Katakombien ritarit
Lähetetty: Ti 15.05.2007 20:41
Yritin korjata edes osan virheistä mitä huussi osoitti. Katsotaan menikö yhtään paremmin. Ja ennenkuin kukaan kysyy, ei, tästä ei ole tulossa jatkoa. Koko stoori on tässä.
Katakombien ritarit
Kuu loi kalpean hehkunsa maahan, tehden uskollisesti osansa öisen kaupungin valaisemiseksi. Tummien ja pölyisten katulamppujen polttoaine oli jo kuukausia sitten loppunut, jättäen ne toimettomiksi. Monet muistivat kuinka uusien yljypolttimoiden tehoa mainostettiin. ”Milloinkaan ei ole enää pimeä, puhdas valo säteilee kaikkialle”, olivat kuuluneet iskulauseet. Kukaan ei ottanut huomioon, että toimiakseen valoja täytyisi huoltaa, ja nyt enää muutama hienostokortteli pysyi iloisena myös öisin. Pian kuu peittyisi pilviverhoon, ja täydellinen pimeys lankeaisi Weissenburgin ylle.
Yksinäinen hahmo kulki hitaasti talojen varjoissa. Pimeys sopi hänelle paremmin kuin hyvin. Vain kevyt askel rikkoi muuten täydellisen hiljaisuuden. Ainoastaan hetken kerrallaan olento pysytteli näkyvissä, ennen kuin katosi jälleen pimeyteen. Vanha mies huohotti hiljaisesti, pidellen kädellä kipeää polveaan, hieroen sitä, varmistaen sen toiminnan ennen piiloutumistaan jälleen varjoihin. Miehen pitkät, harmaat hiukset oli asetettu poninhännälle, ja viiksensä hyvin hoidetut. Vanhus oli sonnustautunut suurehkoon mustaan viittaan, joka yhdistettynä yön luonnottomaan synkkyyteen peitti tämän olemuksen mahdollisilta katseilta. Hän pilasi idyllistä kaupunkimaisemaa vain muutaman sekunnin.
Ainoastaan mustan kankaan hulmahtaminen kertoi miehen kääntyneen kahden mahtavan rakennuksen väliin jääneelle kujalle. Ikkunattomana, synkkänä ja kolkkona tämä käytävä oli viimeinen paikka minne kukaan normaali ihminen haluaisi astua.
Kujan suu oli leveydeltään vain puolisen metriä, mutta laajeni nopeasti talojen antaessa sille tilaa molemmin puolin. Hämähäkinseitit ja suunnaton määrä pölyä peittivät väylää, jota kukaan ei varmasti ollut käyttänyt vuosikausiin. Kaupunkilaiset eivät pitäneet tarpeellisena siivota kulkureittiä. Poissa silmistä, poissa mielestä oli heidän mottonsa. Julkisivun vastamaalattu punainen, joka yölläkin tuntui hehkuvan iloa ja lämpöä, vaihtui nopeasti rapistuneeseen maalipintaan, josta väri oli jo haalistunut ajan hampaan purressa hampaansa siihen. Samaa pystyi sanomaan kaupunkilaisista.
Päivisin asukkaat olivat ystävällisiä kaikille, iloiten ja nauraen, mutta välittömästi auringon hävittyä horisontin taakse ihmiset muuttuivat moraalittomiksi hirviöiksi, solvaten ja potkien jokaista, jotka uskalsivat näiden tielle asettua.
Tuskin kuuluva koputus ilmoitti vanhan miehen löytäneen etsimänsä. Hän oli pysähtynyt puuseinää asuttavan oven paksun tammioven eteen. Ovessa oleva metallinen kurkistusluukku avautui päästäen narskahtavan äänen. Luukun näkyi kelmeää valoa, kunnes sen peitti täydellisesti vihreä silmäpari, joka hitaasti tutkailivat koputtajan kasvoja. Luukku kalahti kiinni ja hetken kuluttua vanhus pystyi kuulemaan ovea suojelevan salvan liikahtavan paikaltaan.
