Tie Mordheimiin (lukuun 2 liittyen kaivattaa kommenttia)
Lähetetty: Ma 10.09.2007 09:40
Tästä lähtee eepinen tarina käyntiin. Perustuu 'tositapahtumiin'. Tarinaa en ole vielä kirjoittanut loppuun, ja fiksuimmat teistä huomaa että se on ontuva, koska vasta 2 luvussa muista että uusivuosi on talvella (yritän korjata virhettäni). Huom. tyhmät hahmojen nimet johtuvat niinä käytetyistä figuista. HUOM, käytin tota vivaa merkkaamaan kappale jakoa...
Luku 1, Taistelu
keisarikunnan pimeitä aikoja vuonna 2000
Aragorn, middenheimiläinen sotilaskapteeni, marssi ajatuksissaan lumisateessa. Hänen vierellään tuli Kurt Mayer, heidän armeijansa lipunkantaja. Miesten takana marssivat Middenheimin viidennentoista komppanian miekka-, keihäs-, hilpari- ja varsijousimiehet. Edellä kulkivat lähialueen paikalliset metsästäjäjousimiehet ja toisella sivustalla Valkoisen Suden ritarit, joita johti heidän suurmestarinsa Albrech, tämän armeijan kenraali.
- Petomiesten iskut olivat käyneet entistä rohkeammiksi näinä synkkinä aikoina, jolloin kolme keisaria taisteli Keisarikunnan kruunusta. Kyliä oli tuhottu, eikä ketään oltu jätetty henkiin. Kiertelevien kauppiaiden ja runoilijoiden kertomukset herättivät pelkoa ja paniikkia provinssissa, jota synkkä Drakwaldin metsä peittosi.
- Tämä tiheä lumisade ei tehnyt miesten taistelumielialalle hyvää, sillä se rajoitti näkyvyyttä ja mielikuvitus loi näkymättömiä vihollisia ympärille. Tästä vastoinkäymisestä huolimatta moraalin luulisi olevan hyvä, ajatteli Aragorn. Albrech oli kaikkien muiden ritarillisten suurmestareiden tapaan monen taistelun veteraani ja mukanaan heillä oli myös vaalikreivin oma keisarillinen lippu, jota Aran ystävä kurt kantoi.
- Aragorn säpsähti nähdessään tiedustelijoina toimineiden metsästäjien rynnätessä armeijan edessä olleesta metsästä pellolle, jossa se nyt eteni. Melusta päätellen miehet olivat löytäneet petomiehiä ja saaneet nämä liikkeelle. Nähtyään Albrechin ratsastavan kiireell kohti, Aragorn alkoi järjestää jalkaväkirykmenttejä taistelulinjaan.
- "Varsijouset mäelle, keihäät suojaamaan, miekat ja hilparit keskelle!" Albrech huusi. "Aragorn, pitäkää linjaa pystyssä sen aikaa, että murramme pedot!" Sotilaat juoksivat tottelemaan suurmestarin ohjeita mahdollisimman nopeasti.
- "Voi Helvetti!" Aragon mutisi nähdessään sarvekkaan jättiläisen pään tulevan kohti puiden seassa. Hänen ympärilleen kerääntyneet hilparimiehet mutisivat hätäisesti kirouksia ja rukouksia.
- Lopulta, kun middenheimiläiset olivat saaneet rivinsä valmiiksi pellolle, ryntäsivät heidän vastustajansa ulos lumiseta metsästä. Suurin osa niistä oli pukin sorkkaisia ja sarvisia ihmismäisiä olentoja, mutta mukana niillä oli myös suurempi kokoisia minotaureja, jättiläinen ja valtava lohikäärmejätti. Koko petojen armeija oli sinivihreä ja suurikokoisempien petomiesten ympärillä näkyi selvästi jonkinlainen voimakenttä. Nyt läpi ihmisten armeija kuului ääneen lausuttuja rukouksia Ulricille, jotta tämä antaisi heille voimaa tuhota Tzeenchin palvelijoiksi tunnistetut kaaoksen sikiöt.
Petolauma päästi valtavan karjaisun sen jatkaessa etenemistään kohti ihmisten armeijaa. "Ulricin pojat!" huusi Albrech. "Kohti voittoa!" Suurmestarin miekan heilautus käynnisti middenheimiläisten etenemisen.
- Ihmisarmeijan keskustassa Aragorn johti Kurtin kanssa hilparimiehiä eteenpäin kohti petojen armeijan keskustaa. Hän oli ylpeä nähdessään miestensä päättäväiset heidän edetessään kuolettavimpia vihollisiaan kohti.
