomaan. Aih, kynä melkein putosi kädestäni. Tunnen alkavani paisua, ja kahleet tuntuvat kutistuvan raajojeni ympärille. Olkaa jo hiljaa, te saatte minut itkemään! Minä en pidä huutelusta! Lopettaa saatte nyt! Byääh! Tulkaa luokseni, niin hukutan teidät itseeni ja syön teidät! Mutta olkaa kilttejä ja lopettakaa tuo mölyäminen!
Nyt minua pelottaa liikaa jatkaakseni kirjoittamista. Haikein hyvästein halaan teitä kaikkia, erityisesti sinua, joka kohta tiedostat, ketä minä tarkoitan. Rakastan sinua! Toivottavasti olette viihtyneet muistelmieni valoisissa arkunkantajaisissa... Kerron teille salaisuuden, maahisia ei ole oikeasti olemassa! Se on minun testamenttini teille!
Linturotta piipitti, halasi läskejäni ja sytytti minut tuleen. Ihrani ruokkivat ahnasta liekkiä anteliaasti.
Rakkaudella, Benjamin Alistair Crowley-Breeg
Ps. Kohta saattaa sattua, jos kaikki on mennyt hyvin. Heippa.
”Minä?” nuorukainen sähähti ymmärtämättömänä, tuskin ääntä päästämättä. Samassa päiväkirja putosi hänen liukkaista käsistään, välähti varjona viereisellä seinällä ja tömähti vasten lyhtysauvaa, joka kaatui hallitsemattomasti aamiaispöydän pöytäliinalle. Äkkiä pöytä roihahti valtavaan liekkiin, joka levisi elävän olennon lailla lähiympäristöön. Pienet liekkijalat viipottivat pitkin puista lattiaa ja hyppelivät leikkisästi sinne tänne.
Nuorukaisen valkea vaatteenparsi heilahti liekehtivänä verhona hänen peräänsä kuin riehakas, kuolaava sadisti. Kauhuissaan harvoihin huonekaluihin kompasteleva hoitaja lennähti vatsalleen roihuavan aamiaispöydän alle, jonka päältä kuuluva karjunnanomainen rätinä sulki hänen korvansa ja jätti hänet tuijottamaan kuurona ympärille noussutta helvettiä. Musta savu näytti nousevan maan alta, ja kummallinen viima paiskasi liekkejä edestakaisin syöttäen niitä piiskaniskumaisesti. Ja kaikennielevän mustuuden ja räiskyvän punaisuuden keskellä hän näki itsensä kahleissa.
Nuorukaisen turpea keho vääntelehti rasvaisena rososeinäisen sellin pimeässä nurkassa. Sangollinen kalanperkeitä lätsähti vasten hänen epämuodostuneita, uskomattoman kuvottavia kasvojaan, ja hän kurotti paakkuisen kielensä nuollakseen mahdollisimman paljon lietettä suuhunsa. Parantolan työntekijöiden poistuttua hän liikahti ähkäisten ja kaivoi jostain hyllyvän kylkensä alta pienen kirjan. Kuului äänekäs pihahdus, kun ilma pakeni yhteen törmänneiden lihamassojen alta, ja nuorukainen nosti esiin hienon, kiiltävän kynän.
”Minä”, nuorukainen totesi synkästi, vilkaisi ympäröiviä liekkejä, joiden terävähampaiset kidat valuttivat tuhoavaa kuolaansa. ”Minähän se siinä.” Liekit lähestyivät iloisin tanssiaskelin, tarttuivat toisiinsa hellästi ja kumartuivat halaamaan kaikkea ympärillään.
”Heippa.”
Elikkäs ihan huumoritarinalla lähdin kisaamaan, ja alusta asti miulla oli koko ajan sellainen tunne, että turinan idea oli oikeasti aika hauska. Toteutus sitten ei ollutkaan lopulta niin hyvää tasoa, ja sehän minua tässä ihmetyttääkin, että sillä olevinaan tuo kärkipaikka irtosi. Tänä vuonna epätavallisuus näköjään toimi (liekö Lordin euroviisuvoiton peruja?), eikä vieraannuttanutkaan lukijoita.
Yksi istui hiljaa tuolilla seinää kiinteästi tuijottaen. Toinen seisoi hiljaa hänen vieressään käsi samaisen tuolin puisella selkämyksellä. Molemmat tuijottivat seinää auringonvalon noustessa lattiarajasta hiljalleen ylemmäs, kunnes se yhytti heidän pitkät, valkeat paitansa. Kylmä kirkaisu räjähti ilmoille, ja kaljupäiset alkoivat villisti kynsiä kehoaan. Valkea, mekkomainen paita repesi epätasaisten kynsien edessä, veri ilmestyi näkyviin, ja he kiemurtelivat ja sätkivät, kuin tuli tai hyönteisparvi olisi tarttunut heihin.
”Hoitaja! Hoitaja tänne ja sassiin!” huuto kaikui jostain kauempaa leveän käytävän valkeista seinistä poukkoillen. Valtavat, valkeareunuksiset ikkunat tekivät käytävästä kesäisin uskomattoman kuuman, kun auringonvalo astui niiden kautta peremmälle, ja nytkin noiden kuumankeltaisten sädekimppujen lävitse pinkova hoitaja tunsi inhottavaa ahdistusta vaatteidensa takia.
Kimeä kirkuna hiipi nuoren miehen korviin sairaalloisena, vavahduttavana aaltona, joka oli saada hänet oksentamaan kurkkuunsa nousseen painolastin vuoksi. Hän tunsi pistävää viileyttä kainaloissaan ja selässään, mutta tämä oli nyt hänen työtään, eikä hän halunnut missään nimessä loukata ylempiään tai jumalaansa, jonka nimeä tämäkin laitos kantoi: Pyhän Sigmarin parantola.
