Epäilyksiä
Lähetetty: La 21.07.2007 09:37
Tällä kertaa tarina ei liity Kruunajaiset-tarinaan, vaan on pieni välinäytös joka vaati päästä paperille. Toivottavasti edes joku vaivautuu kommentoimaan tätä.
Kersantti Auburn juoksi pitkin komentokeskuksen käytävää. Hän oli jo myöhässä käskynjaosta eikä halunnut että häntä jouduttaisiin odottamaan. Hänen asemansa oli muutenkin kyseenalainen, ainakin hänen mielestään. Olihan hän ensimmäinen kokelas Coraxin Poikien historiassa joka oli saanut oikeuden osallistua Pyhän Voiman riittiin ja noussut kersantin arvoon. Auburn mietti miten selittäisi myöhästymisensä, kun äkkiä sekä hänen ajatuksensa että juoksunsa katkesi hänen törmätessään nurkan takaa ilmestyneeseen tummaan hahmoon. Auburn astui taaksepäin pidellen nenäänsä ja katsoi mihin oli törmännyt. Kolme mariinia mustissa panssareissaan katsoi häneen kummeksuen. Auburnilla oli päällään kokelaan panssari jota hän joutui pitämään kunnes hänen kehoaan muokattaisiin yhteensopivaksi mariinien taistelupanssarin kanssa, joten hän oli puolta päätä lyhyempi kuin hänen edessään seisovat hahmot. Heillä ei ollut kypärää päässään, joten Auburn näki selvästi heidän bioniikalla käsitellyt kasvonsa ja mustat tatuoinnit naamalla. Heidän kehoaan oli käsitelty bioniikalla muutenkin. Kahdella heistä oli vasemman kämmenen tilalla hopeisenhohtoinen kämmen, kolmannella koko vasen käsi oli korvattu bionisella.
- Kuka täällä törmäilee ympäriinsä? keskimmäinen mariineista kysyi vihaisella äänellä. Vastaa, kokelas! Tuollainen käytös ei ole sopivaa, varsinkaan sinun asemassasi.
- Kersantti Auburn, Coraxin Poikien ensimmäinen komppania kymmenes ryhmä, Auburn vastasi ja sai samalla mieleensä keitä mariinit olivat.
He kuuluivat Rautakäsien jaostoon, yhteen Ensimmäisistä Legioonista. Mariineita joiden uskollisuus kuului yhtä paljon Konejumalalle kuin Keisarille.
- Kersantti? mariini naurahti ja tönäisi Auburnia bionisella kädellään. Mitä pelleilyä tämä on? Vaikka oletkin siunattu konejumalan kädellä ei sinussa ole selvästikään ainesta vielä edes tavalliseksi rivisotilaaksi, saati sitten kersantiksi.
Auburn puri huulta ja vilkaisi vasenta kättään. Hän oli menettänyt sen riitin yhteydessä ja oli saanut bionisen käden entisen tilalle. Hän ei vielä ollut tottunut ajatukseen kätensä luonteesta, joten toisen mariinin syyttävä sävy hämmensi häntä.
- Noh? Veikö kissa kielesi vai eivätkö Coraxin lapset vieläkään tiedä paikkaansa? mariini sanoi ja tönäisi Auburnia uudestaan.
- Jos loukkasin teitä jotenkin olen pahoillani, Auburn sanoi vihaisena. Jos teillä ei ole muuta asiaa kuin töniä minua voisitteko väistää jotta pääsen jatkamaan matkaani?
- Vai että jatkamaan matkaasi? Tästä käytöksestä lähtee raportti esimiehellesi, kokelas. Kuka hän on?
- Jaoston komentaja Alheimen, vastasi ääni heidän takaansa.
Rautakädet kääntyivät ja näkivät taakseen kävelleen hahmon. Hänkin oli mariini, pukeutuneena taistelupanssariin jonka päällä hän piti kaapua. Kaapu, kuten sen alta näkyvä panssari, oli värjätty oikealta puolelta valkoiseksi ja vasemmalta puolelta mustaksi. Auburn tunnisti hänet, hän oli kersantti Heeros, Coraxin Poikien toisesta komppaniasta. Rautakädet ottivat asennon ja tervehtivät Heerosta aquilan merkillä ja Auburnia puhutellut sanoi kohteliaasti:
- Sir, pahoittelen häiriötä. Olimme vain nuhtelemassa kokelastanne hänen käyt...
- Kersanttia. Auburn on kersantti siinä missä minäkin, osoitettuaan arvonsa ja pätevyytensä jaostomme pyhien sääntöjen mukaan. Ja keitä te olette?
- Ragus, Rautakäsien viidennen klaanikomppanian taistelija. Tässä ovat toverini Octar ja Rhend. Pahoittelen käytöstäni, en ollut tietoi...
- Tietämättömyys ei ole oikeutus käytöksellenne veli Ragus, Heeros keskeytti jo toistamiseen. Vai ovatko Ferruksen lapset niin ylpeitä itsestään että näkevät itsensä muiden Keisarin seuraajien yläpuolella?
- Eivät tietenkään, Octariksi nimetty kiirehti vastaamaan.
- Nyt jos teillä ei ole muut asiaa, Auburnilla ja minulla on jo kiire. Tule, veljeni.
Heeros kääntyi ja lähti kävelemään käytävää eteenpäin. Auburn juoksi hänen rinnalleen ja lähti kulkemaan yhtä matkaa. Hän vilkaisi nopeasti taakseen, ja näki Rautakäsien jatkavan matkaa omaan suuntaansa.
- Toivottavasti he eivät tönineet sinua kovin pahasti, Heeros totesi. Olisi ikävä aloittaa jaosten välisiä riitoja näin sota-aikana.
- Eivät suinkaan, kersantti Heeros, Auburn sanoi nöyränä. Kiitän avustanne.
- Nyt tuo saa riittää! Heeros tuhahti ja pysähtyi.
Auburn pysähtyi hämmentyneenä. Oliko hän loukannut kersanttia jotenkin? Rikkoiko hän jotain salattua etikettiä tai tuottanut käytöksellään häpeää jaostolle? Heeros riisui kypäränsä ja katsoi Auburnia silmiin. Heeros oli palvellut jo kaksi vuosisataa Keisarin valittujen joukossa ja hänen ihonsa oli jo alkanut vaalentua. Coraxin Poikien geneettinen rakenne, joka periytyi heidän primarkki-isältään, antoi heille samat voimat kuin muillakin mariineilla, mutta värjäsi iän myötä heidän ihokarvansa ja silmänsä mustiksi vahvaksi kontrastiksi valkoiseksi muuttuvaa ihoa vasten. Muutos kesti vuosisatoja ja sen avulla pystyi päättelemään henkilön iän.
- Anteeksi, kersantti Heeros. Tarkoitukseni...
- Hiljaa! Heeros karjaisi ja tarttui Auburnia olkapäästä. Suoraan sanottuna tuo asenteesi alkaa ärsyttämään minua ja muita kersantteja.
- Olen pahoillani jos olen loukannut teitä.
Heeros painoi kätensä kasvoilleen ja oli hetken hiljaa hengittäen raskaasti. Lopulta hän jatkoi.
- Mikä sinulla roikkuu selässäsi?
- Talja, voitonmerkki archaeolupuksesta jonka tapoin.
- Mitä se symbolisoi?
- Sitä että olen läpäissyt Pyhän Voiman riitin ja saavuttanut kersantin arvon.
- Aivan! Kersantin. Samoin kuin minä. Samoin kuin Alesh, Noborn, Corvus. Me olemme kaikki kersantteja omissa komppanioissamme, ryhmänjohtajia joiden vastuulla on muun ryhmän henki. Tähän asti olen pitänyt kaikkia kersantteja veljinäni ja ennen kaikkea ystävinäni. Mutta jostain syystä sinä käyttäydyt edelleenkin kuin pelokas kokelas.
- Minähän olen vasta kokelas, Auburn vastasi epävarmana.
- Et ole, siinä se onkin. Kyllä, olet vielä keskeneräinen. Et ole oikeutettu kantamaan taistelupanssaria etkä ole yhtä vahva kuin me muut kersantit. Mutta et ole enää kokelas. Olet kersantti, ryhmäsi johtaja. Tavallisten rivimiesten yläpuolella hierarkiassamme.
Auburn painoi päänsä alas häpeissään. Hän oli pelännyt saavansa mainetta nousukkaana, herättävänsä kateutta taisteluveljissään. Hän ei osannut arvata, että hänen käytöksensä vaikuttikin liian nöyristelevältä. Heeros huomasi nuoren mariinin ahdingon ja laski kätensä taas tämän olkapäälle.
- On oikein epäillä omia kykyjään, miettiä onko tarpeeksi vahva kantamaan vastuunsa. Mutta on väärin itseään kohtaan vaipua itsesyytöksiin ja estää omaa kohtaloaan toteutumasta.
- Epäilittekö te, Auburn aloitti mutta korjasi nopeasti. ...siis epäilitkö sinä omia kykyjäsi kun sinut valittiin Korkeamman Puhtauden riittiin?
Heeros naurahti ja vastasi lähtien samalla jatkamaan kävelyään.
- Kyllä. Mietin monta päivää mikä minussa oli osoittanut arvoni komentajien silmissä ja oliko se ollut pelkkää yhteensattumaa. Mutta osallistuin silti riittiin ja löysin Puhtauden sisältäni. Joku päivä se koittaa sinullekin.
- Minkälainen se riitti oli?
- En saa kertoa, valitan. Kuten tiedät Uskon ja Puhtauden riitit ovat salaisia eikä niistä saa puhua. Voiman riitti on poikkeus, sillä sen symbolit ovat aina henkilökohtaisia ja riitti on jokaiselle erilainen kokemus. Joku päivä saat kertoa minulle omasta kokemuksestasi, olen kuullut siitä vain huhuja.
- Miksi nuo Rautakädet suhtautuivat minuun niin halveksuvasti? Auburn kysyi oltuaan hetken hiljaa.
- Vanhoja kaunoja. Ei meitä kohtaan vaan meidän edeltäjäämme, Korppikaartia kohtaan. En valitettavasti ole perehtynyt siihen sen enempää, joten jos haluat tietää asiasta enemmän sinun tulee kysellä kappalaisilta tai kirjastonhoitajilta.
