Sotavasara.net

Ja kauan aikaa sitten lupailin kirjoittaa fluffia omasta SW -armeijastani ja sen johtajasta, Bloody Marysta. Kyllä, tämä oli se naispuolinen Space Marine, joita ei "oikeasti" ole olemassa, mutta hällä väliä. Kun kerran figu on tehty niin tarina noin erikoisesta hahmosta on varmasti kirjoittamisen arvoinen. Hieman Bloody Mary -aiheista taustatietoa voi löytään täältä.

Kun aloin työstää tarinaa, niin huomasin että se normaaliin tapaani alkoi paisua käsistä. Kun pääpiirteet oli saanut ajateltua, huomasin että kirjoittamisesta tuskin tulee mitään, koska teen sitä hyvin hitaasti. Mutta joskus puolisen vuotta sitten aloin näpytellä ensimmäisiä samoja koneelle.

Päätin jakaa tarinan osiin, ja osat taas osiin, jotta saisin jotain joskus valmiiksikin. Nyt ensimmäisen osan alkupuolisko on valmiina, joten kaipa sen voi tänne heittää. Pituutta siihenkin tuli paljon enemmän kuin alunperin ajattelin, mutta menkööt. Ja huomiokykyiset huomaavat Maryn puuttumisen. Tämä johtuu siitä, että tarina laajeni niin paljon, että se alkaa vuosin ennen Maryn syntymää. Kuumapäinen tyttö tulee mukaan kuvioihin ajallaan.

Tarina jatkuu, kunhan saan sitä kirjoitettua. Eli hitaasti.

Ennustus
(Osa 1)


Aurinko nousi yli horisontin rajan. Hitaasti hämärä vaihtui valoon, ja Vania-planeetan luminen maisema alkoi erottua jälleen kerran. Tasaista lumista maastoa niin kauas, kuin silmät saattoivat kantaa. Tätä maisemaa katseli Alfarinn, vanha mies. Jos häntä edes mieheksi pystyi sanomaan, sillä hän oli Space Marine, Keisarin sotureiden parhaimmistoa. Vaan ei enää, sillä hän ei ollut aikoihin palvellut Keisarin Imperiumia. Kukaan heistä täällä ei ollut. Heidät oli julistettu kapinallisiksi. Heidät oli karkotettu.
Muistot menneestä palasivat jälleen kerran Alfarinnin mieleen. Ne eivät suoneet hänelle rauhaa, kuten eivät hänen psyykkiset voimatkaan. Mielessään Alfarinn tunsi muutoksen, mutta kuten aina, tuntemus oli niin häilyvä, ettei siitä saanut selvää.

Auringon nousu. Tätä näkyä Alfarinn katseli usein asumuksensa parvekkeelta, kun hänen piti rauhoittua. Poistaa häiriöt mielestään. Auringon valo sai hänen panssarinsa riimut kimaltelemaan. Kultaiset riimut harmaassa panssarissa. Panssarissa, jonkalaisia Space Wolf – jaoston Riimupapit olivat käyttäneet Russin ajoista lähtien. Riimupapit, jotka olivat tunnettuja kyvystään nostattaa rajuja myrskyjä taistelukentällä. Tosin Alfarinn ei saisi tuulta virtaamaan, vaikka hän kuinka yrittäisi. Häntä se ei haitannut, sillä pitkän elämänsä aikana oli oppinut elämään sen kanssa. Ja hän tiesi, että hänen vahvuutensa oli muualla. Ja siitä vahvuudesta Alfarinn maksoi mieluusti sen hinnan, etteivät tuulet virranneet hänen käskystään. Hän oli yllättynyt, että tuuli alkoi puhaltaa pohjoisesta juuri kun hän ajatteli kyvyttömyyttään myrskyn luomisessa. Mutta pohjoistuuli oli niin jokapäiväinen asia, että Alfarinn ei miettinyt sitä sen enempää. Se oli vain pieni tuulenvire, lähes huomaamaton Fenriksen myrskyjen rinnalla. Hän piti Vaniasta, mutta silti se ei ollut heidän kotinsa. Koti oli Fenris, kaikesta huolimatta. Maailma, jonne heillä ei ollut mahdollisuutta palata. Maailma jonne hän kaipasi joka päivä elämässään.

Alfarinn havahtui uuteen tuntemukseen. Hän käänsi katseensa kauas horisonttiin. Hän ei erottanut silmillään mitään, mutta hän tiesi, että hänen puolimekaaninen korppinsa lensi häntä kohti nopeasti. Tämän hän tiesi, koska korppi oli yhteydessä hänen mieleensä, ja hän pystyi näkemään korpin silmillä kuin omillaan, kun se liiti lumisen tasangon yllä. Silmät suljettunakin Alfarinn erotti, että tasangolla oli joku muukin. Juuri kun korppi lensi tämä henkilön yli Alfarinn erotti, että kyseessä oli Skólmr, heidän uusi Susipappinsa. Skólmr oli matkalla kohti Alfarinnin asumusta. Hetken kuluttua Alfarinn huomasi katselevan itseään, sillä korppi oli jo ehtinyt hänen parvekkeelleen ja tuijotti nyt vanhaa soturia. Alfarinn avasi silmänsä ja hän näki, että korppi istui liikkumatta parvekkeen kaiteella. Hymyillen Alfarinn ojensi kätensä ja korppi hypähti siihen.

Alfarinn siirtyi korpin kanssa parvekkeelta takaisin sisälle. Ulkoa tuleva auringonvalo valaisi hänen asumuksensa. Se oli vain pieni luola, jonka hän oli valinnut silloin, kun hän ja muut Fenrikseltä karkotetut olivat laskeutuneet Vanialle ja päättäneet jäädä. Hän oli päättänyt asua erillään siitä alueesta, johon muut Suurkomppaniasta olivat päättäneet asettua., ilman elämän pikku mukavuuksia, joita muilla oli. Hän tarvitsisi vain omaa rauhaa ilman häiriöitä, jotta hän voisi keskittyä omaan tehtäväänsä. Tällä hän säilytti Riimukehää ja vuosien varrella keräämiään kirjoja, jotka olivat täynnä ikivanhoja kirjoituksia tunnetusta historiasta. Niitä oli monta hyllyllistä. Alfarinn asetti korppinsa omalle paikalleen keskimmäisen hyllyn päälle. Korppi jäi sille paikalle täysin liikkumattomana.

