Haltiatehtävä
Lähetetty: Ke 09.05.2007 22:51
Sori, että on näin lyhyt, huomenna tulee jo jatkoa koska en saanu kirjottaa paljoo illalla, ja muutenkaan ei niin hyvin ajatus kulje 
Toivottavasti ees joku pitää tästä 
Luku.1. Shadowlands
Marssivien pimeähaltia joukkojen äänet peittivät kaiken muun. He marssivat ylväinä. Rivi rivin jälkeen kulki pitkin tietä. Malekith, Pimeän prinssi oli lähettänyt Ylinoita Corcaente Synkän, ja hänen armeijansa Varjomaahan varastamaan muinaisen aarteen. Kuningas Kairon Tulimiekka, toinen kaikista Feenixkuninkaista, oli ennen kuolemaansa käskenyt rakentaa tänne temppelin, johon hänen aarteensa sijoitettaisiin. Alueen sotilasosasto, Varjosoturit, vartioivat aarretta. Corcaenten Kenraalin, Urian Myrkkyterän johdolla, salamurhaajat olivat tappaneet vartijat alueelta.
Edellä joukoissa etenivät noitahaltiat. Terineen ja ketjuineen, nuo tappavat ja niin kauniit haltiat johtivat joukkoa. Keihäsmiehiä Corcaentella oli mukanaan noin 300. Niiden lisäksi hänellä oli varsijousimiesrykmentti, noitahaltioita, sekä Pimeäratsastajarykmentti.
"Seis!" huusi Kapteeni eturivistä. Joukot pysäyttivät marssinsa kuin seinään. "Arvon Ylinoita, haluatteko että jatkamme marssia? Miehet ovat väsyneitä ja haluavat ruokaa ja lepoa." Kapteeni kysyi imartelevaan sävyyn. Ylinoita vastasi: "Minua väsyttää, pystyttäkää leiri, ja antakaa sotilaille jotain." "Heti paikalla." Kapteeni sanoi, kumarsi ja lähti pois. Corcaente matkasi hienoissa vaunuissa, jota vetivät suuret lumotut ratsut.
Tunti kului, ja leiri oli koossa. Sotilaat istuivat ruohikolla aseitaan kuntoon laittaen. Vartiovuorot päätettiin. Jokatoinen tunti, uudet miehet korvaisivat neljäkymmentä vanhaa vartijaa. Jos hälytys tehtäisiin, yli kaksisataa miestä olisi valmiina taistoon minuutissa.
Corcoanten vaunuja vartioi kaksi Mustan vartion eliittisotilasta. He kohosivat päätä korkeammalla kuin muut sotilaat. Heillä oli aseinaan voimakkaat, huippuunsa terotetut hilparit.
Ei sillä, etteikö Corcoaente olisi luottanut vartioihinsa, olivathan he sentään itse Prinssi Malekithin eliittiä, mutta hän oli syntymästään asti nähnyt painajaisia. Vaunuja ympäröi kasan vartijoita lisäksi myös paksu kerros mustaa magiaa.
Vaunun sisällä Corcoaente oli jo lepäämässä. Pitkän matkan jälkeen, hän saisi vihdoinkin nukuttua. Hänen silmänsä vaipuivat vaipumistaan, hänen luomensa tuntuivat niin raskailta, hän nukahti.
"Missä minä olen?" hän kysyi. Ympärillä näkyi vain vihertävässä maastossa vanha temppeli. "Mikä paikka tämä on?" hän ihmetteli itsekseen. Corcoaente huomasi, että hänellä ei ollut vaatteitaan päällä. "Missä asuni on? Mitä tämä on? Tämä on julmaa taikuutta!"
"Rauhoitu, ääni kuului. "Kuka sinä olet? Mikä sinä olet?" Corcoaente kysyi peloissaan. Hän ei ollut koskaan ennen myöntänyt olevansa peloissaan. Nyt tilanne oli kuitenkin toisenlainen, vaikka hän, itse mahtava Ylinoita hallitsi magian kuin omat taskunsa, tämä oli jotain aivan muuta.
"Mitä teet täällä?" ääni kysyi.
Corcoaente ei vastannut.
"Miksi olet täällä?" ääni toisti.
Corcoaente tuhahti. "Luuletko voivasi kysellä Minulta, itse suurelta Ylinoidalta, mitä minä olen tekemässä?" hän sanoi ärsyyntyneenä vieraan röyhkeydestä.
"Tämä on minun maatani, ja minun maassani on minun säännöt." ääni sanoi, nyt hieman päättäväisemmällä äänellä.
Corcoaente oli hätääntynyt. Jos tämä tuntematon vastustaja ei pelännyt häntä, miten hänellä oli mahdollisuus selvitä tästä vahingoittumattomana? Hänen oli tartuttav viimeiseen oljenkorteensa.
"Tule esiin! Näytä itsesi, vai luovutatko suuren Ylinoidan edessä?" Corcoaente kysyi uhmakkaalla, hieman halveksivalla äänellä.
Hetkeen ei kuulunut mitään. Sitten, kuin salaman iskusta, taivaalta iski tulipallo, keskelle raunioita. Corcoaente lensi paineen voimasta päin suurta pilaria. Hän menetti tajuntansa. Mutta tämähän oli unta? Miten unessa pystyi menettää tajuntansa?
Corcoaente avasi silmänsä varovaisesti, toivoen olevansa taas omassa vaunussaan. Hän katsoi ympärilleensä. Hän näki temppelin raunion ja suuren, savuavan kraatterin edessään. Hän nousi pystyyn hieman hoiperrellen. Hän lähestyi varovaisesti kraatteria. Sen keskellä hohti jokin esine. Corcoaente kosketti varovaisesti esinettä. Hänen ympärillänsä humahti ja hän katosi.
