Sotavasara.net

Aika tuhota ihmisten näköelimet paljastamalla toista kertaa sotun historiassa laajempi annos tasotonta kräppiäni. Tämä tarina toimii tästä lähtien mordheim warbandini virallisena massarevinnäisenä. Tuotos valmistui viimeisen tunnin aikana. Nauttikaa ja mikä tärkeintä, kertokaa mitä piditte.

Kadonnut kunnia

Kaupunki paloi. Komentaja- kapteeni Von Ludenhof oli päättänyt kohdata vihollisensa avoimella kentällä, vastoin kaikkien avustajiensa neuvoja. Heidät oli lyöty, keisarillinen armeija oli tuhottu viimeiseen mieheen, ja vihollinen oli marssinut puolustuskyvyttömään kaupunkiin lähes menetyksittä. Ne muutamat kyvykkäät miehet, jotka oli saatu muureille, olivat välittömästi vihollisen nähtyään joko paenneet tai piiloutuneet kellareihinsa, vain tullakseen teurastetuiksi. Viimeisenä portinedustalla komentajan ainut poika, sukunsa viimeinen, oli yrittänyt pitää pystyssä epätoivoista puolustusta, mutta vanhat miehet ja nuoret pojankoltiaiset eivät kyenneet vastaamaan petomiesten hurjuuteen saatikka voimaan. Heidät oli tuhottu. Von Ludenhofien suku oli kuihtunut.

Nuori mies karjaisi herätessään. Hän huohotti, otsalle kihosi hikipisara. Petomiesten raivosta oli kulunut jo vuosia, vaan yhä hän pystyi unissaan tuntemaan nuo hetket, kuin ne olisivat tapahtuneet vasta hetki sitten. Miehen ystävät, sukulaiset, kaikki tuttavat olivat kuolleet sinä kohtalokkaana yönä. Petomiehistä oli aina ollut harmia, mutta viime aikoina ne olivat lisääntyneet, niiden rohkeus oli kasvanut, ja ne kykenivät muuhunkin kuin harmittomaan kiusantekoon. Niitä johti jokin, jota ei ennen ollut. Jokin, joka herätti pedoissa niin suurta pelkoa, että ne mielummin heittivät itsensä varmaan kuolemaan, kuin kohtasivat johtajansa vihan. Pedot olivat yhdistyneet.

Mies huokaisi noustessaan ylös vuoteestaan, jos sitä vuoteeksi pystyi kutsumaan. Kasa heinää levitettynä paljaalle puulattialle aikoja sitten tummuneen huoneen nurkkaan. Miehen nuoret kasvot saattoivat vuosia sitten olla komeat, mutta nyt niiltä näkyi vain väsymys, ja suun ympärystä peitti paksu musta parta. Vasemmalla poskellaan hän kantoi pitkää arpea, ja oli joskus hieman ylpeäkin tästä kunniamerkistään.

Mies katsahti ympärilleen, raapien takkuista tukkaansa. Asuntonaan hän käytti vanhaa puutaloa kaupungin keskellä. Rakennus oli säästynyt liekkimereltä, mutta oli silti mustunut, ja vain harvoista nurkista pystyi erottamaan vanhan uljaan Kaupungintalon iloiset värit. Mies tallusti hitaasti seinässä ammottavan reiän eteen, josta auringon valo sarasti sisään valaisten huoneen. Päivästä tulisi kaunis. Alla levittäytyvä tummunut kaupunki oli rakennettu kukkulalle, ja sitä ympäröi joka suuntaan noin kymmenen vakomitan piiri palanutta maata, jossa olivat ennen sijainneet viljaisat pellot, joista kaupunki oli saanut elantonsa. Vaan ei enää. Peltoja ei tarvittu, sillä kaupunki oli autio. Asukkaat olivat kuolleet.

Oveen koputettiin. Mies käännähti ympäri, hieman arastellen. ”Niin?” Ovi avautui. ”Aah, oletin teidän vielä nukkuvan.” Tulija oli nuori nainen, yksi niitä harvoja jotka yhä asuttivat kuollutta kaupunkia. ”Conrad käski tulla hakemaan teitä, hänellä on kuulemma asiaa.” Mies murahti, ja nappasi heinäkasan vierestä tikarinsa, kiinnittäen sen vyöhönsä. Hän ei ollut ikinä erityisemmin pitänyt Conradista, ja keskustelu tämän kanssa oli viimeinen asia jota hän kaipasi aamutuimaan. Marssien ovesta ulos, hän jätti naisen katsomaan peräänsä.

Loikaten muutaman pettäneen lattialaudan yli talon entiseen pääaulaan häntä tervehdettiin iloisesti. ”Henry poikaseni, tules tänne. Saatiin kerrankin kunnon saalis. Ihan oikeaa kahvia, Henry, kahvia!” Huuto kuului mieheltä, jota ympäröi viisi vähintään yhtä hilpeätuulista toveria, kaikki pukeutuneina rösöisiin, hien ja mudan peittämiin vaatteisiin, ja kaikilla oli päällään pitkä tummanvihreä viitta, joka oli ennen ollut Von Ludenhofin henkilökohtaisen vartioston tunnusmerkki. Vartiosto oli kuitenkin kuollut puolustaessaan johtajaansa, eikä yksikään miehistä olisi varmasti läpäissyt kunniakaartin ankaria kuntovaatimuksia. Roskasakkia.