- Minä luulin että historian opinnot jatkuvat läpi palvelusajan kaikille?
- Niin jatkuvatkin. Tosin minä olen onnistunut olemaan usein poissa muissa tehtävissä oppituntien aikana, Heeros naurahti. Kun sinäkin saavutat kahdennensadannen palvelusvuotesi huomaat mitkä asiat ovat sinulle oikeasti tärkeitä ja mitkä vain ajankulua.
- Kuten oma kiikkustuoli jossa istua ja manailla nuorison tapoja? Auburn kysyi hymyillen.
- Kiikkustuoli? Heeros kysyi ihmeissään, kunnes tajusi vitsin ja alkoi nauramaan. Keisarin nimeen, tuo oli hyvä. Täytyy muistaa tuo seuraavan kerran kun Alheimen muistuttaa minua iän tuomasta viisaudesta.
- Et varmaan ole tosissasi?
- Totta kai olen. Vaikka Alheimenia on siunattu suurella viisaudella hänen huumorintajussaan on välillä toivomisen varaa.
Auburn ei sanonut enää mitään, sillä he olivat saapuneet käskynjakohuoneen ovelle. Suuret, pronssilla ja kullalla koristellut ovet nousivat heidän yläpuolelleen. Oven molemmin puolin seisoi kaksi vartijaa, Cadian kahdeksannen komppanian eliittejä. He tervehtivät mariineita ja avasivat oven heille. Auburn ja Heeros astuivat sisälle ja ovet sulkeutuivat heidän takanaan.
He saapuivat suureen huoneeseen. Se muistutti lähinnä katedraalia korkealle nousevine holvikaarineen ja koristeellisine lasi-ikkunoineen. Korkealla seinillä näkyi parvekkeita, joilta voitiin tarkkailla huoneen tapahtumia. Nyt jokaisella parvekkeella seisoi Coraxin Poikien mariini varmistamassa etteivät ulkopuoliset salakuunnelleet heitä.
Huoneen keskellä sijaitsi suuri pöytä jota reunusti servitorien joukko, jotka oli kytketty pöytään käsistään. Auburn päätteli niiden ohjailevan pöytään liitettyjä laitteita, kuten radiolinkkejä ja holonäyttöä.
Pöydän ympärillä seisoi joukko johon Auburn nyt kuului. Coraxin Poikien ensimmäisen ja toisen komppanian kersantit ympäröivät pöytää, heidän rivissään aukot kahdelle myöhästyneelle. Ovia vastapäätä pöydän toisella puolella seisoi kaksi henkilö jotka herättivät hermostuneisuutta Auburnissa. Toinen oli Alheimen, Coraxin Poikien komentaja. Alheimen, joka oli nimennyt hänet sopivaksi Pyhän Voiman riittiin. Huolimatta Alheimenin läheisyydestä toinen hahmo hermostutti häntä enemmän. Hän oli tavallinen ihminen, melkein kahta päätä lyhyempi vieressään seisovia mariineita. Hän oli pukeutunut siniseen päällystakkiin ja siniseen lierihattuun joka varjosti hänen kasvonsa melkein näkyvistä. Hänen takkinsa oli koristelu kunniamerkein ja arkaanisin riimuin, samanlaisin joita kirjastonhoitajat käyttivät suojatakseen itseään demonisilta voimilta. Yli-inkvisaattori Nephente, Ordo Hereticuksen inkvisaattori joka oli matkannut heidän mukanaan heidän Terralta lähtemisestään lähtien.
Heeros astui hänelle varattuun paikkaan ja tervehti Alheimenia tekemällä aquilan. Auburn astui myös omalle paikalleen ja teki aquilan vilkuillen ympärilleen.
- Kersantit Heeros ja Auburn paikalla, mestari Alheimen.
- Kiitän teitä kun katsoitte parhaaksi saapua luoksemme, Alheimen vastasi saaden aikaan muutamia naurahduksia.
Alheimen oli pukeutunut seremoniaaliseen kaapuunsa joka peitti hänen kasvonsa näkyvistä. Hänellä ei ollut omaa panssariaan, mikä viittasi hänen tulevan suoraan sotajohdon neuvonpidosta. Kersantit seisoivat piirissä paljain päin pidellen kypäräänsä kädessään. Auburn näki ympärillään monia tuttuja naamoja, osa jopa nyökkäsi hänelle hyväksyvän oloisesti välittämättä hänen myöhästymisestään.
- Kersantit, olen kutsunut teidät tänne syystä, Alheimen jatkoi. Olemme saapuneet Cadiaan auttaaksemme muita Imperiumin joukkoja ja lyödäksemme takaisin Kaaoksen joukot nyt kun niiden tulva on hidastunut.
Piiristä kuului mutinaa kun holonäyttö käynnistyi ja valtava hologrammi ilmestyi leijumaan pöydän yläpuolelle. Kuva esitti valtavaa pilveä joka kieppui kuin öljyläikkä vesipyörteessä vaihdellen väriään räikeän punaisesta tumman violettiin ja edelleen muihin väreihin, ikään kuin hetkenkin rauhoittuminen olisi sille vierasta. Kaikki mariinit tunnistivat näyn. Jokaiselle mariinille kerrottiin koulutuksen aikana Kaaoksesta ja sen vaikutuksista normaaliin universumiin. Kaaoksen suurin ilmentymä tunnettiin monilla nimillä.
Obscuta Terribilis.
Punainen Silmä.
Kauhun Silmä.
Alheimen liikautti kättään ja kartta tarkentui kapeaan rakoon myrskyssä, alueeseen jossa eetteri ei päässyt kaartumaan todellisuuteen vaan kiersi sen muodostaen polun kohti myrskyn keskusta. Kartta tarkentui lisää ja Alheimenin merkistä kartta siirtyi kuvaamaan yhtä aurinkokuntaa.
- Cadia. Siellä olemme nyt. Kotkanpesä saapuu luoksemme muutamassa viikossa, mutta suunnitelmat joukoillemme ovat jo nyt valmiita. Samalla jätämme hyvästit inkvisaattori Nephentelle, jonka tehtävä vie hänet erilleen meistä. Ainakin osasta meistä.
- Anteeksi mutta mitä tarkoitatte, yksi kersanteista kysyi. Auburn tunnisti hänen olevan ensimmäisen komppanian viidennen ryhmän johtaja Corvus.
- Sallinette että selitän, Nephente vastasi hattunsa alta.
Hänen äänensä särisi hieman, ilmaisten että ainakin osa hänen puhe-elimistään oli korvattu bionisilla osilla.
- Kuten tiedätte, olen matkannut mukananne ja ohjannut omalta osaltani matkaamme tietyn tavoitteen perässä. Nyt olen saanut selville että kohteeni on paennut minua Kauhun Silmään. Siksi matkani vie minut sinne joukkoineni. Kuitenkaan en halua lähteä varautumattomana ja olen pyytänyt Alheimenilta joukkoja mukaani. Hän lupasi minulle kolme ryhmää mariineita joukkojeni vahvistukseksi.
- Kenet on valittu? Heeros kysyi vuorostaan.
- Se on teistä kiinni, Alheimen vastasi. Koska Nephenten matka on vaarallisin mahdollinen kenelle tahansa Keisarin palvelijalle en voi pakottaa ketään matkaan, vaan lähtijöiden on oltava vapaaehtoisia.
- Olen vapaaehtoinen, sir; yksi kersanteista vastasi.
Kaikki kääntyivät katsomaan puhujaa. Hän oli Hegel, Panssarimyyränäkin tunnettu kookas kersantti. Hänen panssarintorjuntaryhmänsä oli niittänyt kunniaa useissa sodissa ja monen mielestä vain Hegelin jääräpäinen luonne esti hänen etenemistään jaoston hierarkiassa.
- Kiitän kersantti Hegel, Alheimen vastasi. Kaksi vielä.
- Kersantti Maas ilmoittautuu vapaaehtoiseksi, kuului ääni pöydän toiselta laidalta.
- Toinen urhoollinen kersantti. Olette kunniaksi meille kaikille.
Apteekkari-kersantti Maas kumarsi lyhyesti. Loput kersantit katselivat toisiaan vaitonaisena. Maas tunnettiin Hegelin kaltaisena hurjapäänä, joten hänen ilmoittautumisensa ei ollut yllätys. Muut miettivät itsekseen vaihtoehtoja. Matka tulisi olemaan vaaraksi paitsi fyysisesti myös henkisesti. Kukaan heistä ei halunnut vaarantaa omaa sieluaan kevyin perustein mutta ei myöskään halunnut antaa itsestään kuvaa pelkurina kieltäytymällä täyttämästä Alheimenin antamaa lupausta. Lopulta yksi ääni rikkoi hiljaisuuden.
- Kersantti Auburn ilmoittautuu.
Kaikki kääntyivät katsomaan yllättyneenä nuorta kersanttia, joka seisoi hermostuneesti hikoillen piirissä.
- Naurettavaa! kuului huuto läheltä Alheimenia. Pelkkä poikanen lähetetään muiden samanlaisten kanssa kohtaamaan Sielujen Meren kauhut?
Muut kersantit nyökkäilivät hyväksyvästi ja puhuja, kersantti Aurealius jatkoi.
- Kaikella kunnioituksella mestari Alheimenia kohtaan, nuorelta Auburnilta näyttää puuttuvan kokemuksen tuomaa viisautta, muuten hän ei tarjoutuisi näin kevyin mielin näinkin vaaralliseen tehtävään.
- Miksi et sitten itse tarjoudu hänen tilalleen? Heeros sanoi väliin.
Aurealius vaikeni ja katsoi syyttävään sävyyn Heerosta. Kaikki tiesivät kyllä Aurealiuksen motiivin kieltäytyä. Hänet oli valittu liittymään rynnäkkömariineihin, täydennykseksi kuolleiden veljien tilalle. Hän oli tässä kokouksessa lähinnä symbolisessa asemassa sillä hän ei ollut vielä kerinnyt valita seuraajaansa ryhmänsä johtajana.
- Kyse ei ole siitä miksi minä en ilmoittaudu, Aurealius sanoi hitaasti. Vaan siitä, että Auburn vaarantaisi lähdöllään paitsi itsensä myös yhdeksän nuoren kokelaan henget. Puhumattakaan yli-inkvisaattori Nephenten muusta joukosta.
