Kuin tappaisi satakielen
Lähetetty: Ti 18.09.2007 18:02
Jälleen yksi pieni tarina kaikkien rakastamista mariineistani.
”Minä en kuulu tänne” Auburn ajatteli ties kuinka monetta kertaa. Hänen alapuolellaan suuri harmaa peto raateli saalistaan. Auburn oli tarkkaillut jo päivän ajan suurta kasvinsyöjää, sillä tiesi varsinaisen saaliinsa metsästävän sen kokoista riistaa. Hänen kärsivällisyytensä oli palkittu hetkeä aiemmin, kun archaeolupus oli hyökännyt metsäaukealla juomassa olleen saaliinsa kimppuun ja tappanut sen puremalla kuonosta niin että otus tukehtui.
Auburn huokaisi hiljaa ja otti mukavan asennon trooppisen puun oksalta. Hän ei pääsisi puusta alas huomaamattomasti, joten hänen ei auttanut kuin odottaa. Niinpä hän käytti tilaisuuden hyväkseen ja tarkkaili otusta. Sen säkä nousi korkeammalle kuin hänen päänsä ja pituutta sillä oli lähes rhino-vaunun verran. Koostaan huolimatta otus oli nopea ja ennenkaikkea vahva, ravintoketjun huipun saavuttanut saalistaja jota ei uhannut mikään sen elinympäristössä.
Hän ei ollut valmis tähän.
- Hän ei ole valmis tähän! Apoteekkari-kersantti Maas sanoi yrittäen estää ääntään nousemasta huudoksi.
- Eikö? toinen ääni vastasi, jonka Auburn tunnisti kuuluvan Marcukselle, kappalaisten johtajalle. Sinäkö olet se meistä, jonka harteilla tämä päätös lepää?
- Ei suinkaan, pyydän anteeksi röyhkeyttäni.
Huolimatta Maasin sanoista hänen äänessään ei ollut häivääkään nöyryyttä. Auburn oli tottunut siihen, Maasilla oli suorasanaisen riidanhaastajan maine. Silti hän oli yllättynyt siitä, kuinka suoraan hän uskalsi puhua kolmesti siunatulle Marcukselle. Samalla Auburn toivoi ettei hänen salakuunteluaan huomattaisi.
Marcus ei sanonut aluksi mitään, vaan lähti kävelemään huoneen poikki. Auburn kuuli hänen askeliensa lähestyvän ja painautui tiiviimmin kiinni seinään oviaukon vieressä.
- Alheimen itse sanoi nuorukaisen olevan valmis, Marcus sanoi lopulta. Ja me muut kunnioitamme hänen päätöstään vaikka epäilisimme asian viisautta. Alheimen näkee asioita joita me muut emme näe.
- Ja hitot näkee! Maas huusi ja laski taas ääntään. Sinä tiedät itsekkin, ettei poika ole valmis. Kukaan ei ole jaostomme historian aikana osallistunut yhtä nuorena mihinkään riiteistä ja siihen on hyvät syyt. Ensinnäkin, hänellä ei ole kokemusta ja viisautta, jota muut riitit tarvitsevat. Toisekseen, hän ei ole tarvittavaa voimaa jota tämä riitti vaatii.
- Eikö? Marcus kysyi kuin olisi tiennyt jotain mitä Maas ei tiennyt. Sinä olit itsekkin paikalla, kun hän taisteli. Näit kuinka hänen miekkansa surmasi kultistien johtajan kun me muut olimme vasta raivaamassa tietämme kirottujen pettureiden läpi.
- Ja jos hän ei olisi iskenyt sen olisi tehnyt joku hänen joukkuetovereistaan.
- Mutta tuskin samalla puhtaan uskon siivittämällä innolla kuin hän. Monilla on voimaa, Maas hyvä. Harvat meistä osaavat käyttää sitä oikein.
Maas huokaisi syvään ja hänen äänenpainonsa pehmeni.
- Hänen Larramanin solunsa eivät ole vielä vakaat. Hän kyllä paranee siinä missä muutkin kokelaat, mutta tämä on eri asia. Kaikki valmiit veljetkään eivät selviä Pyhän Voiman riitistä hengissä tai ehjänä. Marcus, minä pyydän sinulta. Tämä on liian aikaista, odotetaan edes kunnes hänen fysiologiansa on täysin valmis.
- Tiedät ettei se ole mahdollista. Riittiin valitun on osallistuttava siihen heti kun on mahdollista, ellei hän halua kieltäytyä kunniasta. Jos niin käy, tai jos hän epäonnistuu, hän joutuu odottamaan kunnes hänet katsotaan valmiiksi johonkin toiseen riiteistä.
- Hyvä on, hän osallistuu riittiin. Mutta tiedä tämä, Marcus. Kun muistelemme häntä Martyyrien salissa kukaan ei sure suuremmin kuin minä.
- Jos hän kuolee, veli Maas. Jos hän kuolee.
Maas ei vastannut vaan lähti marssimaan ulos huoneesta. Auburn syöksyi nopeasti viereisen patsaan taakse suojaan ja onnistui välttämään Maasin katseen tämän marssiessa ohitse.
Peto oli lopettanut aterioinnin jo jonkin aikaa sitten, mutta Auburn katsoi parhaaksi odottaa sen päässeen tarpeeksi kauas. Hän laskeutui alas ja meni lähemmäs puoliksi syötyä raatoa. Näky muistutti häntä hänen kotimaailmansa kalliosusista, alkuperäisten asuttajien mukanaan tuomien vahtieläinten villiintyneistä jälkeläisistä. Nekin tappoivat monesti enemmän kuin aikoivat kerralla syödä, jättäen loput saaliisa myöhemmäksi. Niinpä hän päätti virittää ansan tälle paikalle. Hän oli jo aiemmin onnistunut löytämään kasvin, jota paikalliset eläimet välttelivät syömästä. Hän päätteli, että se johtuu joko kasvin pahasta mausta tai myrkyllisyydestä mutta ei voinut tietää varmasti. Murskaamalla sen osia hän oli saanut valutettua sen mahlaa juomapulloonsa. Aukealla olevan lammen ansiosta hänellä ei olisi pulaa vedestä.
Susi palaisi vielä paikalle ja silloin Auburn olisi valmiina. Hän toivoi ettei susi yllättäisi häntä ansoittamasta, sillä reilussa taistelussa hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Ikään kuin hänellä olisi muutenkaan.
- Huomio! kunniavartiossa seissyt mariini karjaisi ja huoneessa istuneet mariinit nousivat ylös ja napsauttivat asennon.
Uskon Mestari, ylikappalainen Marcus käveli sisälle ja tervehti häntä odottavaa ryhmää.
- Isämme katsovat meitä tänään, veljeni.
- Toivomme olevamme heidän arvoisiaan! mariinit vastasivat yhteen ääneen.
- Lepo.
Mariinit istuivat takaisin tuoleilleen ja Marcus katsoi heitä tarkasti. He olivat kokoontuneet ensimäisen komppanian komentoaluksen, Varjoratsun, kappelin yhteydessä toimivaan kokoustilaan. Jo vuosisatojen ajan tässä huoneessa oli kerrottu pyhiin riitteihin osallistuville mitä heillä oli edessään. Tänään sinne oli saapunut kuusi nuorta mariinia, kaikki pukeutuneena mariinikokelaan kevyeeseen panssariasuun.
Veteraani Ethan, joka oli jo vuosisadan ajan toiminut rynnäkköjoukoissa, oli vihdoin saanut oikeuden osallistua toiseen riittiinsä. Hän istui tuolilla rauhallisena yllään musta-valkoinen kaapu, jonka käyttöoikeuden hän oli lunastanut jo sata vuotta sitten Puhtaan Uskon riitissä. Hänen vieressään istuivat nuoret mariinit Ajak, Noordem, Saik ja Eton. Kaikki kokeneita sotureita, jotka olivat lunastaneet oikeutensa riittiin muutamaa kuukautta aiemmin orkkeja vastaan soditussa kamppanjassa. Ja sitten oli Auburn.
