scifi-entry: Sotakone (voittajatarina)
Lähetetty: Pe 23.02.2007 20:35
Tämän tarinan piti alunperin olla kerrottu raptor-luutnantti Geierin näkökulmasta, niin että koko dreadnought-sekoilu olisi ollut vain sivujuoni taustalla. Geier, kadottuaan tässä tarinassa, menee hyttiinsä (tai vastaavaan paikkaan) fiilistelemään ja muistelemaan ja tarinan oli tarkoitus käsitellä kaaos-mariinien muistoja ja mielenliikkeitä. Inspiraationa se 2. editionin fluffinpätkä, jossa joku mariini tutkiskelee muistojaan ja miettii, että mitä säilyttää ja mitä heittää pois. Tarinan lopussahan Geier taas palaa Cryptoxin elämään, tavallaan. En kuitenkaan keksinyt tuolle lähestymistavalle oikein sopivaa jännitettä ja se olisi ollut ehkä liian samanlainen konsepti kuin viimevuotinen tarinani, joten päädyin sitten siirtämään sivuhenkilö Cryptoxin päähenkilöksi. Kiitoksia äänistä!
Sotakone
Willardin Toivo III:n viimeiset puolustajat, Planetaaristen Puolustusvoimien urhot tärisivät bunkkeriketjunsa uumenissa, hajotettujen komppanioiden rippeistä kootuissa osastoissa. Ydintalvi puhalsi kylmää viimaansa ja ravisteli harmaata pölyä ja kuolleiden puiden kuolleita lehtiä väkivaltaisina pyörteinä juoksuhautojen yllä. Luonto oli hiljaa, eikä enää koskaan päästäisi ääntäkään. Ainoa meteli syntyi satunnaisen PPV:n sotilaan liikahtaessa pakonomaisesti asemapaikassaan, kenties kylmästä vapisten tai säteilysairauden tuskan pakottamana. Tai kenties pakkoliikkeen syy oli silkka pelko. Vox-lähettimet oli suljettu ja kuvalähetteet kielletty koko planeetalla, sillä niiden syövereistä syöksyi virtanapin painalluksessa kuvien tulva, jonka kaoottisesta sisällöstä nousivat vihollisen muoto, nimi ja tarkoitus. Teurastus, Kauhu, Hulluus. Yön Herrat, Kaaoslegioona, olivat saapuneet. Viimeiset puolustajat odottivat niittoa.
Vihollisen pelko verisissä silmissään heijastuneena Cryptox, Kauhun Lähettiläs, A’Leddin Seivästäjä, lordi Graussin luutnantti, katseli piilostaan saalista. Hän yksin voisi teurastaa nuo kaikki kurjat raatojumalan palvojat. Ikuisen ydin-yön turvin hän voisi kävellä niiden asemiin selkä suorana ja ne eivät huomaisi ennen kuin kaikki kirkuisivat seivästettyinä juoksuhautojen reunoilla. Tovereidensa ja alaistensa kanssa hän murskaisi saaliinsa kuin harmittoman hyönteisen! Kun ”Puolustusvoimain Viimeinen Vastarinta” liitettäisiin viestiverkkoon pakkosyötettävään kuvavirtaan kidutuksen ja epätoivon jatkoksi, olisi planeetan siviiliväestö valmis lordi Graussin… kokeisiin. Cryptox ei aina ymmärtänyt herransa outoja mielihaluja ja kummia taideteoksia, niistä kun ei ollut suoraa hyötyä kenellekään, kaikkein vähiten hänelle. Olivat ne sentään usein huvittavia. Huhun mukaan Grauss aikoi vaatia koko väestöä kokoontumaan pelloille ja seivästämään itse itsensä. Se olisi jälleen näkemisen, ja muistamisen, arvoista. Kun elää tuhansia vuosia, on opittava valikoimaan muistonsa, ettei menetä järkeään. Jos huhut osoittautuisivat tosiksi, olisi tästäkin surkeasta paikasta edes jotain muistettavaa.
Cryptox virnisti tarkentaessaan huuruisen katseensa oksentavaan ihmiseen kaukana edessä. Hänen musta kielensä lipoi hänen läpikuultavia huuliaan ja teräviä hampaitaan. Ilmassa kaikui kirkaisu, sitten toinen. Luutnantti Geier ja hänen haaskalintunsa lähestyivät. Pian huudot olisivat ihmiskorvilla kuultavissa. Pian todellinen kauhu iskisi bunkkerilinjaan. Pian olisi aika hyökätä. Cryptoxin ei tarvinnut vilkaista ryhmäänsä. Johdettuaan samoja sotureita satoja vuosia hän tiesi, että kaikki olisi valmista ja sujuisi suunnitelmien mukaan. Kaikki tiesivät hyökkäyksen tarkoituksen. Teurastuksen olisi oltava erityisen julmaa ja näyttävää. Veren täytyi virrata, tuskanhuutojen täytyi kaikua. Kukaan ei halunnut pettää lordi Graussin luottamusta, sillä kaikki tiedostivat, että pelotonkin voi pelätä, kaaossoturikin voi tuntea kauhua. Ensimmäinen ihminen kiipesi ylös juoksuhaudasta ja lähti juoksemaan karkuun. Komissaarin pistooli pysäytti juoksun. Kauan kaikuva laukaus oli merkki.
Yön Herrat nousivat piiloistaan ja aloittivat rynnäkkönsä täysin äänettä. Vihollinen näkisi heidät ilmestymässä pimeydestä kuin aaveet sekunteja ennen heidän tulenavaustaan. Toiminta oli tuttua ja jokainen voimahaarniskaa kantava jättiläinen osasi tehtävänsä vaistojen ja refleksien tasolla. Geierin kirkaisu kaikui kovempana kuin koskaan, muutama epäonnekas yönäkölaitteen omistaja vajosi itkien poteronsa pohjalle ja kauhun kasvu kiihtyi järjen rajoja tavoittelevaa vauhtia. Kun kolmekymmentä Legioonalaista sitten laukaisi aseensa yhtäaikaisesti lähikantamalta suoraan hiekkasäkkien, juoksuhaudan reunasuojien ja bunkkerinaukkojen läpi ja yössä välähti kuolettava valo ensimmäistä kertaa, alkoi odotettu paniikki. Se olisi pahin haaste, saalis olisi saatava kiinni ja teloitettava kootusti ja nopeasti, jotta nauhoitteesta tulisi tarpeeksi lamauttavan tehokas. Juoksua se tietäisi, vaikka Geier kyllä lentäisikin ryhmineen katkaisemaan paon. Teurastusalue oli määritelty jo kauan sitten.