Mutina täytti huoneen kun kersantit alkoivat keskenään punnita vaihtoehtoja. Astuisiko joku nuoren kersantin tilalle? Vai oliko Auburnilla täysi oikeus lähteä matkaan. Auburn itse seisoi selkä suorana, katsoen suoraan eteenpäin. Hänen katseensa kohtasi Nephenten katseen ja kersantti tunsi kuinka inkvisaattorin tarkka katse pureutui hänen silmiinsä ja syvemmälle, aina hänen sieluunsa asti.
- Otan kersantti Auburnin tarjouksen kunnialla vastaan, Nephente sanoi lopulta hiljentäen huoneen.
Käyttäen hyväkseen keräämäänsä huomiota Nephente jatkoi.
- Kersantti Aurealius on kieltämättä oikeassa, Auburn ottaa suuren riskin. Mutta niin otamme me kaikki matkaan lähtijät. Jos Alheimen itse on nähnyt pojassa piilevän aineksen, miksi emme me muutkin voisi oppia näkemään sitä.
- Sitten asia on sovittu, Alheimen sanoi ennen kuin kukaan kerkeäisi kommentoida. Nämä kolme kersanttia, Maas, Hegel ja Auburn, tulevat ryhmineen edustamaan meitä kaikkia ja tuomaan kunniaa meille kaikille. Teille muille on varattu omat osanne taisteluissa, joista saatte lisää tietoa myöhemmin. Tilaisuus on päättynyt, voitte poistua.
Kaikki tekivät aquilan ja lähtivät kulkemaan kohti ovia. Monet taputtivat Auburnia selkään ja sanoivat rohkaisevia sanoja. Auburn kiitteli heitä ja yritti päästä itsekin kulkemaan kun huomasi Aurealiuksen seisovan edessään.
- Aurealius, Auburn sanoi kumartaen hieman.
- Auburn, Aurealius vastasi happamana. Tiedoksenne, pidän valintaanne tehtävään edelleenkin typeränä. Toivon vain että elätte niin pitkään että tajuatte sen itsekin.
- Kiitän viisaista sanoistanne, Auburn vastasi.
Aurealius tuhahti ja lähti kulkemaan ulos muiden mukana. Auburn oli juuri lähdössä itsekin kun kuuli nimeään huudettavan. Hän kääntyi ja näki Maasin kävelevän hänen luokseen.
- Hyvä ettet kerinnyt lähteä, Maas sanoi. Nephente antoi käskyn kerätä ryhmämme, hän aikoo kouluttaa meitä kaikkia jotta olemme valmiita kohtaamaan tehtävämme kauhut.
Auburn kulki pitkin aluksen metallista käytävää. Hän kuuli kaukaisuudesta työläisten huutoja ja koneiden pauhua. Varjoratsun kunnostustyöt olivat vielä käynnissä ja avuksi saadut teknopapit huusivat yötä päivää ohjeita servitoriarmeijalleen, jotka työskentelivät tauotta samalla kun kappalaiset lukivat rukouksia konehengen pitämiseksi rauhallisena. Auburn oli itse viettänyt edelliset päivät opetellen rukouksia inkvisaattori Nephenten opastuksella, kaivertaen uusia rukouksia aseisiinsa ja panssariinsa sekä opetellen ryhmänsä kanssa taistelutaktiikoita demonimaailmoja varten.
Nyt, kun heille oli myönnetty vapaa-aikaa itselleen, hän oli vihdoin päässyt matkustamaan Varjoratsulle, sillä hänen päässään pyöri kysymys johon hän halusi saada vastauksen.
Kuljettuaan lukuisten käytävien halki hän saapui lopulta riimukoristeiselle ovelle. Lukuisat siivekkäitä otuksia kuvaavat kaiverrukset taistelivat keskenään oven pinnassa ja Auburn tunsi olonsa ahdistuneeksi. Silti hän koputti oveen kiinnitettyä kolkutinta. Kolkutin kumisi oven pintaan ja pian ovi aukesi hitaasti sivuille, paljastaen takaansa suuren kirjastohuoneen. Auburn astui sisään ja ovi sulkeutui hänen takanaan kolahtaen.
Auburn katseli ympärilleen. Hän seisoi avoimessa tilassa jota reunustivat suuret kirjahyllyt jotka jatkuivat monta metriä ylöspäin. Yläpuolella lenteli muutamia servokalloja kantaen kirjakääröjä tai kirjoja sinne tänne. Ympärillä tuoksui tunkkainen ilma, ikään kuin kirjojen muinainen tieto olisi tarttunut ympäristöön vanhentaen sitä.
- Tervetuloa nuori kersantti, ääni kuului jostain yläpuolelta.
Auburn katsoi ihmeissään ylös ja näki katonrajasta laskeutuvan hissilevyn, jonka päällä seisoi hänen etsimänsä henkilö. Kirjastonhoitaja Septimus, Coraxin Poikien epistolaari, laskeutui lattiatasolle ja käveli nuoren kersantin luo. Septimus oli yksi vanhimmista elossa olevista Coraxin Pojista, satoja vuosia Alheimenia vanhempi. Hänen mustat hiuksensa ulottuivat olkapäille saakka ja lukemattomat arvet risteilivät hänen kasvoillaan, jokainen merkkinä muinaisesta taistelusta. Hän oli pukeutunut riimukoristeiseen kaapuun, kirjastonhoitajien asuun joka oli koristeltu jaoston värejä kunnioittaen ja varustettu suojilla jotka torjuivat vihamieliset hyökkäykset, sekä fyysiset että psyykkiset.
- Mestari Septimus, Auburn sanoi kumartaen. Saavun luoksenne etsien viisautta.
- Viisautta, Septimus toisti painottaen jokaista tavua. Mielenkiintoinen sanavalinta, nuorukainen. Minkälaista viisautta sinä kaipaat?
- Mieltäni painaa eräs tapahtuma ja olen saanut tietää teidän osaavan kertoa asiasta enemmän.
Ilman erillistä kehotusta Auburn kertoi kohtaamisestaan Rautakäsien kanssa ja siitä, mitä Heeros oli kertonut. Septimus oli hetken hiljaa ja vastasi sitten.
- Ferruksen seuraajat ovat itsepäisiä kuin tundrasudet kotimaailmassani. Kun ne kerran saavat jotain päähänsä ne eivät muuta mieltään vaan pysyvät tavoitteessaan loppuun asti.
- Mutta mikä on voinut suututtaa heidät niin pahoin, että he tuntevat halveksuntaa kaikkia meidän isämme lapsia kohtaan?
- Se on katkera tarina, Septimus vastasi ja alkoi kertoa.
”Kun Sotamestari Horus kääntyi pois oikeudenmukaisuuden tieltä ja kielsi isänsä, Suuren Keisarin, häntä pysäyttämään lähetettiin lukuisia legioonia. Kun kaksi ensimmäistä olivat itsekin kääntyneet pettureiksi loput primarkeista päättivät, että ainoa keino pysäyttää hulluus oli suora hyökkäys. Keihäänkärjeksi valittiin Ferrus Manus, Corax ja Vulkan. Kaikki mahtavia sotureita jotka toivat taisteluun oman henkilökohtaisen armeijansa.
Kuitenkin heillä oli vastassa Perturabo, linnoittautumisen mestari sekä itse Sotamestari. Niinpä he huomasivat pian joutuneensa ansaan ja joutuivat perääntymään kohti laskeutumisaluetta, jonne neljä vahvistuksiksi määrättyä legioonaa oli jo saapunut. Ikävä kyllä heidätkin oli käännytetty ja Keisarille uskolliset huomasivat joutuneensa kahden tulen väliin.
Epätoivoisina lojalistit pyrkivät kohti aluksiaan, joka puolelta piiritettyinä. Kukaan ei osaa sanoa, montako kyyneltä sinä päivänä vuodatettiin tai moniko kuoli. Varmaa on, että vain kourallinen uskollisia mariineita selvisi hengissä siltä kirotulta planeetalta.
Kirotuista petturiprimarkeista selvisivät kaikki. Lojalisteista Corax onnistui pelastautumaan muutaman uskollisen henkivartijansa kanssa. Vulkan katosi taistelun aikana, mutta ilmestyi vuosia myöhemmin tovereidensa luokse. Kaikki olettavat, että hänelle kävi kuten Coraxille, mutta hänen kärsimänsä vammat estivät häntä palaamasta välittömästi. Sen sijaan Ferrus Manus katosi täysin.”
Auburn oli kuunnellut hiljaa vanhan mariinin tarinaa. Hän oli ollut Keisarin valittujen joukossa vasta toistakymmentä vuotta eikä vieläkään täysin tajunnut kokonaiskuvaa maailmasta johon nyt kuului.
- Siksi Ferruksen lapset ovat niin katkeria. He syyttävät tappiosta heikkoutta.
- Coraxin ja Vulkanin heikkoutta?
- Sitäkin. Heidän mukaansa kaksi muuta primarkkia eivät taistelleet yhtä suurella innolla kuin Ferrus. Lisäksi he syyttävät itseään siitä, että heidän koko legioonansa ei kerinnyt taisteluun. Ikään kuin sillä olisi ollut merkitystä.
- Mutta siitä on tuhansia vuosia aikaa.
- Aika on asia jolla ei ole merkitystä mariineille. Olemme ikuisia sotureita, joille on olemassa vain loputon sota. Siihen meidät on luotu. Omalla perverssillä tavalla tavallaan petturimariinit ovat parhaita esimerkkejä tästä, heistä vanhimmat ovat taistelleet jo kymmenen tuhannen vuoden ajan meitä vastaan.
- Eikö Ferruksesta todellakaan ole mitään tietoa?
- On toki. Tietoa on aina. Corax ja Vulkan molemmat kertoivat hukanneensa yhteyden veljeensä taistelun lomassa. Yksikään Rautakäsistä ei palannut takaisin, joten heidän näkökantaansa ei kukaan tiedä. Monet heistä ovat kertoneet tarinoita heidän isänsä selviämisestä, että hän olisi tehnyt kuten Vulkan ja paennut jonnekin parantumaan ja olisi siellä vieläkin. Sitten on olemassa toisia tarinoita.