Kahvi porisi huoneeseen pystytetyn nuotion päällä olevassa vanhassa pannussa. Henry laahusti hitaasti portaat alas, ja istahti paikalleen nuotion ääreen. Vanhin miehistä ojensi tälle kupillisen sitä itseään, Marienburgin hienointa paahtoa. Miehen arpisilta kasvoilta paistoi selkkä ilo. Henry otti kupin vastaan vähemmän innokkaasti. ”Enkö kieltänyt teitä käymästä vankkureiden kimppuun? Tässähän menee viimeisetkin kunnian rippeet.” Vanhan miehen ilme tuimeni. ”Kunnian? Älä poika puhu paskaa, meillä mitään kunniaa ole ollut pitkään aikaan. Olemme kaikki kuolleita keisarikunnalle, ja kuolleet ottavat mitä haluavat.” ”Näin ehkä sinun tapauksessasi, Conrad, mutta minun rinnassani kuitenkin sykkii vielä sydän, joka kertoo minulle mikä on oikein ja mikä ei. Kai edes jätitte vaunujen ajajan henkiin?” ”En nähnyt tarpeelliseksi”, Conrad vastasi kahvin hörppimisen välissä. ”Ei sitä tule kuitenkaan kukaan kaipaamaan, ja vaikka tultaisiinkin, petomiehiä siitä kuitenkin syytetään.”

”Juuri tuo on sinussa vikana, saakelin villi. Luulet voivasi alentua petojen tasolle. Olisi hyväksi meille molemmille, jos pistäisin sinut hengiltä.” Conrad laski savimukinsa. ”Minut? Hengiltä? Taitaa poika luulla pikkuisen liikaa itsestään, olisit kuollut ennen kuin ehtisit asettasi vetää.” ”Niin tai näin, minulla on täällä auktoriteetti, ja tällöin minua kunnioitetaan. Minä teen päätökset, et sinä.” ”Luonnollisesti, mutta muistelepas kuka sinut veti pois taistelusta, kun makasit tajuttomana. Muista kuka pelasti henkesi.”

Huomio rauhoitti Henryn, ja tämän kieli tunsi ensimmäistä kertaa vuosiin kunnon kahvin maun. Hän maisteli sitä, tuntien sen lämmön ja kohta hänen kasvoilleen ilmestyi hienoinen hymy. Conrad alkoi nauraa. ”Tiesin että pitäisit siitä. Vaunuissa oli myös pari pulloa viiniä. Valvoin puoli yötä vahtien ettei Will joisi niitä salaa omiin suihinsa. Tänä iltana juhlitaan.”

Henryn aamuinen arvio oli pitänyt paikkaansa. Päivä todellakin oli komea. Kullankeltainen aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, valaisten tuhoutuneen kaupungin ja sen ympäristön. Hiiltynyt puu näytti auringon valossa vielä surkeammalta kuin öisin. Henry käyskenteli tuhoutuneen kaupungin katuja, kuten hänen tapoihinsa kuului. Kävellessään hän usein muisteli aikoja, jolloin oli toisin. Kaduilla oli vilskettä, kun kauppiaat yrittivät myydä tavaroitaan, lapset leikkivät vapaana, ja nuoret lauleskelivat iloisena. Hän muisti olleensa itse yksi noista nuorista, kirmaten ympäri kaupunkia iloisesti tyttöjä jahdaten. Petojen hyökkäyksen aikaan hän oli ollut 17.

”Taas täällä?” Henry heräsi aatoksistaan. Hän oli jo jonkin aikaa seissyt hiiltyneen punaiseksi maalatun talon jämän edessä, tyhjyyteen tuijottaen. ”Kai tajuat, ettei hän enää tule takaisin? Hän on kuollut, Henry, kuollut.” Henry kohtasi puhujan katseen. Ääni kuului samalle naiselle, joka aamulla oli tullut herättämään häntä.

”Mitä sinä tiedät?” Henry äyskäisi, ”saattoi olla että hän selvisi.” Naisen kasvoissa pystyi havaitsemaan hienoisen suuttumuksen merkkejä, mutta tämä kuitenkin pysyi tyynenä. ”Luuletko todella että hän on elossa? Kuinka hän voisi olla?” ”Olemmehan mekin”, kuului Henryn paljas vastaus. Hän ei edes yrittänyt olla kohtelias. Nainen yritti koskettaa Henryä, mutta tämä sysäsi naisen käden syrjään. Henry käveli suoraan naisen ohi, kääntyen ja kadoten kujalle. ”Maria, anna hänen olla, poika on kokenut paljon, ehkä liian paljon.” Conradin ääni kuului. ”Seurasit minua?” nainen kysyi ärtyneenä. ”Henryn käsky, hän on pehmeämpi kuin mitä antaa ymmärtää. Anna pojalle aikaa.” Conrad puraisi kädessään olevaa omenaa, ”Älä huoli liikaa, kyllä hän kestää. On hän sentään aito Von Ludenhof.”

Reviews PLZ

Tosi jännä tarina. Pidin erityisesti sanoista ja virkkeistä.

Necronomicon kirjoitti:Pidin erityisesti sanoista ja virkkeistä.

Joko olen täysin jäänyt kehityksestä pois ja tämä on jotain hi-tech vittuilua, tai sitten muotoilit lauseesi hieman väärin. Niin tai näin, voin ilmoittaa että juu, tarinassani todellakin on sanoja ja virkkeitä. Uskallanpa jopa väittää niiden muodostavan selkärangan pikku novellilleni.

Tuleeko tosta jatkoa?

Ei oikeen säväyttänyt mua, mutta jos jatkoa tulee, niin odotan sitä. Olihan se mukiinmenevää, mutta mun mielellä ei kauaa jaksa äskeistä lukea. Eli tuleeko jatkoa?

MasterofBlades kirjoitti:Tuleeko tosta jatkoa?

Ei oikeen säväyttänyt mua, mutta jos jatkoa tulee, niin odotan sitä. Olihan se mukiinmenevää, mutta mun mielellä ei kauaa jaksa äskeistä lukea. Eli tuleeko jatkoa?

Jatkoa tulee melko varmasti, jos siis saan itseni viritettyä oikeaan fiilikseen. Voin miltei luvata jo tänä iltana osan 2, mutta saattaa olla että jää huomiseen. Riippuu Suomi- Kanada pelin tuloksesta.

Hehe, Anteeksi off-topicista: Suomi jyrää ne tekniikka "taiturit"!!!!

