Tuho, tuli ja kahdeksan kuolemaa
Lähetetty: La 12.05.2007 20:17
Kun kerran suuri osa alkuperäisistä kääliöistä on tänne jotain rustannut tai ainakin kommentoinut muitten kääliöiden rustauksia, niin sitten on meidän omituisten ääliöiden vuoro pistää tänne jotain haukuttavaksi.
Muokkaan uudet osat tähän jatkoksi aina sitä mukaa mitä niitä valmistuu.
Tuho, tuli ja kahdeksan kuolemaa
OSA 1
Joakim juoksi pellonvartta pitkin niin kovaa kuin jaksoi. Hän rakasti juoksemista, varsinkin tällaisen tuulisena ja kirkkaana päivänä jolloin aurinko kuulsi hänen kullankeltaisia hiuksiaan. Lähellä solisi puro, jossa hän ja hänen isänänsä kävivät usein kalastamassa. Purossa loikki tälläkin hetkellä hopeakylkisiä taimenia, joista äiti osasi tehdä herkullista keittoa. Mielessään nuori Joakim harmitteli ongen kotiinjättämistä.
Poika hyppäsi ketterästi maasta työntyvän juuren yli ja laskeutui nurmimättäälle. Hän pysähtyi ja istahti tuulessa huojuvan puun varjoon. Yläpuolella rahisevat lehdet rauhoittivat Joakimia ja hitaasti hän sulki silmänsä antautuen unen valtaan.
Herätessään hän tiesi heti jonkin olevan vinossa. Lähistöllä oli liian hiljaista, ei kuulunut lintujen laulua tai koirien haukuntaa. Oli omituisen viileääkin. Joakim nousi säpsähtäen pystyyn ja katsoi kotikaupunkiaan kohti. Graniitinharmaat muurit kohosivat ylpeinä Maailmanlaidan Vuorten juurella. Häneltä kestäisi vähintään puoli tuntia mennä takaisin, koska hän joutuisi kiertämään peltojen ympäri. Vapisten hän lähti kävelemään samaa puronvartta mitä hän oli tänne saapunutkin. Kalat eivät enää hyppineet, ja puro solisikin oudon kalseasti. Hetken nuorukainen vannoi nähneensä silmäparin puron toisella laidalla olevassa metsässä. Mutta kun hän katsoi uudestaan, vain vanhat puut vastasivat hänen katseeseensa.
Nyt Joakimia pelotti todella. Aurinko oli pilvessä ja vaikka oli iltapäivä, oli omituisen hämärää. Poika kiihdytti askeliaan ja alkoi hiljaisen juoksun. Hän tahtoi kotiin, kotiin muurien suojaan missä mikään ei voisi satuttaa häntä. Kotiin missä äiti odottaisi kotona valmiin aterian kanssa. Läheisestä puskasta kuului rahinaa. Joakim säpsähti äkkiä taaksepäin ja lähti juoksemaan poispäin pelottavasta pensaasta. Puska jäi paikoilleen suhisemaan tummanvihreät lehdet huojuen. Puunoksa raapaisi hänen kasvojaan saaden nuorukaisen kiljaisemaan säikähtäneenä. Hänen sydämensä löi kovempaa kuin koskaan ennen. Yhtäkkiä Joakim kompastui kiveen lentäen rähmälleen maahan. Kun hän nousi, hän kuuli puun takaa lähestyviä askelia. Hän nousi pystyyn ja lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan, yhä syvemmälle metsään ja kauemmas kotoa.
Peloissaan poika ei ajatellut mihinkä ryntäili ja yhtäkkiä hän huomasi olevansa eksyksissä keskellä pimeää metsää. Kaiken lisäksi hän kuuli edestäpäin murahtelua ja teräksen kalketta. Joakim sukelsi läheisen pensaan varjoisiin syvyyksiin ja pidätti henkeään. Lehtien välistä hän näki pienen aukion jonka laidolla seisoskeli hirmuisia otuksia. Hirviöiden harteilla lepäsivät vuohen päät ja niiden punainen nahka oli tuuhean turkin peittämä. Joakim ei ollut ikinä nähnyt moisia otuksia, ja oli varma ettei olisi halunnut nähdäkkään.
