Aito Sigmarin palvelija
Lähetetty: Ke 06.06.2007 22:44
Aito Sigmarin palvelija
Edward puristi hevosensa ohjaimia vasemmassa kädessään. Vähä vähältä hän kannusti sitä yhä nopeampaan juoksuun samalla, kun kaksikymmentä muuta sotilasta hänen vierellään teki samoin.
Maa oli luminen, mutta sitä ei ollut satanut liikaa, jotta hevoset eivät voisi saavuttaa täyttä nopeuttaan. Niiden kavioiden jyly kasvoi kuin ukkonen, kun ne lähenivät edessä olevaa kylää.
Edward vilkaisi oikealle puolelleen ja näki miehen kasvot. Ne olivat nuoren miehen kasvot, jotka olivat jännittyneet ankaraan ilmeeseen. Edward oli kuullut nuorukaisen nimen joskus pari päivää sitten, muttei pystynyt muistamaan sitä. Niin kuin sillä muka olisi ollut jotain väliä, hän ajatteli.
Edessä oleva kylä läheni lähestymistään ja hevosten kavioiden jylyn yli pystyi jo kuulemaan sieltä tulevia huutoja. Vähän lähemmäksi tultaessa pystyi jo näkemään sinne tänne juoksevia ihmisiä ja eläimiä. Osa heistä juoksi ulos eläimennahkaisista teltoista, osa taas juoksi niihin sisään.
Kymmenen metrin päässä lähimmästä ihmisestä Edward nosti pistoolinsa tätä kohti ja ampui. Mies kuoli ja kaatui kylmään maahan selälleen.
Vauhtiaan hidastamatta hän ratsasti miehen yli ja huusi.
Nopealla liikkeellä hän laittoi pistoolin takaisin koteloon ja veti miekan esiin.
Laajassa kaaressa sivaltaen hän löi oikealle ja vasemmalle, kasvoja katsomatta, nimiä kyselemättä.
Nyt hän näki nuoren naisen juoksevan ulos lähellä olevasta teltasta vaatteilla peitelty mytty sylissään. Ajattelematta hän karautti ratsunsa naisen perään.
Hän oli jo saavuttamassa tätä, kun kaksi miestä pysäytti hänet.
Toinen löi kirveellä hänen hevostaan kaulaan, tappaen sen. Edwardin mielen valtasi viha ja muutamalla tarkalla lyönnillä hän tappoi vastustajansa.
jäljellejäänyt mies päästi huudon, ei kivusta vaan raivosta ja kävi hänen kimppuunsa.
Edward torjui muutaman miehen hyökkäyksistä, mutta yksi läpäisi hänen puolustuksensa ja rintapanssarinsa. Tällöin hän tosin avasi oman puolustuksensa päästäen Edwardin miekan sydämeensä.
Vedettyään miekkansa irti elottomasta miehestä hän vilkaisi omaa haavaansa.
Helpotuksesta luojaansa kiittäen hän totesi sen naarmuksi ja jatkoi matkaansa läpi taistelun kohti naista, joka yritti pyrkiä läheiselle joelle.
Nainen oli jotenkin onnistunut irtautumaan taistelusta ja juoksi mytty sylissään kohti jäätynyttä jokea. Se oli nopein pakoreitti, mutta myös vaarallisin.
Kohta hän jo oli päässyt hyvänmatkaa jäälle.
Hän ei katsonut taakseen, mutta jos olisi, olisi hän nähnyt Edwardin lataamassa pistooliaan joen penkereellä.
”Keisarin nimeen, pysähdy!”
Jäätä pitkin kantautuva ääni oli niin voimakas ja ankara, että jopa pakenevan äidin oli vasten tahtoaan toteltava sitä.
”Tule tänne, nainen. Keisari kyllä antaa rikoksesi anteeksi.”
Hitaasti nainen kääntyi ympäri ja kylmä katse silmissään tuijotti Edwardia.