Viimeinen puolustus

Sade ropisi pisaroiden osuessa kiiltävän haarniskan metallipintaan. Nuoren sotilaan sysimustat hiukset olivat jo ajat sitten kostuneet läpimäriksi miehen seisoessa muureilla ylhäisessä yksinäisyydessään. Kevyt tuuli sai hänen kultareunaisen tummanvihreän viittansa lepattamaan. Mies tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään, mutta ei hievahtanutkaan. Hänen ilmeensä oli kuin kiveen hakattu. Sir Henrik Von Ludenhof oli ylpeä nuori mies, joka tunsi arvonsa. Kuten isänsäkin, hän piti itseään muiden yläpuolella, ja parhaaseen asti jopa yritti vältellä keskustelua rahvaan kanssa.

”Sir Henrik, kapteeni?” Kuului ääni hänen takaansa. ”Isästänne ei ole kuulunut mitään, mitkä ovat käskynne?” Tulija oli sonnustautunut Weissenburgin perinteiseen punavihreään sotilasasuun. Yksi niistä harvoista joka oli jätetty puolustamaan kaupunkia, jos keisarillinen armeija sattuisi epäonnistumaan. Mutta näin ei tulisi käymään. Henrik hieroi leukaansa, koetellen parran tynkäänsä. ”Isäni palaa kyllä, älä huoli. Hän oli aikoinaan yksi Hochlandin arvostetuimpia kenraaleita, kuten hyvin tiedät. Petomiehet ovat alkukantaisia, eivät he pärjää moderneille taktiikoillemme.”

”Kyllä sir, mutta tämä ilma vie minusta kaiken uskon. Ilta on synkempi kuin aikoihin.” Henrik ei pitänyt tarpeellisena jatkaa keskustelua miehen kanssa, ja käänsi katseensa takaisin kaukana siintävään puurajaan. Sotilas ei kuitenkaan ymmärtänyt vihjettä, vaan jatkoi: ”Pastori Martin sanoi tämän ilman johtuvan kaaoksesta. Alan uskoa häntä. Nyt pitäisi olla yksi lämpimimmistä kuukausista, ja silti ihoni on aivan kananlihalla.” ”En tarvitse sääselostusta, kiitos vaan” Henrik tokaisi ärtyneenä, ”voitte poistua.” Sotilas kumarsi syvään, kääntyi kannoillaan ja harppoi muurilta kadulle vievät portaat alas.

Oli kuulunut jo kaksi päivää, ja koko tämän ajan sää oli ollut yhtä surkea. Vaikka alueella tuuli, ilma tuntui silti kovin tunkkaiselta, ahdistavalta. Se söi kaupungin asukkaiden moraalia. Heikot alkoivat jo uskoa pastorin selityksiä kaaoksen luomasta säätilasta. Henrik oli toista maata. Synkkä ilma vain ruokki hänen ylpeyttään. Hän pystyi miltei näkemään isänsä johtaman vartiokaartin iskemässä kiinni petoihmisiin, niiden kaatuessa keisarikunnan miekkojen teriin.

Tietä pitkin ratsasti yksinäinen hahmo. Vanhan miehen viherpunainen univormu oli tahrittu, ruhjottu. Vasen käsivarsi oli paljas asetakin revettyä hänen päältään. Miehen vasemman silmän yli kulki verinen liina. Mies ratsasti pää kumarassa, hitaasti kohti Weissenburgin portteja. Muureilla seisova vartiosto huomasi hänet vihdoin, ja päästi ilmoille synkkäenteisen töräyksen torvillaan. Vanha portti avautui sisäänpäin narahtaen, päästäen ratsastajan sisään.

Miestä vastaan juoksi vartioston päällikkö helpottunut ilme kasvoillaan. ”Vihdoinkin, olemme odottaneet sanansaattajaa jo päiviä. Mikä on tilanne?” Ränsistyneeseen sotilasasuun sonnustautunut ratsastaja käänsi katseensa päällikköön, ja vartioston ilme synkkeni. Vanhuksen ilme kertoi pelosta, kauhusta jota tämä oli kokenut. ”Niitä oli liikaa. Aivan liikaa. Meillä ei ollut mahdollisuuksia.”

Aamuun mennessä vanhan miehen sanat olivat kulkeutuneet kulovalkean tavoin jokaisen asukkaan korviin. Kaupunki oli pakokauhun vallassa. Harva kuitenkaan uskalsi poistua muurien suojasta, sillä vartiosto raportoi jatkuvasti nähneensä metsässä liikettä. Uusi komentaja- kapteeni oli vetäytynyt linnamaiseen kaupungintaloonsa, ja puolustuksen oli ottanut johtaakseen pastori Martin. Tämä oli kuluttanut aikaansa karjumalla kantavalla äänellään kauheita totuuksia vihollisesta, saaden asukkaat vielä surkeampaan tilaan. Hän oli yön aikana vaihtanut vanhan harmaan kaapunsa purppuranpunaisiin vaatteisiin, joita peitti kullanvärinen panssari. Rinnassaan hän kantoi Sigmarin kaksipyrstöistä komeettaa.

Iltaan mennessä kaikki kaupungin kykenevät miehet ja lapset oli aseistettu varastoista löytyneillä ruosteisilla aseilla, ja nyt muureilla seisoi sekalainen rivistö kerjäläisiä, aatelia ja talonpoikia, kaikki pimeyteen tuijottaen. Yksikään ei päästänyt ääntä, sillä pelko oli jähmettänyt heidät. Jos heidän mahtava armeijansa oli lyöty tappioitta, kuinka heillä olisi mahdollisuuksia? Metsässä välkkyi tulen hehku, ja aina välillä soihdut valaisivat nopeasti paikasta toiseen liikkuvia petoja. Hyökkäys alkaisi pian.