Ovi avautui vain sen verran, että vanhus pystyi pujahtamaan oven ja seinän välistä sisään. Salvan välitön lukkiutuminen oven sulkeutumisen merkkinä merkitsi miehen olevan ainut, joka pääsisi sisään.
Mies oli alaspäin vievässä portaikossa, jonka loppua ei ovivahdin pienikokoinen kynttilä pystynyt valaisemaan. Vanhus katsahti ympärilleen. Toisin kuin ulkopuolelta, rakennuksen sisäseinät olivat harmaata kiveä, joka antoi huoneelle kolkon yleiskuvan. Hämähäkinseitit nurkissa ja kosteus seinissä kertoivat ettei portaikkoa käytetty kovinkaan usein. Vain minimaalinen syvennys oven vieressä toimi ovivahdin työalueena. Tähän hän oli asettanut pienen puujakkaran, jonka päälle vahti oli jo istuutunut. Hän oli pienikokoinen ihmismies, jonka kasvoja ei vanhus nähnyt niitä peittävän hupun takia. Vahti osoitti vasemmalla kädellään portaikkoa, ja sanomatta sanaakaan vanhus alkoi laskeutua pimeyteen.
Vanhus tunsi kivun polvessaan lisääntyvän, olisi vain ajankysymys milloin hän ei enää pystyisi kontrolloimaan kipua ja kaatuisi. Ajatus portaiden kulkemisesta vierimällä ei kuitenkaan viihdyttänyt vanhaa miestä, jonka arpiset kasvot muodostivat irvistyksen. Tuska polvessa oli helvetillinen.
Ikuisuudelta tuntuneen laskeutumisen kuluttua mies saavutti päämääränsä. Raollaan oleva ovi soi hienoisen valonsäkeen käytävään, jossa vanhus seisoi huohottaen. Hikipisaroita oli muodostunut hänen kasvoilleen, portaiden laskeutuminen oli ottanut voimille. Mies pyyhkäisi mustalla viitallaan otsaansa, ja astui lähemmäs.
Vanhus raotti ovea entisestään, katsahtaen sisään. Pitkä, kiviseinäinen huone vaikutti tyhjältä. Hän pystyi aistimaan paikan kosteuden kylmistä seinistä, joita yksikään kangas ei somistanut. Kiveen hakattuihin rautapidikkeisiin oli asetettu soihtuja, jotka loivat valonsa huoneeseen. Soihdut olivat palaneet korkeintaan tunnin. Huoneen toisella puolella oli samanlainen tamminen ovi, mitä hän käytti nytkin tukenaan. Huomion vei ilman muuta tilan keskelle asetettu pitkä ränsistynyt pöytä, jonka molemmille puolille oli asetettu tuolit neljälle ihmiselle. Lisäksi pöydän päässä oli yksi istuin lisää, mutta tälle mies ei ikinä tulisi istahtamaan.
”Kahdeksan ja yksi”, pääsi kuiskaus miehen suusta. Vanhuksen kasvoja hetki sitten peittänyt tuska vaihtui leveään hymyyn. Hän oli saapunut paikalle, vastoin kaikkien odotuksia. Hän oli vihdoinkin astunut sisään pyhään kokoushuoneeseen. Vanhus repäisi oven ammolleen ja astui sisään. Musta viitta valahti pois hänen päältään, paljastaen vanhuksen vaateparren. Verenpunainen röyhelöpaita oli avoin, ja sen alta paljastui rautainen rintapanssari, joka kiilsi himmeästi soihtujen valossa. Vanhus oli päättänyt jättää varovaisuuden, hänen askeleensa kaikuivat kivisen huoneen seinissä miehen nilkuttaessa pöydän eteen, siirtäen kätensä yhden tuolin selkänojaan, silittäen sitä hennosti. Hitaasti hän siirsi ruumiinsa tuolin eteen, ja laskeutui sille.
Kammion perimmäinen ovi aukesi, ja hiljainen puheensorina täytti huoneen. Seitsemän verenpunaiseen pukeutunutta tummatukkaista nuorta miestä astui kammioon, iloisesti keskenään keskustellen. Jokainen miehistä oli omalla tavallaan komea, ja jokaisen ruumis oli fyysisesti huippuunsa trimmattu. Heistä pystyi miltei aistimaan nopeuden ja voiman, heidän rinnallaan vanhus näytti avuttomalta. Osalla puhujista oli kädessään kultainen pikari puolillaan viiniä, kalleinta mitä rahalla sai. Keskustelu loppui kuin seinään miesten huomatessa vanhuksen.