Hänen toverinsa puhdistivat tottuneesti heille määrätyn juoksuhaudanpätkän kun Cryptox itse potkaisi pienen bunkkerin vahvistetun teräsoven saranoiltaan ja syöksyi sisään karjuen kovemmalla äänellä kuin metelöivä sahamiekkansa. Joku upseeri tai muu merkityksetön otus tuijotti häntä kun hän katkoi kaulat muilta surkeilta ilmestyksiltä, jotka huoneessa odottivat. Upseeri menetti molemmat jalkansa ja tuli ripustetuksi voimahaarniskassa roikkuvaan lihakoukkuun huutamaan. Cryptox ei jaksanut edes hymyillä sen tuskalle, raahasi vain mokomaa puoliraatoa mukanaan tehostamassa ihmisjärjen ylittävää hyökkäystään. Astuessaan ulos bunkkerin toisella puolella hänen täytyi pysähtyä hetkeksi. Hän ei nähnyt ryhmäänsä. Cryptox ei pitänyt yllätyksistä, ei todellakaan. Juoksuhauta kaartui jotenkin oudosti, ilmeisesti perspektiivi oli vääristänyt näkymää kauempaa niin, että hän ei ollut osannut ennakoida tätä. Toverien olisi silti pitänyt olla jo juoksuhautansa takana, näkyvissä. Jokin oli vialla. Cryptox kirosi sihisten ja muristen, päästäen ilmoille joukon vähäisten demonien tosinimiä. Se oli liikaa jalattomalle upseerille, joka kuoli hänen sanoihinsa. Kiivetessään ylös haudasta alkoi Cryptoxille hahmottua, missä vika oli. Hän kuuli keisarillisten laseraseiden laukauksia. Läheltä. Hän otti muutaman juoksuaskeleen kohti ryhmänsä oletettua sijaintia ja sininen välähdys karkotti yön hänen silmistään.
Laserkanuunan voimakas säde iskeytyi luutnantti Cryptoxin ikiaikaisen voimahaarniskan oikeaan kylkeen, juuri rintapanssarin alle. Sen valtava lämpöshokki sulatti ensin kaoottisen adamantiumlaminoidun keramiikan, sitten haarniskaan sulautuneen ihon pinnan ja korruptoituneen mustan kilpikerroksen ja höyrysti lopulta ikuisesti mätänemisen partaalla vellovia sisäelimiä. Kun tunto ja tilanne alkoivat hahmottua Cryptoxin vääristyneissä aivoissa, hän oli jo menettänyt tasapainonsa, ja vaikka demoniaave hänen haarniskassaan yrittikin pitää häntä pystyssä, tuli maa nopeasti vastaan. Vielä sula haarniskan pinta levisi törmäyksen voimasta ja sen kuuma massa sulautui kiinni maahan mustien myrkkyhöyryjen noustessa kyljen aukosta taivaalle. Cryptoxin selkäranka murtui. Hän jäi silmät täysin auki tuijottamaan.
Tämä oli tietysti juuri se harhautus, jota Cryptoxin juoksuhaudassaan piileskelleet toverit olivat odottaneetkin. Ihmeellisen urheudenpuuskan saanut PPV-ryhmä ei kauaa ehtinyt juhlia ensimmäistä tappoaan, kun seitsemän äänetöntä jättiläistä syöksyi heidän kimppuunsa laserkanuunan osoittaessa vihdoin muualle. Veri virtasi, tuskanhuudot kaikuivat. Yksikään sotilas ei päässyt pakoon, joten he säästyivät näkemästä, mitä Geier teki juoksijoille. Teurastettuaan surkeat, onnekkaat ihmiset, palasivat Cryptoxin toverit tutkimaan johtajaansa. Heidän aavistuksensa oli osunut oikeaan. Luutnantti oli vielä elossa. Hymy levisi niille kasvoille, joita kypärä ei peittänyt ja pilkallisen hilpeyden saattoi aistia muistakin hahmoista. Cryptox tuijotti tovereitaan ymmällään. Jos ne aikoisivat tappaa hänet, mitä ne odottivat? Miksi ne repivät hänet maasta? Mihin ne häntä veivät? Cryptox näki Geierin kiertelevän taivaalla ja kirosi niin kovaa kuin kykeni.
+++
Lordi Graussin henkilökohtainen risteilijä, ”Syvyyksien Kauhu”, leijui geosynkronisella radalla Willardin Toivo III:n yllä. Sen sisällä laskeutumisaluksia lastattiin ja purettiin jatkuvasti, kun kauhua levittävät ja sabotaasia suorittavat ryhmät tulivat ja menivät monimutkaisten, jopa täysin kaoottiselta vaikuttavien mutta silti minuutin tarkkuudella suunniteltujen aikataulujen mukaan. Planeetta oli lähes valmis suurta loppunäytöstä varten ja kiire vain kiihtyi. Grauss antoi aina saaliin alaisilleen, häntä itseään kiinnostivat vain pelko ja kauhu. Kiireisen aluksen valtavien konepajojen vääristyneissä varjoissa oli kuitenkin kylmäävän rauhallisia alueita. Korruptoituneet konepapit huolsivat hiljalleen varusteita ja koneita, mikäli muut toimet sallivat heille hiljaisen hetken.
Eräässä pienessä hallissa, vääntyilleiden ja yhteen kasvaneiden adamantium- ja plasteräspalkkien varjossa, seisoi Kauhukynsi. Sen valtavat, panssaroidut jalat oli huolellisesti kahlehdittu seinään. Sen selästä kasvava järeä moottori oli nyt hiljaa, savupiiput sen päällä rauhoittuneina, mutta myös sinne oli kiinnitetty paksuja adamantiumkahleita. Sen kädet oli irrotettu, raskas plasmakanuuna roikkui vähän matkan päässä kattoon ripustetussa telineessä ja sen pelätty lähitaisteluase lepäsi voimattomana suurella pöydällä. Elottomuus ei kuitenkaan hävittänyt pelkoa, joka leijui metrien mittaisten salamakynsien yllä. Kauhukynnen paksu rintapanssari oli huolellisesti korjattu tarkkaan valvottujen palvontamenojen aikana ja kirottu orjien ja vankien epäpyhällä verellä. Yhteen sulautuneet panssarilevyt paljastivat tuskin jälkeäkään vanhoista vaurioista. Vaurioista, jotka olivat vieneet edellisen ohjaajan toiseen kuolemaansa. Sillä Kauhukynsi, mahtava Sotakone, seisoi yksin ja tyhjänä. Sen rinnassa sarkofagi oli auki, hermolinkkien kaapelit, elossapitolaitteiden putket ja lonkerot hylättyinä roikkuen, kuin valtava suu valmiina nielaisemaan uuden uhrin.
