Sotavasara.net

Rauhallisen hypnoottinen musiikki kaikui yössä. Soihdut loivat heiluvia ja kiemurtelevia varjoja taistelemaan keskenään kentälle. Yleisön joukosta kuului silloin tällöin vaimea, melkein tukahdutettu naurahdus tai huuto, mutta ne olivat vain hajanaisia. Juhlivat ihmiset kulkivat ympäri katsomoa, pitäen äänensä kuitenkin sen verran hiljaisina, etteivät häirinneet upeaa esitystä.

Yö oli lämmin, tähdet loistivat ja ilma tuoksui savulle ja hajuvedelle. Korkeat talot seisoivat kentän laidoilla kuin jättimäiset vartiomiehet. Ihmisten tumma massa liikehti hiljakseen katsoimoiden hämärässä. Suuri kenttä oli lähestulkoon tyhjä, esiintyjiä lukuunottamatta.

Kymmenen paria ihmisiä kulki ympyrää kentällä, puettuina vain muutamiin kevyisiin, liehuviin liinoihin, jotka hohtivat yön kylmän tähtivalon sekä lämpimän, rasvaisen, soihtujen antaman valon yhdistelmässä. Paljaat jalat piirtelivät siroja kaaria maahan ja ilmaan tanssijoiden imitoidessa taistelua äärimäisen tyyliteltynä. Ohuet, tylsät teräsaseet heiluivat välkkyvissä kaarissa ja iskivät kipinöitä osuessaan toisiinsa. Aseisiin kiinnitetyt, värjätyt hevosenjouhitupsut loivat omat värinsä esitykseen. Kylmät metallivärilliset naamiot saivat aikaan yli-inhimillisen tunnelman, jota hidas, soljuva musiikki vahvisti.

Tal ravisti itsensä irti hypnootisesta, unenomaisesta tilasta, johon musiikki hänet oli upottanut ja katsoi ensimmäistä kertaa ympärilleen pitkään aikaan. Yleisö alkoi vähitellen joutua yhä enemmän ja enemmän esityksen vangiksi. Hansilla oli yksi hovin kevytkenkäisistä naisista kummassakin kainalossa ja vielä yksi sylissään. Tal katsoi poispäin, tuntien kevyen kateuden ja syyllisyyden pistoksen. Toisaalta hänen mielipiteensä kyseisestä naisista oli todella alhainen, toisaalta hän tiesi, että Hansin oli tällä tavoin korjattava päivän kolhuissa kärsinyttä egoaan. Kajros oli piessyt hänet kirkkaasti, samoin kuin Talin. Tal ei kuitenkaan ottanut sitä niin vakavasti; enemmänkin hän iloitsi tilaisuudesta saada ikäisensä haastaja, joka pystyi pieksemään hänet. Se ikään kuin antoi perspektiiviä; hän oli tottunut saamaan nenilleen lähinnä ammattisotilailta. Hans piti moista näkemystä hulluna.

Tal kuljetti sormeaan miekkansa kahvaan taotulla kuvalla. Ilves, niin hänen isänsä sitä oli kutsunut. Tal itse ei ollut moisesta eläimestä kuullutkaan, mutta hänen isänsä oli kertonut sen olevan kokoonsa nähden äärimmäisen tehokas tappaja. Moinen ominaisuus kuulosti hänestä yhä vieläkin kunnioitusta herättävältä, vaikka tosin hieman lapsellisen kaiullisesti. Äkillisen idean vallassa hän kääntyi Kajrosin puoleen.

'Oletko koskaan kuullut eläimestä, jota me kutsumme ilvekseksi?' Kun Kajros vain katsoi häntä kysyvästi, Tal nosti miekkansa kahvaa, varoen kuitenkin paljastamasta sen terää katsomon keskellä. Nähdessään kuvan Kajros hymyili.

'Ah, te siis kutsutte tuota ilvekseksi?' Tal saattoi havaita lievää, kuivahkon kuuloista huumoria lauseessa. Ensimmäinen vitsi jonka hän kuuli Kajrosin sanovan. 'Kyllä, olen itsekin tavannut sen muutamaan kertaan. Vaarallinen otus,' hän sanoi. Samalla hän kuljetti sormeaan yhden aseensa laipan sivulla hitaasti, sivellen jokaista halkeamaa hellästi. Tal vilkaisi elettä kerran ja sulki suunsa.

'He ovat todella hyviä,' Kajros sanoi, katsellen kentällä yhä nopeammin ja nopeammin pyöriviä tanssijoita. Hänen silmänsä seurasivat tanssijoiden siroja, salamannopeita liikkeitä unelmoivan ihailevasti. Tal nyökkäsi, hieman vähemmän esityksen lumoamana. Hän itse tuli katsomaan kyseistä esitystä aina kun pystyi, ja sen hypnoottinen vaikutus ei ollut häneen enää niin pystyvä.

Kajros katsoi ympärilleen ja käänsi sitten katseensa Taliin.

'Katso minua nyt jatkuvasti silmiin,' hän sanoi. Kun Tal hieman hämillään nyökkäsi, hän jatkoi: 'Kukan on tuon kaksi riviä ylempänä, hieman kauemapana oikealla istuvan vaaleahiuksisen naisen vieressä istuva mies? Katso häntä hitaasti, liikuta sitten silmiäsi ympäriinsä ja vastaa vasta hetken kuluttua. Koeta nyt naurahtaa, aivan kuin olisin kertonut sinulle vitsin.' Tal katsoi häntä kulmat kohollaan, mutta kun tämä vain kohotti omiaan, Tal teki kuten pyydettiin.

Nostaessaan katseensa hän löysi henkilön, jota oli etsinyt koko illan. Aurora istui penkillä heistä takana ja sivussa, keskustellen hiljaa kyseisen miehen kanssa. Tällä oli kirkkaanpunaiset hiukset ja viikset. Hetken mustasukkaisuuden aalto meni ohi hänen muistaessaan, että kyseinen mies oli Auroran isoveli. Tämä oli joskus ollut luennoimassa heille tunnilla. Tal rypisti otsaansa.

'No?' Kajros kysyi.Tal kaiveli muistiaan. Mitä se mies oli heille ollut opettamassa? Sitten hänellä välähti.

'Hän on nimeltään Aschann, hän on sen naisen isoveli. Muistaakseni hän kuuluu useampaankin hovin ylhäisempään seurapiiriin,' hän sanoi. Hän kuitenkin jätti kertomatta, että Aschann oli myös yksi koko kaupungin kymmenestä vaikutusvaltaisimmasta miehestä.

'Kerro sitten minulle, miksi hän jatkuvasti tuijottaa minua,' Kajros sanoi. Tal nielaisi.

'Hän on myös velho, kuuluu ilmeisesti Kirkkaaseen Veljeskuntaan,' hän sanoi, viitaten kuumaluontoisiin tuhon välikappaleisiin. Kajros kohotti toista kulmakarvaansa.

'Hmmm.... Luuletko, että häneltä liikenisi hetki aikaa puhua kanssani?' hän kysyi. Tal pudisti päätään epätietoisena.

'En tiedä. Minulla ei ole minkäänlaista hajua velhojen tavoista,' hän tunnusti. Hän oli vain nähnyt parantajia sekä kerran yhden kaukaisuudessa noussen tulisen pilven, jonka hän oli myöhemmin saanut tietää yhden Kirkkaan velhon aikaansaannoksesi. Kajros mietti hetken aikaa, hymyili sitten. Tal ei ollut varma oliko se hymy miellyttävä.

'Kokeilemallahan sen selvittää,' hän sanoi, katsoen samalla ovelasti Talia.

'Älä jätä hyvää tilaisuutta käyttämättä,' hän virnisti. Kun Tal katsoi häntä ymmällään, Kajros vetäisi kasvoilleen entistäkin ovelamman virneen.

'Aschann on hänen ainut seuralaisensa.' Talin vatsassa leijaili äkkiä muutama perhonen, mutta ennen kuin hän ehti mitään sanoa, Kajros kiskaisi hänet pystyyn ja alkoi raahata pitkin katsomoa. Tal kompuroi perässä, mutta sai itsensä nopeasti ruotuun. Hän käveli ripeää tahtia kulkevan Kajrosin perässä, hieman ymmällään. Hän ei oikein ollut varma, kuinka hänen pitäisi toimia. Lopulta hän kuitenkin päätti vain vikistä ja antaa Kajrosin viedä.

Kajros pysähtyi niin äkisti, että Tal meinasi kävellä häntä päin. Kapeassa käytävässä penkkien välissä, yön himmeän aistikkaasti valaistussa hämärässä hän ei voinut nähdä, mitä edessä tapahtui, mutta kuunteli sitäkin tarkkaavaisemmin.

'Anteeksi, mutta lieneekö nimenne Aschann, hyvä herra?' Kysyi Kajros. Tal tunsi lievää yllätystä tämän kohteliaisuudesta, mutta muisti sitten, mitä Shrotka oli hänelle sanonut ennakkoluuloista.

'Kyllä, olette oikeassa. Ja te olette...?' Aschannin ääni oli matala ja voimakas, mutta s-kirjain lähes vihelsi hampaiden välistä ulos tullessaan.

'Kajros. Pyytäisin teitä tulemaan hetkeksi mukaani, jos se teille ja seuralaisellenne sopii. Minä tahtoisin puhua kanssanne muutamasta asiasta, jotka saattavat arvon neidon korviin kuulostaa tylsiltä ja pitkästyttäviltä, mutta saattavat minulle ja arvon herralle olla tietynasteisen arvon omaavia. Kuitenkin, jottei arvon neito itseään yksinäiseksi tuntisi, on mukanani oleva ystäväni Taladron tarjoutunut viihdyttämään häntä keskustelumme ajan,' Kajros lateli. Talin vatsa kiertyi pieneksi palloksi. Kajros oli taitavasti onnistunut pakottamaan hänet jäämään pitämään Auroralle seuraa; moisen tarjouksen jälkeen mikään muu ei tulisi kyseeseen.