”Sinä”, sihahti näennäisesti vanhin miehistä.
”Aivan, minä”, vanhus vastasi kantavalla äänellään, joka jäi kaikumaan kolkossa huoneessa. ”Et odottanut minua, poikaseni?”
Mies tyytyi vain tuijottamaan harmaatukkaista vanhusta, ilmeisesti kykenemättä uskomaan että tämä todellakin istui paraikaa tuolillaan, sillä tuoli todella oli osoitettu hänelle, istuen siinä kuin valtaistuimella, katsellen häntä ja hänen seuralaisiaan nenänvarttaan pitkin.
”Mistä lähtien seurastamme on tullut lasten leikkipaikka?”, vanhus nousi tuolistaan, ilmeisesti viitaten muiden jäsenten nuoreen ikään. Kukaan ei vastannut.
”Mistä lähtien seurastamme on tullut juoppojen kokoontumispaikka?”, hän käveli lähemmäs seuralaisiaan. Vieläkään ei kukaan avannut suutaan.
”Ja mistä lähtien”, vanhus nappasi pikarin pois yhden nuoren kädestä, murskaten sen kädessään. Punainen viini läiskyi harmaalle kivelle, värjäten sitä kevyesti. Nuoret perääntyivät yhä taemmas.
”Mistä lähtien viini on ollut suurin himonne?”, vanhus karjui muille läsnäolijoille.
Muut perääntyivät vanhuksen edessä, sillä miehessä todellakin piili mahti, josta nuorukaiset eivät osanneet kuvitellakaan. Jalan jomotus unohtui vanhuksen menettäessä järkensä. Raivo suorastaan hehkui hänestä, hänen olemuksensa nuoreni, varjonsa piteni, lopulta imaisten soihtujen liekit sisäänsä. Kaikki valo huoneesta hävisi. Pimeys täytti maanalaisen kammion. Vanhuksen silmät, alkujaan syvän siniset, vaihtoivat väriään, laajenivat. Silmistä paistoi punainen hehku, villi karjunta kuului ulos kujalle saakka.
Silmää nopeammin vanhus oli iskenyt kiinni nuorukaiseen, jonka pikarin oli murskannut. Nuoruus kohtasi kokemuksen, ja taipui. Rusahtaen nuorukainen osui kiviseen seinään, ja sekunnin sadasosan aikana vanhus oli iskenyt nyrkkinsä tämän palleaan. Rautainen panssari murtui kuin keksi vanhan miehen voiman alla, ja vanhus iski kyntensä nuorukaisen lihaan. Kuin valtava hirviö vanhus laski päänsä yhä karkuun pyristelevän miehen kaulalle. Nuorukaisen kirkuna kaikui ylös kivistä portaikkoa.
Kuului sormien napautus, ja soihdut syttyivät jälleen palamaan, kun eivät olisi ikinä sammuneetkaan. Portaikon suuhun oli ilmestynyt pitkään siniseen viittaan asustautunut huoliteltu mies. Vasemmassa silmässään hänellä oli monokkeli, ja päässään sininen silkkipytty. Miehestä aisti vanhuuden ja kokemuksen, mutta silti hän näytti korkeintaan kolmikymmenvuotiaalta. Selvästi aatelista sukua.
”Kiitos, tuo riittää tältä erää”, mies vastasi. ”Laske Wilhelm maahan, ole kiltti”.
Vanhus vetäisi kätensä pois nuorukaisen rinnasta, ja tämä valui kuolleena lattialle. Hän kumarsi syvään.
”Anna anteeksi oi kreivi, huuleni eivät ole vähään aikaan maistaneet verta, en pystynyt hillitsemään itseäni enää”.
”Ei huolta, ei huolta”, kreivi Von Draken huikkasi heilauttaen kättään rennosti, astuen nopeasti peremmälle. Katsahtaen nurkassa piileskeleviin nuoriin vampyyreihin, hänen suupielilleen kaartui ivahymy.