Marcus katsoi tarkkaan nuorta kokelasta joka oli lyhyessä ajassa noussut arvaamattomaan maineeseen jaoston sisällä. Nuorukaisen vaalean ruskeat hiukset ja ruskettunut iho tulisivat muuttumaan vuosisatojen saatossa samalla kun Auburn itse saavuttaisi sankaritekoja joista tuhansien vuosien päästä kerrottaisiin legendoissa, mikäli hän selviäisi ensin häntä odottavasta vaarasta. Nähdessään Auburnin edessään Marcus tajusi lopulta kuinka nuori hän todella oli, mutta nyt oli myöhäistä muuttaa kantaansa. Jos heidän isänsä niin sallivat, Auburn tulisi selviämään.
- Veljeni, meidän jaostomme on temppeli, joka seisoo kolmella tukijalalla, Marcus aloitti saarnan ja käveli samalla rauhallisin askelin huoneen seinustalla sijaitsevan alttarin luo.
Hän kääntyi katsomaan istuvia mariineita ja kohotti kotkan siivin koristellun Crozius Arcaniuminsa koholle. Mariinit painoivat päänsä alas pyhän symbolin edessä.
- Me uskomme Pyhään Voimaan, synnyinoikeuteemme. Sen avulla valtaamme maailmoja Isiemme nimissä ja tuomme Keisarin Valon universumin pimeimpiin kolkkiin.
- Olemme Voimaa, muuta emme voisi olla! riittiin osallistuvat vastasivat yhteen ääneen.
- Me uskomme Kiistämättömään Puhtauteen, sielun ja ruumiin ylemmyyteen, vapauteen vioista jotka ovat vieneet niin monet turmioon.
- Suojele ruumistamme, jotta voisimme käyttää sitä oikein!
- Me uskomme Puhtaaseen Uskoon, tuleen joka palaa sieluissamme ja leikkaa läpi syvimmänkin pimeyden.
- Me palamme ja tulemme loimu lämmittää niitä jotka uskovat samoin.
Marcus laski Croziuksensa alttarille.
- Veljet, te kaikki olette osoittaneet suurta rohkeutta vaarojen edessä ja teidän toimenne ovat tuoneet kunniaa meille kaikille. Siksi teidät on valittu osallistumaan tähän pyhään riittiin, yhteen niistä kolmesta jotka ovat osa meidän kaikkien polkua.
Mariinit kohottivat päänsä ja Marcus käynnisti holonäytön, joka heijasti kuvan pienestä vihreästä planeetasta huoneen keskelle, noin kahden metrin korkeudelle ilmaan.
- Pyhä Voima, kyky iskeä ei pelkän fyysisen vaan myös henkisen voiman turvin. Se on voima, joka teidän tulee löytää sisältänne. Riittinne suoritetaan perinteiden mukaan, metsästyskokeella. Teidän tulee ottaa mittaa villipedosta ja voittaa, tai kuolla yrittäessä.
Kädenheilautus ja planeetan kuva vaihtui kuvaksi archaeolupuksesta. Otuksen kuva pyöri rauhalliseen tahtiin ja nimi woorag piirtyi vihrein kirjaimin sen alle.
- Tämä on woorag, hän-joka-metsästää. Paikallisen planeetan asukkaat pitävät näitä eläimiä pahoina henkinä, demoneina. Sellaisen tappaminen on heidän mukaansa mahdotona kuolevaiselle miehelle. Mikä olisi siis sopivampi kohde riitille.
Mariinit katsoivat arvioiden wooragin kuvaa. Otus tulisi olemaan melkoinen haaste jopa mariinille. Sen koko viittasi suureen voimaan ja luontaisena sallistajana suurin osa sen massasta olisi lihaksia.
- Teidät lasketaan planeetalle, laskeutumisalus jää odottamaan viikon ajaksi. Sinä aikana tiedän on tapettava yksi näistä otuksista ja otettava sen talja, tai osa siitä, voitonmerkiksi. Varusteina teillä saa olla kokelaan panssari, veitsenne ja juomapullo. Kaiken muun joudutte itse keräämään luonnosta. Kysyttävää?
- Entä jos emme onnistu metsästyksessämme? Eton kysyi.
- Sitten palaatte alukselle ilman voitonmerkkiänne. Riittinne on epäonnistunut, te palaatte entiseen asemaanne ja teiltä evätään osallistuminen Pyhän Voiman riittiin, kunnes olette läpäisseet jonkin toisen riitin. Tai sitten te kuolette.
Mariinit katselivat hiljaisina toisiaan ja Marcus huomasi hermostuneisuuden varsinkin Auburnin kasvoilla.
- Saavumme kohteeseemme kolmen tunnin kuluttua. Viettäkää tämä aika rukoillen ja meditoiden. Voitte poistua.
Auburn kiipesi takaisin tarkkailupaikalleen puuhun ja katsoi metsäaukeaa. Kuolleen kasvinsyöjän raato makasi sen keskellä ja ulkopuolisesta kaikki näytti samalta kuin tunteja sitten. Kuitenkin lehtipeitteen alla odotti muutama ansa, jotka nuori mariini oli virittänyt lapsena opittujen taitojen avulla. Hän oli levittänyt ympäristöön voimakkaalle tuoksuvia yrttejä häivyttääkseen oman tuoksunsa paikalta, tosin hän uskoi sen sekoittuvan niiden haaskaeläinten hajuun jotka olivat päivän aikana vierailleet haaskalla.
Auburn tarkasti vielä viimeisen ansan, köynnöksistä punotun köyden varaan nostetun puunrungon, kiinnityksen ja otti sen jälkeen mukavan asennon puussa. Hänellä olisi nyt aikaa levätä. Auburn painoi päänsä puun runkoa vastaan ja alkoi muistella mitä heille oli koulutettu. ”Ajattele mieltäsi pienenä pisteenä, rauhan keskuksena. Asetu sen keskelle ja lepää.” Apoteekkarin sanat kuuluivat selvänä hänen mielessään ja Auburn alkoi laskeutua transsiin. Kuten kaikilla mariineilla myös Coraxin Pojilla koulutukseen kuului osa, jossa mariini opetettiin laskeutumaan transsiin. Tässä tilassa he kykenivät lepäämään kuin unessa, vaikka heidän aistinsa toimivat jatkuvasti ja pieninkin vaara herättäisi heidät välittömästi.
Woorag asteli rauhallisesti aukealle ja nuuhki ilmaa. Jokin oli muuttunut aukealla, siellä oli jotain vierasta. Peto lähti kiertämään aukeaa puiden reunaa myöten, katsellen samalla ympärilleen. Auburn istui puussa paikallaan ja rukoili Keisaria pitämään tuulen hänelle suotuisana.