Epätoivoiset toiveet vahvistuksista oli jo aikoja sitten haudattu, kukaan ei tiennyt heidän ahdingostaan. Lähimpään kaupunkiin oli kymmenien mailien matka. Vanhukselta oli pyydelty erilaisia arvioita vihollisen lukumäärästä, mutta joka kerta tämä oli vastannut samalla tavalla: ”Niitä ei voi voittaa, niitä on yksinkertaisesti liikaa.” Komentaja- kapteenista ei vieläkään ollut näkynyt vilaustakaan, ja hyvä niin. Von Ludenhofeja pidettiin kaupungissa pettureina, jotka tuomitsivat heidät varmaan kuolemaan.

Puiden seasta alkoi ilmestyä näkyviin hirviöitä, kaaoksen muovaamia petoja, jotka villisti huutaen alkoivat lähestyä muureja. Näiden seasta pystyi erottamaan valtavia, mustia olentoja, jotka aseistautuneina puunrungoilla seurasiva petomiehiä. Yksikin tuollainen pystyisi vaivatta tuhoamaan kaupunkia suojaavan portin, ja niitä oli kymmeniä. Kaikki väri oli paennut puolustajien kasvoilta, osa heistä oli jo juossut koteihinsa piiloon, hyläten asemapaikkansa. Houkat, piiloutuminen ei heitä auttaisi, sillä he kaikki kuolisivat joka tapauksessa. Oli enää kysymys millä tavoin he päivänsä päättäisivät.

Yhtäkkiä, villimiesten karjunnan ylitse kuului mahtava ääni, joka lausui rukouksia Sigmarille, saaden pedot epäröimään. Se oli heidän sotilaspappinsa, joka yksin kultaisine haarniskoineen seisoi portteja vartioivassa tornissa. Martin huusi kirouksia pedoille, ja nämä hiljenivät, pysähtyen vain hieman jousenkantaman ulkopuolelle muureista. ”Houkat, yksikään teistä joka tämän muurin ylittää ei tule poistumaan täältä hengissä! Sigmarin nimeen, teidät tullaan murskaamaan oikeuden liekeissä, kaaos tulee murtumaan kirkkauden voittaessa pimeyden!” Pastori iski valtavalla sotavasarallaan muuria, josta irtosi palanen teräksen voiman alla. Vasaran kohdatessa kiven taivasta peittävä pilviverho repesi, antaen kirkkaan valon ympäröidä puolustajat. Sigmarin mahti oli murtanut yön kahleet, ja pimeys tuntui väistyvän miesten sydämestä. He tulisivat voittamaan.

Vau, aika lopetus tuolle osalle. Minä pidin mutta on aika yleistä että hyvät tarinat jää liian jänniin kohtiin. Eli jatkoa vaaditaan.

Taistelu alkaa

Henrik tunsi kirkkauden tunkeutuvan sisään työhuoneensa ikkunasta. Se valaisi hänen kasvonsa, joilta ei enää paistanut ylimielisyys tai rohkeus. Hänen silmänalusensa olivat turvonneet, mies oli itkenyt. Niin nopeasti perheestä katosi kaikki kunnia. Henrik oli pitänyt isäänsä voittamattomana, hän oli ylivoimaisilla taktiikoillaan tuhonnut kymmeniä vihollisarmeijoita, kärsien itse vain minimaaliset tappiot. Nyt Hochlandin paras sotilasjohtaja oli lyöty totaalisesti. Synkkä ratsastaja, niin kuin kaupunkilaiset olivat taistelun ainutta silminnäkijää kuvanneet, oli kertonut vanhan kenraali Von Ludenhofin yrittäneen perääntymistä henkilökohtaisine kaartineen, mutta kaaoksen voimilta ei päässyt karkuun.

”Etkö edes mene katsomaan taistelua?” kaikui Marian kysymys muuten hiljaisessa huoneessa. Tyttö oli hiipinyt huoneeseen hiirenhiljaa, kuten oli tapansa, ja Henrik hieman hätkähti yllättävää ääntä. Maria oli ollut Henrikin kamarineito aina tämän viisitoistavuotis- syntymäpäivästä lähtien, ja mies oli kovin kiintynyt tähän. Maria kuitenkin oli paljon alempaa sukua, ja tämän takia Henrik ei näyttänyt ulospäin minkäänlaista kiintymystä neitoon. ”Miksi pitäisi? Kuolemme kuitenkin. Turhaan minä sinne vaivautuisin.” ”Johtaja kuolee miestensä rinnalla, ei piilotellen”, Maria huomautti. Tytön sanoissa oli viisautta, tämän Henrik oli oppinut jo vuosia sitten. Silti hän oli pelkkä talonpojan tytär, hänellä ei ollut vaikutusvaltaa komentaja- kapteeniin. ”Teen mitä teen, sinä et sitä päätä.” Tyly huomio hiljensi tytön. ”Paronitar Dahlhofin tytär pyysi saada nähdä teidät. Sitä minä tänne alun perin tulin sanomaan.”

”Lily?” Vihdoinkin Henrikiin tuli eloa. ”Ohjaa hänet sisään välittömästi”, kuului Henrikin käsky tämän pyyhkiessä kuivuneet kyyneleet silmistään. ”Välittömästi, sir.” Hetken kuluttua oveen kävi koputus. ”Sisään.” Ovi aukesi ja huoneeseen astui Lily Dahlhof, kaupungissa erittäin paljon vaikutusvaltaa keränneen Dahlhofin kauppiassuvun nuorin tytär, Sir Henrikin tuleva kihlattu. ”Henryseni, näinkö aiot todella päättää päiväsi?” Lily kysyi murheellisena. ”Miksi en, perheestäni ei ole enää mitään jäljellä, sama se kai kuinka minä kuolen.” ”Minulle on” nainen vastasi kyyneleet silmissä: ”Rakastuin sinuun nähdessäni sinussa urheutta, suurisydämisyyttä, halua olla yhtä miestesi kanssa. Olin ilmeisesti väärässä.” Henrik käänsi katseensa pois. ”Aivan, olen pelkkä pelkuri. Olen pettänyt kaupungin, isäni, ja nyt myös sinut. Yksi syy vähemmän jäädä tänne.” Nainen siirtyi lähemmäksi Henrikiä ja halasi tätä.