Petojen keskellä seisoi kaksi otusta, jotka muistuttivat näöltään toisia mutta olivat paljon isompia ja pelottavampia. Kummallakin hirviöllä oli kädessään paljastettu ase. Toisella oli kaulassaan kalloista tehty koru, ja sen rintakehää koristi siihen poltettu merkki. Joakim ei ollut ikinä nähnyt sellaista merkkiä. Muodoltaan se muistutti tähteä, mutta siinä oli kahdeksan sakaraa ja muodoltaan epäsymmetrinen. Enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt nähdä, kun kaulakorua kantava otus loikkasi toista jättiä kohden paljastettu miekka koholla. Yhdellä hurjalla sivalluksella se leikkasi haastajansa pään irti veri roiskuen, ja valitettavasti tämä kyseinen pää sattui lentämään juuri Joakimin piilopaikan viereen.
Joakim kirkaisi. Pedot kääntyivät katsomaan häntä kohti, ja tappaja harppoi hänen piilonsa eteen ja vetäisi hänet eteen. Joakim huusi ja potki, yrittäen vastustella häneen tarttunutta mahtavaa kouraa, mutta seitsenvuotiaasta pikkulapsesta ei ollut vastusta täysikasvuiselle petomiehelle. Tappaja kohotti vapaalla kädellään miekkansa, ja yhdellä nopealla sivalluksella lapsen huuto päättyi kuin seinään ja pensas värjäytyi punaiseksi tuoreesta verestä. Petomies työnsi miekkansa karuun, nahasta parsittuun tuppeen ja kohotti maasta kaksi päätä; toinen kuului heikolle petomiehelle joka oli uskaltanut haastaa hänet ja toinen kuului pienelle ihmiselle. Tuhahtaen se sulloi päät pieneen nahkalaukkuun ja asteli metsän pimentoon pienet pedot perässään. Aukiolle jäi vain kaksi päätöntä ruumista jotka harakat kaluaisivat puhtaaksi muutamassa päivässä.
OSA 2
Alfred oli vanha mies. Palveltuaan kymmeniä vuotta keisarin armeijassa kapteenina hän oli vetäytynyt eläkkeelle ja asettunut pieneen kaupunkiin Kislevin ja Keisarikunnan välissä. Vaikutusvaltansa ja tietojensa vuoksi hän oli kohonnut kaupungin arvoasteikossa nopeasti, ja nyt hänen yläpuolellaan oli vain Mortimer Pontikkaluoma, kaupunkin pormestari. Alfred itse oli kaupungin puolustusvoimien johtaja.
Useimmiten hän istuskeli talossaan yläkerran ikkunan äärellä katsellen ohikulkevia ihmisiä ja heidän päivittäisiä rutiineitaan. Alfred nautti tiedosta, että hänen ansiostaan nämä ihmiset olivat turvassa. Joskus saattoi olla joitain satunnaisia hyökkäyksiä pohjoisen villi-ihmisten, hiisien tai petomiesten tasolta, muttei vielä koskaan mitään vakavaa, mitään mikä olisi tarjonnut haastetta vanhalle kapteenille ja hänen taitaville sotilailleen. Useimmiten hyökkäykset sortuivat jo kaupunkia ympäröiviin muureihin, ja vielä useimmin hyökkääjät kuolivat tai pakenivat tykkitulen alta kulkiessaan peltojen poikki kaupunkia kohti.
Nyt asiat olivat kuitenkin muuttumassa. Tiedustelujoukot olivat raporttoineen lähistöllä liikuskelevasta petomiesjoukosta, ja olivatpa he löytäneen nuoren lapsen ruumiinkin päättömänä metsästä. Päästä vain ei ollut tietoakaan. Alfred oli katsellut ikkunastaan, kuinka lapsen äiti oli juossut pitkin katuja kirkuen tuskassaan hillittömästi kyynelehtivä mies kannoillaan. Jäljistä päätelleen metsässä oli ollut paljon petomiehiä, useampi kuin koskaan ennen. Olipa maasta jopa löydetty raskaan rautasaappaan jalanjälkiäkin, kuin myös kaltoin kohdelluiden kavioiden. Alfred ei siltikään ollut kauhean huolissaan. Viholliset oli ennenkin torjuttu Nulnin tykeillä, omien sotureidensa hilpareilla ja Sigmarin siunauksella, ja niin tehtäisiin nytkin.
Vanha mies köpötteli ikkunalta työpöytänsä ääreen. Päästyään perille hän rojahti alas pehmeään tuoliinsa ja avasi työpöydästään laatikon vetäen esille pullon Marienburgista haettua viiniä, tuota jumalten juomaa. Korkki aukesi mukavasti poksahtaen, ja harmaahapsinen kenraali yritti juoda suuhunsa kunnon naukun.