'Ei se minun sisartani haittaa, jos minä hänet hetkeksi jätän ystävänne huomaan,' Aschann sanoi ystävällisesti ja nousi, viitaten Kajrosia menemään edeltä. Tämä kumarsi ja käveli ripeästi pois, tummanpunaiseen kaapuun pukeutuneen miehen seuraamaana. Juuri liikkeelle lähtiessään hän kuitenkin potkaisi Talia kovaa sääreen. Tal istahti Auroran viereen, varoen näyttämästä hermostuneisuuttaan tai jalastaan säteilevää kipua.

Hänen onnekseen kiusallista hiljaista hetkeä ei syntynyt. Aurora aloitti keskustelun, tietävä pikku hymynhäive kasvoillaan.

'Kertokaahan, Taladron, mitä mieltä olette tästä näytöksestä?' Tal huokaisi sisäisesti helpotuksesta. Seurapuhe (tai, kuten hänen isänsä sitä kutsui, ”tarpeellinen, kohteliaisuuden vuoksi noudatettava paskapuheen kaava”) oli jollain tapaa helppo keino polttaa aikaa. Puhuessaan hän kuitenkin huomasi Auroran mittailevan häntä katseellaan ja kysymyksillään. Hän joutui miettimään kuumeisesti jokaista vastaustaan ja yrittämään samalla näyttää rennolta ja juohevalta.

'Entä kuka tuo uusi ystävänne on? En muistä koskaan nähneeni häntä. Jokin kaukainen sukulainen?,' Aurora yhtäkkiä kysyi. Tal mietti kuumeisesti. Jos hän tarttuisi Auroran antamaan syöttiin ja kertoisi Kajrosin olevan jokin lähes tuntematon sukulainen, paljastuisi valhe heti. Mietintäaikaa ei kuitenkaan ollut kovinkaan kauaa, muuten uskottavuus menisi.

'Ei, en ainakaan voi sanoa hänen olevan minulle millään lailla tuttu. Tapasin hänet itsekin vasta pari päivää sitten. Olen kuitenkin havaunnut hänet hyväksi ja tunnolliseksi,' hän sanoi, yrittäen kiertää kysymyksen. Auroran toinen siro kulmakarva kohosi syvän vihreän silmän päällä.

'Lieneekö hän siis se onneton, jota kannettiin luoksenne toisen henkilön olkapäällä sotilasosaston joukosta?' Tal mutisi mielessään kirouksen. Hän tiesi olevansa vain keskinkertainen valehtelija, ja Aurora oli osoittanut olevansa harvinaisen huomiokykyinen. Ongelmaksi muodostui, että hänen ei kuuluisi kertoa Auroralle totuutta, mutta tämä kyllä huomaisi valheen.

'Kyllä. Onneksi sukumme palveluksessa on useita asiansa hyvin osaavia parantajia,' Tal sanoi vältellen, mutta Aurora ei antanut hänelle sekunnin rauhaa.

'Hän lienee sitten hyvinkin korkea-arvoinen vieras. Minä sain käsityksen, että hänen vammansa olivat lähestulkoon parantajienne kykyjen saavuttamattomissa,' hän sanoi vienosti. Talin päässä soi pieni hälytyskello. Joku oli ilmeisesti vuotanut tietoa.

'En ymmärrä, mistä olette moisen tiedon sanut, arvon neito. Itse en ole moisesta kuullutkaan. Isäni on kuitenkin hyvä ja ystävällinen mies, eikä hän saattanut jättää ketään moiseen pulaan,' hän sanoi. Aurora nyökkäsi tietävän näköisenä. Hän avasi suunsa vastatakseen, mutta matala, sytkähtävä jysäys pysäytti hänet. Kulmat huolestuneesti rypyssä hän kääntyi katsomaan suuntaan, johon Kajros ja Aschann olivat poistuneet.

'Onko jokin vialla, arvon neito?' Tal kysyi. Aurora pudisti päätän, kooten itsensä.

'Ei, ei mitään. Kuka oli se mies teidän vieraanne kanssa?' Tal pani mielessään merkille tytön yrityksen sivuuttaa aihe. Liiankin selvästi asialla oli jotain tekemistä Aschannin kanssa; tyttö oli välittömästi yhdistänyt äänen häneen.

'Hän oli myös joku vanha tuttu. Ilmeisesti hän on sukua vieraallemme jollain minulle tuntemattomalla tavalla,' Tal vastasi. Aurora ei ilmeisesti uskonut tästä sanaakaan, muttei voinut sitä hänelle suoraan kertoa. Joku tönäisi tyttöä hieman hänen takaansa, mutta hän oli liian kohtelias mitään siihen sanoakseen.

Heidän takanaan, heidän huomamattaan, käytiin piilotettua taistelua elämästä ja kuolemasta. Shrotkan kädet viuhuivat edestakaisin kuin teräsvaijerit hänen käydessään kiivasta kamppailua kahden hyökkääjänsä kanssa. Kolmas makasi kuolleena maassa; hän oli kaatuessaan hipaissut Auroraa. Ohut teräspuikko sojotti hänen leukansa alta. Shrotkan suu pysyi tiukkana viivana hänen silmiensä jatkuvasti etsiessä uutta uhkaa, uutta hyökkääjää. Toinen hyökkääjistä kaatui maahan, puristaen rusennettua henkitorveaan ja sätkien heikosti. Pehmustetut lattiat katsomossa eivät kuitenkaan pitäneet minkäänlaista ääntä. Mies kuoli kenenkään huomaamatta; heidän lähellään ylärivissä ei istunut ketään ja yö oli jo pitkällä ja pimeä. Viimeisen hyökkäjän silmissä loisti paniikki, kun hän käytännössä loikkasi Shrotkan kimppuun. Hyökkäys kuitenkin päättyi kuin seinään, kun Shrotka upotti sormensä miehen kaulaan, henkitorven viereen. Mies valahti veltoksi kun veri ei enää kiertänyt aivoihin.

Alemmalla rivillä Tal vaistosi jotain liikettä takaansa jaa kääntyi nopeasti ympäri, käsi miekan kahvalla. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin pari varjomaista hahmoa; kaksi toisiaan tukevaa, juopunutta ystävää poistumassa hitaasti. Aurora kääntyi hänkin katsomaan, mutta kääntyi sitten takaisin esityksen pariin, laskien kätensä penkille niin lähelle Talia, että se hipoi hänen reittään. Tal kirosi itseään. Hänen normaalisti hillitty olemuksensa alkoi halkeilla.

'Taladron, tiedätkö sinä ollenkaan, mistä ystäväsi ja veljeni aikoivat puhua?' Aurora kysyi. Hän oli nyt tullut niin lähelle, että Tal tunsi tytön hengityksen kuumana kasvoillaan. Itse hän ei kehdannut hengittää, peläten hieman huvittuneesti henkensä haisevan. Tal sadatteli hiljaa mielessään; laskelmoidun kysymyksensä lisäksi Aurora osasi käyttää ääntään, olemustaan ja huomaamiaan heikkouksia Talissa hyvinkin tehokkaasti. Hän oli myös käyttänyt Talin pelkkää etunimeä hunajaisen tuttavallisesti. Talin ajattelu ei enää toiminut normaalin sulavasti. Ehkä se johtui myös osittain ilmapiiristä. Yöstä oli tullut kummallisen kuuma ja kostea. Hän tunsi, kuinka hänen paitansa tarttui hänen hikiseen selkäänsä.

'Minä....' Hän aloitti, mutta sulki suunsa. Hänen onnekseen kentällä oleva esitys aloitti lopetushuipentumansa, kaikkien parien siirtyessä yhten kasaan ja aloittaessa yhteisen, valtavan tarkan esityksen. Sitä kesti muutaman sekunnin, jonka jälkeen musiikki lakkasi ja yleisö alkoi taputtaa. Jopa taputus kuulosti vaimealta ja pehmeältä. Joku nykäisi häntä hartiasta. Raskaan rojahduksen jälkeen hän kuuli Kajrosin äänen.

'Meidän on nyt mentävä.' Kaikki kohteliaisuus oli hävinnyt äänestä. Tal kääntyi katsomaan ja näki Kajrosin taivuttelevan sormiaan ja irvistävän. Aschann oli Talin kanssa samalla rivillä, mutisten Auroran kanssa jotakin vieraalla kielellä. He nousivat ja lähtivät nopeasti, mutta sitä ennen Aurora ehti puristaa pikaisesti Talin reittä, tukalan ylhäältä. Tal vilkaisi yllättyneenä tytön vihreitä silmiä. Ne välähtivät kujeilevasti ennen kuin hän kääntyi ja kiirehti veljensä perään. Ilmassa leijui vihainen rikinkatku.

'Mistä on kyse?' Hän tiedusteli, kun he kiirehtivät tyhjenevän katsomon halki kohti Hansin haaremia. Kajros puri hampaansa yhteen.

'Ongelmia,' hän sanoi ja pysähtyi taas kerran niin äkisti, että Tal törmäsi häneen. Hän kääntyi ympäri ja ojensi Talille pitkän käärön.

'Ota se. Tulet tarvitsemaan sitä,' hän sanoi. Tal otti käärön ja veti kankaan pois sen päältä. Alta paljastui Kajrosin sotasauva. Tal aikoi avata suunsa, mutta Kajrosin katse hiljensi hänet.

'Miekkasi ei pure kaikkeen, mitä saatat kohdata. Ase on minun ja saan antaa sen kenelle haluan, riippumatta muiden, erityisesti Shrotkan mielipiteistä,' hän melkein murisi. Tal ei kehdannut väittää vastaan, ei sille ilmeelle. Varovasti hän nosti asetta ja huomasi siitä roikkuvan tupen. Hän ripusti sen vyöhönsä, samoin kuin aseen. Vasta vetäessään kätensä pois hän huomasi siihen tarttuneen veren.

Kajros oli jo menossa ja Tal joutui ottamaan pari juoksuaskelta pysyäkseen perässä.