”Täällä harhautuneet hullutkin saavat uuden mahdollisuuden”, nuori hoitaja henkäisi työpaikkansa kieroutuneenkuuloisen tunnuslauseen tuskin ääntä päästämättä juostessaan.
Kaljuksi ajeltu potilas juoksi kohtauksensa kourissa vasten kivistä ikkunanlautaa, jonka ulkoneva kovuus aikaansai väkivaltaisen, murskaavan rusahduksen äänen, kun potilaan oikeanpuoleiset kylkiluut napsahtivat säälimättömästi poikki hänen sisällään. Toisen silmänsä pelkäksi veriseksi massaksi repinyt miesparka alkoi vapista hallitsemattomasti kylmällä kivilattialla kamalan kirkunan repiessä yhä lisää kuuluvuutta holvikaarista.
”He ovat kaikkialla, hyvä mies! Kaikkialla ovat! Ihan kaikkialla, kirja sanoo niin!” hän karjaisi sätkintänsä lomassa, ja veri purskahti hänen huuliltaan.
Hoitaja yhytti maassa makaavan kaljupään ja kumartui tämän ylle tutisevin polvin ja hikoilevin käsin. Hän kosketti varovasti potilaan kaulaa ja huomasi, että se vähäkin elämä, lääkkeillä luodun apaattisuuden täyttämä todellisuus, alkoi häilyvästi hiipua pois hänestä.
”Lue… kirja, joka on kirjoitettu päivässä. Päivässä kirjoitettu kirja! Kirjapäivä. Lukea kirjoja päivisin! Miksi ihmeessä? Ehei, en minä sellaista harrasta,” hullu sopotti henkeään haukkoen. Veri valui niljaisena silmäkuopasta hänen poskelleen.
”Tuokaa ruumiskärry”, hoitaja ähkäisi rahisevalla, koulutuksen tiukentamalla äänellä selkänsä taakse ja veti vyöltään pienen puunuijan, millaista jokainen heistä kantoi mukanaan.
”Hei, en minä ole vielä kuollut!” potilas sähähti maanisesti. ”Kuuntele nyt… minua.” Nuori hoitaja koetti sulkea hullun puheet mielestään ja alkoi kääntää nytkähtelevää, repaleista kehoa vatsalleen. ”Hei, minä puhun sinulle!” Asiakas heilautti hoitajan kädet irti olkapäistään ja tarttui tätä niskasta niin nopeasti, että pahoinvoiva nuorukainen ei ehtinyt reagoida, ja äkkiä hän makasi tuon kuolemantuomiotaan odottavan, puolialastoman sekopään niljaisen vatsan päällä säikähdyksestä tiheästi hengittäen.
”Huoneessani on todisteet… ne ovat kaikkialla ja täällä ja tuolla ja jopa siun sänkysi alla, mies. En sulle kertoisi, ellen haluaisi ihmiskuntaa pelastaa ja jos en luottaisi siuhun”, kalju, kiinteästi hoitajaa kiiltävällä silmällään tapittava mies totesi tiukasti. ”Ja kohta… kun olet iskenyt minun pään aivomössöksi tähän lattialle, kerro pomoillesi, että käyt siivoamassa minun sellini, etteivät ne älyä, että sie et olekaan aivan tavallinen, epätietoinen jantteri. Oikeastaan… voisit varmaan iskeä tuon minun velipojankin pään mössöksi tässä samalla, vaikka se nyt vissiin onkin vähän rauhoittunut. Kohta se taas kumminkin herää tuosta möllötyksestään ja ryhtyy hätistelemään niitä pois itestään, niinhän minäkin tein, ja ne lähti pois… Ja silti sinä tapat mut.”
Nuorimies riuhtaisi itsensä potilaan otteesta inhosta ja kauhusta ähkäisten, veti puunuijansa vyöltään ja rysäytti sen säälimättä ja voimalla mielipuolen ohimoon. Valkeat seinät huusivat kallonmurskaavan iskun kanssa, kun luu antoi myöten ja painui kumimaisen aineen lailla kasaan. Haljenneet kallonpuoliskot liikkuivat irvokkaasti ihon alla ja repivät sitä sisältäpäin riekaleiksi, ja se näkyi tummanpunaisina, mustelmankaltaisena läikkänä, jota ei voinut pyyhkiä pois.
Kuin vasta nyt tilanteen tajuten nuorukainen vetäytyi kauemmas runnellusta ruumiista, jonka haavat olisivat voineet olla monien päivien kidutuksen tulosta. Hän painoi vapisevan kätensä suunsa eteen ja hoippui pahoinvoivana ikkunalaudalle, mutta perääntyikin samassa huomatessaan sen olevan sama, mitä vasten potilas oli itsensä murskannut.
”Tuleeko sitä pirun ruumiskärryä tänne, vai ei?” hän ärjäisi kuivuneella kurkullaan ohenevin äänin käytävään. Hän olisi halunnut sulkea silmänsä ja antaa itsensä vaipua parantavaan uneen, mutta hän tiesi, ettei hänen jumalansa Sigmar palkitsisi pelkuruutta. Pian leveästä käytävästä alkoi kuulua kärrynpyörien natinaa: Inhottava, vinkuva ääni, joka vihloi nuorukaisen ohimoissa veitsenterän lailla kalloa vasten. Onneksi hänen ei tarvitsisi kärrätä ruumista poltettavaksi.