+++
Cryptox kirosi toverinsa taas. Laskeutumisalus lähestyi jo ”Syvyyksien Kauhua” ja hän saattoi tuntea valtavalla aluksella asustavien demonien kuulevan hänen huutonsa. Yön Herrat eivät palvoneet kaaosta eivätkä pitäneet demoneista, mutta ikuisuus Kauhun Silmässä johti väistämättä vähäiseen riivaukseen. Kiroustensa välissä Cryptox yritti kuumeisesti miettiä, miksi hänet vaivauduttiin kuljettamaan takaisin ylös. Kipu lävisti kaikki ajatukset eikä hän muistanut koskaan kokeneensa sellaista tunnetta. Hän saattoi silti keksiä miljoonia syitä, jotka saisivat hänen ryhmänsä kääntymään häntä vastaan. Mutta miksi ylös? Miksi avaruuteen? Lordi Grauss ei koskaan, missään tapauksessa, antaisi kiduttaa tai edes tappaa luutnanttiaan aluksellaan. Eikä kukaan uhmannut lordi Graussia. Cryptox kuuli telakoitumismekanismien käynnistyvän. Hänen niin sanotut toverinsa olivat edelleen täysin hiljaa, virnuillen keskenään.
Paineovet avautuivat ulvoen ja Cryptox kannettiin viipymättä ulos, ”Syvyyksien Kauhun” valtavaan hangaariin. Toinen alus laskeutui samaan aikaan lähelle. Hyökkäys pinnalla oli ohi ja iskuryhmä palasi vähitellen. Outo saattue kiinnitti kaikkien huomion ja maksoi muutamalle työnsä melkein keskeyttäneelle orjalle heidän henkensä. Cryptox kirosi vuorotellen kaikki sivustakatsojat. Kääntäessään päätään hän huomasi Geierin seuraavan heitä vähän matkan päästä. Tiesikö se kirottu korppikotka tästä jotain? Oliko se kaiken takana? Sen rumalla naamalla oli myös outo hymy, jos sen naamasta nyt pystyi selvää saamaan. Cryptox kannettiin pois hangaarista, leveitä käytäviä pitkin kohti aluksen sisuksia. Jossain hänen sisällään huoli alkoi kasvaa.
Saattueen marssiessa konepaja-alueelle alkoi Cryptox tuntea todellista pakokauhua. Hän oli kuitenkin kivuntunteen uusista ulottuvuuksista niin sekaisin, että ei vieläkään käsittänyt, minne häntä oltiin viemässä. Geier asteli edelleen perässä, osana suunnitelmaa vai ainoastaan mielenkiinnosta, oli mahdotonta tietää. Geieriä kiinnosti kaikki epätavallinen ja rutiinin rikkova. Lopulta saavuttiin pieneen, varjoisaan halliin. Cryptoxin ensimmäinen havainto oli Ahjomestari. Valtava, mekaanisten osien ja sulautuneiden metallinkappaleiden peitossa oleva kaaossoturi seisoi jotenkin innostuneen oloisena ovensuussa. Jättimäinen otus oli kai joskus palvonut konejumalaa, Kurzen aikoihin. Ainakaan omien sanojensa mukaan se ei kärsinyt hävittäjäkultteja riivaavasta teknoviruksesta vaan oli olemuksestaan pääasiallisesti itse vastuussa. Sen takana seisoskeli muutamia käännytettyjä konepappeja. Sitten Cryptox painoi leukansa rintaansa kohti, näki Kauhukynnen edessään ja viimein käsitti. Uudenlainen kipu ja uudenlainen pakokauhu löivät hänen ylitseen mustana ristiaallokkona ja saivat hänet kirkumaan kuin surkea ihminen. Hänen jalkansa eivät oikein toimineet, eikä käsistäkään ollut vastusta hänen kirotulle petturiryhmälleen ja Ahjomestarille. Geier naureskeli ovensuussa.
Cryptox painettiin väkivaltaisesti suurelle pöydälle naama edellä. Hänen suunsa ei lakannut käymästä kun hän vuoroin kirosi kaikkia, vuoroin rukoili kuolemaa. Ahjomestarin suuret mekaaniset pihtikädet tarttuivat hänen haarniskansa voimanlähdeyksikköön. Koko selkäosa repeytyi irti kirkkaassa kipinäsuihkussa, joka karkotti varjotkin hetkeksi. Cryptoxin haarniska kirkui hänen mielessään kilpaa hänen kanssaan. Sitten Ahjomestari käynnisti valtavan moottorisahan. Sen ääni ja Cryptoxin huuto kaikuivat varjoisessa hallissa ja täyttivät yhdessä helposti koko tilan. Selkärangan vauriot estivät Cryptoxia tuntemasta kunnolla, kun hänen jalkansa leikattiin irti, mutta hän tiesi kyllä, että sotakoneen sisällä ei olisi tilaa ylimääräiselle. Moottorisahan ääni hellitti vain hetkeksi ennen kuin Ahjomestari kävi hänen käsivarsiensa kimppuun. Olkasuojat täytyi repiä irti ennen raajojen poistoa. Cryptox ei jaksanut enää huutaa. Hän vain tuijotti, kun hänen musta verensä roiskui pitkinä kaarina ympäri lattiaa. Moottorisaha laskettiin hänen päänsä viereen, nyt hiljaisena ja verisenä. Ahjomestari käynnisteli järeää poraa. Hermostoa täytyi saada näkyviin. Kipu turrutti Cryptoxin. Hän etsi katseellaan Geieriä, mutta haaskalintu oli jo lähtenyt, ilmeisesti kyllästyneenä. Haarniskankappaleita putoili lattialle ja työtahti kiihtyi. Lopulta Cryptox käännettiin ympäri. Ahjomestari katseli aikaansaannostaan tyytyväisenä konepappien tuodessa katossa roikkuvia ketjuja ja niiden päässä heiluvia koukkuja lähemmäksi.