Valitettavasti pullossa ei ollut paljoa, ja vanhus sai osakseen vain tipan siitä mitä hän halusi.
Samaan aikaan metsässä, yksienkään ihmissilmien näkemättä, vaelsi hirmuinen joukko. Sadat petomiehet ryntäilivät eteenpäin tiheässä metsikössä, ja heidän edellään ratsasti verenpunaiseen haarniskaan sonnustautunut kaaossoturi. Kolme pääkalloa riippui hänen vyöltään, suuri oli hänen kirveensä ja mahtava hänen raivonsa. Hän oli Cyan Kallonkerääjä, khornen soturi ja hän oli valinnut tämän kaupungin valloitettavakseen. Hän tarvitsi vielä viisi tappoa. Vielä viisi kalloa... Ja sitten niitä olisi kahdeksan.
Alfred rahjusti hiljalleen oluttupaa kohti. Viini oli lopussa, eikä kunniallinen mies pärjännyt ilman tässä kaupungissa. Avaten tavernan oven hän astui sisään ja sai välittömästi ylleen monta tervehdystä ja seläntaputusta. Alfred oli nimittäin pidetty hahmo. Sukien harmaita viiksiään hän asteli tiskille, ja isäntä lykkäsi hänen käteensä heti ison pullon kylmää olutta. Hymähtäen Alfred avasi korkin ja auttoi suurta janoaan. Kauaa hän ei kumminkaan ehtinyt juoda, kun iltamiaan kapakassa viettävät sotilaat alkoivat kysellä kuulumisia ja kertoilla hauskoja sattumuksia.
OSA 3
Eipä Alfredilla asiat loppujenlopuksi nyt niin huonosti olleet. Alkoholia, ystäviä ja hyvä palkka takasivit mukavat eläkepäivät. Vaimoa hänellä ei ollut eikä varmaan tulisi olemaankaan, sen verran vanha mies hän jo oli. Pikkuhiljaa hän kuitenkin kyllästyi sotilaiden taukoamattomaan pulputukseen joten hän karjaisi syvällä viskiäänellään: "Rauha!" Saaden puoli tavernaa hyppämään ylös tuoleiltaan. Nyt oli ihan hiljaista Alfred katsoi hiljaa pöllämystyneitä sotilaita ja siviilejä jotka seisoskelivat ihmeissään miettien mistä ääni oli tullutja nousi sitten ylös. "Mä kuulkaas poijjat lähhen." Niine hyvineen, viinipullo kourassaan hän asteli pihalle. Kun tamminen ovi läimähti kiinni hänen takanaan, sisällä alkoi taas heti sama äänekäs puheensorina.
Alfred käveli hyisevää katua pitkin kohti taloaan. Matka oli vanhalle miehelle jollei pitkä, niin ainakin rasittava. Lisäksi pimeydessä vaanivat murhamiehet ja varkaat. Kuullessaan hevosten kavioiden kopinaa takanaan hän hapuili vaistomaisesti vyöllään olevaa veistä. Yritykseksi se kumminkin jäi, kun hän kuuli takanaan tutun äänen: "Iltaa, kapteeni. Lenkilläkös sitä ollaan?" Alfred kääntyi katsomaan tulijaa. Matts´Torsten Pontikkaluoma, pormestarin poika, parikymppinen, ruskeahiuksinen nuorukainen ja kylän neitosten päiväuni ratsasti hiestä kiiltävällä tammalla hänen rinnalleen. Matts´Torsten katsoi kapteenia pitkään vihreillä silmillään jatkaen sitten kyselyään: "Eikö nyt ole vähän... myöhä sinunikäisellesi miehelle kävellä yksin." Alfred murahti: "Tässä kaupungissa ei ole ketään joka minua voisi vahingoittaa ellen niin halua. Että ei tarvitse kantaa huolta." Alfred ei pitänyt Matts´´Torstenista. Poika oli ylimielinen ja hemmoteltu, aivan toista kuin rehti ja kansaansa ajatteleva isänsä. Valitettavasti Mortimeria (niin kuin Alfrediakin) alkoi jo ikä painaa ja näytti ikävästi siltä, että Matts´Torstenista tulisi pormestari huomattavan pian.
