Kunnian ja isänmaan puolesta - kisatarina (fantasia)
Lähetetty: Ma 26.02.2007 18:19
Tässä oma kontribuutioni tämänvuotiseen kisaan. Valitettavan hyvin näkyy, etten ole parin vuoden aikana kirjoittanut juuri mitään, hommaan ei ole samanlaista rutiinia kuin ennen oli. Kovasti paljon tuli mieleen parannusideoita sen jälkeen, kun olin jo jutun lähettänyt. Tämä nyt kuitenkin siinä muodossa, jossa se kisaankin lähti.
Kunnian ja isänmaan puolesta
Laukaus kajahti jo ennen kuin edellisen laukauksen kaiku oli hiipunut kuulumattomiin. Rivin neljäs kurpitsa räjähti tympeästi maiskahtaen kappaleiksi.
Gil nosti rihlatun muskettinsa piipun huulilleen ja hajotti puhalluksella siitä nousevan savukiehkuran. Sitten hän kumarsi hurraavalle yleisölleen, joukolle cygnarilaisia nuoria. Gil nautti saamastaan suosiosta. Hän oli seitsemäntoistavuotias, kesakkoinen punapäinen poika, joka saattoi olla ylpeä kahdesta asiasta: pitkäpiippuisesta kivääristään ja taidostaan käytellä sitä. Unelmissaan tämä pitkä, hontelo poika oli urhoollinen sotilas, kansansa vapautta puolustava sankari. Hän oli juuri ampunut neljä tolppien päähän nostettua kurpitsaa neljänsadan askelen päästä.
Gil iski silmää kihertäville neitokaisille ja heristi nyrkkiään kurpitsankappaleille. ”Noin kaatui taas neljä khadorilaista sikaa!” poika uhosi. Hän huomasi muutaman nuoren miehen virnuilevan hänen pullistelulleen ja korjasi: ”Tai olisi kaatunut, jos vain pääsisin näyttämään taitoni rintamalla.”
Yllättäen hänen takaansa kuului möreä ääni: ”Oikea asenne, poika. Tänään taitaa olla onnenpäiväsi!” Gil pyörähti ympäri ja näki luutnantin univormuun pukeutuneen kovakasvoisen miehen, jolla oli lyhyeksi ajellut hiukset ja harmaat, ilmeettömät silmät, joista kuvastui liian monen taistelukentän kauhu. Tämä mies oli myynyt sielunsa sodalle isänmaansa puolesta, eikä hän odottaisi vähempää muiltakaan. ”Meillä Vyöryttäjissä tarvitaan sinunlaisiasi reippaita miehiä”, luutnantti sanoi äänellä, jolla voisi antaa käskyjä yli taistelun melskeen. Gilin silmät laajenivat kauhusta. Hänen ystävänsä olivat nähneet ja kuulleet kaiken, eikä Gil voisi nyt enää perääntyä uhottuaan kaikkien kuullen. Hänen maineensa ja suosionsa – etenkin tyttöjen keskuudessa – olisi mennyttä. Niinpä hän suoristautui sotilaallisimpaan asentoonsa ja vastasi yrittäen kuulostaa karskilta, mutta tunsi sisimmässään kuulostavansa piipittävältä pikkulinnulta tämän urhon rinnalla: ”Isänmaan puolesta olen valmis mihin vain. Näyttäkää minulle vihollinen, niin hoitelen sen puolestanne!”
Gil tiesi, kuinka kornilta oli kuulostanut, mutta kaupungin neitosten huokailuista ja ihailevista katseista päätellen nämä eivät olleet huomanneet. Häntä odottaisivat mukavat ajat, kunhan hän palaisi rintamalta. Noiden silmien säihke sai hänet unohtamaan edessä olevan vaaran.
***
Vyöryttäjät oli Cygnarin kovin, vahvin yksikkö, johon värvättiin kovimmat, vahvimmat miehet. He olivat erikoistuneet juoksuhaudoissa käytäviin kahakoihin ja kaivautumiseen, mikä tarkoitti, että he olisivat aina lähimpänä vihollista ja aina vaarallisimmissa paikoissa. Värväytymistä seuranneet kaksi kuukautta luutnantti Rodgersin koulutuksessa olivat Gilille yhtä helvettiä. Kaikki romanttiset kuvitelmat ylväistä miehistä kiiltävissä univormuissaan karisivat hetkessä, kun poika sai huomata ryömivänsä liejussa neljänkymmenen kilon varustepakkaus selässään ja seuranaan pahimmat roistot ja hurjapäät, joita hänen sivistyksen kehtona pitämästään Cygnarista löytyi. Hän oli toista päivää syömättä ja lähes nukkumatta, ja hänen oman hikensä ja virtsansa haju ei edes ollut pahimmasta päästä sitä löyhkää, jossa hän joutui aikansa viettämään. Ja kaiken tämän yllä karjui luutnantti Rodgers, joka vähän väliä kävi painamassa saappaansa hänen selkäänsä: ”Ylös ja eteenpäin, laiskurit! Jos kuvittelette tämän olevan vaikeaa, odottakaapa vain tositoimia! Khadorin maa on armoton ja sen miehet vielä armottomampia. Näyttäkää minulle, että kykenette valloittamaan sen, tai palatkaa kotiin valloittamaan rakastajattarienne vuoteita, surkimukset!”
