Rakkaus puhuu ääneti
Lähetetty: Ti 01.05.2007 19:19
Uskokaa tai älkää, juoni ei ole minun kehittelemäni. Tarinalla vastasin erään henkilön uhoavaan haasteeseen.
Ulthuanin saari kylpi pehmeässä auringonvalossa kasviloiston värittäessä sirojen haltiarakennusten täyttämää maisemaa, ja ympäröivä kauneus näytti kuninkaallisen palatsin kukoistavan puutarhan kuin ikuisena elämänlähteenä, ikiaikaisena kukkaloistona, joka puhkesi kukoistukseensa yhä uudelleen jokaisena aamuna. Leveät, värikkäiden kukkien täplittämät pensasrivistöt risteilivät matalina ja korkeina, ja suipot pylväät heijastivat spiraalimaisten kohoumakoristustensa kautta valoa kasvuston ylle. Valkea takinhelma hipoi tasaista, matalaa ruohomattoa lempeästi. Tulijan kauniit haltiakasvot olivat mietteliäät ja vakavat kaiken kauneuden keskellä hänen kävellessään läpi puutarhaan ja astuessaan kiiltävänvalkeille porrasaskelmille, jotka johtivat silkinoluesta materiaalista valmistettuun terassirakennukseen keskellä ikuista kesää.
Kankainen sandaali laskeutui haparoivasti aamukasteen kosteuttamalle porrasaskelmalle, ja silmänräpäyksessä mietteliäs haltia liukastui heilahtaen rajusti taaksepäin. Läheinen pensas kahahti, ja pitkä hahmo loikkasi ketterästi nahkasaappaiden kärjet lehtiä viistäen.
”Herrani, varokaa!” hahmo huudahti heittäytyessään kohti taaksepäin kaatuvaa haltiaa ja kurottaessaan koulutuksensa tuoman varmuuden saattelemana lihaksikkaan kehonsa herransa alle. Lihaksikkaan hahmon vartalo iskeytyi kipeästi ohuelle ruohikolle, mutta hän ei päästänyt ääntäkään.
”Korhil!” haltia ähkäisi yllättyneen kiitollisena, vääntäytyi nopeasti jaloilleen ja tarjosi kättänsä pelastajalleen.
”Teidän korkeutenne”, pitkävartinen, lihaksikas haltia teki kunniaa noustessaan toisen polvensa varaan. ”Finubar-herra, oletteko kunnossa?”
Korkeahaltiain kuningas kosketti lempeästi Korhilin kämmentä ja ohjasi hänet jaloilleen.
”Korhil, kuinka sinä…”, Finubar aloitti. ”Kuinka monesti oletkaan uhrautunut puolestani. En voi kylliksi kiittää sinua.”
”Teidän korkeutenne, olin myöhästyä”, lihaksikas haltia totesi nöyrästi vakavin silmin. ”Jos en olisi ehtinyt ajoissa…”
”On minulle suunnaton kunnia, että juuri sinä olet henkivartijani, Korhil”, haltiakuningas sanoi hymyillen ja päästi hitaasti irti Valkoleijona-soturin kädestä. ”Tieto siitä, että joku todellakin välittää tässä julmassa maailmassa, on minulle kaikki kaikessa. Et tiedäkään, kuinka paljon olen huomannut neuvonantajieni ja neuvostoni muuttuneen rikkauksien edessä. Maamme politiikkakaan ei ole enää niin yhtenäinen, kuin se oli vielä ennen sotaa.”
”Olen vannonut valan, teidän korkeutenne, enkä näe, että elämässäni voisi tulla minkäänlaista tilannetta, joka oikeuttaisi minua rikkomaan sen. Te olette hyvä hallitsija, ettekä edes isä Khainen käskystä pettäisi lapsianne”, Korhil sanoi tiukasti.
”Yritän parhaani, ystäväni”, Finubar totesi. ”Yritän parhaani… mutta se ei aina riitä.”
Korhilin silmät vavahtivat, jokin tallusteli niiden pinnalla hetken, ja hetken aikaa ne näyttivät kuin veteen heitetyn kiven luomilta aallokoilta.
”Herrani, ette kai te…” hän sai sanottua, mutta lopetti lauseensa kesken, ettei hänen suojauksensa olisi laskeutunut. Tiukkailmeisenä hän nielaisi ja hengitti syvään.