Aikansa kierreltyään woorag päätti lopulta olla välittämättä vieraasta tuoksusta ja nauttia saalistaan. Otus asteli rauhallisin askelin pudonneiden lehtien päältä eikä huomannut ansalankaa ennen kuin oli liian myöhäistä. Kaksi kaarelle taivutettua oksaa heilahti ylös maasta ja niiden kärkiin kiinnitetyt puupiikit iskivät wooragin nahkaan. Toinen ei läpäissyt pedon nahkaa, mutta toinen upposi lihakseen, repäisten vuotavan haavan ja vapauttaen myrkkyä pedon verenkiertoon. Woorag ärjäisi ja repäisi itsensä vapaaksi kääntyen samalla yrittäen nähdä kuka sen kimppuun kehtasi hyökätä. Auburn huomasi otuksen olevan sopivassa kohdassa ja astui puunrungon päälle. Hän otti toisella kädellä kiinni kiinni köynnöksestä ja leikkasi puukollaan kiinnitysköyden poikki. Runko lähti liitämään halki ilman kuin valtava heiluri, Auburnin massan lisätessä rungon momenttia. Woorag kuuli lähestyvän uhan ja kerkesi hypätä syrjään niin, että tappavaksi tarkoitettu isku osui sitä pään sijasta kylkeen. Auburn loikkasi ilmaan juuri ennen yhteentörmäystä ja iski ilmasta kohti wooragin päätä. Puukon terä viilsi halki pedon korvan repäisten sen puoliksi irti. Hän laskeutui tömähtäen vasten kasvinsyöjän raatoa ja pyörähti nopeasti jaloilleen. Woorag oli toipunut iskusta ja kierteli nyt Auburnia muristen.
Auburn piteli puukkoa kädessään ja arvioi tilannettaan. Hänellä oli aseenaan vain oma taistelupuukkonsa, puolimetrinen muoviteräksinen tappoase. Tavallista vihollista vastaan se, yhdistettynä mariinin yli-inhimillisiin voimiin, olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi. Woorag ei kuitenkaan ollut tavallinen vastustaja. Sen kaksi haavaa vuotivat verta hitaasti ja se nilkutti vasenta puoltaan hieman. Auburn oli vahingoittanut sitä, mutta sen kuoleminen sisäisiin vammoihin voisi viedä päiviä, eikä Auburn voinut tietää vaikuttiko myrkky siihen mitenkään. Otus murisi hänelle vihaisena kita auki, raateluhampaat kuolaa valuen. Se ei selvästikkään arvostanut Auburnin väijytyksestä, vaan aikoi lisätä tuoretta lihaa päivän ruokavalioon.
Auburn naurahti ja lähti syöksymään kohti wooragia samaan aikaan kun petokin. Hän kierähti vasemmalle väistäen juuri ja juuri puraisun. Hän iski puukollaan kohti wooragin kylkeä ja sai aikaiseksi uuden haavan. Peto ärähti ja pyörähti ympäri hyökäten uudestaan. Auburn jatkoi kierähdystään ja pyörähti kuperkeikan kautta ympäri. Hän näki suoraan edessään wooragin kidan ja pisti kohti otuksen kuonoa. Terä osui kuonon päähän. Välittämättä kivusta woorag iski leukansa kiinni ja sai otteen Auburnin vasemmasta kädestä. Hän kuuli, kuinka vasemman hihan panssarilevyt rusahtivat hampaiden pureutuessa niiden läpi ja tunsi kivun hampaiden leikatessa hänen lihaansa. Auburn yritti iskeä uudestaan, mutta woorag oli nopeampi ja heilautti päätään nopeasti sivulle. Auburn tempautui liikkeen voimasta ilmaan ja susi paiskasi hänet naama edellä maata vasten irroittamatta otettaan saaliistaan. Auburn karjui kivusta ja yritti vääntää itseään sopivaan asentoon. Käsivarren luut rutisivat kun woorag puristi leukojaan yhteen. Epätoivoisena Auburn yritti saada oikeaa kättään sopivaan asentoon, ja kun huomasi sen mahdottomaksi hän heilautti jalkaansa. Epätoivoinen potku osui lähelle wooragin silmää saaden pedon nostamaan refleksinomaisesti päätään. Auburn ei epäröinyt hetkeäkään vaan kääntyi ympäri kivusta ulvoen ja iski puukollaan wooragin leuan alle. Pitkä terä upposi lihaan ja jatkoi matkaansa kallon alta suoraan aivoihin. Woorag avasi kitansa ja ulvoi tuskasta. Auburn yritti vetää vasenta kättään pois, mutta ei enää saanut sen lihaksia toimimaan. Kuoleva peto lysähti raskaasti maahan, leuat napsahtivat kiinni uudestaan ja pää iski Auburnin maata vasten. Kivun aalto iski nuoren mariinin tajuttomaksi.
Auburn tunsi jotain osuvan hänen naamaansa uudestaan ja uudestaan. Jotain kosteaa. Hän avasi varovasti silmänsä ja huomasi yön jo laskeutuneen. Kevyt sade kasteli metsää viilentäen ilman. Hän raotti suutaan ja tunsi pisaroiden valuvan hänen kurkkuunsa. Pienikin vesimäärä tuntui virkistävältä ja pian hän jaksoi nostaa päätään. Woorag makasi edelleenkin hänen päällään, kuolleen otuksen lasittunut silmä tuijotti häntä. Auburn käänsi päätään ja näki ruhjoutuneen vasemman kätensä. Hyvä asia oli, ettei siihen enää sattunut. Tosin ei siitä ollut jäljelläkään paljoa mihin sattua. Käsi oli puolta olkavartta myöten wooragin kidassa. Vaikka hänen tajuttomana ollessaan Larramanin solut olivat tukkineet verenvuodon ja estäneet häntä vuotamasta kuiviin, hän oli menettänyt paljon verta. Häntä palelsi ja heikotti.
Auburn mietti vaihtoehtojaan. Häntä ei tultaisi hakemaan, joten hänen olisi selvittävä tästä yksin. Vaikka hänellä olisi molemmat kädet käytössä hän tuskin onnistuisi voittamaan pedon leukoja pitelevää kuolinkouristusta. Tuurilla hän voisi ehkä löytää leukoja pitelevän jänteen, mutta ei ollut varma onnistuisiko se tästä asennosta. Hän koitti liikuttaa oikeaa kättään ja huomasi ilokseen sen tottelevan vielä. Hän veti hitaasti puukkonsa irti wooragin päästä ja katsoi sen terää. Ase oli tarpeeksi terävä siihen, mitä hänellä oli mielessä mutta hän epäröi. Auburn lysähti takaisin selälleen ja rukoili hiljaa mielessään.
”Isä, tämänkö sinä tarkoitit minulle kohtaloksi? Kuolla yksin unohdettuna, suurimman voittoni seurauksena?”
Kukaan ei vastannut ja Auburn tajusi rukouksensa olleen turha. Hänen isänsä eivät olleet unohtaneet häntä. Hän oli vielä elossa, nyt hänen täytyi vain osoittaa olevansa tarpeeksi vahva selviytymään riitistä. Hän kohottautui uudestaan ja nosti veitsensä. Yölinnut lehahtivat lentoon tuskanhuudon kiiriessä halki metsän.
Marcus ja Maas katsoivat laskevaa aurinkoa joka lipui hitaasti horisontin taakse värjäten taivaan punaiseksi. He olivat seisseet joka ilta samalla paikalla, laskeutumispaikkana toimivan mäen laella keskellä metsäaukeaa, katsellen nuoren auringon liikettä.
- Ihan kuin kotona, Marcus sanoi hiljaa niin kuin muinakin iltoina.
- Mitä luulet, näemmekö koskaan enää vanhaa kotiamme?
- Tuskin. Ja tuskin siellä on enää hengissä ketään joka muistaisi meidät.
Maas laski päänsä alas ja oli hetken hiljaa.
- He eivät ole tulossa, hän totesi lopulta.
- Et voi tietää sitä.
- Viikko on melkein ohi, riitin sääntöjä pitää kunnioittaa.
- Heillä on vielä muutama tunti aikaa, Maas. Missä on uskosi?
- Mukanani, niin kuin aina. Siksi voinkin hyvällä omatunnolla sanoa, etteivät he ole palaamassa. Auburn oli liian nuori.
- Entä Ethan? Mihin uskot hänen kadonneen?
- Kuollut, wooragin tappana niin kuin Etonkin. Tosin hänen jäännöksiään ei saada talteen marttyyrien saliin. Tai sitten hän on langennut uskostaan ja päättänyt jättää entisen elämänsä taakseen.