Gil oli yrittänyt selittää värväytyneensä tarkk’ampujaksi, mutta luutnantti oli painanut sormensa kipeästi hänen nenäänsä vasten ja ärjynyt: ”Älä kuvittele saavasi tähdätä rauhassa, kun vihollisen sotavelho paiskoo tulta ja tulikiveä niskaasi, ja tappolinja edessäsi on täynnä savua ja kuoppia Khadorin mörssäreiden jäljiltä. Pidät munasi turpeessa tiiviisti kuin naisessasi, ja jos kuraa menee suuhusi, nielet sen ja olet iloinen, että saat edes jotain syödäksesi. Me olemme sodassa, poika, emme sirkuksessa, johon kuuluisit!” Gil oli räpytellyt kyyneleitä silmistään ja vastannut alistuneena: ”Kyllä, herra luutnantti.” Palkkioksi luutnantti Rodgers oli potkaissut hänet takaisin mutavelliin ja komentanut ryömimään joukkuetoverinsa kiinni.
Kun Gilin komppania lopulta lähetettiin rintamalle lähelle Okametsää, hän sai huomata luutnantin olleen oikeassa. Koulutuskausi oli ollut yhtä herkkua verrattuna tositoimiin. Kaikkialla oli omassa veressään ja sisälmyksissään makaavia ruumiita, eikä se edes ollut pahinta. Vielä kamalampaa katsottavaa olivat ne, jotka elivät vielä. Ensimmäisenä päivänään Gil joutui katselemaan, kuinka yksi hänen joukkuetovereistaan raahautui epäonnistuneen rynnäkön jälkeen kohti omaa juoksuhautaa yrittäen pidellä toisella kädellään suoliaan vatsassaan. Poika oli nähnyt miehen itkuisissa silmissä äärettömän tuskan ja pelon, kun tämä kiskoi itseään verisin sormin tuuma kerrallaan kohti turvaa, josta ei olisi hänelle pelastusta. Mies oli kuollut pari metriä ennen poteroon pääsyä.
Routaisen aukion toisella puolella oli muutama kivinen rakennus, johon vihollinen oli linnoittautunut. Vyöryttäjät olivat lähteneet etenemään savuverhon suojissa, mutta khadorilaiset tarkk’ampujat olivat napsineet heitä yhden toisensa jälkeen korkeista asemistaan talojen yläkerroksissa, ja cygnarilaiset olivat joutuneet kaivautumaan hätäisesti asemiinsa. Kivikova maa hidasti kaivamista, ja Vyöryttäjien eteneminen oli lähestulkoon pysähtynyt. Heidän aseensa eivät kantaneet viholliskylään, mutta Khadorin tarkk’ampujien, pahamaineisten Leskentekijöiden, kiväärit kantaisivat kyllä heidän asemiinsa, jos joku erehtyisi nostamaan päätään liian ylös.
Luutnantti Rodgers hölkkäsi kyyryssä Gilin luo. ”Noissa taloissa kyttää puolen tusinaa Leskentekijää. Meidän on harvennettava niitä, ennen kuin voimme käydä uuteen rynnäkköön. Sinun kiväärisi pitäisi yltää sinne, jos vain saat jonkun jyvälle. Mutta varo nousemasta liian esiin, ja vaihda asemaa heti laukauksen jälkeen.” Sen sanottuaan luutnantti kävi polvilleen juoksuhautaan, otti kypärän ja vaatemytyn kiväärinsä piipun varaan ja kohotti sitä hieman juoksuhaudasta. ”Näin helppoa, poika. Ammu suuliekin suuntaan”
***
Boris näki juoksuhaudoissa liikettä. Cygnarilaiset yrittäisivät taas jotain typerää ja menettäisivät muutaman pään. Hän tarkkaili tilannetta kiväärinsä kiikaritähtäimen läpi, muttei saanut yhtäkään varmaa kohdetta. Hän ei haaskaisi luoteja turhaan. Leskentekijä hymyili katkeraa hymyä katsellessaan lakipisteensä ohittaneen auringon asemaa. Heidän olisi pidettävä nämä asemat iltaan saakka, jotta pääjoukko ehtisi järjestäytyä. Kylä oli jätetty hänen ryhmänsä puolustettavaksi, ja jollei ihmettä tapahtuisi, viholliset pysyisivät visusti kaivamissaan kuopissa, joista tulisi huomenna heidän hautansa. Boriksen vasemmalla sivustalla yhden talon päässä oli hänen sisarensa Ranja, joka nyökkäsi veljelleen sivuikkunan kautta. Ranjan puoliso Vasilj piti äärimmäisenä vasemmalla olevaa taloa asemapaikkanaan. Oikealla sivustalla oli Ukko Popov, valkohapsinen veteraani, jonka käsi oli yhä vakaa ja silmä tarkka. Useimmiten Khadorin armeija piti määrää tärkeämpänä kuin laatua, mutta Leskentekijät olivat tästä säännöstä poikkeus, jonka heidän vihollisensakin tunsivat paremmin kuin olisivat toivoneet. Vyöryttäjien edellisen rynnäkön aikana neljä khadorilaista olivat ampuneet Boriksen laskujen mukaan neljäkymmentäyhdeksän laukausta ja tappaneet neljäkymmentäkolme vihollista. Kuudesta haavoittuneestakin osa varmasti menehtyisi.
