Yön kutsu, osa 1
Lähetetty: La 19.01.2008 16:09
Elikkäs, tässä olisi vähän taustaa omalle tulevalle VC armeijalleni. Fluffi on nyt sekoitusta uudesta ja vanhasta ainakin siinä mielessä, että olen koittanut ennakoida uuden kirjan muutoksia ja sisällyttänyt pari niistä (eli sukujen perusteella rajoitettujen voimien tulemisen kaikkien saataville ja uudet ritarit) tarinaan. Kirjoitin tarinan ensin suomeksi, mutta päätin tehdä vielä englanninkielisenkin version. Ne eivät ole aivan yhdenmukaisia, johtuen siitä että suoraan kääntämällä ei saa aikaan kovin hyvää jälkeä minun taidoillani ainakaan, ja toisaalta, englanninkielinen versio on ehkä hiukan hioutuneempi koska se kirjoitettiin jälkimmäisenä. Kommentteja olisi mukava saada, mutta jos joku aikoo tuon lyttyyn haukkua niin tehköön sen vain hiljaa omassa mielessään 
.
Ensin suomenkielinen versio:
Yön kutsu
kohtaus 1
Oli yö. Pimeyden keskellä seisoi yksinäinen torni, vanhan linnan viimeinen säilynyt osa. Mies katseli maisemaa tornin huipulta. Harmaat vuoret levittäytyivät hänen silmiensä edessä, mutta ne eivät kiinnostaneet tätä yksinäistä tarkkailijaa. Vuorien takaa välittyi hänen kaipaamansa näky, Lorenin metsä. Yön seuraava uhri. Valtava lepakko lehahti hänen ohitseen, ja kohta takaa kuuluikin levypanssarin metallinen ääni miehen kulkiessa hänen vierelleen.
”Kreivi Shadowsteel, aika koittaa pian” sanoi äskeinen tulija.
”Hah, kuolema ei ole vähentänyt kykyäsi lausua itsestäänselvyyksiä, Dhartos” vastasi Shadowsteel, Yön Ruhtinas.
Dhartos tuhahti halveksivasti, ja jatkoi puhettaan:”Tiedustelijat ilmoittavat, että metsässä on muutakin kuin haltioita. Tarkistin itse asian.”
”Hmm?” vastasi Kreivi kääntyessään luutnanttinsa puoleen. Nähdessään tuoreen veren tämän leualla hän tunsi sydämessään kateuden pistoksen. Johtajalla oli velvollisuuksia, olipa tämä sitten epäkuolleen armeijan tyranni tai rosvolauman päällikkö. Kreivi ei ollut maistanut itse tappamiensa uhrien verta moneen viikkoon. Silti, hänen suupielensä vääntyivät eläimellisen kieroon virneeseen. Aika koittaisi pian.... hänen janonsa tyydytettäisiin kirkuvien uhrien verellä, lukemattomia kertoja. Aivan niin kuin vanhoina aikoina, jotka olivat monilta jo unohtuneet.
Nouseva tuuli sai tornin huipulle pystytetyn lipun heilumaan. Ne, joiden silmille pimeys ei ollut este, saattoivat nähdä verenpunaisen lohikäärmeen symbolin lipussa.
Kreivi Shadowsteel katseli ajatuksissaan nuoren sotapäällikkönsä koristeltua panssaria. Toisin kuin useiden muiden vampyyriruhtinaan alaisuudessa olevien vampyyrien, Dhartoksen panssari ei ollu Verilohikäärmeen suvun tyypilliseen tapaan punainen, vaan hänen panssarinsa mustat levyt kultaisine koristeineen merkitsivät tämän nuorukaisen Mustien Ritareiden johtajaksi. Dhartos ei silti lähellekään aina johtanut ryhmäänsä taisteluun, mikä ei ollut yllätys kenellekään. Vaikka Mustat Ritarit olivatkin mahtavia sotureita, ne olivat vain varjo entisestään, eivätkä tienneet mitään vampyyrien verenhimosta tai kunniasta. Ruosteisine panssareineen ja kirottuine aseineen ne herättivät suurta pelkoa kaikissa kuolevaisissa, mutta vampyyrien silmissä ne eivät olleet kovin vaikuttavia. Eiväthän ne loppujen lopuksi olleet muuta kuin orjia vampyyreille; iskujoukko, joka oli tarpeen tullen uhrattavissa silmää räpäyttämättä.
”Herra?” kysyi Dhartos. Hiljaisuus oli jatkunut useita minuutteja, ehkä jopa puoli tuntia.