'Sinä joudut suostuttelemaan hänet tulemaan. Hänen ylpeytensä ei salli hänen tehdä minun pyyntöni mukaan,' Kajros sanoi. Tal oli aikeissa puolustaa ystäväänsä, mutta hiljeni tajutessaan Kajrosin olevan oikeassa. Hansin tuntien hänen ylpeytensä ei olisi vielä korjannut siihen tulleita säröjä.

Päästessään lähelle Hansin istumapaikkoja Kajros nousi muutaman rivin ylemmäs, viitaten Talia jatkamaan matkaa. Tämä pani oudoksuen ja huolissaan merkille Kajrosin veriset kädet ja tavan, jolla hän lepuutti kättään lanteellaan. Hartioiden asento kertoi jatkuvasta hyökkäysvalmiudesta.. Tal jatkoi matkaa uuden, kutkuttavan jännityksen alkaessa kiristää hänen vatsaansa. Tunne oli samaan aikaan sekä pelottava että innostava.

Hans oli tyypilliseen tapaansa hovin hupakkojen ympäröimä. Joukossa oli toki aina muutama, joista Talilla oli korkeampikin käsitys, mutta Hansin viehätysvoima oli lähes vastustamaton. Nytkin hänen kummatkin kätensä olivat yhden tytön mekon sisällä kyynärpäitä myöten. Tal nyhjäisi häntä hartiasta.

'Nyt pitää mennä. Ongelmia,' hän sanoi Hansille. Tyttö punastui keskeytyksestä, mutta Tal ei ollut huomaavinaankaan. Hans kuiskasi jotain tytön korvaan ja tämän täyteläiset huulet raottuivat. Sitten Hans nousi hieman harmistuneen näköisenä ja lähti Talin perään.

'Mistä on kyse?' Hän tiukkasi saatuaan ystävänsä kiinni. Tal pudisti päätään ja etsi Kajrosia katsomon pimeydestä.

'Kannattaa pitää aseenne valmiina. Toivottavasti tiedät, mitä teet tuolla,' sanoi pimeydestä haamun lailla ilmestynyt Shrotka, nyökäten tyypillisen tiukkahuulisena kohti Talin vyöllä roikkuvaa sauvaa. Hans oli aikeissa avata suunsa, mutta Shrotka ehti ensin.

'Seuratkaa. Vien teidät Weisslandin sukukartanolle. Kumpikaan teistä ei poistu sieltä tänä yönä. Uskokaa hyvällä,' hän sanoi ja töni heidät liikkeelle edeltään, käsi jatkuvasti miekan kahvalla. Tal huomasi, että hänenkin käsissään oli verta.

Ilmeisesti hovin valtapelissä oli tapahtumassa jotain suuria muutoksia, kun joku kehtasi alkaa tappaamaan ihmisiä keskellä rauhallista katsomoa. Todennäköisesti hänen isänsä kertoisi siitä hänelle. Asia olisi kuitenkin juorujen keskipiste muutaman seuraavan viikon. Yö oli muuttunut jostain syystä lähes pahaenteisen synkäksi; soihdut alkoivat hiipua. Katsomo oli jo lähes kokonan tyhjentynyt.

Hänen mietteensä keskeytyivät, kun he pääsivät pois katsomosta. Neljä tummiin vaatteisiin sonnustautunutta hahmoa ympäröi heidät, ja Tal kuuli metallisia sihauksia, kun aseita vedettiin huotrista. Hans katseli ympärilleen silmät suurina. Tal vetäisi oman miekkansa tupestaan, hieman kömpelösti. Shrotka vain seisoi paikallaan, suu tiukkana viivana. Tilanne laukesi, kun Hans päästi kimeän huudon ja hyökkäsi yhden hahmon kimppuun, paniikinomaisesti aseellaan sohien. Tal kävi yhden vihollisen kimppuun, kun taas Shrotka jäi paikoilleen seisomaan. Kaksi hahmoa vilkaisi ensin toisiaan, kävi sitten hänen kimppuunsa eri puolilta, huomaten hänet kolmikon vaarallisimmaksi.

Talin ase loi tummanharmaita kaaria pimeään yöhön hänen yrittäessä kaataa vastustajansa. Hän ei edes nähnyt kasvoja vihollisellaan, tämän syvälle vedetty huppu esti sen. Taitava tämä kuitenkin oli; Tal alkoi hengästyä, eikä hän ollut saanut vielä yhtään osumaa aikaan. Teräksen kaikuva ääni helisi yössä. Kerran yöntumma miekka hipaisi hänen ohimoaan, ja Tal tunsi jotain kuumaa valuvan paitansa alle kaulaa pitkin.

Hans oli myös ongelmissa. Hän oli puolustuskannalla, toisin kuin taitavampi Tal. Hän joutui käyttämään kaiken energiansa torjumiseen ja väistelyyn. Hän kuitenkin tiesi, ettei jaksaisi kauaa. Ruma ja ruosteisen tumma lyhyt miekka iski hänen omaansa uudestaan ja uudestaan turruttavalla voimalla. Lopulta hänen miekkansa putosi veltoista sormista. Epäinhimillinen voitonsihahdus karkasi hänen vastustajaltaan, ja Hans kompuroi paniikissa taaksepäin, kaatuen takamuksilleen.

Hänen mielessään kävi koominen ajatus; tilannehan oli kuin lukuisista hänen lukemistaan kirjoista. Hänen vihollisensa otti pari askelta eteenpäin, horjahti ja kaatui hänen päälleen. Hans vinkaisi, kun valtava paino iski häneltä ilmat pihalle, rojahtaen hänen vatsansa tuskaisille ruhjeille ja vatsaakääntävä löyhkä täytti hänen sieraimensa. Huppupäisen hahmon suusta roiskahti jotain limaista hänen kasvoilleen. Oksennus kupli hänen kurkussaan.

Ilta sai uuden sävyn, kun matalat surahdukset täyttivät ilman. Nuolia ei voinut pimeässä nähdä, mutta tömäykset kertoivat omaa tarinaansa. Hyökkääjät kaatuivat maahan nuolten törröttäesä milloin mistäkin. Hans taisteli tiensä esiin kuolleen vihollisensa alta ja Shrotka kiskoi hänet jaloilleen. Tal seisoi pöllämystyneen näköisenä katsomassa, kun viiden miehen joukkio syöksyi kujalle ja alkoi varmistaa kaatuneiden hahmojen olevan kuolleita. Kylmän käytännöllisesti he iskivät pistimensä raatoihin, joista pari vielä nytkähti. Sitten he vetäisivät väkäsettömät, metallivartiset nuolensa irti ja sujauttivat ne paikoilleen selkäänsä. Yksi hahmoista viittoi heitä seuraamaan, näyttäen samalla Weisslandin suvun vaakunaa, ja kolmikko liittyi viiden sotilaan seuraan.

Matka kartanolle kesti yllättävän vähän aikaa, mutta kahdesti he joutuivat pysähtymään, kerran piiloutuakseen suuremmalta joukolta, jonka viittojen joukosta kimaltelivat levyhaarniskat ja kerran, jotta sotilaat saivat ammuttua edessä häämöttävän joukon. Pimeässä yössä surahteli taas, ja hahmot kaatuilivat yksi kerrallaan maahan. Viimeinen hahmo vaati useamman nuolen kaatuakseen; äänistä päätellen sillä oli haarniska yllään. Sen kaaduttua ja nuolensa saatuaan he lähtivät taas juoksemaan. Kun sukukartano alkoi häämöttää edessä, yksi sotilaista päästi kimeän vihellyksen, ja massiivinen teräsportti raottui. He pinkaisivat sisään ja portti suljettiin.

Kumartuessaan tasaamaan hengitystään Tal huomasi, että maassa kiemurteli jostain ilmestynyttä usvaa kuin mutaa joen pohjassa. Se kylmäsi hänen jalkojaan jopa saappaiden läpi. Sydämensä jyskeen laskettua hän kuuli isänsä neuvottelevan Shrotkan kanssa. Hans makasi maassa huohottaen kuin viimeisillään, sotilaat taas seisoivat hieman kyyryssä, valmiina tappamaan jokaisen, joka saattaisi muodostua uhaksi. Nuolet lepäsivät puoliksi jännitetyillä, tappavan tehokkailla teräskaarijousilla.

'Oliko teillä ongelmia?' Ruben kysyi.

'Muutama vastoinkäyminen. Kukaan ei loukkaantunut vakavasti,' Shrotka vastasi. 'Minä lähden nyt etsimään häntä,' hän jatkoi ja livahti ulos raolleen avatusta portista. Se suljettiin välittömästi hänen lähdettyään. Tal nosti päätään ja tajusi nyt vasta, että Kajros ei ollut heidän mukanaan. Hans kääntyi kyljelleen ja oksensi.

'Oletko kunnossa?' Ruben kysyi Talilta. Tämä nyökkäsi, osoittaen kuitenkin naarmua ohimossaan. Graffel vilkaisi sitä kerran ja totesi sen mitättömäksi. Hans voihki maassa, mutta häneen ei kiinnitetty huomiota. Ympäri pihaa suvun muutamat velhot kulkivat sytyttämässä pieniä valoja ympäriinsä ja parantamassa kaikki haavat. Kylmä usva pöyrteili heidän kaapujensa helmoissa.

'Tässä yössä on jokin pahasti vialla,' Graffel mutisi. 'Se haisee väärälle. Haistan Kirkkaiden velhojen rikinkatkun, mutta myös mullan ja metallin löyhkän sekä viemärin lemun.'

Hän kääntyi muiden puoleen.

'Kannattaa olla varuillaan. Yö ei ole vielä näyttänyt kaikkia korttejaan. Jokin on nyt pahasti vialla,' hän sanoi.

Äkkiä aika tuntui hidastuvan Talin silmissä. Hän tunsi, kuinka hän nousi ilmaan, hän näki, kuinka hän nousi muiden yläpuolelle, näiden hämmentyneet ja pelästyneet ilmeet ja kuinka nämä kompuroivat hänestä poispäin, mutta hänen jalkansa väittivät, että maa oli tiukasti hänen allaan. Sitten se heitti hänet niskastaan ja hän lensi kasvoilleen vähän matkan päähän. Hänen korvissaan soi. Kaikki tuntui etäiseltä, aivan kuin unelta.