********
Pyhän Sigmarin parantolassa asiakkailla ei ollut nimiä. Niitä ei kyselty, niitä ei ollut mitään järkeä kysyä, sillä niitä ei välttämättä tiedettykään. Numerot olivat helpompia käsitellä, ja se esti vähäpätöistenkin ihmissuhteiden toteutumisen. Inhottavaa nuorukaisesta oli se, että hän oli jostain kumman syystä saanut tietoonsa murskaamansa kallon omistajan nimen: Jacob Muller. Ja vähän ajan päästä hän oli tuntenut nenässään makean lemun, jota Jacobin, numero kaksikymmentäyhden, liekehtivä ruumis levitti.
Yön saapuessa valkeat, kalkitut seinät saivat tummansinisen päällysteen, joka muistutti yötaivasta rakennuksen sisällä, ja muutamat käytävälyhdyt toimivat tähtinä ja kuuna, riippuen mistä kulmasta niitä katsoi. Kauempaa katsottuna ne olivat tähtiä, kunnes ne paisuivat lähemmäs tultaessa kuiksi.
Päivällisen tapahtuman tuoman järkytyksen vihdoin alettua hälvetä nuorukainen asteli hieman levollisemmin mielin pitkin parantolan käytäviä yövahtikierroksellaan. Hän tiesi, että hänen täytyisi saada kitkettyä tuo pelontunne itsestään, tehdä lopettamisesta tunteeton ja rutiininomainen toimenpide. Hän katseli kepinnokkaan sidotun kynttilälyhtynsä valossa hänen vasemmalla puolellaan nousevia, kolkkoja metalliovia, joiden yläosissa oli pieni, kalteroitu ikkuna-aukko. Sitten joku kirkaisi.
Nuorukainen hätkähti kuullessaan äkkiä muutaman nopean askeleen viereisestä sellistä, ja valtava massa iskeytyi kyseiseen oveen huoneen sisäpuolelta. Metalliovi vavahti kovaäänisesti, muttei se ollut lähelläkään irtoamista.
”Turvat kiinni siellä!” kirkaistiin samaisesta sellistä raivostuneeseen äänensävyyn, vaikka mitään muuta ei ollutkaan kuulunut. ”Oletko siellä, herra vahti? Tule tänne, minulla on asiaa… tärkeää asiaa. Haluan vain keskustella. Tulisitko ikkunaan? Äkkiä nyt, aika kuluu, etkä sinä ole valmis!”
Nuorimies veti varautuneesti nuijansa vyöltään, asetti lyhtyseipäänsä vasten seinää pienen kalteriluukun vieressä ja astui lähemmäs ovea. Hän koetti liikkua kissamaisen pehmeästi, mutta hänen jännityksestä kömpelöt jalkansa tuntuivat haluavan pettää hänen altaan, ja hän tömähti kaatuvasti vasten metalliovea aivan kalteriruudukon tasalle. Heilahtanut lyhty heitti valonsa pimeään selliin. Jostain kuului outoa, mongerruksenomaista mutinaa, joku liikkui huoneessa. Ketään ei näkynyt, kunnes lyhty otti lisää vauhtia palatessaan, ja valtavat huulet maiskuttivat hetken pimennossa. Sitten lämpimänkeltainen valo näytti kaltereita vasten painautuneet, turpeat kasvot. Sellin inhottava virtsanhaju voimistui.
”Hyvä, kun tulit!” kuvottavanturpea mies sihahti hengästyneenä. ”Hullujen huudot, en kestä tätä enää! Ne huutavat joka yö täällä, enkä minä saa unta! Tee jotain, herra yövahtihoitaja, tee jotain. Ole kiltti. Auta minua!”
Hänen kasvonsa olivat kuin epämuodostunut möykky sykkivää, vääntelehtivää kynttilävahaa, jonka rasvainen pinta heijasti liekinvaloa inhottavalla tavalla, ja nuorukainen tunsikin hienoista tarvetta kääntää katseensa. Pienet, laiskoina tuikkivat silmät pilkistivät hädin tuskin lihavuudenluomista luolistaan, ne tuntuivat lähes hypnoottisilta kaikessa säälittävyydessään. Räkä valui paksuna, etanamaisena otuksena vereslihalle raavitun nenänpielen takaa, missä hänen sieraimensa oletettavasti pitivät paikkaansa.
”Ainoa, kuka täällä huutelee, olet sinä, numero viisitoista”, nuorukainen totesi tiukasti. ”Mene takaisin huoneesi perälle ja nuku, ettei minun tarvitse ryhtyä toimenpiteisiin.” Lihava mies tunki ystävällismieliset kasvonsa kiinni kalteriruudukkoon niin, että hänen naamansa jakautui säännöllisiin osasiin hänen ihonsa pusertuessa ikkunan toiselle puolelle vähän matkaa: Paksut huulet, kuvottavanrasvaiset posket, löysä otsa silmäonkaloineen ja epämääräinen, kasvainta muistuttava nenä, erottuivat omiin ruutuihinsa huvittavannäköisinä.
”Minä kovasti ihmettelen, ettet sinä kuule niitä”, lihava mies jatkoi satusetämäisellä äänellään ja työnsi kuvottavasti pullottavia kasvonpiirteitään yhä enemmän ikkunan toiselle puolelle. ”Mutta sinun täytyy oppia kuulemaan, sinulta odotetaan suuria asioita. Eikös Kaksiykkönen maininnut tästä mitään, ennen kuin iskit hänen kallonsa palasiksi? No kuitenkin, minulle huudettiin tänään, että minut pistetään lihoiksi muutaman päivän kuluttua mukamas tilanpuutteen ja yhteiskuntakelpaamattomuuteni takia… Ja nyt turvat kiinni siellä perällä! Pitäkää päänne ummessa, piru vie! Turvat tukkoon! Täällä yritetään keskustella! Kyse on, perkele, teidänkin tulevaisuudestanne!”