Haarniska oli niin tiukasti sulautunut Cryptoxiin, että kaikkea ei voitu poistaa. Tarpeeksi lihaa oli kuitenkin saatu esiin, jotta voitiin edetä. Olihan mahdollista, että operoinnin kohde, uusi urhea ohjaaja, kuolisi kesken kaiken. Niinpä ketjuissa roikkuva Cryptox, tai se mitä hänestä oli jäljellä, siirrettiin kohti sotakonetta. Huolimatta täydestä sammuneisuuden tilastaan jokin Kauhukynnessä haistoi veren ja lihan, sillä se liikahti hieman. Cryptox vuodatti viimeisen, hiljaisen, väsyneen kirouksen. Hänellä ei ollut enää raajoja, osa hänen sisäelimistään oli höyrystynyt, tuska viilsi häntä jatkuvasti. Hänen edessään avautui sarkofagi, hänen elävä hautansa, ikuinen kuolemansa. Konepapit lukivat kirouksia ja synkkiä loitsuja kun Ahjomestari painoi Cryptoxin sisään sotakoneeseen. Metallihirviö liikahti jälleen. Jokin kosketti Cryptoxia, eikä hän halunnut tietää, mikä. Ahjomestari alkoi kiinnittää erilaisia johtoja ja liittimiä. Cryptox tunsi niiden tunkeutuvan ihonsa läpi ja kaivavan sisältään sen, mitä ne halusivat löytää ennen kiinnittymistään. Hermolinkkejä. Hengitysputkia suoraan keuhkoihin, läpi yhtyneiden kylkiluiden. Cryptox näki ivallisen ryhmänsä ja tuijotti viime hetket raivoissaan takaisin, kunnes Ahjomestari kiinnitti visuaali- ja audiolinkit. Lopuksi metalliset kourat pakottivat Cryptoxin suun auki ja työnsivät ravintoletkujen nipun hänen kurkustaan alas.
Ahjomestari ja konepapit tarkastelivat kättensä nykivää ja tärisevää jälkeä tyytyväisinä. Pian Kauhukynsi levittäisi taas pelkoa taistelukentällä. He tarttuivat sarkofagin kanteen ja nostivat sen paikoilleen. Hitsausliekit polttivat Cryptoxia hetken, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Kipu oli kaikki mitä hän tunsi. Kipu ja raivo.
+++
Kun kalmanvihreä kuva välähti Cryptoxin näköhermoihin, hän ei enää ajatellut selkeästi. Kipu ei lakannut, vaan sai koko ajan uusia, entistä hirveämpiä muotoja. Ajantajua ei ollut. Cryptox yritti vaistomaisesti liikahtaa. Hän ei voinut. Hän yritti huutaa vihreille hahmoille edessään. Jo kadonnut oksennusrefleksi yritti palata, mutta hänen kurkkunsa ei toiminut. Silti jossain kaikui valtava metallinen karjaisu, suoraan hänen sekavista aivoistaan maailmalle. Pieni tila hänen ympärillään alkoi hahmottua. Cryptox ei muistanut paljoakaan, mutta laskeutumisaluksen sisätilat ja soturit hänen edessään saivat aikaan hämäriä muistoja menneisyydestä. Hehku kuvan vasemmassa reunassa voimistui. Cryptox käänsi katsettaan siihen suuntaan ja näki valtavien salamakynsien kouristelevan. Silloin jokin alkoi kuiskia hänelle outoja sanoja, demonisia lauseita. Hän muisti, kuinka nuo kynnet olivat repineet rikki raatokeisarin kurjan mestarin. Palavien kynsien jokainen pieni nykäys toi mieleen uuden kuvan niiden tuhotöistä, jokainen liike muistutti menneestä taposta. Muistot olivat vanhoja, vaikka Cryptox ei ollut koskaan ennen niitä nähnyt. Hän karjaisi uudelleen ja tuska yltyi. Lopulta alus tärähti väkivaltaisesti ja oli maassa.
Paineovet avautuivat tutulla tavalla ja soturit hänen edessään ryntäsivät ulos. Cryptox yritti liikkua. Hän kuuli kaukaisen kaiun, ketjujen kalinaa ja lukkojen loksahduksia. Sitten hän oli vapaa. Hän otti horjuvan askeleen eteenpäin. Hänen uusi kokonsa, askeltensa pituus, oli hämmentävää. Karjuen Cryptox marssi ulos aluksesta, joka askel entistä varmempana. Hänen salamakyntensä halkoivat ja polttivat ilmaa. Pahat riimut tanssivat hänen näkökentässään ja demonit kuiskivat hänen päässään. Hän tiesi voivansa tuhota. Näky Cryptoxin edessä vaimensi kivun hetkeksi. Satoja, jopa tuhansia ihmisiä vääntelehti tuskissaan pitkin, terävin seipäin lävistettynä. Ruumismetsä levittäytyi hänen kalmanvihreässä näkökentässään. Cryptox karjaisi ja laukaisi plasmakanuunansa kohti ydintalven peittämiä taivaita.
Jossain kauempana ammuttiin. Cryptox lähti marssimaan kohti ääntä vaistonsa varassa. Matkalla hänen silmiinsä kuitenkin osui jotain tuttua. Hieman edempänä seitsemän soturia oli liikkumassa samaan suuntaan. Muisto valaisi verenpunaisena Cryptoxin samean mielen. Kohteesta ei voinut erehtyä, se oli kuin merkki. Hän kumartui ja aloitti rynnäkkönsä julmalla karjaisulla. Toverit näkisivät hänet ryntäämässä heitä kohti kuin titaani sekunteja ennen hänen tulenavaustaan. Toiminta oli tuttua eikä yhdelläkään voimahaarniskaa kantavalla hyönteisellä ollut mitään mahdollisuuksia. Geierin kirkaisu kaikui jostain ylhäältä. Soturit kääntyivät. Hän kuvitteli näkevänsä kauhun niiden silmissä kun plasmakanuuna laukesi. Henkiin jääneet eivät ehtineet reagoida ennen kuin hän oli niiden kimpussa. Yksi murskaantui raskaiden jalkojen alle, muiden kohtalona oli silpoutua valtaviin kynsiin. Kaikki kuolivat. Cryptox karjui riemuaan ja vihaansa ja kostoaan ja silloin jokin kiemurteli hermolinkkiä pitkin hänen mieleensä ja pimensi hänen ajatuksensa. Cryptox oli kivun ja tuskan ja hulluuden sekavassa labyrintissä ja se jokin ohjasi hänen vaistojaan. Se käänsi heidän katseen kohti taistelua, kohti teurastusta. Se käänsi heidän suuntansa kohti sotaa. Se oli sotakone. Se karjui kovempaa kuin mikään. Korppikotka kaarteli taivaalla. Kauhukynsi eli taas.