Noustessaan ylös hän näki, että kartanon pihalle oli noussut maan sisästä lukuisia muitakin hahmoja. Niillä oli kaikilla tummat viitat ja huput, aivan kuin kujilla kiertäneillä hahmoilla. Osalla oli aseinaan miekkoja ja kirveitä ja nuijia, osalla taas luonnottoman pitkät ja ohuet sormet. Tal päästi pienen hekotuksen kun yksi hahmoista painoi sormensa yhden miehen rinnasta sisään ja selästä ulos. Joku ravisti häntä. Hitaasti päätä kääntäessään hän näki Shrotkan tutun hahmon. Tämä heristi hänelle Kajrosin sotasauvaa. Miksi Talia häirittiin? Juuri kun hän oli päässyt mukavasti istumaan. Äänet tulivat kuin veden alle. Lopulta Shrotka ilmeisesti kyllästyi ja otti häntä ranteesta kiinni, iskien sotasauvan kiinni hänen käteensä.

Oli kuin joku olisi poksauttanut pullonkorkin hänen korvissaan. Maailma selkeni hetkessä. Shrotka loikkasi nyt kaikkialle levinneen, sakean usvan sekaan ase paljaana ja suu tutun tiukkana. Tal loikkasi myös pystyyn, tuntien itsensä vahvaksi, innostuneeksi ja raivostuneeksi. Into ja raivo vain ruokkivat toisiaan, kun hän ryntäsi usvan sekaan. Kaikki hävisi raivonsekaiseen utuun. Tal ei edes huomannut, ketä hän iski aseellaan; hän vain tunsi suurta tyydytystä, kun vatsaakääntävän rusauksen mukana ase upposi kyynärän verran vihollisen rintaan, ylhäältä alaspäin. Tämä kaatui alas ja Tal repäisi aseensa irti, lennättäen hurmetta ympäriinsä. Hänen karjaisunsa kuulosti vieraalta hänestä itsestäänkin, mutta silti niin... Oikealta. Hän tunsi olevansa todella elossa! Raivostaan huolimatta hän tunsi irvistyksen -tai hymyn- valtaavan hänen kasvonsa. Hahmoja romahteli hänen edessään. Ilma tuoksui verelle.

Hän vaistosi takanaan jotain ja pyörähti ympäri. Tumma hahmo oli ainakin kolme metriä korkea. Sen jalat olivat paksummat kuin Talin rintakehä ja kädet melkein yhtä paksut. Tal näki, kuinka usvan sekaan leyhähti tummempi pilvi, kun olennon hupun alta kuului uloshengityksen matala puhaltava ääni. Tal tunsi ohimenevän pelon leyhähdyksen, mutta sitten se sama, epätodellinen raivon tunne valtasi hänet jälleen ja hän pinkaisi suu auki, ääni jo huutamisesta käheänä suoraan valtavaa hahmoa kohti. Hänen kättään särki aseen puristamisesta, mutta hän ohitti kivun tarpeettomana. Hän otti muutaman askeleen vauhtia ja todellakin loikkasi ilmaan, kohottaen aseensa kaksin käsin päänsä päälle. Yllättäen hänen mieleensä tuli vanha kuva jostain kirjasta, jossa sotilas loikkasi alas kielekkeeltä valtavan hirviön niskaan, aikeenaan tappaa se ja itsensä. Sotilaan asento oli juuri samanlainen kuin hänen asentonsa juuri nyt.

Hänen aseensa iski hahmoa suoraan keskelle rintaa ja kimmahti pois. Hänen kätensä turtuivat hartiaan saakka. Siitä huolimatta hän kävi uuteen yritykseen, saaden palkkioksi vain uuden kalskahduksen. Hahmo henkäisi hänen päälleen halveksivan oloisesti, ja Tal tunsi hirvittävän poltteen, joka mursi jopa hänen senhetkisen kaiken alleen hukuttavan raivonsa. Hän pudotti aseensa ja hankasi kasvojaan tuskissaan. Polte levisi hänen käsiinsä. Hän haistoi jonkin palavan ja avasi suunsa huutaakseen, mutta vetäisi ihostaan nousevaa huurua henkeensä. Polte levisi hänen suuhunsa, kurkkuunsa ja rintaansa. Hän ei edes voinut huutaa kivultaan.

Juuri ennen kuin maailma armollisesti pimeni, hän kuuli hirvittävän kovan ja suorastaan raastavan korkean kirkaisun, joka tuntui repivän hänen päätään. Hänen silmänsä pyörähtivät ympäri ja hän vajosi armeliaaseen tajuttomuuteen.

*****

'Hän palaa tajuihinsa.'

'Pitäkää häntä hetki aloillaan.'

'Ehdinkö ajoissa?'

'Juuri ja juuri. Hän ei ehtinyt ylittää rajaa. Taisimme selvitä kohtuullisen kevyesti. Samaa on kuulemma tapahtunut ympäri kaupunkia. Toivottavasti Opisto ei romahtanut,' sanoi Graffel. Tal avasi silmänsä.

Taivas oli kaaoksessa. Keltaiset juovat kurottelivat huojuvia käsiään kohti synkän ruskeaa mattoa, heitellen kipinöitä edelleen. Salamat halkoivat pilvien likaista peittoa. Graffelin tyynet silmät katsoivat Talia hetken, kadoten sitten näköpiiristä. Tal nousi istumaan, muiden perääntyessä hänen ympäriltään.

Koko piha oli täynnä ruumiita ja... Kappaleita. Tal vain tuijotti turtana hävitystä. Hän näki ihmisiä kaikkialla pieninä paloina, aivan kuin jättiläisen nuket olisi revitty palasiksi. Maassa lojui myös valtavat määrät hyökkääjien silvottuja riekaleita. Kartanon massiviset, ranteenpaksuisista teräskaltereista valmistetut portit oli väännnetty ja raastettu sijoiltaan. Samoin oli suurin osa muuriakin. Maassa oli niin mustuneita kraatereita kuin sileäreunaisia viiltoja ja muutama täydellinen, kiiltäväreunainen, pohjattoman syvä ympyrä.

Tal nousi hitaasti seisomaan. Ilmassa leijui veren, savun ja metallin löyhkä. Hän huojahti, mutta Graffel esti häntä kaatumasta. Hans seisoi sivummalla kumarassa, pitkien sylkirihmojen roikkuessa hänen huulistaan. Maassa hänen jalkojensa juuressa oli hänen päivällisensä jäänteet. Kaikkien kasvoilla oli jollain tapaa järkyttyneen tyyni ilme; kukaan ei ilmeisesti tahtonut sisäistää tapahtunutta. Poikkeuksen teki tietysti Shrotka. Hänen kasvonsa olivat yhtä ilmeettömät kuin aina, lukuunottamatta pientä vinoa hymynpoikasta oikeassa suupielessä. Se saattoi tosin olla valon temppukin. Nyt hänen toisessa kädessään, rennossa otteessa roikkui sapeli ja toinen piteli omenaa. Tal räpäytti silmiään. Shrotka näytti olevan kaiken sen hävityksen keskellä kotonaan; hän tuntui oikeasti sopivan sinne. Hänen vaatteensa oliva verestä painavat, ase kiilsi punaisena. Veri oli kerääntynyt haukankasvojen uurteisiin, luoden kaamean sotamaalauksen. Kaksi kylmän tunteetonta silmää selailivat maisemaa kuivan sarkastisesti.

'Et sitten kuollutkaan,' hän sanoi Talille. Tämä nyökkäsi hiljaa, yrittäen ymmärtää tapahtunutta. Shrotka ojensi verisen käärön Talille. Tämä ripusti sotasauvan vyölleen mykkänä. Ympärilleen katsoessaan hän ei vain pystynyt käsittämään, mitä oli tapahtunut. Koko kaupunki, niin pitkälle kuin hän sen kykeni näkemään, oli samassa tilassa kuin hänen kotinsakin. Sukukartanon kuusikerroksisen julkisivun (ja koko talon, Tal huomasi sydämen hypätessä kurkkuun) halki kulki jokin, joka vaikutti hieman halkeamalta, mutta jonka reunat olivat luonnottoman sileät ja partaveitsenterävät. Hän näki kaupungin hävityksen jatkuvan sen toisella puolella. Hän näki myös makuuhuoneeseensa seinään tulleesta halkeamasta. Samanlaisia jälkiä oli siellä täällä näkyvien talojen seinissä, samoin kuin tien kivetyssä pinnassa.

'Mitä tapahtui?' Hän kysyi hiljaa, hävityksen koko tehon iskiessä häneen kaupungin näkemisen yhteydessä.

'Joku pelaa todella vaarallista peliä,' Graffel sanoi hänen takaansa. Tal pyörähti ympäri. Graffel oli tyyni ja rento, ystävällisen näköinen kuten aina, huolimatta verestä hänen hiuksissaan ja vaatteillaan.

'Kaikki mahdolliset taiat menevät pieleen. Kukaan ei voi tehdä edes yksinkertaisimpia asioita ja olla varman lopputuloksesta. Joku sotkee kaupungin yllä leijuvan Kaoksen virran,' Shrotka sanoi tunteettomalla äänellään. Graffel nyökkäsi.

'Eikä se edes lopu siihen. Virrasta on tullut pyörre. Kaos virtaa putkessa. Sen käyttäjät ovat reikiä putkessa, itsekuri on tuon reiän tukkiva tulppa. Nyt virta on sekoitettu eikä enää sovi putkeen,' Graffel sanoi. Tal katsoi häntä mykkänä. Shrotka hymyili kierosti. Ensimmäinen oikea ilme hänen kasvoillaan, vihan kuollutta naamiota lukunottamatta. Ilme sai kylmät väreet kulkemaan Talin selkää pitkin alas.

'Mitä nyt?' Tal kysyi. Graffel hieroi leukaansa.