”Tulta!” kuului komento, ja muureilla seisovat vartiomiehet ampuivat yhteislaukaukset jousillaan. Nuolet kylvivät kuolemaa pelloilla, kymmenten petomiesten kaatuessa puolustajien tuleen. Vaan yhä niitä saapui. Korkealla tornissaan Martin näki koko vihollisen mahdin. Tuhansia ja taas tuhansia petoja vyöryi metsän uumenista, seassaan hurjia jättejä, pohjoisen villimiehiä, jopa demoneita suoraan kaaoksen valtakunnasta. Sigmarin pyhä valo suojeli yhä kaupunkia, mutta välittömästi muurien ulkopuolella saakuli pimeys lankesi maahan. ”Tulta!” kuului jälleen kapteenin ehdoton karjunta, ja jälleen ryöppy nuolia rei’itti kasan petomiehiä. ”Tuli vapaa!”

Ensimmäiset jättiläisistä saavuttivat Weissenburgin portit, ja suurin näistä iski niitä puunrungolla voimiensa takaa. Puu narskui hirviön voiman alla, mutta portit kestivät. Yhä uudestaan itse pahuus iski porttiin, yhä suuremmalla voimalla puunrunko kohtasi terästetyn puutavaran, ja yhä uudestaan ne kestivät. Neljännellä yrittämällä jätin ase halkesi keskeltä kahtia. Se ei ollut odottanut tällaista tulosta, ja niinpä se kävi puista seinämää vastaan kynsin ja hampain. Ympärillä hyörivät petomiehet yhtyivät tähän, alkaen paiskoa porttia kaikella mitä käsiinsä saivat.

Kourallinen valikoituja vartiomiehiä katseli porttien taipumista toisella puolen. Sotilaat olivat pinonneet epämääräistä rojua porttien vahvikkeeksi, mutta heidän uskonsa ennen murtumattomalta tuntuneeseen porttiin alkoi ehtyä. Hirviöt tulisivat kohta läpi. Epäröivien miesten keskeltä marssi eteenpäin vanha, jo eläkkeelle jäänyt kapteeni, jonka arpiset kasvot loistivat hymystä. Tätä hän oli odottanut koko eläkeikänsä. Mahdollisuutta kuolla kunnian puolesta, kansansa tähden. Hän oli sonnustautunut vanhaan hihattomaan punaiseen asetakkiin, jonka päälle hän oli pukenut ruostuneen rengaspanssarin. Hän oli vyöttänyt itselleen parin pistooleita, ja huotrassa hänellä roikkui terävä puolentoista käden lyömämiekka. Conrad Wrightille oli uskottu porttien puolustus. Niiden täytyi kestää.

Kokenut kapteeni kääntyi ympäri katsoen jokaista miehistä vuorotellen. ”Miehet! Tässä me pysäytämme nuo pakanat! Olkoon vaikka miljoona petoa, meistä he eivät mene läpi. Keisarikuntalaiset, me olemme vaimojemme, lapsiemme ainut toivo, me emme petä heitä. Tuhoamme kaikki, jotka tuosta portista sisään tulevat!” Sotilaiden katseet terästyivät, otteet aseista kirenivät, ja muutaman suulle ilmestyi jopa hienoinen itsevarmuuden hymy. Conrad säteili, hän rakasti huomiota.

Huomaten hyökkäyksen pysähtyneen, nimetön vihollisen sotapäällikkö heitti taisteluun raskaimman vasaransa. Massiivinen, kymmenmetrinen jättiläinen, pukeutuneena vain lannevaatteeseen hyökkäsi pelloille. Sen iho oli verenpunainen, silmissään se kantoi tulen hehkua ja kädessään valtavaa tapparaa. Martin hiljeni. Valtava hirviö, Khornen karmea kuva maan päällä läheni hitaasti mutta varmasti. ”Sigmar meitä varjelkoon.”

Sigmarin liekki

Muureilla seisovat Weissenburgin ryysyiset puolustajat ohjasivat epätoivoisesti nuolensa kohti mahtavaa verenhimoajaa. Valtava demoni ei kuitenkaan edes huomannut sen nahkaa puhkovia nuolia, vaan sen kaikki ajatukset olivat kiinnittyneinä porttiin, yhteen ja ainoaan esteeseen hänen ja heikon lihan edessä. Hitaasti mutta varmasti se läheni, lopulta pysähtyen porttien eteen. Se kohotti valtaisaa kirvestään ja yhdellä valtavalla iskulla se iski hengiltä porttia raapivat jätit. Ne olivat vain tiellä. Uudelleen se kohotti kirveensä, valmiina halkaisemaan portit yhdellä massiivisella iskulla.

Conradin hymy vain leveni. Portin taakse oli tuotu kankaan peittämä putkimainen esine, jota tämä tyytyväisenä silitti. Hän kuuli Martinin epätoivoiset huudot korkealta tornista, mutta ei välittänyt niistä. Hän osasi kyllä hommansa. Portin läpi tunkeutui punainen terä, halkaisten sen. Ikivanha puutavara säpälöityi khornen tahdon edessä. Samalla hetkellä kun hirviön kirveen terä kosketti maata, Conrad laski kädessään olevan soihdun kankaassa olevaan aukkoon. ”Painu takaisin helvettiin!”, Hän karjui.

