Mielin kielin aka fantsu
Lähetetty: To 22.02.2007 15:43
Alunperin vähän muu mielessä kirjoittamaan lähtiessä, mutta tällanen tuli ja piste. Ensi kerralla kenties paremmin, joku oli tykännyt kahden pisteen verran ja joku yhden. Kolmeen pisteeseen ei ylletty, mutta lopputuloksia katsottaessa jäi taakse 6 tarinaa. 5. sija oikeuttaa hymyilemään.
:)
Pääkallo on teillä, kommentoikaa vapaasti.
"Äiti? Minne menet äiti?"
Hiljaa toistin sitä kuiskauksena. Äiti sulki nyt tammisen ulko-oven vilkaisten punaisen kaulaliinansa takaa minua ennen kuin hävisi jonnekin lumisateeseen, ulos. Pois. Miksei äiti ollut kertonut mihin meni? Joka iltainen tapahtumasarja oli alkanut. Miksei hän ollut hyvästellyt minua lämpimällä halauksella ja sanonut palaavansa ihan pian ja rakastavansa minua yli kaiken ja ettei mikään ollut maailmassa tärkeämpää kuin oma tyttärensä? Näin hän oli ennen tehnyt. Äiti oli muuttunut. Minä olin muuttunut.
Äiti! Älä mene!
Portti muuhun maailmaan sulkeutui ja liitti itsensä laudoitettuun seinään. Minä itkin. Painauduin vasten äidin villaista yöpukua. Oliko minussa jokin vikana? Kenties hiukset? Hitaasti haroin vaaleita suortuviani silmieni eteen ja hautauduin taas vaatekappaleen laskoksiin ja vedin syvään äidin hajuveden tuoksua. Voi kuinka saisin hänet taas uskomaan, että olen aina rakastanut häntä ja etten voi sille mitään, jos silmäni ovat väärän väriset. Olen yrittänyt kyllä valella niitä vedellä ja hieroa sitten sinisellä pyyhkeellä, että väriä jäisi myös silmiin. Onko tässä maailmassa mitään, mikä saisi minut taas onnelliseksi?
Varovasti raotin makuuhuoneen raskasta puuovea. Ilmassa oli aamuista tuoksua. Nainen nukkui taitavasti kirjoiltu juhlahame rutussa jalkojensa juuressa, juuri siinä, missä ennen olin onnellisen autuaana nukkunut. Silloin äiti rakasti minua, silloin hän välitti minusta. Olin ollut onnellinen. Kyynel värjäsi taas kasvojani öljylyhdyn kultaisen liekin kajon tanssahdellessa kasvoillani. Kurotin tärisevän käteni ja kosketin hänen lämmintä poskea. Mieleni teki halata häntä, rutistaa ja painaa pääni hänen kainaloon ja nukahtaa.
Askelia ovella, inkvisitio velkomassa. Nopeasti tiputtauduin lattialle sängyn viereen. Kuuntelin hiljaa kuinka äiti nousi sängystä ja käveli sitten uteliaana ovelle.
"Kas huomenta arvon neiti. Ajattelin tuoda henkilökohtaisesti teille kutsun... mutta mitä teillä onkaan päällä!", kuului nuoren naisen ääni. Ilmeisesti kyse ei ollutkaan inkvisitiosta tai isästä.
"Ei mitään?", äiti tokaisi närkästyneenä. Häntä selvästi väsytti. Juhliminen viime yönä, kai. Halusin mennä saattelemaan hänet takaisin sänkyyn ja peitellä hänet.
"Kumminkin, tässä tämä kutsu. Sisällöstä saat selvää avaamalla sen.", nainen jatkaa, kun äiti paukauttaa oven kiinni. Keveä ilmavirta pyyhkäisee kasvojani, ovi on siis sulkeutunut. Ryömin pois sängyn alta ja pudistelen pölypallerot vaatteistani. Huojuen tiirailin eteiseen, etsien äitiä katseellani. Kurkistan ovelle päin verhoillun seinänkarmin takaa ja katsoin hyvin täsmällisesti tyhjää näkymää, joka aukeaa tummana aukeama silmieni edessä. Huomasin tuijottavani keskittyneesti tammista ovea ja sen kuparisia karmeja. Missä äiti on?
Kivikkoinen tie vietti loivasti alaspäin juostessani pitkin epätasaista kaupunkia. Sade oli tehnyt viime yönä tiestä entistäkin liukkaamman sitten viime viikon lumimyrskyjen. Petollisena se vaani uhriaan irtokivineen ja kuoppineen. Juoksemisesta tiellä oli varoitettu, mutta nyt oli muuta ajateltavaa. Täytyi juosta. Harmaa usva leijui tien yllä laskeutuen hiljalleen aina nilkkojen tasalle saakka. Silmiäni siristäen saatoin erottaa kadunviitan harmaan seinän takaa, jota nyt niin tarmokkaasti haroin käsilläni sivuille. Ihmisiä kiiruhteli katosten alle uudelta lumisateelta piiloon, kuin lampaat, jotka yrittävät epätoivoisesti piiloutua sudelta.
Aamu oli jo vallannut lähitienoiden synkät kadut ja ajanut mustan, pohjattoman pimeyden jonnekkin todellisuuden tuolle puolen.
"Sinne, missä pahuus syntyy.", joku äyskähti vasemmalla puolellani. Kallistin päätäni ja kurkistin vasemmalta aukeavalle säätilamuutosten pieksämälle umpikujalle. Noin kuudentoista jalan päässä minusta istui narri jalkojaan roskalaatikon päällä heilutellen. Maalattua naamaansa virnistäen se pomppasi pystyyn ja ojensi kätensä minulle, ikäänkuin kätelläkseen. Kärsivällisesti hän antoi katseeni seuloa jokaisen vaatteentaipeen ja maalitahran. Aprikoin vielä hetken, kuka tämä outo hahmo oli, mutta sitten uteliaisuus siihen, miten narri oli tiennyt mitä ajattelen, sai voiton.
Puristin hiljaa luisevaa kättä, jota peitti nukkaantunut ruutukangas.
"Kuinka sinä tiesit mitä ajattelen?", kysyin hiemän töykeästi käteni edelleen narrin puristuksessa. Luiseva käsi puristi hieman kovempaa hetken ja päästi sitten irti. Vedin käteni nopeasti lähelle kylkeäni ja loin paheksuvan katseen puoliksi mustiin, puoliksi valkoisiin kasvoihin.
"Katsos", hän aloitti kättään minua kohti kysyvästi ojentaen. Torjuin sen väistämällä vasemmalle. Narri nyökkäsi ja jatkoi juonittelevan kuuloisella äänellään:
"Minä osaan vain tietää, miltä ihmisistä tuntuu. Niinkuin Jumalakin tietää."
"Mistä sinä tiedät, mitä Jumala tietää. Oletko sinä muka Jumala?", kuiskasin hiljaa sarkastisesti ja punnitsin nyt tarkoin sanoja, jotka tuo vieras oli lausunut. Hän nauroi. Ei hilpeästi ja iloisesti, vaan kuten silloin, kun joku, joka oli tehnyt jollekkin pahaa, sai palkkansa.
"Mikä sinun nimesi on pikkuinen?", vieras kysyi ja kyykistyi kasvojeni tasolle ja hipaisi nenääni.
"Olen Alice ja äitini on kieltänyt jo lapsena minua puhumasta vieraille, joten tottelen häntä. Mene pois, ole kiltti.", vastasin kylmästi edessäni vääntelehtivälle naamalle. Äkkiä, kuin loukkaantuneena, narri suoristi niin koristellun ruumiinsa täyteen mittaansa ja nauraa käkätti jälleen.
"Pieni tyttö sylkee saastaisesta suustaan suuria valheita käärmemäisellä kielellään, ikäänkuin tahtoen tehdä juuri päinvastoin Isä Jumalan tahtoa vastaan. Olet syntinen, tyttö.", hän sylki päin naamaani pelottavasti eteenpäin kallistuen.
"Äitisi ei ole koskaan neuvonut sinua missään asiassa, joten lopeta tuo itsesäälissä rypeminen ja lakkaa valehtelemasta. Teet syntiä tyttösein."
Sanat sivalsivat kasvojani yhä uudelleen, tehden edellisistä arvista entistä syvemmät. Kauheinta niissä oli todellisuus. Ne olivat totta. Hitaasti päätään taakseen heitellen narri tuijotti minua sitoen minut katseellaan raudanlujaan otteeseensa. Yritin paeta sitä, mutten voinut. Yksi asia oli minulle nyt selvää.
"Olet Jumala."
Vikkelästi hän johdatteli luovien minut ihmisjoukon läpi risteyksessä olevan tienviitan luo. Katselin ympärilläni virtaavaa ihmisvanaa, joka päättymättömästi seilaili puolelta toiselle sateen päättymisen johdosta. Kapeat kadut suorastaan kuhisivat elämää jälleen, samalla tavalla, kuin metsä herää eloon polttavan kylmyyden jälkeen uuteen nousuun, kevääseen.
Ylväänä kohoava kivimuuri, jyrkkine, rosoisine lohkareineen antoi varjoa nyt valossa kylpevään kaupunkiin. Valkoinen lumikuorrutus kimmelsi auringon valossa kauniisti. Se ei ollut sulanut sateen jäljiltä. Narri tuntui olevan innoissaan ihmisistä. Hän näytti vapautuneelta hyppelehtiessään kiviaidan päällä pilven takaa pilkottavaa aurinkoa vasten. Kerrankin minäkin sain levähtää huolistani. Unohdin itseni muiden joukkoon, olin normaali. Tunsin oloni turvalliseksi, helpottuneeksi. Surun kovettama sieluni antoi maistaa palan valoa pimeimmissäkin nurkissaan, koska usko toi turvaansa, olin tärkeä ja löytäisin äitini.