Hitaasti Alfarinn laski katseensa alas hyllyssä oleviin kirjoihin. Niissä oli paljon tietoa, jonka oli kuljettava sukupolvelta eteenpäin. Kaikkea tietoa ei vain voinut jättää seuraaville suoraan luettavaksi, vaan ne oli opetettava hyvin ja perusteellisesti. Hän tiesi olevansa jo hyvin vanha, ja siksi hän oli jo aikaa sitten aloittanut oppipoikansa Jòsurrin kouluttamisen. Nyt hänen ei enää tarvinnut pelätä korkeaa ikäänsä, sillä Jòsurr oli melkein valmis koulutuksessaan. Hänellä ei olisi mitään ongelmia jättää näitä suuria salaisuuksia Jòsurrin haltuun. Kaikki nämä kirjat ja ennen kaikkea Riimukehä siirtyisivät aikoinaan pois hänen vahtivan katseensa alta. Ja vahdittava niitä oli, sillä ne oli pidettävä salassa Keisarin inkvisiittoreilta. Inkvisitiolla olisi painavaa sanottavaa useasta hyllyillä olevasta teoksesta, etenkin niistä jotka koskivat Riimukehää. Inkvisitio oli suhtautunut suurella varauksella riimuista ennustamiseen, mutta Alfarinn oli jo kauan sitten tehnyt oman ratkaisunsa. He olivat kaukana ”Pyhästä” Terrasta, joten inkvisiittorit eivät koskaan tietäisi mitään hänen toimistaan. Alfarinn sulki silmänsä. Riimukehä oli täällä turvassa. Se oli rauhoittava ajatus.

Samalla hän kuuli kun ovelle koputettiin. Tämä ei yllättänyt häntä, hän oli tuntenut tulijan läsnäolon jo kauan ennen kuin tämä koputti oveen.
”Tule sisään vain, Skólmr. Ovi on auki”, Alfarinn huusi. Massiivinen ovi aukesi äänekkäästi naristen, ja Skólmr astui sisään. Hän oli hänet oli juuri valittu jaoston uudeksi Susipapiksi, ja Alfarinn näki hänet nyt ensimmäistä kertaa omin silmin hänen uudessa mustaan panssarissaan. ”Musta panssari on aina huomiota herättävä asia meidän ”harmaiden” keskuudessa.”, Alfarinn totesi odottaen nuoremman soturin vastausta. ”Niinhän se on” Skólmr vastasi, jatkaen: ”Se herättää huomiota, ja kunnioitustakin, mutta sen kantajalla on todella suuri vastuu. Ja nyt olen viimeaikoina huomannut, miten paljosta minä vastaan.” ”Meillä kaikilla on omat vastuumme, Skólmr. Jokainen nuori Verikynsi vastaa vähintään itsestään, ja me vanhemmat vastaamme enemmän muista kuin itsestämme.” ”Niin, ja minun vastuulleni kuuluu esimerkiksi se, ketä nuorista valitaan Verikynsiksi”, Skólmr totesi.

”Siksi tulinkin tapaamaan sinua”, hän jatkoi. ”Sillä eilen olin etelässä tutkimassa paikallista kylää, mutta en mielestäni löytänyt ketään erikoisen ansioitunutta soturia. Hyviä taistelijoita kyllä oli, mutta heidän luonteenpiirteensä arveluttivat minua. He eivät tuntuneet arvostavan meille tyypillistä arvomaailmaa. Tämä on vaikeampaa kuin minä luulin. Minulla ei ole vuosikymmenien kokemusta tästä. Voitko auttaa minua, edes sen verran että alan saada tuntumaa tehtävääni?” ”Minä en ole paljoa uusien Verikynsien valitaan ennen puuttunut”, Alfarinn vastasi, ”Mutta olen minä silloin tällöin katsonut tätäkin Riimukehästä. Mutta se voi olla vaarallista. Meidän pitää alati pitää mielessä, että Riimukehä voi näyttää vain osan totuudesta. Se kertoo sen, mitä se mielii, ei muuta. Useat ennustukset ovat tulkintakysymyksiä. Itse asiassa riimuista voi vain harvoin nähdä jotakin varmaa. Kuten varmaan tiedät, on ollut vain kahdeksan Suurennustusta, jotka ovat kiistämättä käyneet toteen. Näissä tapauksissa riimut ovat olleet hyvin selkeät. Mutta muuten, Riimukehä on harvoin noin selkeä. Sinun ei tule luottaa Riimukehään, vaan omien vaistoihisi.” ”Vaistoni kehittyvät varmasti ajan kuluessa, mutta auta minua nyt sen minkä voit”, Skólmr pyysi. Alfarinn oli hetken hiljaa, muuta vastasi sitten: ”Hyvä on, minä autan sinua. Minulla on itsellänikin asioita, joihin haluan selvyyttä.” Minä kerron sinulle huomenna, jos saan jonkinlaista selkeyttä näihin asioihin”. ”Kiitoksia, Alfarinn. Minun on nyt mentävä, sillä muut ovat jo palaamassa takaisin sodasta. Taistelut örkkejä vastaan ovat viimein laantuneet naapurisektoreissa, joten veljemme ovat palaamassa kotiin. Heidän pitäisi olla täällä juuri kun Aurinko on korkeimmillaan ja minä haluan olla heitä vastassa,” Skólmr sanoi.

”Tuohan on hyvä kuulla. Tänne Vanialle vahtiin jääneet ovatkin jo yksinäisiä ja tylsistyneitä”, Alfarinn naurahti. ”Sinäkin?” Skólmr kysyi. ”Varsinkin nyt kun lähetit oppipoikasi tutkimaan Galadin järjestelmää?” Alfarinn puisteli päätään: ”Ehei, minähän asun täällä luolassa, että voin nimen omaan olla erossa muista, omissa oloissani. Mutta minun on myönnettävä, että kaipaan Jòsurrin seuraa. Itse asiassa hänen pitäisi palata Vanialle muutaman päivän kuluttua. Oletan, että hän saa piakkoin ne mystiset riimut tutkittua, jotka löydettiin Galadista.” “Hänellä on varmasti paljon kerrottavaa, kun hän palaa. Minä näen sinusta, että sinä olet ylpeä oppipojastasi, Alfarinn. Ja sinun on syytäkin olla. Olet kouluttanut hänet hyvin.” Alfarinn piti katseensa lattiassa ja veti syvään henkeä. ”Minun oli pakko, sillä minä olen jo vanha. Tarpeeksi vanha tajutakseni, että kohta koittaa yö minun elämäni ylle. Sitä en epäile, sillä minä kulkenut iltahämärässä jo kauan. Mutta kauaa en enää kulje, sillä pian viimeinenkin Auringon pilkahdus katoaa minun elämästäni ja minä lähden viimeiselle matkalleni veljiemme luokse Valhallaan. Kun minä olen mennyt, Jòsurrin on jatkettava sillä polulla kulkemista, jonka esi-isämme ovat meille näyttäneet. Minä en voi häntä silloin ohjata, hänellä on vain se mitä minä olen hänelle opettanut ja sen on riitettävä. Siksi olen yrittänyt antaa hänelle kaikkeni.”

Skólmr nosti kätensä vanhan aseveljensä hartialle. ”Sen sinä olet varmasti tehnyt, ystäväni. Ja tuskin sinun loppusi pian tulee, sillä sinä olet ollut horjumaton pilari meille siitä lähtien kun meidät karkotettiin Fenrikseltä. Sinun ovat niin monet muut nojanneet vuosien saatossa. Mutta jos sinun on mentävä, niin muista tämä: Sinun muistosi säilyy yhtä vahvana tukena meille kuin mitä sinä olet ollut.” Alfarinn hymyili hieman. ”Kiitos. Nuo sanat lämmittävät vanhaa sydäntäni.”