Vasiljin tulialueella näkyi nousevan pää juoksuhaudasta. Boris ihmetteli sitä – he olivat tosin olleet jo muutaman tunnin ampumatta laukaustakaan, mutta ei vihollisen luulisi noin nopeasti unohtaneen, keitä heillä oli vastassaan. Sen oli pakko olla jokin temppu.
Vasilj ei ollut pysähtynyt miettimään niin pitkälle. Hänen talostaan kajahti laukaus, ja sekuntia myöhemmin siihen vastattiin juoksuhaudasta. Tyhjä cygnarilainen kypärä kimmahti avoimeen maastoon, ja Boris kirosi lankonsa typeryyttä. Vasemmalta kuuluneesta parkaisusta ja Ranjan hätääntyneestä älähdyksestä päätellen Vasilj oli kuitenkin jo maksanut virheestään kalleimman mahdollisen hinnan.
***
Gil pudottautui istumaan ja nojasi juoksuhaudan seinämää vasten. Hän oli tappanut ihmisen! Kiväärin kiikaritähtäin oli tuonut kohteen niin lähelle, että Gil oli nähnyt tämän hämmästyneen ilmeen, joka oli vaihtunut tuskaiseksi irvistykseksi, kun mies oli tajunnut, mitä hänelle oli tapahtunut. Nuorukainen puristi kivääriään rintaansa vasten ja nyyhkytti holtittomasti. Mikään hänen kurpitsoja ampuessaan luomistaan mielikuvista ei ollut valmistanut häntä kohtaamaan tätä. Olihan hän joskus ampunut variksia, mutta se ei ollut sama asia. Varikset eivät viimeisenä tekonaan katsoneet häntä syyttävästi. Varikset eivät jättäisi jälkeensä surevaa leskeä ja itkeviä orpoja. Gil käpertyi palloksi ja itki.
Joku potkaisi häntä kipeästi kylkeen. Hän ei välittänyt. Hän halusi kuolla. Joku potkaisi uudestaan, arempaan paikkaan, ja Gilin oli pakko kohottautua itsesäälistään kohtaamaan todellisuus. Luutnantti Rodgers seisoi hänen edessään ja karjui jotakin pää punaisena. ”…kin pelkuri ja raukka! Missä ovat puheet sankareista ja isänmaan puolustamisesta? Mitä luulit tarkk’ampujan tehtäviin kuuluvan, kurpitsojen lahtaamistako?” Yhtäkkiä luutnantin kasvot muuttuivat vielä entistä punaisemmiksi, ja sitten ne syöksyivät Gilin päälle lämpimänä, tahmeana ryöppynä. Rodgers oli vihastuksissaan suoristautunut liiaksi, ja nyt hänen ruumiinsa kaatui velttona Gilin päälle syösten verta ja kallon- ja aivonkappaleita hänen syliinsä. Paniikinomaisesti poika sätki ja potki, kunnes sai ruumiin pois päältään. Sitten hän oksensi.
***
Sisko oli menettänyt järkensä. Ranja ampui laukauksen toisensa jälkeen kohti vihollista syytäen samalla raivoisasti kirouksia rakkaansa surmanneita miehiä päin. Boris yritti puhua naiselle, kertoa tälle, että vihollisupseeri oli jo kuollut ja Vasiljin kuolema kostettu, mutta hänen sanansa eivät tehonneet. Hän tiesi, kuinka tyhjiä hänen sanansa oikeastaan olivat. Paljon myöhemmin hän voisi ehkä vodkalasillisen ääressä nauraa sille julmalle ironialle, kuinka Leskentekijästä tuli leski, mutta ei nyt. Ei vielä pitkään aikaan. Ja vihollisen suunnassa näkyi taas liikettä. Boris kohotti kiväärinsä ja tähtäsi.
***
Gil puri hampaansa yhteen niin tiiviisti, että leukaan sattui. Hän tunsi oman virtsansa lahkeissaan ja häpesi pelkuruuttaan. Mutta kaikki tuntui niin pahalta! Hän tähysti periskoopillaan juoksuhaudasta ja näki, mistä raivoisa tulitus heitä kohti suunnattiin. Mikä hirveintä, se oli nainen! Kuinka Gil voisi koskaan ampua naista? Hän saattoi sielunsa silmin nähdä pienet lapset, joille tultiin kertomaan, että heidän äitinsä oli kuollut. Joku olisi brutaalisti, kylmäverisesti, tappanut tämän. Kuinka hän voisi koskaan elää itsensä kanssa, jos hän tappaisi tuon naisen?