"Jokin vialla, kapteeni?" Nuorukainen kysyi saaden Alfredin hätkähtämään hereille mietteistään. He olivat saapuneet hänen talonsa kohdalle. Murahtaen vaimean tervehdyksen hän asteli sisälle. Raahautuessaan yläkertaan hän mietti Matts´Torstenia ja tämän ihmeellistä tapaa käydä ratsastamassa keskellä yötä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun poika kulki kadulla. Ja tamma oli aina yhtä hikinen ja säikky, kuin se olisi pelännyt joka matkaa. Enempää hän ei pohtinut vaan kirosi lievää hiprakkaansa, kun yhden pedin sijaan näkyikin kaksi. Hän kamppaili hetken saadakseen ajatuksensa kasaan ja lopulta rojahti vanhalle sängylleen nukahtaen saman tien.
Samaan aikaan kaupungin muureilla yövuorossa partioiva sotilas Carl sytytteli piippuaan. Yövartiot olivat hänen mielestään tylsintä mitä kuvitella saattoi, ei kai kukaan nyt yöllä hyökkäisi kun mitään ei nähty. Carl tervehti ohikulkevaa, partiolla olevaa veteraania ja otti syvän henkäyksen piipustaan. Enempää hän ei ehtinyt tehdäkkään kun hän jäi tuijottamaan edessäpäin levittäytyvää näkyä. Aivan hänen näkökenttänsä laidalla liikuskeli hahmoja. Pienet soihdut loivat valopilkkuja ja paljastivat kantajansa. Carl siristi silmiään. Aivan peltojen laidalla oli... petomiehiä! Paljon, enemmän kuin koskaan! Piippu putosi kolahtaen kylmälle muurille kun Carl juoksi tekemään kiihkeästi kaivatun hälytyksen.
**
Sotilaat olivat levittäytyneen muureille tarkan järjestelmällisiin riveihin. Petomiehet olivat jäänet seisoskelemaan kaupungin ulkopuolelle juuri tykinkantaman ulottumattomiin. Alkoi olla aamu, mutta pilvet peittivät auringon ja sen himmeät säteet. Oli kylmä, tuulikin. Alfred seisoi muurille tarkkaillen vihollisiaan kaukoputkella. "Mitä ne oikeen oottaa, pomo?" Nuori sotilas hänen vieressään kysäisi. Alfred kohautti olkiaan ja jatkoi tähyämistä. Petomiehet selvästikin odottivat jotain merkkiä, mutta mitä? Siellä täällä heidän joukoissaan näkyi myös mustahaarniskaisia kaaossotilaita. Kylmän rauhallisesti nämä tuomion soturit seisoivat paikoillaan odottaen taistelun alkua. Paitsi yksi.
Cyan Kallonkerääjä ratsasti joukkojensa edessä pystymättä hillitsemään itseään. Partio oli myöhässä. Musta hevonen hänen allaan korskahteli haistaessaan kaupungin muureilla leviävän pellon. Cyanin hengitys rahisi hänen tuijottaessaan kaupungin itämuurilla olevaa metsää. Sitten hän näki sen mitä tahtoikin, pienen pilkahduksen soihdusta tuossa mitäänsanomattomassa ryteikössä. Cyan karjaisi, ratsasti joukkojensa eteen ja alkoi huutamaan:"Jos tapat yhden ihmisen, olet murhaaja!" Pedot hurrasivat, ja khornen soturi jatkoi: "Jos tapat kymmenen ihmistä, olet tappaja!!" Taas hyväksyvää huutoa. "Jos tapat sata ihmistä, olet hirviö!!!" Nyt pedot olivat jo raivoissaan, ne janosivat päästä kaupungin kimppuun ja karjuivat täyttä kurkkua. Mutta sekään ei riittänyt Cyanille: "MUTTA JOS TAPAT KYMMENENTUHATTA, NIIN OLET VALLOITTAJA!!!!" Nyt pedot eivät enää pystyneet pidättelemään itseään, ne lähtivät ryntäämään kohti kaupungin muureja kuola valuen ja suu vaahdoten. Kaaoksen hirviöt olivat liikkellä ja niiden raivo oli suunnaton.
Kaupungissa Alfred katseli tätä näytöstä sotilaiden seisoen hänen vieressään hiljaa vapisten. Hän ei pelännyt. Alfred tiesi että Nulnin tykistö ja kaupungin omat varsijousimiehet harventaisivat laumaa sen verran että taistelusta tulisi tasaväkinen. Ja silloin sen ratkaisisi pelkkä taito... Kapteeni nosti kätensä valmiina antamaan tykeille käskyn ampua. Mutta sitä hän ei ehtinyt tehdä kun itämuurilta alkoi kuulua huutoa ja aseiden kalinaa.
