Winterian II
Lähetetty: To 21.02.2008 22:53
Sotamies Vylad Iranian oli menettää tasapainonsa, kun hänen viereensä iskeytyi jälleen yksi Kaaoksen tykkien ammuksista, heitellen hiekkaa, kiviä ja mutaa ympärilleen. Iranian otti vapaalla vasemmalla kädellään tukea maasta ja kiihdytti epätoivoista juoksuaan kohti poteroita, raahaten haavoittunutta toveri Cardania perässään.
Harvapuinen metsikkö oli viikon tykistökeskitysten jälkeen entistäkin harvempi, ja maa oli täynnä kraattereita pommitusten jäljiltä. Sikin sokin Kaartin rintamaa lojuivat runnellut, silvotut kuolleet, jotka tuijottivat tyhjin silmin Vyladin paniikinomaista kompurointia kohti turvaa, tämän liukastelua suolenpätkien ja sisäelinten keskellä.
Jälleen yksi räjähdys, aivan lähellä. Vyladin korvissa soi, hän oli taas kaatua. Valkoinen univormu oli läpensä märkä mudasta ja verestä, hyytävä ulkoilma alkoi jo jäätää hänen ytimiään. Vaikka puut antoivatkin jonkinlaista tuulensuojaa, oli Winterian II:sen pinnalla silti jäätävän kylmää.
“Vylad! Pojat, Vylad on elossa! Nopeempaa, Iranian! Juokse!”
Iranian kuuli tovereidensa äänet utuisina kauempaa ja kiihdytti vauhtiaan räpiköidessään korkeassa hangessa eteenpäin. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, hän heittäytyi maahan ja hänen toverinsa vetivät hänet sisään bunkkeriin.
“Cardan! Pelastakaa Cardan! Siihen osui, sirpale tai jotain, se huusi apua, oli pakko pelastaa se, tehkää nyt helvetti jotain!”, Vylad huusi tovereidensa kerääntyessä hänen ympärilleen nähdäkseen oliko hän kunnossa. Iranian puristi edelleen lujasti Cardanin ranteesta noustessaan ylös ja huomasi vasta sitten, että se olikin suurin piirtein kaikki, jota Cardanista oli jäljellä; oikea käsi, olkapää, puolet päästä ja hieman rintakehää. Inhon vallassa sotamies päästi irti ja perääntyi kauemmas.
“Keisarin nimeen, Cardan.. vitut!”, Iranian kirosi ja istuutui vasten seinää, hengittäen raskaasti, pyyhkien saastaa kasvoiltaan. Harker, yksi nuoremmista, tummatukkainen, vakavasilmäinen ja tylykasvoinen mies, istuutui hänen viereensä, laskivääri sylissään.
“Helvetti.. Cardan on poissa..”, mies sanoi hiljaa. Muut istuivat myös seinustoilla pää painuksissa, kiväärit sylissään.
“Kaikki on mennyt päin vittua siitä asti kun se uusi Komissaari tuli. Ei olla saatu muuta kuin ruumiita ja paskoja tilanteita!”, totesi yksi veteraaneista. Sarcan, karskinnäköinen, parrakas kaveri, jolla oli ruumiinrakenne kuin härällä. Iranian muisti, kun Sarcan oli joskus murtanut juovuksissa yhden tyypin kallon paljain käsin. Se oli ennen, kuin heidät värvättiin Kaartiin. Iranian ja Sarcan olivat tunteneet toisensa pitkään, melkein kaksikymmentä vuotta, aina lapsista asti. Iranianilla ei ollut kovin montaa ystävää lapsena, sillä pojalla oli ollut tapana heitellä sarkastisia, näsäviisaita kommentteja kaikille. Sarcan oli kuitenkin vain nauranut ja käskenyt Irania mennä naimaan siskoaan.