Sitten hän tuli vilkaisseeksi luutnantti Rodgersin ruumista, joka oli jäänyt makaamaan luonnottomaan asentoon. Vaikka Gil ei ollut rakastanut tuota miestä, vaan oli jopa inhonnut tätä, hän oli kuitenkin ollut cygnarilainen sotilas, hänen maanmiehensä ja aseveljensä. Ja tuo nainen – ei, häntä ei saanut ajatella naisena – tuo hirviö tuliaseen kanssa oli surmannut hänet! Gil antoi vihan kovettaa itsensä ja kohotti kiväärinsä. Epäröinti sai hänet kuitenkin nousemaan esiin liian paljon ja liian pitkäksi aikaa, ja hänen maailmansa räjähti.
***
Kaksi laukausta kiiri samanaikaisesti ilmoille. Boris näki vihollisen tarkk’ampujan kaatuvan poteroonsa. Sitten hän katsoi vasemmalle. Ranja horjahti. Boris näki hänen takkinsa etumuksessa nopeasti laajenevan punaisen läikän. Sisar katsoi veljeään kerran, anteeksipyytävästi, ja luhistui sitten mytyksi lattialle.
***
Tuska raastoi häntä tavalla, jota hän ei olisi uskonut todeksi. Hänen koko ruumiinsa oli kuin liekeissä, verta – hänen omaa vertaan – oli kaikkialla, ja hänen korvissaan kaikui eläimellinen, kärsivä parkuna, jota Gil ei ymmärtänyt omakseen. Hän tunsi hukkuvansa punaiseen elämännesteeseen, jota hänen solisluunsa alta ryöppysi. Poika ei tiennyt, kuinka ei ollut vielä kuollut, mutta ymmärsi, että hänen olisi pitänyt jo olla. Kuoleman läheisyys sai hänet takertumaan elämänlankansa päähän voimiensa rippeillä. Hän oli liian nuori. Hän ei voisi kuolla näin! ”Tytöt…”
Jokin sai hänet havahtumaan. Se oli kostonhimo. Hän kohottautui polvilleen ja haparoi kiväärinsä maasta. Hän ei antautuisi taistelutta. Gil vannoi, että hänen kuolemansa ei olisi turha. Hän oli nähnyt, mistä hänet tappanut laukaus oli tullut. Tuskan verenkarvainen harso silmillään hän tähtäsi kiikarinsa läpi.
***
”Sait hänet, poika”, Ukko Popov lohdutti. Hän oli tullut seisomaan Boriksen viereen ja laskenut kätensä lohduttavasti toverinsa olalle. ”Kostit Ranjan puolesta.” Raivoisasti nyyhkyttävä Leskentekijä kohotti katseensa ja katsoi vanhusta suoraan silmiin. ”Kosto ei tuo Ranjaa takaisin. Eikä Vasiljia. Menetykseni on ja pysyy, vaikka tappaisin kaikki maailman cygnarilaiset.”
Popov läimäytti Borista poskelle. Ikämiehen silmissä paloi raivo, joka sai nuoremman miehen kyyneleet haihtumaan. ”Luuletko olevasi ainoa? Luuletko, etten minä ole menettänyt läheisiä? Tämä on sotaa, Boris, ja Äitimaa odottaa meiltä uhrauksia vuokseen. Vasilj ja Ranja taistelivat urheasti, ja heidän muistonsa vuoksi sinunkin on taisteltava. Älä häpäise heidän ruumiitaan kyynelilläsi.”
Boris puristi kätensä nyrkkiin. Hän veti syvään henkeä ja nieli sapenmakuisen klimpin, joka oli pyrkinyt ylös hänen sisuksistaan. Hitaasti hän nyökkäsi. ”Olet oikeassa. Äitimaan puolesta!” Samassa hän erotti silmäkulmassaan liikettä juoksuhaudassa, jonka olisi jo pitänyt vaieta. Hän ehti vain huudahtaa varoituksen, mutta oli jo liian myöhäistä.
Niskaan osunut luoti repäisi Popovin pään irti.
Boris kirosi ja tähtäsi vihollisen suuntaan, mutta juoksuhaudassa ei näkynyt enää liikahdustakaan. Aurinko alkoi olla painumassa mailleen. Heidän tehtävänsä oli onnistunut, ja Boris pääsisi livahtamaan pimeyden turvin omiensa luo.
Omiensa, niin. Kaikki, jotka hän oli tuntenut perheekseen, olivat kuolleet näihin asemiinsa. Boris tunsi olonsa niin yksinäiseksi ja väsyneeksi. Vaikka kaiken järjen mukaan hänen olisi kai pitänyt tuntea riemua siitä, että oli yhä elossa, hän tunsikin menettäneensä enemmän kuin ne, jotka saisivat levätä ikuisesti Äitimaan rakastavassa povessa.
Boris nosti kiväärin olalleen ja lähti taivaltamaan kohti kotia.