Muokkaan uudet osat tähän jatkoksi aina sitä mukaa mitä niitä valmistuu.
Tuho, tuli ja kahdeksan kuolemaa
OSA 1
Joakim juoksi pellonvartta pitkin niin kovaa kuin jaksoi. Hän rakasti juoksemista, varsinkin tällaisen tuulisena ja kirkkaana päivänä jolloin aurinko kuulsi hänen kullankeltaisia hiuksiaan. Lähellä solisi puro, jossa hän ja hänen isänänsä kävivät usein kalastamassa. Purossa loikki tälläkin hetkellä hopeakylkisiä taimenia, joista äiti osasi tehdä herkullista keittoa. Mielessään nuori Joakim harmitteli ongen kotiinjättämistä.
Poika hyppäsi ketterästi maasta työntyvän juuren yli ja laskeutui nurmimättäälle. Hän pysähtyi ja istahti tuulessa huojuvan puun varjoon. Yläpuolella rahisevat lehdet rauhoittivat Joakimia ja hitaasti hän sulki silmänsä antautuen unen valtaan.
Herätessään hän tiesi heti jonkin olevan vinossa. Lähistöllä oli liian hiljaista, ei kuulunut lintujen laulua tai koirien haukuntaa. Oli omituisen viileääkin. Joakim nousi säpsähtäen pystyyn ja katsoi kotikaupunkiaan kohti. Graniitinharmaat muurit kohosivat ylpeinä Maailmanlaidan Vuorten juurella. Häneltä kestäisi vähintään puoli tuntia mennä takaisin, koska hän joutuisi kiertämään peltojen ympäri. Vapisten hän lähti kävelemään samaa puronvartta mitä hän oli tänne saapunutkin. Kalat eivät enää hyppineet, ja puro solisikin oudon kalseasti. Hetken nuorukainen vannoi nähneensä silmäparin puron toisella laidalla olevassa metsässä. Mutta kun hän katsoi uudestaan, vain vanhat puut vastasivat hänen katseeseensa.
Nyt Joakimia pelotti todella. Aurinko oli pilvessä ja vaikka oli iltapäivä, oli omituisen hämärää. Poika kiihdytti askeliaan ja alkoi hiljaisen juoksun. Hän tahtoi kotiin, kotiin muurien suojaan missä mikään ei voisi satuttaa häntä. Kotiin missä äiti odottaisi kotona valmiin aterian kanssa. Läheisestä puskasta kuului rahinaa. Joakim säpsähti äkkiä taaksepäin ja lähti juoksemaan poispäin pelottavasta pensaasta. Puska jäi paikoilleen suhisemaan tummanvihreät lehdet huojuen. Puunoksa raapaisi hänen kasvojaan saaden nuorukaisen kiljaisemaan säikähtäneenä. Hänen sydämensä löi kovempaa kuin koskaan ennen. Yhtäkkiä Joakim kompastui kiveen lentäen rähmälleen maahan. Kun hän nousi, hän kuuli puun takaa lähestyviä askelia. Hän nousi pystyyn ja lähti juoksemaan vastakkaiseen suuntaan, yhä syvemmälle metsään ja kauemmas kotoa.
Peloissaan poika ei ajatellut mihinkä ryntäili ja yhtäkkiä hän huomasi olevansa eksyksissä keskellä pimeää metsää. Kaiken lisäksi hän kuuli edestäpäin murahtelua ja teräksen kalketta. Joakim sukelsi läheisen pensaan varjoisiin syvyyksiin ja pidätti henkeään. Lehtien välistä hän näki pienen aukion jonka laidolla seisoskeli hirmuisia otuksia. Hirviöiden harteilla lepäsivät vuohen päät ja niiden punainen nahka oli tuuhean turkin peittämä. Joakim ei ollut ikinä nähnyt moisia otuksia, ja oli varma ettei olisi halunnut nähdäkkään.