Jumala pystyy ihmeisiin, niinhän hän itsekin oli shakkiruutuasussaan kertonut. Seurasin häntä toivoen sisimmässäni vain myötärakkautta.
"Olen kliseitä täynnä.", tokaisin hiljaa katsoen edessäni tanssahtelevaa seuralaistani. Kuurainen hiekka kahahteli ja syöksähti sitten pöllähtäen punakoristeisen kengän mukana ilmaan sekoittuen hiljalleen häviävän usvan sekaan.
"Niin olet. Tosiasioiden myöntäminen on hyvä asia, joskin tässä tapauksessa aivan turhaa, kuten alkuperäisten sanojen luojakin. Olet myös turhamainen, hyväksy sekin, sillä mikäli mielesi ei tiedä koko totuutta, on olemassa illuusio totuudesta, mikä tietää lisää valheita. ", narri pyörähteli lausuen sanoja askeltensa tahtiin. Musta, valkoinen, musta, keltainen... Ruudut saivat pääni pyörälle ikäänkuin leikkien katseellani, joka nyt niin tarkkaan yritti seurata niiden liikkeitä ja saada minut unohtamaan ja vaihtamaan narrin äskeiset sanat. En voinut. Se alkoi taas. Kyynel vierähti jälleen punottaville poskilleni, sitten toinen ja kolmas. Aloin itkeä haudaten äskeisen toivon rippeet vaaleiden suortuvieni taakse. En välittänyt, mitä muut ajattelisivat, minä sain itkeä.
"Jumala antaa itkeä, se helpottaa...", ajatus tupsahti mieleeni saippuakuplan tavoin ja poksahti kiukkuisesti jättäen jälkeensä pisaran tai pari mieleni vallatessa toinen ajatus. Valehtelin taas, itku ei helpota. Ei ainakaan minun kohdallani. Loin typertyneen katseen narriin, joka tuijotti minua punertavine silmineen. Auringon kaikkoava valo sai hänet näyttämään hullulta. Ja hän nauroi.
En tiedä kuinka paljon olimme matkanneet. Tunteja ainakin. Harmaa verho välissämme häilyi nyt uhkaavan selvänä, aloin selvästi vaipua taas jonnekin syvemmälle sumuun.
"Odota!", huudahdus lennähti suustani räjähdyksen omaisesti, pienenä äänenä toisten puheiden joukossa, hiljaisena kuiskauksena pimeyden raiskaamassa maailmassa, joka nyt tapahtuneen jälkimainingeilla veteli viimeisiään uhrin kirkuessa tuskissaan, häveten itseään.
Jotenkin en kuulunut tähän kaupunkiin, vaikken ollutkaan asunut missään muuallakaan. Mukulakivetys oli joka paikassa samanlainen. Lohkeilevine kuoppineen yhtä vaarallinen, kuin Aarklashin ryövärit, joista äiti saattoi jutella kynttilän loisteessa naapurin tädin kanssa. Narri loikki taas edessäni naamaansa irvistellen mustavalkoruutujaan poskillaan väännellen.
"Mieli maassa, pikkuinen?", hän kysyi yrittäen näyttää ymmärtäväiseltä, mutta omahyväisyys ja halveksinta oli selvästi tullut esille paksun maskeerauksen alta. Nyrpistin nenääni ja loin syyttävän katseen seuralaiseeni, joka hetki hetkeltä tuntui yhä vähemmän jumalaiselta ja mukavalta.
”Väännäppäs naamaasi kauniimpaan uskoon, tyttösein. Kohta pääset äitisi luo, aivan kohta.”, hän naurahti ja kääntyi taas pois minusta.
”Hankala uskoa. Narrisein.”
”Huomaan, että uskosi minuun alkaa hiipua katoavan auringon lailla. Hätä ei silti ole yhtä kumpuavan hehkeänä tänään. Näetkö pienillä silmilläsi tuolla mäen päällä seisovan myllyn? Noh, vaikket näkisikään, siellä on mylly. Siellä äitisi on, joten uskoisin, että sanot kohta kiitokseni minulle, vaikkakin et ehkä tekisikään sitä, jos tietäisit, mitä muuta myllyllä odottaa.”, typerästi kumarrellen hän lausahti sanat lipevästi samalla, kun verenpunaiset tossut painautuivat mukulakivetystä vasten tämän hypähtäessä jälleen muka hilpeästi. Silmäni eivät enää nähneet maailmassa muuta kuin tuon myllyn pienellä kukkulan tapaisella, rattaat pysähtäneenä iän kuluttamiin rosoihinsa. Purin huulta ja itkin mielessäni. En saanut näyttää kyyneliä, en nyt. Äiti pitäisi siitä, jos olisin rohkea. Niin, hän pitäisi. Hän rakastaisi sitä.
Jalkapohjiani kuumotti astellessani yhä nopeammin kädet puuskassa kohti etäällä kohoavaa vanhahkoa antiikkimyllyä. Jokin tässä paikassa miellytti minua, jokin tunne, minkä olin tuntenut joskus kauan sitten. Kenties puut, jotka kaartuivat hiekkatien ylle, hieman uhkaavina harmahtavine samettiverhoineen laskostuen, tehden tunnelimaisen vaikutelman lähiympäristöön. Viimeinkin ihoni tunsi jotain muuta, kuin karhean kivikon kylmän kosketuksen. Astuin varoen pehmeälle kelopuukynnykselle, joka toivotti tervetulleeksi mädällä hajullaan kaikki, jotka vain sisään uskaltautuivat.
Kylmä kosketus hipaisi olkapäätäni ja tarrautui sitten käsivarteeni. Riuhtaisin itseni irti ja käännyin ympäri katsomaan, mikä oli kimppuuni hyökännyt. Huomasin tuijottavani narrin kasvoja tuttuine ryppyineen ja kasvomaaleineen. Tämä kuva tosin ei ollut iloinen, pilkkaava ja ylimielinen. Kivikasvot olivat tarrautuneet nyt hänen naamalleen. Kuolemanvakava ilme puristi minusta ainoankin iloisuuden rippeen, mitä oli jäljellä. Kurkkuani kuivasi ja nielaisin, mutta narri vain tuijotti. Kylmä hiki kihosi pieninä pisaroina kasvoilleni ja kaulaani kuumotti tarttuessani ovenkahvan kylmään messinkiin. Hän nyökkäsi minulle ja vetäytyi sitten pimeyteen.
Hämähäkinseittien tahmeat kosketukset hipoivat vähän väliä kasvojani, mutten välittänyt niistä. Puiset lattiaparrut narahtelivat painoni alla pahaenteisesti, mutta kestivät kuitenkin taipaleeni eteisen kaltaisen lisäkkeen läpi myllyaulaan, joka hämärässä näytti kirkkosalilta pienemmässä koossa. Samanlaiselta, missä olin käynyt äidin kanssa joskus pienempänä.
Öljylampun heikko valo pilkkoontui hajanaisesti aseteltujen nukkekoristeiden lomitse pellillä päällystetyn oven ainokaisesta ikkunasta. Raahasin pienen jakkaran oven luo ja asetin sen kynnyskoroketta vasten noustakseni seisomaan. Nuket olivat pölyisiä ja tupsauttivat aina jotain rusehtavaa nukkaa, kun siirsin niitä kumoon. Näissäkään ei ollut poikkeuksia. Siirsin varovasti erästä punatukkaista nukkea syrjään ja kurkistin sisään hämärään huoneeseen. Hetkeen en erottanut mitään, sillä äkillinen valonlähteen syntyminen synkkänä sykkivään pimeyteen häikäisi silmiäni. Pian kuitenkin jotain vaaleaa heijastui verkkokalvoilleni. Ihoa, paljasta pintaa.
”Äiti.”, kuulin itseni kuiskaavan katsoessani olkipaaleja vasten puhkuvaa naista. Hän itki ja nauroi samaan aikaan. Puhkui ja yski kaiken tuon keskeltä. Pisara toisen perään tippui hänen iholtaan yhtyen hien ja muiden ruumiinnesteiden valtavirtoihin, jotka risteilivät pitkin turvonneita lantioita kadoten jonnekin olkien sekaan. Tunnuin seisoneen siinä ikuisuuksia. Aivan kuin yrittäen etsiä virheitä jostain taulusta josta en voinut kääntää päätäni pois. Kun aika sitten ei enää seisonut paikoillaan huomasin viimein virheen taulussa. Kuvassa oli mies yhtä hikisenä kuin nainenkin, mutta luonnollisemmassa asennossa polvistuneena vesimaljan luo, jossa makasi jokin otus. Vauva.
”Rauhoitu Natalie. Se on ohi. Hän elää, meidän lapsemme elää.”, mies sanoi ja laski pienen olennon synnyttäjänsä rinnalle. Hymy levisi äidin kasvoille hänen ottaessa vastaan lapsen pienen ruumiin painon. Hän silitti vastasyntyneen nenää ja painoi sitten sen omaansa vasten kuiskaten samalla jotain miehen korvaan.
”Niin minäkin sinua”, kuului miehen ääni. ”Ja tätä ainokaistasi.”