Nuorukainen tuhahti, puristi sormensa yhä tiukemmin nuijansa puuvarren ympärille ja nosti sen potilaan silmien tasalle.
”Astu taemmas ja käy nukkumaan”, nuorukainen sanoi rohkaistuneemmin, mutta hän ei pystynyt vieläkään katsomaan ihranaamaa suoraan silmiin.
”Ei, ei, en minä mitään pahaa halua”, mies sanoi nopeasti. ”Asianlaita on vain niin, että minä en ehdi valmistamaan sinua suureen koitokseesi, koska olen siirrettävänä teurastähteiksi. Kai sinä muuten teet sen? Kai sinä tapat minut? Oi, minä niin toivon sitä. Yksi, nopea viilto kurkkuun, ja minä kurnutan vähän aikaa kuin sammakko ja puhaltelen verisiä kuplia. Herra vahti, teetkö sinä sen?”
”Varoitan sinua viimeisen kerran, numero viisitoista”, nuori hoitaja sanoi uhkaavasti. ”Astu taemmas ja käy nukkumaan. Olen myöhässä kierrokseltani.”
Kuului inhottavaa tuhinaa, kun lihava mielipuoli irrottautui vaivoin kalteriruudukosta ja perääntyi hitaasti taaksepäin. Miehen lotiseva huohotus kiihtyi, ja kuola alkoi valua paksuna, katkonaisena putouksena hänen suupielestään. Kuvottava, sihisevä ääni pääsi ilmoille joka askeleella, kun hänen rasvamakkaransa pyyhkäisivät heilahtaessaan toisiaan vasten, ja hitaasti liikehtivä mies näytti, kuin olisi voinut luhistua sisältäpäin kuolemaan milloin tahansa. Nuorukainen katsahti teatraalisen ärtyneesti potilaaseen, tarttui lyhtysauvaansa, kääntyi ja alkoi astella auktoriteettinsa tuoma ylemmyydentunne mielessään eteenpäin. Hän oli saavuttanut ensimmäisen voittonsa. Ehkä Sigmar olikin hänen kanssaan. Sitten kuului vertahyytävä kirkaisu.
”Herra yövahti, katso Kaksiykkösen päiväkirjat!” turpean miehen ääni pihisi pakokauhumaisen kimeänä. ”Älä anna niille sijaa epäillä sinua! Nyt mene! Mene jo! Juokse pakoon! Mene siivoamaan vanhan Jacobin huone huomenna! Tai ainakin kerro niille noin! Älä luota keneenkään, hoitajamies! Älä minusta välitä, kyllä minä pärjään! Ja te muut, pitäkää turpanne kiinni! Olkaa hiljaa, älkää huutako hänelle, kun hän kulkee ohitsenne! Pitäkää turpanne kiinni edes tämän kerran!”
Nuorukainen ei palannut mielipuolen sellille, hän ei halunnut kuunnella. Astellessaan hiljalleen pitkin yönsinisiä käytäviä hiipivä kauhu alkoi kohottaa irvokkaita kasvojaan.. Pyhän Sigmarin parantola oli jo näin aikaisin saanut hänet epäilemään itseään. Vaikkei hän sitä itselleen myöntänytkään, hän tunsi hiipivän kauhuntunteen kasvavan hetkihetkeltä suuremmaksi hänen mielessään.
Hän oli murskannut mielipuolen kallon, hän oli kuunnellut hullujen pakkomielteistä anelua, jonka sekavuus tuntui kaikesta huolimatta jollaintapaa järkeenkäyvältä, mutta hän ei tiennyt miten. Nuorukainen mietti viidennentoista sellin turpeaa asukasta ja ohuita, sekavia sivuja Jacobin veristen kallonsirpaleiden joukossa. Huomenna olisi päivä uusi.
********
Aamuaurinko kuumensi ikkuna-aukkojen läpi sisälle tunkeuduttuaan osumakohtansa tulikuumaksi, mikä aikaansai levottomuutta osassa asukasjoukosta.
”Se tuijottaa mua tuolta… oon varma siitä. Se haluu mut!” numero seitsemän huudahti nopeasti hengittäen hivuttautuessaan selkä seinää vasten käytävää pitkin. Aurinko valaisi kahdennenkymmenennen sellin metallioven, ja rauhallisin askelin seitsemännen sellin asukin vierellä asteleva nuorimies tunsi piston mielessään. Hän ei olisi halunnut muistaa mitään eilisestä: Pala nousi hänen kurkkuunsa ja sai hänet tuntemaan olonsa sairaaksi, kun hän katsoi jo pelästyneen odottavana seuraavan oven järjestysnumeroa.
”Hei, en taho päästä valokaarelle, ellei se johda kulta-arkun luokse”, numero seitsemän totesi kuivalla, mumisevalla äänellään, ja nuorukainen havahtui sen verran, että kääntyi itsensä pakottamana katsomaan potilasta. ”Ja ne kolikot ei saa olla tehty auringosta tietenkään.” Hoitaja laski kätensä tiukasti potilaan olkapäälle ja patisti tämän nopeasti eteenpäin. Kahdeskymmenesensimmäinen selli oli väistetty.
”Oisit nyt vaan käyny hakemassa sen”, numero seitsemän sanoi alakuloisesti. ”Jos mää käyn sen sulle. Tuon sitte illalla.”