Petojen keskellä seisoi kaksi otusta, jotka muistuttivat näöltään toisia mutta olivat paljon isompia ja pelottavampia. Kummallakin hirviöllä oli kädessään paljastettu ase. Toisella oli kaulassaan kalloista tehty koru, ja sen rintakehää koristi siihen poltettu merkki. Joakim ei ollut ikinä nähnyt sellaista merkkiä. Muodoltaan se muistutti tähteä, mutta siinä oli kahdeksan sakaraa ja muodoltaan epäsymmetrinen. Enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt nähdä, kun kaulakorua kantava otus loikkasi toista jättiä kohden paljastettu miekka koholla. Yhdellä hurjalla sivalluksella se leikkasi haastajansa pään irti veri roiskuen, ja valitettavasti tämä kyseinen pää sattui lentämään juuri Joakimin piilopaikan viereen.
Joakim kirkaisi. Pedot kääntyivät katsomaan häntä kohti, ja tappaja harppoi hänen piilonsa eteen ja vetäisi hänet eteen. Joakim huusi ja potki, yrittäen vastustella häneen tarttunutta mahtavaa kouraa, mutta seitsenvuotiaasta pikkulapsesta ei ollut vastusta täysikasvuiselle petomiehelle. Tappaja kohotti vapaalla kädellään miekkansa, ja yhdellä nopealla sivalluksella lapsen huuto päättyi kuin seinään ja pensas värjäytyi punaiseksi tuoreesta verestä. Petomies työnsi miekkansa karuun, nahasta parsittuun tuppeen ja kohotti maasta kaksi päätä; toinen kuului heikolle petomiehelle joka oli uskaltanut haastaa hänet ja toinen kuului pienelle ihmiselle. Tuhahtaen se sulloi päät pieneen nahkalaukkuun ja asteli metsän pimentoon pienet pedot perässään. Aukiolle jäi vain kaksi päätöntä ruumista jotka harakat kaluaisivat puhtaaksi muutamassa päivässä.
OSA 2
Alfred oli vanha mies. Palveltuaan kymmeniä vuotta keisarin armeijassa kapteenina hän oli vetäytynyt eläkkeelle ja asettunut pieneen kaupunkiin Kislevin ja Keisarikunnan välissä. Vaikutusvaltansa ja tietojensa vuoksi hän oli kohonnut kaupungin arvoasteikossa nopeasti, ja nyt hänen yläpuolellaan oli vain Mortimer Pontikkaluoma, kaupunkin pormestari. Alfred itse oli kaupungin puolustusvoimien johtaja.
Useimmiten hän istuskeli talossaan yläkerran ikkunan äärellä katsellen ohikulkevia ihmisiä ja heidän päivittäisiä rutiineitaan. Alfred nautti tiedosta, että hänen ansiostaan nämä ihmiset olivat turvassa. Joskus saattoi olla joitain satunnaisia hyökkäyksiä pohjoisen villi-ihmisten, hiisien tai petomiesten tasolta, muttei vielä koskaan mitään vakavaa, mitään mikä olisi tarjonnut haastetta vanhalle kapteenille ja hänen taitaville sotilailleen. Useimmiten hyökkäykset sortuivat jo kaupunkia ympäröiviin muureihin, ja vielä useimmin hyökkääjät kuolivat tai pakenivat tykkitulen alta kulkiessaan peltojen poikki kaupunkia kohti.
Nyt asiat olivat kuitenkin muuttumassa. Tiedustelujoukot olivat raporttoineen lähistöllä liikuskelevasta petomiesjoukosta, ja olivatpa he löytäneen nuoren lapsen ruumiinkin päättömänä metsästä. Päästä vain ei ollut tietoakaan. Alfred oli katsellut ikkunastaan, kuinka lapsen äiti oli juossut pitkin katuja kirkuen tuskassaan hillittömästi kyynelehtivä mies kannoillaan. Jäljistä päätelleen metsässä oli ollut paljon petomiehiä, useampi kuin koskaan ennen. Olipa maasta jopa löydetty raskaan rautasaappaan jalanjälkiäkin, kuin myös kaltoin kohdelluiden kavioiden. Alfred ei siltikään ollut kauhean huolissaan. Viholliset oli ennenkin torjuttu Nulnin tykeillä, omien sotureidensa hilpareilla ja Sigmarin siunauksella, ja niin tehtäisiin nytkin.
Vanha mies köpötteli ikkunalta työpöytänsä ääreen. Päästyään perille hän rojahti alas pehmeään tuoliinsa ja avasi työpöydästään laatikon vetäen esille pullon Marienburgista haettua viiniä, tuota jumalten juomaa. Korkki aukesi mukavasti poksahtaen, ja harmaahapsinen kenraali yritti juoda suuhunsa kunnon naukun.
Valitettavasti pullossa ei ollut paljoa, ja vanhus sai osakseen vain tipan siitä mitä hän halusi.