Marcus kääntyi ja katsoi Maasia hetken hiljaa. Apoteekkarin bioniset silmät loistivat punaisina hänen tarkkaillessaan viidakkoa. Marcus tiesi silmien tarkkojen sensorien havaitsevat pidemmälle ja tarkemmin kuin hänen, silti hän tiesi sisimmässään Maasin olevan väärässä.
- Voisi luulla, että hän joka on löytänyt sisältään Puhtaan Uskon, luottaisi hieman enemmän veljiinsä.
- Minulla on uskoa veljiini, Marcus. Mutta apoteekkarina joudun ajattelemaan asioita myös järjen kannalta. He eivät ole...
Maas keskeytti lauseensa ja keskitti katseensa metsänlaitaan. Marcus katsoi samaan suuntaan näkemättä mitään erikoista.
- Maas lääkintäryhmälle, Maas puhui voxiinsa. Valmistakaan leikkaussali.
Nyt Marcus näki saman kuin Maas. Metsän kätköstä aukealle saapui kaksi hahmoa. Ensimäinen hahmo horjui pahasti ja näytti kaatuvan hetkellä millä hyvänsä. Toinen hahmoista kulki rauhallisesti askeleen jäljessä ja oli valmiina tukemaan toveriaan jos tämä sattuisi kaatumaan.
- Auburn selvisi, mutta on pahasti haavoittunut! Maas huudahti ja oli lähdössä mäkeä alas heitä vastaan kun Marcuksen käsi pysäytti hänet.
- Hän selviää kyllä. Jos hän on kävellyt tänne asti hän kävelee loppumatkankin.
Maas aikoi sanoa vastaan, mutta tajusi mitä Marcus tarkoitti. Vaikka Auburn horjui hän ei ollut hyväksynyt Ethanin tukea. Auburn ei yrittänyt todistaa kestävyyttään muille mariineille, vain itselleen.
Hänen suutaan kuivasi ja häntä paleli. Auburnin keho tärisi kauttaaltaan ja maailma tuntui pyörivän hänen silmiensä edessä. Hän oli kulkenut kaksi päivää metsän halki syömättä tai juomatta mitään. Hän oli yrittänyt juoda vettä, mutta se oli vain saanut aikaan kouristuksia ja hän oli oksentanut ulos kaiken hänen vatsastaan ja lopulta hän oli sylkenyt sappea suustaan. Toisena päivänä hän oli kohdannut Ethanin, joka oli tarjonnut apuaan mutta Auburn oli itsepintaisesti kieltäytynyt. Niinpä vanhempi mariini oli vain tyytynyt kulkemaan hänen rinnallaan. Auburn tiesi muokatun kehonsa kamppailevan jatkuvasti hänen parantamisekseen, mutta ei ollut varma riittäisikö se. Hän puristi oikealla kädellään turkinpalasta jonka oli sitonut vasemman kätensä tyngän päälle. Larramanin solut olivat pettäneet muutaman kerran matkan aikana ja turkki oli tummana verestä. Silti hän ei ollut luopunut siitä, se oli hänen voitonmerkkinsä.
- Veljeni, katso! hän kuuli Ethanin huudahtavan. Olemme perillä.
Auburnin silmissä hämärsi jo pahasti, mutta hän näki silti avaruusaluksen sumuisen hahmon muutaman sadan metrin päässä. Niin lyhyt matka, hän ei voisi enää epäonnistua. Hän otti askeleen, toisen, kolmannen. Tuska viilsi hänen päänsä läpi ja hän putosi polvilleen. Ethan otti hänen olkapäästään kiinni, mutta Auburn työnsi hänen kätensä pois.
Hän kävelisi perille itse. Kivuliaasti hän nousi ylös ja jatkoi matkaa. Askel kerrallaan, tuskasta välittämättä. Niin se menisi, askel kerrallaan horjuen. Verenvuoto alkoi uudestaan mutta hänellä ei ollut enää voimaa painaa haavaa.
Lopulta hän menetti tunnon jaloistaan ja lähti kaatumaan eteenpäin. Hän tunsi kuinka joku tarttui häneen ja huusi hänen nimeään, mutta hän ei enää voinut vastata.
”...lisätkää ravintosyötteen määrää.” ”Veriplasman taso lähellä optimia, hidastakaa virtausta.” ”Elintoiminnot vakautumassa, jatkakaa yhteenliittämisen rukousta.”
Auburn kuuli ääniä kuin unen läpi. Häntä väsytti ja hänen päänsä tuntui raskaalta. Mutta kipu oli poissa. Hänen vasenta puoltaan pisteli hieman, mutta koko kehon lamauttava massiivinen kipu oli poissa.
”Potilas hereillä, vireystila nousemassa.” ”Auburn, avaa silmäsi niin tiedämme oletko kunnossa.”
Maasin ääni kuulosti rauhoittavalta. Auburn tiesi olevansa turvassa. Hän avasi silmänsä ja sokaistui hetkeksi kirkkaista valoista. Pian hän erotti jo leikkaussalin valojen hahmot ja ympärillä liikkuvat hahmot. Hänet oli sidottu vinoon leikkauspöytään kiinni kädet levällään. Molemmin puolin thrallit, epäonnistuneista mariinikokelaista valmistetut kyborgit työskentelivät avustaakseen Maasia leikkauksessa. Maas itse oli Auburnin vasemmalla puolella työstäen jotain kiinni Auburnin käsivarren tynkään.
- Selviämisesi ole vähästä kiinni, Maas totesi nostamatta katsettaan. Olit menettänyt enemmän verta kuin mitä sinussa oli jäljellä. Täytyy tunnustaa, olin jo pahasti huolissani sinusta.
- Kiitän luottamuksesta herra kersantti, Auburn kuiskasi käheästi ja yskähti.
Hänen kurkkuaan kuivasi vieläkin.
- Kauanko olin tajuttomana?
- Kaksi päivää. Meidän piti odottaa kehosi toipumista ennen kuin uskalsimme aloittaa leikkauksen.
- Leikkauksen?
- Kyllä. Leikkausjälkesi oli onneksi tarpeeksi siistiä joten istutus tulee onnistumaan.
Auburn nosti päätään ja näki minkä parissa Maas työskenteli. Hän oli kiinnittämässä kyberneettistä kättä Auburnin vasemman käden tynkään hänen irti leikkaamansa tilalle. Auburn yritti liikuttaa vasenta kättään, kokeilla toimisiko se vielä. Mitään ei tapatunut mutta Maas huomasi nuorukaisen hädän.
- Älä turhaan hätäile vielä. Olen katkaissut kätesi yhteyden keskushermostoon leikkauksen ajaksi. Asennan ensin käden perusrungon jonka avulla voit totuttautua siihen. Myöhemmin lisäämme siihen asiaankuuluvat keinolihakset ja panssaroinnin.
Auburn laski päänsä alas ja Maas jatkoi rauhallisesti, kuin olisi luennoinut nuorille apoteekkarioppilaille.
- Keinotekoisten osien asentaminen kokelaalle on aina riskialtista. Koska kohde on vielä kasvamassa osista tulee tehdä helposti vaihdettavia, muuten ne rajoittavat ympäröivän kudoksen kasvua. Siksi joudut vaihtamaan kättäsi ainakin muutaman kerran ennenkuin saavutat täyden mittasi, arviolta viiden vuoden kuluttua. Silloin asennamme kersantin asemalle sopivan käden paikalleen.
- Kersantin? Auburn kysyi ihmeissään. Tarkoittaako se, että minä onnistuin? Että läpäisin riitin?
Maas keskeytti työnsä ja käänsi katseensa Auburnin puoleen.