”Tiedän sen. Onneksi menneisyydessäni ei ole minulle mitään tärkeää, mitään mikä pitäisi ottaa mukaan uudeksi taakaksi. Minulla on vain sinut ja lapsi.”, äiti sanoi nauttien selvästi miehen läsnäolosta. Kevyesti hän suuteli tämän poskea ja painoi sitten päänsä tämän hartioille.
Juoksin. Halusin pois täältä, kauas muualle. Viha ja pettymys korvasivat sisälläni nousseen surullisuuden ja itsesäälin. Äiti ei ollut selvästi järjissään. Se mies oli huumannut hänet, pakottanut hänet.
Törmäsin johonkin äkkinäisesti ja kaaduin kivuliaasti selälleni. Tunnustelin huuliani, en tiedä miksi, mutten huomannut mitään erityistä. Äkillinen kirvely oli hätkähdyttänyt ja säikäyttänytkin hieman. Luulin saaneeni haavan. Heilautin hiukseni sivulle silmiltäni ja loin katseeni vinosti ylös. Mustavalkokuvioinnin tunnistaisin missä vain. Hahmo tarjosi luisevaa kättään. Tartuin siihen ja astuin pimeyteen. Jumala oli kanssani. Hän tietäisi mitä tehdä uskoni tähden.
Kylmät ja teräväreunaiset oksat repivät kasvoihini pintahaavoja. Neulasten tuoksu porautui sieraimiini ja täytti mieleni pistävällä aromillaan. Pyörrytti hieman, mutta vahvat, ohuet ja solakat kädet, ohjasivat minua läpi kuusimetsän kohti kastekappeliani, paikkaa, jossa äiti ja isä olivat ainoan kerran yhdessä, joten kaatumisesta ei ollut tietoakaan. Painauduin taluttajaani vasten ja yritin kurottautua kysymään jumalaltani mihin olimme menossa, mutta kuolemanvakavat kasvot torjuivat yritykseni pelkästään vastaamalla eleettömästi ja kääntymällä sitten takaisin pimeyden syleilyyn.
Ihoni kosketti kevyen harmaata teräslevyä, mikä oli estämässä tulipalon syttymistä kynttilöiden edessä. Kaikkialla oli hämärää. Kirkkohuone oli ikkunaton. Metalli hankautui ruosteista vastakappalettaan vasten suurten kappelin ovien painautuessan rysähtäen kiinni. Hengityksen lämpö synnytti pilven kylmään sisäilmaan ja katosi sitten jonnekin kattomaalausten koristillisten ulokkeiden uumeniin. Hymy oli palannut narrin huulille.
”Mitä sinä haluat, Alice?”, hän kysyi käkättävällä äänellään. Hetkeen ei kuulunut mitään. Hiljaisuus oli rikkomaton, mutta pakottava kysymys korvensi mieltäni. Minun oli pakko vastata.
”Haluan olla onnellinen. Haluan, että äiti huomaisi minut taas. Katsoisi minua silmiin ja sanoisi taas kerran nimeni ääneen. Haluan olla hänen tyttärensä jälleen. Kuin neljä vuotta sitten.”
Säpsähdin hereille jostain penkkirivien välistä, selkä hieman kohmeessa ja vaatekappaleeni harteiltani tippuneena, puolialastomana lattialla hiukset sekaisin. Se olin minä.
Nousin seisomaan ja huojuin hetken, mutta seuralaiseni pistävä katse kaulaani alemmas sai minut hermostumaan, joten nostin vaatteni taas paikoilleen ja heilautin hiukseni olkieni taa. Narri ei nostanut katsettaan kasvojeni korkeudelle vaan kysyi lipevästi:
”Anna kun arvaan, olet tottumaton kipuun? Maailman puolesta.” Sanat pelästyttivät minua, mutta raastava kipu lavoissani sai minut kaatumaan kivilattian karhealle vastaanotolle. Tunsin kuinka jokin kaivoi tietään sisältä kohti pintaa. Vääntelehdin ja purin huulta. Veri täytti suuni kitalakea myöten ja valui rinnuksille. Haukoin happea ja puristin itseäni tasoittaakseni tuskan, mikä lavoissani raivosi. Kuolema tuntui rakkauden luomalta vaihtoehdolta tässä tilassa.
Maailma oli kääntynyt ylösalaisin. Pääni retkotti kivipaaden ylitse ja niskaani kivisti edelleen. Pistävän kivun tilalla lavoissa tuntui jotain outoa. Yritin tunnustella käsilläni lapoja, mutta en ylettänyt kipukohtiin. Kirkon kivilattialta erottui verlätäkkö. Kimaltelevana se heijasti kasvoni takaisin, saaden silmäni punertamaan aineen itsensä lailla. Pudottauduin lattialle ja käännyin selin lätäkköön päin. Kuin unessa tunsin käteni tarttuvan paitani olkaimiin ja tiputtaen ne alas paljastaen paljaan selän. Käänsin päätäni lätäkköön päin ja huomasin tuijottavani omaa selkääni. Mitään erityistä ei näyttänyt olleen tapahtuneen. Kaikki iho oli tallella, mutta kuivunut veri lapojen kohdalla kertoi jotain. Levitin käteni ja tunsin, kuinka kuivunut veri lohkeili selässäni. Pyöritin olkapäitäni ja venyttelin autuaasti. Rentoutin hartiat ja katsoin uudelleen. Maailma pyöri jälleen silmissäni. Kaksi veristä kraateria työntyi esiin lapojeni välistä valmiina oksentamaan lisää verta syvyyksistään.
Siivet olivat nousseet selkääni. Tulivuoren tuhkasta oli noussut jälleen jotain kasvavaa, elävää, mutta pahaa. Itkin, mutta kyyneleet haihtuivat matkallaan alas. Limaiset ja yltäpäältä veressä kylpevät siivet hankasivat toisiaan vasten tahtomattani. Ne pyyhkivät toisistaan ylimäärästä verta ja paljastivat kerroksien alta rusehtavan ja koppuraisen nahan. Hitaasti ne nousivat aluksi täyteen mittaansa ja sitten uudelleen painuivat alas. Tunsin kuinka puolialaston kehoni nousi kylmästä lattiasta. Veri peilasi jälleen kasvoni. Jotain erikoista kuvassa vieläkin oli. Narri pälyili olkani yli verilammikkoon tuttu omahyväinen virne suupieliään venyttäen. Hänen oli oltava selässäni. Nopeasti vilkaisin ruumistani suurempien siipien lomitse uuden veren peitossa kylpevää kyhmyistä selkärankaa. Mies roikkui jalassani jalkaansa oikoen, nauttien matkastaan ilman halki. Verinorot tahrivat keltaisia ruutuja mustien ja valkoisten kangastilkkujen kirjossa upoten laskostusten tummiin varjoihin.
Mustat nahkahanskat tarttuivat hiuksiini ja riuhtoivat niitä puolelta toiselle. Toisen toisensa perään kiiruhtavat suolaiset pisarat pakenivat kipua. Minä itkin. Itkin äitiä, itkin kuolemaa. Itkin kipua. Ja kädet eivät irronneet.
Mustaan nahkaan verhoutuneet sormet aukaisivat mekkoni yläosan rintalastani kohdalta hiljaa punoen narut alas asti. Sormet tanssivat ihollani ja liukuivat sitä pitkin. En kyennyt vastustamaan miestä. Siivet veivät voimia. Selkäni oli tulessa, jokaista lihasta kuumotti. Narri oli sitonut itsensä minuun jaloillaan kyljistä puristaen. Verestä kostunut hameeni tipahti muutaman langan varaan olkapäistä, mutten välittänyt. Viileähkö tuulenvire hyväili ruumistani niiltä osin, mitä shakkikuviointi ei peittänyt.
"Lopeta!"
Huuto räväytti mieleni auki sokaisten valollaan silmäni. Huuleni liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Vilkaisin vaivalloisesti vyötärölleni, mistä oli yllättäen hävinnyt painoa. Narri ei enää ollut sylissäni. Mieleni syvyyksistä nousi uusi aalto. Kaaduin siihen ja haukoin merivettä. Hän viilsi haavojani.
Siivet löivät jälleen alas. Syöksyminen kymmenisen jalkaa ylös ja sitten pudotus tyhjyyteen. Lensin pimeällä taivaalla.
"Lopeta!", kiljuin ääneen. "Katoa sinne mistä tulitkin. En tunne sinua. Vihaan sinua, miksi teet tätä? Katoa!"
"Minä tulen jostain hyvin, hyvin läheltä, joten poistuminen olkoon kunniani. Sitä ennen haluan kuitenkin sanoa syyni kenties paheksuttavaan käytökseeni, mikä nyt sinua... vuodattaa", kuin sanojeni vastakaiuksi kuului kylmä ääni siipien huminan lomitse.
"Sinä et tunne minua, sinä et tunne mieltäsi. En tunne ketään, mutta Jumalaksi tullut olen, joten älköön mielesi olko enää tietämätön. Tekojeni syy olkoon armo, jota sinua kohtaan tunnen. Maailma on kylmä, tosiasiat viiltävät syviten, joten miksi siis ottaisin iloni pois ja armahtaisin sinua valheilla. Inkvisitio rankaisee itseään Jumalaa korkeammaksi nimittämisestä tyttösein. Ahh... Olet kriminaali. Ilkeä Alice, neiti rikollinen, vai mitä? Tai älä vastaa, anna minun muistuttaa, että opettele myöntämään totuus. Myönnä se Alice."