- Sitten kaikki kuitenkin muuttui, kun miehet näkivät jättiläisen suuntaavan itseään kohti. "Valmistautukaa ottamaan rynnäkkö vastaan!" Aragorn huusi ja veti kahden käden miekkansa ulos huotrasta.
- Ympärilleen vilkaistessaan hän aisti epävarmuutta miehissään, johon edes Kurtin kantama Keisarillinen lippu ei tuntunut auttavan. Kun välimatkaa hirviöön oli enää kymmenen metriä, se päästi valtavan karjaisun, joka mursi rykmentin miesten taistelutahdon ja käänsi nämä hillittömään pakoon. Vain Aragorn, Kurt ja rykmentinkomentaja Max Berg pitivät asemansa miehiään kiroillen. Enään ei olisi minkäänlaita mahdollisuutta juosta, sillä sillä jätti oli jo heidän kimpussaan.
- Aragorn rukoili Ulricia iskiessään voimalla ylhäälle. Isku oli osua jättiläistä oikeaan polvilumpioon, mutta pedon nuija ehti viime hetkellä väliin. Miekka puri kiinni syvälle puuhun, jolloin jättiläinen päästi irti nuijasta, riisuen myös Aragornin aseista. Kun Kurt ja Max eivät ehtineet saada suurempia haavoja aikaan vastustajaansa, hirviö tajusi, ettei heistä olisi tälle suurtakaan uhkaa, se otti heidät aseineen maasta ja sulloi suureen säkkiinsä.
- Tiputus säkin pohjalle puoliksi syödyn lehmän päälle sai miehet menettämään tajunsa ja teki heille joitakin haavoja. Kurt parahti, mutta vaikeni sitten, joten tämän haava olisi mahdollisesti paha. Ulkoa kuuluva huuto vaimeni, kun miehet alkoivat vajota syvemmälle pimeyteen.
Luku 2, Kylillä
Seuraavan kerran tultuaan tajuihinsa, Aragorn huomasi ensimmäisenä tokkurassa, että makasi. Seuraavana hän tajusi, että hänen päällänsä makasi yksi mies ja vasemmalla puolella toinen. Vasta sitten tuli kipu. Hänen kyljerssään tuntui olevan ilkeä haava ja hänen hiuksensa tuntuivat oolevan yhteen liimautuneet kuivuneen veren ansiosta. Ainakin hän oli elossa.
- Säkin ulkopuolelta kuului valtavaa kuorsausta, sekä petomiesten karjuntaa kauempaa. Tämän perusteella ihmisten taistelu ei ollut mennyt kovin hyvin. jättiläinen oli ilmeisesti sammunut ja petomiehet juhlivat voittoaan. Aragorn haluili Ulricin amulettiiaan ja rukoili tätä ottamaan kuolleiden miesten sielut talviseen valtakuntaansa.
- Nyt kuitenkin tulisi yrittää paeta. Aragorn alkoi hiljalleen töniä vieressään olevia miehiä. Hänen päällään olva mies tuntui elottomalta, joten Aragorn yritti päästä tämän alta pois. Viereisen miehen hän tunnisti Maxiksi tämän vastattua. Myös tämän toiselta puolelta kuului toinen ääni. Hetken päästä aragorn tunnisti tämän Adolf Hitleriksi, miekkamiesrykmentin komentajaksi. Molemmat kuulostivat olevan kunnossa joitain haavoja lukuun ottamatta. He myös ilmoittivat, että heillä oli aseet vielä mukana. Aragorn alkoi etsiskellä omaansa ympäriltään. Hänen kääntäessään katkerasti kiroten kuolleen Kurt paran ruumista hän kuuli lyömisen äänen ja Adolfin ähkäisevän. Hänen miekkansa oli kiinni Kurtin selässä, ja se oli tappanut tämän! Aragorn halusi itkeä, sillä hänen oma miekkansa oli tappanut hänen parhaan ystävänsä. Hän rukoili Ulricia kuolleen puolesta. Mutta samalla hänen mieleensä muistui että oli paettava ja jätettävä kuolleiden sureminen myöhemmäksi.