Toivottavasti ees joku pitää tästä Luku.1. Shadowlands
Marssivien pimeähaltia joukkojen äänet peittivät kaiken muun. He marssivat ylväinä. Rivi rivin jälkeen kulki pitkin tietä. Malekith, Pimeän prinssi oli lähettänyt Ylinoita Corcaente Synkän, ja hänen armeijansa Varjomaahan varastamaan muinaisen aarteen. Kuningas Kairon Tulimiekka, toinen kaikista Feenixkuninkaista, oli ennen kuolemaansa käskenyt rakentaa tänne temppelin, johon hänen aarteensa sijoitettaisiin. Alueen sotilasosasto, Varjosoturit, vartioivat aarretta. Corcaenten Kenraalin, Urian Myrkkyterän johdolla, salamurhaajat olivat tappaneet vartijat alueelta.
Edellä joukoissa etenivät noitahaltiat. Terineen ja ketjuineen, nuo tappavat ja niin kauniit haltiat johtivat joukkoa. Keihäsmiehiä Corcaentella oli mukanaan noin 300. Niiden lisäksi hänellä oli varsijousimiesrykmentti, noitahaltioita, sekä Pimeäratsastajarykmentti.
"Seis!" huusi Kapteeni eturivistä. Joukot pysäyttivät marssinsa kuin seinään. "Arvon Ylinoita, haluatteko että jatkamme marssia? Miehet ovat väsyneitä ja haluavat ruokaa ja lepoa." Kapteeni kysyi imartelevaan sävyyn. Ylinoita vastasi: "Minua väsyttää, pystyttäkää leiri, ja antakaa sotilaille jotain." "Heti paikalla." Kapteeni sanoi, kumarsi ja lähti pois. Corcaente matkasi hienoissa vaunuissa, jota vetivät suuret lumotut ratsut.
Tunti kului, ja leiri oli koossa. Sotilaat istuivat ruohikolla aseitaan kuntoon laittaen. Vartiovuorot päätettiin. Jokatoinen tunti, uudet miehet korvaisivat neljäkymmentä vanhaa vartijaa. Jos hälytys tehtäisiin, yli kaksisataa miestä olisi valmiina taistoon minuutissa.
Corcoanten vaunuja vartioi kaksi Mustan vartion eliittisotilasta. He kohosivat päätä korkeammalla kuin muut sotilaat. Heillä oli aseinaan voimakkaat, huippuunsa terotetut hilparit.
Ei sillä, etteikö Corcoaente olisi luottanut vartioihinsa, olivathan he sentään itse Prinssi Malekithin eliittiä, mutta hän oli syntymästään asti nähnyt painajaisia. Vaunuja ympäröi kasan vartijoita lisäksi myös paksu kerros mustaa magiaa.
Vaunun sisällä Corcoaente oli jo lepäämässä. Pitkän matkan jälkeen, hän saisi vihdoinkin nukuttua. Hänen silmänsä vaipuivat vaipumistaan, hänen luomensa tuntuivat niin raskailta, hän nukahti.
"Missä minä olen?" hän kysyi. Ympärillä näkyi vain vihertävässä maastossa vanha temppeli. "Mikä paikka tämä on?" hän ihmetteli itsekseen. Corcoaente huomasi, että hänellä ei ollut vaatteitaan päällä. "Missä asuni on? Mitä tämä on? Tämä on julmaa taikuutta!"
"Rauhoitu, ääni kuului. "Kuka sinä olet? Mikä sinä olet?" Corcoaente kysyi peloissaan. Hän ei ollut koskaan ennen myöntänyt olevansa peloissaan. Nyt tilanne oli kuitenkin toisenlainen, vaikka hän, itse mahtava Ylinoita hallitsi magian kuin omat taskunsa, tämä oli jotain aivan muuta.
"Mitä teet täällä?" ääni kysyi.
Corcoaente ei vastannut.
"Miksi olet täällä?" ääni toisti.
Corcoaente tuhahti. "Luuletko voivasi kysellä Minulta, itse suurelta Ylinoidalta, mitä minä olen tekemässä?" hän sanoi ärsyyntyneenä vieraan röyhkeydestä.
"Tämä on minun maatani, ja minun maassani on minun säännöt." ääni sanoi, nyt hieman päättäväisemmällä äänellä.
Corcoaente oli hätääntynyt. Jos tämä tuntematon vastustaja ei pelännyt häntä, miten hänellä oli mahdollisuus selvitä tästä vahingoittumattomana? Hänen oli tartuttav viimeiseen oljenkorteensa.
"Tule esiin! Näytä itsesi, vai luovutatko suuren Ylinoidan edessä?" Corcoaente kysyi uhmakkaalla, hieman halveksivalla äänellä.
Hetkeen ei kuulunut mitään. Sitten, kuin salaman iskusta, taivaalta iski tulipallo, keskelle raunioita. Corcoaente lensi paineen voimasta päin suurta pilaria. Hän menetti tajuntansa. Mutta tämähän oli unta? Miten unessa pystyi menettää tajuntansa?
Corcoaente avasi silmänsä varovaisesti, toivoen olevansa taas omassa vaunussaan. Hän katsoi ympärilleensä. Hän näki temppelin raunion ja suuren, savuavan kraatterin edessään. Hän nousi pystyyn hieman hoiperrellen. Hän lähestyi varovaisesti kraatteria. Sen keskellä hohti jokin esine. Corcoaente kosketti varovaisesti esinettä. Hänen ympärillänsä humahti ja hän katosi.