Hän puhui korostetulla kohteliaisuudella, josta paistoi inho minua kohtaan läpi hehkuvan auringon tavoin. En ymmärtänyt. En valehdellut itselleni. En ainakaan tietoisesti.
"Katoa. Painu sinne, mistä tulitkin..."
"Inkvisitionaalisen lakipykälän kolmanteen pykälään nojaten, luovutan sinut... "
"Katoa. Katoa! KATOA!"
"...Patriarkka Heinrik Armeliaisuuden tuomioistuimen eteen. Mutta kas", hän jatkoi kiljumisesta välittämättä, tyynen rauhallisesti ja kuoleman vakavasti. "Sinähän et itke enää tyttöni. Siispä minä en lähde. Kerron totuuden, ja vain totuuden. Minä en katoa, minä olen sinä. Minä olen mielesi."
Olen huutanut paljon. Huutanut monille ihmisille, moneen aikaan, monessa paikassa. Mikään huudoistani ei vetänyt vertoja sille, miten paljon huusin. Viimein ääneni tukahtui itseensä. Hengästyen se viimein vaikeni pois ja avasin silmäni. Narri oli poissa jälleen. Tiesin hänen olevan lähellä, tiesin hänen olevan hullu. Nahkaiset siivet kannattelivat minua vieläkin ilmassa levittäen itsensä täysiin mittoihin ja supistuen yhä uudelleen ohimosuonen sykkeen tahtiin.
”Demoni miekkaani kaadu, kylmyyteesi pirstoudu, vereeni huku.”, kuiskasi ääni ruumiilleni. Pälyilin ympärilleni hieman äkkinäisesti, sillä kylmä puski läpi paljaasta ihosta, mutten nähnyt ketään. Hän oli täällä jossain. Narri puhui minulle, tunnistin hänen äänensä, vaikkakin tuulen humina sekoitti ääneen tiettyä kaikua.
”Tiedätkö, minne olen lentämässä?”, hän tokaisi jälleen outo kaiku ääntään väräyttäen.
”En tiedä, mutta tiedän, että sinä kerrot sen minulle, mutta minä en kuuntele. Peitän korvani.”, niiskautin epävarmasti, sillä tiesin, että voimani eivät riittäneet pakoilemaan normaalia vahvempaa miestä.
”Minä lennän turmioosi, lennän onneesi. Myllyllä tapahtunee tänään muutakin, kuin uuden veren syntyminen. Vanha saakoon syöstä itsensä syntiensä syleilyyn.”, hän jatkoi ja tunsin, kuinka siivet nykäisivät minut ylemmäs ja vaihtoivat sitten suuntaa loivasti alas päin, sinne, mistä olimme kirkkoon juosseet. Tiesin, että hän veisi minut äidin luo. Kenties Jumala olikin olemassa, kenties narri pitäisi lupauksensa.
Jallkani tavoittivat taas maata alleen. Varpaita kihelmöi, veri virtasi taas muuallakin kehossa, kuin pakkaantuneena reisiin. Hain hieman tasapainoa viereisen männyn rungosta ja tartuin messinkikahvaan. Ilmassa leijui kostuneen viljan tuoksu. Kelokynnys narahti lattialankkujen varassa astuessani sisään myllyyn. Siivet toivat myös painoa lisää. Kävelin hoiperrellen sisälle ja loin mitäänsanomattomia tuijotuksiani sivuille pyyhkiytyneisiin seitteihin. Eteishallin ovi ei enää ollut kiinni. Puinen jakkara lojui lattialla nukkejen korostaessa asetelmaansa kynnyslistaa vasten.
"Siivet mun selkääni sain. Ovenkahvaa, ovenkahvaa minä hetken hain"
Ääni kuiskasi taas riimejänsä päässäni, mutten pystynyt ajattelemaan sanoja sen enempää, sillä siivet raastoivat nyt puisen oven saranoiltaan lattian tasaan. Purin rohtunutta alahuulta ja hukutin kasvoni kämmeniini. En halunnut sen tapahtuvan.
"Tyttöä, tyttöä sääli en lain. Totuutta, kuolemaa hänen mieleensä vain.", yhä kiihtyen mies huusi riuhtoen minua siivillä, jotka aukaisivat seuraavan huoneen seinän ikkunan kohdalta. Äiti istui seinää vauva huopaan käärittynä sylissään öljylampun lempeän valon syleillessä ikkunasta yöhön tiirailevaa yläosatonta miestä.
"Kenties se oli vain kettu.", kuulen miehen lausuvan. Yritin varoittaa häntä, mutta en tehnyt sitä. En halua sitä. Miksen antaisi sen tapahtua?
"Ei, et voi. En saa.", yritin kuiskata mieleeni järkeä, sillä järjetöntä tämä ainakin oli. Mustavalkoinen välähdys sokaisi silmistäni nekin valonrippeet, mitä pimeydestä erotti. Alice, keskity.
Jokin rusauttaa selkärankaani. Väännyin hetkeksi notkolle, mutta kipu hellitti yllättävän nopeasti. Onnellisuuteen, rakkaani, onnellisuuteen. Veri tahraa ruumistani valuen olkapäiltä nivusiin. Tip, tip, tip. Lammikko allani kasvaa.
Tunnen, kuinka sormeni koskettavat karheaa metallia. Nostin ruosteisen naulan lattialta ja pyörittelin sitä käsissäni. Kylmät väreet nousivat ihoani peittävää lika- ja verikerrosta pitkin. Naula tuntui sopivalta nyrkkiini, pidin sen pinnan raastavasta kosketuksesta. Siivet suojasivat ihoani avonaisen ulko-oven ohjaamilta tuulilta. Nautin hetkestä.
"Onnellisuuteen, rakkaani, onnellisuuteen.", sanoin kuiskaten. Messinkinen oven kahva kääntyi loksauttaen lukkojärjestelmän auki.
"Alice?", nainen kysyi samalla noustessaan pystyyn.
"Sinulle Jumala, houkka.", sanoin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Levitin siipeni levälleen ja nautin ilmavirrasta, mikä kimposi takaisin huoneen seinistä. Äiti kirkui, synnyttäjäni pelkäsi minua. Rutistin siivet selkäni taakse ja pyörähdin katsomaa nurkkaan perääntynyttä miestä. Hänkin pelkäsi. Tartuin miehen hihasta ja annoin itseni painautua tämän kylkeä vasten. Suutelin häntä kaulaan tuntien, kuinka ihokarvat nousivat huuliani vasten. Käteni tarrautui metalliesineeseen olaltani roikkuneessa vaatteessani. Hame tuskin peitti mitään minusta, toisen rinnan ehkäpä. En antanut alastomuuteni häiritä. Olin melkein kuin syntyessä. Rautanaulan karhea piikki upposi miehen pallealihakseen puhkoen kudoksia matkallaan yhä syvemmälle. Allani kasvavaan lammikkoon sekoittui nyt uutta verta, lihaa ja kudosnestettä. Nautin siitä.
Hän painui kasaan kuin puolikuollut kala perattaessa. Isä oli joskus aikoinaan opettanut minua siinä. Piti jaksaa työntää kovemmin. Naulan kanta porautui kämmeneeni. Rusautin naulan miehen sisään koko painollani. Verisuihku hyväili kehoani kääntyessäni naisen suuntaan. Hän oli yhtä kaunis kuin ennen, nuori äitini. Tummat hiukset harteillaan levällään roikkuen hän kirkaisi ja peitti ruumillaan lapsen pienen hahmon.
"Kuolemaa hänen mielessään vain."
"Et ole lapseni, demoni. Kuule minua Alice, en halunnut sinulle pahaa!", hän huusi. Sanat eivät satuttaneet minua. Ne olivat valheita. Valheissa rakastuminen on synti, tiedän sen. En tunne naista enää, äitini on kuollut, mieleni elää vielä tämän illan.
Kynsieni alukset täyttyivät iholla, kun nostin äidin kaulasta mukaani. Heikkotekoinen myllyn katto antoi helposti periksi siipieni raastaessa tietä vapauteen. Vauva ei itkenyt, se ei pelännyt minua. Hymyilin vienosti sille ja kohosin muutaman jalan ylemmäs pidellen yhä naista kaulaotteessa. Tiesin mitä tehdä.
Äiti katsoi minua, ymmärtäväisenä ja anteeksianovana. Hän oli valmis.
"Lapsi.", hän kuiskasi. Sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin paiskatessani verisen puoliluojani käsistä. Tuttu kirjoiltu juhlahame pilkotti harmaan huovan alta äidin tippuessa alas pimeyden syliin. Kapea keihäskoriste otti naisen selän vastaan lävistäen tämän porttisillan kattokoristeisiin. Suupielet värjäytyivät punaisella minun katsellessa Jumalan työtä tummuvan tähtitaivaan alla.
Itkin ilonkyyneleitä laskeutuessani myllyn maalaistunnelmaan. Nostin lapsen syliini ja painoin pääni sitä vasten. Tyynen rauhallisesti se nukahti käsivarsilleni nostaessani sen ilmaan siipieni suojaan. Hymyilin pitkästä aikaa sydämeni kyllyydestä. Olin onnellinen ja jakaisin sen lapsen kanssa. Olisin armollinen Jumala. Kerrankin.
"Sisko kulta" , hän huikkasi aurinkoisen keittiön perältä. Uusi talo oli oivallinen paikka asua, rakastin sitä enemmän kuin synnyinkotiani, jonne lapsen olin aikoinaan tuonut.
"Kerro vain Emily. Tiedät, että minulle voit kertoa suurimmatkin salaisuutesi.", vastasin ja levitin vuosien varrella sinertäviksi muuttuneita siipiäni.
