Tarinakisa - Elämästä
Lähetetty: La 24.02.2007 19:39
Elämästä
Tuuli puhalsi hiljalleen hiekkaa ja erämaan tomua edellään pitkin matalia kukkuloita, yrittäen peitellä alleen vanhan tienpohjan jossa viimeisten vankkureiden jäljet olivat hädin tuskin nähtävissä. Mustalla taivaalla tähdet loivat kylmän välinpitämätöntä valoa maailman ylle kuiden kätkiessä noloina kasvonsa harvojen pilvien taakse, vilahtaakseen välillä todistamaan hämmentyneen puolikkaina pölyn ja vanhan hirttolavan epäpyhää avioliittoa tomujen tien varrella. Pariutumisen keskipiste näytti olevan hirttolavalla yhä roikkuva ruumis, joka ei enää juuri välittänyt salarakkaiden pariutumisesta mätänevällä ihollaan, jonka lävitse kellastuneet luutkin joutuivat tämän luonnonvoimien siveettömyyden rikospaikaksi.
Kukkuloiden takaa saapui hitaasti esille yksinäinen ratsastaja. Kuin häveten aktia tähdet peittyivät etenevän myrskyrintaman alle, yksinäisen tuulen ja tomun kiihtyessä alhaalla entisestään surren valonsa poismenoa. Jos ruumiilla olisi yhä ollut silmät, ratsastaja olisi kadonnut hetkeksi vainajan näköpiiristä, ilmestyäkseen hetken päästä entistä lähempänä tomupilven keskeltä pitkä, ruskea takki tuulessa liehuen.
Jos ruumiilla olisi ollut silmät, hän ei ensimmäisenä olisi katsonut ratsastajan mustaa oria, tai hänen jo aiemmin mainittua takkiaan, ei hänen yhtälailla ruskeaa lierihattuaan jonka nauhassa kimalsivat helmet, eikä edes tämän tomun peittämää ehkä sinistä silkkihuivia, jotka peittivät kasvot alleen, vaan ratsastajan silmiä.
Naisen mantelinmuotoiset ja syvän tummanruskeat, lähes mustat, silmät, hohtivat nimittäin sisäistä valoa. Ei sellaista mukavan lämmintä ja viisasta valoa, vaan mustaa valoa, tyhjyyden, vihan ja varsinkin täydellisen mielipuolisuuden valoa. Silmät katsoivat syvälle, syvälle, syvälle vainajan yhtälailla tyhjiin ja mustiin silmäkuoppiin.
*
Elwyn katsoi edessään olevaa ruumista ja näki sen tyhjissä silmissä oman heijastuksensa. Tuskin kukaan olisi tunnistanut häntä siksi samaksi tytöksi joka karkasi isänsä kartanosta ja koko Ulthuanilta melkein vuosisata sitten. Hän oli ollut nuorempi, viattomampi, huomattavasti epäinhimillisempi, ei ollut tappanut ketään, oli ollut vähemmän kliinisesti mielisairas eikä hänen virheettömissä kasvoissaan eikä muuallakaan ruumiissaan ollut ollut yhtään arpea. Nyt niitä oli joka puolella. Hänen ohimossaankin oli huonosti parantunut arpi, oikeastaan yhä haava joka silloin tällöin satunnaisesti vuoti. Sen hänen päähänsä oli ampunut hänen aviomiehensä. Tai kihlattunsa, sillä hän oli karannut kolme päivää ennen järjestettyjä häitä nähdäkseen maailmaa.
Ja maailmaa hän oli piru vie nähnyt. Se ei ollut tehnyt häneen paskankaan laista vaikutusta. Ainoastaan katkeruutta ja kateutta ihmisiä kohtaan, jotka puskivat eteenpäin hänen nähdäkseen sokealla eläimenraivolla, verrattuna hänen kansansa hitaaseen ja arvokkaaseen… kuolemiseen. Tulevaisuus oli ihmisten, jotka halusivat elää, elää sokealla raivolla. Haltiat halusivat vain kuolla arvokkaasti. Hän oli poikkeus. Hän ei välittänyt kuolisiko arvokkaasti, kunhan vain kuolisi.
Mutta ei ihan vielä.
”Ei ihan vielä!”, hän huusi tuulelle joka lakkasi kuin säikähtäneenä.
”Ei vielä!”
Hän karautti tiehensä hirttolavan ruumiin, vanhan ystävänsä luota. Hänetkin tulisi kostaa, Elwyn mietti. Simon oli kuitenkin ollut mukava, ei turhan eläväinen kuten ihmiset yleensä. Nyt varsinkaan, hän nauroi kovaa päänsä sisällä.
”Simon…”, nainen kuiskasi hiljaa, hivellessään revolverinsa perää.
Simon oli ollut luotettava ystävä joka oli kuollut yrittäessään suojella häntä. Hänen aviomiehensä ensimmäinen laukaus Elwynin omalla revolverilla oli osunut Simonia vatsaan. Miesparka ei olisi ansainnut hidasta kitumista kuolemaan kun hänen entinen kihlattunsa ei edes vaivautunut lopettamaan miestä.
Näemmä kuitenkin kuolleen ruumiin oli saattanut häväistä, Elwyn tuumi. Ja toisenkin.
Haltian eteen sukelsi tomusta esille puinen risti, johon oli naulattu kiinni Simonin veli, Peter. Peter ei ollut ollut uskollinen ystävä, toisin kuin veljensä. Kuukauden aikana Elwynillä oli ollut riittämiin aikaa miettiä elämänsä täydelliseen romahtamiseen liittyneitä asioita. Kuten vaikkapa miten hänen haltiakihlattunsa oli löytänyt hänet ja hänen seikkailijatoverinsa luolasta miltei vuosisadan jälkeen. Oli perin selvää että heidät oli petetty, kukapa muukaan kuin Peter, aina hieman raukka ja hieman liian ahne.
”Pettureilla on näemmä ansaittu palkkansa, typerys”, Elwyn sanoi ääneen tomun peittämän ruumiin äärellä.
Silloin ruumiin silmät avautuivat Elwynin suureksi järkytykseksi. Hetken hän luuli että järjen valo oli sammunut täysin hänen päänsä hengen majakassa, että nyt hallusinaatiot valtasivat hänen aistinsa, mutta sitten hän huomasi heikosti kohoilevan rinnan ja tuoreen veren miehen kämmenissä, veren joka tihkui naulojen ja lihan välistä. Peterin ristiinnaulitseminen olikin tuore tapaus.
”Elwyn… Elwyn”, Peter korahti kuivan kurkkunsa pohjalta.
Elwyn nousi ratsailta ja kiskaisi yllättävällä voimalla naulan irti miehen jalkateristä.
”Olen pahoillani… minä…”, kuoleva mies jatkoi korahteluaan.
”Peter, sinä raukka. Säälin sinua ja typeryyttäsi. Miksi?”, nainen kysyi, kiskaistessaan miehen irti rististä ja laskien hänet maahan.
Kastanjanruskean takkuisen tukan alla miehen kuumeiset silmät heijastivat jonkinlaista lähestyvän kuoleman tuomaa mielenrauhaa, tomun altakin komeiden kasvojen kuvastaessa mielenrauhaa.
”Rakastan… sinua”, mies kuiskasi viimeisillä henkäyksillään.
Elwyn otti käärityn viittansa satulalaukustaan, peitellen typerän, mustasukkaisen petturin sillä. Elwyn ymmärsi hyvin mitä rakkauden takia saattoi tehdä, eikä jaksanut olla vihainen heikolle Peterille, joka oli aina jäänyt Simonin varjoon, elänyt aina urhean ja luotettavan veljensä selän takana. Mitäpä ei mies tekisi rakkauden tähden, vaikka tuhoaisi rakkauden kohteen! Ja miksi vain mies? Miksei myös nainen? Olihan hän, Elwynkin tuhonnut ja tuominnut rakkaudellaan rakastajansa, kun hänen kihlattunsa oli tullut hakemaan kostoaan kunniansa ja maineensa häpäisemisestä? Olkoonkin ettei Elwyn itse ollut painanut revolverinsa liipaisinta, kun tuo kääpiötekoinen kuudestilaukeava sylki viisi laukausta hänen rakastajansa päähän, niin eikö silti hänen rakastajansa veri ollut hänen päällään nuoren Elwynin karkumatkan takia?