Jumalaton jyly tärisytti koko taistelukenttää, kun keisarikunnan tykki, ainut laatuaan koko kaupungissa, sylki suustaan lyijykuulan. Se lävisti helposti jo murtuneen portin, ja murskasi demonin vartalon lantion kohdalta. Tuhansien petomiesten verenhimoinen kiljunta vaihtui hetkessä epäuskoiseen irvistykseen hirviö kaatuessa selälleen, litistäen alleen monta petoa. Metsän rajassa seisova sotapäällikkö ei ollut uskoa silmiään. Suurdemoni makasi maassa kuolleena, hänen joukkonsa vasara oli kohdannut vastustajan, ja muuttunut alasimeksi. Se nosti kätensä ilmaan, päästäen ilmoille karmivan huudon, ja astui puupiirin ulkopuolelle.

Conrad seisoi tykin päällä, hän oli paljastanut miekkansa, ja oli valmis vastaanottamaan epäpyhät vastuksensa. Hän uskoi nähneensä kaiken mitä maa päällään kantoi, mutta silti hänen silmänsä suurenivat hänen huomatessa mitä porteista astui sisään. Eteenpäin hyökkäsi kymmeniä synkkiin panssareihin pukeutuneita vähintään kaksimetrisiä kaaoksen ritareita. Musta haarniska oli paksu, se peitti soturin täydellisesti. Ei ainuttakaan heikkoa kohtaa. Conrad katsahti nopeasti miekkaansa, menetti uskonsa siihen ja nappasi vyöltään pistoolin. Ampuen tarkasti, kuula läpäisi kaaossoturin paksun panssarin kuin kuuma veitsi voinokareen. Ensimmäinen kaaoksen ritareista kaatui raskaasti maahan. Huomatessaan komentajansa urhoollisen teon, sotilaat hyökkäsivät.

Huutaen hurjasti, Sigmarin valo maan päällä, pastori Martin iski mustien ritareiden sivustaan. Hän oli vihdoin laskeutunut tornistaan. Valtava sotavasara iski soturilta pään murskaksi, vasara kumahti murskatessaan kypärän ja kallon. Nopea kääntö ja uusi lyönti osui suoraan kaaoksen esitaistelijaa rintaan. Panssari murtui ja valtava soturi kaatui tömähtäen maahan. Martin karjaisi sotahuudon ilmoille, kääntyen kohtaamaan uuden pahuuden maallistuman.

Conradin urhoolliset miehet eivät onnistuneet yhtä hyvin. Massiiviset kaaos- soturit iskivät heiveröisiä sotilaita maahan yksi kerrallaan. Conrad itse taisteli epätoivoisesti kahta ritaria vastaan, seisten yhä tykkinsä päällä. Ihmisillä oli yksi ainut etu kaaoksen valtavia sotureita vastaan. He olivat nopeampia, paljon nopeampia. Heidän liikkeitään ei rajoittanut paksu haarniska, ja niinpä he pystyivät väistämään hyökkäyksen toisensa perään. Epätoivo alkoi kuitenkin ottaa alaa sotureiden sydämessä. Mies toisensa perään kaatui kuolleena maahan. Conradin katse kääntyi pastoriin, jonka hurjuus ylitti ihmisyyden rajat. Ritari kerrallaan joutui kumartamaan hänen vasaraansa, kumiseva ääni kuului mustan teräksen antaen periksi pyhitetyn Sigmarin vasaran alla.

Yhtäkkiä hyökkäys seisahtui. Ritarit lopettivat taistelun, vetäytyivät muutaman askeleen, ja niiden haarniskoidun päät kääntyivät katsomaan murskattuja portteja. Niistä sisään astui nimetön, vihollisen sotapäällikkö. Kaaoksen suurvalittu oli puettu päästä varpaisiin samanlaiseen paksuun panssariin kuin muutkin ritarit. Hänen panssarinsa oli kuitenkin värjätty punaiseksi, ja kypärän virkaa toimitti mahtava pääkallo. Soturi astui eteenpäin, nostaen liekehtivän miekkansa ja osoittaen sillä suoraan Martinia. Tämä tarttui vasaraansa yhä päättäväisemmin, ja hyökkäsi.

Vaivatta kaaoksen esitaistelija väisti painavan sotavasaran, joka upposi syvälle mutaiseen maahan. Nopeasti Martin kuitenkin nosti sen ja hypähti vastustajansa ulottumattomiin. Huolimatta siitä, että kaaos-ritari oli pukeutunut paksuun haarniskaan, se oli nopea. Se oli saanut siunauksen kaikilta neljältä, antaen sille uskomattomat voimat, nopeuden sekä kestävyyden. Uudestaan hän hyökkäsi, uudestaan paholainen väisti vasaran. Salamannopeasti suurvalittu teki oman siirtonsa. Tulinen miekka sivalsi ja Martinin rintakehä repesi, pyhä panssari halkesi, Sigmarin pappi kaatui polvilleen maahan. Sotapäällikkö nosti katseensa kauhistuneisiin keisarikunnan sotilaisiin, ja iski polvellaan Martinin maahan.

Martin haukkoi henkeä, hän tunsi loppunsa tulleen. Käsi haparoi vasaraa, mutta suurvalittu potkaisi sen ulottumattomiin. Kestämätön kipu esti hänen liikkumisensa, ja niinpä hän tyytyi rehottamaan maassa, alistuen vääjäämättömään kohtaloonsa. Hänen edessään suurvalittu nosti miekkansa, ja hitaasti iski sen maassa makaavan papin rinnan läpi. Sigmarin valo, joka oli pitänyt yllä jo muutenkin heikkoa toivoa, sammui.

Iskekää nyt edes jotain. Mistä ette pitänyt, mikä oli heikoin osa- alue, mitä pitäisi ehdottomasti parantaa yms.

Hei.

Jos sinä haluat kommenttia, minä voisin kokeilla ölistä jotain.

Ehkäpä tarinaa voisi kuvailla helpoiten sanomalla, että kyllä sen luki. Juoni oli hyvin tavanomainen: taistelua, urheutta, sotakoneiston ja armeijan esittelyä. Tämä vei hyvin nopeasti terän hahmoista, enkä tuntenut oikeastaan minkäänlaista myötätuntoa heidän kohtaloitaan kohtaan.