"Mietin vain, että osaisit kertoa, kuka on tämä hullunkurisesti pukeutunut herrasmies, joka sanoo tietävänsä ajatukseni?"
:)
Pääkallo on teillä, kommentoikaa vapaasti.
"Äiti? Minne menet äiti?"
Hiljaa toistin sitä kuiskauksena. Äiti sulki nyt tammisen ulko-oven vilkaisten punaisen kaulaliinansa takaa minua ennen kuin hävisi jonnekin lumisateeseen, ulos. Pois. Miksei äiti ollut kertonut mihin meni? Joka iltainen tapahtumasarja oli alkanut. Miksei hän ollut hyvästellyt minua lämpimällä halauksella ja sanonut palaavansa ihan pian ja rakastavansa minua yli kaiken ja ettei mikään ollut maailmassa tärkeämpää kuin oma tyttärensä? Näin hän oli ennen tehnyt. Äiti oli muuttunut. Minä olin muuttunut.
Äiti! Älä mene!
Portti muuhun maailmaan sulkeutui ja liitti itsensä laudoitettuun seinään. Minä itkin. Painauduin vasten äidin villaista yöpukua. Oliko minussa jokin vikana? Kenties hiukset? Hitaasti haroin vaaleita suortuviani silmieni eteen ja hautauduin taas vaatekappaleen laskoksiin ja vedin syvään äidin hajuveden tuoksua. Voi kuinka saisin hänet taas uskomaan, että olen aina rakastanut häntä ja etten voi sille mitään, jos silmäni ovat väärän väriset. Olen yrittänyt kyllä valella niitä vedellä ja hieroa sitten sinisellä pyyhkeellä, että väriä jäisi myös silmiin. Onko tässä maailmassa mitään, mikä saisi minut taas onnelliseksi?
Varovasti raotin makuuhuoneen raskasta puuovea. Ilmassa oli aamuista tuoksua. Nainen nukkui taitavasti kirjoiltu juhlahame rutussa jalkojensa juuressa, juuri siinä, missä ennen olin onnellisen autuaana nukkunut. Silloin äiti rakasti minua, silloin hän välitti minusta. Olin ollut onnellinen. Kyynel värjäsi taas kasvojani öljylyhdyn kultaisen liekin kajon tanssahdellessa kasvoillani. Kurotin tärisevän käteni ja kosketin hänen lämmintä poskea. Mieleni teki halata häntä, rutistaa ja painaa pääni hänen kainaloon ja nukahtaa.
Askelia ovella, inkvisitio velkomassa. Nopeasti tiputtauduin lattialle sängyn viereen. Kuuntelin hiljaa kuinka äiti nousi sängystä ja käveli sitten uteliaana ovelle.
"Kas huomenta arvon neiti. Ajattelin tuoda henkilökohtaisesti teille kutsun... mutta mitä teillä onkaan päällä!", kuului nuoren naisen ääni. Ilmeisesti kyse ei ollutkaan inkvisitiosta tai isästä.
"Ei mitään?", äiti tokaisi närkästyneenä. Häntä selvästi väsytti. Juhliminen viime yönä, kai. Halusin mennä saattelemaan hänet takaisin sänkyyn ja peitellä hänet.
"Kumminkin, tässä tämä kutsu. Sisällöstä saat selvää avaamalla sen.", nainen jatkaa, kun äiti paukauttaa oven kiinni. Keveä ilmavirta pyyhkäisee kasvojani, ovi on siis sulkeutunut. Ryömin pois sängyn alta ja pudistelen pölypallerot vaatteistani. Huojuen tiirailin eteiseen, etsien äitiä katseellani. Kurkistan ovelle päin verhoillun seinänkarmin takaa ja katsoin hyvin täsmällisesti tyhjää näkymää, joka aukeaa tummana aukeama silmieni edessä. Huomasin tuijottavani keskittyneesti tammista ovea ja sen kuparisia karmeja. Missä äiti on?
Kivikkoinen tie vietti loivasti alaspäin juostessani pitkin epätasaista kaupunkia. Sade oli tehnyt viime yönä tiestä entistäkin liukkaamman sitten viime viikon lumimyrskyjen. Petollisena se vaani uhriaan irtokivineen ja kuoppineen. Juoksemisesta tiellä oli varoitettu, mutta nyt oli muuta ajateltavaa. Täytyi juosta. Harmaa usva leijui tien yllä laskeutuen hiljalleen aina nilkkojen tasalle saakka. Silmiäni siristäen saatoin erottaa kadunviitan harmaan seinän takaa, jota nyt niin tarmokkaasti haroin käsilläni sivuille. Ihmisiä kiiruhteli katosten alle uudelta lumisateelta piiloon, kuin lampaat, jotka yrittävät epätoivoisesti piiloutua sudelta.
Aamu oli jo vallannut lähitienoiden synkät kadut ja ajanut mustan, pohjattoman pimeyden jonnekkin todellisuuden tuolle puolen.
"Sinne, missä pahuus syntyy.", joku äyskähti vasemmalla puolellani. Kallistin päätäni ja kurkistin vasemmalta aukeavalle säätilamuutosten pieksämälle umpikujalle. Noin kuudentoista jalan päässä minusta istui narri jalkojaan roskalaatikon päällä heilutellen. Maalattua naamaansa virnistäen se pomppasi pystyyn ja ojensi kätensä minulle, ikäänkuin kätelläkseen. Kärsivällisesti hän antoi katseeni seuloa jokaisen vaatteentaipeen ja maalitahran. Aprikoin vielä hetken, kuka tämä outo hahmo oli, mutta sitten uteliaisuus siihen, miten narri oli tiennyt mitä ajattelen, sai voiton.
Puristin hiljaa luisevaa kättä, jota peitti nukkaantunut ruutukangas.
"Kuinka sinä tiesit mitä ajattelen?", kysyin hiemän töykeästi käteni edelleen narrin puristuksessa. Luiseva käsi puristi hieman kovempaa hetken ja päästi sitten irti. Vedin käteni nopeasti lähelle kylkeäni ja loin paheksuvan katseen puoliksi mustiin, puoliksi valkoisiin kasvoihin.
"Katsos", hän aloitti kättään minua kohti kysyvästi ojentaen. Torjuin sen väistämällä vasemmalle. Narri nyökkäsi ja jatkoi juonittelevan kuuloisella äänellään:
"Minä osaan vain tietää, miltä ihmisistä tuntuu. Niinkuin Jumalakin tietää."
"Mistä sinä tiedät, mitä Jumala tietää. Oletko sinä muka Jumala?", kuiskasin hiljaa sarkastisesti ja punnitsin nyt tarkoin sanoja, jotka tuo vieras oli lausunut. Hän nauroi. Ei hilpeästi ja iloisesti, vaan kuten silloin, kun joku, joka oli tehnyt jollekkin pahaa, sai palkkansa.
"Mikä sinun nimesi on pikkuinen?", vieras kysyi ja kyykistyi kasvojeni tasolle ja hipaisi nenääni.
"Olen Alice ja äitini on kieltänyt jo lapsena minua puhumasta vieraille, joten tottelen häntä. Mene pois, ole kiltti.", vastasin kylmästi edessäni vääntelehtivälle naamalle. Äkkiä, kuin loukkaantuneena, narri suoristi niin koristellun ruumiinsa täyteen mittaansa ja nauraa käkätti jälleen.
"Pieni tyttö sylkee saastaisesta suustaan suuria valheita käärmemäisellä kielellään, ikäänkuin tahtoen tehdä juuri päinvastoin Isä Jumalan tahtoa vastaan. Olet syntinen, tyttö.", hän sylki päin naamaani pelottavasti eteenpäin kallistuen.
"Äitisi ei ole koskaan neuvonut sinua missään asiassa, joten lopeta tuo itsesäälissä rypeminen ja lakkaa valehtelemasta. Teet syntiä tyttösein."
Sanat sivalsivat kasvojani yhä uudelleen, tehden edellisistä arvista entistä syvemmät. Kauheinta niissä oli todellisuus. Ne olivat totta. Hitaasti päätään taakseen heitellen narri tuijotti minua sitoen minut katseellaan raudanlujaan otteeseensa. Yritin paeta sitä, mutten voinut. Yksi asia oli minulle nyt selvää.
"Olet Jumala."
Vikkelästi hän johdatteli luovien minut ihmisjoukon läpi risteyksessä olevan tienviitan luo. Katselin ympärilläni virtaavaa ihmisvanaa, joka päättymättömästi seilaili puolelta toiselle sateen päättymisen johdosta. Kapeat kadut suorastaan kuhisivat elämää jälleen, samalla tavalla, kuin metsä herää eloon polttavan kylmyyden jälkeen uuteen nousuun, kevääseen.
Ylväänä kohoava kivimuuri, jyrkkine, rosoisine lohkareineen antoi varjoa nyt valossa kylpevään kaupunkiin. Valkoinen lumikuorrutus kimmelsi auringon valossa kauniisti. Se ei ollut sulanut sateen jäljiltä. Narri tuntui olevan innoissaan ihmisistä. Hän näytti vapautuneelta hyppelehtiessään kiviaidan päällä pilven takaa pilkottavaa aurinkoa vasten. Kerrankin minäkin sain levähtää huolistani. Unohdin itseni muiden joukkoon, olin normaali. Tunsin oloni turvalliseksi, helpottuneeksi. Surun kovettama sieluni antoi maistaa palan valoa pimeimmissäkin nurkissaan, koska usko toi turvaansa, olin tärkeä ja löytäisin äitini.