”Aah, ajattelin että saattaisit kaivata pientä kiitosta uskollisuudestasi, Dhartos” kuului vastaus.
”Herra?” kysyi Dhartos uudestaan. Vampyyrien keskuudessa aito kiitollisuus oli harvinaista, ja siksi tämän tapaiset kommentit aiheuttivat huolta syvällä vampyyrin kylmässä sydämessä.
”Saan pian vahvistuksia Verilinnakkeen ritareista, kuten olen niin usein kertonutkin. Valitettavasti heidän johtajaansa kohtaa matkalla onnettomuus, ja näin ollen ritareiden johtajan paikka olisi avoinna. Mikäli siis onnettomuus ei säikäytä muita ritareita pois, vaan osoittaa että heidän johtajansa oli heikko ja ansaitsikin tulla korvatuksi.”
Dhartos tunsi tuulenvireen kasvoillaan muodonmuutoksen alkaessa. Hänen panssarinsa, niin kookas ja raskas kuin se olikin, katosi hänen ihonsa sisään, ja kaksi suurta siipeä puhkesi hänen selästään. Pian hän näyttikin vain yhdeltä vampyyrejä palvelevista jättiläislepakoista. Hänen lähtiessään lentoon hänen korviinsa kantautuivat vielä ruhtinaan viimeiset sanat.
”He ovat kahden päivän matkan päässä meistä. Lennä itään, he saapuvat sieltä. Todista arvosi, ja ota oikeutettu paikkasi... tai älä palaa.”
Shadowsteel katseli tyytyväisenä nuoren suojattinsa lentoa. Vaikka lepakoiden ääntä ei tavallinen ihminen voikaan kuulla, Kreivi tunnisti rakastamansa verenhimon nuoren apulaisensa kiljaisuissa. ”Hmm, ehkäpä tästä tulee seuraamisen arvoinen kamppailu” ruhtinas mietti palatessaan luolaansa, joka sijaitsi syvällä maan alla tornin lähistöllä. Hän tunsi taikuuden tutun kihelmöinnin ihollaan kulkiessaan siihen onkaloon, joka toimitti maagisen laboratorion virkaa. Hän asetti yksinkertaisen lumouksen suureen, verellä täytettyyn astiaan, ja pian sen pyörteilevistä syvyyksistä ilmaantui näky, joka olisi herättänyt monessa kuolevaisessa suurta ihmetystä. Kreivi ei ollut ollut kuolevainen pitkiin aikoihin, ja niinpä hän saattoi rauhassa seurata astiassa näkyvää maisemaa, joka tällä kertaa oli sama jonka Dhartos lentäessään näki. Ruhtinas hymyili taikoessaan toisen pienen lumouksen, joka ilmoittaisi hänelle kun Dhartos löytäisi uhrinsa. He olivat saalistajia, ja mikä tahansa liian heikko puolustautumaan oli heille saalista.
.Ensin suomenkielinen versio:
Yön kutsu
kohtaus 1
Oli yö. Pimeyden keskellä seisoi yksinäinen torni, vanhan linnan viimeinen säilynyt osa. Mies katseli maisemaa tornin huipulta. Harmaat vuoret levittäytyivät hänen silmiensä edessä, mutta ne eivät kiinnostaneet tätä yksinäistä tarkkailijaa. Vuorien takaa välittyi hänen kaipaamansa näky, Lorenin metsä. Yön seuraava uhri. Valtava lepakko lehahti hänen ohitseen, ja kohta takaa kuuluikin levypanssarin metallinen ääni miehen kulkiessa hänen vierelleen.
”Kreivi Shadowsteel, aika koittaa pian” sanoi äskeinen tulija.
”Hah, kuolema ei ole vähentänyt kykyäsi lausua itsestäänselvyyksiä, Dhartos” vastasi Shadowsteel, Yön Ruhtinas.
Dhartos tuhahti halveksivasti, ja jatkoi puhettaan:”Tiedustelijat ilmoittavat, että metsässä on muutakin kuin haltioita. Tarkistin itse asian.”
”Hmm?” vastasi Kreivi kääntyessään luutnanttinsa puoleen. Nähdessään tuoreen veren tämän leualla hän tunsi sydämessään kateuden pistoksen. Johtajalla oli velvollisuuksia, olipa tämä sitten epäkuolleen armeijan tyranni tai rosvolauman päällikkö. Kreivi ei ollut maistanut itse tappamiensa uhrien verta moneen viikkoon. Silti, hänen suupielensä vääntyivät eläimellisen kieroon virneeseen. Aika koittaisi pian.... hänen janonsa tyydytettäisiin kirkuvien uhrien verellä, lukemattomia kertoja. Aivan niin kuin vanhoina aikoina, jotka olivat monilta jo unohtuneet.