***
Kipu alkoi helpottaa. Gil laski kiväärinsä maahan ja kellahti sen viereen makaamaan. Hän lepäisi hetken, ja pian kaikki olisi taas hyvin. Hän silitti kivääriään omasta verestään tahmealla kädellään. Pian hänen olisi taas hyvä olla.
Kunnian ja isänmaan puolesta
Laukaus kajahti jo ennen kuin edellisen laukauksen kaiku oli hiipunut kuulumattomiin. Rivin neljäs kurpitsa räjähti tympeästi maiskahtaen kappaleiksi.
Gil nosti rihlatun muskettinsa piipun huulilleen ja hajotti puhalluksella siitä nousevan savukiehkuran. Sitten hän kumarsi hurraavalle yleisölleen, joukolle cygnarilaisia nuoria. Gil nautti saamastaan suosiosta. Hän oli seitsemäntoistavuotias, kesakkoinen punapäinen poika, joka saattoi olla ylpeä kahdesta asiasta: pitkäpiippuisesta kivääristään ja taidostaan käytellä sitä. Unelmissaan tämä pitkä, hontelo poika oli urhoollinen sotilas, kansansa vapautta puolustava sankari. Hän oli juuri ampunut neljä tolppien päähän nostettua kurpitsaa neljänsadan askelen päästä.
Gil iski silmää kihertäville neitokaisille ja heristi nyrkkiään kurpitsankappaleille. ”Noin kaatui taas neljä khadorilaista sikaa!” poika uhosi. Hän huomasi muutaman nuoren miehen virnuilevan hänen pullistelulleen ja korjasi: ”Tai olisi kaatunut, jos vain pääsisin näyttämään taitoni rintamalla.”
Yllättäen hänen takaansa kuului möreä ääni: ”Oikea asenne, poika. Tänään taitaa olla onnenpäiväsi!” Gil pyörähti ympäri ja näki luutnantin univormuun pukeutuneen kovakasvoisen miehen, jolla oli lyhyeksi ajellut hiukset ja harmaat, ilmeettömät silmät, joista kuvastui liian monen taistelukentän kauhu. Tämä mies oli myynyt sielunsa sodalle isänmaansa puolesta, eikä hän odottaisi vähempää muiltakaan. ”Meillä Vyöryttäjissä tarvitaan sinunlaisiasi reippaita miehiä”, luutnantti sanoi äänellä, jolla voisi antaa käskyjä yli taistelun melskeen. Gilin silmät laajenivat kauhusta. Hänen ystävänsä olivat nähneet ja kuulleet kaiken, eikä Gil voisi nyt enää perääntyä uhottuaan kaikkien kuullen. Hänen maineensa ja suosionsa – etenkin tyttöjen keskuudessa – olisi mennyttä. Niinpä hän suoristautui sotilaallisimpaan asentoonsa ja vastasi yrittäen kuulostaa karskilta, mutta tunsi sisimmässään kuulostavansa piipittävältä pikkulinnulta tämän urhon rinnalla: ”Isänmaan puolesta olen valmis mihin vain. Näyttäkää minulle vihollinen, niin hoitelen sen puolestanne!”
Gil tiesi, kuinka kornilta oli kuulostanut, mutta kaupungin neitosten huokailuista ja ihailevista katseista päätellen nämä eivät olleet huomanneet. Häntä odottaisivat mukavat ajat, kunhan hän palaisi rintamalta. Noiden silmien säihke sai hänet unohtamaan edessä olevan vaaran.
***
Vyöryttäjät oli Cygnarin kovin, vahvin yksikkö, johon värvättiin kovimmat, vahvimmat miehet. He olivat erikoistuneet juoksuhaudoissa käytäviin kahakoihin ja kaivautumiseen, mikä tarkoitti, että he olisivat aina lähimpänä vihollista ja aina vaarallisimmissa paikoissa. Värväytymistä seuranneet kaksi kuukautta luutnantti Rodgersin koulutuksessa olivat Gilille yhtä helvettiä. Kaikki romanttiset kuvitelmat ylväistä miehistä kiiltävissä univormuissaan karisivat hetkessä, kun poika sai huomata ryömivänsä liejussa neljänkymmenen kilon varustepakkaus selässään ja seuranaan pahimmat roistot ja hurjapäät, joita hänen sivistyksen kehtona pitämästään Cygnarista löytyi. Hän oli toista päivää syömättä ja lähes nukkumatta, ja hänen oman hikensä ja virtsansa haju ei edes ollut pahimmasta päästä sitä löyhkää, jossa hän joutui aikansa viettämään. Ja kaiken tämän yllä karjui luutnantti Rodgers, joka vähän väliä kävi painamassa saappaansa hänen selkäänsä: ”Ylös ja eteenpäin, laiskurit! Jos kuvittelette tämän olevan vaikeaa, odottakaapa vain tositoimia! Khadorin maa on armoton ja sen miehet vielä armottomampia. Näyttäkää minulle, että kykenette valloittamaan sen, tai palatkaa kotiin valloittamaan rakastajattarienne vuoteita, surkimukset!”