Sotakone
Willardin Toivo III:n viimeiset puolustajat, Planetaaristen Puolustusvoimien urhot tärisivät bunkkeriketjunsa uumenissa, hajotettujen komppanioiden rippeistä kootuissa osastoissa. Ydintalvi puhalsi kylmää viimaansa ja ravisteli harmaata pölyä ja kuolleiden puiden kuolleita lehtiä väkivaltaisina pyörteinä juoksuhautojen yllä. Luonto oli hiljaa, eikä enää koskaan päästäisi ääntäkään. Ainoa meteli syntyi satunnaisen PPV:n sotilaan liikahtaessa pakonomaisesti asemapaikassaan, kenties kylmästä vapisten tai säteilysairauden tuskan pakottamana. Tai kenties pakkoliikkeen syy oli silkka pelko. Vox-lähettimet oli suljettu ja kuvalähetteet kielletty koko planeetalla, sillä niiden syövereistä syöksyi virtanapin painalluksessa kuvien tulva, jonka kaoottisesta sisällöstä nousivat vihollisen muoto, nimi ja tarkoitus. Teurastus, Kauhu, Hulluus. Yön Herrat, Kaaoslegioona, olivat saapuneet. Viimeiset puolustajat odottivat niittoa.
Vihollisen pelko verisissä silmissään heijastuneena Cryptox, Kauhun Lähettiläs, A’Leddin Seivästäjä, lordi Graussin luutnantti, katseli piilostaan saalista. Hän yksin voisi teurastaa nuo kaikki kurjat raatojumalan palvojat. Ikuisen ydin-yön turvin hän voisi kävellä niiden asemiin selkä suorana ja ne eivät huomaisi ennen kuin kaikki kirkuisivat seivästettyinä juoksuhautojen reunoilla. Tovereidensa ja alaistensa kanssa hän murskaisi saaliinsa kuin harmittoman hyönteisen! Kun ”Puolustusvoimain Viimeinen Vastarinta” liitettäisiin viestiverkkoon pakkosyötettävään kuvavirtaan kidutuksen ja epätoivon jatkoksi, olisi planeetan siviiliväestö valmis lordi Graussin… kokeisiin. Cryptox ei aina ymmärtänyt herransa outoja mielihaluja ja kummia taideteoksia, niistä kun ei ollut suoraa hyötyä kenellekään, kaikkein vähiten hänelle. Olivat ne sentään usein huvittavia. Huhun mukaan Grauss aikoi vaatia koko väestöä kokoontumaan pelloille ja seivästämään itse itsensä. Se olisi jälleen näkemisen, ja muistamisen, arvoista. Kun elää tuhansia vuosia, on opittava valikoimaan muistonsa, ettei menetä järkeään. Jos huhut osoittautuisivat tosiksi, olisi tästäkin surkeasta paikasta edes jotain muistettavaa.
Cryptox virnisti tarkentaessaan huuruisen katseensa oksentavaan ihmiseen kaukana edessä. Hänen musta kielensä lipoi hänen läpikuultavia huuliaan ja teräviä hampaitaan. Ilmassa kaikui kirkaisu, sitten toinen. Luutnantti Geier ja hänen haaskalintunsa lähestyivät. Pian huudot olisivat ihmiskorvilla kuultavissa. Pian todellinen kauhu iskisi bunkkerilinjaan. Pian olisi aika hyökätä. Cryptoxin ei tarvinnut vilkaista ryhmäänsä. Johdettuaan samoja sotureita satoja vuosia hän tiesi, että kaikki olisi valmista ja sujuisi suunnitelmien mukaan. Kaikki tiesivät hyökkäyksen tarkoituksen. Teurastuksen olisi oltava erityisen julmaa ja näyttävää. Veren täytyi virrata, tuskanhuutojen täytyi kaikua. Kukaan ei halunnut pettää lordi Graussin luottamusta, sillä kaikki tiedostivat, että pelotonkin voi pelätä, kaaossoturikin voi tuntea kauhua. Ensimmäinen ihminen kiipesi ylös juoksuhaudasta ja lähti juoksemaan karkuun. Komissaarin pistooli pysäytti juoksun. Kauan kaikuva laukaus oli merkki.
Yön Herrat nousivat piiloistaan ja aloittivat rynnäkkönsä täysin äänettä. Vihollinen näkisi heidät ilmestymässä pimeydestä kuin aaveet sekunteja ennen heidän tulenavaustaan. Toiminta oli tuttua ja jokainen voimahaarniskaa kantava jättiläinen osasi tehtävänsä vaistojen ja refleksien tasolla. Geierin kirkaisu kaikui kovempana kuin koskaan, muutama epäonnekas yönäkölaitteen omistaja vajosi itkien poteronsa pohjalle ja kauhun kasvu kiihtyi järjen rajoja tavoittelevaa vauhtia. Kun kolmekymmentä Legioonalaista sitten laukaisi aseensa yhtäaikaisesti lähikantamalta suoraan hiekkasäkkien, juoksuhaudan reunasuojien ja bunkkerinaukkojen läpi ja yössä välähti kuolettava valo ensimmäistä kertaa, alkoi odotettu paniikki. Se olisi pahin haaste, saalis olisi saatava kiinni ja teloitettava kootusti ja nopeasti, jotta nauhoitteesta tulisi tarpeeksi lamauttavan tehokas. Juoksua se tietäisi, vaikka Geier kyllä lentäisikin ryhmineen katkaisemaan paon. Teurastusalue oli määritelty jo kauan sitten.