- Yhdessä miehet alkoivat pistellä säkin kangasta yläpuolellaan aseillaan. Kohta he saivat tehtyä siihen yhden miehen mentävän reiän, josta Aragorn sai katsottua ulos. Säkin vasemmalla puolella jättiläinen makasi kuorsaten ja haisten viinalta metrin päähän. Sen toiselta puolelta kuuluivat viimeisten jaloillaan juhlinnasta pysyneet petomiehet ja viimeisten kytevien nuotioiden kajo vasten metsää. Aragorn kiitti Ulricia, että jättiläisen maha esti heidän vihollisiaan näkemästä heitä. Muuten ympärillä näkyi vain synkkää metsää. Ara kipusi säkistä miekkansa valmiina. Kun mitään uhkaa ei ilmaantunut, Aragorn käski toistenkin miesten seurata perässään juostessaan säkin luota metsän siimestä kohti. Ennen kuin hän ehti kokonaan puiden varjoon, Aragorn kompastui johonkin ja kaatui lumi hankeen. Sammuneita petomies vartijoita! Nämä olivat ilmeisesti pienempi kokoinen petomiesten rotu, sillä näitä ei ollut näkynyt kovinkaan paljoa taistelun aikan, ja se pieni määräkin oli aina pysynyt keihäineen isompien serkkujensa takana. Mutta kyllä nämäkin saisivat ikävyyksiä aikaan. Kauhukseen Aragorn huomasi yhden näistä olevan heräämässä hänen rymistelyynsä. Se sai silmänsä vasta lopullisesti auki kun Max oli katkaissut sen kaulan hilparillaan. Nopeasti miehet surmasivat loputkin pedot ja jatkoivat juoksuaan metsässä siihen asti kunne lyyhistyivät lumeen ja nukahtivat.
- Seuraavan aamuna Aragorn heräsi ohuen lumikerroksen alta Maxin ja Adolfin potkintaan. "Mitäs nyt tehdään?" miehet kysyivät. Luonnollisesti nämä pitivät häntä johtajana hänen korkemman sotilas arvonsa perusteella. Tilanne ei kyllä äkkiä ajateltuna näyttänyt kovin hyvältä. He olivat onnistuneet pakenemaan pedoilta, ainakin toistaiseksi. Heillä ei ollut ruokaa tai juomaa mukanaan. He olivat metsässsä, jota eivät itse tunteneet, mutta heidän vihollisensa kyllä tuntisi ja se etsisi heitä. Ja jos he sattuisivat selviämään hengissä takaisin Middenheimiin, vastaan otto tuskin olisi suopea. He olivat hukanneet vaalikreivin keisarillisen lipun ja heidän armeijansa oli todennäköisesti tuhottu.
- "Ensimmäisenä etsimme ihmisiä ja asutusta, koska tarvitsemme ruokaa ja vettä, ellei teillä näitä ole." Miehet tutkivat mukanaan olevia tavaroita. Kaikilta löytyi pieni kaikille sotilaille annettava vesileili, ja Adolfilta löytyi vielä tulentekovälineet. Ainakaan miehet eivät vääntyisi aivan heti, mutta ei näillä kuuhun mentäisi lumisessa metsässä. Tarkistettuaan tavaransa miehet lähtivät suuntaan, jonka puiden perusteella olettivat olevan pohjoinen.
- Hiljaisuuden vallitessa miehet taivalsivat tuntien ajan. Matkallaan he onneksi löysivät jään alta pienen puron, josta he saivat täydennystä leileihinsä.
- Tullessaan sitten metsästä tielle, Adolf ja Max kääntyivät kysyvinä Aragornin puoleen. Vasemmalla puolella tie näytti kääntyvän kohti lounasta ja oikealla jatkuvan suoraan itään. Jos he lähtisivät vasemmalle, he tulisivat ennenpitkää Middenheimin alueelle ja Valkoisen Suden kaupunkiin. Siellä odottaisi koti, sekä Adolfin ja Maxin vaimot, mutta vastaanotosta ei voinut olla varma. He saattaisivat olla ainoita Kaaoksen kynsistä selvinneitä eikä heillä ollut juuri haavojakaan, mikä saattaisi olla kiinnostaa liikaa kirkon noidanmetsästäjiä. Jos he taas jatkaisivat itään, heitä ei todennäköisesti kukaan tuntisi missään, ja he voisivat yrittää kuulostella tilannetta Middenheimistä tulevilta kauppiailta. Niinpä itä tuntui turvallisemmalta vaihtoehdolta. Esittäessään asiansa tovereilleen Aragornin logiikka sai kahden muun hyväksynnän, vaikka nämä ilmiselvästi kaipasivat vaimojaan. Aragornilla tätä ongelmaa ei ollut, sillä hänen vaimonsa oli kuollut jo hyvin nuorena. Tätä ajatellessaan hän tunsi silti taas kipua sielussaan.