'Meidän on saatava tietää, onko Opisto kaatunut. Jokin on kuitenkin vialla ja pahasti,' Graffel mutisi itsekseen. Talin katsoessa häntä toinen kulma ivallisesti koholla, hän jatkoi.

'Nuo tuolla,' hän viittasi maassa makaaviin tummiin raatoihin,' ovat Opiston luomia vartijoita. Niiden tehtävänä on vartioida tätä kaupunkia ja puolustaa sitä. Jokin on saanut ne sekoamaan. Todennäköisesti se sama, joka sai Virran hullluksi,' hän sanoi. Tal katsoi maassa makaavia jäänteitä. Hän myös huomasi muutamia valtavia kappaleita, jotka näyttivät ihmisruumiin osilta, mutta olivat aivan liian suuria ja teräksestä tehtyjä.

'Golem,' Shrotka sanoi. 'Kasa kuollutta ainesta, johon on taottu sisään sielu. Julmaa, mutta äärimmäisen tehokasta.'

'Kuusi vartion kovinta miestä tänne, heti! Tal, Graffel, Shrotka myös!' Kuului Rubenin ääni. Sen auktoriteetti sai Talin nytkähtämään liikkeelle ennen kuin hän edes ehti ajatella. Hän kiirehti Rubenin luo. Tämän kasvot saivat hänet kuitenkin hidastamaan tahtia. Tämän silmät tuntuivat hohtavan raivosta, kasvot olivat kuin julma naamari. Tal tunsi, kuinka Ruben fyysisesti hohkasi kuumuutta ympärilleen.

'Ensin me tarkastamme Opiston. Sitten selvitämme muun kaupungin tilanteen,' hän kirahti. Kukaan ei voinut väittää vastaan, ei sille ilmeelle. Likainen, piesty joukkio lähti hölkäten pois pihasta. Tal veti aseensa esiin nähdessään portin ulkopuolella makaavat ihmisten jäänteet.

Opisto, koko kaupungin sydän. Siellä oli kaikki tieto, mitä suinkin oli saatu haalittua kasaan, samoin kuin kaupungin älymystön työ- ja tutkimuskeskus. Myös kaikki parantajat, papit ja velhojen lukuisat koulukunnat asuivat siellä. Kaipungin hallintokoneisto samoin kuin hallitsijoiden ja heidän sukunsa asuinsijat olivat siellä. Opisto oli enemmänkin yksi kaupunginosa kuin pelkkä rakennus tai kortteli. Tal muisti Graffelin sanat Kaoksen tahdosta päästä ulos ja mietti sydän raskaasti lyöden, mitä Opistolla oli tapahtunut. Jos se oli sortunut, kaupungin hallinto lamaantuisi täydellisti. Ikään kuin se ei jo nyt olisi kaaoksessa.

'Virrasta on karannut useita kauhuja kaupungin kaduille,' Graffel varoitti. Siellä täällä makaavat lähes tunnistamattomiksi revityt ruumiit vahvistivat tämän havainnon. Kukaan ihminen ei saisi aikaan sellaista jälkeä. Paikoin oli vain tummia lätäköitä, joissa lojui muutama punainen tai valkoinen kimpale. Katujen tummanharmaat seinät olivat roiskeiden peitossa. Kauppakojut oli revitty riekaleiksi kuin kankaanpalat. Haju oli vatsaakääntävä ja Tal sai jatkuvasti kamppailla vatsaansa vastaan.

'Kauhuja?' Hän kysyi hiljaa katsottuaan tiellä makaavia kasoja hetken aikaa. Hänelle ei vastannut Graffel, vaan Ruben.

'Kaoksen käyttäjien ja orjien ajatukset ja tunteet muokkaavat sitä. Jokainen reikä on eri muotoinen, ja jokaisesta suihkuava Kaos saa eri olemuksen. Näitä saarekkeita todellisuuden seassa kutsutaan yleisnimellä kauhu,' hän sanoi.

Koko kaupunki tuntui olevan raunioina. Kaikkialla kivet olivat mustuneita, puiset rakenteet palaneita tai tulessa, savua kaikkialla. Ilma oli kuumaa ja kuivaa, tuuletonta ja tuhkaista. Ahdistava ilmapiiri tuntui häärivän romahtaneiden kattojen yllä kuin juuri lankeamaisillaa oleva sade. Kaupunki oli vajonnut yhdessä yössä raunioiksi. Eikä tuo yö ollut vielä ohi.

'Varokaa!' Huusi Graffel. Kaikki syöksyivät eri suuntiin, aseitaan heilutellen. Jokin iski Talia keskelle selkää, ja hän kaatui kasvoilleen maahan. Hän iski nenänsä kipeasti mustiin kiviin ja hänen silmänsä vettyivät kivusta. Joku kiskaisi hänet pystyyn ja hän nosti aseensa takaisin käteensä remmin varasta.

Kaikki olivat kerääntyneet rinkiin, tähyillen talojen välisiin korkeisiin ja pimeisiin kujiin. Aamuyön normaali hämäryys oli jäänyt tulematta, ja kaikkialla oli vielä lähes pimeää. Kellertävän ruskeaa. Likainen valonkajo huuhtoi maisemaa. Tal yritti löytää jotain talojen välistä, mutta vain tyhjä pimeys tähyili takaisin.

'Kauhut ovat aina sodassa keskenään,' Graffel sanoi. Shrotka vilkaisi häntä ilmeettömästi. Pimeydestä kuuluva matala kirkaisu tuntui vahvistavan hänen sanansa. Kirkaisua seurasi ääni, joka kuulosti suuren paperiarkin repimiseltä. Kirkuminen loppui. Ta värähti tajutessaan, kuinka lähellä kuolema oli käynyt.

'Meidän tulisi lähteä ennen kuin se on lopettanut syömisen,' Graffel sanoi Rubenille. Tämä nyökkäsi ja he lähtivät taas liikkeelle. Tal vilkuili taaksepäin, mutta mitään ei enää näkynyt tai kuulunut. Katu kylpi likaisenruskeassa valossa.

'Odottakaa!' Joku huusi heille raunioiden seasta. He kääntyivät katsomaan, kuinka kolmen hengen seurue kompasteli romuttuneen kaupan raunioiden halki päätielle. Yksi hahmoista nojasi raskaasti toiseen, kun taas kolmannella oli lyhytjousi käsissään, nuoli jänteellä leväten. Hän oli joukon ainoa mies, vartija varusteistaan päätellen. Talin vatsa täyttyi yllättäen perhosista, kun hän huomasi Auroran kannattelevan tummaihoista ystäväänsä heitä kohti. Kummankin yllä oli nahkainen ratsastusasu. Veriroiskeita näkyi siellä täällä, mutta ei haavoja, muutamia kasvoissa olevia naarmuja lukuunottamatta.

'Osaako kukaan auttaa häntä? Hänellä on murtunut luita jaloista ja kylijistä,' Aurora kysyi heidän päästyään heidän lähelleen. Graffel viittoi häntä tuomaan lähes tajuttoman ystävänsä ringin keskelle. Heidän mukanaan tullut vartija liittyi muiden muodostamaan kehään, tähyillen valppaasti ympärilleen. Otsaan tullu viilto ei näyttänyt häntä haittaavan.

Hetken kuluttua Graffel auttoi nyt jo kunnossa olevan tytön jaloilleen. Tämä tähyili hetken ympärilleen ja pyysi sitten asetta. Ruben käski vartijansa antaa tälle veitsen, samoin kuin Aurorallekin. Kumpikin piti asetta tottuneen oloisesti. Tal hymyili politiikan aikaansaannoksille tilanteesta huolimatta. Aurora katsoi häntä hymyttömänä takaisin ja hän käänsi katseensa äkkiä muualle.

'Liikkeelle. Meidän on päästävä Opistolle mahdollisimman nopeasti,' Ruben sanoi, ja he lähtivät kevyttä hölkkää eteenpäin. Kaikki tähyilivät jatkuvasti ympärilleen jännittyneinä, mutta he eivät nähneet enään ketään.

'Seis!' Huusi Graffel hetken päästä. Kaikki pysähtyivät töksähtäen, katsoen häntä kysyvästi. Kaikki paitsi Shrotka. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen ennen kuin katosi raunioiden välisiin varjoihin. Ruben aikoi huutaa hänelle, mutta pudisti sitten päätään.

'Opisto on sortunut,' Graffel sanoi raskaasti. Auroran ystävä haukkoi henkeään. Tal tunsi vajoavansa pohjattomaan kuoppaan. Opisto. Kaupungin sydän. Sen vahvin sotilastukikohta, kaupunki kaupungin sisällä. Jonkin aikaa kaikki vain seisoivat paikallaan, yrittäen sulattaa kuulemaansa.

'Oletko varma?' Ruben kysyi tyynesti, silmät kovina. Graffel nyökkäsi ja osoitti edessä, parinkymmenen metrin päässä häämöttävää varjoa. Tal räpäytti silmiään. Varjo paikassa, jossa mikään ei ollut sitä luomassa. Liian pimeä varjo jopa siihen synkkään, likaiseen hämärään. Se tuntui lipuvan hitaasti edestakaisin.

'Tuo on repeämä todellisuuden kudoksessa. Niitä ilmestyy paikkoihin, joissa Kaos saa riehua liian vapaana suurissa määrissä. Todennäköisesti Opistosta on tullut kauhujen temmellyskenttä. Meidän ei kannata mennä enää yhtään lähemmäs,' hän sanoi uupuneesti. Kuin hänen sanansa vahvistaakseen varjo sylkäisi esiin kasan muodotonta, harmaata massaa. Ääni muistutti sotilaan raskasta räkäisyä. Tusinan kokoinen joukkio perääntyi varovasti. Massa kuitenkin vain tytisi paikallaan, tekemättä mitään edes näennäisesti vaarallista.

'Takaisin kartanolle. Meidän on poistuttava kaupungista,' Ruben sanoi. 'Voitte tulla mukaamme, jos haluatte,' hän kertoi kolmelle vastatulleelle.