”Aloitammeko, vai kutsuinko teidät tänne turhaan?”.
Katakombien ritarit
Kuu loi kalpean hehkunsa maahan, tehden uskollisesti osansa öisen kaupungin valaisemiseksi. Tummien ja pölyisten katulamppujen polttoaine oli jo kuukausia sitten loppunut, jättäen ne toimettomiksi. Monet muistivat kuinka uusien yljypolttimoiden tehoa mainostettiin. ”Milloinkaan ei ole enää pimeä, puhdas valo säteilee kaikkialle”, olivat kuuluneet iskulauseet. Kukaan ei ottanut huomioon, että toimiakseen valoja täytyisi huoltaa, ja nyt enää muutama hienostokortteli pysyi iloisena myös öisin. Pian kuu peittyisi pilviverhoon, ja täydellinen pimeys lankeaisi Weissenburgin ylle.
Yksinäinen hahmo kulki hitaasti talojen varjoissa. Pimeys sopi hänelle paremmin kuin hyvin. Vain kevyt askel rikkoi muuten täydellisen hiljaisuuden. Ainoastaan hetken kerrallaan olento pysytteli näkyvissä, ennen kuin katosi jälleen pimeyteen. Vanha mies huohotti hiljaisesti, pidellen kädellä kipeää polveaan, hieroen sitä, varmistaen sen toiminnan ennen piiloutumistaan jälleen varjoihin. Miehen pitkät, harmaat hiukset oli asetettu poninhännälle, ja viiksensä hyvin hoidetut. Vanhus oli sonnustautunut suurehkoon mustaan viittaan, joka yhdistettynä yön luonnottomaan synkkyyteen peitti tämän olemuksen mahdollisilta katseilta. Hän pilasi idyllistä kaupunkimaisemaa vain muutaman sekunnin.
Ainoastaan mustan kankaan hulmahtaminen kertoi miehen kääntyneen kahden mahtavan rakennuksen väliin jääneelle kujalle. Ikkunattomana, synkkänä ja kolkkona tämä käytävä oli viimeinen paikka minne kukaan normaali ihminen haluaisi astua.
Kujan suu oli leveydeltään vain puolisen metriä, mutta laajeni nopeasti talojen antaessa sille tilaa molemmin puolin. Hämähäkinseitit ja suunnaton määrä pölyä peittivät väylää, jota kukaan ei varmasti ollut käyttänyt vuosikausiin. Kaupunkilaiset eivät pitäneet tarpeellisena siivota kulkureittiä. Poissa silmistä, poissa mielestä oli heidän mottonsa. Julkisivun vastamaalattu punainen, joka yölläkin tuntui hehkuvan iloa ja lämpöä, vaihtui nopeasti rapistuneeseen maalipintaan, josta väri oli jo haalistunut ajan hampaan purressa hampaansa siihen. Samaa pystyi sanomaan kaupunkilaisista.
Päivisin asukkaat olivat ystävällisiä kaikille, iloiten ja nauraen, mutta välittömästi auringon hävittyä horisontin taakse ihmiset muuttuivat moraalittomiksi hirviöiksi, solvaten ja potkien jokaista, jotka uskalsivat näiden tielle asettua.
Tuskin kuuluva koputus ilmoitti vanhan miehen löytäneen etsimänsä. Hän oli pysähtynyt puuseinää asuttavan oven paksun tammioven eteen. Ovessa oleva metallinen kurkistusluukku avautui päästäen narskahtavan äänen. Luukun näkyi kelmeää valoa, kunnes sen peitti täydellisesti vihreä silmäpari, joka hitaasti tutkailivat koputtajan kasvoja. Luukku kalahti kiinni ja hetken kuluttua vanhus pystyi kuulemaan ovea suojelevan salvan liikahtavan paikaltaan.
Ovi avautui vain sen verran, että vanhus pystyi pujahtamaan oven ja seinän välistä sisään. Salvan välitön lukkiutuminen oven sulkeutumisen merkkinä merkitsi miehen olevan ainut, joka pääsisi sisään.