- Tunnin kävelyn jälkeen miehet kiittivät ääneen Ulricia tullessaan Taalsdorfin kylään. Tien vieressä olleen kyltin jälkeen alkoi loiva mäki, jonka huipulla kylä sijaitsi. Puisesta ympärys muurin takaa nousi ohuita savupylväitä taivasta kohti, mistä päätellen kylä oli vielä pystyssä. Miehet lähtivät innostuneina hölkkäämään ylös mäkeä. Portilta katsottuna kylä näytti kasvaneen pieneksi kaupuyngiksi. Miehet lähtivät etsimään itselleen majapaikkaa.
- Kylän ainoaksi majataloksi osoittautui Juokseva Porsas. Se oli kolmikerroksinen talo, jossa alin kerros oli tehty kivestä ja kaksi seuraavaa laudoista. Sisällä kappakkakerroksessa ihmiset vilkuilivat kolmea aseistettua ja haarniskoitua miestä. Aragorn, Adolf ja Max suuntasivat talon isännän luo, tai ainakin tältä mies näytti. Tämä osoittautui oikeaksi ja hänessä näkyi tyypillinen majatalonpitäjän pyöreys. Hiuksia miehellä ei enää ollut, mutta tämän viikset olivat sitäkin suuremmat. Esittäessään majoitusta koskevan asiansa isäntä mittaili heitä katsellaan päästä varpaisiin.
- "Kyllä te voitte minun puolestani jäädä niin pitkäksi aikaa kun haluatte, kunhan rahaa löytyy. Maksatte uudesta yöstä aina erikseen ja maksuun sisältyy myös safkat. No, löytyykö rahaa?"
- Miehet alkoivat kaivaa harvoja tarvikkeitaan, mutta rahaa eivät löytäneet, vaikka kuinka kiroilivat. "Palaamme saatuamme rahat", Argorn sanoi ja lähti miehineen ulos rakennuksesta.
- "Mitäs nyt tehään?" Max kysyi miesten päästy takaisin ulos. Nuorimpana hänestä alkoi ensimmäisenä näkyä hermostumisen merkkejä. "Pakkohan meidän on rahaa jostain saada.
- "Varastaminen ei tule kuuloonkaan, sillä muuten nämä maajussit heittävät meidät takaisin tuonne korpeen noiden jumalten hylkäämien petomieten sekaan. Sitä paitsi me olemme Ulricin sotureita, emme me voi alkaa alentua rikokseen!"
- Muiden oli pakko hyväksyä Adolfin logiikka. Kyläläiset näyttivät ensi silmäyksellä hyvin yhtenäisiltä, mutta pakkohan heidän täällä keskellä metsissä asuvia vihollisia oli ollakkin. Ainoa syy kyläläisten hyvään suvaitsuvaisuuteen oli heidän sotilaan olemuksensa. Jos metsien petomiehet hyökkäisivät, kolme ammattisotilasta ei olisi koskaan haitaksi. Aragorn alkoi kääntyä viimeisen vaihtoehtonsa puoleen.
- "Meidän on myytävä haarniskamme, jotta saisimme rahaa," Aragorn tokaisi harmissaan. Kahdelle muulle miehelle tämä tuskin oli suuri menetys, sillä heillä oli yllään kaikkilla Keisarikunnan ammattisotilaille jaettava rintapanssari. Aragorn oli kuitenkin itse joutunut ostamaan kantamansa kokopalahaarniskan. Hän saisi kyllä uuden helpostikin mistä tahansa suuresta kaupungista, mutta joutuisi maksamaan enemmän kuin saisi omansa myynnistä. Sitäpaitsi olihan hänen haarniskallaan jo tunne arvoa, kun se oli hänellä ollut jo koko hänen kapteeniuransa ajan. Hammastaan purren Aragorn kuitenkin johti muut etsimään kauppiasta tai seppää, jolla olisi tarpeeksi rahaa ostaa heidän haarniskansa.
- Ensimmäinen kohde heille oli kauppias Reinhart. hintelä mies tarjoutui ostamaan
Aragornin haarniskan, mutta miehen tarjoama hinta oli sen verran alhainen, että miehet lähtivät etsimään muita, joilta he saisivat paremman hinnan. Kylän seppällä riitti rahaa Adolfin rintapanssarin ostoon. Heidän viimeinen kohteensa oli vapaakauppiasmestari Ginrelli. Lihava tilealainen jopa korotti tarjoustaan Aragornin ja Maxin haarniskoista kuullessaan miesten tehneen jo tunnusteluja Reinhartin kanssa. Päästyään eroon haarniskoistaan, miehet katsoivat saaliitaan.
- Heillä oli yli 200 keisarillista kultakruunua, toden näköisesti enemmän rahaa kuin heillä koskaan tulisi jatkossa olemaan. Lyhyen väittelyn jälkeen kaikki rahat jätettiin epävirallisena johtajana toimivan Aragornin haltuun. Täm kuitenkin antoi kahdelle miehelle aina jonkin verran joumarahaa, ja loput menisivät asumiseen. Näin he selviäisivät ainakin tämän talven loppuun.
edit: en kirjoita enää lukio välkillä (jos se jonkun tekee onnelliseksi...)