Samaan aikaan metsässä, yksienkään ihmissilmien näkemättä, vaelsi hirmuinen joukko. Sadat petomiehet ryntäilivät eteenpäin tiheässä metsikössä, ja heidän edellään ratsasti verenpunaiseen haarniskaan sonnustautunut kaaossoturi. Kolme pääkalloa riippui hänen vyöltään, suuri oli hänen kirveensä ja mahtava hänen raivonsa. Hän oli Cyan Kallonkerääjä, khornen soturi ja hän oli valinnut tämän kaupungin valloitettavakseen. Hän tarvitsi vielä viisi tappoa. Vielä viisi kalloa... Ja sitten niitä olisi kahdeksan.
Alfred rahjusti hiljalleen oluttupaa kohti. Viini oli lopussa, eikä kunniallinen mies pärjännyt ilman tässä kaupungissa. Avaten tavernan oven hän astui sisään ja sai välittömästi ylleen monta tervehdystä ja seläntaputusta. Alfred oli nimittäin pidetty hahmo. Sukien harmaita viiksiään hän asteli tiskille, ja isäntä lykkäsi hänen käteensä heti ison pullon kylmää olutta. Hymähtäen Alfred avasi korkin ja auttoi suurta janoaan. Kauaa hän ei kumminkaan ehtinyt juoda, kun iltamiaan kapakassa viettävät sotilaat alkoivat kysellä kuulumisia ja kertoilla hauskoja sattumuksia.
OSA 3
Eipä Alfredilla asiat loppujenlopuksi nyt niin huonosti olleet. Alkoholia, ystäviä ja hyvä palkka takasivit mukavat eläkepäivät. Vaimoa hänellä ei ollut eikä varmaan tulisi olemaankaan, sen verran vanha mies hän jo oli. Pikkuhiljaa hän kuitenkin kyllästyi sotilaiden taukoamattomaan pulputukseen joten hän karjaisi syvällä viskiäänellään: "Rauha!" Saaden puoli tavernaa hyppämään ylös tuoleiltaan. Nyt oli ihan hiljaista Alfred katsoi hiljaa pöllämystyneitä sotilaita ja siviilejä jotka seisoskelivat ihmeissään miettien mistä ääni oli tullutja nousi sitten ylös. "Mä kuulkaas poijjat lähhen." Niine hyvineen, viinipullo kourassaan hän asteli pihalle. Kun tamminen ovi läimähti kiinni hänen takanaan, sisällä alkoi taas heti sama äänekäs puheensorina.
Alfred käveli hyisevää katua pitkin kohti taloaan. Matka oli vanhalle miehelle jollei pitkä, niin ainakin rasittava. Lisäksi pimeydessä vaanivat murhamiehet ja varkaat. Kuullessaan hevosten kavioiden kopinaa takanaan hän hapuili vaistomaisesti vyöllään olevaa veistä. Yritykseksi se kumminkin jäi, kun hän kuuli takanaan tutun äänen: "Iltaa, kapteeni. Lenkilläkös sitä ollaan?" Alfred kääntyi katsomaan tulijaa. Matts´Torsten Pontikkaluoma, pormestarin poika, parikymppinen, ruskeahiuksinen nuorukainen ja kylän neitosten päiväuni ratsasti hiestä kiiltävällä tammalla hänen rinnalleen. Matts´Torsten katsoi kapteenia pitkään vihreillä silmillään jatkaen sitten kyselyään: "Eikö nyt ole vähän... myöhä sinunikäisellesi miehelle kävellä yksin." Alfred murahti: "Tässä kaupungissa ei ole ketään joka minua voisi vahingoittaa ellen niin halua. Että ei tarvitse kantaa huolta." Alfred ei pitänyt Matts´´Torstenista. Poika oli ylimielinen ja hemmoteltu, aivan toista kuin rehti ja kansaansa ajatteleva isänsä. Valitettavasti Mortimeria (niin kuin Alfrediakin) alkoi jo ikä painaa ja näytti ikävästi siltä, että Matts´Torstenista tulisi pormestari huomattavan pian.