Mies oli alaspäin vievässä portaikossa, jonka loppua ei ovivahdin pienikokoinen kynttilä pystynyt valaisemaan. Vanhus katsahti ympärilleen. Toisin kuin ulkopuolelta, rakennuksen sisäseinät olivat harmaata kiveä, joka antoi huoneelle kolkon yleiskuvan. Hämähäkinseitit nurkissa ja kosteus seinissä kertoivat ettei portaikkoa käytetty kovinkaan usein. Vain minimaalinen syvennys oven vieressä toimi ovivahdin työalueena. Tähän hän oli asettanut pienen puujakkaran, jonka päälle vahti oli jo istuutunut. Hän oli pienikokoinen ihmismies, jonka kasvoja ei vanhus nähnyt niitä peittävän hupun takia. Vahti osoitti vasemmalla kädellään portaikkoa, ja sanomatta sanaakaan vanhus alkoi laskeutua pimeyteen.
Vanhus tunsi kivun polvessaan lisääntyvän, olisi vain ajankysymys milloin hän ei enää pystyisi kontrolloimaan kipua ja kaatuisi. Ajatus portaiden kulkemisesta vierimällä ei kuitenkaan viihdyttänyt vanhaa miestä, jonka arpiset kasvot muodostivat irvistyksen. Tuska polvessa oli helvetillinen.
Ikuisuudelta tuntuneen laskeutumisen kuluttua mies saavutti päämääränsä. Raollaan oleva ovi soi hienoisen valonsäkeen käytävään, jossa vanhus seisoi huohottaen. Hikipisaroita oli muodostunut hänen kasvoilleen, portaiden laskeutuminen oli ottanut voimille. Mies pyyhkäisi mustalla viitallaan otsaansa, ja astui lähemmäs.
Vanhus raotti ovea entisestään, katsahtaen sisään. Pitkä, kiviseinäinen huone vaikutti tyhjältä. Hän pystyi aistimaan paikan kosteuden kylmistä seinistä, joita yksikään kangas ei somistanut. Kiveen hakattuihin rautapidikkeisiin oli asetettu soihtuja, jotka loivat valonsa huoneeseen. Soihdut olivat palaneet korkeintaan tunnin. Huoneen toisella puolella oli samanlainen tamminen ovi, mitä hän käytti nytkin tukenaan. Huomion vei ilman muuta tilan keskelle asetettu pitkä ränsistynyt pöytä, jonka molemmille puolille oli asetettu tuolit neljälle ihmiselle. Lisäksi pöydän päässä oli yksi istuin lisää, mutta tälle mies ei ikinä tulisi istahtamaan.
”Kahdeksan ja yksi”, pääsi kuiskaus miehen suusta. Vanhuksen kasvoja hetki sitten peittänyt tuska vaihtui leveään hymyyn. Hän oli saapunut paikalle, vastoin kaikkien odotuksia. Hän oli vihdoinkin astunut sisään pyhään kokoushuoneeseen. Vanhus repäisi oven ammolleen ja astui sisään. Musta viitta valahti pois hänen päältään, paljastaen vanhuksen vaateparren. Verenpunainen röyhelöpaita oli avoin, ja sen alta paljastui rautainen rintapanssari, joka kiilsi himmeästi soihtujen valossa. Vanhus oli päättänyt jättää varovaisuuden, hänen askeleensa kaikuivat kivisen huoneen seinissä miehen nilkuttaessa pöydän eteen, siirtäen kätensä yhden tuolin selkänojaan, silittäen sitä hennosti. Hitaasti hän siirsi ruumiinsa tuolin eteen, ja laskeutui sille.
Kammion perimmäinen ovi aukesi, ja hiljainen puheensorina täytti huoneen. Seitsemän verenpunaiseen pukeutunutta tummatukkaista nuorta miestä astui kammioon, iloisesti keskenään keskustellen. Jokainen miehistä oli omalla tavallaan komea, ja jokaisen ruumis oli fyysisesti huippuunsa trimmattu. Heistä pystyi miltei aistimaan nopeuden ja voiman, heidän rinnallaan vanhus näytti avuttomalta. Osalla puhujista oli kädessään kultainen pikari puolillaan viiniä, kalleinta mitä rahalla sai. Keskustelu loppui kuin seinään miesten huomatessa vanhuksen.