Nouseva tuuli sai tornin huipulle pystytetyn lipun heilumaan. Ne, joiden silmille pimeys ei ollut este, saattoivat nähdä verenpunaisen lohikäärmeen symbolin lipussa.
Kreivi Shadowsteel katseli ajatuksissaan nuoren sotapäällikkönsä koristeltua panssaria. Toisin kuin useiden muiden vampyyriruhtinaan alaisuudessa olevien vampyyrien, Dhartoksen panssari ei ollu Verilohikäärmeen suvun tyypilliseen tapaan punainen, vaan hänen panssarinsa mustat levyt kultaisine koristeineen merkitsivät tämän nuorukaisen Mustien Ritareiden johtajaksi. Dhartos ei silti lähellekään aina johtanut ryhmäänsä taisteluun, mikä ei ollut yllätys kenellekään. Vaikka Mustat Ritarit olivatkin mahtavia sotureita, ne olivat vain varjo entisestään, eivätkä tienneet mitään vampyyrien verenhimosta tai kunniasta. Ruosteisine panssareineen ja kirottuine aseineen ne herättivät suurta pelkoa kaikissa kuolevaisissa, mutta vampyyrien silmissä ne eivät olleet kovin vaikuttavia. Eiväthän ne loppujen lopuksi olleet muuta kuin orjia vampyyreille; iskujoukko, joka oli tarpeen tullen uhrattavissa silmää räpäyttämättä.
”Herra?” kysyi Dhartos. Hiljaisuus oli jatkunut useita minuutteja, ehkä jopa puoli tuntia.
”Aah, ajattelin että saattaisit kaivata pientä kiitosta uskollisuudestasi, Dhartos” kuului vastaus.
”Herra?” kysyi Dhartos uudestaan. Vampyyrien keskuudessa aito kiitollisuus oli harvinaista, ja siksi tämän tapaiset kommentit aiheuttivat huolta syvällä vampyyrin kylmässä sydämessä.
”Saan pian vahvistuksia Verilinnakkeen ritareista, kuten olen niin usein kertonutkin. Valitettavasti heidän johtajaansa kohtaa matkalla onnettomuus, ja näin ollen ritareiden johtajan paikka olisi avoinna. Mikäli siis onnettomuus ei säikäytä muita ritareita pois, vaan osoittaa että heidän johtajansa oli heikko ja ansaitsikin tulla korvatuksi.”
Dhartos tunsi tuulenvireen kasvoillaan muodonmuutoksen alkaessa. Hänen panssarinsa, niin kookas ja raskas kuin se olikin, katosi hänen ihonsa sisään, ja kaksi suurta siipeä puhkesi hänen selästään. Pian hän näyttikin vain yhdeltä vampyyrejä palvelevista jättiläislepakoista. Hänen lähtiessään lentoon hänen korviinsa kantautuivat vielä ruhtinaan viimeiset sanat.
”He ovat kahden päivän matkan päässä meistä. Lennä itään, he saapuvat sieltä. Todista arvosi, ja ota oikeutettu paikkasi... tai älä palaa.”
Shadowsteel katseli tyytyväisenä nuoren suojattinsa lentoa. Vaikka lepakoiden ääntä ei tavallinen ihminen voikaan kuulla, Kreivi tunnisti rakastamansa verenhimon nuoren apulaisensa kiljaisuissa. ”Hmm, ehkäpä tästä tulee seuraamisen arvoinen kamppailu” ruhtinas mietti palatessaan luolaansa, joka sijaitsi syvällä maan alla tornin lähistöllä. Hän tunsi taikuuden tutun kihelmöinnin ihollaan kulkiessaan siihen onkaloon, joka toimitti maagisen laboratorion virkaa. Hän asetti yksinkertaisen lumouksen suureen, verellä täytettyyn astiaan, ja pian sen pyörteilevistä syvyyksistä ilmaantui näky, joka olisi herättänyt monessa kuolevaisessa suurta ihmetystä. Kreivi ei ollut ollut kuolevainen pitkiin aikoihin, ja niinpä hän saattoi rauhassa seurata astiassa näkyvää maisemaa, joka tällä kertaa oli sama jonka Dhartos lentäessään näki. Ruhtinas hymyili taikoessaan toisen pienen lumouksen, joka ilmoittaisi hänelle kun Dhartos löytäisi uhrinsa. He olivat saalistajia, ja mikä tahansa liian heikko puolustautumaan oli heille saalista.
.
.