Luku 1, Taistelu
keisarikunnan pimeitä aikoja vuonna 2000
Aragorn, middenheimiläinen sotilaskapteeni, marssi ajatuksissaan lumisateessa. Hänen vierellään tuli Kurt Mayer, heidän armeijansa lipunkantaja. Miesten takana marssivat Middenheimin viidennentoista komppanian miekka-, keihäs-, hilpari- ja varsijousimiehet. Edellä kulkivat lähialueen paikalliset metsästäjäjousimiehet ja toisella sivustalla Valkoisen Suden ritarit, joita johti heidän suurmestarinsa Albrech, tämän armeijan kenraali.
- Petomiesten iskut olivat käyneet entistä rohkeammiksi näinä synkkinä aikoina, jolloin kolme keisaria taisteli Keisarikunnan kruunusta. Kyliä oli tuhottu, eikä ketään oltu jätetty henkiin. Kiertelevien kauppiaiden ja runoilijoiden kertomukset herättivät pelkoa ja paniikkia provinssissa, jota synkkä Drakwaldin metsä peittosi.
- Tämä tiheä lumisade ei tehnyt miesten taistelumielialalle hyvää, sillä se rajoitti näkyvyyttä ja mielikuvitus loi näkymättömiä vihollisia ympärille. Tästä vastoinkäymisestä huolimatta moraalin luulisi olevan hyvä, ajatteli Aragorn. Albrech oli kaikkien muiden ritarillisten suurmestareiden tapaan monen taistelun veteraani ja mukanaan heillä oli myös vaalikreivin oma keisarillinen lippu, jota Aran ystävä kurt kantoi.
- Aragorn säpsähti nähdessään tiedustelijoina toimineiden metsästäjien rynnätessä armeijan edessä olleesta metsästä pellolle, jossa se nyt eteni. Melusta päätellen miehet olivat löytäneet petomiehiä ja saaneet nämä liikkeelle. Nähtyään Albrechin ratsastavan kiireell kohti, Aragorn alkoi järjestää jalkaväkirykmenttejä taistelulinjaan.
- "Varsijouset mäelle, keihäät suojaamaan, miekat ja hilparit keskelle!" Albrech huusi. "Aragorn, pitäkää linjaa pystyssä sen aikaa, että murramme pedot!" Sotilaat juoksivat tottelemaan suurmestarin ohjeita mahdollisimman nopeasti.
- "Voi Helvetti!" Aragon mutisi nähdessään sarvekkaan jättiläisen pään tulevan kohti puiden seassa. Hänen ympärilleen kerääntyneet hilparimiehet mutisivat hätäisesti kirouksia ja rukouksia.
- Lopulta, kun middenheimiläiset olivat saaneet rivinsä valmiiksi pellolle, ryntäsivät heidän vastustajansa ulos lumiseta metsästä. Suurin osa niistä oli pukin sorkkaisia ja sarvisia ihmismäisiä olentoja, mutta mukana niillä oli myös suurempi kokoisia minotaureja, jättiläinen ja valtava lohikäärmejätti. Koko petojen armeija oli sinivihreä ja suurikokoisempien petomiesten ympärillä näkyi selvästi jonkinlainen voimakenttä. Nyt läpi ihmisten armeija kuului ääneen lausuttuja rukouksia Ulricille, jotta tämä antaisi heille voimaa tuhota Tzeenchin palvelijoiksi tunnistetut kaaoksen sikiöt.
Petolauma päästi valtavan karjaisun sen jatkaessa etenemistään kohti ihmisten armeijaa. "Ulricin pojat!" huusi Albrech. "Kohti voittoa!" Suurmestarin miekan heilautus käynnisti middenheimiläisten etenemisen.
- Ihmisarmeijan keskustassa Aragorn johti Kurtin kanssa hilparimiehiä eteenpäin kohti petojen armeijan keskustaa. Hän oli ylpeä nähdessään miestensä päättäväiset heidän edetessään kuolettavimpia vihollisiaan kohti.
- Sitten kaikki kuitenkin muuttui, kun miehet näkivät jättiläisen suuntaavan itseään kohti. "Valmistautukaa ottamaan rynnäkkö vastaan!" Aragorn huusi ja veti kahden käden miekkansa ulos huotrasta.