Gil oli yrittänyt selittää värväytyneensä tarkk’ampujaksi, mutta luutnantti oli painanut sormensa kipeästi hänen nenäänsä vasten ja ärjynyt: ”Älä kuvittele saavasi tähdätä rauhassa, kun vihollisen sotavelho paiskoo tulta ja tulikiveä niskaasi, ja tappolinja edessäsi on täynnä savua ja kuoppia Khadorin mörssäreiden jäljiltä. Pidät munasi turpeessa tiiviisti kuin naisessasi, ja jos kuraa menee suuhusi, nielet sen ja olet iloinen, että saat edes jotain syödäksesi. Me olemme sodassa, poika, emme sirkuksessa, johon kuuluisit!” Gil oli räpytellyt kyyneleitä silmistään ja vastannut alistuneena: ”Kyllä, herra luutnantti.” Palkkioksi luutnantti Rodgers oli potkaissut hänet takaisin mutavelliin ja komentanut ryömimään joukkuetoverinsa kiinni.
Kun Gilin komppania lopulta lähetettiin rintamalle lähelle Okametsää, hän sai huomata luutnantin olleen oikeassa. Koulutuskausi oli ollut yhtä herkkua verrattuna tositoimiin. Kaikkialla oli omassa veressään ja sisälmyksissään makaavia ruumiita, eikä se edes ollut pahinta. Vielä kamalampaa katsottavaa olivat ne, jotka elivät vielä. Ensimmäisenä päivänään Gil joutui katselemaan, kuinka yksi hänen joukkuetovereistaan raahautui epäonnistuneen rynnäkön jälkeen kohti omaa juoksuhautaa yrittäen pidellä toisella kädellään suoliaan vatsassaan. Poika oli nähnyt miehen itkuisissa silmissä äärettömän tuskan ja pelon, kun tämä kiskoi itseään verisin sormin tuuma kerrallaan kohti turvaa, josta ei olisi hänelle pelastusta. Mies oli kuollut pari metriä ennen poteroon pääsyä.
Routaisen aukion toisella puolella oli muutama kivinen rakennus, johon vihollinen oli linnoittautunut. Vyöryttäjät olivat lähteneet etenemään savuverhon suojissa, mutta khadorilaiset tarkk’ampujat olivat napsineet heitä yhden toisensa jälkeen korkeista asemistaan talojen yläkerroksissa, ja cygnarilaiset olivat joutuneet kaivautumaan hätäisesti asemiinsa. Kivikova maa hidasti kaivamista, ja Vyöryttäjien eteneminen oli lähestulkoon pysähtynyt. Heidän aseensa eivät kantaneet viholliskylään, mutta Khadorin tarkk’ampujien, pahamaineisten Leskentekijöiden, kiväärit kantaisivat kyllä heidän asemiinsa, jos joku erehtyisi nostamaan päätään liian ylös.
Luutnantti Rodgers hölkkäsi kyyryssä Gilin luo. ”Noissa taloissa kyttää puolen tusinaa Leskentekijää. Meidän on harvennettava niitä, ennen kuin voimme käydä uuteen rynnäkköön. Sinun kiväärisi pitäisi yltää sinne, jos vain saat jonkun jyvälle. Mutta varo nousemasta liian esiin, ja vaihda asemaa heti laukauksen jälkeen.” Sen sanottuaan luutnantti kävi polvilleen juoksuhautaan, otti kypärän ja vaatemytyn kiväärinsä piipun varaan ja kohotti sitä hieman juoksuhaudasta. ”Näin helppoa, poika. Ammu suuliekin suuntaan”
***
Boris näki juoksuhaudoissa liikettä. Cygnarilaiset yrittäisivät taas jotain typerää ja menettäisivät muutaman pään. Hän tarkkaili tilannetta kiväärinsä kiikaritähtäimen läpi, muttei saanut yhtäkään varmaa kohdetta. Hän ei haaskaisi luoteja turhaan. Leskentekijä hymyili katkeraa hymyä katsellessaan lakipisteensä ohittaneen auringon asemaa. Heidän olisi pidettävä nämä asemat iltaan saakka, jotta pääjoukko ehtisi järjestäytyä. Kylä oli jätetty hänen ryhmänsä puolustettavaksi, ja jollei ihmettä tapahtuisi, viholliset pysyisivät visusti kaivamissaan kuopissa, joista tulisi huomenna heidän hautansa. Boriksen vasemmalla sivustalla yhden talon päässä oli hänen sisarensa Ranja, joka nyökkäsi veljelleen sivuikkunan kautta. Ranjan puoliso Vasilj piti äärimmäisenä vasemmalla olevaa taloa asemapaikkanaan. Oikealla sivustalla oli Ukko Popov, valkohapsinen veteraani, jonka käsi oli yhä vakaa ja silmä tarkka. Useimmiten Khadorin armeija piti määrää tärkeämpänä kuin laatua, mutta Leskentekijät olivat tästä säännöstä poikkeus, jonka heidän vihollisensakin tunsivat paremmin kuin olisivat toivoneet. Vyöryttäjien edellisen rynnäkön aikana neljä khadorilaista olivat ampuneet Boriksen laskujen mukaan neljäkymmentäyhdeksän laukausta ja tappaneet neljäkymmentäkolme vihollista. Kuudesta haavoittuneestakin osa varmasti menehtyisi.