Nainen nousi takaisin ratsunsa selkään, jatkaen matkaansa eteenpäin. Karkumatka Ulthuanilta oli ollut kuin prinsessa Ruususen satavuotias uni, satumaailman tarina, jossa hän ja hänen seikkailijatoverinsa voittivat aina pahan ja saivat kiitollisuutta, mainetta ja mammonaa teoistaan? Mutta tässä kirotussa maailmassa sadut ja rakkaus päättyivät aina kirotusti ja huonosti.
Uni ja karkumatka olivat nyt lopussa. Prinsessa heräsi haava päässään, mekko omastaan ja ystäviensä verestä tahmaisena ja punaisena, silmät kyynelissä, ainoana asiana jäljellä vain hänen rakastajansa takomat revolverit. Seuraavan kukkulan takaa sukelsi esille kylä. Aavekylä, hylätyn kaivoksen kupeeseen rajamailla rakentunut pieni asutus, joka oli nyt tyhjentynyt kultasuonen mukana. Mutta hän oli jäljittänyt tänne pahamaineisen palkkasoturijoukon jota johti pahamaineinen haltiasoturi. Kuulemma heillä oli ollut mukanaan viime kuulemalla kuuluisan seikkailijajoukon kaikki muut jäsenet, paitsi joukon johtaja, eräs hyvämaineinen haltianainen kahden harvinaisen tuliaseen kanssa. Kuulemma he olivat tappaneet joukon jäseniä yksi kerrallaan matkan varrella, säästäen kääpiösepän viimeiseksi. Kuulemma kääpiöseppä oli huutanut kauan.
Hevonen suuntasi tottumuksen voimalla ja erehtymättömällä vaistolla kohti saluunaa ja sen edessä odottavaa vesikaukaloa, vaikka se olikin tyhjä. Saluunan seinään oli naulattu lyhyt mutta tukeva ruumis. Elwyn ei kyennyt katsomaan vielä sinne. Ei vielä.
Kaksoisovet narahtivat kun nainen käveli takinliepeet liehuen sisään. Häntä ei pysäytetty, vaikka saluunassa istuvat palkkasoturit katselivat häntä uteliaina. Harva olento uskalsi noin vain tunkea tänne, raavaiden murhamiesten tukikohtanaan pitämän kylän keskipisteenä toimivaan saluunaan. Täytyi olla mielipuolisen urhea tai mielipuolisen rikas.
Tai… mielipuoli. Vain mielipuoli.
Baarimikko katsoi odottavasti kun nainen istahti tiskille, kasvot yhä huivin peitossa. Saluunassa kymmenen miestä katsoi kädet aseidensa kahvoilla, odottaen mitä muukalainen sanoisi. Jännitys ilmassa kasvoi. Hiljaisuus venyi ja tuntui olevan ikuisuuksien mittainen. Ulkona tuuli ulvoi, ja kenties kojootti. Lopulta baarimikko rikkoi hiljaisuuden.
”Mitä saisi olla, muukalainen?”, hän sanoi, piilossa oleva käsi puristaen kirvestä.
”Ulkona”, karhea, naisenääneksi tunnistamaton ääni aloitti hitaasti. ”On ruumis”.
”Niiiiiiiin?”, baarimikko sanoi, venytellen.
”Kuka”, muukalainen jatkoi. ”Hänet naulasi siihen?”
”Verilas, kuuluisa haltiajohtajamme, minun auttaessa häntä”, baarimikko totesi, nauraen möhömahansa pohjalta. ”Eikös vain olekin hieno koriste hienolle baarillemme?”
”Todella”, Elwyn vastasi. ”Hienon baarimikon arvolle sopiva kyltti”.
Tunnelma baarissa rauhoittui hetkeksi, tulokkaan ollessa kohtelias.
”Itse asiassa”, nainen jatkoi, ”Ainoastaan yksi asia olisi hienompi koriste”.
”Ja mikähän se mahtaisi olla, arvon muukalainen?”, baarimikko kysyi hymyillen.
”Sinä”, Elwyn vastasi, heilauttaessaan takkinsa harteiltaan, paljasten naiselliset muotonsa jotka olivat verhoutuneet tiukkaan kauluspaitaan ja nahkaisiin liiveihin.
Baarimikon silmät levähtivät selälleen eikä hän järkytykseltään ehtinyt sanoa sanaakaan ennen kuin haltia kiskaisi esille revolverinsa silmää nopeammin. Ilmassa kaikui kaksi nopeaa laukausta, kun revolverit naisen käsissä sylkäisivät lyijyluotinsa miehen kumpaankin olkapäähän, lennättäen baarimikon takaseinän pulloja vasten, lennättäen viskiä ja viinaksia pitkin seiniä ja latitoita.
Elwyn hyppäsi yli-inhimillisellä ketteryydellään baaritiskin päälle, kääntyen ilmassa ja tulittaen jo ennen kuin hänen saappaidensa kannat koskettivat kovaa ja viinan kastelemaa puuta. Luodit iskeytyivät palkkasotureiden rintaan, vatsaan tahi päähän, kaataen kokeneita sotilaita kuoleman tulimyrskyssä kuin viikate. Ennen kuin ensimmäistäkään miekkaa tai kirvestä oli vedetty esille, puolet miehistä makasi jo maassa omassa veressään tai huutaen kuolintuskissaan. Sillä haltia ei ampunut muuten kuin tappaakseen.
Urheat miehet syöksyivät kuka mitäkin huutaen kohti naista tiskillä. He kaikki kuolivat. Viimeisen jälkeen iskuri löi tyhjää ja haltia purskahti nauramaan. Tuntui hyvältä tappaa ja satuttaa tätä maailman pohjasakkaa.
Hän istahti tiskille lataamaan aseitaan ja katseli samalla kuinka baarimikko valitti lattialla. Valittakoot, nainen ajatteli. Saappaankannat kopisivat ja kannustimet kilisivät hänen kävellessään ulos tuuleen.
Hän käveli seinänvierustaa ruumiin luokse ja siveli hellästi tämän partaa. Kääpiön kuolemasta oli kulunut jo viikko tai kaksi, joten hänen ruumiinsa oli jo alkanut muistuttaa kiveä. Hellästi hän kiskoi naulat irti ja laski edesmenneen rakastajansa kapakan terassille, sivellen hennoilla tappajan käsillään miehensä kuolleita kasvoja. Pitkä, ruskea parta peitti alleen jykevät ja kovat kasvot, joiden takana oli asunut vain hellyyttä ja kääpiölle ainutlaatuista anteeksiantoa ja herkkyyttä. Siksi hän olikin karannut klaaninsa luota ja päätynyt rajamaille muiden hylkiöiden ja hullujen sekaan. Siellä hän ja Elwyn olivat ensimmäisen kerran tavanneet. Siellä he olivat viettäneet monta vuosikymmentä yhdessä toisiaan rakastaen ja ihmisiä auttaen. He olivat tunteneet olevansa hyvän asialla, kahden kuolevan rodun edustajat ainutlaatuisessa liitossa yrittäen auttaa tulevaisuuden kuninkaita.
Nyt hän mietti, keinutellessaan rakastajansa kylmää, kuollutta ruumista käsissään, että todella he olivat haaskanneet elämänsä. Ihmisten elämä oli lyhyt, itsekäs ja omaa nautintoa hakeva. He eivät välittäneet kunniasta, rakkaudesta tai empatiasta, sillä alati poltti heidän mielessänsä ajatus siitä, että huomenna he jo ehkä makaisivat kaksi metriä maan alla tammiarkussa. Kuolemanpelko sokaisi heidät elämänjanolla, silkalla oman selviytymisen itsekkäällä piirteellä, mitä vain, jotta oma itse säilyisi ja selviytyisi. Ihmisen poika oli heikko olento, selkärangaton perkele. Kaiken se raiskaa oman selviämisensä vuoksi, mitään ei jätä hänen jälkeensä tuleville, paitsi vihan ja elämisen himonsa, sammumattoman janonsa.