- Ympärilleen vilkaistessaan hän aisti epävarmuutta miehissään, johon edes Kurtin kantama Keisarillinen lippu ei tuntunut auttavan. Kun välimatkaa hirviöön oli enää kymmenen metriä, se päästi valtavan karjaisun, joka mursi rykmentin miesten taistelutahdon ja käänsi nämä hillittömään pakoon. Vain Aragorn, Kurt ja rykmentinkomentaja Max Berg pitivät asemansa miehiään kiroillen. Enään ei olisi minkäänlaita mahdollisuutta juosta, sillä sillä jätti oli jo heidän kimpussaan.
- Aragorn rukoili Ulricia iskiessään voimalla ylhäälle. Isku oli osua jättiläistä oikeaan polvilumpioon, mutta pedon nuija ehti viime hetkellä väliin. Miekka puri kiinni syvälle puuhun, jolloin jättiläinen päästi irti nuijasta, riisuen myös Aragornin aseista. Kun Kurt ja Max eivät ehtineet saada suurempia haavoja aikaan vastustajaansa, hirviö tajusi, ettei heistä olisi tälle suurtakaan uhkaa, se otti heidät aseineen maasta ja sulloi suureen säkkiinsä.
- Tiputus säkin pohjalle puoliksi syödyn lehmän päälle sai miehet menettämään tajunsa ja teki heille joitakin haavoja. Kurt parahti, mutta vaikeni sitten, joten tämän haava olisi mahdollisesti paha. Ulkoa kuuluva huuto vaimeni, kun miehet alkoivat vajota syvemmälle pimeyteen.
Luku 2, Kylillä
Seuraavan kerran tultuaan tajuihinsa, Aragorn huomasi ensimmäisenä tokkurassa, että makasi. Seuraavana hän tajusi, että hänen päällänsä makasi yksi mies ja vasemmalla puolella toinen. Vasta sitten tuli kipu. Hänen kyljerssään tuntui olevan ilkeä haava ja hänen hiuksensa tuntuivat oolevan yhteen liimautuneet kuivuneen veren ansiosta. Ainakin hän oli elossa.
- Säkin ulkopuolelta kuului valtavaa kuorsausta, sekä petomiesten karjuntaa kauempaa. Tämän perusteella ihmisten taistelu ei ollut mennyt kovin hyvin. jättiläinen oli ilmeisesti sammunut ja petomiehet juhlivat voittoaan. Aragorn haluili Ulricin amulettiiaan ja rukoili tätä ottamaan kuolleiden miesten sielut talviseen valtakuntaansa.
- Nyt kuitenkin tulisi yrittää paeta. Aragorn alkoi hiljalleen töniä vieressään olevia miehiä. Hänen päällään olva mies tuntui elottomalta, joten Aragorn yritti päästä tämän alta pois. Viereisen miehen hän tunnisti Maxiksi tämän vastattua. Myös tämän toiselta puolelta kuului toinen ääni. Hetken päästä aragorn tunnisti tämän Adolf Hitleriksi, miekkamiesrykmentin komentajaksi. Molemmat kuulostivat olevan kunnossa joitain haavoja lukuun ottamatta. He myös ilmoittivat, että heillä oli aseet vielä mukana. Aragorn alkoi etsiskellä omaansa ympäriltään. Hänen kääntäessään katkerasti kiroten kuolleen Kurt paran ruumista hän kuuli lyömisen äänen ja Adolfin ähkäisevän. Hänen miekkansa oli kiinni Kurtin selässä, ja se oli tappanut tämän! Aragorn halusi itkeä, sillä hänen oma miekkansa oli tappanut hänen parhaan ystävänsä. Hän rukoili Ulricia kuolleen puolesta. Mutta samalla hänen mieleensä muistui että oli paettava ja jätettävä kuolleiden sureminen myöhemmäksi.
- Yhdessä miehet alkoivat pistellä säkin kangasta yläpuolellaan aseillaan. Kohta he saivat tehtyä siihen yhden miehen mentävän reiän, josta Aragorn sai katsottua ulos. Säkin vasemmalla puolella jättiläinen makasi kuorsaten ja haisten viinalta metrin päähän. Sen toiselta puolelta kuuluivat viimeisten jaloillaan juhlinnasta pysyneet petomiehet ja viimeisten kytevien nuotioiden kajo vasten metsää. Aragorn kiitti Ulricia, että jättiläisen maha esti heidän vihollisiaan näkemästä heitä. Muuten ympärillä näkyi vain synkkää metsää. Ara kipusi säkistä miekkansa valmiina. Kun mitään uhkaa ei ilmaantunut, Aragorn käski toistenkin miesten seurata perässään juostessaan säkin luota metsän siimestä kohti. Ennen kuin hän ehti kokonaan puiden varjoon, Aragorn kompastui johonkin ja kaatui lumi hankeen. Sammuneita petomies vartijoita! Nämä olivat ilmeisesti pienempi kokoinen petomiesten rotu, sillä näitä ei ollut näkynyt kovinkaan paljoa taistelun aikan, ja se pieni määräkin oli aina pysynyt keihäineen isompien serkkujensa takana. Mutta kyllä nämäkin saisivat ikävyyksiä aikaan. Kauhukseen Aragorn huomasi yhden näistä olevan heräämässä hänen rymistelyynsä. Se sai silmänsä vasta lopullisesti auki kun Max oli katkaissut sen kaulan hilparillaan. Nopeasti miehet surmasivat loputkin pedot ja jatkoivat juoksuaan metsässä siihen asti kunne lyyhistyivät lumeen ja nukahtivat.