'Meidän on pakko. Kaikki muut ovat kuolleet,' vartija sanoi väsyneen oloisesti. Tal katsoi heitä järkyttyneenä. Hänen kotinsa oli kuitenkin ollut hyvin varustettu, joten siellä oli runsaasti henkiinjääneitä. Näiden onnettomien koti taas oli tuhottu, kaikki tapettu.

'Me emme voi palata kartanolle,' Shrotka huusi heille sivulta. Pieni joukko kääntyi salamannopeasti äänen suuntaan, säikähtäneinä. Tal aavisti pahaa. Shrotka juoksi heidän luokseen, tuoretta verta vaatteissaan.

'Miksi?' Ruben kysyi hiljaa. Shrotka katsoi häntä tasaisesti.

'Sitä ei enää ole. Yksi noista,' hän viittasi kadulla nyt lainehtivaan varjoon,' purjehti sen yli. Kartanon paikalla on nyt lasireunainen kuoppa. Kauhut tappoivat kaikki eloonjääneet,' hän sanoi tylysti. Ruben näytti äkkiä kovin vanhalta. Tal oli shokissa. Niin vain ei voinut käydä. Weisslandin sukukartano oli kuin Temppeliritarien linnake. Sitä ei vain voinut pyyhkiä pois. Myös vartijat näyttivät järkyttyneiltä. Graffel laski kätensä Talin hartialle, ja poika tunsi tyyneyden virtaavan itseensä kosketuksen kautta.

Hullu käkätys lähti varjosta. Tal kääntyi sen puoleen raivoissaan ja heitti maasta nostamansa kiven sitä kohti.

'Parempi?' Graffel kysyi. Tal pudisti päätään. Ei ollut, mutta rauhallisuuden tunne esti häntä romahtamasta. Graffel taputti häntä hartialle.

'Ulos kaupungista siis. Katsokaa ympärillenne. Jos löydätte ruokaa tai muita tarvikkeita, ottakaa ne. Älkää missään nimessä menkö pitkälle raunioihin. Korkeintaan muutaman metrin päähän tiestä,' Ruben sanoi. Joukkio hajaantui raunioiden reunoille, liikkuen pareissa. Tal jäi istumaan keskelle tietä, turtana sisältä. Miksei hän itkenyt? Hänestä tuntui siltä että pitäisi. Hans oli kuollut. Kaikki hänen tuttunsa. Hänen kotinsa, kaikki hänelle rakas oli kadonnut maan päältä pysyvästi. Hänen kuuluisi maata maassa, itkeä ja huutaa.

'Se tulee myöhemmin. Juuri nyt me tarvitsemme sinua,' Shrotka sanoi hänelle. Tal katsoi häntä. Shrotka kumartui aivan lähelle.

'Hän tarvitsee sinua enemmän kuin muut,' hän kuiskasi hiljaa. Tal tiesi, ketä hän tarkoitti. Hän nousi hitaasti ylös ja käveli Auroran viereen istumaan. Tämä istui ystävänsä kanssa vartijan seistessä heidän takanaan. Kumpikin näytti huumaantuneelta. Auroran kauneus iski Talilta melkein ilmat pihalle. Kumma kyllä se rauhoitti häntä hieman. Kukaan ei sanonut mitään, kaikki vain istuivat hiljaa ja odottivat.

'Varokaa!' Huusi heidän takanaan seissyt sotilas ja jännitti jousensa. Tal katsoi ylös.

Yhden talon katolta loikkasi alas jokin nahattomalta ihmiseltä näyttävä. Likainen taivas sai sen loistamaan saastaista valoa. Olion hampaaton suu tippui verta piirteettömien, silmättömien kasvojen keskellä, kun se lensi ilman halki heitä kohti. Vartijan siihen lennättämä nuoli ei edes hidastanut sitä. Nuoli upposi olentoon puoliväliin vartta asti. Tal tajusi, että muut eivät ehtisi auttaa heitä.

Jokin valkoinen hujahti hänen näkökenttänsä ohi ja kivikova, murskaava rysäys lennätti pölyä ja pikkukiviä hänen ja maassa istuvien tyttöjen päälle. Nämä nostivat kätensä suojakseen, mutta Tal oli liian lamaantunut tehdäkseen mitään. Missään ei ollut enää mitään järkeä, hänen mielensä väitti hänelle. Hysteria kupli pinnan alla.

Märkä repäisy ja kirkaisu kaikuivat hiljaisella, savuisella kadulla. Nahaton yläruumis lennähti nahattoman alaruumiin päälle mustuneille, verisille kiville. Niistä roikui useita metrejä sinertävää köyttä. Mustatukkainen tyttö kirkaisi, mutta Tal ei jaksanut reagoida millään lailla. Pimeästä kuului ryystävä ääni.

'Enemmän kuin mitään muuta kauhut vihaavat toisiaan,' sanoi nyt pientä ruskeaa nyyttiä kantava Graffel. Tal katsoi häntä ja otti vastaan tarjotun käden. Irtonainen suolenpätkä valahti märästi alas hänen jalkaansa. Sanaakaan sanomatta hän nosti tytöt jaloilleen. Aurora vapisi. Graffel kosketti hänenkin hartiaansa, ja vapina lakkasi. Tyttö kohensi ryhtiään ja nosti leukansa päättäväisesti pystyyn. Hän meni ja puristi ystävänsä hartiaa.

'Liikkeelle!' Ruben karjaisi. Hän ja muut juoksivat heitä kohti, kantaen kuka mitäkin tarvikeitta; ruokaa lähinnä. Hänen aseessaan oli jotain mustaa nestettä ja vartijoita oli yksi vähemmän. Heitä seurasi kirkuva ja jokeltava pimeys, häilyen edestakaisin pitkin katua, edeten tasaisesti kuitenkin heitä kohti. He lähtivät epätoivoiseen kujanjuoksuun, pakoon sanoinkuvaamatonta kauhua. Muut pinkaisivat heidän mukaansa. Kaikkien mielessä pyöri vain ulospääsy. Kaikki seurasivat sokeasti Rubenia. Tal kompuroi useasti, mutta aina joku nosti hänet pystyyn. Hän ei katsonut taakseen, mutta tiesi, että jokin jahtasi häntä. Hän oli kokenut tunteen ennenkin, kerran pienenä juostessaan pitkin kartanonsa pimeitä käytäviä. Mitä lujempaa hän juoksi, sitä enemmän hän pelkäsi. Sama tapahtui taas.

'Ketään ei jätetä jälkeen!' Ruben huusi heille. Pieni ryhmä vetäytyi tiiviimmin yhteen. Graffel näytti hieman koomiselta likaisenharmaan kaavun liehuessa hänen ympärillään, hikipisaroiden piirtäessä ihonvärisiä viivoja kasvojen pölyyn. Rubenin kasvoilla ei näykynyt muuta tunnetta kuin raudanluja päättäväisyys. Tal ei edes huomannut ohi vilistäviä raunioita ja ruumiita. Kaikki oli samaa ruskeanharmaata massaa.

'Juoskaa! Lujempaa, typerykset!' Shrotka huusi heille heidän takaansa. Tal katsoi taakseen ja näki valtavan korkean varjon liikkuvan heitä kohti sivuviistosta. Sen edellä pinkoi Shrotka kuin viimeistä päivää. Hänen jalkansa sumenivat yhdeksi massaksi hämärän likaisessa valossa. Varjon takana, Tal huomasi raunioiden välistä, sen kulkemalla reitillä ei ollut mitään. Ei niin mitään. Ei taloja, ei tietä, ei mitään. Omituinen kuiskinta kaikui heidän takaansa, varjon tummasta sydämestä. Pienempi varjo lipui sivummalle talon seinän läpi, jokeltaen kärttyisästi.

Tal painoi päänsä alas ja juoksi lujempaa kuin koskaan ennen, jopa lujempaa kuin silloin pienenä pimeän kartanon käytävillä. Jokin kylmäsi hänen kantapäitään, mutta hän ei välittänyt. Aika menetti merkityksensä. Ainoa millä oli väliä oli juoksun pumppaava liike ja pelon kylmä lyijypaino vatsassa.

'Pysähdy!' Graffel huusi hänelle ja nappasi häntä hartiasta, melkein kaatasen hänet. Vanhassa miehessä oli yllättävän paljon voimaa. Tal kumartui tasaamaan hengitystään, mutta oksensi. Ylös katsoessaan hänen viimeinenkin toivonkipinänsä sammui sihahtaen. Kaupungin portit oli suljettu. Vartijoiden uloskäynti, pieni ovi porti vierellä, oli romahtanut umpeen. Portaat muurin huipulle olivat tuhoutuneet. Heidän takanaan varjo piti voitonriemuista kuiskintaansa. Joukkio perääntyi kiinni portin kylmään teräkseen. Kaikkien silmät olivat tiukasti kiinni varjossa. Kylmyys huokui hiedän ylitseen, hengitys huurusi. Tal näki jään hiipivän likaisia katukiviä pitkin.

'Tuon on oltava peräisin Opiston mestarien kokouksesta. Sen oli määrä olla tänään,' Graffel sanoi tyynesti. 'Mitä enemmän reikiä samassa paikassa, sitä todennäköisemmin putki repeää sieltä,' hän jatkoi.

Varjo oli valtava. Se jatkui ainakin sata metriä kumpaankin suuntaan. Pakoon juokseminen olisi hyödytöntä. Tal katsoi, kuinka mustuus lipui heitä kohti. Hän tunsi käden sujahtavan omaansa, ja puristi sitä kuin se olisi hänen ainoa yhteytensä elämään. Kaikki äänet hiljenivät, jopa hänen oma hengityksensä ääni.

Kolme metriä. Varjo lipui heidän ohitseen viistosti kolmen metrin päästä. Tummat hahmot vääntelehtivät rivosti sen sisällä. Tal näki, kuinka ne kesken sairaan liikehdintänsä kurottivat heitä kohti, mutta vetivät aina kätensä pois juuri ennen kuin olisivat osuneet varjon reunaan. Vähitellen kylmyys hellitti. Heidän edessään oli hirvittävän syvä ja leveä kuilu. Sen reunat olivat lasinsileät eikä pohjaaa näkynyt. Se jatkui oikealle silmänkantamattomiin, merkaten varjon kulkureitin.