“Keisari johdattaa Cardanin sielua”, totesi hurskaasti yksi täydennysmiehistä. Ärsyttävä, näätämäinen ja syvästi uskonnollinen kaveri. Iranian ei oikein muistanut miehen nimeä, Velekan tai Velekin se taisi olla. Hän ei jaksanut vastata, sillä Cardan oli ollut yksi Vyladin parhaita ystäviä ja pelastanut hänen henkensä Cyroxis VI:llä. Kaarti oli joutunut tyranidien väijytykseen, ja Vylad olisi menettänyt henkensä, kuten niin moni muu, ellei Cardan olisi tullut väliin ja nakannut kranaattia suoraan yhden ison limanuljaskan kitaan. Xenos oli räjähtänyt komeasti. Sarcan oli sitten ampunut Komissaarin ja loput rykmentti oli ‘perääntynyt taktisesti parempiin asemiin’, eli toisin sanoen ottaneet jalat alleen ja juosseet minkä ehtivät.
“Vitut johdattaa. Alkaa pikkuhiljaa mennä hermo tuohon paskanjauhantaan. Jos Keisari johdattaisi yhtään mitään, niin me ei helvetti soikoon oltaisi täällä vuodattamassa suoliamme pihalle. Me ei ees tiedetä, ketä meidän viholliset on, koska johtoporras ei kerro meille hevonvittuakaan. Kuollaan vaan koska niin käsketään. Paskat”, murisi Sarcan. Mies oli aina kapinallinen ja puhui suunsa puhtaaksi.
“juma, Sarcan. Puhu tollasia tai se uus Komissaari vetää meidät kaikki kylmäks. Sillä on se kaartinsa mukana, ja se on niin hullu että vois ihan hyvin lahdata meidät kaikki ja jäädä puolustaan tätä rintamaa yksin.” Puhuja oli Marcyn, myös yksi vanhoja jääriä. Miehellä oli tätä nykyä silmälappu vasemman silmänsä päällä ja tämän manteli oli rispaantuneempi kuin kenelläkään muulla. Kiikaritähtäimillä varustettu kivääri nojasi seinää vasten miehen olalla.
“Joo, ihan totta. Se Yarron oli sairas ja täys mielipuoli, mutta tää uus on puolet ilkeämpi ja kaks kertaa hullumpi. Kuuliksä mitä se teki Teronille?” Harker kysyi muilta. Kukaan ei vastannut, vaan höristivät korviaan kuullakseen.
“No”, Harker aloitti. “Muistatteko viimeviikolla kun ensimmäinen keskitys tuli? No, Teron kadotti kiväärinsä silloin. Kun Farcan sai tietää, se pyysi Teronin luokseen. En varma oo, mutta sanovat, että se pilkkoi Teronin molemmat kädet, leikkasi vielä jalat irti ja lähetti sen takaisin kotiin aivokuolleena ja raajattomana. Se jätkä on sairas. Toivottavasti se saa kuulan kalloonsa lähipäivinä”, Harker kertoi. Vyladia kuvotti, Sarcan sylki lattialle ja Marcyn sytytti tupakkaa.
Samassa bunkkerin alempiin kerroksiin johtava ovi aukesi ja itse Komissaari Farcan astui sisään. Miehellä oli musta, tyylikäs takki, jossa oli liuta kunniamerkkejä. Päässään hänellä oli tyypillinen koppalakki ja vyöllä pistooli. Farcan oli noin nelissäkymmenissä, harmaantunut ja viiksekäs mies, jonka silmissä kiehui sula hulluus. Hän puhui hiljaisella äänellä, niin että kaikki paikallaolijat joutuivat nojautumaan lähemmäs ja olemaan hiirenhiljaa kuullakseen.
“Iltaa, herrat. Keskitys on loppunut. Takaisin asemiin.”
Tuo oli kaikki, mitä mies sanoi, kunnes hän käveli bunkkerin ovesta ulos. Kaartilaiset vilkuilivat toisiaan, kiinnittivät kypäränsä ja lähtivät kiväärit kourassa takaisin juoksuhautoihin. Iranian tiesi siitä, miten taivaalle kerääntyi pilviä, että tänään sataisi. Täydellinen loppu täydelliselle päivälle.