”Kävele”, nuorukainen käski synkästi, vapina hänen äänessään oli suoraan verrattavissa hänen ajatuskulkunsa pakokauhumaiseen haparointiin. Mitä helvettiä oli tapahtumassa? Joku rapisteli ikkunalaudalla, päiväkirjat sivut kääntyivät rahisevasti kuin ohuet pergamentit ja tuo ääni vihloi ilkeästi korvissa.
Lintu rääkyi pihalla, se kuljetti nokassaan ohutta kastematoa, jonka mustat, ulostemaiset sisuskalut roikkuivat rispaantuneen makkaranauhan tavoin sen niljaisen ruumiin ulkopuolella. Niiden väri muistutti yhtälailla repeillyttä, kieroutunutta ja vääntynyttä yötä, jonka pehmeä tummansinisyys oli mutristunut likaisenmustaksi, kokkareiseksi kaatopaikaksi. Päivä vaihtui taas illaksi, ja lyhtysauvan valo tuntui nyt hukkuvan tuohon lietteenomaiseen, mutamaiseen yöseokseen. Sellinumerot vilisivät hiljaisina, vaanivina hänen ohitseen ja tuntuivat välillä koukkaavan hänen eteensä, kun hän koetti välttää katsomasta niitä: seitsemän, viisitoista ja kaksikymmentäyksi.
Hän luuli kuulevansa lihavien huulien maiskutusta, kallonsirpaleiden rapinaa ja auringonsäteiden sihisevää kosketusta ihmisiholla. Itse asiassa, hänen makuukammarinsa lukko maiskautti kostein huulin avainta vasten, ovi aukeni rapisten ja hän astui sisään epämiellyttävä, pistävä tunne kehossaan. Oli kuuma ja kylmä samaan aikaan. Notkeat, vitivalkoiset kirjansivut läpättivät sisään tulvahtaneen ilmavirran voimasta.
”Mitä pirua…” nuorukainen kuiskasi. Hän näytti valahtavan veltoksi, ja ovi lipesi hänen otteestaan ja luisui itsestään kiinni hänen takanaan. Kahdensormenpaksuinen kirja makasi aukinaisena hänen puisella yöpöydällään kuin giljotiini, johon hänen olisi laitettava kaulansa. Vapisevin käsin hän iski kirjan kiinni kuin puistattavan raivokohtauksen vallassa ja käänsi sen takakannelleen yhdellä inhonsekaisella kosketuksella.
”Jacobin, numero kaksikymmentäyhden, päiväkirja”, hän sihahti kuivasti kultakirjaimin kirjoitetun nimen. Hänen ohimonsa alkoivat tykyttää räjähdyspisteessä kuin mielipuolten öiset kirkaisut hänen mielessään ja heikotuksentunne astui häneen. Sitten, vailla minkäänlaista ajatusta tai pakkoa, hän tarttui tummanpunaiseen nahkakanteen ja avasi kirjan eteensä. Tykytys loppui äkisti, hänen silmänsä tuntuivat kuivuvan ja nauliintuvan viehkeisiin, eläväisiin kirjaimiin, jotka alkoivat pyörteillä mustavalkoisena spiraalina hänen edessään. ”Esipuhe: Katsoimme yhdessä kesäillan auringonlaskua kuin kaksi liekehtivää sielua.”
Haluan kertoa sinulle kauniin tarinan, ystäväni. Minä tykkäsin pienempänä leikkiä eläimien kanssa, eikö niin? Maatila oli pieni mutta kullanhohtoinen tilkku, jonka ylpeytenä olivat erityisen maukkaat ja lihavat porsaat. Voisi sanoa, että ne melkein olivat perheenjäseniin verrattavia, lähes vertaisiamme. Sitten eräänä päivänä tuli aika teurastaa yksi, ja että se osasikin parkua. Noh, massu auki ja suolet ulos, kenelläkään ei ollut kivaa. Sitten söimme sen. Ja sitten meidän koko perhe suljettiin laitokseen. Tai oikeastaan meitä kehotettiin ensin menemään itse, mutta kun meitä ei huvittanut, Sigmarin papit tulivat ja kiskoivat meidät yksitellen hevosillaan kivaan paikkaan, joka tunnettiin nimellä Pyhän Sigmarin parantola. Oltiinko me muka tehty jotain pahaakin? En kerro!
Ensimmäinen päivä: Viidestoista kesäkuuta.
Koko päivän istuimme kahlehdittuina pimeässä huoneessa... kuten kotona konsanaan. Välillä näkymätön ovi aukeni, ja johtaja heitti vesisangollisen kylmää vettä päällemme. Hän kutsui sitä... puhdistautumiseksi. Pyysin, että meidät siunattaisiin, mutta pyyntööni ei suostuttu. Huusimme yhteen ääneen, että emme olleet tehneet mitään, mutta se ei auttanut. Huusin, että olin hurskas, hurskaampi kuin muut perheessäni... Sitten he, isäni, äitini, siskoni ja veljeni, hakkasivat minua kahleillaan.
Toinen päivä: Kuudestoista kesäkuuta.
Ei mitään erityistä kerrottavaa. Ulkona on varmaan ihan kaunis ilma, kuulen lintujen laulavan... Tai ehkä se onkin pikkusiskoni äkäistä vinkumista. Hän on aina kovin nirso ruoan suhteen, mutta minusta täällä saa ihan maittavaa ruokaa. Jotain tähteitähän meille syötetään, mutta raa’at kalanpäät eivät kovin huonoja voi olla, jos niitä älyää pitää hetkenaikaa vasten kylmää kiviseinää, jolloin ne ikään kuin imevät tämän mahtavan laitoksen koko historian itseensä. Perhana, tuolla on rotta. En ehtinyt saada sitä kiinni. Olisin murskannut sen vasten rosoista lattiaa. Taas linnut laulavat... Tai ehkäpä se onkin taas pikkusiskoni äksyilyä... Ehkäpä hän ei halua tulla tapetuksi, kun noin kirkuu... kuolisipa hän jo pois.