”Sinä”, sihahti näennäisesti vanhin miehistä.
”Aivan, minä”, vanhus vastasi kantavalla äänellään, joka jäi kaikumaan kolkossa huoneessa. ”Et odottanut minua, poikaseni?”
Mies tyytyi vain tuijottamaan harmaatukkaista vanhusta, ilmeisesti kykenemättä uskomaan että tämä todellakin istui paraikaa tuolillaan, sillä tuoli todella oli osoitettu hänelle, istuen siinä kuin valtaistuimella, katsellen häntä ja hänen seuralaisiaan nenänvarttaan pitkin.
”Mistä lähtien seurastamme on tullut lasten leikkipaikka?”, vanhus nousi tuolistaan, ilmeisesti viitaten muiden jäsenten nuoreen ikään. Kukaan ei vastannut.
”Mistä lähtien seurastamme on tullut juoppojen kokoontumispaikka?”, hän käveli lähemmäs seuralaisiaan. Vieläkään ei kukaan avannut suutaan.
”Ja mistä lähtien”, vanhus nappasi pikarin pois yhden nuoren kädestä, murskaten sen kädessään. Punainen viini läiskyi harmaalle kivelle, värjäten sitä kevyesti. Nuoret perääntyivät yhä taemmas.
”Mistä lähtien viini on ollut suurin himonne?”, vanhus karjui muille läsnäolijoille.
Muut perääntyivät vanhuksen edessä, sillä miehessä todellakin piili mahti, josta nuorukaiset eivät osanneet kuvitellakaan. Jalan jomotus unohtui vanhuksen menettäessä järkensä. Raivo suorastaan hehkui hänestä, hänen olemuksensa nuoreni, varjonsa piteni, lopulta imaisten soihtujen liekit sisäänsä. Kaikki valo huoneesta hävisi. Pimeys täytti maanalaisen kammion. Vanhuksen silmät, alkujaan syvän siniset, vaihtoivat väriään, laajenivat. Silmistä paistoi punainen hehku, villi karjunta kuului ulos kujalle saakka.
Silmää nopeammin vanhus oli iskenyt kiinni nuorukaiseen, jonka pikarin oli murskannut. Nuoruus kohtasi kokemuksen, ja taipui. Rusahtaen nuorukainen osui kiviseen seinään, ja sekunnin sadasosan aikana vanhus oli iskenyt nyrkkinsä tämän palleaan. Rautainen panssari murtui kuin keksi vanhan miehen voiman alla, ja vanhus iski kyntensä nuorukaisen lihaan. Kuin valtava hirviö vanhus laski päänsä yhä karkuun pyristelevän miehen kaulalle. Nuorukaisen kirkuna kaikui ylös kivistä portaikkoa.
Kuului sormien napautus, ja soihdut syttyivät jälleen palamaan, kun eivät olisi ikinä sammuneetkaan. Portaikon suuhun oli ilmestynyt pitkään siniseen viittaan asustautunut huoliteltu mies. Vasemmassa silmässään hänellä oli monokkeli, ja päässään sininen silkkipytty. Miehestä aisti vanhuuden ja kokemuksen, mutta silti hän näytti korkeintaan kolmikymmenvuotiaalta. Selvästi aatelista sukua.
”Kiitos, tuo riittää tältä erää”, mies vastasi. ”Laske Wilhelm maahan, ole kiltti”.
Vanhus vetäisi kätensä pois nuorukaisen rinnasta, ja tämä valui kuolleena lattialle. Hän kumarsi syvään.
”Anna anteeksi oi kreivi, huuleni eivät ole vähään aikaan maistaneet verta, en pystynyt hillitsemään itseäni enää”.
”Ei huolta, ei huolta”, kreivi Von Draken huikkasi heilauttaen kättään rennosti, astuen nopeasti peremmälle. Katsahtaen nurkassa piileskeleviin nuoriin vampyyreihin, hänen suupielilleen kaartui ivahymy.
”Aloitammeko, vai kutsuinko teidät tänne turhaan?”.