- Toisia? Kenen kertomia?
- Niiden, jotka olivat paikalla ja niiden, jotka olivat nähneet asiat jo ennalta käsin.
- Mestari, mitä tarkoitatte.
Septimus kääntyi katsomaan nuorta kersanttia. Nuorukaisen silmissä paloi uteliaisuuden valo, mutta Septimus epäili olisiko tällä tarpeeksi viisautta ymmärtämään asia samoin kuin Septimus. Lopulta hän rohkaisi mielensä ja päätti luottaa vaistoihinsa.
- Muinaisessa kirjassa Vael Cesare kerrotaan Horuksen petturuuden tarina toisesta näkökulmasta. Sen kirjoittaja on komentaja Eidolon, Keisarin Lasten johtaja joka toimi Fulgrimin lähimpänä neuvonantajana.
- Keisarin Lasten? Auburn kysyi kauhusta kalpeana. Mutta, hehän ovat... ovat...
- Kaaoksen palvojia? Pettureita? Totta. Mutta he olivat siellä.
- Mitä... mitä he... mitä heidän mukaansa tapahtui?
- Eidolon kirjoittaa kirjassaan taistelusta. Kertoo kuinka Istvaan V:den pinnalla primarkit raivasivat tietään läpi vihollisten lauman etsien veljiään. Sillä varsinkin Fulgrimin ja Ferruksen kaltaisille sotureille elämä oli jatkuvaa haasteiden etsimistä ja itsensä kehittämistä. Niinpä nuo kaksi soturia kohtasivat taistelukentällä. Normaalisti he olivat tasavertaisia, Fulgrimin korvatessa taidolla se minkä hän hävisi veljelleen voimassa. Mutta Kaaos antoi hänelle voimia ja niin hän tappoi tuntien taistelun jälkeen Ferruksen ja vei hänen irtileikatun päänsä Horukselle uskollisuudenmerkkinä.
- Sittenhän Ferrus on kuollut?
- Onko? Septimus kysyi nostaen kulmakarvojaan. Noinko helposti hylkäät sen, mitä me olemme opettaneet sinulle ja laitat uskosi Turmeluksen Voimiin?
- Mutta jos meillä ei ole tietoa Ferruksesta ja heillä on...
- Meillä ei ole tietoa taistelusta, Septimus keskeytti. Mutta meillä on muuta tietoa. Terran pinnalla käydyissä taisteluissa ei kertaakaan nähty Fulgrimin tai Horuksen kantavan voitonmerkkiensä joukossa Ferruksen päätä tai muutakaan osaa hänestä, vaikka luulisi sellaisen voitonmerkin olevan mitä parhain murskaamaan vastustajan moraali.
Auburn painoi päänsä käsiinsä ja huokaisi syvään.
- Tämä on niin sekavaa. Yksi sanoo yhtä, toinen toista. Kuka on oikeassa?
Septimus naurahti ja ojensi avatun kätensä eteensä.
- Sinulla on tästä asiasta tietoa Coraxin ja Vulkanin näkökulmasta, hän sanoi taittaen kaksi sormea alas kämmentä vasten.
- Sitten on tietoa niiden kannalta, jotka eivät olleet paikalla mutta näkivät taistelun seuraukset Terralla, hän jatkoi taittaen kolmannen sormen.
- Kerroin sinulle juuri mitä petturit sanovat asiasta, hän lisäsi taittaen neljännen sormen.
Auburn katsoi hiljaa kirjastonhoitajan ojennettua kättä.
- Yksi sormista puuttuu vielä, mestari.
- Aivan. Ja niin kauan kuin meiltä puuttuu osa tiedosta emme voi tietää kokonaiskuvaa. Siksi meidän täytyy etsiä tietoa koko elämämme ajan. Ilman tietoa ei ole totuutta.
- Kenen tietoa? Kuka tietää tästä asiasta noiden luettelemiesi lisäksi? Keitä ovat he jotka näkivät asiat etukäteen?
- Sinun uteliaisuutesi on vaarallista, Septimus naurahti ja katsoi Auburnia silmiin. Ennustajat, nuori Auburn. Ennustajat näkevät asiat etukäteen. eikä universumista löydy, Keisari siunatkoon, Eldareita parempia ennustajia.
- Xenokset? Mutta hehän ovat pahoja, kaiken sen vastustajia mitä me edustamme!
- Kyllä, heidän maailmansa on eri kuin meidän ja he näkisivät mielellään meidän kaikkien kuolevan. Tekeekö se heistä ja heidän tiedostaan vähemmän totta?
Auburn aikoi sanoa jotain, mitä tahansa väittääkseen vastaan. Kuitenkin hän tajusi ettei voisi nuoruuden innolla ja inttämisellä muuttaa Septimuksen käsitystä. Vanha mestari hymyili ja silitti kädellään Auburnin ruskeita hiuksia. Hän kääntyi ja lähti kävelemään hyllyrivin myötäisesti katsellen yläilmoihin.
- Tieto ei ole hyvää eikä pahaa, Auburn. Tieto vain on. Minulla on täällä kirjastossani useita kaaoksen palvojien kirjoituksia. Samoin käännöksiä xenosten teksteistä. Olen tutkinut niitä ja kartuttanut tietojani universumista ja Warpista.
Septimus kääntyi ja katsoi palavin silmin Auburnia. Septimuksen ääni kohosi, kuin peittääkseen alleen kaikki mahdolliset vastaväitteet kersantin mielessä.
- Kaikki nämä tekstit tutkittiin Ordo Hereticuksen toimesta. Kaikki käytiin läpi ja todettiin aidoiksi. Minulla on lupa tutkia niitä ja käyttää niiden tietoa Imperiumin hyväksi. Se on minun oikeuteni. Se on minun velvollisuuteni.
Auburn tunsi kutistuvansa Septimuksen edessä eikä tiennyt mitä tekisi. Hän näki kuinka ilma väreili Septimuksen ympärillä ja haistoi heikon otsonin tuoksun kun psyykkiset salamat alkoivat väreillä ilmassa. Jokin hänen takaraivossaan kehotti häntä pakenemaan, mutta hän oli varma ettei pääsisi kauas. Septimus tuijotti häntä hetken ja alkoi sitten nauramaan.
- Älä välitä minusta, nuori Auburn. Vanhuuden myötä olen kasvattanut itselleni oman pienen valtakunnan tänne kirjastoon ja toisinaan saatan olla hyvinkin omistuksenhaluinen.
Yksi servokallo laskeutui humisten Septimuksen vierelle pidellen ulokkeissaan sinetöityä kääröä. Septimus otti sen itselleen ja kallo nousi takaisin ylös humisten. Septimus pyöritteli kääröä hetken käsissään ja ojensi sen sitten Auburnille.
- Tämä on ensimmäinen rukouskääröni jonka kirjoitin ollessani nuori kokelas. Se auttoi minua keskittymään kun heräävät psyykkiset voimani raastoivat mieltäni hajalle. Nyt haluan antaa sen sinulle, suojaksi sinulle ja ryhmällesi matkasi ajaksi. Lue rukouksia kun kaikki tuntuu vaikealta niin löydät uskon sisältäsi.
- Minulle? Mestari Septimus, kiitän paljon mutta en usko olevani tämän arvoinen. Miten muuten olette tietoinen matkastani?
- Miksi en olisi? Minähän sinut valitsin asemaasi alunperinkin.
- Tarkoitatteko pääsyäni riittiin? Minä luulin että Alheimen teki päätöksen siitä, hänhän oli komentajana silloin taistelussa.
- Tarkoitin valintaasi kokelaaksi. Minä olin niiden joukossa jotka saapuivat kotiplaneetallesi etsimään soivia ehdokkaita.
Auburn oli hiljaa ja muisteli yli vuosikymmenen takaisia tapahtumia. Hänen muistikuvansa olivat jo osittain hämärtyneet, mutta hän muisti Taistelupäivän. Kymmenet nuoret miehet olivat taistelleet aamusta asti areenalla villipetoja vastaan. Aina kun yksi harjaleijona tai kalliovaanija oli kuollut kaksi uutta vapautettiin areenalle. Lopulta kaikista areenalle astuneista oli jäljellä vain kaksi. Hän itse ja hänen ystävänsä, Shenrus. He olivat taistelleet selät vastakkain, kuin kieppuva hyrrä pitäen hyökkääjänsä loitolla. Juuri kun kaikki näytti hävityltä ja Auburn oli valmiina luovuttamaan taivas repesi ja ukkosmyrsky alkoi piiskaamaan areenaa. Jostain syystä salamat olivat iskeneet pelkkiin petoihin väistäen nuoret miehet täysin. Auburn oli katsonut ylöspäin ja nähnyt kaksi valtavaa hahmoa jotka laskeutuivat pilvistä korvia huumaavan metelin saattelemina. Molemmat olivat pukeutuneet musta-valkoisiin kaapuihin ja heillä oli päässään kotkan siivin koristellut kultaiset kypärät. Salamat tanssivat heidän ympärillään ja areenan katsojat vaipuivat polvilleen kauhusta. He olivat puhuneet ukkosenjylyä muistuttavalla äänellä, mutta Auburn oli pyörtynyt ennen kuin kerkesi kuulla mitään. Kun hän heräsi hän oli jo avaruusaluksen sisällä ja sai tietää elämänsä muuttuneen täysin.
- Se olitte te, joka laskeutui pilvistä alas silloin, Auburn totesi ennemmin kuin kysyi.
- Kyllä. Minä ja Severus. Olimme kulkemassa kyseisen aurinkokunnan läpi ja päätimme täydentää kokelasjoukkojamme. Vanhoista tietokannoista näimme että Mustat Temppeliritarit olivat täydentäneet maailmastanne muutaman kerran ja jos joku maailma kelpaa heille niin kelpaa se meillekin.
Auburn oli hetken hiljaa ja mietti kaikkea mitä oli saanut tietää tänään. Lopulta hän otti käärön vastaan ja kumarsi kohteliaasi.
- Kiitän teitä, mestari Septimus, kaikesta mitä olette kertoneet tänään.