Nuorukainen värähti. Hän kakoi, kuin hän olisi ollut nukkunut oksennus kurkussaan kahdenpäivän ajan. Hän hengitti syvään ja ahmi niukkaa ilmaa, kuin olisi ollut monen tunnin ajan tukehtumispisteessä. Yö oli tullut, sen pystyi vaistoamaan. Kummallinen ulvonta kiiri läpi lähitienoon, hänen huoneensa nurkasta kuului rapinaa. Se toi hänelle mieleen asian, mitä hän ei suoranaisesti muistanut. Hullut kalistelivat ketjujaan lähikäytävissä, ja raskas metalli päästi maiskahtavan äänen osuessaan kiviseinään. Sitten tuli hiljaista. Nuorukainen päätti lukea vielä yhden luvun.
********
Aurinko paistoi, ruoho hehkui rehevyyttään ja vaaleansininen taivas lainehti tasaisesti, lempeästi lailla lammenaaltojen.
”Ei! Ei! Hoitaja, vie miut pois täält! Se näkee miut, se ei tykkää! Se korventaa miut ja sitten tekee miusta orjansa!” numero seitsemän kirkui. Potilas haroi kiivaasti jaloillaan tukea talonseinän, jonka kylkeen hän oli painautunut, varjostamasta kukkapenkistä, ettei olisi luisunut parin askeleen päässä loimottamaan auringonvaloon. Hänen hikiset raajansa tutisivat hallitsemattomina, hänen silmänsä kiiluivat pakokauhusta vaaleina. ”Byäääh, miun kultarahat, miun rahat. Ja kaik menneet maahisen pussiin!”
Nuorukainen ei kuunnellut, hän ei edes kuullut asiakkaan anelua. Jacobin päiväkirja makasi aukinaisena hänen uupuneiden silmiensä edessä kuin hiljainen seireeni. Aamuauringon kirkkaus oli mukavan lämmittävää, aivan siltä hänestä todellakin tuntui. Hän ajatteli hiljaa mielessään, ettei se kenties olisi lämmittänyt, ellei se olisi ollut niin kirkas.
Viidestoista päivä: Kolmas heinäkuuta?
Ehkei ollutkaan niin hyvä idea tulla kyläilemään tänne. Miksikö? Älä nyt vaan kerro kenellekään, mutta minusta tuntuu, että emme ole täällä aivan yksin. Minua tarkkaillaan, tunnen sen niskassani ja selässäni! En osaa sanoa, mikä se on, mutta ainakin tiedän, että se on joku. Minua on kielletty puhumasta kenellekään, mutta silti kuiskasin Kolmekympille, että se saattaa olla jokin ihan pienikokoinen... ehkäpä pienen linnun kokoinen. ”Jos se voi olla pikkulinnun kokoinen, se voi myös olla hiiren kokoinen”, Kolmekymmentä kertoi minulle. Oli huojentavaa kuulla, että olimme samoilla linjoilla asian kanssa. Tosin, hän kertoi myös, ettei häntä haitannut lainkaan se, että tämä henkilö katseli häntä. Noh, huomenna Kolmekymppinen kuulemma pistetään lihapaloiksi, emme enää voi keskustella asiasta.
Päivät kuluivat, ja nuorukainen vietti huomaamattaankin yhä enemmän aikaa päiväkirjan lumossa. Hän luki aina, kun vain töiltään pystyi, ja kirja kulki aina hänen mukanaan. Öisin hänen tarkastuskierroksensa lyhenivät kertakerralla, ja hän vietti suurimman osan niistä istumalla transsimaisessa olotilassa jollakin asiakkaille tarkoitetuista tuoleista.
Kolmaskymmenes päivä: Kaippa me olemme jo talveen kerenneet, sanotaan vaikkapa viidestoista joulukuuta.
Minä olen nähnyt sen! Se seuraa minua kaikkialle! En saa sitä karistettua kannoiltani! Ja se huutaa! Se huutaa yhtä kovaa kuin hullut! Minä en ole hullu... Olen vain lainassa täällä. En pysty sulkemaan silmiäni, mutta silti itken ja vollotan. Ei voi olla totta, haluan pois täältä! Kaltereita, metallia, umpikiveä! En taida kestää enää kauaa. Tahdon häipyä kotiin. Tahdon mennä syömään aamiaista porsaan kanssa! Mutta arvaapa mitä, me tapoimme ne kaikki! En minä osaa kasvattaa porsaita, isäni osasi... Mutta hän on kuollut! Ja minä nauran sille!
Mikset sinä voi tehdä mitään minun hyväkseni? Lukisit tarkemmin! Mikset jo lue tarkemmin? Käy etsimään kaikkea pientä ja ovelaa, mitä minä olen vuodattanut. Minä tahdon, että se pieni linturotta katoaa! Välillä se ei ole missään, silloin kun minut pestään, kun minun päälleni heitetään sangollinen vettä. Se ei kaiketi pidä vedestä. Minä lupaan kirjoitella, jos vain pystyn. En tunne enää sormianikaan. Helvetti, minä tahdon pois täältä! Tai sitten te voitte painua pois! Itkettää! Saitte minut itkemään!
Kolmaskymmenesensimmäinen päivä: Joo, helmikuu on ihan sopiva.