- Seuraavan aamuna Aragorn heräsi ohuen lumikerroksen alta Maxin ja Adolfin potkintaan. "Mitäs nyt tehdään?" miehet kysyivät. Luonnollisesti nämä pitivät häntä johtajana hänen korkemman sotilas arvonsa perusteella. Tilanne ei kyllä äkkiä ajateltuna näyttänyt kovin hyvältä. He olivat onnistuneet pakenemaan pedoilta, ainakin toistaiseksi. Heillä ei ollut ruokaa tai juomaa mukanaan. He olivat metsässsä, jota eivät itse tunteneet, mutta heidän vihollisensa kyllä tuntisi ja se etsisi heitä. Ja jos he sattuisivat selviämään hengissä takaisin Middenheimiin, vastaan otto tuskin olisi suopea. He olivat hukanneet vaalikreivin keisarillisen lipun ja heidän armeijansa oli todennäköisesti tuhottu.
- "Ensimmäisenä etsimme ihmisiä ja asutusta, koska tarvitsemme ruokaa ja vettä, ellei teillä näitä ole." Miehet tutkivat mukanaan olevia tavaroita. Kaikilta löytyi pieni kaikille sotilaille annettava vesileili, ja Adolfilta löytyi vielä tulentekovälineet. Ainakaan miehet eivät vääntyisi aivan heti, mutta ei näillä kuuhun mentäisi lumisessa metsässä. Tarkistettuaan tavaransa miehet lähtivät suuntaan, jonka puiden perusteella olettivat olevan pohjoinen.
- Hiljaisuuden vallitessa miehet taivalsivat tuntien ajan. Matkallaan he onneksi löysivät jään alta pienen puron, josta he saivat täydennystä leileihinsä.
- Tullessaan sitten metsästä tielle, Adolf ja Max kääntyivät kysyvinä Aragornin puoleen. Vasemmalla puolella tie näytti kääntyvän kohti lounasta ja oikealla jatkuvan suoraan itään. Jos he lähtisivät vasemmalle, he tulisivat ennenpitkää Middenheimin alueelle ja Valkoisen Suden kaupunkiin. Siellä odottaisi koti, sekä Adolfin ja Maxin vaimot, mutta vastaanotosta ei voinut olla varma. He saattaisivat olla ainoita Kaaoksen kynsistä selvinneitä eikä heillä ollut juuri haavojakaan, mikä saattaisi olla kiinnostaa liikaa kirkon noidanmetsästäjiä. Jos he taas jatkaisivat itään, heitä ei todennäköisesti kukaan tuntisi missään, ja he voisivat yrittää kuulostella tilannetta Middenheimistä tulevilta kauppiailta. Niinpä itä tuntui turvallisemmalta vaihtoehdolta. Esittäessään asiansa tovereilleen Aragornin logiikka sai kahden muun hyväksynnän, vaikka nämä ilmiselvästi kaipasivat vaimojaan. Aragornilla tätä ongelmaa ei ollut, sillä hänen vaimonsa oli kuollut jo hyvin nuorena. Tätä ajatellessaan hän tunsi silti taas kipua sielussaan.
- Tunnin kävelyn jälkeen miehet kiittivät ääneen Ulricia tullessaan Taalsdorfin kylään. Tien vieressä olleen kyltin jälkeen alkoi loiva mäki, jonka huipulla kylä sijaitsi. Puisesta ympärys muurin takaa nousi ohuita savupylväitä taivasta kohti, mistä päätellen kylä oli vielä pystyssä. Miehet lähtivät innostuneina hölkkäämään ylös mäkeä. Portilta katsottuna kylä näytti kasvaneen pieneksi kaupuyngiksi. Miehet lähtivät etsimään itselleen majapaikkaa.