Hänen toverinsa puhdistivat tottuneesti heille määrätyn juoksuhaudanpätkän kun Cryptox itse potkaisi pienen bunkkerin vahvistetun teräsoven saranoiltaan ja syöksyi sisään karjuen kovemmalla äänellä kuin metelöivä sahamiekkansa. Joku upseeri tai muu merkityksetön otus tuijotti häntä kun hän katkoi kaulat muilta surkeilta ilmestyksiltä, jotka huoneessa odottivat. Upseeri menetti molemmat jalkansa ja tuli ripustetuksi voimahaarniskassa roikkuvaan lihakoukkuun huutamaan. Cryptox ei jaksanut edes hymyillä sen tuskalle, raahasi vain mokomaa puoliraatoa mukanaan tehostamassa ihmisjärjen ylittävää hyökkäystään. Astuessaan ulos bunkkerin toisella puolella hänen täytyi pysähtyä hetkeksi. Hän ei nähnyt ryhmäänsä. Cryptox ei pitänyt yllätyksistä, ei todellakaan. Juoksuhauta kaartui jotenkin oudosti, ilmeisesti perspektiivi oli vääristänyt näkymää kauempaa niin, että hän ei ollut osannut ennakoida tätä. Toverien olisi silti pitänyt olla jo juoksuhautansa takana, näkyvissä. Jokin oli vialla. Cryptox kirosi sihisten ja muristen, päästäen ilmoille joukon vähäisten demonien tosinimiä. Se oli liikaa jalattomalle upseerille, joka kuoli hänen sanoihinsa. Kiivetessään ylös haudasta alkoi Cryptoxille hahmottua, missä vika oli. Hän kuuli keisarillisten laseraseiden laukauksia. Läheltä. Hän otti muutaman juoksuaskeleen kohti ryhmänsä oletettua sijaintia ja sininen välähdys karkotti yön hänen silmistään.
Laserkanuunan voimakas säde iskeytyi luutnantti Cryptoxin ikiaikaisen voimahaarniskan oikeaan kylkeen, juuri rintapanssarin alle. Sen valtava lämpöshokki sulatti ensin kaoottisen adamantiumlaminoidun keramiikan, sitten haarniskaan sulautuneen ihon pinnan ja korruptoituneen mustan kilpikerroksen ja höyrysti lopulta ikuisesti mätänemisen partaalla vellovia sisäelimiä. Kun tunto ja tilanne alkoivat hahmottua Cryptoxin vääristyneissä aivoissa, hän oli jo menettänyt tasapainonsa, ja vaikka demoniaave hänen haarniskassaan yrittikin pitää häntä pystyssä, tuli maa nopeasti vastaan. Vielä sula haarniskan pinta levisi törmäyksen voimasta ja sen kuuma massa sulautui kiinni maahan mustien myrkkyhöyryjen noustessa kyljen aukosta taivaalle. Cryptoxin selkäranka murtui. Hän jäi silmät täysin auki tuijottamaan.
Tämä oli tietysti juuri se harhautus, jota Cryptoxin juoksuhaudassaan piileskelleet toverit olivat odottaneetkin. Ihmeellisen urheudenpuuskan saanut PPV-ryhmä ei kauaa ehtinyt juhlia ensimmäistä tappoaan, kun seitsemän äänetöntä jättiläistä syöksyi heidän kimppuunsa laserkanuunan osoittaessa vihdoin muualle. Veri virtasi, tuskanhuudot kaikuivat. Yksikään sotilas ei päässyt pakoon, joten he säästyivät näkemästä, mitä Geier teki juoksijoille. Teurastettuaan surkeat, onnekkaat ihmiset, palasivat Cryptoxin toverit tutkimaan johtajaansa. Heidän aavistuksensa oli osunut oikeaan. Luutnantti oli vielä elossa. Hymy levisi niille kasvoille, joita kypärä ei peittänyt ja pilkallisen hilpeyden saattoi aistia muistakin hahmoista. Cryptox tuijotti tovereitaan ymmällään. Jos ne aikoisivat tappaa hänet, mitä ne odottivat? Miksi ne repivät hänet maasta? Mihin ne häntä veivät? Cryptox näki Geierin kiertelevän taivaalla ja kirosi niin kovaa kuin kykeni.
+++
Lordi Graussin henkilökohtainen risteilijä, ”Syvyyksien Kauhu”, leijui geosynkronisella radalla Willardin Toivo III:n yllä. Sen sisällä laskeutumisaluksia lastattiin ja purettiin jatkuvasti, kun kauhua levittävät ja sabotaasia suorittavat ryhmät tulivat ja menivät monimutkaisten, jopa täysin kaoottiselta vaikuttavien mutta silti minuutin tarkkuudella suunniteltujen aikataulujen mukaan. Planeetta oli lähes valmis suurta loppunäytöstä varten ja kiire vain kiihtyi. Grauss antoi aina saaliin alaisilleen, häntä itseään kiinnostivat vain pelko ja kauhu. Kiireisen aluksen valtavien konepajojen vääristyneissä varjoissa oli kuitenkin kylmäävän rauhallisia alueita. Korruptoituneet konepapit huolsivat hiljalleen varusteita ja koneita, mikäli muut toimet sallivat heille hiljaisen hetken.
Eräässä pienessä hallissa, vääntyilleiden ja yhteen kasvaneiden adamantium- ja plasteräspalkkien varjossa, seisoi Kauhukynsi. Sen valtavat, panssaroidut jalat oli huolellisesti kahlehdittu seinään. Sen selästä kasvava järeä moottori oli nyt hiljaa, savupiiput sen päällä rauhoittuneina, mutta myös sinne oli kiinnitetty paksuja adamantiumkahleita. Sen kädet oli irrotettu, raskas plasmakanuuna roikkui vähän matkan päässä kattoon ripustetussa telineessä ja sen pelätty lähitaisteluase lepäsi voimattomana suurella pöydällä. Elottomuus ei kuitenkaan hävittänyt pelkoa, joka leijui metrien mittaisten salamakynsien yllä. Kauhukynnen paksu rintapanssari oli huolellisesti korjattu tarkkaan valvottujen palvontamenojen aikana ja kirottu orjien ja vankien epäpyhällä verellä. Yhteen sulautuneet panssarilevyt paljastivat tuskin jälkeäkään vanhoista vaurioista. Vaurioista, jotka olivat vieneet edellisen ohjaajan toiseen kuolemaansa. Sillä Kauhukynsi, mahtava Sotakone, seisoi yksin ja tyhjänä. Sen rinnassa sarkofagi oli auki, hermolinkkien kaapelit, elossapitolaitteiden putket ja lonkerot hylättyinä roikkuen, kuin valtava suu valmiina nielaisemaan uuden uhrin.