Se haisee…Tänään on hyvä päivä.
********
”Olen kuullut huhuja, ettet hoida työtäsi kunnialla”, parantolan johtaja totesi vakavasti. ”Etkö sinä ymmärrä panoksesi tärkeyttä, nuori mies? Me elämme vaikeita aikoja, me emme voi näinä päivinä antaa tuumaakaan anteeksi missään muodossa meitä uhkaavalle, ympäröivälle maailmalle!”
”Kyllä, herra. Olette oikeassa, herra”, nuorukainen sanoi alistuneesti. ”Myönnän olleeni… välinpitämätön, mutta pystyn ryhdistäytymään ja palaamaan kunnialla Pyhän Sigmarin palvelukseen, minä lupaan sen.”
”Hmm... Minä luotan sinuun, mutten voi päästää sinua pois rangaistuksetta”, johtaja sanoi. ”Mene huoneeseesi odottamaan iltaa. Rangaistukseksesi joudut tekemään jokaisen yövahtivuoron seuraavan kuukauden ajan päivätöidesi lisäksi. Voit poistua.” Mikä olisikaan sopinut hänelle paremmin?
Neljäskymmenes päivä: Kymmenes syyskuuta.
Äääääääärgh, minähän olen tulessa! Ette ymmärrä, ne ovat kaikkialla! Ja ne tulevat aina takaisin! Hullujen huudot, ne kaikuvat... kaikuvat! Haha, ja ne kuulostavat kaikenlisäksi pelottaviltakin. Tänään hakkasin otsani verille vasten seinää. Jotkut sanoivat, että olen vaaraksi itselleni, ja sain lyhyemmät kahleet. Hitto, nämä ovat oikeasti mukavat! Mutta… Mitä voin tehdä, jos ne yhyttävät minut näin? En pääse pakoon! Olen tuomittu! Tuomittu, sanon teille! Tappakaa minut jo… nam, raakaa kalaa. Pidän itseäni taiteellisena, olen pysynyt järjissäni vain ja ainoastaan taiteeni avulla. Katso nyt, miten nätin asetelman olen tehnyt lattialle. Rotanhäntä on kieputettu nätisti kalanpään silmänaukosta ja solmittu yhtenäiseksi lenkiksi... Ja sitten minä olen voimakkain! Eikä kukaan saa tietää sitä, ja minä katson kukkulaltani… eipäs, rannalta, ja ravut nykivät varpaani tyngiksi. Minä en ole hullu... minä... en... ole... hullu. Jos... olisin... sen... varmaan... myöntäisin... koska... pidän... kaikesta... itsessäni... Heippa!
Neljäskymmenesseitsemäs päivä: Yhdestoista lokakuuta.
Pöö! Haha, halusin vain pelästyttää sinut. Noh, älä välitä minusta, minä nyt vain satun olemaan tällainen.
Viideskymmeneskuudes päivä: Ja mistähän hitosta minä muistaisin?
Oletko muuten sattunut miettimään, miksi päiväkirjani ei kata jokaista päivää? Älkää huolestuko, se johtuu vain siitä… Ettei niitä koskaan tapahtunut! Me elämme pätkittäin, ettekö ymmärrä! Välillä menee monta päivää, mutta kyllä me silti putkahdamme taas esiin. Ei muuta merkittävää.
Nuorukainen sulki vilunväristyksen kourissa nahkakantisen päiväkirjan, laittoi sen vastahakoisesti takkinsa taskuun ja tarttui seinää vasten nojaavaan lyhtysauvaansa. Liekki heilahti, kasvoi hetkeksi välähtäessään ja heitti uupuneen palvelijan nousevan varjon vastakkaiselle seinälle. Käytävän pimeys näytti seuraavan häntä ja supistuvan hänen ympärilleen, hänen nuori ihonsa näytti nyt harmaantuneelta ja ryppyiseltä vanhukseniholta, kuolleen ihmisen iholta, jonka pinnan tuntumassa verisuonet värähtelivät kuin niljaiset kastemadot, joiden mustat, ulostemaiset sisäelimet pursuavat ulos leikellystä kehosta.
Hitain askelin hän alkoi astella valoa luoden eteenpäin pitkin jykevien metalliovien ja numerolaattojen reunustamaa käytävää. Yönsiniset seinät tummenivat sitä mukaa, mitä pidemmälle hän laahusti, valo katosi hänen kanssaan, pysyi vain lyhdyn keilan alueella, ja nuorukainen upposi syvemmälle. Hänen ajatuksensa tuntuivat kuivuvan, hän tunsi ihonsa rapistuvan, putoavan pois kuin poltetun kuoren. Tästähän numero seitsemän oli puhunut, ainakin jossain määrin. Ei väliä, hän oli päässyt lähes loppuratkaisuun. Pieni nahanpala Jacobin päiväkirjan sivujen välissä oli aivan vihoviimeisen luvun alun kohdalla.
Luhistumispisteessä värjöttelevä keho laskeutui kovalle puutuolin pinnalle ja nojautui taaksepäin nautiskellen. Luiseksi nahistunut käsi laski lyhtysauvan nojaamaan vasten viereistä aamiaispöytää, jonka lahonnutta pintaa peitti punavalkea pöytäliina. Kuivin sormin, joiden kärjet olivat rapistuneet ja muuttuneet tummanpunaisiksi, rupimaisiksi tyngiksi, hän kaivoi päiväkirjan taskustaan. Hymyillen hän siveli punaista nahkakantta, livautti sormensa kirjanmerkin kohdalle ja aukaisi opuksen.
Kahdeskymmeneskuudes päivä: Täytän tänään vuosia... ja kuukausi oli... tammikuu?