Toverukset olivat hetken hiljaa, mutta pian Skólmr rikkoi hiljaisuuden: ”Minun on nyt mentävä, jotta ehdin vastaanottamaan muita.” Alfarinnkin havahtui hiljaisuudesta: ”Niin, sinun piti mennä. Sinähän osaat tiesi ulos itsekin . Minä siirryn nyt Riimukehän ääreen katsomaan, jos se haluaa sanoa jotain tulevasta.” Skólmr poistui raskaan panssarioven kautta, samaa tietä kuin hän oli tullutkin. Alfarinn kuuli oven kumahtavan kiinni kun hän käveli hitaasti kohti toista huonetta luolassaan. Kuin tyhjästä kuului korpin rääkäisy. Normaalisti puolimekaaninen lintu oli hyvin rauhallinen, mutta se villiintyi aina kun Riimukehää käytettiin. Viimeaikoina se oli jo oppinut aavistamaan, koska Alfarinn aikoisi käyttää Riimukehää. Alfarinn puhui rauhoittavia sanoja korpilleen, mutta enemmän sitä rauhoitti vanhuksen lähettämät psyykkiset aallot. Kun korppi oli hieman rauhoittunut, Alfarinn käveli toiseen huoneeseen.

Huone ei ollut kovin suuri ja se oli muodoltaan pyöreä. Se oli täysin tyhjä lukuun ottamatta keskellä lattiaa olevaan esinettä, jota varten koko huone oli olemassa. Keskellä lattiaa oli yksi suurimmista mysteereistä koko galaksissa, jonka Alfarinn tiesi. Riimukehä. Laitteen alkuperä ei ollut vieläkään selvinnyt Alfarinnille, eikä kenellekään hänen edeltäjistään. Riimukehä oli vain hänen vyötärönsä korkuinen ja hänen kyynäränsä levyinen lyhyt pyöreäpohjainen sylinteri, jonka pinta oli täynnä riimuja, joiden merkitystä pystyi vain arvailemaan. Materiaali on myös täysi arvoitus, se oli mustaa ja sileäpintaista, enneminkin kiveä kuin metallia. Mitä lie se olikaan, siihen ei purrut ajan hammas eikä mikään tunnettu ase. Riimukehän pinta tuntui olevan tuhoutumaton, ja tämä pinta kätki sisälleen kaiken muun, mitä laite oli. Sisältöä ei luultavasti kukaan olut nähnyt tai ainakaan siitä ei ollut mitään kirjoituksia. Mutta kaikki nämä suuret mysteerit eivät paljoa häirinneet Alfarinnia, sillä hän tiesi mitä laitteella tehtiin ja riitti hänelle.

Alafrinn puhalsi varovasti pölyn pois Riimukehän päältä, jonka jälkeen hän tarkasteli pinnan kuviointia. Se jakoi ympyrän muotoisen pinnan erikokoisiin alueisiin, joilla jokaisella oli oma merkityksensä. Seuraavaksi Alfarinn katsoi panssarissaan olevia kultaisia riimuja. Ne kuuluivat Riimukehään, mutta edeltäjiensä tavoin Alfarinn säilytti niitä panssarissaan. Riimut olivat vähintään yhtä kestäviä kuin Riimukehäkin, ja ne pysyivät kiinni panssarissa magneettisesti. Vain tietty sormien asento riimujen päällä avasi magneettiset lukot. Varovasti Alfarinn alkoi yksi kerrallaan irrottaa niitä riimuja, joita hän ajatteli tänään tarvitsevansa. Hän asetteli ne Riimukehään, ja kaikki niistä liukuivat vaivattomasti kuvioidulla pinnalla, joka oli lähes kitkaton. Vasta Riimukehän matalat reunat muuttivat Riimun suuntaa, ellei toinen riimu törmännyt niihin.

Kun Alfarinn oli laittanut mielestään tarpeelliset riimut Riimukehään, hän laittoi kätensä laitteen reunoille ja alkoi keskittyä. Riimut alkoivat muuttaa liikeratojaan. Riimukehän aktivoituminen häiritsi taas Alfarinnin korppia, joka alkoi levottomasti lennähdellä ympäriinsä luolassa. Mutta nyt Alfarinn keskittyi vain Riimukehään. Jonkin ajan kuluttua ne pysähtyivät eri alueisiin. Alfarinn hymyili. Näytti silti, että hänen molemmat ottopoikansa, Ásgeirr ja Arnórr olivat ansioituneet taisteluissa örkkejä vastaan. Riimukehä näytti kertovan heidän ylenevän aseveljiensä keskuudessa. ”Ehkä heidät valittaisiin jopa Susikaartiin, heidän Herransa henkivartijoiksi?” Alfarinn ajatteli, mutta hän piti mielessään sen mitä hän oli kertonut aiemmin Skómlrille: Riimukehä kertoo vain mitä tahtoo, eikä välttämättä koko totuutta. Mutta jälleen kerran Alfarinn kiitti kohtalon siunausta, että sellaiset nuorukaiset kuin Ásgeirr ja Arnórr olivat tulleet hänen elämäänsä. Hän muisteli hetken lämmöllä sitä päivää, kun hän oli päättänyt ottaa pojat suojelukseensa.

Seuraavaksi hän alkoi tarkastella miten tulevaisuudessa tulisi suhtautua uusia tulokkaiden tuomiseen heidän Suurkomppaniaansa. Merkit olivat kaikin puolin suotuisat, ja hän sai muutamia hyviä merkkejä siitä, mistä kylistä sopivia sotureita kannatti etsiä. Alfarinn oli hymyili tyytyväisenä, sillä Skólmr saisi tästä tarvitsemansa avun. Mutta yhtäkkiä hymy katosi hänen naamaltaan kun hän kuuli korppinsa äänen. Tuo lintu ei ollut aikoihin käyttäytynyt niin villisti kuin nyt. Alfarinn oli jo lopettamassa Riimukehän käyttöä, kun hän yhtäkkiä huomasi suuren suden riimun pysähtyneen Auringon sektoriin. Hetken Alfarinn tuijotti Riimukehä epäluuloisena, kunnes hän saisi sisäistettyä mitä oli tapahtumassa. Riimukehä oli kertomassa Suurennustusta.