Vasiljin tulialueella näkyi nousevan pää juoksuhaudasta. Boris ihmetteli sitä – he olivat tosin olleet jo muutaman tunnin ampumatta laukaustakaan, mutta ei vihollisen luulisi noin nopeasti unohtaneen, keitä heillä oli vastassaan. Sen oli pakko olla jokin temppu.
Vasilj ei ollut pysähtynyt miettimään niin pitkälle. Hänen talostaan kajahti laukaus, ja sekuntia myöhemmin siihen vastattiin juoksuhaudasta. Tyhjä cygnarilainen kypärä kimmahti avoimeen maastoon, ja Boris kirosi lankonsa typeryyttä. Vasemmalta kuuluneesta parkaisusta ja Ranjan hätääntyneestä älähdyksestä päätellen Vasilj oli kuitenkin jo maksanut virheestään kalleimman mahdollisen hinnan.
***
Gil pudottautui istumaan ja nojasi juoksuhaudan seinämää vasten. Hän oli tappanut ihmisen! Kiväärin kiikaritähtäin oli tuonut kohteen niin lähelle, että Gil oli nähnyt tämän hämmästyneen ilmeen, joka oli vaihtunut tuskaiseksi irvistykseksi, kun mies oli tajunnut, mitä hänelle oli tapahtunut. Nuorukainen puristi kivääriään rintaansa vasten ja nyyhkytti holtittomasti. Mikään hänen kurpitsoja ampuessaan luomistaan mielikuvista ei ollut valmistanut häntä kohtaamaan tätä. Olihan hän joskus ampunut variksia, mutta se ei ollut sama asia. Varikset eivät viimeisenä tekonaan katsoneet häntä syyttävästi. Varikset eivät jättäisi jälkeensä surevaa leskeä ja itkeviä orpoja. Gil käpertyi palloksi ja itki.
Joku potkaisi häntä kipeästi kylkeen. Hän ei välittänyt. Hän halusi kuolla. Joku potkaisi uudestaan, arempaan paikkaan, ja Gilin oli pakko kohottautua itsesäälistään kohtaamaan todellisuus. Luutnantti Rodgers seisoi hänen edessään ja karjui jotakin pää punaisena. ”…kin pelkuri ja raukka! Missä ovat puheet sankareista ja isänmaan puolustamisesta? Mitä luulit tarkk’ampujan tehtäviin kuuluvan, kurpitsojen lahtaamistako?” Yhtäkkiä luutnantin kasvot muuttuivat vielä entistä punaisemmiksi, ja sitten ne syöksyivät Gilin päälle lämpimänä, tahmeana ryöppynä. Rodgers oli vihastuksissaan suoristautunut liiaksi, ja nyt hänen ruumiinsa kaatui velttona Gilin päälle syösten verta ja kallon- ja aivonkappaleita hänen syliinsä. Paniikinomaisesti poika sätki ja potki, kunnes sai ruumiin pois päältään. Sitten hän oksensi.
***
Sisko oli menettänyt järkensä. Ranja ampui laukauksen toisensa jälkeen kohti vihollista syytäen samalla raivoisasti kirouksia rakkaansa surmanneita miehiä päin. Boris yritti puhua naiselle, kertoa tälle, että vihollisupseeri oli jo kuollut ja Vasiljin kuolema kostettu, mutta hänen sanansa eivät tehonneet. Hän tiesi, kuinka tyhjiä hänen sanansa oikeastaan olivat. Paljon myöhemmin hän voisi ehkä vodkalasillisen ääressä nauraa sille julmalle ironialle, kuinka Leskentekijästä tuli leski, mutta ei nyt. Ei vielä pitkään aikaan. Ja vihollisen suunnassa näkyi taas liikettä. Boris kohotti kiväärinsä ja tähtäsi.
***
Gil puri hampaansa yhteen niin tiiviisti, että leukaan sattui. Hän tunsi oman virtsansa lahkeissaan ja häpesi pelkuruuttaan. Mutta kaikki tuntui niin pahalta! Hän tähysti periskoopillaan juoksuhaudasta ja näki, mistä raivoisa tulitus heitä kohti suunnattiin. Mikä hirveintä, se oli nainen! Kuinka Gil voisi koskaan ampua naista? Hän saattoi sielunsa silmin nähdä pienet lapset, joille tultiin kertomaan, että heidän äitinsä oli kuollut. Joku olisi brutaalisti, kylmäverisesti, tappanut tämän. Kuinka hän voisi koskaan elää itsensä kanssa, jos hän tappaisi tuon naisen?