”Tule, Korhil”, Finubar sanoi. ”Kävellään.”
Kaksikko alkoi astella vierekkäin siihen suuntaan, mistä Finubar oli tullut. Puutarhan kukkaloisto hiveli heidän aistejaan niin ulkonäkönsä kuin myös tuoksujensa puolesta, ja pienen hetken verran kuningas uinui omassa ajatusmaailmassaan, rauhallisessa paikassaan, eikä muistanut, mitä hänen oli ollut tarkoitus sanoa.
”En ole sotija, Korhil”, hän lopulta aloitti. ”Kunpa asiat voitaisiin ratkaista puhumalla. Joskus ajattelin, että minun pitäisi jättää tämä kaikki taakseni ja vetäytyä omaan rauhaani. Mutta sitten muistin valani kansallemme, vannoin puolustavani heitä. Ja tästä hetkestä lähtien muistan myös katseesi, ystäväni. Enää en voisi edes ajatella vetäytyväni.”
”Herrani, minä en tiedä mitä sanoa”, pitkä haltia yritti vastata. Hänen vaaleat kutrinsa heiluivat hienoisesti lempeässä tuulenvireessä, jonka hyväilevä kosketus sai kasvuston tanssimaan.
”Ei sinun tarvitsekaan”, Finubar sanoi. ”Kunhan pysyt lähelläni. Minusta tuntuu, että olet ainoa minua koskaan täydellisesti ymmärtänyt henkilö.”
Hiljaisuus vallitsi heidän keskuudessaan loppumatkan ajan, ja muutaman minuutin kuluttua he olivat kiertäneet lähestulkoon takaisin lähtöpaikkaansa, keskellä ruohikkopolkua kohoavan terassirakennuksen toiselle puolelle. Valkoleijona-soturi kääntyi hallitsijansa puoleen ja kumarsi syvään.
”Pyydän lupaa poistua, teidän korkeutenne”, hän sanoi. ”Olen jo tuhlannut tarpeeksi aikaanne, viis omista velvoitteistani.”
”Etkö jäisi vielä hetkeksi?” Finubar kysyi katsoen Korhilia suoraan silmiin. ”Ajattelin istuutua hetkeksi ja nauttia kupillisen teetä. Käytin oman puutarhani lehtiä. Tule, kun se on vielä lämmintä.”
”Jos niin käskette, herrani”, Korhil totesi nöyrästi ja kumarsi. Finubar vilkaisi häntä hieman moittivasti.
”Minä pyydän, ystäväni”, haltiakuningas korjasi lempeällä äänellä. ”Minulle olisi kunnia, jos voisit liittyä seuraani.”
”Siinä tapauksessa tulen enemmän kuin mielelläni, teidän korkeutenne.”
Höyryävä neste juoksi sujuvasti sirokaulaisen teepannun suusta ohuesta materiaalista valmistettuun kuppiin, ja Korhil odotti, kunnes Finubar oli laskenut valkean astian kädestään ja istuutunut pyöreän pöydän ääreen. Haltiakuningas tuijotti hetken hienoisesti höyryävän teekuppinsa välkehtivää sisustaa ja kohotti sitten nyökäten katseensa Korhiliin, joka vei kuppinsa huulilleen ja maistoi.
”Kunpa kaikki päivät voisivat olla kuin tämä”, Finubar sanoi huokaisten ja katsoi ystäväänsä silmiin.
”Tee on oikein maistuvaa”, Korhil sanoi arasti hiljaa kuppinsa takaa. Hän näytti tuntevan olonsa epämukavaksi, ja hänen katseensa harhaili nurkkaan ajetun villieläimen lailla kuninkaansa kasvoja vältellen.
”Korhil, katso minuun”, Finubar pyysi. ”Tiedät, että jos katsot silmiini, näet paljon enemmän sisimmästäni kuin voisit ymmärtää sanoistani. Olen ansassa, ystäväni, ja vain sinä voit vapauttaa minut, mutta en voisi koskaan vaatia sinulta mitään, mikä voisi tuottaa sinulle tuskaa.”
”Kuninkaani, minä… en osaa”, Korhil aloitti ja laski teekuppinsa eteensä. ”Minä en uskalla katsoa teitä, koska jos ymmärsin sananne, en voisi elää itseni kanssa, jos teille tapahtuisi jotain minun vuokseni tai joutuisitte olemaan riippuvainen läsnäolostani. Entäpä jos keskittymiskykyni herpaantuisi kesken taistelun, enkä ehtisi pelastaa teitä?”