Kaikki kyläläiset joita he olivat auttaneet kääntyivät häntä ja hänen ystäviään vastaan kun palkkasoturijoukko heitä vähäsen käski. Ei siinä vielä kaikki, että he olivat kertoneet Elwynin ja hänen ystäviensä luolan sijainnin, he olivat auttaneet palkkasotureita kaappaamaan ja tappamaan heidät. Elwyn oli ainoa joka selvisi hengissä, sillä hänen entinen kihlattunsa luuli tappaneensa hänet naisen omalla revolverilla. Muut eivät olleet olleet niin onnekkaita. Pitkin matkaa hän oli löytänyt ystäviensä silvottuja ruumiita.
Kyläläisetkään eivät olleet kovin onnekkaita. Elwyn oli tappanut jokaisen heistä, miehet, naiset ja lapset. Hän tunsi itsekin tulleensa hirviöksi, ihmisen kaltaiseksi. Ainakaan hänen rakkaansa naisen käsivarsilla ei olisi tehnyt sitä. Hän oli aina ollut ymmärtävä ja anteeksiantava toisin kuin haltiarakastajattarensa.
Yhdentekevää, Elwyn ajatteli, peittäessään rakkaansa takillaan. Kosto oli ainoa joka hänelle nyt merkitsi. Hänen rakkaansa olisi mennyttä eikä enää ikinä tulisi takaisin ja hänelle oli jäljellä vain syyllisten rankaisu. Jos hän olisi hengissä vielä tämän jälkeen, niin hän piti koko ihmiskuntaa kollektiivisesti syyllisenä. Kelvottomia itsekkäitä äpäriä koko joukko.
Vaikka pääsyyllinen olikin haltia. Paskaa kaikki! Kaikki!
Hän nauroi uudestaan ja mietti mitä sitten. Missä kaikki olivat? Eikö jonkun tämän surkean palkkajoukon kymmenistä jäsenistä pitäisi tulla katsomaan miksi laukaukset? Missä hänen kihlattunsa? Hän alkoi väsyä odotteluun. Kostonhimo poltti hänen sydäntään.
Silloin hän kuuli kavioiden kopinaa tieltä, ja ratsastaja ilmestyi jostain hiekkamyrskyn keskeltä, viittaansa verhoutuneena. Hahmo pysähtyi kymmenen metrin päähän hänestä ja puhui tutulla äänellä. Äänellä jota hän ei ollut kuullut vuosisataan.
”En jaksa yllättyä siitä että selvisit. Olitkin aina taistelija”, hänen isänsä sanoi.
”Oletko sinä pysynyt uskollisesti Verilaksen rakkikoirana, kapteeni?”, Elwyn kysyi isältään, pidätellen vaivoin raivoaan sisällään.
”Niin… Nyt olen tullut tänne tappamaan sinut, lapseni. Hän käski. Arvasi että se olet sinä täällä. Sen jälkeen hän todennäköisesti tappaa minut”, vanha haltia totesi, astuen ratsailta ja vetäen miekkansa. ”Velvollisuus, rakas lapseni…”
Elwyn kohotti revolveriaan, mutta silloin vanha haltia iski miekallaan silmää nopeammin. Itseään vatsaan. Parkaisu pääsi naisen huulilta kun hän syöksähti ottamaan kiinni isänsä kaatuvaa ruumista.
”Velvollisuus perhettänsä kohtaan… En voi totella… enkä olla tottelematta!”, vanha haltia sanoi särkyneellä äänellä, köhien verta ja tomua kurkustaan. ”Rakastan sinua, lapseni..”, mies kuiskasi särkyneellä äänellään. ”Tapa se sika…”
”Missä?”, tyttö sai kakaistua ulos kurkustaan, katsellen sanattomana isänsä kuolemaa.
Vanhan haltiakapteenin käsi nousi heikosti osoittaen jonnekin kaukaisuuteen ja tipahti sitten laiskasti maahan. Mies oli kuollut.
*
Elwyn ratsasti hiekkamyrskyssä kohti isänsä antamaa suuntaa ja pohti mitä tunsi. Hän ei tuntenut mitään. Paitsi inhoa ja halveksuntaa vanhaa haltiaa kohti. Hänen isänsä oli uhrannut itsensä typerien kunniakäsitysten vuoksi kun olisi voinut elää hänen kanssaan. Hän oli varmasti ajatellut tekevänsä oikein. Kunnia! Kirottu kuolinkaipuu, hän kirosi mielessään kansaansa. Miksi etsiä kunniakasta kuolemaa, miksei onnellista elämää?
”Mutta miksi haukkuisin heitä, olenhan itse aivan samanlainen”, nainen pohti ääneen, kuunnellen soinnukasta haltiaääntään.
”Ratsastan kohti kipua, kuolemaa ja kostoa vaikka voisin löytää onnen jostain?”
Sitten hulluus sai taas otteen hänestä ja nainen nauroi kovalla ja katkeralla äänellä tuskaansa. Kaikki oli samaa roskaa ja hän oli kasan pohjalla. Hullumpi ja kuolonhaluisempi kuin kukaan!
Silloin myrskystä syöksyi esille vanhan kaivoksen suu, hän oli saavuttanut tien pään. Hän saattoi kuulla ulvovan tuulen yli miehen kiroilevan ja hevosten hirnuvan tunnelin sisällä.
Nainen astui ratsunsa selästä, läppäisi tätä lautasille ja tarttui pitkään veitseensä.
Hän tappoi ensimmäiset kaksi vartiomiestä hillittömän nopeasti ja hiljaisesti, syöksyen myrskystä sisälle heidän väliinsä, iskien oikealle ja vasemmalle ennen kuin miehet tajusivat reagoida. Veri roiskui aukaistuista kurkuista hänen päälleen punaisena suihkuna miesten kaatuessa ääntä päästämättä lattialle. Hymyillen hän hiipi pitkin tunneleita eteenpäin, vaistonsa varassa.
*
”Herrani, hän on täällä”, kaapuihin pukeutunut nuori mies sanoi kaivoksen keskuksessa, suuren kuilun reunalla.
Mitä sen naisen tappamiseen tarvittiin, Verilas kysyi itseltään? Hän oli sentään saanut viimeisen leikkinsä, pakottanut hänet tappamaan isänsä. Sata vuotta! Nainen oli häpäissyt hänet. Useasti. Ensin hän oli häpäissyt itsensä julistamalla kihlauksen rahvassyntyisen kapteeninsa tyttären kanssa. Sitten nainen oli häpäissyt hänet, lähtemällä ennen hääyötä ikkunan kautta karkuun, vain veitsensä ja kykynsä matkassaan. Ja lopulta hän oli vaipunut pitkällä kostomatkallaan johon kunnia hänet velvoitti tekemään uskomattomia, roistomaisia ja hirveitä tekoja. Tappanut ja raiskannut naisia ja lapsia. Tehnyt sopimuksia pimeiden voimien kanssa. Palkannut jopa ihmismaagin, joka pilkkasi heikolla osaamisellaan taikuutta. Mitä tahansa saadakseen naisen kiinni.
Ja kun hän oli onnistunut, hän oli lopullisesti nolannut itsensä epäonnistumalla naisen surmaamisessa. Häpeä painoi hänen olkiaan musertavana taakkana, synnit lepäsivät hänen päänsä päällä ja pistelivät häntä kuin tikarit.
Olen väsynyt, Verilas ajatteli sydämessään. Nainen on tuhonnut minut jo ennen kuin edes on saanut tilaisuuden ampua.
”Kävi miten kävi, en näe huomista aamunkoittoa kuitenkaan…”, hän kuiskasi hiljaa.
”Entä vartijat, maagi?”, hän kysyi kovemmalla äänellä.
Käytävän päästä kaikui kaksi laukausta ja miehet ovella kaatuivat luodinreiät rinnoissaan savuten. Elwyn asteli sisään savuavat revolverit koholla, marssien kuolleiden miesten yli kauttaaltaan veren ja tomun peitossa, täysin mielipuolinen kiilto kirkkaissa silmissään, veri vuotaen hänen päänsä arvesta.
”Minulla on luoti päässäni, rakas”, naisen ääni iski kuin piiska. ”Haluaisitko sinäkin?”
Silloin nuori velho astui hänen tielleen, sauva koholla. Ruskea tukka hulmusi epäluonnollisessa tuulessa ja toisten maailmojen tuli paloin nuoren miehen silmissä.