- Kyllä, nuori veli. Sinä läpäisit. Isämme katsoivat puoleesi ja sinä olit heille kunniaksi. Mutta se voi odottaa. Nyt sinun pitää levätä
”Minä en kuulu tänne” Auburn ajatteli ties kuinka monetta kertaa. Hänen alapuolellaan suuri harmaa peto raateli saalistaan. Auburn oli tarkkaillut jo päivän ajan suurta kasvinsyöjää, sillä tiesi varsinaisen saaliinsa metsästävän sen kokoista riistaa. Hänen kärsivällisyytensä oli palkittu hetkeä aiemmin, kun archaeolupus oli hyökännyt metsäaukealla juomassa olleen saaliinsa kimppuun ja tappanut sen puremalla kuonosta niin että otus tukehtui.
Auburn huokaisi hiljaa ja otti mukavan asennon trooppisen puun oksalta. Hän ei pääsisi puusta alas huomaamattomasti, joten hänen ei auttanut kuin odottaa. Niinpä hän käytti tilaisuuden hyväkseen ja tarkkaili otusta. Sen säkä nousi korkeammalle kuin hänen päänsä ja pituutta sillä oli lähes rhino-vaunun verran. Koostaan huolimatta otus oli nopea ja ennenkaikkea vahva, ravintoketjun huipun saavuttanut saalistaja jota ei uhannut mikään sen elinympäristössä.
Hän ei ollut valmis tähän.
- Hän ei ole valmis tähän! Apoteekkari-kersantti Maas sanoi yrittäen estää ääntään nousemasta huudoksi.
- Eikö? toinen ääni vastasi, jonka Auburn tunnisti kuuluvan Marcukselle, kappalaisten johtajalle. Sinäkö olet se meistä, jonka harteilla tämä päätös lepää?
- Ei suinkaan, pyydän anteeksi röyhkeyttäni.
Huolimatta Maasin sanoista hänen äänessään ei ollut häivääkään nöyryyttä. Auburn oli tottunut siihen, Maasilla oli suorasanaisen riidanhaastajan maine. Silti hän oli yllättynyt siitä, kuinka suoraan hän uskalsi puhua kolmesti siunatulle Marcukselle. Samalla Auburn toivoi ettei hänen salakuunteluaan huomattaisi.
Marcus ei sanonut aluksi mitään, vaan lähti kävelemään huoneen poikki. Auburn kuuli hänen askeliensa lähestyvän ja painautui tiiviimmin kiinni seinään oviaukon vieressä.
- Alheimen itse sanoi nuorukaisen olevan valmis, Marcus sanoi lopulta. Ja me muut kunnioitamme hänen päätöstään vaikka epäilisimme asian viisautta. Alheimen näkee asioita joita me muut emme näe.
- Ja hitot näkee! Maas huusi ja laski taas ääntään. Sinä tiedät itsekkin, ettei poika ole valmis. Kukaan ei ole jaostomme historian aikana osallistunut yhtä nuorena mihinkään riiteistä ja siihen on hyvät syyt. Ensinnäkin, hänellä ei ole kokemusta ja viisautta, jota muut riitit tarvitsevat. Toisekseen, hän ei ole tarvittavaa voimaa jota tämä riitti vaatii.
- Eikö? Marcus kysyi kuin olisi tiennyt jotain mitä Maas ei tiennyt. Sinä olit itsekkin paikalla, kun hän taisteli. Näit kuinka hänen miekkansa surmasi kultistien johtajan kun me muut olimme vasta raivaamassa tietämme kirottujen pettureiden läpi.
- Ja jos hän ei olisi iskenyt sen olisi tehnyt joku hänen joukkuetovereistaan.
- Mutta tuskin samalla puhtaan uskon siivittämällä innolla kuin hän. Monilla on voimaa, Maas hyvä. Harvat meistä osaavat käyttää sitä oikein.
Maas huokaisi syvään ja hänen äänenpainonsa pehmeni.
- Hänen Larramanin solunsa eivät ole vielä vakaat. Hän kyllä paranee siinä missä muutkin kokelaat, mutta tämä on eri asia. Kaikki valmiit veljetkään eivät selviä Pyhän Voiman riitistä hengissä tai ehjänä. Marcus, minä pyydän sinulta. Tämä on liian aikaista, odotetaan edes kunnes hänen fysiologiansa on täysin valmis.
- Tiedät ettei se ole mahdollista. Riittiin valitun on osallistuttava siihen heti kun on mahdollista, ellei hän halua kieltäytyä kunniasta. Jos niin käy, tai jos hän epäonnistuu, hän joutuu odottamaan kunnes hänet katsotaan valmiiksi johonkin toiseen riiteistä.
- Hyvä on, hän osallistuu riittiin. Mutta tiedä tämä, Marcus. Kun muistelemme häntä Martyyrien salissa kukaan ei sure suuremmin kuin minä.
- Jos hän kuolee, veli Maas. Jos hän kuolee.
Maas ei vastannut vaan lähti marssimaan ulos huoneesta. Auburn syöksyi nopeasti viereisen patsaan taakse suojaan ja onnistui välttämään Maasin katseen tämän marssiessa ohitse.
Peto oli lopettanut aterioinnin jo jonkin aikaa sitten, mutta Auburn katsoi parhaaksi odottaa sen päässeen tarpeeksi kauas. Hän laskeutui alas ja meni lähemmäs puoliksi syötyä raatoa. Näky muistutti häntä hänen kotimaailmansa kalliosusista, alkuperäisten asuttajien mukanaan tuomien vahtieläinten villiintyneistä jälkeläisistä. Nekin tappoivat monesti enemmän kuin aikoivat kerralla syödä, jättäen loput saaliisa myöhemmäksi. Niinpä hän päätti virittää ansan tälle paikalle. Hän oli jo aiemmin onnistunut löytämään kasvin, jota paikalliset eläimet välttelivät syömästä. Hän päätteli, että se johtuu joko kasvin pahasta mausta tai myrkyllisyydestä mutta ei voinut tietää varmasti. Murskaamalla sen osia hän oli saanut valutettua sen mahlaa juomapulloonsa. Aukealla olevan lammen ansiosta hänellä ei olisi pulaa vedestä.
Susi palaisi vielä paikalle ja silloin Auburn olisi valmiina. Hän toivoi ettei susi yllättäisi häntä ansoittamasta, sillä reilussa taistelussa hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Ikään kuin hänellä olisi muutenkaan.
- Huomio! kunniavartiossa seissyt mariini karjaisi ja huoneessa istuneet mariinit nousivat ylös ja napsauttivat asennon.
Uskon Mestari, ylikappalainen Marcus käveli sisälle ja tervehti häntä odottavaa ryhmää.
- Isämme katsovat meitä tänään, veljeni.
- Toivomme olevamme heidän arvoisiaan! mariinit vastasivat yhteen ääneen.
- Lepo.
Mariinit istuivat takaisin tuoleilleen ja Marcus katsoi heitä tarkasti. He olivat kokoontuneet ensimäisen komppanian komentoaluksen, Varjoratsun, kappelin yhteydessä toimivaan kokoustilaan. Jo vuosisatojen ajan tässä huoneessa oli kerrottu pyhiin riitteihin osallistuville mitä heillä oli edessään. Tänään sinne oli saapunut kuusi nuorta mariinia, kaikki pukeutuneena mariinikokelaan kevyeeseen panssariasuun.
Veteraani Ethan, joka oli jo vuosisadan ajan toiminut rynnäkköjoukoissa, oli vihdoin saanut oikeuden osallistua toiseen riittiinsä. Hän istui tuolilla rauhallisena yllään musta-valkoinen kaapu, jonka käyttöoikeuden hän oli lunastanut jo sata vuotta sitten Puhtaan Uskon riitissä. Hänen vieressään istuivat nuoret mariinit Ajak, Noordem, Saik ja Eton. Kaikki kokeneita sotureita, jotka olivat lunastaneet oikeutensa riittiin muutamaa kuukautta aiemmin orkkeja vastaan soditussa kamppanjassa. Ja sitten oli Auburn.