Finubar nousi tuoliltaan, siirsi sen syrjään edestään ja asteli hätkähtäneen ystävänsä, joka taisteli paniikin omaisesti oman tuolinsa kanssa paetakseen itseltään, vierelle. Haltiakuningas kumartui päättäväisesti pitkän soturin tasalle, vei kämmenensä tämän poskille ja avasi kirkkaat silmänsä niin, että kiivaasti hengittävä Korhil ei voinut kuin tuijottaa avuttomana takaisin.
”Korhil, minä olen valmis ottamaan sen riskin”, Finubar lupasi vakavasti. ”Sinä olet pelastanut henkeni monesti, voisitko tehdä sen vielä yhden ainoan kerran?”
”Mutta… Minä olen vain alhaissyntyinen palvelija”, soturi totesi ääni väristen. ”Te olette kuningas, herrani, minä en…”
”Korhil, ystäväni, sinä olet ylhäisin tuntemani haltia”, Finubar keskeytti pehmeällä äänellä. ”Olet ainoa, kehen voin todella luottaa. En aisti pisaraakaan petollisuutta sielussasi. Se olen minä, jonka tulisi tuntea häpeää itseni vuoksi. Korhil, lue sisintäni. Sinä näet sen, etkö näekin? Mutta sinä pelkäät. Minä pyydän sinua, luovu pelostasi.”
Tunteet törmäilivät hallitsemattomasti toisiinsa haltiasoturin sinisten silmien pinnalla, ja niiden väreilevä pinta olisi voinut olla täynnä kyyneliä. Haltiat katsoivat toisiaan nyt rehellisemmin kuin koskaan ennen, ja heidän välillään pidetyt muurit kaatuivat yhtenäisen katseen edessä.
”Voi, Finubar”, Korhil kuiskasi. ”Voisitko sinä… halata minua?” Haltiakuningas liu’utti kämmenensä ystävänsä kaulalle ja siirtyi lähemmäs.
”Vain, jos sinä halaat minua”, hän kuiskasi haltiasoturin korvaan ja painautui tämän syliin.
Ulthuanin saari kylpi pehmeässä auringonvalossa kasviloiston värittäessä sirojen haltiarakennusten täyttämää maisemaa, ja ympäröivä kauneus näytti kuninkaallisen palatsin kukoistavan puutarhan kuin ikuisena elämänlähteenä, ikiaikaisena kukkaloistona, joka puhkesi kukoistukseensa yhä uudelleen jokaisena aamuna. Leveät, värikkäiden kukkien täplittämät pensasrivistöt risteilivät matalina ja korkeina, ja suipot pylväät heijastivat spiraalimaisten kohoumakoristustensa kautta valoa kasvuston ylle. Valkea takinhelma hipoi tasaista, matalaa ruohomattoa lempeästi. Tulijan kauniit haltiakasvot olivat mietteliäät ja vakavat kaiken kauneuden keskellä hänen kävellessään läpi puutarhaan ja astuessaan kiiltävänvalkeille porrasaskelmille, jotka johtivat silkinoluesta materiaalista valmistettuun terassirakennukseen keskellä ikuista kesää.
Kankainen sandaali laskeutui haparoivasti aamukasteen kosteuttamalle porrasaskelmalle, ja silmänräpäyksessä mietteliäs haltia liukastui heilahtaen rajusti taaksepäin. Läheinen pensas kahahti, ja pitkä hahmo loikkasi ketterästi nahkasaappaiden kärjet lehtiä viistäen.
”Herrani, varokaa!” hahmo huudahti heittäytyessään kohti taaksepäin kaatuvaa haltiaa ja kurottaessaan koulutuksensa tuoman varmuuden saattelemana lihaksikkaan kehonsa herransa alle. Lihaksikkaan hahmon vartalo iskeytyi kipeästi ohuelle ruohikolle, mutta hän ei päästänyt ääntäkään.
”Korhil!” haltia ähkäisi yllättyneen kiitollisena, vääntäytyi nopeasti jaloilleen ja tarjosi kättänsä pelastajalleen.
”Teidän korkeutenne”, pitkävartinen, lihaksikas haltia teki kunniaa noustessaan toisen polvensa varaan. ”Finubar-herra, oletteko kunnossa?”
