Sotavasara.net

Noniin, päätin taas aloittaa tämän tarinan rustaamisen joulun lähestymisen kunniaksi. Yritän taas parantaa kirjoitus taitojani edellisen tarinan myötä joka jäi harmillisesti jäi kesken, koska inspiraatio loppui tyystin, ja muut kiireet painoivat päälle. No tätä aion jatkaa parhaimman mukaan. Pitemmittä löpinöitä itse asiaan:

Kuiskaukset varjoista.

Täysikuu, tuo pelon, ja painajaisten symboli kajasti kelmeää kajoaan Galheimin yllä. Galheim oli piskuinen kylä Marienburgista itään. Kylän johtohahmoihin kuuluva pappi, Isä André oli valvonut kauan hänen yrittäessä ratkaista kaaoksen riimuja kirjasta, jonka löysi kirkon ullakolta. Kirja oli lymynnyt muiden kirjojen seassa pölyisenä, ja hyvin repaleisena. Kirjan nimen André, oli saanut jo selville hänen käytyään läpi kaikki mahdolliset riimujen yhdistelmät.
" Muutoksen kirja, miksi se nimi soittaa sisäistä kelloani? " André kysyi itseltään kuiskaten. Hän nosti kirjan huuliensa tasolle, ja puhalsi pölyn kirjan kannesta.

Samaan aikaan kylän portilla olevan vartiotornin kaksi vartijaa tappoivat pitkäksi käyvää aikaa parhaansa mukaan. Molemmat tuijottivat muuten pimeänä olevan kylän ainoata valonlähdettä. nokista lyhtyä, jonka liekki lepatti hiljaisessa tuulessa. Vartijat katsoivat puisia vartiotornin seiniä. He katsoivat lyhdyn valon, ja varjojen leikkiä tornin seinillä. He kuulivat kuinka hevosen hirnahduksen kylän metsän rajalla. Toinen vartijoista hätkähti.
"Kuulitko? Hevonen hirnahti." Vartija kuiskasi peloissaan.
"Entä sitten? Se on vain eläin." Toinen vartijoista hörähti, ja nauroi räkäisesti mauttoman sutkaisunsa päätteksi.
"Entä sitten... senkö sinä vain sanot. Olet typerä, tiesitkö sen? Vain tavernan omistajalla on hevonen, ja sekin nukkuu tallissa. Täällä on joku." Toinen vartijoista kuiskasi entistä pelokkaana.
"Lopeta, saat minutkin hermoilemaan jokaisesta hiiren vinkunasta. Luultavasti vain matkalainen, joka eksyi tiestä." Vartija sanoi, otti lyhdyn käteensä, ja asteli kapeat, puiset portaikot alas. Hän käveli lyhty koholla metsän rajalle. Täysikuu paistoi kajoaan, ja kolea tuuli puhalsi tyynesti vartijan korvaan. Kylmät väreet kiisivät vartijan selkärangassa.
"O-onko siellä joku?" Vartija huusi pelokkaana synkän metsän suuntaa. Hän kuuli raskaita, metallisia askeleita takanaan. Vartija kääntyi hitaasti, ja kohotti lepattavan lyhtynsä korkealle. Tuuli tuiversi lujasti, ja vartijaa alkoi ympäröidä sankka sumu. Vartija siristi silmiään, ja näki pimeydessä kaksi punaista, kiiluvaa pistettä. Pisteet laajenivat askelten voimistuessa. Vartijan jalat olivat valmiina juoksemaan, mutta uteliaisuus piti miehen paikallaan. Nyt kun kiiluvat pisteet olivat hyvin laajat, vartija näki, jotain jota hän ei ollut nähnyt koskaan elämänsä aikana. Lyhty tipahti kylmälle maalle, särkyen pirstaleiksi. Vartija harppoi pitkiä askelia, mutta jokin tarttui hänen jalkaansa. Vartija katsoi jalkojansa, ja näki jalkojensa tarrautuneen vain kahteen sumun muodostamaan vanaan, jotka vetivät miestä punaisia pisteitä. Kuului sumea karjaisu, jota seurasi syvä, synnin syvä hiljaisuus. Ilma oli kuin jähmettynyt paikoilleen, ja täysikuu jäänyt harmaiden pilven harsojen taakse.


No siinä oli eka luku stooristani, jota jatkan toivottavasti jo huomenna. Kommenttia?

Grimgor Jr kirjoitti:Muutoksen kirja, miksi se nimi soittaa sisäistä kelloani? " André kysyi itseltään kuiskaten. Hän nosti kirjan huuliensa tasolle, ja puhalsi pölyn kirjan kannesta.