Marcus katsoi tarkkaan nuorta kokelasta joka oli lyhyessä ajassa noussut arvaamattomaan maineeseen jaoston sisällä. Nuorukaisen vaalean ruskeat hiukset ja ruskettunut iho tulisivat muuttumaan vuosisatojen saatossa samalla kun Auburn itse saavuttaisi sankaritekoja joista tuhansien vuosien päästä kerrottaisiin legendoissa, mikäli hän selviäisi ensin häntä odottavasta vaarasta. Nähdessään Auburnin edessään Marcus tajusi lopulta kuinka nuori hän todella oli, mutta nyt oli myöhäistä muuttaa kantaansa. Jos heidän isänsä niin sallivat, Auburn tulisi selviämään.
- Veljeni, meidän jaostomme on temppeli, joka seisoo kolmella tukijalalla, Marcus aloitti saarnan ja käveli samalla rauhallisin askelin huoneen seinustalla sijaitsevan alttarin luo.
Hän kääntyi katsomaan istuvia mariineita ja kohotti kotkan siivin koristellun Crozius Arcaniuminsa koholle. Mariinit painoivat päänsä alas pyhän symbolin edessä.
- Me uskomme Pyhään Voimaan, synnyinoikeuteemme. Sen avulla valtaamme maailmoja Isiemme nimissä ja tuomme Keisarin Valon universumin pimeimpiin kolkkiin.
- Olemme Voimaa, muuta emme voisi olla! riittiin osallistuvat vastasivat yhteen ääneen.
- Me uskomme Kiistämättömään Puhtauteen, sielun ja ruumiin ylemmyyteen, vapauteen vioista jotka ovat vieneet niin monet turmioon.
- Suojele ruumistamme, jotta voisimme käyttää sitä oikein!
- Me uskomme Puhtaaseen Uskoon, tuleen joka palaa sieluissamme ja leikkaa läpi syvimmänkin pimeyden.
- Me palamme ja tulemme loimu lämmittää niitä jotka uskovat samoin.
Marcus laski Croziuksensa alttarille.
- Veljet, te kaikki olette osoittaneet suurta rohkeutta vaarojen edessä ja teidän toimenne ovat tuoneet kunniaa meille kaikille. Siksi teidät on valittu osallistumaan tähän pyhään riittiin, yhteen niistä kolmesta jotka ovat osa meidän kaikkien polkua.
Mariinit kohottivat päänsä ja Marcus käynnisti holonäytön, joka heijasti kuvan pienestä vihreästä planeetasta huoneen keskelle, noin kahden metrin korkeudelle ilmaan.
- Pyhä Voima, kyky iskeä ei pelkän fyysisen vaan myös henkisen voiman turvin. Se on voima, joka teidän tulee löytää sisältänne. Riittinne suoritetaan perinteiden mukaan, metsästyskokeella. Teidän tulee ottaa mittaa villipedosta ja voittaa, tai kuolla yrittäessä.
Kädenheilautus ja planeetan kuva vaihtui kuvaksi archaeolupuksesta. Otuksen kuva pyöri rauhalliseen tahtiin ja nimi woorag piirtyi vihrein kirjaimin sen alle.
- Tämä on woorag, hän-joka-metsästää. Paikallisen planeetan asukkaat pitävät näitä eläimiä pahoina henkinä, demoneina. Sellaisen tappaminen on heidän mukaansa mahdotona kuolevaiselle miehelle. Mikä olisi siis sopivampi kohde riitille.
Mariinit katsoivat arvioiden wooragin kuvaa. Otus tulisi olemaan melkoinen haaste jopa mariinille. Sen koko viittasi suureen voimaan ja luontaisena sallistajana suurin osa sen massasta olisi lihaksia.
- Teidät lasketaan planeetalle, laskeutumisalus jää odottamaan viikon ajaksi. Sinä aikana tiedän on tapettava yksi näistä otuksista ja otettava sen talja, tai osa siitä, voitonmerkiksi. Varusteina teillä saa olla kokelaan panssari, veitsenne ja juomapullo. Kaiken muun joudutte itse keräämään luonnosta. Kysyttävää?
- Entä jos emme onnistu metsästyksessämme? Eton kysyi.
- Sitten palaatte alukselle ilman voitonmerkkiänne. Riittinne on epäonnistunut, te palaatte entiseen asemaanne ja teiltä evätään osallistuminen Pyhän Voiman riittiin, kunnes olette läpäisseet jonkin toisen riitin. Tai sitten te kuolette.
Mariinit katselivat hiljaisina toisiaan ja Marcus huomasi hermostuneisuuden varsinkin Auburnin kasvoilla.
- Saavumme kohteeseemme kolmen tunnin kuluttua. Viettäkää tämä aika rukoillen ja meditoiden. Voitte poistua.
Auburn kiipesi takaisin tarkkailupaikalleen puuhun ja katsoi metsäaukeaa. Kuolleen kasvinsyöjän raato makasi sen keskellä ja ulkopuolisesta kaikki näytti samalta kuin tunteja sitten. Kuitenkin lehtipeitteen alla odotti muutama ansa, jotka nuori mariini oli virittänyt lapsena opittujen taitojen avulla. Hän oli levittänyt ympäristöön voimakkaalle tuoksuvia yrttejä häivyttääkseen oman tuoksunsa paikalta, tosin hän uskoi sen sekoittuvan niiden haaskaeläinten hajuun jotka olivat päivän aikana vierailleet haaskalla.
Auburn tarkasti vielä viimeisen ansan, köynnöksistä punotun köyden varaan nostetun puunrungon, kiinnityksen ja otti sen jälkeen mukavan asennon puussa. Hänellä olisi nyt aikaa levätä. Auburn painoi päänsä puun runkoa vastaan ja alkoi muistella mitä heille oli koulutettu. ”Ajattele mieltäsi pienenä pisteenä, rauhan keskuksena. Asetu sen keskelle ja lepää.” Apoteekkarin sanat kuuluivat selvänä hänen mielessään ja Auburn alkoi laskeutua transsiin. Kuten kaikilla mariineilla myös Coraxin Pojilla koulutukseen kuului osa, jossa mariini opetettiin laskeutumaan transsiin. Tässä tilassa he kykenivät lepäämään kuin unessa, vaikka heidän aistinsa toimivat jatkuvasti ja pieninkin vaara herättäisi heidät välittömästi.
Woorag asteli rauhallisesti aukealle ja nuuhki ilmaa. Jokin oli muuttunut aukealla, siellä oli jotain vierasta. Peto lähti kiertämään aukeaa puiden reunaa myöten, katsellen samalla ympärilleen. Auburn istui puussa paikallaan ja rukoili Keisaria pitämään tuulen hänelle suotuisana.
Aikansa kierreltyään woorag päätti lopulta olla välittämättä vieraasta tuoksusta ja nauttia saalistaan. Otus asteli rauhallisin askelin pudonneiden lehtien päältä eikä huomannut ansalankaa ennen kuin oli liian myöhäistä. Kaksi kaarelle taivutettua oksaa heilahti ylös maasta ja niiden kärkiin kiinnitetyt puupiikit iskivät wooragin nahkaan. Toinen ei läpäissyt pedon nahkaa, mutta toinen upposi lihakseen, repäisten vuotavan haavan ja vapauttaen myrkkyä pedon verenkiertoon. Woorag ärjäisi ja repäisi itsensä vapaaksi kääntyen samalla yrittäen nähdä kuka sen kimppuun kehtasi hyökätä. Auburn huomasi otuksen olevan sopivassa kohdassa ja astui puunrungon päälle. Hän otti toisella kädellä kiinni kiinni köynnöksestä ja leikkasi puukollaan kiinnitysköyden poikki. Runko lähti liitämään halki ilman kuin valtava heiluri, Auburnin massan lisätessä rungon momenttia. Woorag kuuli lähestyvän uhan ja kerkesi hypätä syrjään niin, että tappavaksi tarkoitettu isku osui sitä pään sijasta kylkeen. Auburn loikkasi ilmaan juuri ennen yhteentörmäystä ja iski ilmasta kohti wooragin päätä. Puukon terä viilsi halki pedon korvan repäisten sen puoliksi irti. Hän laskeutui tömähtäen vasten kasvinsyöjän raatoa ja pyörähti nopeasti jaloilleen. Woorag oli toipunut iskusta ja kierteli nyt Auburnia muristen.