Taistelukuvaus oli sinällään ihan mukavaa, vaikka se oli melko laihaa, ja kuvailua olisi tarvittu rutkasti enemmän esimerkiksi ritarien rynnäkössä. Ja kuvailun suuren puutteen vuoksi tarina oli melko ohut kuvaus, jossa toinen tulee tänne tapettavaksi, toinen menee tuonne ja kuolee, kolmas kuolee tuon kautta, neljäs kuolee muualla, jne.

Kieliopillisesti ihan kiva. Pilkkuvirheitä oli paljon, mutta ne olivat periaatteessa luettavuuden kannalta hyvissä paikoissa. Mutta minun simmuihini ne iskevät. Yhdyssanavirheitä oli myös muutama, ja lauserakenteissa kannattaa ajatellä pidemmälle, mitä todella haluaa sanoa.

Puheenvuorot ovat suositeltavaa aloittaa uudelta riviltä selkeyden säilyttämiseksi.

Tarinan kappalejaottelu oli toimiva.

Ehkäpä se suurin etäännyttävyys tässä oli juurikin siis se, ettei tässä ollut tunnetta, ja se on näissä tappelutarinoissa melko yleinen ja tylsä ongelma miun kohdallani. En itse juurikaan tykkää kirjoittaa suoranaista mättöä, koska sitä on tylsä kirjoittaa. Jos jotenkuten olisit koettanut päästä itse sen taistelun ytimeen, tämä olisi ollut nautittavampi. Tässä muodossa se tuntui lähinnä liian korkealta ja etäältä kuvatulta mätöltä.

Näin realismin asiassa keskiajan taistelun raskaat täyslevyhaarniskat ainoastaan lämmittivät kantajaansa ja näin väsyttäen hänet nopeammin, kuin normaalit sotilaat.

Keskiajan raskaimat täyslevyhaarniskat painoivat 25-35kg ja ritarit pystyivät tekemään kuperkeikkoja, kärrynpyöriä ja jopa uimaan. Näin nopeasti verraten Navy Sealsin jäsenet kantavat päällään 60kg...

Syy mistä tämä täyslevyhaarniska on karmean hidas ja raskas on tullut kaksintaistelu/turnaijais haarniskoista. Nämä painoivat kuin synti ja rajoittivat kantajan liikerataa, koska turnajaisissa oli korkea arvoisia aatelisia ja he eivät saaneet mitenkään vahingoittua.

Nyt itse tarinana juoni on vanha tuttu ja taistelut on X meni ja tappoi Y määrän ihmisiä. Itse en bongannut kirjoitus virheitä ja kyllä tämä on mukavaa luettavaa

Kiitos.

Kyllä huomaa miksi huussi on tämän hetken turinamestari. Analyysisi oli nimittäin täysosuma.

Tajusin itsekin että tätä suoraviivaista pieksemistä on todella vaikea saada vaikuttamaan kelvolta, ja luovutin ehkä liiankin nopeasti. Halusin vain saada sen alta pois. Tästäkin tuli tietyn pisteen jälkeen pelkkä suoraviivainen pieksemistarina, jossa pistetään porukkaa halki, poikki ja pinoon. Ensimmäistä osaa oli ihan hauska kirjoitella, muuten tunne laski jokaisen uuden lauseen myötä.

Ja kielioppivirheet. Oikein nakertaa kun kielioppia ei enää opeteta, kaikki vuorosanoihin liittyvät oikeinkirjoitus- seikat menivät täysin mutu- tuntumalta. Yläasteella oikeinkirjoitusta pidettiin tarpeettomana, ja nyt lukiossakaan ei ketään tämä seikka kiinnosta. Vastaustekstiä vaan vastaustekstin perään.

Ja sitten hienoinen salaisuus. Tämä koko roska kirjoitettiin sinä ensimäisenä yönä vahvoissa fiiliksissä. Stoorin viimeinen osa onkin sitten tasoltaan täsmälleen samaa kuin aikaisempikin. Parannuksia on turha etsiä, taso vain laskee. Mutta saatiinpas tämäkin alta pois.

Editing: Kuka mitään realismia kaipaa. Paksut rautahaarniskat ovat paljon munakkaampia kuin ohuet peltilevyt.




Sotilaat pakenivat. Muurit olivat tyhjentyneet puolustajista. Edes Conrad ei saanut kokeneita sotilaitansa pidettyä rivissä, he vain pudottivat aseensa ja kompuroivat karkuun. Pakokauhu oli totalitäärinen. Vain yksi ei hievahtanut. Tykkinsä päällä hän valmistautui kohtaamaan karvaan loppunsa.

Conrad nosti pistoolinsa, ja tyhjensi sen sisällön hehkuvan punaiseen panssariin pukeutuneeseen kaaoksen soturiin. Nimetön ei osoittanut kuulaan minkäänlaista reaktiota, vaikka se läpäisi tämän panssarin sydämen kodalta. Suurvalittu oli saavuttanut haluamansa, kaupungissa ei ollut ketään muuta joka olisi ansainnut hänen huomiotaan. Hän perääntyi, mukanaan ritarinsa. Porteista purkaantui sisään petomiesten loputon tulva.

Yksinäinen mies juoksi alas katuja, kohti murtuneita portteja. Musta tukka hulmuten nuorukainen juoksi voimiensa takaa, hänen oli ehdittävä perille ennen kuin kaikki oli hukassa. Raskas panssari painoi hänen harteitaan, mutta silti nuorukainen vain kiihdytti vauhtiaan. Hänen rakkaansa oli valanut Henrikiin uskoa, uskoa perheensä kunnian palauttamisesta, uskoa voitosta. Kääntyessään porteille vievälle tielle hän kohtasi joukon pakokauhuisia Weissenburgin sotilaita, joista lähimmän hän pysäytti. ”Taivaan tähden, minne te olette menossa?” ”Martin on kuollut, toivo on kuollut! Me kuolemme!” Miehen pelon pystyi aistimaan. Henrik löi miestä kämmenellään. ”Kokoa itsesi, ei taistelu yhtä miestä kaipaa.” Hän nosti sotilaan ylös, ja käänsi hänet kohti portteja. ”Kuolemaan, miehet! Kuolemaan ja ikuiseen kunniaan!” Muut katsahtivat toisiaan. Sotilaat kääntyivät ympäri. Vihan tunteet Ludenhofeja vastaan olivat laantuneet, hän oli jälleen armeijan ylipäällikkö, Weissenburgin komentaja- kapteeni Henrik Von Ludenhof.