- Kiitos itsellesi, kun tuot kunniaa jaostollemme. Olet tovereidesi kanssa ensimmäiset meistä jotka pääsevät sylkemään Kaaosta suoraan sen suurimpaan silmään.
Kersantti Auburn juoksi pitkin komentokeskuksen käytävää. Hän oli jo myöhässä käskynjaosta eikä halunnut että häntä jouduttaisiin odottamaan. Hänen asemansa oli muutenkin kyseenalainen, ainakin hänen mielestään. Olihan hän ensimmäinen kokelas Coraxin Poikien historiassa joka oli saanut oikeuden osallistua Pyhän Voiman riittiin ja noussut kersantin arvoon. Auburn mietti miten selittäisi myöhästymisensä, kun äkkiä sekä hänen ajatuksensa että juoksunsa katkesi hänen törmätessään nurkan takaa ilmestyneeseen tummaan hahmoon. Auburn astui taaksepäin pidellen nenäänsä ja katsoi mihin oli törmännyt. Kolme mariinia mustissa panssareissaan katsoi häneen kummeksuen. Auburnilla oli päällään kokelaan panssari jota hän joutui pitämään kunnes hänen kehoaan muokattaisiin yhteensopivaksi mariinien taistelupanssarin kanssa, joten hän oli puolta päätä lyhyempi kuin hänen edessään seisovat hahmot. Heillä ei ollut kypärää päässään, joten Auburn näki selvästi heidän bioniikalla käsitellyt kasvonsa ja mustat tatuoinnit naamalla. Heidän kehoaan oli käsitelty bioniikalla muutenkin. Kahdella heistä oli vasemman kämmenen tilalla hopeisenhohtoinen kämmen, kolmannella koko vasen käsi oli korvattu bionisella.
- Kuka täällä törmäilee ympäriinsä? keskimmäinen mariineista kysyi vihaisella äänellä. Vastaa, kokelas! Tuollainen käytös ei ole sopivaa, varsinkaan sinun asemassasi.
- Kersantti Auburn, Coraxin Poikien ensimmäinen komppania kymmenes ryhmä, Auburn vastasi ja sai samalla mieleensä keitä mariinit olivat.
He kuuluivat Rautakäsien jaostoon, yhteen Ensimmäisistä Legioonista. Mariineita joiden uskollisuus kuului yhtä paljon Konejumalalle kuin Keisarille.
- Kersantti? mariini naurahti ja tönäisi Auburnia bionisella kädellään. Mitä pelleilyä tämä on? Vaikka oletkin siunattu konejumalan kädellä ei sinussa ole selvästikään ainesta vielä edes tavalliseksi rivisotilaaksi, saati sitten kersantiksi.
Auburn puri huulta ja vilkaisi vasenta kättään. Hän oli menettänyt sen riitin yhteydessä ja oli saanut bionisen käden entisen tilalle. Hän ei vielä ollut tottunut ajatukseen kätensä luonteesta, joten toisen mariinin syyttävä sävy hämmensi häntä.
- Noh? Veikö kissa kielesi vai eivätkö Coraxin lapset vieläkään tiedä paikkaansa? mariini sanoi ja tönäisi Auburnia uudestaan.
- Jos loukkasin teitä jotenkin olen pahoillani, Auburn sanoi vihaisena. Jos teillä ei ole muuta asiaa kuin töniä minua voisitteko väistää jotta pääsen jatkamaan matkaani?
- Vai että jatkamaan matkaasi? Tästä käytöksestä lähtee raportti esimiehellesi, kokelas. Kuka hän on?
- Jaoston komentaja Alheimen, vastasi ääni heidän takaansa.
Rautakädet kääntyivät ja näkivät taakseen kävelleen hahmon. Hänkin oli mariini, pukeutuneena taistelupanssariin jonka päällä hän piti kaapua. Kaapu, kuten sen alta näkyvä panssari, oli värjätty oikealta puolelta valkoiseksi ja vasemmalta puolelta mustaksi. Auburn tunnisti hänet, hän oli kersantti Heeros, Coraxin Poikien toisesta komppaniasta. Rautakädet ottivat asennon ja tervehtivät Heerosta aquilan merkillä ja Auburnia puhutellut sanoi kohteliaasti:
- Sir, pahoittelen häiriötä. Olimme vain nuhtelemassa kokelastanne hänen käyt...
- Kersanttia. Auburn on kersantti siinä missä minäkin, osoitettuaan arvonsa ja pätevyytensä jaostomme pyhien sääntöjen mukaan. Ja keitä te olette?
- Ragus, Rautakäsien viidennen klaanikomppanian taistelija. Tässä ovat toverini Octar ja Rhend. Pahoittelen käytöstäni, en ollut tietoi...
- Tietämättömyys ei ole oikeutus käytöksellenne veli Ragus, Heeros keskeytti jo toistamiseen. Vai ovatko Ferruksen lapset niin ylpeitä itsestään että näkevät itsensä muiden Keisarin seuraajien yläpuolella?
- Eivät tietenkään, Octariksi nimetty kiirehti vastaamaan.
- Nyt jos teillä ei ole muut asiaa, Auburnilla ja minulla on jo kiire. Tule, veljeni.
Heeros kääntyi ja lähti kävelemään käytävää eteenpäin. Auburn juoksi hänen rinnalleen ja lähti kulkemaan yhtä matkaa. Hän vilkaisi nopeasti taakseen, ja näki Rautakäsien jatkavan matkaa omaan suuntaansa.
- Toivottavasti he eivät tönineet sinua kovin pahasti, Heeros totesi. Olisi ikävä aloittaa jaosten välisiä riitoja näin sota-aikana.
- Eivät suinkaan, kersantti Heeros, Auburn sanoi nöyränä. Kiitän avustanne.
- Nyt tuo saa riittää! Heeros tuhahti ja pysähtyi.
Auburn pysähtyi hämmentyneenä. Oliko hän loukannut kersanttia jotenkin? Rikkoiko hän jotain salattua etikettiä tai tuottanut käytöksellään häpeää jaostolle? Heeros riisui kypäränsä ja katsoi Auburnia silmiin. Heeros oli palvellut jo kaksi vuosisataa Keisarin valittujen joukossa ja hänen ihonsa oli jo alkanut vaalentua. Coraxin Poikien geneettinen rakenne, joka periytyi heidän primarkki-isältään, antoi heille samat voimat kuin muillakin mariineilla, mutta värjäsi iän myötä heidän ihokarvansa ja silmänsä mustiksi vahvaksi kontrastiksi valkoiseksi muuttuvaa ihoa vasten. Muutos kesti vuosisatoja ja sen avulla pystyi päättelemään henkilön iän.
- Anteeksi, kersantti Heeros. Tarkoitukseni...
- Hiljaa! Heeros karjaisi ja tarttui Auburnia olkapäästä. Suoraan sanottuna tuo asenteesi alkaa ärsyttämään minua ja muita kersantteja.
- Olen pahoillani jos olen loukannut teitä.
Heeros painoi kätensä kasvoilleen ja oli hetken hiljaa hengittäen raskaasti. Lopulta hän jatkoi.
- Mikä sinulla roikkuu selässäsi?
- Talja, voitonmerkki archaeolupuksesta jonka tapoin.
- Mitä se symbolisoi?
- Sitä että olen läpäissyt Pyhän Voiman riitin ja saavuttanut kersantin arvon.
- Aivan! Kersantin. Samoin kuin minä. Samoin kuin Alesh, Noborn, Corvus. Me olemme kaikki kersantteja omissa komppanioissamme, ryhmänjohtajia joiden vastuulla on muun ryhmän henki. Tähän asti olen pitänyt kaikkia kersantteja veljinäni ja ennen kaikkea ystävinäni. Mutta jostain syystä sinä käyttäydyt edelleenkin kuin pelokas kokelas.
- Minähän olen vasta kokelas, Auburn vastasi epävarmana.
- Et ole, siinä se onkin. Kyllä, olet vielä keskeneräinen. Et ole oikeutettu kantamaan taistelupanssaria etkä ole yhtä vahva kuin me muut kersantit. Mutta et ole enää kokelas. Olet kersantti, ryhmäsi johtaja. Tavallisten rivimiesten yläpuolella hierarkiassamme.
Auburn painoi päänsä alas häpeissään. Hän oli pelännyt saavansa mainetta nousukkaana, herättävänsä kateutta taisteluveljissään. Hän ei osannut arvata, että hänen käytöksensä vaikuttikin liian nöyristelevältä. Heeros huomasi nuoren mariinin ahdingon ja laski kätensä taas tämän olkapäälle.
- On oikein epäillä omia kykyjään, miettiä onko tarpeeksi vahva kantamaan vastuunsa. Mutta on väärin itseään kohtaan vaipua itsesyytöksiin ja estää omaa kohtaloaan toteutumasta.
- Epäilittekö te, Auburn aloitti mutta korjasi nopeasti. ...siis epäilitkö sinä omia kykyjäsi kun sinut valittiin Korkeamman Puhtauden riittiin?
Heeros naurahti ja vastasi lähtien samalla jatkamaan kävelyään.
- Kyllä. Mietin monta päivää mikä minussa oli osoittanut arvoni komentajien silmissä ja oliko se ollut pelkkää yhteensattumaa. Mutta osallistuin silti riittiin ja löysin Puhtauden sisältäni. Joku päivä se koittaa sinullekin.
- Minkälainen se riitti oli?
- En saa kertoa, valitan. Kuten tiedät Uskon ja Puhtauden riitit ovat salaisia eikä niistä saa puhua. Voiman riitti on poikkeus, sillä sen symbolit ovat aina henkilökohtaisia ja riitti on jokaiselle erilainen kokemus. Joku päivä saat kertoa minulle omasta kokemuksestasi, olen kuullut siitä vain huhuja.
- Miksi nuo Rautakädet suhtautuivat minuun niin halveksuvasti? Auburn kysyi oltuaan hetken hiljaa.
- Vanhoja kaunoja. Ei meitä kohtaan vaan meidän edeltäjäämme, Korppikaartia kohtaan. En valitettavasti ole perehtynyt siihen sen enempää, joten jos haluat tietää asiasta enemmän sinun tulee kysellä kappalaisilta tai kirjastonhoitajilta.
- Minä luulin että historian opinnot jatkuvat läpi palvelusajan kaikille?