”Tämä oli uskomatonta!” Alfarinn ajatteli. Tämä oli kiistämätön merkki
Suurennustuksesta, siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Siinä missä muut Riimukehän antamat merkit olivat arveluttavia ja tulkinnanvaraisia olivat Suurennustukset olleet aina käyneet toteen. Kaikkien saamiensa oppien perusteella Alfarinn tiesi, että jotain todella suurta oli nyt tapahtumassa. Hän yritti karistaa rääkyvän korpin pois ajatuksistaan ja keskittyä ennustuksen lukemiseen. Mutta riimut eivät pysähtyneet luettavaksi sektoreihin, vaan jatkoivat liikettään. Vain suuren suden merkki pysyi liikkumattomana Auringon sektorissa. ”Muut riimut eivät ole oikeita!” Alfarinn ajatteli mielessään ja alkoi kuumeisesti etsiä panssaristaan uusia riimuja. Mutta mikään niistä ei tuntunut sopivan Riimukehälle, vaan se piti ne liikkeessä pysyttämättä niitä mihinkään sektoriin. Alfarinn alkoi olla jo epätoivoinen. Hän pelkäsi, ettei hän löytäisi oikeita riimuja ajoissa. Tämä maaginen hetki ei saisi lipua hänen ohitseen, sillä Alfarinn oli valmis kiroamaan itsensä jos hän nyt epäonnistuisi. Yhdeksäs suurennustus. Yhdeksäs koko tunnetussa historiassa. Tämä oli pakko selvittää. Ja Alfarinn oli päättänyt yrittää kaikkensa. Hän oli jo siirtynyt kaikkein harvinaisimpiin riimuihin, sellaisiin, joita Riimukehään ei kukaan ollut laittanut vuosisatoihin.

Mutta kaiken tämän kiihkon keskellä Alfarinn kuuli yhtäkkiä oman ruumiinsa huudon. Mutta se ei ollut tuskaa tai kipua, vaan tämä oli jotain uutta. Kauhukseen vanhus tajusi, että hänen ruumiinsa elonvoima oli hiipumassa. ”Ei nyt!” Alfarinn ajatteli. ”Koska tahansa muulloin mutta ei nyt!” Juuri tätä Alfarinn oli eniten pelännyt, että hänen olisi lähdettävä ennen kuin hän oli valmis. Ja nyt hän ei todellakaan ollut valmis! Miksi juuri nyt, kun Jòsurrkin oli poissa?

Alfarinn hengitti syvään ja hän päätti taistelevansa. Suurennustus oli selvitettävä ja sana siitä oli saatava muille. Alfarinn yritti keskittyä Riimukehän käyttöön. Hänen oli vaikea kanavoida ehtyviä voimiaan, mutta lopulta hän alkoi saada selville yksityiskohtia. Ennustus liittyi hänen nuorimpaan ottopoikaansa, Arnórriin. Mutta Arnórr ei vielä ollut täällä, hän oli korkeintaan juuri laskeutumassa Vanialle. Alfarinn tiesi, että hänen voimansa ehtyisivät millä hetkellä hyvänsä, joten hänen oli pian saatava tieto suurennustuksesta Arnórrille. Mitään yhteydenpitolaitteita hänen luolalleen ei oltu asennettu. Hän ei jaksaisi kävellä muiden luokse, matka oli liian pitkä. Eikä kukaan osaisi tulle luolalle juuri nyt. Alfarinn tippui epätoivoisena polvilleen. Hän oli valmis myöntämään kohtalonsa. Hänen kohtalonsa oli kuolla nyt ja hän veisi mukaan yhden tärkeän selvittämättömän mysteerin. Yhdeksännen suurennustuksen.

Mutta yhtäkkiä Alfarinn kuuli taas äänen, jonka hän oli ilmeisesti sulkenut pois korvistaan shokissa. Hänen korppinsa! Sen lenteli edelleen hätääntyneenä Riimukehän psyykkisten aaltojen vaikutuksesta. Korppi voisi lentää hetkessä muiden luo. Ja Arnórr ymmärtäisi varmasti merkin, jos hän ja muut olisivat jo laskeutuneet Vanialle. Yhtä nopeasti kuin Alfarinn oli ehtinyt ajatella kaiken tämän oli korppi ymmärtänyt tehtävänsä ja liitänyt tuulen mukana tasangon yli kohti muita.

Alfarinnin valtasi uusi toivo. Muut ehtisivät saada sanan tästä. Mutta hänellä piti vielä olla jotain kerrottavaa. Nyt hänen oli vielä selvitettävä Suurennustus. Viimeisillä voimillaan Alfarinn tarttui edessään olevaan Riimukehään ja hän yritti vetää itseään ylös. Mutta puolessa välissä nousua hän tunsi viimeisten voimiensa ehtyvän ikivanhan panssarinsa sisällä. Alfarinnin silmissä musteni, eikä hän enää ehtinyt tuntea edes kaatuvansa maahan.

Ennustus
(Osa 2)

Arnórr etsi rauhattomasti kotiplaneettaansa tähtimeren seasta. Pian hän kuitenkin huomasi yrityksensä toivottamaksi. Aluksen ikkuna oli liian pieni, ja siitä näki vain pienelle alueelle. Sen sijaan Arnórr näki omien kasvojensa heijastuksen ikkunassa. Hänen mustat hiuksensa olivat veren ja mudan peitossa. Lisäksi hänen otsassaan oli ilkeän näköinen haava. Kun Arnórr pyyhkäisi sitä sormellaan, siitä alkoi virrata lisää verta. Kipua hän ei kuitenkaan tuntenut, ja hän oli varma, että kaikki hänen harmaan panssarinsa alla olevat lisälaitteet ja keinoelimet pitäisivät huolen siitä, että pian haavasta ei olisi jäljellä edes arpea.

Hetken kuluttua Arnórr löysi yllättäen etsimänsä. Valkoinen Vania-planeetta lipui hitaasti näköpiiriin. Arnórr huomasi hymyn peilikuvassaan. Tuntui, että siitä oli iäisyys, kun hän oli edellisen kerran katsellut tuota maisemaa aluksen ikkunasta. Nyt hän halusi vain päästä kotiin, sillä taistelut örkkejä vastaan olivat kestäneet pitkään. Liian kauan Arnórr oli ollut näkemättä Vanian puhtaita lumisia tasankoja. Mutta kohta asiat olisivat toisin, sillä enää kuluisi vain hetki, ja sitten he olisivat perillä.

”Luntako sinä ajattelet?” Arnórr kuuli äänen kysyvän hänen takaansa. Hän tunnisti heti puhujan, eikä hän ollut yllättynyt, että joku osasi arvata hänen ajatuksensa noin tarkasti. Sillä Arnórrin veli, Ásgeirr, tiesi vallan hyvin mitä hänen nuoremman veljensä päässä liikkui, kun Vania näkyi ikkunassa. Arnórr vastasi naurahtaen: ”Lunta, sitähän minä.” Ásgeirr tuli hänen vierelleen ja katsoi Vaniaa mietteliään. ”En malta odottaa, että pääsen taas tukevasti maan päälle. Oloni on kummallinen aina, kun jalkojeni olla ei ole maan kamara. Mutta mitä Vaniaa tulee, täytyy myöntää, että en ole vielä tähän päivään asti nähnyt mitään noiden lumisten tasankojen vertaista. Eikä Vania näytä hullummalta näin kauempaankaan,” Ásgeirr pohti. ”Niinpä”, Arnórr totesi. ”Emmekä me hetkeen vielä muuta saakaan kuin tämän maiseman, joten nautitaan siitä rauhassa.”