+++
Cryptox kirosi toverinsa taas. Laskeutumisalus lähestyi jo ”Syvyyksien Kauhua” ja hän saattoi tuntea valtavalla aluksella asustavien demonien kuulevan hänen huutonsa. Yön Herrat eivät palvoneet kaaosta eivätkä pitäneet demoneista, mutta ikuisuus Kauhun Silmässä johti väistämättä vähäiseen riivaukseen. Kiroustensa välissä Cryptox yritti kuumeisesti miettiä, miksi hänet vaivauduttiin kuljettamaan takaisin ylös. Kipu lävisti kaikki ajatukset eikä hän muistanut koskaan kokeneensa sellaista tunnetta. Hän saattoi silti keksiä miljoonia syitä, jotka saisivat hänen ryhmänsä kääntymään häntä vastaan. Mutta miksi ylös? Miksi avaruuteen? Lordi Grauss ei koskaan, missään tapauksessa, antaisi kiduttaa tai edes tappaa luutnanttiaan aluksellaan. Eikä kukaan uhmannut lordi Graussia. Cryptox kuuli telakoitumismekanismien käynnistyvän. Hänen niin sanotut toverinsa olivat edelleen täysin hiljaa, virnuillen keskenään.
Paineovet avautuivat ulvoen ja Cryptox kannettiin viipymättä ulos, ”Syvyyksien Kauhun” valtavaan hangaariin. Toinen alus laskeutui samaan aikaan lähelle. Hyökkäys pinnalla oli ohi ja iskuryhmä palasi vähitellen. Outo saattue kiinnitti kaikkien huomion ja maksoi muutamalle työnsä melkein keskeyttäneelle orjalle heidän henkensä. Cryptox kirosi vuorotellen kaikki sivustakatsojat. Kääntäessään päätään hän huomasi Geierin seuraavan heitä vähän matkan päästä. Tiesikö se kirottu korppikotka tästä jotain? Oliko se kaiken takana? Sen rumalla naamalla oli myös outo hymy, jos sen naamasta nyt pystyi selvää saamaan. Cryptox kannettiin pois hangaarista, leveitä käytäviä pitkin kohti aluksen sisuksia. Jossain hänen sisällään huoli alkoi kasvaa.
Saattueen marssiessa konepaja-alueelle alkoi Cryptox tuntea todellista pakokauhua. Hän oli kuitenkin kivuntunteen uusista ulottuvuuksista niin sekaisin, että ei vieläkään käsittänyt, minne häntä oltiin viemässä. Geier asteli edelleen perässä, osana suunnitelmaa vai ainoastaan mielenkiinnosta, oli mahdotonta tietää. Geieriä kiinnosti kaikki epätavallinen ja rutiinin rikkova. Lopulta saavuttiin pieneen, varjoisaan halliin. Cryptoxin ensimmäinen havainto oli Ahjomestari. Valtava, mekaanisten osien ja sulautuneiden metallinkappaleiden peitossa oleva kaaossoturi seisoi jotenkin innostuneen oloisena ovensuussa. Jättimäinen otus oli kai joskus palvonut konejumalaa, Kurzen aikoihin. Ainakaan omien sanojensa mukaan se ei kärsinyt hävittäjäkultteja riivaavasta teknoviruksesta vaan oli olemuksestaan pääasiallisesti itse vastuussa. Sen takana seisoskeli muutamia käännytettyjä konepappeja. Sitten Cryptox painoi leukansa rintaansa kohti, näki Kauhukynnen edessään ja viimein käsitti. Uudenlainen kipu ja uudenlainen pakokauhu löivät hänen ylitseen mustana ristiaallokkona ja saivat hänet kirkumaan kuin surkea ihminen. Hänen jalkansa eivät oikein toimineet, eikä käsistäkään ollut vastusta hänen kirotulle petturiryhmälleen ja Ahjomestarille. Geier naureskeli ovensuussa.
Cryptox painettiin väkivaltaisesti suurelle pöydälle naama edellä. Hänen suunsa ei lakannut käymästä kun hän vuoroin kirosi kaikkia, vuoroin rukoili kuolemaa. Ahjomestarin suuret mekaaniset pihtikädet tarttuivat hänen haarniskansa voimanlähdeyksikköön. Koko selkäosa repeytyi irti kirkkaassa kipinäsuihkussa, joka karkotti varjotkin hetkeksi. Cryptoxin haarniska kirkui hänen mielessään kilpaa hänen kanssaan. Sitten Ahjomestari käynnisti valtavan moottorisahan. Sen ääni ja Cryptoxin huuto kaikuivat varjoisessa hallissa ja täyttivät yhdessä helposti koko tilan. Selkärangan vauriot estivät Cryptoxia tuntemasta kunnolla, kun hänen jalkansa leikattiin irti, mutta hän tiesi kyllä, että sotakoneen sisällä ei olisi tilaa ylimääräiselle. Moottorisahan ääni hellitti vain hetkeksi ennen kuin Ahjomestari kävi hänen käsivarsiensa kimppuun. Olkasuojat täytyi repiä irti ennen raajojen poistoa. Cryptox ei jaksanut enää huutaa. Hän vain tuijotti, kun hänen musta verensä roiskui pitkinä kaarina ympäri lattiaa. Moottorisaha laskettiin hänen päänsä viereen, nyt hiljaisena ja verisenä. Ahjomestari käynnisteli järeää poraa. Hermostoa täytyi saada näkyviin. Kipu turrutti Cryptoxin. Hän etsi katseellaan Geieriä, mutta haaskalintu oli jo lähtenyt, ilmeisesti kyllästyneenä. Haarniskankappaleita putoili lattialle ja työtahti kiihtyi. Lopulta Cryptox käännettiin ympäri. Ahjomestari katseli aikaansaannostaan tyytyväisenä konepappien tuodessa katossa roikkuvia ketjuja ja niiden päässä heiluvia koukkuja lähemmäksi.