- Kylän ainoaksi majataloksi osoittautui Juokseva Porsas. Se oli kolmikerroksinen talo, jossa alin kerros oli tehty kivestä ja kaksi seuraavaa laudoista. Sisällä kappakkakerroksessa ihmiset vilkuilivat kolmea aseistettua ja haarniskoitua miestä. Aragorn, Adolf ja Max suuntasivat talon isännän luo, tai ainakin tältä mies näytti. Tämä osoittautui oikeaksi ja hänessä näkyi tyypillinen majatalonpitäjän pyöreys. Hiuksia miehellä ei enää ollut, mutta tämän viikset olivat sitäkin suuremmat. Esittäessään majoitusta koskevan asiansa isäntä mittaili heitä katsellaan päästä varpaisiin.
- "Kyllä te voitte minun puolestani jäädä niin pitkäksi aikaa kun haluatte, kunhan rahaa löytyy. Maksatte uudesta yöstä aina erikseen ja maksuun sisältyy myös safkat. No, löytyykö rahaa?"
- Miehet alkoivat kaivaa harvoja tarvikkeitaan, mutta rahaa eivät löytäneet, vaikka kuinka kiroilivat. "Palaamme saatuamme rahat", Argorn sanoi ja lähti miehineen ulos rakennuksesta.
- "Mitäs nyt tehään?" Max kysyi miesten päästy takaisin ulos. Nuorimpana hänestä alkoi ensimmäisenä näkyä hermostumisen merkkejä. "Pakkohan meidän on rahaa jostain saada.
- "Varastaminen ei tule kuuloonkaan, sillä muuten nämä maajussit heittävät meidät takaisin tuonne korpeen noiden jumalten hylkäämien petomieten sekaan. Sitä paitsi me olemme Ulricin sotureita, emme me voi alkaa alentua rikokseen!"
- Muiden oli pakko hyväksyä Adolfin logiikka. Kyläläiset näyttivät ensi silmäyksellä hyvin yhtenäisiltä, mutta pakkohan heidän täällä keskellä metsissä asuvia vihollisia oli ollakkin. Ainoa syy kyläläisten hyvään suvaitsuvaisuuteen oli heidän sotilaan olemuksensa. Jos metsien petomiehet hyökkäisivät, kolme ammattisotilasta ei olisi koskaan haitaksi. Aragorn alkoi kääntyä viimeisen vaihtoehtonsa puoleen.
- "Meidän on myytävä haarniskamme, jotta saisimme rahaa," Aragorn tokaisi harmissaan. Kahdelle muulle miehelle tämä tuskin oli suuri menetys, sillä heillä oli yllään kaikkilla Keisarikunnan ammattisotilaille jaettava rintapanssari. Aragorn oli kuitenkin itse joutunut ostamaan kantamansa kokopalahaarniskan. Hän saisi kyllä uuden helpostikin mistä tahansa suuresta kaupungista, mutta joutuisi maksamaan enemmän kuin saisi omansa myynnistä. Sitäpaitsi olihan hänen haarniskallaan jo tunne arvoa, kun se oli hänellä ollut jo koko hänen kapteeniuransa ajan. Hammastaan purren Aragorn kuitenkin johti muut etsimään kauppiasta tai seppää, jolla olisi tarpeeksi rahaa ostaa heidän haarniskansa.
- Ensimmäinen kohde heille oli kauppias Reinhart. hintelä mies tarjoutui ostamaan
Aragornin haarniskan, mutta miehen tarjoama hinta oli sen verran alhainen, että miehet lähtivät etsimään muita, joilta he saisivat paremman hinnan. Kylän seppällä riitti rahaa Adolfin rintapanssarin ostoon. Heidän viimeinen kohteensa oli vapaakauppiasmestari Ginrelli. Lihava tilealainen jopa korotti tarjoustaan Aragornin ja Maxin haarniskoista kuullessaan miesten tehneen jo tunnusteluja Reinhartin kanssa. Päästyään eroon haarniskoistaan, miehet katsoivat saaliitaan.
- Heillä oli yli 200 keisarillista kultakruunua, toden näköisesti enemmän rahaa kuin heillä koskaan tulisi jatkossa olemaan. Lyhyen väittelyn jälkeen kaikki rahat jätettiin epävirallisena johtajana toimivan Aragornin haltuun. Täm kuitenkin antoi kahdelle miehelle aina jonkin verran joumarahaa, ja loput menisivät asumiseen. Näin he selviäisivät ainakin tämän talven loppuun.
edit: en kirjoita enää lukio välkillä (jos se jonkun tekee onnelliseksi...)
. Ennenwanhaan sinne ei sentään päässyt kuka tahansa.