Öh, epätoin että normaali Sigmarin pappi rupeaisi tulkkamaan jotain ullakolta löytyvää satunnaista kaaoskirjaa, mieluummin lähettäisi inkvisitiolle tai lähimpään College of Magiciin. Lisäksi pappi oli jo tulkannut kirjaa, mutta se oli silti pölyinen? Hän putsasi sen vasta sitten kun sai kannen selville :D

syvä synnin syvä hiljaisuus

:P

Hmm... (miettii päänsä puhki keksien selitystä), no jospa André puhalsi loput pölyt pois kirjasta. Ja eihän sitä kirjaa voinut vielä viedä inkvisitiolle (André on kutakuinkin utelias pappi). Kiitos nyt kuitenkin kommentistasi . Btw se syvä synnin syvä hiljaisuus kohdassa oli pilkkuvirhe. Korjattuna se menee näin: syvä, synnin syvä hiljaisuus .

Grimgor Jr kirjoitti:Hmm... (miettii päänsä puhki keksien selitystä), no jospa André puhalsi loput pölyt pois kirjasta. Ja eihän sitä kirjaa voinut vielä viedä inkvisitiolle (André on kutakuinkin utelias pappi). Kiitos nyt kuitenkin kommentistasi . Btw se syvä synnin syvä hiljaisuus kohdassa oli pilkkuvirhe. Korjattuna se menee näin: syvä, synnin syvä hiljaisuus .

Jotenkin se särähtää pilkunkin kanssa vielä korvaani, tosin en saa päähäni miten sen pitäisi aivan tyylipuhtaasti mennä. Kelpaahan se hyvin toki noinkin

Noh, kyllä tätä on ainakin luettu huomaan . Jatkakaamme.

Osa 2.

Yön varjot täysikuunsa kera, oli taas menettänyt voimansa Galheimin yltä. Ihmiset kylässä alkoivat heräillä tuona kauniina aamuna. Syksy oli tehnyt tehtävänsä puiden muuten tummien lehtien suhteen. Nyt ne suorastaan tanssivat kauneissa ruskon, ja auringon valssissa, mutta nyt kun aurinko oli noussut korkealle huomasivat kylääiset kauhukseen avuttoman vartijan ruumiin makaavan lehtien päällä.
" Tom, käy hakemassa isä André tänne." Eräs torppari sanoi, katsoen pientä poikaa vieressään. Poika alkoi pinkoa kirkkoa kohti niin nopeasti kuin pienistä jaloistaan pääsi. Ollessaan parin askeleen päässä kirkon portista, hän kompastui kepin karahkaan, joka tupattiin hänen jalkojensa eteen. Tom tömähti mahalleen pienten, terävien kivien päälle.


"Nouse nyhverö!" Ääni Tomin takana käski. Tom tunnisti häntä käskevän äänen kuuluvan Antoniukselle, suurelle pojalle jolla oli tapana rankaista pienenpiään "rikoksista" joita ei ollut olemassakaan.
"Nouse! Minä käsken!" Antonius huusi, ja nosti heiveröisen Tomin takin kauluksesta. Hän heitti Tomin takaisin maahaan. Tom yritti niellä kipunsa, ja kätkeä huutonsa Antoniukselta. Hän olisi vain nauttinut siitä enemmän eikä hakkaamisesta olisi tullut loppua. Antoniuksen huitoessa kepillään tärisevää Tomia, oli André jo herännyt hänen nuhkahdettuaan pöytänsä ääreen. Hän, oli laittanut kirjan varmaan piiloon salattuna uteliailta katseilta. Pappi asteli likaista ikkunaa kohti, josta kajasti kirkasta päivänvaloa. Kun André´näki Antoniuksen karmaisevan teon, pappi otti kaiveruksilla täytetyn vasaransa kirkon nurkasta. André paiskasi kirkon oven auki, ja huusi.
"Antonius! Colhbergin poika, ja perillinen. Mitä Keisarin pyhään nimeen sinä syntinen teet?" André karjui samalla kun asteli Antoniuksen eteen. Antonius kääntyi äkisti, ja yritti pinkoa pakoon. André oli kuitenkin tarrannut Antoniuksen luisevaan käsivarteen. André repäisi käden ranteen esille. Hän katsoi äkisti, ja kauhistui. Ranteessa oli arpi joka oli Slaaneshin merkin muotoinen. Arpi kajasti himmeää vaaleanpunaista valoa säännöllisin väliajoin. André riuhtaisi Antoniuksen maahan, ja nosti maassa makaavan Tomin käsivarsilleen. Hän laski pojan pehmeiden lehtien päälle, ja keskittyi taas Antoniukseen, joka yritti tokkuruisena Andrén riuhkaistusta päästä jaloilleen. André nappasi pojan käsivarresta, ja raahasi hänet kyläläisten jotka pällistelivät vartijan ruumista. André käveli väkijoukon eteen, ja heitti Antoniuksen ihmisten silmien alle. Hän katsoi kyläläisiä halveksuen, ja myös ymmärtäväisesti.