”Mikä sitten on rikokseni, oi Keisarin palvelija? Minä tai kansani ei ole hyökännyt tai koskaan aikonut hyökätä maillenne tai muutenkaan vahingoittanut teitä. Olemmehan samaa lihaa ja verta.
Kerro siis rikokseni, oi Keisarin palvelija.”
Yllättyneenä naisen vastauksesta ja tämän hyvästä Keisarikunnan kielen taidosta Edward epäröi sekunnin, mutta sai sen jälkeen vastauksen suustaan.
”Pappimme syyttävät teitä vääräuskoisuudesta ja Sigmarin hylkäämisestä vieraiden jumalien takia. Se on rikoksista anteeksiantamattomin ja rangaistuksena siitä on nopea ja armollinen kuolema.”
Mytty yhä sylissään nainen tuijotti Edwardia.
”Keitä ovat nämä pappinne, jotka niin kärkkäästi meidät tuomitsevat? Kuka on parempi sanomaan, että hänen uskonsa on oikea? Syytöksesi eivät päde täällä, oi muukalainen.”
Edward tunsi vihansa nostavan päätään ja vastasi paitsi raivon täyteisellä huudolla, myös nostamalla pistoolinsa kohti naista.
”Jumalanpilkkaa! Sigmar on ainoa oikea totuus senkin kaaoksen epäsikiön narttu! Kadu sanojasi ja alistu oikean Herran palvelijan tahtoon tulemalla tänne ja vastaamalla Jumalaasi vastaan tekemistäsi rikoksista!”
Nainen ei liikkunut tuumaakaan, mutta hänen kasvonsa kävivät ensin säälin ja sitten halveksunnan puolilla. Myttyään puristan hän vastasi varmalla, vakaalla äänellä.
”Ei.”
Kääntyen paikallaan nainen lähti juoksemaan kohti vastarantaa ja sen metsiä.
Edward teki samoin.
Vaikka nainen ammensi kaikki voimansa pakoon, katkasi Edwardin pistoolin kivinen luoti viimeiset toiveet siitä nopealla, verisellä viivalla.
Hitaasti Edward käveli maassa makaavan naisen luo, hänen itsekurinsa jälleen palautettuna.
Vasta silloin hän huomasi paitsi naisen juosseen paljain jaloin kylmällä jäällä, myös tämän mytyn sisällön.
Hetken lasta katsottuaan hän nosti tämän käteensä naisen katsoessa avuttomana verisessä lammikossa.
Lapsi oli pieni, ehkä parin kuukauden ikäinen. Se tuntui nukkuvan, mikä oli ihme ottaen huomioon kaiken sen melun, mitä ympärillä oli viimeisen puolentunnin aikana ollut.
Silloin lapsen äiti nosti nopeasti kylmenevän kätensä tätä kohti kuoleva anelu huulillaan.
”Taidan pitää lapsen. Ehkä hän Keisarin syvässä sylissä oppii kunnian ja uskollisuuden oikean merkityksen ja joskus vielä taistelee hänen puolestaan. Vaikka toisaalta pahuudella on tapana periytyä ja juurtua syvälle…”
Siirtäen lapsen painon yhdelle kädelle Edward otti tukevan otteen miekkansa kahvasta ja metallisen kilahduksen saattelemana veti sen esiin.
Terä upposi syvälle lihaan ja punainen lammikko laajeni valkoiselle lumelle.
Samalla kuitenkin tuuli puhalsi tämän punavalkoisen ja ohuen peitteen syrjään paljastaen allaan olevan mustan, pohjattoman syvyyden.
Kauhun jähmettämänä Edward huomasi useat pienet raot muuten sileässä jäässä. Raot, jotka koko ajan laajenivat ja syvenivät hänen lihansa, verensä ja haarniskansa alla.
Raot, jotka vetivät hänet pohjattomaan mustuuteen.
Siis hänet ja vastasyntyneen lapsen.