Korkeahaltiain kuningas kosketti lempeästi Korhilin kämmentä ja ohjasi hänet jaloilleen.
”Korhil, kuinka sinä…”, Finubar aloitti. ”Kuinka monesti oletkaan uhrautunut puolestani. En voi kylliksi kiittää sinua.”
”Teidän korkeutenne, olin myöhästyä”, lihaksikas haltia totesi nöyrästi vakavin silmin. ”Jos en olisi ehtinyt ajoissa…”
”On minulle suunnaton kunnia, että juuri sinä olet henkivartijani, Korhil”, haltiakuningas sanoi hymyillen ja päästi hitaasti irti Valkoleijona-soturin kädestä. ”Tieto siitä, että joku todellakin välittää tässä julmassa maailmassa, on minulle kaikki kaikessa. Et tiedäkään, kuinka paljon olen huomannut neuvonantajieni ja neuvostoni muuttuneen rikkauksien edessä. Maamme politiikkakaan ei ole enää niin yhtenäinen, kuin se oli vielä ennen sotaa.”
”Olen vannonut valan, teidän korkeutenne, enkä näe, että elämässäni voisi tulla minkäänlaista tilannetta, joka oikeuttaisi minua rikkomaan sen. Te olette hyvä hallitsija, ettekä edes isä Khainen käskystä pettäisi lapsianne”, Korhil sanoi tiukasti.
”Yritän parhaani, ystäväni”, Finubar totesi. ”Yritän parhaani… mutta se ei aina riitä.”
Korhilin silmät vavahtivat, jokin tallusteli niiden pinnalla hetken, ja hetken aikaa ne näyttivät kuin veteen heitetyn kiven luomilta aallokoilta.
”Herrani, ette kai te…” hän sai sanottua, mutta lopetti lauseensa kesken, ettei hänen suojauksensa olisi laskeutunut. Tiukkailmeisenä hän nielaisi ja hengitti syvään.
”Tule, Korhil”, Finubar sanoi. ”Kävellään.”
Kaksikko alkoi astella vierekkäin siihen suuntaan, mistä Finubar oli tullut. Puutarhan kukkaloisto hiveli heidän aistejaan niin ulkonäkönsä kuin myös tuoksujensa puolesta, ja pienen hetken verran kuningas uinui omassa ajatusmaailmassaan, rauhallisessa paikassaan, eikä muistanut, mitä hänen oli ollut tarkoitus sanoa.
”En ole sotija, Korhil”, hän lopulta aloitti. ”Kunpa asiat voitaisiin ratkaista puhumalla. Joskus ajattelin, että minun pitäisi jättää tämä kaikki taakseni ja vetäytyä omaan rauhaani. Mutta sitten muistin valani kansallemme, vannoin puolustavani heitä. Ja tästä hetkestä lähtien muistan myös katseesi, ystäväni. Enää en voisi edes ajatella vetäytyväni.”
”Herrani, minä en tiedä mitä sanoa”, pitkä haltia yritti vastata. Hänen vaaleat kutrinsa heiluivat hienoisesti lempeässä tuulenvireessä, jonka hyväilevä kosketus sai kasvuston tanssimaan.
”Ei sinun tarvitsekaan”, Finubar sanoi. ”Kunhan pysyt lähelläni. Minusta tuntuu, että olet ainoa minua koskaan täydellisesti ymmärtänyt henkilö.”
Hiljaisuus vallitsi heidän keskuudessaan loppumatkan ajan, ja muutaman minuutin kuluttua he olivat kiertäneet lähestulkoon takaisin lähtöpaikkaansa, keskellä ruohikkopolkua kohoavan terassirakennuksen toiselle puolelle. Valkoleijona-soturi kääntyi hallitsijansa puoleen ja kumarsi syvään.
”Pyydän lupaa poistua, teidän korkeutenne”, hän sanoi. ”Olen jo tuhlannut tarpeeksi aikaanne, viis omista velvoitteistani.”
”Etkö jäisi vielä hetkeksi?” Finubar kysyi katsoen Korhilia suoraan silmiin. ”Ajattelin istuutua hetkeksi ja nauttia kupillisen teetä. Käytin oman puutarhani lehtiä. Tule, kun se on vielä lämmintä.”