”Et pääse tästä”, maagi totesi, katsellen uhmakkaasti haltianaista.
Tosiasiassa velho ei ollut laisinkaan varma itsestään. Hän tunsi kuinka magia sykki tuon ensiksisyntyneen kansan veressä kuin kuuma tuli. Hänen isäntänsä ei ollut kertonut hänelle, että nainen osasi magiaa. Jos olisi, velho ajatteli katkerasti, en varmaankaan olisi ottanut tätä tehtävää vastaan.
Nainen iski revolverinsa vyölleen ja iski kätensä yhteen puristaen ne nyrkkiin edessään. Valkea tuli syttyi rinkiin hänen ympärilleen ja kaksi korppia ilmestyi kuin tyhjästä hänen olkapäilleen.
Nuori velho kääntyi hieman sivuttain ja heilautti sauvansa ylleen, jolloin ukkonen iski tyhjästä hänen vierellensä, johtaen pieniä salamia sauvasta häneen ja maahan. He kiertelivät hitaasti toisiaan, näennäisesti tekemättä mitään. Mutta silmät ja muut aistit tarkkailivat toisiaan, etsien koloja, reikiä puolustuksesta, kohtaa johon iskeä.
Niitä ei löytynyt. He olivat tasaveroisia, yhtä vahvoja.
Muinaisia sanoja huutaen he syöksähtivät toisiaan vasteen, iskien loitsun toisensa perään nopeassa tahdissa toisiaan vasten, torjuen ne yhtä nopeasti, eikä sivustakatsovan Verilaksen mielestä tapahtunut yhtään mitään. Vain muutama kirkas valonvälähdys heidän välillään.
Kunnes nainen teki virheen: Siinä silmänräpäyksessä velhon salama iski häntä vatsaan hirvittävällä voimalla, polttaen ihoa, luita ja sisäelimiä, iskien naisen selälleen maahan. Nuori velho oli kärppänä hänen kimpussaan ja hyvin epämaagisesti yksinkertaisesti potkaisi häntä kylkeen niin kovaa kuin jaksoi, lennättäen yliluonnollisen hiljaisen naisen alas, alas kohti kuilua.
Verilas päästi voitonhuudahduksen ja koki hetken onnea, tietoa siitä että mielen- ja kuolemanrauha oli nyt hänen.
”Sinä voitit, nuori velho, nyt saat palkkiosi”.
Nuori mies lysähti lyhyen mutta raskaan taistelun päätteeksi polvilleen kielekkeelle ja katseli naisen tippumista, laskien magian suojansa, katsellen naista silmiin. Ne loistivat yhä, kaukana alhaallakin valkoista valoa, porautuen suoraan ylös velhon silmiin. Velho näki naisen huulien liikkuvan ja hitaasti hän tavasi muutaman sanan mielessään.
”Khaela… Mensha… Khaine”, Elwyn huusi tippuessaan, kasvot kivusta vääristyneenä.
Velho tunsi voiman, häntä ja ketä tahansa muuta kuolevaista suuremman voiman sykähtävän kuilun lähes pohjalla ja suunnaton rauha laskeutui hänen päälleen. Kaikki hänen opintonsa olivat siis olleet turhia. Häntä nauratti. Elämä oli ollut lyhyt ja hän oli haaskannut sen. Hän ei ollut tuntenut äitinsä jälkeen naisen syliä eikä juonut koskaan viiniä ja musiikista hän ei ollut välittänyt. Nähdessään tulen nyt alhaalla purkautuvan naisen sormenpäistä hän mietti, että yksinään opiskelemaan eristäytymisen sijasta olisi voinut olla hauskaakin…
”Ei, herrani. Nyt minä kuolen”, velho sanoi.
Ja toivottavasti sinäkin, hän lisäsi vielä ajatuksissaan ennen kuin Jumalan viha iski kuilun pohjalta hirvittävänä tulipatsaana hänen polvistuneeseen hahmoonsa, niellen hänet sisäänsä ja polttaen tuhkaksi hetkessä koko hänen ruumiinsa.
Tulipatsaan jäljessä syöksyi ylös Elwyn, kuin valtavan kouran ylös kiskaisemana. Verta roiskui kuin tyhjästä ilmestyen litroittain kielekkeelle hänen ympärilleen. Verilas ei yllättynyt.
”Miksi!?”, Verilas sihahti vetäessään hienon miekkansa esille.
”Kaiken muun voin vielä ymmärtää, mutta miksi sinä otit sen kirotun kääpiön puolisoksesi?! Se oli ruma kuin eläin ja karkea kuin kivi! Minä olen komea ja pehmeä!?”
”Hän rakasti minua”, Elwyn sanoi, tarttuessaan veitseensä. ”Ja lohdutti minua öisin kun maailma ahdisti”.
Enempää ei ollut sanottavaa. Kaksi hullua haltiaa kierteli toisiaan lähes täydessä pimeydessä, roiskuva veri oli sammuttanut melkein kaikki lyhdyt.
”Verilas, sinä kuolet luotiin jonka ammun päähäsi”, Elwyn sihahti. ”Mutta ensin häpäisen sinut ja naurettavan kunniasi”.
Se oli liikaa Verilakselle. Hullu haltiaprinssi kirkaisi, kirkaisi raivosta ja iski hirvittävän sivalluksen eteenpäin harpaten kohti naisen suojaamatonta päätä. Elwyn sukelsi miekan alta ja pisti haltiamiestä ylös, käden ja olkapään lävitse ja potkaisi samalla miestä polvilumpioon yli-inhimillisellä, käsittämättömällä voimalla, murskaten sen luut.
Kirkuen ja huutaen mielipuloisesti mies kaatui sätkien maahan, liukastellen veressä naamallaan kunnes sai vaivoin käännetyksi itsensä selälleen, vain nähdäkseen naisen seisovan yllään, kääpiön revolveri toisessa kädessään odottaen.
”Tee se, huora! Ammu minua päähän! Et voi enää häpäistä minua enempää! Haluan kuolla!”, Verilas huusi järjiltään.
”Verilas”, Elwyn sanoi. ”En sanonut mihin päähän”.
Revolverin piippu kääntyi hieman ja iskuri iski kuudesti, pumpaten joka naksahduksella uuden luodin haltiaprinssin nivusiin, repien miehisen ylpeyden syntyseutuja hirveällä, raa’alla tavalla.
Elwyn kuuli miehen tuskanhuudot vielä kauas tunneliin naisen hoippuroidessa eteenpäin. Hirveä haava hänen vatsassaan sykki verta lattialle. Elwyn epäili ettei jaksaisi enää kauan.
Päästyään tunnelin suulle, nainen lysähti maahan istumaan, pidellen mahaansa jonka velhon salama oli repäissyt auki. Ainakaan hänen ei tarvinnut siis synnyttää hänen ja hänen rakastajansa lasta, joka oli ollut kolmatta kuuta siellä.
Tuska pisti jälleen kammottavalla tavalla häntä, pakottaen Elwynin haukkomaan henkeään ja huomaamaan että hiekkamyrsky oli ohitse. Tähdet tuikkivat taivaalla ja kuollut aavikko näytti hirveämmältä kuolleine kaupunkeineen ja rumine vuorineen kuin mikään, mitä Elwyn oli ikinä nähnyt. Vuoren laidalla sijaitsevasta kaivoksesta oli hyvä näkymä yli aavekaupungin ja tien jolle hänen vangitut ystävänsä oltiin tapettu yksi kerrallaan.
Vain yksi hahmo liikkui alhaalla aavikolla, valkoinen esiliina tuulessa heiluen kun hahmo ryömi eteenpäin. Vaikka Elwyn hädin tuskin näki eteensä, hän arvasi, että kyseessä oli baarimikko.
Nauru purkautui hänen huuliltaan viimeisenä katkerana äänenä. Ihmiset eivät vain osaa luovuttaa ja kuolla pois, vaikka mikä tulisi. Täytyi vain jatkaa ja pitkittää kärsimyksiään. Mutta ehkä… ehkä ihminen pystyisi siihen, pääsisi turvaan, pystyisi jatkamaan elämää. Ehkä silkka elämänhalu kantaisi hänet yli aavikon?
Varovaisesti Elwyn otti askeleen ja sitten toisen, huojuen eteenpäin kohti kaupunkia. Ehkä aina kannatti yrittää.