Auburn piteli puukkoa kädessään ja arvioi tilannettaan. Hänellä oli aseenaan vain oma taistelupuukkonsa, puolimetrinen muoviteräksinen tappoase. Tavallista vihollista vastaan se, yhdistettynä mariinin yli-inhimillisiin voimiin, olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi. Woorag ei kuitenkaan ollut tavallinen vastustaja. Sen kaksi haavaa vuotivat verta hitaasti ja se nilkutti vasenta puoltaan hieman. Auburn oli vahingoittanut sitä, mutta sen kuoleminen sisäisiin vammoihin voisi viedä päiviä, eikä Auburn voinut tietää vaikuttiko myrkky siihen mitenkään. Otus murisi hänelle vihaisena kita auki, raateluhampaat kuolaa valuen. Se ei selvästikkään arvostanut Auburnin väijytyksestä, vaan aikoi lisätä tuoretta lihaa päivän ruokavalioon.
Auburn naurahti ja lähti syöksymään kohti wooragia samaan aikaan kun petokin. Hän kierähti vasemmalle väistäen juuri ja juuri puraisun. Hän iski puukollaan kohti wooragin kylkeä ja sai aikaiseksi uuden haavan. Peto ärähti ja pyörähti ympäri hyökäten uudestaan. Auburn jatkoi kierähdystään ja pyörähti kuperkeikan kautta ympäri. Hän näki suoraan edessään wooragin kidan ja pisti kohti otuksen kuonoa. Terä osui kuonon päähän. Välittämättä kivusta woorag iski leukansa kiinni ja sai otteen Auburnin vasemmasta kädestä. Hän kuuli, kuinka vasemman hihan panssarilevyt rusahtivat hampaiden pureutuessa niiden läpi ja tunsi kivun hampaiden leikatessa hänen lihaansa. Auburn yritti iskeä uudestaan, mutta woorag oli nopeampi ja heilautti päätään nopeasti sivulle. Auburn tempautui liikkeen voimasta ilmaan ja susi paiskasi hänet naama edellä maata vasten irroittamatta otettaan saaliistaan. Auburn karjui kivusta ja yritti vääntää itseään sopivaan asentoon. Käsivarren luut rutisivat kun woorag puristi leukojaan yhteen. Epätoivoisena Auburn yritti saada oikeaa kättään sopivaan asentoon, ja kun huomasi sen mahdottomaksi hän heilautti jalkaansa. Epätoivoinen potku osui lähelle wooragin silmää saaden pedon nostamaan refleksinomaisesti päätään. Auburn ei epäröinyt hetkeäkään vaan kääntyi ympäri kivusta ulvoen ja iski puukollaan wooragin leuan alle. Pitkä terä upposi lihaan ja jatkoi matkaansa kallon alta suoraan aivoihin. Woorag avasi kitansa ja ulvoi tuskasta. Auburn yritti vetää vasenta kättään pois, mutta ei enää saanut sen lihaksia toimimaan. Kuoleva peto lysähti raskaasti maahan, leuat napsahtivat kiinni uudestaan ja pää iski Auburnin maata vasten. Kivun aalto iski nuoren mariinin tajuttomaksi.
Auburn tunsi jotain osuvan hänen naamaansa uudestaan ja uudestaan. Jotain kosteaa. Hän avasi varovasti silmänsä ja huomasi yön jo laskeutuneen. Kevyt sade kasteli metsää viilentäen ilman. Hän raotti suutaan ja tunsi pisaroiden valuvan hänen kurkkuunsa. Pienikin vesimäärä tuntui virkistävältä ja pian hän jaksoi nostaa päätään. Woorag makasi edelleenkin hänen päällään, kuolleen otuksen lasittunut silmä tuijotti häntä. Auburn käänsi päätään ja näki ruhjoutuneen vasemman kätensä. Hyvä asia oli, ettei siihen enää sattunut. Tosin ei siitä ollut jäljelläkään paljoa mihin sattua. Käsi oli puolta olkavartta myöten wooragin kidassa. Vaikka hänen tajuttomana ollessaan Larramanin solut olivat tukkineet verenvuodon ja estäneet häntä vuotamasta kuiviin, hän oli menettänyt paljon verta. Häntä palelsi ja heikotti.
Auburn mietti vaihtoehtojaan. Häntä ei tultaisi hakemaan, joten hänen olisi selvittävä tästä yksin. Vaikka hänellä olisi molemmat kädet käytössä hän tuskin onnistuisi voittamaan pedon leukoja pitelevää kuolinkouristusta. Tuurilla hän voisi ehkä löytää leukoja pitelevän jänteen, mutta ei ollut varma onnistuisiko se tästä asennosta. Hän koitti liikuttaa oikeaa kättään ja huomasi ilokseen sen tottelevan vielä. Hän veti hitaasti puukkonsa irti wooragin päästä ja katsoi sen terää. Ase oli tarpeeksi terävä siihen, mitä hänellä oli mielessä mutta hän epäröi. Auburn lysähti takaisin selälleen ja rukoili hiljaa mielessään.
”Isä, tämänkö sinä tarkoitit minulle kohtaloksi? Kuolla yksin unohdettuna, suurimman voittoni seurauksena?”
Kukaan ei vastannut ja Auburn tajusi rukouksensa olleen turha. Hänen isänsä eivät olleet unohtaneet häntä. Hän oli vielä elossa, nyt hänen täytyi vain osoittaa olevansa tarpeeksi vahva selviytymään riitistä. Hän kohottautui uudestaan ja nosti veitsensä. Yölinnut lehahtivat lentoon tuskanhuudon kiiriessä halki metsän.
Marcus ja Maas katsoivat laskevaa aurinkoa joka lipui hitaasti horisontin taakse värjäten taivaan punaiseksi. He olivat seisseet joka ilta samalla paikalla, laskeutumispaikkana toimivan mäen laella keskellä metsäaukeaa, katsellen nuoren auringon liikettä.
- Ihan kuin kotona, Marcus sanoi hiljaa niin kuin muinakin iltoina.
- Mitä luulet, näemmekö koskaan enää vanhaa kotiamme?
- Tuskin. Ja tuskin siellä on enää hengissä ketään joka muistaisi meidät.
Maas laski päänsä alas ja oli hetken hiljaa.
- He eivät ole tulossa, hän totesi lopulta.
- Et voi tietää sitä.
- Viikko on melkein ohi, riitin sääntöjä pitää kunnioittaa.
- Heillä on vielä muutama tunti aikaa, Maas. Missä on uskosi?
- Mukanani, niin kuin aina. Siksi voinkin hyvällä omatunnolla sanoa, etteivät he ole palaamassa. Auburn oli liian nuori.
- Entä Ethan? Mihin uskot hänen kadonneen?
- Kuollut, wooragin tappana niin kuin Etonkin. Tosin hänen jäännöksiään ei saada talteen marttyyrien saliin. Tai sitten hän on langennut uskostaan ja päättänyt jättää entisen elämänsä taakseen.