Jumala pystyy ihmeisiin, niinhän hän itsekin oli shakkiruutuasussaan kertonut. Seurasin häntä toivoen sisimmässäni vain myötärakkautta.
"Olen kliseitä täynnä.", tokaisin hiljaa katsoen edessäni tanssahtelevaa seuralaistani. Kuurainen hiekka kahahteli ja syöksähti sitten pöllähtäen punakoristeisen kengän mukana ilmaan sekoittuen hiljalleen häviävän usvan sekaan.
"Niin olet. Tosiasioiden myöntäminen on hyvä asia, joskin tässä tapauksessa aivan turhaa, kuten alkuperäisten sanojen luojakin. Olet myös turhamainen, hyväksy sekin, sillä mikäli mielesi ei tiedä koko totuutta, on olemassa illuusio totuudesta, mikä tietää lisää valheita. ", narri pyörähteli lausuen sanoja askeltensa tahtiin. Musta, valkoinen, musta, keltainen... Ruudut saivat pääni pyörälle ikäänkuin leikkien katseellani, joka nyt niin tarkkaan yritti seurata niiden liikkeitä ja saada minut unohtamaan ja vaihtamaan narrin äskeiset sanat. En voinut. Se alkoi taas. Kyynel vierähti jälleen punottaville poskilleni, sitten toinen ja kolmas. Aloin itkeä haudaten äskeisen toivon rippeet vaaleiden suortuvieni taakse. En välittänyt, mitä muut ajattelisivat, minä sain itkeä.
"Jumala antaa itkeä, se helpottaa...", ajatus tupsahti mieleeni saippuakuplan tavoin ja poksahti kiukkuisesti jättäen jälkeensä pisaran tai pari mieleni vallatessa toinen ajatus. Valehtelin taas, itku ei helpota. Ei ainakaan minun kohdallani. Loin typertyneen katseen narriin, joka tuijotti minua punertavine silmineen. Auringon kaikkoava valo sai hänet näyttämään hullulta. Ja hän nauroi.
En tiedä kuinka paljon olimme matkanneet. Tunteja ainakin. Harmaa verho välissämme häilyi nyt uhkaavan selvänä, aloin selvästi vaipua taas jonnekin syvemmälle sumuun.
"Odota!", huudahdus lennähti suustani räjähdyksen omaisesti, pienenä äänenä toisten puheiden joukossa, hiljaisena kuiskauksena pimeyden raiskaamassa maailmassa, joka nyt tapahtuneen jälkimainingeilla veteli viimeisiään uhrin kirkuessa tuskissaan, häveten itseään.
Jotenkin en kuulunut tähän kaupunkiin, vaikken ollutkaan asunut missään muuallakaan. Mukulakivetys oli joka paikassa samanlainen. Lohkeilevine kuoppineen yhtä vaarallinen, kuin Aarklashin ryövärit, joista äiti saattoi jutella kynttilän loisteessa naapurin tädin kanssa. Narri loikki taas edessäni naamaansa irvistellen mustavalkoruutujaan poskillaan väännellen.
"Mieli maassa, pikkuinen?", hän kysyi yrittäen näyttää ymmärtäväiseltä, mutta omahyväisyys ja halveksinta oli selvästi tullut esille paksun maskeerauksen alta. Nyrpistin nenääni ja loin syyttävän katseen seuralaiseeni, joka hetki hetkeltä tuntui yhä vähemmän jumalaiselta ja mukavalta.
”Väännäppäs naamaasi kauniimpaan uskoon, tyttösein. Kohta pääset äitisi luo, aivan kohta.”, hän naurahti ja kääntyi taas pois minusta.
”Hankala uskoa. Narrisein.”
”Huomaan, että uskosi minuun alkaa hiipua katoavan auringon lailla. Hätä ei silti ole yhtä kumpuavan hehkeänä tänään. Näetkö pienillä silmilläsi tuolla mäen päällä seisovan myllyn? Noh, vaikket näkisikään, siellä on mylly. Siellä äitisi on, joten uskoisin, että sanot kohta kiitokseni minulle, vaikkakin et ehkä tekisikään sitä, jos tietäisit, mitä muuta myllyllä odottaa.”, typerästi kumarrellen hän lausahti sanat lipevästi samalla, kun verenpunaiset tossut painautuivat mukulakivetystä vasten tämän hypähtäessä jälleen muka hilpeästi. Silmäni eivät enää nähneet maailmassa muuta kuin tuon myllyn pienellä kukkulan tapaisella, rattaat pysähtäneenä iän kuluttamiin rosoihinsa. Purin huulta ja itkin mielessäni. En saanut näyttää kyyneliä, en nyt. Äiti pitäisi siitä, jos olisin rohkea. Niin, hän pitäisi. Hän rakastaisi sitä.
Jalkapohjiani kuumotti astellessani yhä nopeammin kädet puuskassa kohti etäällä kohoavaa vanhahkoa antiikkimyllyä. Jokin tässä paikassa miellytti minua, jokin tunne, minkä olin tuntenut joskus kauan sitten. Kenties puut, jotka kaartuivat hiekkatien ylle, hieman uhkaavina harmahtavine samettiverhoineen laskostuen, tehden tunnelimaisen vaikutelman lähiympäristöön. Viimeinkin ihoni tunsi jotain muuta, kuin karhean kivikon kylmän kosketuksen. Astuin varoen pehmeälle kelopuukynnykselle, joka toivotti tervetulleeksi mädällä hajullaan kaikki, jotka vain sisään uskaltautuivat.
Kylmä kosketus hipaisi olkapäätäni ja tarrautui sitten käsivarteeni. Riuhtaisin itseni irti ja käännyin ympäri katsomaan, mikä oli kimppuuni hyökännyt. Huomasin tuijottavani narrin kasvoja tuttuine ryppyineen ja kasvomaaleineen. Tämä kuva tosin ei ollut iloinen, pilkkaava ja ylimielinen. Kivikasvot olivat tarrautuneet nyt hänen naamalleen. Kuolemanvakava ilme puristi minusta ainoankin iloisuuden rippeen, mitä oli jäljellä. Kurkkuani kuivasi ja nielaisin, mutta narri vain tuijotti. Kylmä hiki kihosi pieninä pisaroina kasvoilleni ja kaulaani kuumotti tarttuessani ovenkahvan kylmään messinkiin. Hän nyökkäsi minulle ja vetäytyi sitten pimeyteen.
Hämähäkinseittien tahmeat kosketukset hipoivat vähän väliä kasvojani, mutten välittänyt niistä. Puiset lattiaparrut narahtelivat painoni alla pahaenteisesti, mutta kestivät kuitenkin taipaleeni eteisen kaltaisen lisäkkeen läpi myllyaulaan, joka hämärässä näytti kirkkosalilta pienemmässä koossa. Samanlaiselta, missä olin käynyt äidin kanssa joskus pienempänä.
Öljylampun heikko valo pilkkoontui hajanaisesti aseteltujen nukkekoristeiden lomitse pellillä päällystetyn oven ainokaisesta ikkunasta. Raahasin pienen jakkaran oven luo ja asetin sen kynnyskoroketta vasten noustakseni seisomaan. Nuket olivat pölyisiä ja tupsauttivat aina jotain rusehtavaa nukkaa, kun siirsin niitä kumoon. Näissäkään ei ollut poikkeuksia. Siirsin varovasti erästä punatukkaista nukkea syrjään ja kurkistin sisään hämärään huoneeseen. Hetkeen en erottanut mitään, sillä äkillinen valonlähteen syntyminen synkkänä sykkivään pimeyteen häikäisi silmiäni. Pian kuitenkin jotain vaaleaa heijastui verkkokalvoilleni. Ihoa, paljasta pintaa.
”Äiti.”, kuulin itseni kuiskaavan katsoessani olkipaaleja vasten puhkuvaa naista. Hän itki ja nauroi samaan aikaan. Puhkui ja yski kaiken tuon keskeltä. Pisara toisen perään tippui hänen iholtaan yhtyen hien ja muiden ruumiinnesteiden valtavirtoihin, jotka risteilivät pitkin turvonneita lantioita kadoten jonnekin olkien sekaan. Tunnuin seisoneen siinä ikuisuuksia. Aivan kuin yrittäen etsiä virheitä jostain taulusta josta en voinut kääntää päätäni pois. Kun aika sitten ei enää seisonut paikoillaan huomasin viimein virheen taulussa. Kuvassa oli mies yhtä hikisenä kuin nainenkin, mutta luonnollisemmassa asennossa polvistuneena vesimaljan luo, jossa makasi jokin otus. Vauva.
”Rauhoitu Natalie. Se on ohi. Hän elää, meidän lapsemme elää.”, mies sanoi ja laski pienen olennon synnyttäjänsä rinnalle. Hymy levisi äidin kasvoille hänen ottaessa vastaan lapsen pienen ruumiin painon. Hän silitti vastasyntyneen nenää ja painoi sitten sen omaansa vasten kuiskaten samalla jotain miehen korvaan.
”Niin minäkin sinua”, kuului miehen ääni. ”Ja tätä ainokaistasi.”
”Tiedän sen. Onneksi menneisyydessäni ei ole minulle mitään tärkeää, mitään mikä pitäisi ottaa mukaan uudeksi taakaksi. Minulla on vain sinut ja lapsi.”, äiti sanoi nauttien selvästi miehen läsnäolosta. Kevyesti hän suuteli tämän poskea ja painoi sitten päänsä tämän hartioille.