Tuuli puhalsi hiljalleen hiekkaa ja erämaan tomua edellään pitkin matalia kukkuloita, yrittäen peitellä alleen vanhan tienpohjan jossa viimeisten vankkureiden jäljet olivat hädin tuskin nähtävissä. Mustalla taivaalla tähdet loivat kylmän välinpitämätöntä valoa maailman ylle kuiden kätkiessä noloina kasvonsa harvojen pilvien taakse, vilahtaakseen välillä todistamaan hämmentyneen puolikkaina pölyn ja vanhan hirttolavan epäpyhää avioliittoa tomujen tien varrella. Pariutumisen keskipiste näytti olevan hirttolavalla yhä roikkuva ruumis, joka ei enää juuri välittänyt salarakkaiden pariutumisesta mätänevällä ihollaan, jonka lävitse kellastuneet luutkin joutuivat tämän luonnonvoimien siveettömyyden rikospaikaksi.
Kukkuloiden takaa saapui hitaasti esille yksinäinen ratsastaja. Kuin häveten aktia tähdet peittyivät etenevän myrskyrintaman alle, yksinäisen tuulen ja tomun kiihtyessä alhaalla entisestään surren valonsa poismenoa. Jos ruumiilla olisi yhä ollut silmät, ratsastaja olisi kadonnut hetkeksi vainajan näköpiiristä, ilmestyäkseen hetken päästä entistä lähempänä tomupilven keskeltä pitkä, ruskea takki tuulessa liehuen.
Jos ruumiilla olisi ollut silmät, hän ei ensimmäisenä olisi katsonut ratsastajan mustaa oria, tai hänen jo aiemmin mainittua takkiaan, ei hänen yhtälailla ruskeaa lierihattuaan jonka nauhassa kimalsivat helmet, eikä edes tämän tomun peittämää ehkä sinistä silkkihuivia, jotka peittivät kasvot alleen, vaan ratsastajan silmiä.
Naisen mantelinmuotoiset ja syvän tummanruskeat, lähes mustat, silmät, hohtivat nimittäin sisäistä valoa. Ei sellaista mukavan lämmintä ja viisasta valoa, vaan mustaa valoa, tyhjyyden, vihan ja varsinkin täydellisen mielipuolisuuden valoa. Silmät katsoivat syvälle, syvälle, syvälle vainajan yhtälailla tyhjiin ja mustiin silmäkuoppiin.
*
Elwyn katsoi edessään olevaa ruumista ja näki sen tyhjissä silmissä oman heijastuksensa. Tuskin kukaan olisi tunnistanut häntä siksi samaksi tytöksi joka karkasi isänsä kartanosta ja koko Ulthuanilta melkein vuosisata sitten. Hän oli ollut nuorempi, viattomampi, huomattavasti epäinhimillisempi, ei ollut tappanut ketään, oli ollut vähemmän kliinisesti mielisairas eikä hänen virheettömissä kasvoissaan eikä muuallakaan ruumiissaan ollut ollut yhtään arpea. Nyt niitä oli joka puolella. Hänen ohimossaankin oli huonosti parantunut arpi, oikeastaan yhä haava joka silloin tällöin satunnaisesti vuoti. Sen hänen päähänsä oli ampunut hänen aviomiehensä. Tai kihlattunsa, sillä hän oli karannut kolme päivää ennen järjestettyjä häitä nähdäkseen maailmaa.
Ja maailmaa hän oli piru vie nähnyt. Se ei ollut tehnyt häneen paskankaan laista vaikutusta. Ainoastaan katkeruutta ja kateutta ihmisiä kohtaan, jotka puskivat eteenpäin hänen nähdäkseen sokealla eläimenraivolla, verrattuna hänen kansansa hitaaseen ja arvokkaaseen… kuolemiseen. Tulevaisuus oli ihmisten, jotka halusivat elää, elää sokealla raivolla. Haltiat halusivat vain kuolla arvokkaasti. Hän oli poikkeus. Hän ei välittänyt kuolisiko arvokkaasti, kunhan vain kuolisi.
Mutta ei ihan vielä.
”Ei ihan vielä!”, hän huusi tuulelle joka lakkasi kuin säikähtäneenä.
”Ei vielä!”
Hän karautti tiehensä hirttolavan ruumiin, vanhan ystävänsä luota. Hänetkin tulisi kostaa, Elwyn mietti. Simon oli kuitenkin ollut mukava, ei turhan eläväinen kuten ihmiset yleensä. Nyt varsinkaan, hän nauroi kovaa päänsä sisällä.
”Simon…”, nainen kuiskasi hiljaa, hivellessään revolverinsa perää.
Simon oli ollut luotettava ystävä joka oli kuollut yrittäessään suojella häntä. Hänen aviomiehensä ensimmäinen laukaus Elwynin omalla revolverilla oli osunut Simonia vatsaan. Miesparka ei olisi ansainnut hidasta kitumista kuolemaan kun hänen entinen kihlattunsa ei edes vaivautunut lopettamaan miestä.
Näemmä kuitenkin kuolleen ruumiin oli saattanut häväistä, Elwyn tuumi. Ja toisenkin.
Haltian eteen sukelsi tomusta esille puinen risti, johon oli naulattu kiinni Simonin veli, Peter. Peter ei ollut ollut uskollinen ystävä, toisin kuin veljensä. Kuukauden aikana Elwynillä oli ollut riittämiin aikaa miettiä elämänsä täydelliseen romahtamiseen liittyneitä asioita. Kuten vaikkapa miten hänen haltiakihlattunsa oli löytänyt hänet ja hänen seikkailijatoverinsa luolasta miltei vuosisadan jälkeen. Oli perin selvää että heidät oli petetty, kukapa muukaan kuin Peter, aina hieman raukka ja hieman liian ahne.
”Pettureilla on näemmä ansaittu palkkansa, typerys”, Elwyn sanoi ääneen tomun peittämän ruumiin äärellä.
Silloin ruumiin silmät avautuivat Elwynin suureksi järkytykseksi. Hetken hän luuli että järjen valo oli sammunut täysin hänen päänsä hengen majakassa, että nyt hallusinaatiot valtasivat hänen aistinsa, mutta sitten hän huomasi heikosti kohoilevan rinnan ja tuoreen veren miehen kämmenissä, veren joka tihkui naulojen ja lihan välistä. Peterin ristiinnaulitseminen olikin tuore tapaus.
”Elwyn… Elwyn”, Peter korahti kuivan kurkkunsa pohjalta.
Elwyn nousi ratsailta ja kiskaisi yllättävällä voimalla naulan irti miehen jalkateristä.
”Olen pahoillani… minä…”, kuoleva mies jatkoi korahteluaan.
”Peter, sinä raukka. Säälin sinua ja typeryyttäsi. Miksi?”, nainen kysyi, kiskaistessaan miehen irti rististä ja laskien hänet maahan.
Kastanjanruskean takkuisen tukan alla miehen kuumeiset silmät heijastivat jonkinlaista lähestyvän kuoleman tuomaa mielenrauhaa, tomun altakin komeiden kasvojen kuvastaessa mielenrauhaa.
”Rakastan… sinua”, mies kuiskasi viimeisillä henkäyksillään.
Elwyn otti käärityn viittansa satulalaukustaan, peitellen typerän, mustasukkaisen petturin sillä. Elwyn ymmärsi hyvin mitä rakkauden takia saattoi tehdä, eikä jaksanut olla vihainen heikolle Peterille, joka oli aina jäänyt Simonin varjoon, elänyt aina urhean ja luotettavan veljensä selän takana. Mitäpä ei mies tekisi rakkauden tähden, vaikka tuhoaisi rakkauden kohteen! Ja miksi vain mies? Miksei myös nainen? Olihan hän, Elwynkin tuhonnut ja tuominnut rakkaudellaan rakastajansa, kun hänen kihlattunsa oli tullut hakemaan kostoaan kunniansa ja maineensa häpäisemisestä? Olkoonkin ettei Elwyn itse ollut painanut revolverinsa liipaisinta, kun tuo kääpiötekoinen kuudestilaukeava sylki viisi laukausta hänen rakastajansa päähän, niin eikö silti hänen rakastajansa veri ollut hänen päällään nuoren Elwynin karkumatkan takia?