Sitten hän tuli vilkaisseeksi luutnantti Rodgersin ruumista, joka oli jäänyt makaamaan luonnottomaan asentoon. Vaikka Gil ei ollut rakastanut tuota miestä, vaan oli jopa inhonnut tätä, hän oli kuitenkin ollut cygnarilainen sotilas, hänen maanmiehensä ja aseveljensä. Ja tuo nainen – ei, häntä ei saanut ajatella naisena – tuo hirviö tuliaseen kanssa oli surmannut hänet! Gil antoi vihan kovettaa itsensä ja kohotti kiväärinsä. Epäröinti sai hänet kuitenkin nousemaan esiin liian paljon ja liian pitkäksi aikaa, ja hänen maailmansa räjähti.
***
Kaksi laukausta kiiri samanaikaisesti ilmoille. Boris näki vihollisen tarkk’ampujan kaatuvan poteroonsa. Sitten hän katsoi vasemmalle. Ranja horjahti. Boris näki hänen takkinsa etumuksessa nopeasti laajenevan punaisen läikän. Sisar katsoi veljeään kerran, anteeksipyytävästi, ja luhistui sitten mytyksi lattialle.
***
Tuska raastoi häntä tavalla, jota hän ei olisi uskonut todeksi. Hänen koko ruumiinsa oli kuin liekeissä, verta – hänen omaa vertaan – oli kaikkialla, ja hänen korvissaan kaikui eläimellinen, kärsivä parkuna, jota Gil ei ymmärtänyt omakseen. Hän tunsi hukkuvansa punaiseen elämännesteeseen, jota hänen solisluunsa alta ryöppysi. Poika ei tiennyt, kuinka ei ollut vielä kuollut, mutta ymmärsi, että hänen olisi pitänyt jo olla. Kuoleman läheisyys sai hänet takertumaan elämänlankansa päähän voimiensa rippeillä. Hän oli liian nuori. Hän ei voisi kuolla näin! ”Tytöt…”
Jokin sai hänet havahtumaan. Se oli kostonhimo. Hän kohottautui polvilleen ja haparoi kiväärinsä maasta. Hän ei antautuisi taistelutta. Gil vannoi, että hänen kuolemansa ei olisi turha. Hän oli nähnyt, mistä hänet tappanut laukaus oli tullut. Tuskan verenkarvainen harso silmillään hän tähtäsi kiikarinsa läpi.
***
”Sait hänet, poika”, Ukko Popov lohdutti. Hän oli tullut seisomaan Boriksen viereen ja laskenut kätensä lohduttavasti toverinsa olalle. ”Kostit Ranjan puolesta.” Raivoisasti nyyhkyttävä Leskentekijä kohotti katseensa ja katsoi vanhusta suoraan silmiin. ”Kosto ei tuo Ranjaa takaisin. Eikä Vasiljia. Menetykseni on ja pysyy, vaikka tappaisin kaikki maailman cygnarilaiset.”
Popov läimäytti Borista poskelle. Ikämiehen silmissä paloi raivo, joka sai nuoremman miehen kyyneleet haihtumaan. ”Luuletko olevasi ainoa? Luuletko, etten minä ole menettänyt läheisiä? Tämä on sotaa, Boris, ja Äitimaa odottaa meiltä uhrauksia vuokseen. Vasilj ja Ranja taistelivat urheasti, ja heidän muistonsa vuoksi sinunkin on taisteltava. Älä häpäise heidän ruumiitaan kyynelilläsi.”
Boris puristi kätensä nyrkkiin. Hän veti syvään henkeä ja nieli sapenmakuisen klimpin, joka oli pyrkinyt ylös hänen sisuksistaan. Hitaasti hän nyökkäsi. ”Olet oikeassa. Äitimaan puolesta!” Samassa hän erotti silmäkulmassaan liikettä juoksuhaudassa, jonka olisi jo pitänyt vaieta. Hän ehti vain huudahtaa varoituksen, mutta oli jo liian myöhäistä.
Niskaan osunut luoti repäisi Popovin pään irti.
Boris kirosi ja tähtäsi vihollisen suuntaan, mutta juoksuhaudassa ei näkynyt enää liikahdustakaan. Aurinko alkoi olla painumassa mailleen. Heidän tehtävänsä oli onnistunut, ja Boris pääsisi livahtamaan pimeyden turvin omiensa luo.
Omiensa, niin. Kaikki, jotka hän oli tuntenut perheekseen, olivat kuolleet näihin asemiinsa. Boris tunsi olonsa niin yksinäiseksi ja väsyneeksi. Vaikka kaiken järjen mukaan hänen olisi kai pitänyt tuntea riemua siitä, että oli yhä elossa, hän tunsikin menettäneensä enemmän kuin ne, jotka saisivat levätä ikuisesti Äitimaan rakastavassa povessa.
Boris nosti kiväärin olalleen ja lähti taivaltamaan kohti kotia.
***
Kipu alkoi helpottaa. Gil laski kiväärinsä maahan ja kellahti sen viereen makaamaan. Hän lepäisi hetken, ja pian kaikki olisi taas hyvin. Hän silitti kivääriään omasta verestään tahmealla kädellään. Pian hänen olisi taas hyvä olla.