Juoksin. Halusin pois täältä, kauas muualle. Viha ja pettymys korvasivat sisälläni nousseen surullisuuden ja itsesäälin. Äiti ei ollut selvästi järjissään. Se mies oli huumannut hänet, pakottanut hänet.
Törmäsin johonkin äkkinäisesti ja kaaduin kivuliaasti selälleni. Tunnustelin huuliani, en tiedä miksi, mutten huomannut mitään erityistä. Äkillinen kirvely oli hätkähdyttänyt ja säikäyttänytkin hieman. Luulin saaneeni haavan. Heilautin hiukseni sivulle silmiltäni ja loin katseeni vinosti ylös. Mustavalkokuvioinnin tunnistaisin missä vain. Hahmo tarjosi luisevaa kättään. Tartuin siihen ja astuin pimeyteen. Jumala oli kanssani. Hän tietäisi mitä tehdä uskoni tähden.
Kylmät ja teräväreunaiset oksat repivät kasvoihini pintahaavoja. Neulasten tuoksu porautui sieraimiini ja täytti mieleni pistävällä aromillaan. Pyörrytti hieman, mutta vahvat, ohuet ja solakat kädet, ohjasivat minua läpi kuusimetsän kohti kastekappeliani, paikkaa, jossa äiti ja isä olivat ainoan kerran yhdessä, joten kaatumisesta ei ollut tietoakaan. Painauduin taluttajaani vasten ja yritin kurottautua kysymään jumalaltani mihin olimme menossa, mutta kuolemanvakavat kasvot torjuivat yritykseni pelkästään vastaamalla eleettömästi ja kääntymällä sitten takaisin pimeyden syleilyyn.
Ihoni kosketti kevyen harmaata teräslevyä, mikä oli estämässä tulipalon syttymistä kynttilöiden edessä. Kaikkialla oli hämärää. Kirkkohuone oli ikkunaton. Metalli hankautui ruosteista vastakappalettaan vasten suurten kappelin ovien painautuessan rysähtäen kiinni. Hengityksen lämpö synnytti pilven kylmään sisäilmaan ja katosi sitten jonnekin kattomaalausten koristillisten ulokkeiden uumeniin. Hymy oli palannut narrin huulille.
”Mitä sinä haluat, Alice?”, hän kysyi käkättävällä äänellään. Hetkeen ei kuulunut mitään. Hiljaisuus oli rikkomaton, mutta pakottava kysymys korvensi mieltäni. Minun oli pakko vastata.
”Haluan olla onnellinen. Haluan, että äiti huomaisi minut taas. Katsoisi minua silmiin ja sanoisi taas kerran nimeni ääneen. Haluan olla hänen tyttärensä jälleen. Kuin neljä vuotta sitten.”
Säpsähdin hereille jostain penkkirivien välistä, selkä hieman kohmeessa ja vaatekappaleeni harteiltani tippuneena, puolialastomana lattialla hiukset sekaisin. Se olin minä.
Nousin seisomaan ja huojuin hetken, mutta seuralaiseni pistävä katse kaulaani alemmas sai minut hermostumaan, joten nostin vaatteni taas paikoilleen ja heilautin hiukseni olkieni taa. Narri ei nostanut katsettaan kasvojeni korkeudelle vaan kysyi lipevästi:
”Anna kun arvaan, olet tottumaton kipuun? Maailman puolesta.” Sanat pelästyttivät minua, mutta raastava kipu lavoissani sai minut kaatumaan kivilattian karhealle vastaanotolle. Tunsin kuinka jokin kaivoi tietään sisältä kohti pintaa. Vääntelehdin ja purin huulta. Veri täytti suuni kitalakea myöten ja valui rinnuksille. Haukoin happea ja puristin itseäni tasoittaakseni tuskan, mikä lavoissani raivosi. Kuolema tuntui rakkauden luomalta vaihtoehdolta tässä tilassa.
Maailma oli kääntynyt ylösalaisin. Pääni retkotti kivipaaden ylitse ja niskaani kivisti edelleen. Pistävän kivun tilalla lavoissa tuntui jotain outoa. Yritin tunnustella käsilläni lapoja, mutta en ylettänyt kipukohtiin. Kirkon kivilattialta erottui verlätäkkö. Kimaltelevana se heijasti kasvoni takaisin, saaden silmäni punertamaan aineen itsensä lailla. Pudottauduin lattialle ja käännyin selin lätäkköön päin. Kuin unessa tunsin käteni tarttuvan paitani olkaimiin ja tiputtaen ne alas paljastaen paljaan selän. Käänsin päätäni lätäkköön päin ja huomasin tuijottavani omaa selkääni. Mitään erityistä ei näyttänyt olleen tapahtuneen. Kaikki iho oli tallella, mutta kuivunut veri lapojen kohdalla kertoi jotain. Levitin käteni ja tunsin, kuinka kuivunut veri lohkeili selässäni. Pyöritin olkapäitäni ja venyttelin autuaasti. Rentoutin hartiat ja katsoin uudelleen. Maailma pyöri jälleen silmissäni. Kaksi veristä kraateria työntyi esiin lapojeni välistä valmiina oksentamaan lisää verta syvyyksistään.
Siivet olivat nousseet selkääni. Tulivuoren tuhkasta oli noussut jälleen jotain kasvavaa, elävää, mutta pahaa. Itkin, mutta kyyneleet haihtuivat matkallaan alas. Limaiset ja yltäpäältä veressä kylpevät siivet hankasivat toisiaan vasten tahtomattani. Ne pyyhkivät toisistaan ylimäärästä verta ja paljastivat kerroksien alta rusehtavan ja koppuraisen nahan. Hitaasti ne nousivat aluksi täyteen mittaansa ja sitten uudelleen painuivat alas. Tunsin kuinka puolialaston kehoni nousi kylmästä lattiasta. Veri peilasi jälleen kasvoni. Jotain erikoista kuvassa vieläkin oli. Narri pälyili olkani yli verilammikkoon tuttu omahyväinen virne suupieliään venyttäen. Hänen oli oltava selässäni. Nopeasti vilkaisin ruumistani suurempien siipien lomitse uuden veren peitossa kylpevää kyhmyistä selkärankaa. Mies roikkui jalassani jalkaansa oikoen, nauttien matkastaan ilman halki. Verinorot tahrivat keltaisia ruutuja mustien ja valkoisten kangastilkkujen kirjossa upoten laskostusten tummiin varjoihin.
Mustat nahkahanskat tarttuivat hiuksiini ja riuhtoivat niitä puolelta toiselle. Toisen toisensa perään kiiruhtavat suolaiset pisarat pakenivat kipua. Minä itkin. Itkin äitiä, itkin kuolemaa. Itkin kipua. Ja kädet eivät irronneet.
Mustaan nahkaan verhoutuneet sormet aukaisivat mekkoni yläosan rintalastani kohdalta hiljaa punoen narut alas asti. Sormet tanssivat ihollani ja liukuivat sitä pitkin. En kyennyt vastustamaan miestä. Siivet veivät voimia. Selkäni oli tulessa, jokaista lihasta kuumotti. Narri oli sitonut itsensä minuun jaloillaan kyljistä puristaen. Verestä kostunut hameeni tipahti muutaman langan varaan olkapäistä, mutten välittänyt. Viileähkö tuulenvire hyväili ruumistani niiltä osin, mitä shakkikuviointi ei peittänyt.
"Lopeta!"
Huuto räväytti mieleni auki sokaisten valollaan silmäni. Huuleni liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut. Vilkaisin vaivalloisesti vyötärölleni, mistä oli yllättäen hävinnyt painoa. Narri ei enää ollut sylissäni. Mieleni syvyyksistä nousi uusi aalto. Kaaduin siihen ja haukoin merivettä. Hän viilsi haavojani.
Siivet löivät jälleen alas. Syöksyminen kymmenisen jalkaa ylös ja sitten pudotus tyhjyyteen. Lensin pimeällä taivaalla.
"Lopeta!", kiljuin ääneen. "Katoa sinne mistä tulitkin. En tunne sinua. Vihaan sinua, miksi teet tätä? Katoa!"
"Minä tulen jostain hyvin, hyvin läheltä, joten poistuminen olkoon kunniani. Sitä ennen haluan kuitenkin sanoa syyni kenties paheksuttavaan käytökseeni, mikä nyt sinua... vuodattaa", kuin sanojeni vastakaiuksi kuului kylmä ääni siipien huminan lomitse.
"Sinä et tunne minua, sinä et tunne mieltäsi. En tunne ketään, mutta Jumalaksi tullut olen, joten älköön mielesi olko enää tietämätön. Tekojeni syy olkoon armo, jota sinua kohtaan tunnen. Maailma on kylmä, tosiasiat viiltävät syviten, joten miksi siis ottaisin iloni pois ja armahtaisin sinua valheilla. Inkvisitio rankaisee itseään Jumalaa korkeammaksi nimittämisestä tyttösein. Ahh... Olet kriminaali. Ilkeä Alice, neiti rikollinen, vai mitä? Tai älä vastaa, anna minun muistuttaa, että opettele myöntämään totuus. Myönnä se Alice."
Hän puhui korostetulla kohteliaisuudella, josta paistoi inho minua kohtaan läpi hehkuvan auringon tavoin. En ymmärtänyt. En valehdellut itselleni. En ainakaan tietoisesti.
"Katoa. Painu sinne, mistä tulitkin..."