Nainen nousi takaisin ratsunsa selkään, jatkaen matkaansa eteenpäin. Karkumatka Ulthuanilta oli ollut kuin prinsessa Ruususen satavuotias uni, satumaailman tarina, jossa hän ja hänen seikkailijatoverinsa voittivat aina pahan ja saivat kiitollisuutta, mainetta ja mammonaa teoistaan? Mutta tässä kirotussa maailmassa sadut ja rakkaus päättyivät aina kirotusti ja huonosti.
Uni ja karkumatka olivat nyt lopussa. Prinsessa heräsi haava päässään, mekko omastaan ja ystäviensä verestä tahmaisena ja punaisena, silmät kyynelissä, ainoana asiana jäljellä vain hänen rakastajansa takomat revolverit. Seuraavan kukkulan takaa sukelsi esille kylä. Aavekylä, hylätyn kaivoksen kupeeseen rajamailla rakentunut pieni asutus, joka oli nyt tyhjentynyt kultasuonen mukana. Mutta hän oli jäljittänyt tänne pahamaineisen palkkasoturijoukon jota johti pahamaineinen haltiasoturi. Kuulemma heillä oli ollut mukanaan viime kuulemalla kuuluisan seikkailijajoukon kaikki muut jäsenet, paitsi joukon johtaja, eräs hyvämaineinen haltianainen kahden harvinaisen tuliaseen kanssa. Kuulemma he olivat tappaneet joukon jäseniä yksi kerrallaan matkan varrella, säästäen kääpiösepän viimeiseksi. Kuulemma kääpiöseppä oli huutanut kauan.
Hevonen suuntasi tottumuksen voimalla ja erehtymättömällä vaistolla kohti saluunaa ja sen edessä odottavaa vesikaukaloa, vaikka se olikin tyhjä. Saluunan seinään oli naulattu lyhyt mutta tukeva ruumis. Elwyn ei kyennyt katsomaan vielä sinne. Ei vielä.
Kaksoisovet narahtivat kun nainen käveli takinliepeet liehuen sisään. Häntä ei pysäytetty, vaikka saluunassa istuvat palkkasoturit katselivat häntä uteliaina. Harva olento uskalsi noin vain tunkea tänne, raavaiden murhamiesten tukikohtanaan pitämän kylän keskipisteenä toimivaan saluunaan. Täytyi olla mielipuolisen urhea tai mielipuolisen rikas.
Tai… mielipuoli. Vain mielipuoli.
Baarimikko katsoi odottavasti kun nainen istahti tiskille, kasvot yhä huivin peitossa. Saluunassa kymmenen miestä katsoi kädet aseidensa kahvoilla, odottaen mitä muukalainen sanoisi. Jännitys ilmassa kasvoi. Hiljaisuus venyi ja tuntui olevan ikuisuuksien mittainen. Ulkona tuuli ulvoi, ja kenties kojootti. Lopulta baarimikko rikkoi hiljaisuuden.
”Mitä saisi olla, muukalainen?”, hän sanoi, piilossa oleva käsi puristaen kirvestä.
”Ulkona”, karhea, naisenääneksi tunnistamaton ääni aloitti hitaasti. ”On ruumis”.
”Niiiiiiiin?”, baarimikko sanoi, venytellen.
”Kuka”, muukalainen jatkoi. ”Hänet naulasi siihen?”
”Verilas, kuuluisa haltiajohtajamme, minun auttaessa häntä”, baarimikko totesi, nauraen möhömahansa pohjalta. ”Eikös vain olekin hieno koriste hienolle baarillemme?”
”Todella”, Elwyn vastasi. ”Hienon baarimikon arvolle sopiva kyltti”.
Tunnelma baarissa rauhoittui hetkeksi, tulokkaan ollessa kohtelias.
”Itse asiassa”, nainen jatkoi, ”Ainoastaan yksi asia olisi hienompi koriste”.
”Ja mikähän se mahtaisi olla, arvon muukalainen?”, baarimikko kysyi hymyillen.
”Sinä”, Elwyn vastasi, heilauttaessaan takkinsa harteiltaan, paljasten naiselliset muotonsa jotka olivat verhoutuneet tiukkaan kauluspaitaan ja nahkaisiin liiveihin.
Baarimikon silmät levähtivät selälleen eikä hän järkytykseltään ehtinyt sanoa sanaakaan ennen kuin haltia kiskaisi esille revolverinsa silmää nopeammin. Ilmassa kaikui kaksi nopeaa laukausta, kun revolverit naisen käsissä sylkäisivät lyijyluotinsa miehen kumpaankin olkapäähän, lennättäen baarimikon takaseinän pulloja vasten, lennättäen viskiä ja viinaksia pitkin seiniä ja latitoita.
Elwyn hyppäsi yli-inhimillisellä ketteryydellään baaritiskin päälle, kääntyen ilmassa ja tulittaen jo ennen kuin hänen saappaidensa kannat koskettivat kovaa ja viinan kastelemaa puuta. Luodit iskeytyivät palkkasotureiden rintaan, vatsaan tahi päähän, kaataen kokeneita sotilaita kuoleman tulimyrskyssä kuin viikate. Ennen kuin ensimmäistäkään miekkaa tai kirvestä oli vedetty esille, puolet miehistä makasi jo maassa omassa veressään tai huutaen kuolintuskissaan. Sillä haltia ei ampunut muuten kuin tappaakseen.
Urheat miehet syöksyivät kuka mitäkin huutaen kohti naista tiskillä. He kaikki kuolivat. Viimeisen jälkeen iskuri löi tyhjää ja haltia purskahti nauramaan. Tuntui hyvältä tappaa ja satuttaa tätä maailman pohjasakkaa.
Hän istahti tiskille lataamaan aseitaan ja katseli samalla kuinka baarimikko valitti lattialla. Valittakoot, nainen ajatteli. Saappaankannat kopisivat ja kannustimet kilisivät hänen kävellessään ulos tuuleen.
Hän käveli seinänvierustaa ruumiin luokse ja siveli hellästi tämän partaa. Kääpiön kuolemasta oli kulunut jo viikko tai kaksi, joten hänen ruumiinsa oli jo alkanut muistuttaa kiveä. Hellästi hän kiskoi naulat irti ja laski edesmenneen rakastajansa kapakan terassille, sivellen hennoilla tappajan käsillään miehensä kuolleita kasvoja. Pitkä, ruskea parta peitti alleen jykevät ja kovat kasvot, joiden takana oli asunut vain hellyyttä ja kääpiölle ainutlaatuista anteeksiantoa ja herkkyyttä. Siksi hän olikin karannut klaaninsa luota ja päätynyt rajamaille muiden hylkiöiden ja hullujen sekaan. Siellä hän ja Elwyn olivat ensimmäisen kerran tavanneet. Siellä he olivat viettäneet monta vuosikymmentä yhdessä toisiaan rakastaen ja ihmisiä auttaen. He olivat tunteneet olevansa hyvän asialla, kahden kuolevan rodun edustajat ainutlaatuisessa liitossa yrittäen auttaa tulevaisuuden kuninkaita.
Nyt hän mietti, keinutellessaan rakastajansa kylmää, kuollutta ruumista käsissään, että todella he olivat haaskanneet elämänsä. Ihmisten elämä oli lyhyt, itsekäs ja omaa nautintoa hakeva. He eivät välittäneet kunniasta, rakkaudesta tai empatiasta, sillä alati poltti heidän mielessänsä ajatus siitä, että huomenna he jo ehkä makaisivat kaksi metriä maan alla tammiarkussa. Kuolemanpelko sokaisi heidät elämänjanolla, silkalla oman selviytymisen itsekkäällä piirteellä, mitä vain, jotta oma itse säilyisi ja selviytyisi. Ihmisen poika oli heikko olento, selkärangaton perkele. Kaiken se raiskaa oman selviämisensä vuoksi, mitään ei jätä hänen jälkeensä tuleville, paitsi vihan ja elämisen himonsa, sammumattoman janonsa.