Tal irrotti itsensä seinästä ja katsoi varjon perään. Äkkiä hän puhkesi hysteeriseen nauruun. Muut katsoivat häntä ihmeissään.

'Katsokaa muuria!' Tal kumartui naurun kourissa.

Muut kääntyivät katsomaan. Varjo oli repinyt muutaman kymmenen metrin päässä alas muuria tukevat pilarit, ja se oli romahtanut suoraan varjon sisään. Kadulla oli muutama valtava lohkare, mutta suurin osa muurista oli yksinkertaisesti poissa. Joukko ryntäsi ulos aukosta, aivan kuin pelkäisi sen katoavan.

He eivät kuitenkaan pysähtyneet. Juokseminen jatkui pitkään. Vasta kun kaupunki oli jäänyt suuren mäen taakse, kaatuivat he kaikki maahan, tammimetsän laidalle. Talista tuntui kuin hän olisi voinut maata siinä ikuisesti. Ilma tuoksui raikkaalta. Ruoho oli puhdasta ja kosteaa. Taivas oli harmaa. Harmaa! Ei likainen. Ei liekkejä, ei savun hajua; tuuli puhalsi kaupunkiin päin. Jokin puristi hänen kättään. Tal tajusi äkkiä, että hän ei ollut päästänyt irti koko aikana. Sivulle katsoessaan hän näki Auroran hymyilevän hänelle vaisusti. Tal hymyili takaisin, sulkien silmänsä. Hitaasti hänen hengityksensä ja sykkeensä tasaantui, mutta hän ei halunnut vielä nousta.

Hetken päästä hän kuuli tutun äänen jostain kauempaa.

'Voitaisiinko millään liikkua? Haluaisin saada vielä vähän etäisyyttä itseni ja tuon rauniokaupungin väliin,' Kajros puuskutti. Tal ponnahti istualleen, iloisena ystävänsä näkemisestä. Kajros oli kaameassa kunnossa, lähes alasti, vain repaleiset housujen jäänteet yllään ja yltäpäältä ruhjeilla ja naarmuilla, mutta hymy kasvoillaan. Tal vilkutti hänelle, ja Kajros vinkkasi takaisin.

'Kuinka löysit meidät?' Ruben kysyi. Kajros nauroi. Ääni ei tuntunut sopivan vallitsevan järkyttyneen helpottuneeseen ilmapiiriin.

'Juoksin ihan teidän perässänne, mutta jouduin väistämään sitä varjoa. Onneksi osuin oikealle puolelle. Kun se oli mennyt ohi, lähdin taas peräänne, mutta kompastuin ja satutin jalkani. Nilkutin ulos muuriin tulleesta aukosta ja lähdin seuraamaan jälkiänne,' hän sanoi. Tal huomasi, ettei hänellä ollut kenkiä jalassa. Ruben taputti häntä olalle.

'Jatketaan matkaa. Itse ainakin haluan ottaa turvavälin kauhuihin ja noihin repeämiin,' Ruben sanoi. Muut kömpivät hiljakseen ylös maasta. Kajros nilkutti puhumaan hiljaa Shrotkan kanssa, kieltäytyen Graffelin tarjoamasta avusta. Heidän ilmeensä olivat vakavia, sävy huolestunut. Tal tajusi heidän puhuvan taas tuolla vieraalla, karkean töksähtelevällä kielellä. Jostain syystä se ärsytti häntä, aivan kuin heillä olisi ollut jotain salattavaa. Hän auttoi Auroran pystyyn. Tämän ystävä nousi itse pystyyn, pitäen käsiään lähellä vartaloaan aivan kuin itseään halaten. Graffel kiersi kätensä hänen harteilleen. Tal tajusi, että Graffel ja Ruben olivat tämän ryhmän ylläpitävä voima. Ruben antoi heille suunnan ja Graffel esti heitä romahtamasta täysin. Roolit, joihin he olivat kaikesta päätellen tottuneet.

He jatkoivat kävelyään, ainoastaan Kajrosin ja Shrotkan puhuessa keskenään. Kaikki muut olivat hiljaa, omiin ajatuksiinsa uponneina. Jopa normaalisti kivestä tehdyt vartijat näyttivät eksyneiltä. Kummallista kyllä, Tal ei vieläkään antanut periksi. Rauhallisuuden tunne oli ja pysyi toistaiseksi. Samoin kuin pehmeä käsi hänen kädessään. Se helpotti hänen oloaan.

'Pysähdytään tähän. Etsitään suojainen paikka läheltä ja yritetään saada pystyyn jonkinlainen leiri. Sen jälkeen...' Ruben aloitti, mutta antoi äänensä haipua kuulumattomiin. Hän vain pudisti päätään ja lähti kävelemään metsänreunaa kohti. Muut menivät kuka mihinkin. Kajros käveli tien vierellä kasvavan tammen vierelle ja rojahti siihen istumaan. Hän sulki silmänsä ja nojasi päätään taaksepäin. Tal katsoi ympärilleen, etsien tapaa jolla olla hyödyksi, hukuttaa ajatuksensa toimintaaan, mutta Graffel pudisti hänelle päätään.

'Pitäkää te neljä hetken tauko.' Tal käveli hiljakseen Kajrosin luokse ja istahti alas. Aurora istui hänen viereensä. Tumma tyttö tuli myös heidän luokseen. Hetkeen kukaan ei sanonut mitään.

'Sinä näytät kaamealta,' Kajros sanoi hänelle. Tal kohotti kulmiaan.

'Vilkaisepa itseäsi,' hän sanoi. Kajros yskäisi pienen naurun. Tal tunsi omien suupieltensä nykivän.

'Auttoiko se sinua yhtään?' Kajros kysäisi, nyökäten Talin vyöllä roikkuvaan aseeseen. Hän nyökkäsi.

'Pidä se. En tarvitse sitä enää,' Kajros sanoi. Tal ei keksinyt siihen mitään vastausta.

'Mitä sinulle oikein tapahtui? Katosit siellä katsomossa,' Tal sanoi. Kajros taivutteli niskojaan ja irvisti rusaukselle.

'Törmäsiin ongelmiin. Kimppuuni käytiin jo katsomossa, ja juoksin pakoon. Sen jälkeen keskityin lähinnä hengissä selviytymiseen,' hän sanoi. Tal silmäili häntä päästä varpaisiin peittäviä veriroiskeita.

'Tuo kaikki ei varmaankaan ole sinun?' hän kysyi, roiskeisiin viitaten. Aurora seurasi sananvaihtoa tiiviisti.

'Ei. Suurin osa on muiden,' Kajros sanoi.

'Sinä siis annoit aseesi Talille?' Aurora kysyi äkkiä. Kajros nyökkäsi, silmät kiinni. Aurora kohensi asentoaan.

'Kuinka sinä sitten selvisit? Veljeni...' Hän nielaisi, ' veljeni mukaan jokaista kaupungin asukasta kohden on olemassa kolme tai neljä vartijaa. Niille on erikseen määritelty asukkaat, joita ne suojaavat, mutta ne kuulemma sekosivat ja yrittivätkin tappaa suojattinsa. Sinäkin varmasti törmäsit niihin,' hän sanoi. Kajros nyökkäsi. Tal huomasi Auroran taas nyhtävän tietoja.

'Neljä. Kaksi tavallisen ihmisen kokoista, pitkäkyntistä kuvatusta ja kaksi hillittömän suurta metallista liikkuvaa patsasta. Ne eivät todennäköisesti olleet minun vartijoitani koska en itse täällä asu. Minulla vain kävi huono tuuri. Ne kuitenkin huomasivat minut ja kävivät kimppuun, joten juoksin pakoon,' hän sanoi. Aurora tuhahti.

'Valehtelet. Niiltä ei juosta pakoon. Hitaimmatkin vartijat, ne pienemmät olennot joita kutsutaan nimellä Azrain, juoksevat lujempaa kuin hevonen täydessä laukassa. Golemit, ne suuret patsasmaiset vartijat, ovat monin verroin nopeampia,' hän sanoi. Kajros huokaisi ja nosti päänsä pystyyn, avaten silmänsä.

'Olet oikeassa. Minä tapoin ne,' hän laukaisi. Tal kohotti kulmiaan.

'En usko,' Aurora julisti. Kajros kohautti olkiaan; aivan sama hänelle.

'Kuinka sinä tapoit ne? Niitä ammuttiin tykillä, eivätkä ne silti välttämättä kaatuneet. Ne piti hakata palasiksi,' sanoi mustatukkainen tyttö. Kajros virnisti. Tal katsoi häntä varuillaan. Salaisuus on salaisuus.

'Sain apua,' Kajros totesi. Talilla oli aavistus, millaista apua.

'Keitä te kaksi muuten olette? En edes tiedä nimiänne,' hän jatkoi.

'Nina,' sanoi Auroran ystävä. Aurora esitteli itsensä, samoin Kajros ja Tal. Shrotka käveli paikalle. Hän silmäili Kajrosia päästä jalkoihin.

'Kadotit veitsesi,' hän totesi. Kajros nyökkäsi.

'Iskin sen yhden minussa roikkuneen mielipuolen vatsaan,' hän totesi.

'Sinä tapoit hänet,' Nina sanoi syyttävään sävyyn. Hänen äänensä oli, jos mahdollista, vielä täyteläisempi kuin Auroran. Kajros virnisti kolkosti. Ilme sai hänen kasvonsa näyttämään kuolleilta; poskipäät ja leuka korostuivat aivan liikaa. Samalla Tal huomasi tämän otsassa kulkevat, lähes huomaamattomat, vinot luuharjanteet. Ne alkoivat nenänvarresta ja kulkivat otsan poikki hiusten alle, risteytyen kulmakarvojen kohdalla. Ne olivat niin matalat, että ilman tuota ilmettä ja juuri sopivaa valon kulmaa ja voimakkuutta niitä ei olisi huomannut.