Kotiplaneettaansa katsellessaan Arnórrin mieleen palasivat muistot menneiltä ajoilta. Arnórrin muistista ei ollut kadonnut yksikään hetki hänen pitkästä elämästään. Yhtä selkeästi kuin eilisen päivän hän muisti vielä omat lapsuusvuotensa. Silloin hän oli veljensä kanssa elänyt Vanialla isänsä Raumrin soturiheimon jäseninä mitään tietämättömänä galaksissa riehuvista suuremmista sodista. Arnórr oli ollut vasta lapsi kun vanialaisia oli kohdannut heidän elämänsä suurin mullistus. Eräänä aurinkoisen päivänä oli päivän kirkkaus kaikonnut heidän kylänsä yltä, kun suuret lentävät koneet, joissa oli ukkosen ääni, olivat peittäneet Auringon valon. Space Marinet olivat tulleet taivaasta myrskyn seasta kuin Vanian tarujen jumalat.

Arnórr naureskeli mielessään tälle muistolle, sillä miten se oli järkyttänyt häntä. Sinä päivänä hän oli ajatellut loppunsa tulleen, mutta toisin kävi. Vuosien jälkeen hän oli itse Space Marine, juuri samanlaisen aluksen kyydissä, joka oli silloin peittänyt päivänvalon.

”Onkohan Vania kuinka paljon samanlainen planeetta kuin Fenris?” Tämän kuullessaan Arnórr havahtui omista muistoistaan todellisuuteen. Hän katsoi veljeään hämmästyneenä. ”Niin mitä sinä sanoit?” Arnórr kysyi. ”Minä olin niin ajatuksissani, etten kuunnellut yhtään.” ”Sinä ja sinun ajattelusi” Ásgeirr naureskeli veljelleen. ”Sinä ajattelet aivan liikaa. Joku päivä vielä havahdut ajatuksistasi keskellä örkki-laumaa. Mutta voisitko ennen sitä vastata kysymykseeni: Onkohan Vania kuinka paljon samanlainen planeetta kuin Fenris? ”

Arnórr alkoi muistella, mitä hän tiesi Fenriksestä. Hän oli viettänyt paljon aikaa elämästään kasvatti-isänsä Alfarinnin kanssa, joka oli useasti kertonut mitä ihmeellisempiä tarinoita. ”Se on kyllä suurempi planeetta kuin Vania”, Arnórr muisteli. ”Ja ilmasto on paljon rajumpi, täkäläiset myrskyt ovat vain pieniä tuuleen vireitä Fenriksen ilmaviroihin verrattuna. Ja sudet ovat suurempia kuin yksikään täällä elävä susi.” ”Tuohan alkaa kuulostaa jo joltain entisaikojen tarulta. Mistä sinä olet tuon kuullut?” Ásgeirr kysyi epäilevänä. Arnórr hymyili hieman muistellessaan menneitä: ”Alfarinn kertoi minulle siitä kauan aikaa sitten. Hänhän on itse ollut Fenriksellä, niin kuin kaikki vanhimmista ennen tänne tuloaan. Vanhimmat muistavat hyvin kotiplaneettansa, vaikka he eivät olekaan käyneet siellä karkotuksensa jälkeen.” Ásgeirr ihmetteli kuulemaansa: ”Onko heidät karkotettu kotiplaneetaltaan? Tämä on minulle aivan uutta.” Arnórr vilkuili ympärilleen tajuttaan, että hän oli paljastanut veljelleen jotain tarkoin varjeltua. Hän madalsi ääntään ja jatkoi: ”Sikäli mitä minä tiedän, Logan Grimnar, kaikkien Space Wolf –jaostojen ylin Herra, karkotti koko tämän Vanialla olevan jaoston Fenrikseltä. Hänen joutui pahaan riitaan Sven…”

”Ásgeirr! Arnórr! Missä päin te olette?” kuului huuto aluksen käytävästä. Arnórr vilkaisi hätäisesti äänen suuntaan, ja huomasi huutajan. Hän oli Bjólan, heidän Susilordinsa oikea käsi, joka sai usein kunnian toimia Susikaartin Taistelunjohtajana. Hänet erotti helposti hänen suuresta voimatapparastaan, joka roikkui hänen selässään, sekä vaaleasta otsanauhasta, jota hän piti mustien hiuksiensa päällä. Hänen olkapäässään ei komeillut normaali Susikaartin merkki, vaan siinä oli kuva suden kallosta. Se oli suurin kunnianosoitus, mikä suurkomppaniassa voitiin antaa. Kaiken tämän lisäksi Bjólan oli harvinaisen suurikokoinen jopa ollakseen Space Marine, joten hänen tunnistaminen onnistui jopa uusimmilta Verikynsiltä. Arnórr mietti, miksi ihmeessä Bjólan etsi heitä, kun hän huusi tämän luokseen. Vaikka hänen asiansa olisi ollut epämiellyttävä, sitä ei ollut kierteleminen. Bjólan tuli heidän luokseen ja ilmoitti tuimalla katseella: ”Herramme on pyytänyt teidät luokseen. Ja välittömästi.” Ásgeirr ja Arnórr vilkaisivat hermostuneesti toisiaan. ”Mistäköhän tässä on kyse?” Ásgeirr tiedusteli Bjólanilta. ”Se selviää teille kyllä aikanaan. Seuratkaa minua,” Bjólan vastasi tylysti, alkaen samalla johdattaa veljeksiä kohti aluksen keulaosaa. Ásgeirr tönäisi hiljaa veljeään ja kysyi: ”Mitä sinä olit kertomassa Logan Grimnarista ja Sven Rautakädestä?” ”Ei nyt!” Arnórr sanoi matalla äänellä, jottei Bjólan kuulisi heitä. ”Minä kerron sen tarinan myöhemmin.”

Matkallaan kohti Sven Rautakäden tiloja veljekset ohittivat lukuisia aseveljiään, joista osaa ei oltu siunattu niin hyvällä sotaonnella aamun taisteluissa kuin heitä oli. Mutta useimmat soturit olivat edelleen taistelukuntoisia, vaikka he olivatkin mudan ja veren peitossa. Nuorimmat vertailivat jo innokkaina sotakokemuksiaan ja haarniskoihinsa tulleita taistelun jälkiä. Arnórr kiinnitti erityisesti huomiota puheisiin Fenriksestä. Hän ihmetteli sitä, että jopa kaikkein nuorimmat tiesivät noita tarinoita. Ehkä paluu Fenrikselle ei ollutkaan vain vanhimpien soturien unelma, niin kuin hän oli alun perin ajatellut. Mutta kaikki eivät unelmoineet kaukaisista planeetoista. Osa taistelijoista oli murheen murtamia, ilmeisesti ne joiden laumatovereita oli kaatunut. Kun Arnórr näki taistelun seuraukset suoraan silmiensä edessä, hänen mieleensä palasivat nopeasti muistot aamun taistelusta.