"Galheimin kyläläiset, ystävät, ja viholliset. Näette edessänne Antoniuksen, Colhbergin pojan. Hän ei ole poika enään, hän on nykyään Slaaneshin palvoja." André puhui väkijoukolle surullisesti. Hän näki väkijoukon keskeltä ryntäävän miehen, joka juoksi pois väkijoukosta.
"Ottakaa tuo mies kiinni!" André karjui, ja osoitti yhä juoksevaa miestä. Mies ryntäsi pois kylästä kohti metsää, ja katosi samean metsän varjoon.
"Poltetaan poika roviolla!" Eräs kyläläinen karjui väkijoukon syövereistä. Muut kyläläiset yhtyivät miehen ehdotukseen, ja ihmiset alkoivat kokoamaan kokkoa.


Illan koittaessa, Galheimissa loisti uusi valonlähde: noitarovio, jonka keskellä paloi keskikokoinen poika, joka kiljui kivusta liekkien tanssien pojan ympärillä.
"Pala Sigmarin raivossa." André mumissi yksikseen tuijottaen roviota kirkon ikkunasta. Pappi laittoi vasaransa takaisin nurkkaansa. Kauan ei ehtinyt André levätä, kunnes kuuli ovelta heikkoa koputusta. André kääntyi tummaa ovea päin, ja asteli raskaasti kohti ovea. Hän avasi oven, ja näki Tomin seisovan oven varjossa.
"Tulin antamaan syntini anteeksi Keisarille." Poika vaikeroi vielä saamistaan kolhuista. André väistyi oven tieltä, ja kehoitti pojan tulevan sisään.
"Mikä painaa mieltäsi, poikani?" André kysyi rauhallisena.
"Tunnen syylisyyttä siitä mitä tänään tapahtui." Tom huokaisi syvään.
"Poikani, sinun ei tarvitse tuntea syylisyyttä kulttilaisen takia." André puhui, ja auttoi Tomin alttarile. He viettivät iltaa puhuen kulttilaisista, ja keisarista. Mutta jotenkin Andrélla oli tunne, että jokin katseli heitä.


No siinä oli hieman tuhdimpi paketti. Kommenttia kiitos.

Grimgor Jr kirjoitti: Ollessaan parin askeleen päässä kirkon portista, hän kompastui kepin karahkaan, joka tupattiin hänen jalkojensa eteen. Tom tömähti mahalleen pienten, terävien kivien päälle

Grimgor Jr kirjoitti:André paiskasi kirkon oven auki ja huusi.
"Antonius! Colhbergin poika, ja perillinen. Mitä Keisarin pyhään nimeen sinä syntinen teet?" André karjui samalla kun asteli Antoniuksen eteen. Antonius kääntyi äkisti, ja yritti pinkoa pakoon. André oli kuitenkin tarrannut Antoniuksen luisevaan käsivarteen.

pappi oli aika nopea jos ehtii kirkon ovelta portille ja parin metrin päähän portista :-)

Tässä vaiheessa juonta lienee erittäin vaikeaa kommentoida. Jätänkin siis itse tekstin sisällön kommentoimatta kokonaan.

Kuitenkin ulkoasusta sanon sanasen. Kannattaa ehdottomasti oikolukea teksti ennen sen 'julkaisemista'. Nyt tekstissä on paljon selkeitä huolimattomuusvirheitä, jotka saa pienellä vaivalla karsittua ainakin miltein kokonaan. Jos ainakin suurimmista virheistä päästään, niin lukeminen helpottuu huomattavasti.

Pilkkuvirheistä voi sanoa monen tarinan kirjoittajalle - etkä ole tässä asiassa poikkeus.

-- Isä André oli valvonut kauan hänen yrittäessä --

Ylläolevassa lainauksessa on kohta, joka on aina särähtänyt pahasti korvassani. Lainattu kohta on erittäin töksähtävä. Sujuvammaksi sen saisi käyttämällä lauseenvastiketta: "Isä André oli valvonut kauan yrittäessään --" Lauseenvastikkeen avulla päästään töksähtävästä hänen-sanasta.

Joissain tarinoissa näkee virkepötköjä, joissa kaikki virkkeet alkavat samalla tavalla. Tässä tarinassa sitä ongelmaa ei ole lainkaan. Ehdoton plussa siitä.

hmm...

Miksi pappi repäisi ranteen esille? muuten vaan?
ja miksi vartija lähti yksin pimeän metsän rajalle? melko varomatonta tuolla sotavasaran maailmassa...