'En tappanut. Hän vetäisi veitsen vatsastaan ja leikkasi oman kurkkunsa auki,' Kajros sanoi. Shrotka virnisti. Sama vino hymy kuin aiemminkin päivällä. Eikä Tal vieläkään pitänyt ilmeestä.

'Sinulle pitää hankkia jostain uusia vaatteita. Et voi kävellä noin sisään mihinkään kaupunkiin,' Shrotka sanoi. Kajros nyökkäsi. Vähän matkan päässä olivat muut jo saaneet nuotion syttymään. Tal nousi ylös, samoin tytöt, mutta Kajros jäi istumaan.

'Meidän on puhuttava hieman,' hän sanoi Talille. Shrotkan kovan katseen alla tytöt menivät edeltä, Talin jäädessä paikoilleen. Hän istui alas, ja hänet yllättäen Shrotka käveli heidän viereensä. Kajros nosti itsensä hieman enemmän pystyyn puuta vasten.

'Sinulla ei ole hajuakaan, mistä tässä on kyse, eikö vain?' Hän sanoi Talille. Tämä nyökkäsi epävarmasti. Hän ei edes ymmärtänyt, mitä Kajros tarkoitti.

'Sitä voi olla hieman vaikea selittää. Sinulla on kuitenkin jonkinlainen käsitys minun... Vieraastani?' Kajros kysyi. Tal nyökkäsi taas. Vaikka häntä väsytti suunnattomasti, tämä oli aivan liian kiinnostavaa ohitettavaksi. Kajros nyökkäsi kulmat kurtussa.

'Hyvä. Minun on kuitenkin kerrottava sinulle, että myös Shrotka on... Erilainen,' hän sanoi. Erilainen. Samaa sanaa oli Ruben käyttänyt, Tal muisti.

'Sinun on itse nähtävä, jotta ymmärrät,' Shrotka sanoi. Tal katsoi häntä, ja hänen katsoessaan tämä muuttui. Veriroiskeet katosivat, samoin suurin osa vaatteista. Ainoastaan puhtaan valkoinen liivi jäi hänen ylleen. Hänen ihonsa muuttui syvänsiniseksi, hänen silmänsä kauttaaltaan kiiltävän hopeisiksi. Hänen mustat hiuksensa muuttuivat kokonaan kirkkaan valkoisiksi, samoin hänen sormenkyntensäkin. Hänen jalkansa olivat kadonneet hopeiseen usvaan reisien puolivälistä alaspäin. Huulten välisestä raosta paistoi puhtaan valkoinen valo. Ainoastaan hänen aseensa säilyi ennallaan, sinisensävyisenä ja kiiltävänä. Tal istui tyrmistyneenä, suu auki unohtuneena.

'Meitä kutsutaan Djinneiksi,' hän sanoi. Hänen äänensäkin oli muuttunut, se oli syvempi, voimakkaampi. Hänen koko olemuksensa huokui voimaa.

'Djinnit ovat ylempien tasojen olentoja,' Kajros aloitti, mutta näki Talin ilmeen.

'Sinun olisi ehkä paras muuttua takaisin ennen kuin muut huomaavat,' Kajros sanoi Shrotkalle. Tämä katsoi alas häneen, ja sinisen mieshahmon paikalla seisoikin taas haukankasvoinen, tumma ja verinen mies kylmine silmineen. Hän istui alas, asettaen sapelin syliinsä.

'Maailmankaikkeus on järjestetty seitsemään olemassaolon tasoon, tai kehään ehkä paremmin sanoen,' Shrotka sanoi. Tal nyökkäsi. Se omituinen rauhallisuuden tunne oli hiljalleen kaikkoamassa.

Hänen katsoessaan maahan ilmestyi ohuilla sinisillä viivoilla piirretty mandala. Neljä sisäkkäistä kehää, joista sisin oli kokonainen ympyrä ilman mitään sisällään. Muiden kolmen läpi kulki poikkiviiva, joka jakoi ne kuudeksi puolikaareksi. Toinen puolisko täyttyi vaimealla punaisella valolla, toinen sinisellä.

'Toivottavasti tuo auttaa sinua ymmärtämään,' Shrotka sanoi. Tal nyökkäsi mykistyneenä. Sinisistä kehistä sisin välkähti sinisenä.

'Tuo on nimeltään Sagun. Se on ylemmistä tasoista teidän tasoanne,' keskellä oleva ympyrä välkähti vihreänä, 'lähinnä oleva. Djinnit ovat sen tason soturiluokka. Jokaisella tasolla on omat, sinne kuuluvat olentonsa ja muutama sinne kuulumaton matkailija. Minä olen teidän tasollanne, koska minua käytettiin maksuvälineenä korkeampien tasojen asukkien välisessä vaihtokaupassa,' hän sanoi tunteettomasti. Tal katseli kuviota hetken aikaa, sisäistäen asiaa.

'Kaksi ylempää tasoa ovat kiellettyjä alempien tasojen olennoilta, paitsi jos ylemmän tason asukki ottaa jonkun sinne vastaan. Sama logiikka pätee ns. alempiin tasoihin,' punaiset kehät välkähtivät.

'Tartaros,' sisin punainen kehä välkähti, 'on minun tasoni vastakohta. Tartaroksen ja Sagunin asukit eivät yksinkertaisesti voi sietää toisiaan. Sama pätee muihinkin tasoihin. Erityisesti Djinnit ja Tartaroksen Ifritit ovat täysin sietämättömiä toisillensa. Sitä inhoa, vihaa ja pelkoa sekä halveksuntaa ei pysty sanoin kuvailemaan,' Shrotka sanoi. Tal katsoi häntä hiljaa, tiedon mykistämänä. Hän ei tiennyt kuinka sen tiesi, mutta hän oli varma, että kaikki tämä oli totta. Siinä oli järkeä.

'Yleinen sääntö on, että kaikkein voimallisimmat olennot ovat uloimmilla tasoilla,' Shrotka sanoi. 'Poikkeuksia on. Olennon ikä, kokemus, tieto ja tahdonvoima ovat suurimmat sen voimallisuuten vaikuttavat tekijät. On myös olemassa olentoja, jotka ovat alustaan lähtien muita voimakkaampia,' hän sanoi hiljaa. Tal katsoi Kajrosia. Tämän silmät hohtivat vaimean jäisinä. Se saattoi johtua mandalan loisteestakin.

'Sandalphon ei ole kotoisin miltään näiltä tasoilta,' Kajros sanoi. Shrotka katsoi häntä ärtyneesti.

'Niin hän väittää,' hän sanoi.

'Sandalphon?' Tal kysyi, vaikka osasi jollain lailla olettaa vastauksen. Kajros vain naputti ohimoaan etusormellaan.

'Oikeastaan yksikään taso ei ole toista ylempänä tai alempana. Ne ovat kaikki sisäkkäin. Niitä voisit kuvitella pallona, jos se sinulle sitä selventää. On olemassa vain ulompia ja sisempiä kehiä. Nurinkurisesti, sinun tasosi, joka on yleisesti olennoista heikoimpin asuttama, on kaiken keskellä,' Shrotka sanoi. Tal kuunteli hiljaa. Vähitellen se rauhallisuuden tunne oli poistumassa ja hysteria kupli pinnan alla. Shrotka katsoi häntä.

'Tämä ei vie enää kuin hetken. Tärkein asia, jonka sinulle kerron, on tämä. Vaikka tasosi on yleisesti kaikkein heikoin, se on kehien välisen pelin tärkein osa. Sen sisällä ovat kaikki olennot, jopa ne, jotka ovat muilla tasoilla kuolemattomia, tapettavissa. Poikkeuksia ei ole,' Shrotka sanoi. Tal katsoi kuviota. Hänen tasonsa. Neljäs taso, kummasta vain suunnasta laskien. Hän ravisti päätään. Hänen oli saatava aikaa ajatella. Tämä kaikki alkoi olla liikaa.

'Kaikki, mikä tuolla kaupungissa tapahtui, oli vain osa tuota peliä. Suurten repeämien avulla yritettiin pudottaa joku ulommilta tasoilta tälle, jotta hänet voitaisiin tappaa,' Kajros sanoi. Äänestä kuulsi lievä huvittuneisuus. Talin suupieli nyki. Shrotka vilkaisi häntä.

'Sinuna menisin nyt nukkumaan,' Shrotka sanoi. 'Ruben ja Graffel tiesivät tämän jo ennestään. En ehkä kehota kertomaan muille, mutta kerro jos haluat. He tuskin uskovat sinua,' hän jatkoi. Kajros nousi ylös ja käveli Shrotkan kanssa sivummalle. Hiljainen, karkea puhe jatkui. Tal jäi paikoilleen turtana istumaan. Lopulta hän vain siirtyi nojaamaan puuta vasten. Hän katsoi nuotiolle, mutta muut ainakin yrittivät nukkua, maaten siellä täällä nuotion lähellä. Tal jäi nojaamaan puuta vasten.

Uni tuli vasten odotuksia lähes heti. Yö ei ollut kuitenkaan hänen osaltaan ohi, ei ollut unetonta unta. Hän juoksi, juoksi likaisella tiellä. Hänen takanaan valui kaikki valtavaan kuoppaan, kuin valtava vesiputous. Vettä vain ei ollut, oli kaupunki, taivas, ihmisiä, ystäviä....

Yö oli pitkä.

Hmmm.... Aika kauan on tämäkin täällä ollut? Edes yksi kommentti, edes yksi risu?

(ja kyllä, turhaa uppia.....)

En voi muuta sanoa kun että vaadimme jatkoa .Loistavaa settiä.

Todellakin. Hyvää kirjoitusta ja juoni pitää otteessaan. täällä vain tupataan olemaan laiskoja kommentoijia

Joo-o. Oli pakko lukea putkeen, kun oli sen verran menevää tekstiä. Kyllä se teikäläinen osaa kirjoittaa

Kirottu olkoon kirjoittaja joka jätti kirjoittamatta lopputarinaa. Mahtavaa tekstiä ja mahtavaa mielikuvitusta toivon että jatkoa tulisi, jatkoa joka on yhtä mahtavaa.