Haarniska oli niin tiukasti sulautunut Cryptoxiin, että kaikkea ei voitu poistaa. Tarpeeksi lihaa oli kuitenkin saatu esiin, jotta voitiin edetä. Olihan mahdollista, että operoinnin kohde, uusi urhea ohjaaja, kuolisi kesken kaiken. Niinpä ketjuissa roikkuva Cryptox, tai se mitä hänestä oli jäljellä, siirrettiin kohti sotakonetta. Huolimatta täydestä sammuneisuuden tilastaan jokin Kauhukynnessä haistoi veren ja lihan, sillä se liikahti hieman. Cryptox vuodatti viimeisen, hiljaisen, väsyneen kirouksen. Hänellä ei ollut enää raajoja, osa hänen sisäelimistään oli höyrystynyt, tuska viilsi häntä jatkuvasti. Hänen edessään avautui sarkofagi, hänen elävä hautansa, ikuinen kuolemansa. Konepapit lukivat kirouksia ja synkkiä loitsuja kun Ahjomestari painoi Cryptoxin sisään sotakoneeseen. Metallihirviö liikahti jälleen. Jokin kosketti Cryptoxia, eikä hän halunnut tietää, mikä. Ahjomestari alkoi kiinnittää erilaisia johtoja ja liittimiä. Cryptox tunsi niiden tunkeutuvan ihonsa läpi ja kaivavan sisältään sen, mitä ne halusivat löytää ennen kiinnittymistään. Hermolinkkejä. Hengitysputkia suoraan keuhkoihin, läpi yhtyneiden kylkiluiden. Cryptox näki ivallisen ryhmänsä ja tuijotti viime hetket raivoissaan takaisin, kunnes Ahjomestari kiinnitti visuaali- ja audiolinkit. Lopuksi metalliset kourat pakottivat Cryptoxin suun auki ja työnsivät ravintoletkujen nipun hänen kurkustaan alas.
Ahjomestari ja konepapit tarkastelivat kättensä nykivää ja tärisevää jälkeä tyytyväisinä. Pian Kauhukynsi levittäisi taas pelkoa taistelukentällä. He tarttuivat sarkofagin kanteen ja nostivat sen paikoilleen. Hitsausliekit polttivat Cryptoxia hetken, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Kipu oli kaikki mitä hän tunsi. Kipu ja raivo.
+++
Kun kalmanvihreä kuva välähti Cryptoxin näköhermoihin, hän ei enää ajatellut selkeästi. Kipu ei lakannut, vaan sai koko ajan uusia, entistä hirveämpiä muotoja. Ajantajua ei ollut. Cryptox yritti vaistomaisesti liikahtaa. Hän ei voinut. Hän yritti huutaa vihreille hahmoille edessään. Jo kadonnut oksennusrefleksi yritti palata, mutta hänen kurkkunsa ei toiminut. Silti jossain kaikui valtava metallinen karjaisu, suoraan hänen sekavista aivoistaan maailmalle. Pieni tila hänen ympärillään alkoi hahmottua. Cryptox ei muistanut paljoakaan, mutta laskeutumisaluksen sisätilat ja soturit hänen edessään saivat aikaan hämäriä muistoja menneisyydestä. Hehku kuvan vasemmassa reunassa voimistui. Cryptox käänsi katsettaan siihen suuntaan ja näki valtavien salamakynsien kouristelevan. Silloin jokin alkoi kuiskia hänelle outoja sanoja, demonisia lauseita. Hän muisti, kuinka nuo kynnet olivat repineet rikki raatokeisarin kurjan mestarin. Palavien kynsien jokainen pieni nykäys toi mieleen uuden kuvan niiden tuhotöistä, jokainen liike muistutti menneestä taposta. Muistot olivat vanhoja, vaikka Cryptox ei ollut koskaan ennen niitä nähnyt. Hän karjaisi uudelleen ja tuska yltyi. Lopulta alus tärähti väkivaltaisesti ja oli maassa.
Paineovet avautuivat tutulla tavalla ja soturit hänen edessään ryntäsivät ulos. Cryptox yritti liikkua. Hän kuuli kaukaisen kaiun, ketjujen kalinaa ja lukkojen loksahduksia. Sitten hän oli vapaa. Hän otti horjuvan askeleen eteenpäin. Hänen uusi kokonsa, askeltensa pituus, oli hämmentävää. Karjuen Cryptox marssi ulos aluksesta, joka askel entistä varmempana. Hänen salamakyntensä halkoivat ja polttivat ilmaa. Pahat riimut tanssivat hänen näkökentässään ja demonit kuiskivat hänen päässään. Hän tiesi voivansa tuhota. Näky Cryptoxin edessä vaimensi kivun hetkeksi. Satoja, jopa tuhansia ihmisiä vääntelehti tuskissaan pitkin, terävin seipäin lävistettynä. Ruumismetsä levittäytyi hänen kalmanvihreässä näkökentässään. Cryptox karjaisi ja laukaisi plasmakanuunansa kohti ydintalven peittämiä taivaita.
Jossain kauempana ammuttiin. Cryptox lähti marssimaan kohti ääntä vaistonsa varassa. Matkalla hänen silmiinsä kuitenkin osui jotain tuttua. Hieman edempänä seitsemän soturia oli liikkumassa samaan suuntaan. Muisto valaisi verenpunaisena Cryptoxin samean mielen. Kohteesta ei voinut erehtyä, se oli kuin merkki. Hän kumartui ja aloitti rynnäkkönsä julmalla karjaisulla. Toverit näkisivät hänet ryntäämässä heitä kohti kuin titaani sekunteja ennen hänen tulenavaustaan. Toiminta oli tuttua eikä yhdelläkään voimahaarniskaa kantavalla hyönteisellä ollut mitään mahdollisuuksia. Geierin kirkaisu kaikui jostain ylhäältä. Soturit kääntyivät. Hän kuvitteli näkevänsä kauhun niiden silmissä kun plasmakanuuna laukesi. Henkiin jääneet eivät ehtineet reagoida ennen kuin hän oli niiden kimpussa. Yksi murskaantui raskaiden jalkojen alle, muiden kohtalona oli silpoutua valtaviin kynsiin. Kaikki kuolivat. Cryptox karjui riemuaan ja vihaansa ja kostoaan ja silloin jokin kiemurteli hermolinkkiä pitkin hänen mieleensä ja pimensi hänen ajatuksensa. Cryptox oli kivun ja tuskan ja hulluuden sekavassa labyrintissä ja se jokin ohjasi hänen vaistojaan. Se käänsi heidän katseen kohti taistelua, kohti teurastusta. Se käänsi heidän suuntansa kohti sotaa. Se oli sotakone. Se karjui kovempaa kuin mikään. Korppikotka kaarteli taivaalla. Kauhukynsi eli taas.