Tänään en voi olla juro, korvastani virtaa puro. Ne huusivat tänä aamuna niin kovaa, että luulin, että korvani halkesivat. Hitto, minä en ymmärrä enää yhtään mitään. Näen silmieni pinnalla kuolleita elukoita, jotka hukkuvat silmänesteeseeni, siihen valkoiseen, kiinteän mömmöön, joka näyttää suolta. Minun päälleni heitettiin tänään kalanperkeitä.
En enää kanna kaunaa niille, ketkä vuokrasivat minut tänne. Näin tänään linturotan, se kömpi esiin haisevasta raadosta… Se raato olin minä. Sieltä se naputti nokallaan tiensä ihoni lävitse ja nosti siivekkään kouransa tervehdykseen, ja se oli aivan limainen ja verinen ja niljakas. Se kertoi iloisesti minulle, että olin uskomattoman ruma. Sen mukaan minä kaunistuisin, jos minut suolistettaisiin, ja kuulemma sitä he ovat minulle aikoneet tehdäkin. Kalanperkeiksi, hienoa. Linturotta tapitti minua veikeillä silmillään hetken, kunnes se hyppäsi etureisieni päälle ja halasi minua.
”Sinä et ole siellä, missä luulet olevasi, mutta et tiedä sitä”, se sanoi.
”Turpa kiinni siellä!” joku huusi kimittäen... Se kuulosti porsaalta, mikä pyöriskelee karsinassaan, piikikkään rautalanka-aidan rajaamassa mutakuopassaan, ja vähän ajan päästä isäntä tulee kirveen kanssa katsomaan. Aih, kynä melkein putosi kädestäni. Tunnen alkavani paisua, ja kahleet tuntuvat kutistuvan raajojeni ympärille. Olkaa jo hiljaa, te saatte minut itkemään! Minä en pidä huutelusta! Lopettaa saatte nyt! Byääh! Tulkaa luokseni, niin hukutan teidät itseeni ja syön teidät! Mutta olkaa kilttejä ja lopettakaa tuo mölyäminen!
Nyt minua pelottaa liikaa jatkaakseni kirjoittamista. Haikein hyvästein halaan teitä kaikkia, erityisesti sinua, joka kohta tiedostat, ketä minä tarkoitan. Rakastan sinua! Toivottavasti olette viihtyneet muistelmieni valoisissa arkunkantajaisissa... Kerron teille salaisuuden, maahisia ei ole oikeasti olemassa! Se on minun testamenttini teille!
Linturotta piipitti, halasi läskejäni ja sytytti minut tuleen. Ihrani ruokkivat ahnasta liekkiä anteliaasti.
Rakkaudella, Benjamin Alistair Crowley-Breeg
Ps. Kohta saattaa sattua, jos kaikki on mennyt hyvin. Heippa.
”Minä?” nuorukainen sähähti ymmärtämättömänä, tuskin ääntä päästämättä. Samassa päiväkirja putosi hänen liukkaista käsistään, välähti varjona viereisellä seinällä ja tömähti vasten lyhtysauvaa, joka kaatui hallitsemattomasti aamiaispöydän pöytäliinalle. Äkkiä pöytä roihahti valtavaan liekkiin, joka levisi elävän olennon lailla lähiympäristöön. Pienet liekkijalat viipottivat pitkin puista lattiaa ja hyppelivät leikkisästi sinne tänne.
Nuorukaisen valkea vaatteenparsi heilahti liekehtivänä verhona hänen peräänsä kuin riehakas, kuolaava sadisti. Kauhuissaan harvoihin huonekaluihin kompasteleva hoitaja lennähti vatsalleen roihuavan aamiaispöydän alle, jonka päältä kuuluva karjunnanomainen rätinä sulki hänen korvansa ja jätti hänet tuijottamaan kuurona ympärille noussutta helvettiä. Musta savu näytti nousevan maan alta, ja kummallinen viima paiskasi liekkejä edestakaisin syöttäen niitä piiskaniskumaisesti. Ja kaikennielevän mustuuden ja räiskyvän punaisuuden keskellä hän näki itsensä kahleissa.
Nuorukaisen turpea keho vääntelehti rasvaisena rososeinäisen sellin pimeässä nurkassa. Sangollinen kalanperkeitä lätsähti vasten hänen epämuodostuneita, uskomattoman kuvottavia kasvojaan, ja hän kurotti paakkuisen kielensä nuollakseen mahdollisimman paljon lietettä suuhunsa. Parantolan työntekijöiden poistuttua hän liikahti ähkäisten ja kaivoi jostain hyllyvän kylkensä alta pienen kirjan. Kuului äänekäs pihahdus, kun ilma pakeni yhteen törmänneiden lihamassojen alta, ja nuorukainen nosti esiin hienon, kiiltävän kynän.
”Minä”, nuorukainen totesi synkästi, vilkaisi ympäröiviä liekkejä, joiden terävähampaiset kidat valuttivat tuhoavaa kuolaansa. ”Minähän se siinä.” Liekit lähestyivät iloisin tanssiaskelin, tarttuivat toisiinsa hellästi ja kumartuivat halaamaan kaikkea ympärillään.
”Heippa.”
Vaikka tarina ehkä jonkun mielestä saattoi olla ennalta arvattava (en tiedä oliko), niin itselleni loppuratkaisu tuli pienenä yllätyksenä, mikä oli sinäällään positiivista. Fluffilliset virheet kyllä paistoivat läpi tarinasta aika lailla, mutta jos ne unohtaa, niin tarina oli mielestäni hyvä, kuten pisteistä näkyy. 