Jos sensuuri pilaa tarinani, niin itken ja angstaan.
Harvapuinen metsikkö oli viikon tykistökeskitysten jälkeen entistäkin harvempi, ja maa oli täynnä kraattereita pommitusten jäljiltä. Sikin sokin Kaartin rintamaa lojuivat runnellut, silvotut kuolleet, jotka tuijottivat tyhjin silmin Vyladin paniikinomaista kompurointia kohti turvaa, tämän liukastelua suolenpätkien ja sisäelinten keskellä.
Jälleen yksi räjähdys, aivan lähellä. Vyladin korvissa soi, hän oli taas kaatua. Valkoinen univormu oli läpensä märkä mudasta ja verestä, hyytävä ulkoilma alkoi jo jäätää hänen ytimiään. Vaikka puut antoivatkin jonkinlaista tuulensuojaa, oli Winterian II:sen pinnalla silti jäätävän kylmää.
“Vylad! Pojat, Vylad on elossa! Nopeempaa, Iranian! Juokse!”
Iranian kuuli tovereidensa äänet utuisina kauempaa ja kiihdytti vauhtiaan räpiköidessään korkeassa hangessa eteenpäin. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, hän heittäytyi maahan ja hänen toverinsa vetivät hänet sisään bunkkeriin.
“Cardan! Pelastakaa Cardan! Siihen osui, sirpale tai jotain, se huusi apua, oli pakko pelastaa se, tehkää nyt helvetti jotain!”, Vylad huusi tovereidensa kerääntyessä hänen ympärilleen nähdäkseen oliko hän kunnossa. Iranian puristi edelleen lujasti Cardanin ranteesta noustessaan ylös ja huomasi vasta sitten, että se olikin suurin piirtein kaikki, jota Cardanista oli jäljellä; oikea käsi, olkapää, puolet päästä ja hieman rintakehää. Inhon vallassa sotamies päästi irti ja perääntyi kauemmas.
“Keisarin nimeen, Cardan.. vitut!”, Iranian kirosi ja istuutui vasten seinää, hengittäen raskaasti, pyyhkien saastaa kasvoiltaan. Harker, yksi nuoremmista, tummatukkainen, vakavasilmäinen ja tylykasvoinen mies, istuutui hänen viereensä, laskivääri sylissään.
“Helvetti.. Cardan on poissa..”, mies sanoi hiljaa. Muut istuivat myös seinustoilla pää painuksissa, kiväärit sylissään.
“Kaikki on mennyt päin vittua siitä asti kun se uusi Komissaari tuli. Ei olla saatu muuta kuin ruumiita ja paskoja tilanteita!”, totesi yksi veteraaneista. Sarcan, karskinnäköinen, parrakas kaveri, jolla oli ruumiinrakenne kuin härällä. Iranian muisti, kun Sarcan oli joskus murtanut juovuksissa yhden tyypin kallon paljain käsin. Se oli ennen, kuin heidät värvättiin Kaartiin. Iranian ja Sarcan olivat tunteneet toisensa pitkään, melkein kaksikymmentä vuotta, aina lapsista asti. Iranianilla ei ollut kovin montaa ystävää lapsena, sillä pojalla oli ollut tapana heitellä sarkastisia, näsäviisaita kommentteja kaikille. Sarcan oli kuitenkin vain nauranut ja käskenyt Irania mennä naimaan siskoaan.