”Jos niin käskette, herrani”, Korhil totesi nöyrästi ja kumarsi. Finubar vilkaisi häntä hieman moittivasti.
”Minä pyydän, ystäväni”, haltiakuningas korjasi lempeällä äänellä. ”Minulle olisi kunnia, jos voisit liittyä seuraani.”
”Siinä tapauksessa tulen enemmän kuin mielelläni, teidän korkeutenne.”
Höyryävä neste juoksi sujuvasti sirokaulaisen teepannun suusta ohuesta materiaalista valmistettuun kuppiin, ja Korhil odotti, kunnes Finubar oli laskenut valkean astian kädestään ja istuutunut pyöreän pöydän ääreen. Haltiakuningas tuijotti hetken hienoisesti höyryävän teekuppinsa välkehtivää sisustaa ja kohotti sitten nyökäten katseensa Korhiliin, joka vei kuppinsa huulilleen ja maistoi.
”Kunpa kaikki päivät voisivat olla kuin tämä”, Finubar sanoi huokaisten ja katsoi ystäväänsä silmiin.
”Tee on oikein maistuvaa”, Korhil sanoi arasti hiljaa kuppinsa takaa. Hän näytti tuntevan olonsa epämukavaksi, ja hänen katseensa harhaili nurkkaan ajetun villieläimen lailla kuninkaansa kasvoja vältellen.
”Korhil, katso minuun”, Finubar pyysi. ”Tiedät, että jos katsot silmiini, näet paljon enemmän sisimmästäni kuin voisit ymmärtää sanoistani. Olen ansassa, ystäväni, ja vain sinä voit vapauttaa minut, mutta en voisi koskaan vaatia sinulta mitään, mikä voisi tuottaa sinulle tuskaa.”
”Kuninkaani, minä… en osaa”, Korhil aloitti ja laski teekuppinsa eteensä. ”Minä en uskalla katsoa teitä, koska jos ymmärsin sananne, en voisi elää itseni kanssa, jos teille tapahtuisi jotain minun vuokseni tai joutuisitte olemaan riippuvainen läsnäolostani. Entäpä jos keskittymiskykyni herpaantuisi kesken taistelun, enkä ehtisi pelastaa teitä?”
Finubar nousi tuoliltaan, siirsi sen syrjään edestään ja asteli hätkähtäneen ystävänsä, joka taisteli paniikin omaisesti oman tuolinsa kanssa paetakseen itseltään, vierelle. Haltiakuningas kumartui päättäväisesti pitkän soturin tasalle, vei kämmenensä tämän poskille ja avasi kirkkaat silmänsä niin, että kiivaasti hengittävä Korhil ei voinut kuin tuijottaa avuttomana takaisin.
”Korhil, minä olen valmis ottamaan sen riskin”, Finubar lupasi vakavasti. ”Sinä olet pelastanut henkeni monesti, voisitko tehdä sen vielä yhden ainoan kerran?”
”Mutta… Minä olen vain alhaissyntyinen palvelija”, soturi totesi ääni väristen. ”Te olette kuningas, herrani, minä en…”
”Korhil, ystäväni, sinä olet ylhäisin tuntemani haltia”, Finubar keskeytti pehmeällä äänellä. ”Olet ainoa, kehen voin todella luottaa. En aisti pisaraakaan petollisuutta sielussasi. Se olen minä, jonka tulisi tuntea häpeää itseni vuoksi. Korhil, lue sisintäni. Sinä näet sen, etkö näekin? Mutta sinä pelkäät. Minä pyydän sinua, luovu pelostasi.”
Tunteet törmäilivät hallitsemattomasti toisiinsa haltiasoturin sinisten silmien pinnalla, ja niiden väreilevä pinta olisi voinut olla täynnä kyyneliä. Haltiat katsoivat toisiaan nyt rehellisemmin kuin koskaan ennen, ja heidän välillään pidetyt muurit kaatuivat yhtenäisen katseen edessä.
”Voi, Finubar”, Korhil kuiskasi. ”Voisitko sinä… halata minua?” Haltiakuningas liu’utti kämmenensä ystävänsä kaulalle ja siirtyi lähemmäs.
”Vain, jos sinä halaat minua”, hän kuiskasi haltiasoturin korvaan ja painautui tämän syliin.
vaikka alkuperäinen haltia onkin pinnallinen ja kauneutta arvostava olenhijaaenkäaloitasaarnaamytologiastaprkle.