”Minä taidan aavistaa, miksi Rautakäsi on kutsunut meidät luokseen,” Arnórr sanoi puhuen edelleen hiljaa. ”Niin minäkin. Tämän täytyy johtua siitä taistelusta, Ásgeirr pohti ja jatkoi vakavalla äänellä: ”Ehkä se irtautuminen linjasta ilman käskyä ei ollutkaan niin hyvä idea. Meidän ei olisi pitänyt toimia omin päin sen jälkeen kun me menetimme laumanjohtajamme.” ”Mutta juuri sen takia, että sinä päätit ryhtyä vastahyökkäykseen saimme yliotteen taistelussa,” Arnórr selitti yrittäen rauhoittaa veljeään. Mutta Ásgeirr ei rauhoittunut. ”Silti meidän oli käsketty pitää asemamme ja suojella Pitkähampaita. Se oli meidän tehtävämme. Vastahyökkäys oli määrätty suoritettavaksi vain jos vihollinen olisi pyrkinyt suoraan kontaktiin raskasaselaumojen kanssa. Ja tämä määräys oli tullut suoraan Sven Rautakädeltä. Ja sinä tiedät, että Susilordilta tullutta käskyä ei kannata rikkoa.”

Arnórr tiesi vallan hyvin, että hänen veljensä oli oikeassa. Heidän Susilordinsa oli määrännyt heidän laumalleen selkeän tehtävän, mutta kun heidän laumaansa johtanut Susikaartilainen oli kuollut, Ásgeirr vanhimpana oli ottanut lauman komennon. Yhdessä he olivat johtaneet lauman hyökkäykseen havaittuaan, että vihollisen puolustuksessa oli sillä hetkellä aukko. Liike oli niin odottaman, että se oli yllättänyt örkit täysin. Vihollisen raskaat kanuunat ja lasertykit saatiin helposti hiljennettyä, ja ilman tulitukea örkit eivät mahtaneet heidän massiivisille panssarivaunuilleen. Voitto oli ollut heidän, mutta silti he olivat rikkoneet Sven Rautakäden suoraa määräystä, ja nyt he joutuisivat vastaamaan siitä.

Lopulta Bjólan johdatti heidät suurien riimuilla koristeltujen ovien eteen, jota vartioi kaksi Susikaartilaista. ”Odottakaa tässä”, hän sanoi. ”Kutsun teidät kohta sisään.” Susikaartilaiset avasivat suuret ovet ja Bjólan katosi niiden taakse. ”Niin siitä Svenin ja Loganin tapauksesta…”, Ásgeirr aloitti melkein heti kun Bjólan oli mennyt. ”Kylläpä sinua nyt vanhat tarinat kiinnostavat. Ennen et ole jaksanut kuunnella niitä hetkeäkään”, Arnórr naurahti. ”Hyvä on, minä kerron sen loppuun, jos ehdin ennen kuin päämme joutuvat pölkylle.”

”Eli Logan Grimnar karkotti koko tämän suurkomppanian Fenrikseltä hänen ja Sven Rautakäden välisen riidan takia. Riita johti jopa niin pitkälle, että komppanioiden välillä oli väkivaltaisuuksia. Sitä, mistä oli kyse, ei Alfarinn ikinä suostunut minulle kertomaan. Kuitenkin kuulemani perustella Rautakädessä oli enemmän vikaa, joka kuulostaa loogiselta ottaen huomioon hänen kiivaan luonteensa. Näiden tapahtumien jälkeen tällä komppanialla ei ole ollut mitään asiaa kotiplaneetalleen. Ja enkä usko, että Rautakäsi sinne haluasikaan, mutta jos olet huomannut, niin useat vanhimmista kaipaavat kotiin. He toivovat paluun olevan vielä joskus mahdollista. Ja nuoret, jotka ovat kuulleet vain tarinoita Fenriksestä ovat innokkaita näkemään sen. Monet ovat sitä mieltä, että Rautakäden tulisi pyrkiä hyvittämään…”

Taas kerran Bjólan keskeytti Arnórrin tarinan, kun hän työnsi suuret ovet auki. ”Sven Rautakäsi ottaa teidät nyt vastaan”, hän ilmoitti, ja viittoi veljeksiä tulemaan saliin. Kun Arnórr astui sisälle saliin veljensä ja Bjólanin kanssa, hän huomasi, että sali melko pelko pieni, mutta alukseen sovitetuksi se oli varsin hyvin Susilordin arvoon sopiva. Salin silmiinpistävin piirre oli jonkinlainen valtaistuinkoroke, jolla olevalla suurella metallisella istuimella Rautakäsi istui arvokkaan näköisenä. Hänen hiuksensa ja partansa olivat jo aikaa sitten harmaantuneet, ja hänen haarniskaansa koristivat lukuiset sudentaljat ja muut arvoesineet. Hänen rinnassaan komeili suuri kultainen sudenpää, jota hän piti henkilökohtainen tunnuksensa, vaikkakin suurkomppanian tunnus oli hopeinen nyrkki harmaalla pohjalla. Tämä tunnus oli suunniteltu kuvaamaan Rautakäden raskasta hopeanharmaata voimanyrkkiä, josta Rautakäsi oli myös saanut nimensä. Nyt tuo suuri ase oli irrotettuna hänen haarniskastaan.

”Jaahas, sieltähän ne ”sankarit” tulevatkin,” Rautakäsi aloitti ivallisesti. ”Teidän ei tarvitse selittään mitään taistelunkulusta. Minä tiedän tasan tarkkaan, mitä siellä tapahtui. Haluaisin vain kuulla, mitä teillä on sanovana ennen teidän tuomiotanne.”
Tuomiota? Arnórrin mielestä se kuulosti paljon vakavammalta kuin mihin hän oli varautunut. Hän vilkaisi veljeään, joka näytti pitävän päänsä kylmänä. Arnórr päätti yrittää samaa. Ásgeirr rohkaisi itsensä, ja aloitti: ”Sanottavaa on sen verran, että tiesimme rikkovamme Teidän käskyjänne, mutta tilanne vaati suoraa toimintaa. Ja sen takia voitimme koko taistelun.”

”Selvä sitten”, Rautakäsi pohti. ”Siinähän se tuli hyvin kiteytettynä ilman turhaa selittelyä. Jos siinä oli kaikki, niin siirrytään siihen tuomioon.” Rautakäsi piti pienen tauon. ”Te osaatte selvästi tehdä omia ratkaisuja ja lukea taistelukenttää. Ja teidän rohkeutenne ei sorru edes minun edessäni, tuomionkaan uhalla. Siispä tuomionne olkoon tämä: Koska tiedätte, millaisia käskyjä kannattaa tilanteissa antaa, saatte oikeuden ja velvollisuuden antaa niitä. Tästä päivästä lähtien teidän uusi sijoituksenne suurkomppaniassa on Susikaarti. Olkoon vastuu tulevista päätöksistänne tiedän opetuksenne ja rangaistuksenne tästä päivästä.”