Conrad taisteli epätoivoisesti, pitäen porttien edustan edes nimellisesti puhtaana. Vailla yhtään toveria hän niitti petoja kumoon terävällä miekallaan, huitoen hurjasti ympärilleen. Naamallaan hänellä oli ivallinen hymy, pitkästä aikaa vanha kapteeni tunsi elävänsä. Isku vasempaan jalkaan kuitenkin pysäytti hurmoksen tunteen. Kapteeni tunsi jälleen vanhuuden raskaan painon, rämähtäen kyljelleen maahan. Huohottaen mutaisella tantereella, hän yritti epätoivoisesti pitää vihollisia loitolla miekallaan.

Torvi töräytti ilmoille korkean, epätoivoisen äänen. Komentaja- kapteeninsa johdolla viimeiset puolustajat hyökkäsivät portille. Aseenaan perheen perintökalleus, hänen iso- iso- isänsä valtava kahdenkäden lyömämiekka Henrik iski petojen kimppuun, pudottaen niitä polvilleen. Vielä kerran portti tyhjennettiin vihollisista, ja barrikadi koottiin portin jämien ympärille. Conrad nousi hitaasti ylös maasta, yhä hän uhmasi kuolemaa.

Suurvalittu alkoi ärtyä. Välittömästi tämän poistuttua vihollinen oli järjestänyt puolustuksen. Eikö täällä kukaan osannut taistella? Ärtyneenä hän iski ensimmäistä lähelle sattunutta petomiestä teräksisellä hanskallaan. Otus lensi viitisen metriä, pudoten ilkeästi maahan ja jääden paikalleen liikkumattomana. ”Takaisin!” hän huusi karkealla kielellään. Järjestelmällisesti satapäinen ritariosasto teki täyskäännöksen, ottaen suunnakseen barrikadit.

Henrik seisoi kuolleen pastorin ruumiin äärissä. Hän ei ikinä ollut erityisemmin vaivautunut uskomaan Sigmariin, hän oli aina uskonut jumalien olleen vain köyhien ja epätoivoisten tapa paeta todellisuudesta. Totuus kuitenkin oli, että Sigmar oli tämän miehen kautta pitänyt vihollisen loitolla aina viimeiseen saakka. Kenties jumalista todellakin oli hyötyä. Henrik risti Martinin kylmät kädet tämän rinnan päälle. Kuolema oli ollut urhea.

”Ne tulevat takaisin!”, kuului pelokas huuto. Henrik kääntyi ympäri, kiipesi heikolle puutavarakasalle ja näki vihollisensa. Rivi riviltä kaaoksen ritarit lähestyivät, marssien järjestyksessä. Yksikään askel ei eronnut tahdista. Osasto pysähtyi vain muutaman metrin päähän barrikadista. Eteen astui kaaoksen suurvalittu, kyllästyneenä leikkeihin. Suurvalittu ei tarvinnut muita näiden surkeiden sittiäisten lopettamiseen. Se marssi barrikadille, ja iski sen miekallaan maahan.

Synkkä hahmo kohosi Weissenburgin viimeisten puolustajien ylle. Nopealla poikittaisella iskulla sen tulinen miekka tavoitti kaksi uhria. Jälleen uusi viilto jätti kolme sotilasta makaamaan maahan, henkensä menettäneinä. Conrad hyökkäsi valitun kimppuun, mutta tämän hehkuva terä pysäytti Conradin aseen, halkaisten sen kahtia. Conrad hoippuroi, ja nopealla liikkeellä valittu taklasi hänet maahan. Vikkelästi Von Ludenhofien viimeinen vesa hyökkäsi kostaakseen isänsä, mutta valittu pysäytti iskun vasemmalla kourallaan, vääntäen perintömiekan pois Henrikin kädestä. Menettäen tasapainonsa, Henrik kaatui maahan, josta Suurvalittu lähetti hänet ilmalennolle mahtavalla potkullaan rintakehään. Lento katkesi ikävästi läheisen rakennuksen seinään. Kuului ikävä rusahdus, ja Weissenburgin viimeinen komentaja valui tajuttomana maahan.

Valittu jatkoi teurastustaan, kunnes yksikään Henrikin keräämistä miehistä ei seissyt häntä vastaan. Lopulta hirviö rauhoittui, laski miekkansa, ja kääntyi, päästäen ilmoille vertahyytävän karjaisun. Piilossa kellareissaan, valitun huuto kuului jokaisen asukkaan korviin. He olivat hävinneet. Petomiehet valuivat portin läpi kaupunkiin. Weissenburg oli menetetty.

Huussin analyysi sanoikin kaiken joten ite tyydyn sanomaan että itse pidin ja paljon. Jatkoa!

Rogue kirjoitti: Stoorin viimeinen osa onkin sitten tasoltaan täsmälleen samaa kuin aikaisempikin. Parannuksia on turha etsiä, taso vain laskee. Mutta saatiinpas tämäkin alta pois.

Krrhm. Jatkoa ei ole eikä tipu.

Rogue kirjoitti:

Rogue kirjoitti: Stoorin viimeinen osa onkin sitten tasoltaan täsmälleen samaa kuin aikaisempikin. Parannuksia on turha etsiä, taso vain laskee. Mutta saatiinpas tämäkin alta pois.

Krrhm. Jatkoa ei ole eikä tipu.

No heruta ny vähäsen...