- Niin jatkuvatkin. Tosin minä olen onnistunut olemaan usein poissa muissa tehtävissä oppituntien aikana, Heeros naurahti. Kun sinäkin saavutat kahdennensadannen palvelusvuotesi huomaat mitkä asiat ovat sinulle oikeasti tärkeitä ja mitkä vain ajankulua.
- Kuten oma kiikkustuoli jossa istua ja manailla nuorison tapoja? Auburn kysyi hymyillen.
- Kiikkustuoli? Heeros kysyi ihmeissään, kunnes tajusi vitsin ja alkoi nauramaan. Keisarin nimeen, tuo oli hyvä. Täytyy muistaa tuo seuraavan kerran kun Alheimen muistuttaa minua iän tuomasta viisaudesta.
- Et varmaan ole tosissasi?
- Totta kai olen. Vaikka Alheimenia on siunattu suurella viisaudella hänen huumorintajussaan on välillä toivomisen varaa.
Auburn ei sanonut enää mitään, sillä he olivat saapuneet käskynjakohuoneen ovelle. Suuret, pronssilla ja kullalla koristellut ovet nousivat heidän yläpuolelleen. Oven molemmin puolin seisoi kaksi vartijaa, Cadian kahdeksannen komppanian eliittejä. He tervehtivät mariineita ja avasivat oven heille. Auburn ja Heeros astuivat sisälle ja ovet sulkeutuivat heidän takanaan.
He saapuivat suureen huoneeseen. Se muistutti lähinnä katedraalia korkealle nousevine holvikaarineen ja koristeellisine lasi-ikkunoineen. Korkealla seinillä näkyi parvekkeita, joilta voitiin tarkkailla huoneen tapahtumia. Nyt jokaisella parvekkeella seisoi Coraxin Poikien mariini varmistamassa etteivät ulkopuoliset salakuunnelleet heitä.
Huoneen keskellä sijaitsi suuri pöytä jota reunusti servitorien joukko, jotka oli kytketty pöytään käsistään. Auburn päätteli niiden ohjailevan pöytään liitettyjä laitteita, kuten radiolinkkejä ja holonäyttöä.
Pöydän ympärillä seisoi joukko johon Auburn nyt kuului. Coraxin Poikien ensimmäisen ja toisen komppanian kersantit ympäröivät pöytää, heidän rivissään aukot kahdelle myöhästyneelle. Ovia vastapäätä pöydän toisella puolella seisoi kaksi henkilö jotka herättivät hermostuneisuutta Auburnissa. Toinen oli Alheimen, Coraxin Poikien komentaja. Alheimen, joka oli nimennyt hänet sopivaksi Pyhän Voiman riittiin. Huolimatta Alheimenin läheisyydestä toinen hahmo hermostutti häntä enemmän. Hän oli tavallinen ihminen, melkein kahta päätä lyhyempi vieressään seisovia mariineita. Hän oli pukeutunut siniseen päällystakkiin ja siniseen lierihattuun joka varjosti hänen kasvonsa melkein näkyvistä. Hänen takkinsa oli koristelu kunniamerkein ja arkaanisin riimuin, samanlaisin joita kirjastonhoitajat käyttivät suojatakseen itseään demonisilta voimilta. Yli-inkvisaattori Nephente, Ordo Hereticuksen inkvisaattori joka oli matkannut heidän mukanaan heidän Terralta lähtemisestään lähtien.
Heeros astui hänelle varattuun paikkaan ja tervehti Alheimenia tekemällä aquilan. Auburn astui myös omalle paikalleen ja teki aquilan vilkuillen ympärilleen.
- Kersantit Heeros ja Auburn paikalla, mestari Alheimen.
- Kiitän teitä kun katsoitte parhaaksi saapua luoksemme, Alheimen vastasi saaden aikaan muutamia naurahduksia.
Alheimen oli pukeutunut seremoniaaliseen kaapuunsa joka peitti hänen kasvonsa näkyvistä. Hänellä ei ollut omaa panssariaan, mikä viittasi hänen tulevan suoraan sotajohdon neuvonpidosta. Kersantit seisoivat piirissä paljain päin pidellen kypäräänsä kädessään. Auburn näki ympärillään monia tuttuja naamoja, osa jopa nyökkäsi hänelle hyväksyvän oloisesti välittämättä hänen myöhästymisestään.
- Kersantit, olen kutsunut teidät tänne syystä, Alheimen jatkoi. Olemme saapuneet Cadiaan auttaaksemme muita Imperiumin joukkoja ja lyödäksemme takaisin Kaaoksen joukot nyt kun niiden tulva on hidastunut.
Piiristä kuului mutinaa kun holonäyttö käynnistyi ja valtava hologrammi ilmestyi leijumaan pöydän yläpuolelle. Kuva esitti valtavaa pilveä joka kieppui kuin öljyläikkä vesipyörteessä vaihdellen väriään räikeän punaisesta tumman violettiin ja edelleen muihin väreihin, ikään kuin hetkenkin rauhoittuminen olisi sille vierasta. Kaikki mariinit tunnistivat näyn. Jokaiselle mariinille kerrottiin koulutuksen aikana Kaaoksesta ja sen vaikutuksista normaaliin universumiin. Kaaoksen suurin ilmentymä tunnettiin monilla nimillä.
Obscuta Terribilis.
Punainen Silmä.
Kauhun Silmä.
Alheimen liikautti kättään ja kartta tarkentui kapeaan rakoon myrskyssä, alueeseen jossa eetteri ei päässyt kaartumaan todellisuuteen vaan kiersi sen muodostaen polun kohti myrskyn keskusta. Kartta tarkentui lisää ja Alheimenin merkistä kartta siirtyi kuvaamaan yhtä aurinkokuntaa.
- Cadia. Siellä olemme nyt. Kotkanpesä saapuu luoksemme muutamassa viikossa, mutta suunnitelmat joukoillemme ovat jo nyt valmiita. Samalla jätämme hyvästit inkvisaattori Nephentelle, jonka tehtävä vie hänet erilleen meistä. Ainakin osasta meistä.
- Anteeksi mutta mitä tarkoitatte, yksi kersanteista kysyi. Auburn tunnisti hänen olevan ensimmäisen komppanian viidennen ryhmän johtaja Corvus.
- Sallinette että selitän, Nephente vastasi hattunsa alta.
Hänen äänensä särisi hieman, ilmaisten että ainakin osa hänen puhe-elimistään oli korvattu bionisilla osilla.
- Kuten tiedätte, olen matkannut mukananne ja ohjannut omalta osaltani matkaamme tietyn tavoitteen perässä. Nyt olen saanut selville että kohteeni on paennut minua Kauhun Silmään. Siksi matkani vie minut sinne joukkoineni. Kuitenkaan en halua lähteä varautumattomana ja olen pyytänyt Alheimenilta joukkoja mukaani. Hän lupasi minulle kolme ryhmää mariineita joukkojeni vahvistukseksi.
- Kenet on valittu? Heeros kysyi vuorostaan.
- Se on teistä kiinni, Alheimen vastasi. Koska Nephenten matka on vaarallisin mahdollinen kenelle tahansa Keisarin palvelijalle en voi pakottaa ketään matkaan, vaan lähtijöiden on oltava vapaaehtoisia.
- Olen vapaaehtoinen, sir; yksi kersanteista vastasi.
Kaikki kääntyivät katsomaan puhujaa. Hän oli Hegel, Panssarimyyränäkin tunnettu kookas kersantti. Hänen panssarintorjuntaryhmänsä oli niittänyt kunniaa useissa sodissa ja monen mielestä vain Hegelin jääräpäinen luonne esti hänen etenemistään jaoston hierarkiassa.
- Kiitän kersantti Hegel, Alheimen vastasi. Kaksi vielä.
- Kersantti Maas ilmoittautuu vapaaehtoiseksi, kuului ääni pöydän toiselta laidalta.
- Toinen urhoollinen kersantti. Olette kunniaksi meille kaikille.
Apteekkari-kersantti Maas kumarsi lyhyesti. Loput kersantit katselivat toisiaan vaitonaisena. Maas tunnettiin Hegelin kaltaisena hurjapäänä, joten hänen ilmoittautumisensa ei ollut yllätys. Muut miettivät itsekseen vaihtoehtoja. Matka tulisi olemaan vaaraksi paitsi fyysisesti myös henkisesti. Kukaan heistä ei halunnut vaarantaa omaa sieluaan kevyin perustein mutta ei myöskään halunnut antaa itsestään kuvaa pelkurina kieltäytymällä täyttämästä Alheimenin antamaa lupausta. Lopulta yksi ääni rikkoi hiljaisuuden.
- Kersantti Auburn ilmoittautuu.
Kaikki kääntyivät katsomaan yllättyneenä nuorta kersanttia, joka seisoi hermostuneesti hikoillen piirissä.
- Naurettavaa! kuului huuto läheltä Alheimenia. Pelkkä poikanen lähetetään muiden samanlaisten kanssa kohtaamaan Sielujen Meren kauhut?
Muut kersantit nyökkäilivät hyväksyvästi ja puhuja, kersantti Aurealius jatkoi.
- Kaikella kunnioituksella mestari Alheimenia kohtaan, nuorelta Auburnilta näyttää puuttuvan kokemuksen tuomaa viisautta, muuten hän ei tarjoutuisi näin kevyin mielin näinkin vaaralliseen tehtävään.
- Miksi et sitten itse tarjoudu hänen tilalleen? Heeros sanoi väliin.
Aurealius vaikeni ja katsoi syyttävään sävyyn Heerosta. Kaikki tiesivät kyllä Aurealiuksen motiivin kieltäytyä. Hänet oli valittu liittymään rynnäkkömariineihin, täydennykseksi kuolleiden veljien tilalle. Hän oli tässä kokouksessa lähinnä symbolisessa asemassa sillä hän ei ollut vielä kerinnyt valita seuraajaansa ryhmänsä johtajana.
- Kyse ei ole siitä miksi minä en ilmoittaudu, Aurealius sanoi hitaasti. Vaan siitä, että Auburn vaarantaisi lähdöllään paitsi itsensä myös yhdeksän nuoren kokelaan henget. Puhumattakaan yli-inkvisaattori Nephenten muusta joukosta.