Edward puristi hevosensa ohjaimia vasemmassa kädessään. Vähä vähältä hän kannusti sitä yhä nopeampaan juoksuun samalla, kun kaksikymmentä muuta sotilasta hänen vierellään teki samoin.
Maa oli luminen, mutta sitä ei ollut satanut liikaa, jotta hevoset eivät voisi saavuttaa täyttä nopeuttaan. Niiden kavioiden jyly kasvoi kuin ukkonen, kun ne lähenivät edessä olevaa kylää.
Edward vilkaisi oikealle puolelleen ja näki miehen kasvot. Ne olivat nuoren miehen kasvot, jotka olivat jännittyneet ankaraan ilmeeseen. Edward oli kuullut nuorukaisen nimen joskus pari päivää sitten, muttei pystynyt muistamaan sitä. Niin kuin sillä muka olisi ollut jotain väliä, hän ajatteli.
Edessä oleva kylä läheni lähestymistään ja hevosten kavioiden jylyn yli pystyi jo kuulemaan sieltä tulevia huutoja. Vähän lähemmäksi tultaessa pystyi jo näkemään sinne tänne juoksevia ihmisiä ja eläimiä. Osa heistä juoksi ulos eläimennahkaisista teltoista, osa taas juoksi niihin sisään.
Kymmenen metrin päässä lähimmästä ihmisestä Edward nosti pistoolinsa tätä kohti ja ampui. Mies kuoli ja kaatui kylmään maahan selälleen.
Vauhtiaan hidastamatta hän ratsasti miehen yli ja huusi.
Nopealla liikkeellä hän laittoi pistoolin takaisin koteloon ja veti miekan esiin.
Laajassa kaaressa sivaltaen hän löi oikealle ja vasemmalle, kasvoja katsomatta, nimiä kyselemättä.
Nyt hän näki nuoren naisen juoksevan ulos lähellä olevasta teltasta vaatteilla peitelty mytty sylissään. Ajattelematta hän karautti ratsunsa naisen perään.
Hän oli jo saavuttamassa tätä, kun kaksi miestä pysäytti hänet.
Toinen löi kirveellä hänen hevostaan kaulaan, tappaen sen. Edwardin mielen valtasi viha ja muutamalla tarkalla lyönnillä hän tappoi vastustajansa.
jäljellejäänyt mies päästi huudon, ei kivusta vaan raivosta ja kävi hänen kimppuunsa.
Edward torjui muutaman miehen hyökkäyksistä, mutta yksi läpäisi hänen puolustuksensa ja rintapanssarinsa. Tällöin hän tosin avasi oman puolustuksensa päästäen Edwardin miekan sydämeensä.
Vedettyään miekkansa irti elottomasta miehestä hän vilkaisi omaa haavaansa.
Helpotuksesta luojaansa kiittäen hän totesi sen naarmuksi ja jatkoi matkaansa läpi taistelun kohti naista, joka yritti pyrkiä läheiselle joelle.
Nainen oli jotenkin onnistunut irtautumaan taistelusta ja juoksi mytty sylissään kohti jäätynyttä jokea. Se oli nopein pakoreitti, mutta myös vaarallisin.
Kohta hän jo oli päässyt hyvänmatkaa jäälle.
Hän ei katsonut taakseen, mutta jos olisi, olisi hän nähnyt Edwardin lataamassa pistooliaan joen penkereellä.
”Keisarin nimeen, pysähdy!”
Jäätä pitkin kantautuva ääni oli niin voimakas ja ankara, että jopa pakenevan äidin oli vasten tahtoaan toteltava sitä.
”Tule tänne, nainen. Keisari kyllä antaa rikoksesi anteeksi.”
Hitaasti nainen kääntyi ympäri ja kylmä katse silmissään tuijotti Edwardia.