Kaikki kyläläiset joita he olivat auttaneet kääntyivät häntä ja hänen ystäviään vastaan kun palkkasoturijoukko heitä vähäsen käski. Ei siinä vielä kaikki, että he olivat kertoneet Elwynin ja hänen ystäviensä luolan sijainnin, he olivat auttaneet palkkasotureita kaappaamaan ja tappamaan heidät. Elwyn oli ainoa joka selvisi hengissä, sillä hänen entinen kihlattunsa luuli tappaneensa hänet naisen omalla revolverilla. Muut eivät olleet olleet niin onnekkaita. Pitkin matkaa hän oli löytänyt ystäviensä silvottuja ruumiita.
Kyläläisetkään eivät olleet kovin onnekkaita. Elwyn oli tappanut jokaisen heistä, miehet, naiset ja lapset. Hän tunsi itsekin tulleensa hirviöksi, ihmisen kaltaiseksi. Ainakaan hänen rakkaansa naisen käsivarsilla ei olisi tehnyt sitä. Hän oli aina ollut ymmärtävä ja anteeksiantava toisin kuin haltiarakastajattarensa.
Yhdentekevää, Elwyn ajatteli, peittäessään rakkaansa takillaan. Kosto oli ainoa joka hänelle nyt merkitsi. Hänen rakkaansa olisi mennyttä eikä enää ikinä tulisi takaisin ja hänelle oli jäljellä vain syyllisten rankaisu. Jos hän olisi hengissä vielä tämän jälkeen, niin hän piti koko ihmiskuntaa kollektiivisesti syyllisenä. Kelvottomia itsekkäitä äpäriä koko joukko.
Vaikka pääsyyllinen olikin haltia. Paskaa kaikki! Kaikki!
Hän nauroi uudestaan ja mietti mitä sitten. Missä kaikki olivat? Eikö jonkun tämän surkean palkkajoukon kymmenistä jäsenistä pitäisi tulla katsomaan miksi laukaukset? Missä hänen kihlattunsa? Hän alkoi väsyä odotteluun. Kostonhimo poltti hänen sydäntään.
Silloin hän kuuli kavioiden kopinaa tieltä, ja ratsastaja ilmestyi jostain hiekkamyrskyn keskeltä, viittaansa verhoutuneena. Hahmo pysähtyi kymmenen metrin päähän hänestä ja puhui tutulla äänellä. Äänellä jota hän ei ollut kuullut vuosisataan.
”En jaksa yllättyä siitä että selvisit. Olitkin aina taistelija”, hänen isänsä sanoi.
”Oletko sinä pysynyt uskollisesti Verilaksen rakkikoirana, kapteeni?”, Elwyn kysyi isältään, pidätellen vaivoin raivoaan sisällään.
”Niin… Nyt olen tullut tänne tappamaan sinut, lapseni. Hän käski. Arvasi että se olet sinä täällä. Sen jälkeen hän todennäköisesti tappaa minut”, vanha haltia totesi, astuen ratsailta ja vetäen miekkansa. ”Velvollisuus, rakas lapseni…”
Elwyn kohotti revolveriaan, mutta silloin vanha haltia iski miekallaan silmää nopeammin. Itseään vatsaan. Parkaisu pääsi naisen huulilta kun hän syöksähti ottamaan kiinni isänsä kaatuvaa ruumista.
”Velvollisuus perhettänsä kohtaan… En voi totella… enkä olla tottelematta!”, vanha haltia sanoi särkyneellä äänellä, köhien verta ja tomua kurkustaan. ”Rakastan sinua, lapseni..”, mies kuiskasi särkyneellä äänellään. ”Tapa se sika…”
”Missä?”, tyttö sai kakaistua ulos kurkustaan, katsellen sanattomana isänsä kuolemaa.
Vanhan haltiakapteenin käsi nousi heikosti osoittaen jonnekin kaukaisuuteen ja tipahti sitten laiskasti maahan. Mies oli kuollut.
*
Elwyn ratsasti hiekkamyrskyssä kohti isänsä antamaa suuntaa ja pohti mitä tunsi. Hän ei tuntenut mitään. Paitsi inhoa ja halveksuntaa vanhaa haltiaa kohti. Hänen isänsä oli uhrannut itsensä typerien kunniakäsitysten vuoksi kun olisi voinut elää hänen kanssaan. Hän oli varmasti ajatellut tekevänsä oikein. Kunnia! Kirottu kuolinkaipuu, hän kirosi mielessään kansaansa. Miksi etsiä kunniakasta kuolemaa, miksei onnellista elämää?
”Mutta miksi haukkuisin heitä, olenhan itse aivan samanlainen”, nainen pohti ääneen, kuunnellen soinnukasta haltiaääntään.
”Ratsastan kohti kipua, kuolemaa ja kostoa vaikka voisin löytää onnen jostain?”
Sitten hulluus sai taas otteen hänestä ja nainen nauroi kovalla ja katkeralla äänellä tuskaansa. Kaikki oli samaa roskaa ja hän oli kasan pohjalla. Hullumpi ja kuolonhaluisempi kuin kukaan!
Silloin myrskystä syöksyi esille vanhan kaivoksen suu, hän oli saavuttanut tien pään. Hän saattoi kuulla ulvovan tuulen yli miehen kiroilevan ja hevosten hirnuvan tunnelin sisällä.
Nainen astui ratsunsa selästä, läppäisi tätä lautasille ja tarttui pitkään veitseensä.
Hän tappoi ensimmäiset kaksi vartiomiestä hillittömän nopeasti ja hiljaisesti, syöksyen myrskystä sisälle heidän väliinsä, iskien oikealle ja vasemmalle ennen kuin miehet tajusivat reagoida. Veri roiskui aukaistuista kurkuista hänen päälleen punaisena suihkuna miesten kaatuessa ääntä päästämättä lattialle. Hymyillen hän hiipi pitkin tunneleita eteenpäin, vaistonsa varassa.
*
”Herrani, hän on täällä”, kaapuihin pukeutunut nuori mies sanoi kaivoksen keskuksessa, suuren kuilun reunalla.
Mitä sen naisen tappamiseen tarvittiin, Verilas kysyi itseltään? Hän oli sentään saanut viimeisen leikkinsä, pakottanut hänet tappamaan isänsä. Sata vuotta! Nainen oli häpäissyt hänet. Useasti. Ensin hän oli häpäissyt itsensä julistamalla kihlauksen rahvassyntyisen kapteeninsa tyttären kanssa. Sitten nainen oli häpäissyt hänet, lähtemällä ennen hääyötä ikkunan kautta karkuun, vain veitsensä ja kykynsä matkassaan. Ja lopulta hän oli vaipunut pitkällä kostomatkallaan johon kunnia hänet velvoitti tekemään uskomattomia, roistomaisia ja hirveitä tekoja. Tappanut ja raiskannut naisia ja lapsia. Tehnyt sopimuksia pimeiden voimien kanssa. Palkannut jopa ihmismaagin, joka pilkkasi heikolla osaamisellaan taikuutta. Mitä tahansa saadakseen naisen kiinni.
Ja kun hän oli onnistunut, hän oli lopullisesti nolannut itsensä epäonnistumalla naisen surmaamisessa. Häpeä painoi hänen olkiaan musertavana taakkana, synnit lepäsivät hänen päänsä päällä ja pistelivät häntä kuin tikarit.
Olen väsynyt, Verilas ajatteli sydämessään. Nainen on tuhonnut minut jo ennen kuin edes on saanut tilaisuuden ampua.
”Kävi miten kävi, en näe huomista aamunkoittoa kuitenkaan…”, hän kuiskasi hiljaa.
”Entä vartijat, maagi?”, hän kysyi kovemmalla äänellä.
Käytävän päästä kaikui kaksi laukausta ja miehet ovella kaatuivat luodinreiät rinnoissaan savuten. Elwyn asteli sisään savuavat revolverit koholla, marssien kuolleiden miesten yli kauttaaltaan veren ja tomun peitossa, täysin mielipuolinen kiilto kirkkaissa silmissään, veri vuotaen hänen päänsä arvesta.
”Minulla on luoti päässäni, rakas”, naisen ääni iski kuin piiska. ”Haluaisitko sinäkin?”
Silloin nuori velho astui hänen tielleen, sauva koholla. Ruskea tukka hulmusi epäluonnollisessa tuulessa ja toisten maailmojen tuli paloin nuoren miehen silmissä.
”Et pääse tästä”, maagi totesi, katsellen uhmakkaasti haltianaista.