Mutina täytti huoneen kun kersantit alkoivat keskenään punnita vaihtoehtoja. Astuisiko joku nuoren kersantin tilalle? Vai oliko Auburnilla täysi oikeus lähteä matkaan. Auburn itse seisoi selkä suorana, katsoen suoraan eteenpäin. Hänen katseensa kohtasi Nephenten katseen ja kersantti tunsi kuinka inkvisaattorin tarkka katse pureutui hänen silmiinsä ja syvemmälle, aina hänen sieluunsa asti.
- Otan kersantti Auburnin tarjouksen kunnialla vastaan, Nephente sanoi lopulta hiljentäen huoneen.
Käyttäen hyväkseen keräämäänsä huomiota Nephente jatkoi.
- Kersantti Aurealius on kieltämättä oikeassa, Auburn ottaa suuren riskin. Mutta niin otamme me kaikki matkaan lähtijät. Jos Alheimen itse on nähnyt pojassa piilevän aineksen, miksi emme me muutkin voisi oppia näkemään sitä.
- Sitten asia on sovittu, Alheimen sanoi ennen kuin kukaan kerkeäisi kommentoida. Nämä kolme kersanttia, Maas, Hegel ja Auburn, tulevat ryhmineen edustamaan meitä kaikkia ja tuomaan kunniaa meille kaikille. Teille muille on varattu omat osanne taisteluissa, joista saatte lisää tietoa myöhemmin. Tilaisuus on päättynyt, voitte poistua.
Kaikki tekivät aquilan ja lähtivät kulkemaan kohti ovia. Monet taputtivat Auburnia selkään ja sanoivat rohkaisevia sanoja. Auburn kiitteli heitä ja yritti päästä itsekin kulkemaan kun huomasi Aurealiuksen seisovan edessään.
- Aurealius, Auburn sanoi kumartaen hieman.
- Auburn, Aurealius vastasi happamana. Tiedoksenne, pidän valintaanne tehtävään edelleenkin typeränä. Toivon vain että elätte niin pitkään että tajuatte sen itsekin.
- Kiitän viisaista sanoistanne, Auburn vastasi.
Aurealius tuhahti ja lähti kulkemaan ulos muiden mukana. Auburn oli juuri lähdössä itsekin kun kuuli nimeään huudettavan. Hän kääntyi ja näki Maasin kävelevän hänen luokseen.
- Hyvä ettet kerinnyt lähteä, Maas sanoi. Nephente antoi käskyn kerätä ryhmämme, hän aikoo kouluttaa meitä kaikkia jotta olemme valmiita kohtaamaan tehtävämme kauhut.
Auburn kulki pitkin aluksen metallista käytävää. Hän kuuli kaukaisuudesta työläisten huutoja ja koneiden pauhua. Varjoratsun kunnostustyöt olivat vielä käynnissä ja avuksi saadut teknopapit huusivat yötä päivää ohjeita servitoriarmeijalleen, jotka työskentelivät tauotta samalla kun kappalaiset lukivat rukouksia konehengen pitämiseksi rauhallisena. Auburn oli itse viettänyt edelliset päivät opetellen rukouksia inkvisaattori Nephenten opastuksella, kaivertaen uusia rukouksia aseisiinsa ja panssariinsa sekä opetellen ryhmänsä kanssa taistelutaktiikoita demonimaailmoja varten.
Nyt, kun heille oli myönnetty vapaa-aikaa itselleen, hän oli vihdoin päässyt matkustamaan Varjoratsulle, sillä hänen päässään pyöri kysymys johon hän halusi saada vastauksen.
Kuljettuaan lukuisten käytävien halki hän saapui lopulta riimukoristeiselle ovelle. Lukuisat siivekkäitä otuksia kuvaavat kaiverrukset taistelivat keskenään oven pinnassa ja Auburn tunsi olonsa ahdistuneeksi. Silti hän koputti oveen kiinnitettyä kolkutinta. Kolkutin kumisi oven pintaan ja pian ovi aukesi hitaasti sivuille, paljastaen takaansa suuren kirjastohuoneen. Auburn astui sisään ja ovi sulkeutui hänen takanaan kolahtaen.
Auburn katseli ympärilleen. Hän seisoi avoimessa tilassa jota reunustivat suuret kirjahyllyt jotka jatkuivat monta metriä ylöspäin. Yläpuolella lenteli muutamia servokalloja kantaen kirjakääröjä tai kirjoja sinne tänne. Ympärillä tuoksui tunkkainen ilma, ikään kuin kirjojen muinainen tieto olisi tarttunut ympäristöön vanhentaen sitä.
- Tervetuloa nuori kersantti, ääni kuului jostain yläpuolelta.
Auburn katsoi ihmeissään ylös ja näki katonrajasta laskeutuvan hissilevyn, jonka päällä seisoi hänen etsimänsä henkilö. Kirjastonhoitaja Septimus, Coraxin Poikien epistolaari, laskeutui lattiatasolle ja käveli nuoren kersantin luo. Septimus oli yksi vanhimmista elossa olevista Coraxin Pojista, satoja vuosia Alheimenia vanhempi. Hänen mustat hiuksensa ulottuivat olkapäille saakka ja lukemattomat arvet risteilivät hänen kasvoillaan, jokainen merkkinä muinaisesta taistelusta. Hän oli pukeutunut riimukoristeiseen kaapuun, kirjastonhoitajien asuun joka oli koristeltu jaoston värejä kunnioittaen ja varustettu suojilla jotka torjuivat vihamieliset hyökkäykset, sekä fyysiset että psyykkiset.
- Mestari Septimus, Auburn sanoi kumartaen. Saavun luoksenne etsien viisautta.
- Viisautta, Septimus toisti painottaen jokaista tavua. Mielenkiintoinen sanavalinta, nuorukainen. Minkälaista viisautta sinä kaipaat?
- Mieltäni painaa eräs tapahtuma ja olen saanut tietää teidän osaavan kertoa asiasta enemmän.
Ilman erillistä kehotusta Auburn kertoi kohtaamisestaan Rautakäsien kanssa ja siitä, mitä Heeros oli kertonut. Septimus oli hetken hiljaa ja vastasi sitten.
- Ferruksen seuraajat ovat itsepäisiä kuin tundrasudet kotimaailmassani. Kun ne kerran saavat jotain päähänsä ne eivät muuta mieltään vaan pysyvät tavoitteessaan loppuun asti.
- Mutta mikä on voinut suututtaa heidät niin pahoin, että he tuntevat halveksuntaa kaikkia meidän isämme lapsia kohtaan?
- Se on katkera tarina, Septimus vastasi ja alkoi kertoa.
”Kun Sotamestari Horus kääntyi pois oikeudenmukaisuuden tieltä ja kielsi isänsä, Suuren Keisarin, häntä pysäyttämään lähetettiin lukuisia legioonia. Kun kaksi ensimmäistä olivat itsekin kääntyneet pettureiksi loput primarkeista päättivät, että ainoa keino pysäyttää hulluus oli suora hyökkäys. Keihäänkärjeksi valittiin Ferrus Manus, Corax ja Vulkan. Kaikki mahtavia sotureita jotka toivat taisteluun oman henkilökohtaisen armeijansa.
Kuitenkin heillä oli vastassa Perturabo, linnoittautumisen mestari sekä itse Sotamestari. Niinpä he huomasivat pian joutuneensa ansaan ja joutuivat perääntymään kohti laskeutumisaluetta, jonne neljä vahvistuksiksi määrättyä legioonaa oli jo saapunut. Ikävä kyllä heidätkin oli käännytetty ja Keisarille uskolliset huomasivat joutuneensa kahden tulen väliin.
Epätoivoisina lojalistit pyrkivät kohti aluksiaan, joka puolelta piiritettyinä. Kukaan ei osaa sanoa, montako kyyneltä sinä päivänä vuodatettiin tai moniko kuoli. Varmaa on, että vain kourallinen uskollisia mariineita selvisi hengissä siltä kirotulta planeetalta.
Kirotuista petturiprimarkeista selvisivät kaikki. Lojalisteista Corax onnistui pelastautumaan muutaman uskollisen henkivartijansa kanssa. Vulkan katosi taistelun aikana, mutta ilmestyi vuosia myöhemmin tovereidensa luokse. Kaikki olettavat, että hänelle kävi kuten Coraxille, mutta hänen kärsimänsä vammat estivät häntä palaamasta välittömästi. Sen sijaan Ferrus Manus katosi täysin.”
Auburn oli kuunnellut hiljaa vanhan mariinin tarinaa. Hän oli ollut Keisarin valittujen joukossa vasta toistakymmentä vuotta eikä vieläkään täysin tajunnut kokonaiskuvaa maailmasta johon nyt kuului.
- Siksi Ferruksen lapset ovat niin katkeria. He syyttävät tappiosta heikkoutta.
- Coraxin ja Vulkanin heikkoutta?
- Sitäkin. Heidän mukaansa kaksi muuta primarkkia eivät taistelleet yhtä suurella innolla kuin Ferrus. Lisäksi he syyttävät itseään siitä, että heidän koko legioonansa ei kerinnyt taisteluun. Ikään kuin sillä olisi ollut merkitystä.
- Mutta siitä on tuhansia vuosia aikaa.
- Aika on asia jolla ei ole merkitystä mariineille. Olemme ikuisia sotureita, joille on olemassa vain loputon sota. Siihen meidät on luotu. Omalla perverssillä tavalla tavallaan petturimariinit ovat parhaita esimerkkejä tästä, heistä vanhimmat ovat taistelleet jo kymmenen tuhannen vuoden ajan meitä vastaan.
- Eikö Ferruksesta todellakaan ole mitään tietoa?
- On toki. Tietoa on aina. Corax ja Vulkan molemmat kertoivat hukanneensa yhteyden veljeensä taistelun lomassa. Yksikään Rautakäsistä ei palannut takaisin, joten heidän näkökantaansa ei kukaan tiedä. Monet heistä ovat kertoneet tarinoita heidän isänsä selviämisestä, että hän olisi tehnyt kuten Vulkan ja paennut jonnekin parantumaan ja olisi siellä vieläkin. Sitten on olemassa toisia tarinoita.
- Toisia? Kenen kertomia?