”Mikä sitten on rikokseni, oi Keisarin palvelija? Minä tai kansani ei ole hyökännyt tai koskaan aikonut hyökätä maillenne tai muutenkaan vahingoittanut teitä. Olemmehan samaa lihaa ja verta.
Kerro siis rikokseni, oi Keisarin palvelija.”
Yllättyneenä naisen vastauksesta ja tämän hyvästä Keisarikunnan kielen taidosta Edward epäröi sekunnin, mutta sai sen jälkeen vastauksen suustaan.
”Pappimme syyttävät teitä vääräuskoisuudesta ja Sigmarin hylkäämisestä vieraiden jumalien takia. Se on rikoksista anteeksiantamattomin ja rangaistuksena siitä on nopea ja armollinen kuolema.”
Mytty yhä sylissään nainen tuijotti Edwardia.
”Keitä ovat nämä pappinne, jotka niin kärkkäästi meidät tuomitsevat? Kuka on parempi sanomaan, että hänen uskonsa on oikea? Syytöksesi eivät päde täällä, oi muukalainen.”
Edward tunsi vihansa nostavan päätään ja vastasi paitsi raivon täyteisellä huudolla, myös nostamalla pistoolinsa kohti naista.
”Jumalanpilkkaa! Sigmar on ainoa oikea totuus senkin kaaoksen epäsikiön narttu! Kadu sanojasi ja alistu oikean Herran palvelijan tahtoon tulemalla tänne ja vastaamalla Jumalaasi vastaan tekemistäsi rikoksista!”
Nainen ei liikkunut tuumaakaan, mutta hänen kasvonsa kävivät ensin säälin ja sitten halveksunnan puolilla. Myttyään puristan hän vastasi varmalla, vakaalla äänellä.
”Ei.”
Kääntyen paikallaan nainen lähti juoksemaan kohti vastarantaa ja sen metsiä.
Edward teki samoin.
Vaikka nainen ammensi kaikki voimansa pakoon, katkasi Edwardin pistoolin kivinen luoti viimeiset toiveet siitä nopealla, verisellä viivalla.
Hitaasti Edward käveli maassa makaavan naisen luo, hänen itsekurinsa jälleen palautettuna.
Vasta silloin hän huomasi paitsi naisen juosseen paljain jaloin kylmällä jäällä, myös tämän mytyn sisällön.
Hetken lasta katsottuaan hän nosti tämän käteensä naisen katsoessa avuttomana verisessä lammikossa.
Lapsi oli pieni, ehkä parin kuukauden ikäinen. Se tuntui nukkuvan, mikä oli ihme ottaen huomioon kaiken sen melun, mitä ympärillä oli viimeisen puolentunnin aikana ollut.
Silloin lapsen äiti nosti nopeasti kylmenevän kätensä tätä kohti kuoleva anelu huulillaan.
”Taidan pitää lapsen. Ehkä hän Keisarin syvässä sylissä oppii kunnian ja uskollisuuden oikean merkityksen ja joskus vielä taistelee hänen puolestaan. Vaikka toisaalta pahuudella on tapana periytyä ja juurtua syvälle…”
Siirtäen lapsen painon yhdelle kädelle Edward otti tukevan otteen miekkansa kahvasta ja metallisen kilahduksen saattelemana veti sen esiin.
Terä upposi syvälle lihaan ja punainen lammikko laajeni valkoiselle lumelle.
Samalla kuitenkin tuuli puhalsi tämän punavalkoisen ja ohuen peitteen syrjään paljastaen allaan olevan mustan, pohjattoman syvyyden.
Kauhun jähmettämänä Edward huomasi useat pienet raot muuten sileässä jäässä. Raot, jotka koko ajan laajenivat ja syvenivät hänen lihansa, verensä ja haarniskansa alla.
Raot, jotka vetivät hänet pohjattomaan mustuuteen.
Siis hänet ja vastasyntyneen lapsen.
Kyllä Rogue paremmin kirjoittaa (toistaiseksi 
)