Tosiasiassa velho ei ollut laisinkaan varma itsestään. Hän tunsi kuinka magia sykki tuon ensiksisyntyneen kansan veressä kuin kuuma tuli. Hänen isäntänsä ei ollut kertonut hänelle, että nainen osasi magiaa. Jos olisi, velho ajatteli katkerasti, en varmaankaan olisi ottanut tätä tehtävää vastaan.
Nainen iski revolverinsa vyölleen ja iski kätensä yhteen puristaen ne nyrkkiin edessään. Valkea tuli syttyi rinkiin hänen ympärilleen ja kaksi korppia ilmestyi kuin tyhjästä hänen olkapäilleen.
Nuori velho kääntyi hieman sivuttain ja heilautti sauvansa ylleen, jolloin ukkonen iski tyhjästä hänen vierellensä, johtaen pieniä salamia sauvasta häneen ja maahan. He kiertelivät hitaasti toisiaan, näennäisesti tekemättä mitään. Mutta silmät ja muut aistit tarkkailivat toisiaan, etsien koloja, reikiä puolustuksesta, kohtaa johon iskeä.
Niitä ei löytynyt. He olivat tasaveroisia, yhtä vahvoja.
Muinaisia sanoja huutaen he syöksähtivät toisiaan vasteen, iskien loitsun toisensa perään nopeassa tahdissa toisiaan vasten, torjuen ne yhtä nopeasti, eikä sivustakatsovan Verilaksen mielestä tapahtunut yhtään mitään. Vain muutama kirkas valonvälähdys heidän välillään.
Kunnes nainen teki virheen: Siinä silmänräpäyksessä velhon salama iski häntä vatsaan hirvittävällä voimalla, polttaen ihoa, luita ja sisäelimiä, iskien naisen selälleen maahan. Nuori velho oli kärppänä hänen kimpussaan ja hyvin epämaagisesti yksinkertaisesti potkaisi häntä kylkeen niin kovaa kuin jaksoi, lennättäen yliluonnollisen hiljaisen naisen alas, alas kohti kuilua.
Verilas päästi voitonhuudahduksen ja koki hetken onnea, tietoa siitä että mielen- ja kuolemanrauha oli nyt hänen.
”Sinä voitit, nuori velho, nyt saat palkkiosi”.
Nuori mies lysähti lyhyen mutta raskaan taistelun päätteeksi polvilleen kielekkeelle ja katseli naisen tippumista, laskien magian suojansa, katsellen naista silmiin. Ne loistivat yhä, kaukana alhaallakin valkoista valoa, porautuen suoraan ylös velhon silmiin. Velho näki naisen huulien liikkuvan ja hitaasti hän tavasi muutaman sanan mielessään.
”Khaela… Mensha… Khaine”, Elwyn huusi tippuessaan, kasvot kivusta vääristyneenä.
Velho tunsi voiman, häntä ja ketä tahansa muuta kuolevaista suuremman voiman sykähtävän kuilun lähes pohjalla ja suunnaton rauha laskeutui hänen päälleen. Kaikki hänen opintonsa olivat siis olleet turhia. Häntä nauratti. Elämä oli ollut lyhyt ja hän oli haaskannut sen. Hän ei ollut tuntenut äitinsä jälkeen naisen syliä eikä juonut koskaan viiniä ja musiikista hän ei ollut välittänyt. Nähdessään tulen nyt alhaalla purkautuvan naisen sormenpäistä hän mietti, että yksinään opiskelemaan eristäytymisen sijasta olisi voinut olla hauskaakin…
”Ei, herrani. Nyt minä kuolen”, velho sanoi.
Ja toivottavasti sinäkin, hän lisäsi vielä ajatuksissaan ennen kuin Jumalan viha iski kuilun pohjalta hirvittävänä tulipatsaana hänen polvistuneeseen hahmoonsa, niellen hänet sisäänsä ja polttaen tuhkaksi hetkessä koko hänen ruumiinsa.
Tulipatsaan jäljessä syöksyi ylös Elwyn, kuin valtavan kouran ylös kiskaisemana. Verta roiskui kuin tyhjästä ilmestyen litroittain kielekkeelle hänen ympärilleen. Verilas ei yllättynyt.
”Miksi!?”, Verilas sihahti vetäessään hienon miekkansa esille.
”Kaiken muun voin vielä ymmärtää, mutta miksi sinä otit sen kirotun kääpiön puolisoksesi?! Se oli ruma kuin eläin ja karkea kuin kivi! Minä olen komea ja pehmeä!?”
”Hän rakasti minua”, Elwyn sanoi, tarttuessaan veitseensä. ”Ja lohdutti minua öisin kun maailma ahdisti”.
Enempää ei ollut sanottavaa. Kaksi hullua haltiaa kierteli toisiaan lähes täydessä pimeydessä, roiskuva veri oli sammuttanut melkein kaikki lyhdyt.
”Verilas, sinä kuolet luotiin jonka ammun päähäsi”, Elwyn sihahti. ”Mutta ensin häpäisen sinut ja naurettavan kunniasi”.
Se oli liikaa Verilakselle. Hullu haltiaprinssi kirkaisi, kirkaisi raivosta ja iski hirvittävän sivalluksen eteenpäin harpaten kohti naisen suojaamatonta päätä. Elwyn sukelsi miekan alta ja pisti haltiamiestä ylös, käden ja olkapään lävitse ja potkaisi samalla miestä polvilumpioon yli-inhimillisellä, käsittämättömällä voimalla, murskaten sen luut.
Kirkuen ja huutaen mielipuloisesti mies kaatui sätkien maahan, liukastellen veressä naamallaan kunnes sai vaivoin käännetyksi itsensä selälleen, vain nähdäkseen naisen seisovan yllään, kääpiön revolveri toisessa kädessään odottaen.
”Tee se, huora! Ammu minua päähän! Et voi enää häpäistä minua enempää! Haluan kuolla!”, Verilas huusi järjiltään.
”Verilas”, Elwyn sanoi. ”En sanonut mihin päähän”.
Revolverin piippu kääntyi hieman ja iskuri iski kuudesti, pumpaten joka naksahduksella uuden luodin haltiaprinssin nivusiin, repien miehisen ylpeyden syntyseutuja hirveällä, raa’alla tavalla.
Elwyn kuuli miehen tuskanhuudot vielä kauas tunneliin naisen hoippuroidessa eteenpäin. Hirveä haava hänen vatsassaan sykki verta lattialle. Elwyn epäili ettei jaksaisi enää kauan.
Päästyään tunnelin suulle, nainen lysähti maahan istumaan, pidellen mahaansa jonka velhon salama oli repäissyt auki. Ainakaan hänen ei tarvinnut siis synnyttää hänen ja hänen rakastajansa lasta, joka oli ollut kolmatta kuuta siellä.
Tuska pisti jälleen kammottavalla tavalla häntä, pakottaen Elwynin haukkomaan henkeään ja huomaamaan että hiekkamyrsky oli ohitse. Tähdet tuikkivat taivaalla ja kuollut aavikko näytti hirveämmältä kuolleine kaupunkeineen ja rumine vuorineen kuin mikään, mitä Elwyn oli ikinä nähnyt. Vuoren laidalla sijaitsevasta kaivoksesta oli hyvä näkymä yli aavekaupungin ja tien jolle hänen vangitut ystävänsä oltiin tapettu yksi kerrallaan.
Vain yksi hahmo liikkui alhaalla aavikolla, valkoinen esiliina tuulessa heiluen kun hahmo ryömi eteenpäin. Vaikka Elwyn hädin tuskin näki eteensä, hän arvasi, että kyseessä oli baarimikko.
Nauru purkautui hänen huuliltaan viimeisenä katkerana äänenä. Ihmiset eivät vain osaa luovuttaa ja kuolla pois, vaikka mikä tulisi. Täytyi vain jatkaa ja pitkittää kärsimyksiään. Mutta ehkä… ehkä ihminen pystyisi siihen, pääsisi turvaan, pystyisi jatkamaan elämää. Ehkä silkka elämänhalu kantaisi hänet yli aavikon?
Varovaisesti Elwyn otti askeleen ja sitten toisen, huojuen eteenpäin kohti kaupunkia. Ehkä aina kannatti yrittää.