"Jokin vialla, kapteeni?" Nuorukainen kysyi saaden Alfredin hätkähtämään hereille mietteistään. He olivat saapuneet hänen talonsa kohdalle. Murahtaen vaimean tervehdyksen hän asteli sisälle. Raahautuessaan yläkertaan hän mietti Matts´Torstenia ja tämän ihmeellistä tapaa käydä ratsastamassa keskellä yötä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun poika kulki kadulla. Ja tamma oli aina yhtä hikinen ja säikky, kuin se olisi pelännyt joka matkaa. Enempää hän ei pohtinut vaan kirosi lievää hiprakkaansa, kun yhden pedin sijaan näkyikin kaksi. Hän kamppaili hetken saadakseen ajatuksensa kasaan ja lopulta rojahti vanhalle sängylleen nukahtaen saman tien.
Samaan aikaan kaupungin muureilla yövuorossa partioiva sotilas Carl sytytteli piippuaan. Yövartiot olivat hänen mielestään tylsintä mitä kuvitella saattoi, ei kai kukaan nyt yöllä hyökkäisi kun mitään ei nähty. Carl tervehti ohikulkevaa, partiolla olevaa veteraania ja otti syvän henkäyksen piipustaan. Enempää hän ei ehtinyt tehdäkkään kun hän jäi tuijottamaan edessäpäin levittäytyvää näkyä. Aivan hänen näkökenttänsä laidalla liikuskeli hahmoja. Pienet soihdut loivat valopilkkuja ja paljastivat kantajansa. Carl siristi silmiään. Aivan peltojen laidalla oli... petomiehiä! Paljon, enemmän kuin koskaan! Piippu putosi kolahtaen kylmälle muurille kun Carl juoksi tekemään kiihkeästi kaivatun hälytyksen.
**
Sotilaat olivat levittäytyneen muureille tarkan järjestelmällisiin riveihin. Petomiehet olivat jäänet seisoskelemaan kaupungin ulkopuolelle juuri tykinkantaman ulottumattomiin. Alkoi olla aamu, mutta pilvet peittivät auringon ja sen himmeät säteet. Oli kylmä, tuulikin. Alfred seisoi muurille tarkkaillen vihollisiaan kaukoputkella. "Mitä ne oikeen oottaa, pomo?" Nuori sotilas hänen vieressään kysäisi. Alfred kohautti olkiaan ja jatkoi tähyämistä. Petomiehet selvästikin odottivat jotain merkkiä, mutta mitä? Siellä täällä heidän joukoissaan näkyi myös mustahaarniskaisia kaaossotilaita. Kylmän rauhallisesti nämä tuomion soturit seisoivat paikoillaan odottaen taistelun alkua. Paitsi yksi.
Cyan Kallonkerääjä ratsasti joukkojensa edessä pystymättä hillitsemään itseään. Partio oli myöhässä. Musta hevonen hänen allaan korskahteli haistaessaan kaupungin muureilla leviävän pellon. Cyanin hengitys rahisi hänen tuijottaessaan kaupungin itämuurilla olevaa metsää. Sitten hän näki sen mitä tahtoikin, pienen pilkahduksen soihdusta tuossa mitäänsanomattomassa ryteikössä. Cyan karjaisi, ratsasti joukkojensa eteen ja alkoi huutamaan:"Jos tapat yhden ihmisen, olet murhaaja!" Pedot hurrasivat, ja khornen soturi jatkoi: "Jos tapat kymmenen ihmistä, olet tappaja!!" Taas hyväksyvää huutoa. "Jos tapat sata ihmistä, olet hirviö!!!" Nyt pedot olivat jo raivoissaan, ne janosivat päästä kaupungin kimppuun ja karjuivat täyttä kurkkua. Mutta sekään ei riittänyt Cyanille: "MUTTA JOS TAPAT KYMMENENTUHATTA, NIIN OLET VALLOITTAJA!!!!" Nyt pedot eivät enää pystyneet pidättelemään itseään, ne lähtivät ryntäämään kohti kaupungin muureja kuola valuen ja suu vaahdoten. Kaaoksen hirviöt olivat liikkellä ja niiden raivo oli suunnaton.
Kaupungissa Alfred katseli tätä näytöstä sotilaiden seisoen hänen vieressään hiljaa vapisten. Hän ei pelännyt. Alfred tiesi että Nulnin tykistö ja kaupungin omat varsijousimiehet harventaisivat laumaa sen verran että taistelusta tulisi tasaväkinen. Ja silloin sen ratkaisisi pelkkä taito... Kapteeni nosti kätensä valmiina antamaan tykeille käskyn ampua. Mutta sitä hän ei ehtinyt tehdä kun itämuurilta alkoi kuulua huutoa ja aseiden kalinaa.
Se oli aika suoraviivanen 