Arnórr ja Ásgeirr olivat hämmentyneitä tästä uudesta käänteestä. Tämä oli jotain aivan muuta kuin se, mitä heidän oli annettu odottaa. Ja se oli ilmeisesti tarkoituskin, koska Rautakäden naamalla näkyi pieni hymy. ”No niin pojat, jos teillä ei ole mitään kysyttävää, niin voitte poistua”, Rautakäsi totesi. ”Itse asiassa minulla olisi”, Ásgeirr näytti saavan hämmästykseltään suustaan. Mutta Arnórr huomasi, että hänen veljensä suunnitteli jotain aivan muuta. ”No, kysy vaan. Ihan mitä haluat”, Rautakäsi rohkaisi Ásgeirria. Mutta Ásgeirr ei näyttänyt tarvitsevan rohkaisua: ”Ihan mitä haluan? Selvä sitten. Minä haluaisin tietään, miksi Logan Grimnar karkotti tämän suurkomppanian Fenrikseltä?”

Kysymys yllätti täysin Arnórrin ja aivan varmasti yllätti Sven Rautakäden vieläkin pahemmin. Hänen silmissään alkoi leiskua viha, jollaista Arnórr ei ollut ennen nähnyt. Arnórr kirosi itseään, että hän oli kertonut veljelleen ne tarinat. Juuri kun hän luuli päässeensä vähällä tästä tapaamisesta kaikki näytti muuttuvan. Vähitellen Rautakäden ilme muuttui rauhallisemmaksi. ”Hyvä on…”, hän aloitti. ”Minä kerron. Itse asiassa minä päätin Fenrikseltä lähtemisestä itse, vapaaehtoiseksi. Minulla ja Loganilla oli… no, sanotaan vaikka ”näkemyseroja”. Kumpikaan meistä ei halunnut luopua kannastaan, ja väittelyt olivat kiivaita. Mutta kun alaisemme alkoivat siirtyä puheista aseisiin, minä katsoin parhaaksi viedä suurkomppaniani pois Fenrikseltä väkivaltaisuuksien estämiseksi. Kuitenkin erosimme Loganin kansaa riidoissa, joten julisti meidät karkotetuiksi ja lainsuojattomiksi lähtömme jälkeen. Sen kuultuani minulla ei ollut enää aikomustakaan palata selvittelemään lähtöni syitä.”

Tätä hämmästyttävää tarinaa kuunnellessaan Arnórr tunsi aluksen kallistuvan selkeästi. He olivat varmasti lähellä, koska alus tuntui aloittavan laskeutumista. ”Alamme ilmeisesti olla perillä”, Sven totesi. ”Eiköhän tuossa ollut vastaus kysymykseesi, nuori soturi. Tarinat saavat nyt jäädä tältä päivältä. Menkää muiden luo,” Rautakäsi sanoi viitaten kädellään ovelle päin. Arnórr ja Ásgeirr kumarsivat syvään, ja poistuivat ripeästi huoneesta.

Rautakäden salin ulkopuolella soturit olivat jo valmistautumassa siirtymään ulos aluksesta. Kaikki tuntuivat odottavan innokkaasti paluuta Vanialle, ja suurin osa taistelijoista oli jo varsin levottomia. Arnórr ei ollut sen rauhallisempi, vaan hän kiiruhti läheiseen ikkunaan katsomaan, kun alus kaarsi heidän linnakkeensa yli sen takana olevalle laskeutumisalueelle. Heidän linnakkeensa oli rakennettu vanialaisten avulla, ja siellä asui koko heidän suurkomppaniansa. Paitsi tietysti Alfarinnin, joka asui kauempana vuorella sijaitsevassa luolassaan. Arnórr katsoi kauas horisonttiin, jossa vuorijono näkyi. Hän hymyili ajatellessaan, että hän tapaisi kohta isänsä, pitkästä aikaa.

Alus tärähti, kun se osui maanpintaan. Soturit hurrasivat, kun aluksen ovet aukenivat ja rampit laskeutuivat alas. Vähitellen joukot alkoivat marssia maankamaralle. Astuessaan aluksen ovesta ulos Arnórr tunsi jälleen sanoin kuvailematonta riemua, kun tuttu Vanian maisema levittäytyi hänen edessään. Auringon paiste, valtava luminen tasanko, matalat vuorijonot horisontissa. Hän oli kotona.

Arnórr näki pian, että heidän uusi Susipappinsa Skólmr oli heitä vastassa muiden Vanialle jääneiden kanssa. Rautakäsi, joka oli ensimmäisenä tullut ulos aluksesta Susikaartinsa kanssa jäi ilmeisesti vaihtamaan kuulumisia Skólmrin kanssa. Kävellessään alas ramppia Arnórr oli kuulevinaan korpin rääkäisyn. Hän yritti katsella ympärilleen mistä ääni kuului, ja erottikin pian linnun lentävän häntä kohti. Kun Arnórr oli ehtinyt rampilta alas, lintu laskeutui juuri hänen viereensä ja seisoi siinä aivan liikkumattomana. Hämmästyneenä Arnórr alkoi tutkia lintua tarkemmin, ja hän huomasi, ettei se ollut tavallinen lintu. Se oli Alfarinnin puolimekaaninen korppi, jonka Arnórr oli nähnyt useasti luolalla. Hän ojensi kätensä korppia kohti, ja se hypähti hänen kädelleen istumaan. Siinä istuessaan rääkäisi todella kovaa. Arnórr tuijotti sitä silmiin ja se rääkäisi uudelleen. Arnórr ei tiennyt mistä se johtui, mutta hänen mieleensä tuli sellainen kuva, että Alfarinn olisi tuskissaan. Vähitellen kuva selveni Arnórrin mielessä ja hän tajusi mitä oli tapahtumassa: Alfarinn oli kuolemassa!

Hätääntyneenä Arnórr alkoi miettiä mitä tehdä. Luolalle oli pitkä matka tasangon yli, ja aikaa ei olisi paljon. Katsellessaan paniikissa ympärilleen hän huomasi pienen pajan linnakkeen edustalla. Arnórr muisti, että siellä säilytettiin vanhaa kiituria, jota oli aseettomuuden takia käytetty vain tiedustelukäyttöön. Hän päästi korpin lentoon ja alkoi jousta kohti pajaa. Ásgeirr yritti huutaa veljensä perään, mutta Arnórr tiesi, ettei hänellä ollut nyt aikaa selitellä veljelleen. Juostessaan hän ohitti Rautakäden ja Skólmrin . ”Arnórr, mikä nyt on?” Skólmr huusi. ”Isä! Minun on päästävä luolalle!” Arnórr huusi katsomatta taakseen. ”Alfarinn on aivan kunnossa, minä kävin aamulla luolalla!” Skólmr yritti huutaa Arnórrin perään. ”Ei, sinä et ymmärrä! Minun on mentävä sinne!” Arnórr karjaisi ehtien samalla pajalle, jonka oven hän potkaisi nurin syöksyessään kuin lennossa kiiturin ohjaimiin. Hän käynnisti moottorit ja kohta pajan puinen seinä sortui kun kiituri lensi siitä läpi.