“Keisari johdattaa Cardanin sielua”, totesi hurskaasti yksi täydennysmiehistä. Ärsyttävä, näätämäinen ja syvästi uskonnollinen kaveri. Iranian ei oikein muistanut miehen nimeä, Velekan tai Velekin se taisi olla. Hän ei jaksanut vastata, sillä Cardan oli ollut yksi Vyladin parhaita ystäviä ja pelastanut hänen henkensä Cyroxis VI:llä. Kaarti oli joutunut tyranidien väijytykseen, ja Vylad olisi menettänyt henkensä, kuten niin moni muu, ellei Cardan olisi tullut väliin ja nakannut kranaattia suoraan yhden ison limanuljaskan kitaan. Xenos oli räjähtänyt komeasti. Sarcan oli sitten ampunut Komissaarin ja loput rykmentti oli ‘perääntynyt taktisesti parempiin asemiin’, eli toisin sanoen ottaneet jalat alleen ja juosseet minkä ehtivät.
“Vitut johdattaa. Alkaa pikkuhiljaa mennä hermo tuohon paskanjauhantaan. Jos Keisari johdattaisi yhtään mitään, niin me ei helvetti soikoon oltaisi täällä vuodattamassa suoliamme pihalle. Me ei ees tiedetä, ketä meidän viholliset on, koska johtoporras ei kerro meille hevonvittuakaan. Kuollaan vaan koska niin käsketään. Paskat”, murisi Sarcan. Mies oli aina kapinallinen ja puhui suunsa puhtaaksi.
“juma, Sarcan. Puhu tollasia tai se uus Komissaari vetää meidät kaikki kylmäks. Sillä on se kaartinsa mukana, ja se on niin hullu että vois ihan hyvin lahdata meidät kaikki ja jäädä puolustaan tätä rintamaa yksin.” Puhuja oli Marcyn, myös yksi vanhoja jääriä. Miehellä oli tätä nykyä silmälappu vasemman silmänsä päällä ja tämän manteli oli rispaantuneempi kuin kenelläkään muulla. Kiikaritähtäimillä varustettu kivääri nojasi seinää vasten miehen olalla.
“Joo, ihan totta. Se Yarron oli sairas ja täys mielipuoli, mutta tää uus on puolet ilkeämpi ja kaks kertaa hullumpi. Kuuliksä mitä se teki Teronille?” Harker kysyi muilta. Kukaan ei vastannut, vaan höristivät korviaan kuullakseen.
“No”, Harker aloitti. “Muistatteko viimeviikolla kun ensimmäinen keskitys tuli? No, Teron kadotti kiväärinsä silloin. Kun Farcan sai tietää, se pyysi Teronin luokseen. En varma oo, mutta sanovat, että se pilkkoi Teronin molemmat kädet, leikkasi vielä jalat irti ja lähetti sen takaisin kotiin aivokuolleena ja raajattomana. Se jätkä on sairas. Toivottavasti se saa kuulan kalloonsa lähipäivinä”, Harker kertoi. Vyladia kuvotti, Sarcan sylki lattialle ja Marcyn sytytti tupakkaa.
Samassa bunkkerin alempiin kerroksiin johtava ovi aukesi ja itse Komissaari Farcan astui sisään. Miehellä oli musta, tyylikäs takki, jossa oli liuta kunniamerkkejä. Päässään hänellä oli tyypillinen koppalakki ja vyöllä pistooli. Farcan oli noin nelissäkymmenissä, harmaantunut ja viiksekäs mies, jonka silmissä kiehui sula hulluus. Hän puhui hiljaisella äänellä, niin että kaikki paikallaolijat joutuivat nojautumaan lähemmäs ja olemaan hiirenhiljaa kuullakseen.
“Iltaa, herrat. Keskitys on loppunut. Takaisin asemiin.”
Tuo oli kaikki, mitä mies sanoi, kunnes hän käveli bunkkerin ovesta ulos. Kaartilaiset vilkuilivat toisiaan, kiinnittivät kypäränsä ja lähtivät kiväärit kourassa takaisin juoksuhautoihin. Iranian tiesi siitä, miten taivaalle kerääntyi pilviä, että tänään sataisi. Täydellinen loppu täydelliselle päivälle.
Jos sensuuri pilaa tarinani, niin itken ja angstaan.