Marcus kääntyi ja katsoi Maasia hetken hiljaa. Apoteekkarin bioniset silmät loistivat punaisina hänen tarkkaillessaan viidakkoa. Marcus tiesi silmien tarkkojen sensorien havaitsevat pidemmälle ja tarkemmin kuin hänen, silti hän tiesi sisimmässään Maasin olevan väärässä.
- Voisi luulla, että hän joka on löytänyt sisältään Puhtaan Uskon, luottaisi hieman enemmän veljiinsä.
- Minulla on uskoa veljiini, Marcus. Mutta apoteekkarina joudun ajattelemaan asioita myös järjen kannalta. He eivät ole...
Maas keskeytti lauseensa ja keskitti katseensa metsänlaitaan. Marcus katsoi samaan suuntaan näkemättä mitään erikoista.
- Maas lääkintäryhmälle, Maas puhui voxiinsa. Valmistakaan leikkaussali.
Nyt Marcus näki saman kuin Maas. Metsän kätköstä aukealle saapui kaksi hahmoa. Ensimäinen hahmo horjui pahasti ja näytti kaatuvan hetkellä millä hyvänsä. Toinen hahmoista kulki rauhallisesti askeleen jäljessä ja oli valmiina tukemaan toveriaan jos tämä sattuisi kaatumaan.
- Auburn selvisi, mutta on pahasti haavoittunut! Maas huudahti ja oli lähdössä mäkeä alas heitä vastaan kun Marcuksen käsi pysäytti hänet.
- Hän selviää kyllä. Jos hän on kävellyt tänne asti hän kävelee loppumatkankin.
Maas aikoi sanoa vastaan, mutta tajusi mitä Marcus tarkoitti. Vaikka Auburn horjui hän ei ollut hyväksynyt Ethanin tukea. Auburn ei yrittänyt todistaa kestävyyttään muille mariineille, vain itselleen.
Hänen suutaan kuivasi ja häntä paleli. Auburnin keho tärisi kauttaaltaan ja maailma tuntui pyörivän hänen silmiensä edessä. Hän oli kulkenut kaksi päivää metsän halki syömättä tai juomatta mitään. Hän oli yrittänyt juoda vettä, mutta se oli vain saanut aikaan kouristuksia ja hän oli oksentanut ulos kaiken hänen vatsastaan ja lopulta hän oli sylkenyt sappea suustaan. Toisena päivänä hän oli kohdannut Ethanin, joka oli tarjonnut apuaan mutta Auburn oli itsepintaisesti kieltäytynyt. Niinpä vanhempi mariini oli vain tyytynyt kulkemaan hänen rinnallaan. Auburn tiesi muokatun kehonsa kamppailevan jatkuvasti hänen parantamisekseen, mutta ei ollut varma riittäisikö se. Hän puristi oikealla kädellään turkinpalasta jonka oli sitonut vasemman kätensä tyngän päälle. Larramanin solut olivat pettäneet muutaman kerran matkan aikana ja turkki oli tummana verestä. Silti hän ei ollut luopunut siitä, se oli hänen voitonmerkkinsä.
- Veljeni, katso! hän kuuli Ethanin huudahtavan. Olemme perillä.
Auburnin silmissä hämärsi jo pahasti, mutta hän näki silti avaruusaluksen sumuisen hahmon muutaman sadan metrin päässä. Niin lyhyt matka, hän ei voisi enää epäonnistua. Hän otti askeleen, toisen, kolmannen. Tuska viilsi hänen päänsä läpi ja hän putosi polvilleen. Ethan otti hänen olkapäästään kiinni, mutta Auburn työnsi hänen kätensä pois.
Hän kävelisi perille itse. Kivuliaasti hän nousi ylös ja jatkoi matkaa. Askel kerrallaan, tuskasta välittämättä. Niin se menisi, askel kerrallaan horjuen. Verenvuoto alkoi uudestaan mutta hänellä ei ollut enää voimaa painaa haavaa.
Lopulta hän menetti tunnon jaloistaan ja lähti kaatumaan eteenpäin. Hän tunsi kuinka joku tarttui häneen ja huusi hänen nimeään, mutta hän ei enää voinut vastata.
”...lisätkää ravintosyötteen määrää.” ”Veriplasman taso lähellä optimia, hidastakaa virtausta.” ”Elintoiminnot vakautumassa, jatkakaa yhteenliittämisen rukousta.”
Auburn kuuli ääniä kuin unen läpi. Häntä väsytti ja hänen päänsä tuntui raskaalta. Mutta kipu oli poissa. Hänen vasenta puoltaan pisteli hieman, mutta koko kehon lamauttava massiivinen kipu oli poissa.
”Potilas hereillä, vireystila nousemassa.” ”Auburn, avaa silmäsi niin tiedämme oletko kunnossa.”
Maasin ääni kuulosti rauhoittavalta. Auburn tiesi olevansa turvassa. Hän avasi silmänsä ja sokaistui hetkeksi kirkkaista valoista. Pian hän erotti jo leikkaussalin valojen hahmot ja ympärillä liikkuvat hahmot. Hänet oli sidottu vinoon leikkauspöytään kiinni kädet levällään. Molemmin puolin thrallit, epäonnistuneista mariinikokelaista valmistetut kyborgit työskentelivät avustaakseen Maasia leikkauksessa. Maas itse oli Auburnin vasemmalla puolella työstäen jotain kiinni Auburnin käsivarren tynkään.
- Selviämisesi ole vähästä kiinni, Maas totesi nostamatta katsettaan. Olit menettänyt enemmän verta kuin mitä sinussa oli jäljellä. Täytyy tunnustaa, olin jo pahasti huolissani sinusta.
- Kiitän luottamuksesta herra kersantti, Auburn kuiskasi käheästi ja yskähti.
Hänen kurkkuaan kuivasi vieläkin.
- Kauanko olin tajuttomana?
- Kaksi päivää. Meidän piti odottaa kehosi toipumista ennen kuin uskalsimme aloittaa leikkauksen.
- Leikkauksen?
- Kyllä. Leikkausjälkesi oli onneksi tarpeeksi siistiä joten istutus tulee onnistumaan.
Auburn nosti päätään ja näki minkä parissa Maas työskenteli. Hän oli kiinnittämässä kyberneettistä kättä Auburnin vasemman käden tynkään hänen irti leikkaamansa tilalle. Auburn yritti liikuttaa vasenta kättään, kokeilla toimisiko se vielä. Mitään ei tapatunut mutta Maas huomasi nuorukaisen hädän.
- Älä turhaan hätäile vielä. Olen katkaissut kätesi yhteyden keskushermostoon leikkauksen ajaksi. Asennan ensin käden perusrungon jonka avulla voit totuttautua siihen. Myöhemmin lisäämme siihen asiaankuuluvat keinolihakset ja panssaroinnin.
Auburn laski päänsä alas ja Maas jatkoi rauhallisesti, kuin olisi luennoinut nuorille apoteekkarioppilaille.
- Keinotekoisten osien asentaminen kokelaalle on aina riskialtista. Koska kohde on vielä kasvamassa osista tulee tehdä helposti vaihdettavia, muuten ne rajoittavat ympäröivän kudoksen kasvua. Siksi joudut vaihtamaan kättäsi ainakin muutaman kerran ennenkuin saavutat täyden mittasi, arviolta viiden vuoden kuluttua. Silloin asennamme kersantin asemalle sopivan käden paikalleen.
- Kersantin? Auburn kysyi ihmeissään. Tarkoittaako se, että minä onnistuin? Että läpäisin riitin?
Maas keskeytti työnsä ja käänsi katseensa Auburnin puoleen.
- Kyllä, nuori veli. Sinä läpäisit. Isämme katsoivat puoleesi ja sinä olit heille kunniaksi. Mutta se voi odottaa. Nyt sinun pitää levätä