"Inkvisitionaalisen lakipykälän kolmanteen pykälään nojaten, luovutan sinut... "
"Katoa. Katoa! KATOA!"
"...Patriarkka Heinrik Armeliaisuuden tuomioistuimen eteen. Mutta kas", hän jatkoi kiljumisesta välittämättä, tyynen rauhallisesti ja kuoleman vakavasti. "Sinähän et itke enää tyttöni. Siispä minä en lähde. Kerron totuuden, ja vain totuuden. Minä en katoa, minä olen sinä. Minä olen mielesi."
Olen huutanut paljon. Huutanut monille ihmisille, moneen aikaan, monessa paikassa. Mikään huudoistani ei vetänyt vertoja sille, miten paljon huusin. Viimein ääneni tukahtui itseensä. Hengästyen se viimein vaikeni pois ja avasin silmäni. Narri oli poissa jälleen. Tiesin hänen olevan lähellä, tiesin hänen olevan hullu. Nahkaiset siivet kannattelivat minua vieläkin ilmassa levittäen itsensä täysiin mittoihin ja supistuen yhä uudelleen ohimosuonen sykkeen tahtiin.
”Demoni miekkaani kaadu, kylmyyteesi pirstoudu, vereeni huku.”, kuiskasi ääni ruumiilleni. Pälyilin ympärilleni hieman äkkinäisesti, sillä kylmä puski läpi paljaasta ihosta, mutten nähnyt ketään. Hän oli täällä jossain. Narri puhui minulle, tunnistin hänen äänensä, vaikkakin tuulen humina sekoitti ääneen tiettyä kaikua.
”Tiedätkö, minne olen lentämässä?”, hän tokaisi jälleen outo kaiku ääntään väräyttäen.
”En tiedä, mutta tiedän, että sinä kerrot sen minulle, mutta minä en kuuntele. Peitän korvani.”, niiskautin epävarmasti, sillä tiesin, että voimani eivät riittäneet pakoilemaan normaalia vahvempaa miestä.
”Minä lennän turmioosi, lennän onneesi. Myllyllä tapahtunee tänään muutakin, kuin uuden veren syntyminen. Vanha saakoon syöstä itsensä syntiensä syleilyyn.”, hän jatkoi ja tunsin, kuinka siivet nykäisivät minut ylemmäs ja vaihtoivat sitten suuntaa loivasti alas päin, sinne, mistä olimme kirkkoon juosseet. Tiesin, että hän veisi minut äidin luo. Kenties Jumala olikin olemassa, kenties narri pitäisi lupauksensa.
Jallkani tavoittivat taas maata alleen. Varpaita kihelmöi, veri virtasi taas muuallakin kehossa, kuin pakkaantuneena reisiin. Hain hieman tasapainoa viereisen männyn rungosta ja tartuin messinkikahvaan. Ilmassa leijui kostuneen viljan tuoksu. Kelokynnys narahti lattialankkujen varassa astuessani sisään myllyyn. Siivet toivat myös painoa lisää. Kävelin hoiperrellen sisälle ja loin mitäänsanomattomia tuijotuksiani sivuille pyyhkiytyneisiin seitteihin. Eteishallin ovi ei enää ollut kiinni. Puinen jakkara lojui lattialla nukkejen korostaessa asetelmaansa kynnyslistaa vasten.
"Siivet mun selkääni sain. Ovenkahvaa, ovenkahvaa minä hetken hain"
Ääni kuiskasi taas riimejänsä päässäni, mutten pystynyt ajattelemaan sanoja sen enempää, sillä siivet raastoivat nyt puisen oven saranoiltaan lattian tasaan. Purin rohtunutta alahuulta ja hukutin kasvoni kämmeniini. En halunnut sen tapahtuvan.
"Tyttöä, tyttöä sääli en lain. Totuutta, kuolemaa hänen mieleensä vain.", yhä kiihtyen mies huusi riuhtoen minua siivillä, jotka aukaisivat seuraavan huoneen seinän ikkunan kohdalta. Äiti istui seinää vauva huopaan käärittynä sylissään öljylampun lempeän valon syleillessä ikkunasta yöhön tiirailevaa yläosatonta miestä.
"Kenties se oli vain kettu.", kuulen miehen lausuvan. Yritin varoittaa häntä, mutta en tehnyt sitä. En halua sitä. Miksen antaisi sen tapahtua?
"Ei, et voi. En saa.", yritin kuiskata mieleeni järkeä, sillä järjetöntä tämä ainakin oli. Mustavalkoinen välähdys sokaisi silmistäni nekin valonrippeet, mitä pimeydestä erotti. Alice, keskity.
Jokin rusauttaa selkärankaani. Väännyin hetkeksi notkolle, mutta kipu hellitti yllättävän nopeasti. Onnellisuuteen, rakkaani, onnellisuuteen. Veri tahraa ruumistani valuen olkapäiltä nivusiin. Tip, tip, tip. Lammikko allani kasvaa.
Tunnen, kuinka sormeni koskettavat karheaa metallia. Nostin ruosteisen naulan lattialta ja pyörittelin sitä käsissäni. Kylmät väreet nousivat ihoani peittävää lika- ja verikerrosta pitkin. Naula tuntui sopivalta nyrkkiini, pidin sen pinnan raastavasta kosketuksesta. Siivet suojasivat ihoani avonaisen ulko-oven ohjaamilta tuulilta. Nautin hetkestä.
"Onnellisuuteen, rakkaani, onnellisuuteen.", sanoin kuiskaten. Messinkinen oven kahva kääntyi loksauttaen lukkojärjestelmän auki.
"Alice?", nainen kysyi samalla noustessaan pystyyn.
"Sinulle Jumala, houkka.", sanoin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Levitin siipeni levälleen ja nautin ilmavirrasta, mikä kimposi takaisin huoneen seinistä. Äiti kirkui, synnyttäjäni pelkäsi minua. Rutistin siivet selkäni taakse ja pyörähdin katsomaa nurkkaan perääntynyttä miestä. Hänkin pelkäsi. Tartuin miehen hihasta ja annoin itseni painautua tämän kylkeä vasten. Suutelin häntä kaulaan tuntien, kuinka ihokarvat nousivat huuliani vasten. Käteni tarrautui metalliesineeseen olaltani roikkuneessa vaatteessani. Hame tuskin peitti mitään minusta, toisen rinnan ehkäpä. En antanut alastomuuteni häiritä. Olin melkein kuin syntyessä. Rautanaulan karhea piikki upposi miehen pallealihakseen puhkoen kudoksia matkallaan yhä syvemmälle. Allani kasvavaan lammikkoon sekoittui nyt uutta verta, lihaa ja kudosnestettä. Nautin siitä.
Hän painui kasaan kuin puolikuollut kala perattaessa. Isä oli joskus aikoinaan opettanut minua siinä. Piti jaksaa työntää kovemmin. Naulan kanta porautui kämmeneeni. Rusautin naulan miehen sisään koko painollani. Verisuihku hyväili kehoani kääntyessäni naisen suuntaan. Hän oli yhtä kaunis kuin ennen, nuori äitini. Tummat hiukset harteillaan levällään roikkuen hän kirkaisi ja peitti ruumillaan lapsen pienen hahmon.
"Kuolemaa hänen mielessään vain."
"Et ole lapseni, demoni. Kuule minua Alice, en halunnut sinulle pahaa!", hän huusi. Sanat eivät satuttaneet minua. Ne olivat valheita. Valheissa rakastuminen on synti, tiedän sen. En tunne naista enää, äitini on kuollut, mieleni elää vielä tämän illan.
Kynsieni alukset täyttyivät iholla, kun nostin äidin kaulasta mukaani. Heikkotekoinen myllyn katto antoi helposti periksi siipieni raastaessa tietä vapauteen. Vauva ei itkenyt, se ei pelännyt minua. Hymyilin vienosti sille ja kohosin muutaman jalan ylemmäs pidellen yhä naista kaulaotteessa. Tiesin mitä tehdä.
Äiti katsoi minua, ymmärtäväisenä ja anteeksianovana. Hän oli valmis.
"Lapsi.", hän kuiskasi. Sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin paiskatessani verisen puoliluojani käsistä. Tuttu kirjoiltu juhlahame pilkotti harmaan huovan alta äidin tippuessa alas pimeyden syliin. Kapea keihäskoriste otti naisen selän vastaan lävistäen tämän porttisillan kattokoristeisiin. Suupielet värjäytyivät punaisella minun katsellessa Jumalan työtä tummuvan tähtitaivaan alla.
Itkin ilonkyyneleitä laskeutuessani myllyn maalaistunnelmaan. Nostin lapsen syliini ja painoin pääni sitä vasten. Tyynen rauhallisesti se nukahti käsivarsilleni nostaessani sen ilmaan siipieni suojaan. Hymyilin pitkästä aikaa sydämeni kyllyydestä. Olin onnellinen ja jakaisin sen lapsen kanssa. Olisin armollinen Jumala. Kerrankin.
"Sisko kulta" , hän huikkasi aurinkoisen keittiön perältä. Uusi talo oli oivallinen paikka asua, rakastin sitä enemmän kuin synnyinkotiani, jonne lapsen olin aikoinaan tuonut.
"Kerro vain Emily. Tiedät, että minulle voit kertoa suurimmatkin salaisuutesi.", vastasin ja levitin vuosien varrella sinertäviksi muuttuneita siipiäni.
"Mietin vain, että osaisit kertoa, kuka on tämä hullunkurisesti pukeutunut herrasmies, joka sanoo tietävänsä ajatukseni?"