- Niiden, jotka olivat paikalla ja niiden, jotka olivat nähneet asiat jo ennalta käsin.
- Mestari, mitä tarkoitatte.
Septimus kääntyi katsomaan nuorta kersanttia. Nuorukaisen silmissä paloi uteliaisuuden valo, mutta Septimus epäili olisiko tällä tarpeeksi viisautta ymmärtämään asia samoin kuin Septimus. Lopulta hän rohkaisi mielensä ja päätti luottaa vaistoihinsa.
- Muinaisessa kirjassa Vael Cesare kerrotaan Horuksen petturuuden tarina toisesta näkökulmasta. Sen kirjoittaja on komentaja Eidolon, Keisarin Lasten johtaja joka toimi Fulgrimin lähimpänä neuvonantajana.
- Keisarin Lasten? Auburn kysyi kauhusta kalpeana. Mutta, hehän ovat... ovat...
- Kaaoksen palvojia? Pettureita? Totta. Mutta he olivat siellä.
- Mitä... mitä he... mitä heidän mukaansa tapahtui?
- Eidolon kirjoittaa kirjassaan taistelusta. Kertoo kuinka Istvaan V:den pinnalla primarkit raivasivat tietään läpi vihollisten lauman etsien veljiään. Sillä varsinkin Fulgrimin ja Ferruksen kaltaisille sotureille elämä oli jatkuvaa haasteiden etsimistä ja itsensä kehittämistä. Niinpä nuo kaksi soturia kohtasivat taistelukentällä. Normaalisti he olivat tasavertaisia, Fulgrimin korvatessa taidolla se minkä hän hävisi veljelleen voimassa. Mutta Kaaos antoi hänelle voimia ja niin hän tappoi tuntien taistelun jälkeen Ferruksen ja vei hänen irtileikatun päänsä Horukselle uskollisuudenmerkkinä.
- Sittenhän Ferrus on kuollut?
- Onko? Septimus kysyi nostaen kulmakarvojaan. Noinko helposti hylkäät sen, mitä me olemme opettaneet sinulle ja laitat uskosi Turmeluksen Voimiin?
- Mutta jos meillä ei ole tietoa Ferruksesta ja heillä on...
- Meillä ei ole tietoa taistelusta, Septimus keskeytti. Mutta meillä on muuta tietoa. Terran pinnalla käydyissä taisteluissa ei kertaakaan nähty Fulgrimin tai Horuksen kantavan voitonmerkkiensä joukossa Ferruksen päätä tai muutakaan osaa hänestä, vaikka luulisi sellaisen voitonmerkin olevan mitä parhain murskaamaan vastustajan moraali.
Auburn painoi päänsä käsiinsä ja huokaisi syvään.
- Tämä on niin sekavaa. Yksi sanoo yhtä, toinen toista. Kuka on oikeassa?
Septimus naurahti ja ojensi avatun kätensä eteensä.
- Sinulla on tästä asiasta tietoa Coraxin ja Vulkanin näkökulmasta, hän sanoi taittaen kaksi sormea alas kämmentä vasten.
- Sitten on tietoa niiden kannalta, jotka eivät olleet paikalla mutta näkivät taistelun seuraukset Terralla, hän jatkoi taittaen kolmannen sormen.
- Kerroin sinulle juuri mitä petturit sanovat asiasta, hän lisäsi taittaen neljännen sormen.
Auburn katsoi hiljaa kirjastonhoitajan ojennettua kättä.
- Yksi sormista puuttuu vielä, mestari.
- Aivan. Ja niin kauan kuin meiltä puuttuu osa tiedosta emme voi tietää kokonaiskuvaa. Siksi meidän täytyy etsiä tietoa koko elämämme ajan. Ilman tietoa ei ole totuutta.
- Kenen tietoa? Kuka tietää tästä asiasta noiden luettelemiesi lisäksi? Keitä ovat he jotka näkivät asiat etukäteen?
- Sinun uteliaisuutesi on vaarallista, Septimus naurahti ja katsoi Auburnia silmiin. Ennustajat, nuori Auburn. Ennustajat näkevät asiat etukäteen. eikä universumista löydy, Keisari siunatkoon, Eldareita parempia ennustajia.
- Xenokset? Mutta hehän ovat pahoja, kaiken sen vastustajia mitä me edustamme!
- Kyllä, heidän maailmansa on eri kuin meidän ja he näkisivät mielellään meidän kaikkien kuolevan. Tekeekö se heistä ja heidän tiedostaan vähemmän totta?
Auburn aikoi sanoa jotain, mitä tahansa väittääkseen vastaan. Kuitenkin hän tajusi ettei voisi nuoruuden innolla ja inttämisellä muuttaa Septimuksen käsitystä. Vanha mestari hymyili ja silitti kädellään Auburnin ruskeita hiuksia. Hän kääntyi ja lähti kävelemään hyllyrivin myötäisesti katsellen yläilmoihin.
- Tieto ei ole hyvää eikä pahaa, Auburn. Tieto vain on. Minulla on täällä kirjastossani useita kaaoksen palvojien kirjoituksia. Samoin käännöksiä xenosten teksteistä. Olen tutkinut niitä ja kartuttanut tietojani universumista ja Warpista.
Septimus kääntyi ja katsoi palavin silmin Auburnia. Septimuksen ääni kohosi, kuin peittääkseen alleen kaikki mahdolliset vastaväitteet kersantin mielessä.
- Kaikki nämä tekstit tutkittiin Ordo Hereticuksen toimesta. Kaikki käytiin läpi ja todettiin aidoiksi. Minulla on lupa tutkia niitä ja käyttää niiden tietoa Imperiumin hyväksi. Se on minun oikeuteni. Se on minun velvollisuuteni.
Auburn tunsi kutistuvansa Septimuksen edessä eikä tiennyt mitä tekisi. Hän näki kuinka ilma väreili Septimuksen ympärillä ja haistoi heikon otsonin tuoksun kun psyykkiset salamat alkoivat väreillä ilmassa. Jokin hänen takaraivossaan kehotti häntä pakenemaan, mutta hän oli varma ettei pääsisi kauas. Septimus tuijotti häntä hetken ja alkoi sitten nauramaan.
- Älä välitä minusta, nuori Auburn. Vanhuuden myötä olen kasvattanut itselleni oman pienen valtakunnan tänne kirjastoon ja toisinaan saatan olla hyvinkin omistuksenhaluinen.
Yksi servokallo laskeutui humisten Septimuksen vierelle pidellen ulokkeissaan sinetöityä kääröä. Septimus otti sen itselleen ja kallo nousi takaisin ylös humisten. Septimus pyöritteli kääröä hetken käsissään ja ojensi sen sitten Auburnille.
- Tämä on ensimmäinen rukouskääröni jonka kirjoitin ollessani nuori kokelas. Se auttoi minua keskittymään kun heräävät psyykkiset voimani raastoivat mieltäni hajalle. Nyt haluan antaa sen sinulle, suojaksi sinulle ja ryhmällesi matkasi ajaksi. Lue rukouksia kun kaikki tuntuu vaikealta niin löydät uskon sisältäsi.
- Minulle? Mestari Septimus, kiitän paljon mutta en usko olevani tämän arvoinen. Miten muuten olette tietoinen matkastani?
- Miksi en olisi? Minähän sinut valitsin asemaasi alunperinkin.
- Tarkoitatteko pääsyäni riittiin? Minä luulin että Alheimen teki päätöksen siitä, hänhän oli komentajana silloin taistelussa.
- Tarkoitin valintaasi kokelaaksi. Minä olin niiden joukossa jotka saapuivat kotiplaneetallesi etsimään soivia ehdokkaita.
Auburn oli hiljaa ja muisteli yli vuosikymmenen takaisia tapahtumia. Hänen muistikuvansa olivat jo osittain hämärtyneet, mutta hän muisti Taistelupäivän. Kymmenet nuoret miehet olivat taistelleet aamusta asti areenalla villipetoja vastaan. Aina kun yksi harjaleijona tai kalliovaanija oli kuollut kaksi uutta vapautettiin areenalle. Lopulta kaikista areenalle astuneista oli jäljellä vain kaksi. Hän itse ja hänen ystävänsä, Shenrus. He olivat taistelleet selät vastakkain, kuin kieppuva hyrrä pitäen hyökkääjänsä loitolla. Juuri kun kaikki näytti hävityltä ja Auburn oli valmiina luovuttamaan taivas repesi ja ukkosmyrsky alkoi piiskaamaan areenaa. Jostain syystä salamat olivat iskeneet pelkkiin petoihin väistäen nuoret miehet täysin. Auburn oli katsonut ylöspäin ja nähnyt kaksi valtavaa hahmoa jotka laskeutuivat pilvistä korvia huumaavan metelin saattelemina. Molemmat olivat pukeutuneet musta-valkoisiin kaapuihin ja heillä oli päässään kotkan siivin koristellut kultaiset kypärät. Salamat tanssivat heidän ympärillään ja areenan katsojat vaipuivat polvilleen kauhusta. He olivat puhuneet ukkosenjylyä muistuttavalla äänellä, mutta Auburn oli pyörtynyt ennen kuin kerkesi kuulla mitään. Kun hän heräsi hän oli jo avaruusaluksen sisällä ja sai tietää elämänsä muuttuneen täysin.
- Se olitte te, joka laskeutui pilvistä alas silloin, Auburn totesi ennemmin kuin kysyi.
- Kyllä. Minä ja Severus. Olimme kulkemassa kyseisen aurinkokunnan läpi ja päätimme täydentää kokelasjoukkojamme. Vanhoista tietokannoista näimme että Mustat Temppeliritarit olivat täydentäneet maailmastanne muutaman kerran ja jos joku maailma kelpaa heille niin kelpaa se meillekin.
Auburn oli hetken hiljaa ja mietti kaikkea mitä oli saanut tietää tänään. Lopulta hän otti käärön vastaan ja kumarsi kohteliaasi.
- Kiitän teitä, mestari Septimus, kaikesta mitä olette kertoneet tänään.
- Kiitos itsellesi, kun tuot kunniaa jaostollemme. Olet tovereidesi kanssa ensimmäiset meistä jotka pääsevät sylkemään Kaaosta suoraan sen suurimpaan silmään.