Arnórr käänsi kiiturin keulan kohti vuorijonoja, ja hän otti koneista irti kaiken mitä niillä oli annettavana. Korppi lensi hänen edellään kuin suuntaan näyttäen, mutta Arnórr tiesi tasan tarkkaan, minne hän oli menossa. Hän ei vain näyttänyt pääsevät vuorille tarpeeksi nopeasti. Luminen tasanko vilisi Arnórrin alla kun hän yritti saada kiiturista vielä enemmän tehoja irti. Lopulta Arnórr alkoi hidastaa vauhtiaan, kun luola lähestyi. Hän ohjasi kiiturin kohti parveketta ja hyppäsi sille vauhdista. Korppi lensi hänen ohitse luolaan sisälle raakkuen. Arnórr seurasi sitä, kun se suunnisti välittömästi toiseen huoneeseen, jossa Arnórr tiesi isänsä säilyttävän Riimukehää. Siellä hän erotti Alfarinnin makaavan maassa Riimukehän vieressä. Arnórr melkein romahti maahan nähdessään isänsä elottomana. ”Isä! Ei!” Hän juoksi kaatuneen soturin viereen. ”Isä, vastaa minulle!” Mutta luolassa ei kuulunut kuin korpin raakkuminen.

Yllättäen Alfarinn nosti hitaasti päätään ja sanoi hiljaisella äänellä :”En minä ole vielä kuollut.” Arnórrin suru katosi sillä samalla hetkellä kun hän kuuli isänsä puhuvan. ”Isä, minä…” ”Ei nyt, Arnórr. Minulla ei ole paljoa aikaa, koska hetki sitten olin jo varmasti kuollut.” Arnórrin katsoin isäänsä hämmästyneenä, joka jatkoi: ”Miten muuten minä olisin voinut seistä Valhallan porttien edessä? Siellä minä olin varmasti, sillä niitä portteja vartio suuri Morkai. Tuo valtava kaksipäinen susi tuijotti minua liikkumattomana. Yhtäkkiä se ulvoi, äänellä jonkalaista sinä et voisi edes kuvitella. Se lähetti minut takaisin, koska minulla oli vielä kerrottavaa sinulle.” ” Mitä kerrottavaa?, Arnórr ihmetteli.” ”Suurennustuksesta, jonka luin hetki sitten Riimukehästä. Kun heräsin uudestaan tästä luolasta, minä onnistuin lukemaan Suurennustuksen. Sinä tiedät mitä sellainen merkitsee. Tämä ennustus koski suurta soturia, joka on avain siihen, mitä osa meistä eniten toivoo… Tämä soturi tuo tullessaan tapahtumat, jotka johtavat meidän suurkomppaniamme takaisin Fenrikselle. Takaisin kotiin, muiden luo. Miten tämä kaikki tapahtuu, sitä ei Riimukehä paljastunut. Mutta se kertoi, mistä tämän soturin löytää.”

Alfarinn piti pienen tauon samalla yskien. Hetkeen luolasta ei kuulunut kuin korpin ääni. Alfarinn kuitenkin ryhdistäytyi, ja jatkoi: ”Vuosikymmenien kuluttua tulee päivä, jolloin Vanian aurinko pimenee päivällä. Se on äärimmäisen harvinainen tapahtuma, sillä Vanialla on auringonpimennys kerran kymmenessä tuhannessa vuodessa. Mutta seuraavan kerran se tulee tapahtumaan sinun elinaikanasi. Sinä päivänä sinun tulee matkata kotikylääsi, josta sinä löydät nuoren soturin, jota susi purrut kaulaan lapsena. Hänen olisi pitänyt kuolla siihen puremaan, mutta kohtalo antoi hänen elää myöhempää hetkeä varten. Hänen kaulassa oleva arpi on se merkki, josta sinä hänet erotat. Ennustuksen mukaan hän on mitä epätodennäköisin taistelija, jonka te voisitte riveihinne ottaa, mutta silti hänet on valittava. Kohtalo on valinnut hänelle niin suuren roolin, että hänen on annettava täyttää se. Jos näin ei tapahdu, Fenriksen lumihanget ovat iäisyyden teidän saavuttamattomissa. Ymmärrätkö sinä, Arnórr? ”

”Kyllä , isä. Minä muistan tuon kaiken, ja luultavasti lopun elämääni.” Alfarinn hengitti jo hyvin vaivalloisesti, mutta jatkoi silti: ”Vielä yksi asia. Älä kerro tästä kenelläkään, ennen kuin hetki on lähellä.” Alfarinn piti pitkän tauon hengittäen silmät kiinni. ”Tämä siksi, että kukaan ei voisi hyödyntää näitä tietoja ja teeskennellä olevansa Valittu. Pidä kuulemasi salassa, kunnes on aika toimia.”

”Selvä, isä. Kerro minulle vielä, miksi…” Mutta korpin rääkäisy keskeytti Arnórrin. Hän katsoi lintua, joka tippui luolan lattialle elottomana. Arnórr sulki silmänsä tietäen mitä äskeinen tarkoitti. Psyykkinen linkki linnun ja sen omistajan välillä oli katkennut. Lintu ei eläisi ilman omistajansa psyykkisiä aaltoja, joten Arnórr tiesi kasvatti-isänsä kuolleen. Arnórr raotti silmiään kohdatakseen todellisuuden. Kyllä, Alfarinn oli kuollut.

Luolan hiljaisuudessa Arnórr yritti muistella vanhaa siunausta kaatuneiden soturien muistoksi. Kaukaa menneisyydestä hän muisti sanat jotka hän lausui hiljaa: ”Siunattu olkoon sinun henkesi viimeisellä vaelluksellaan. Saavuttakoon se Valhallan portit vaaroitta. Tuomitkoon Morkai sinut sen mukaan, miten olet elämäsi elänyt. Auetkoot Suuret Portit sinun edessäsi. Olkoon sielullasi ikuinen rauha, levätköön se taisteluilta vapaana… Arnórr ei muistanut enempää, eikä hänen äänensä olisi enää surulta kantanutkaan. ”Hyvästi, isä…”, Arnórr kuuli oman äänensä katoavan tyhjään luolaan.

Niin siis kommentoidakin saa... Palautetta olisi mielenkiintoista saada ihan noiden jatkojen kirjoittamista ajatellen.

Vai oliko tuo liian pitkä luettavaksi?

Oli hyvä tarina ei siin mitää muut en jaksa oottaa jatkoa

pistä se osa2, eijaksaootellapidempäänmeinikiiskee!!!!

teepäs nyt lisää tarinaa JA HETI

Kiitoksia palautteesta... Sitten jos vielä saisi rakentavaa palautetta, josta voisi olla oikeasti hyötyä jatkon kirjoittamista varten...


Ja sitä jatkoa ei ole vielä kirjoitettu. Koko pitkä tarina on kyllä pääpiirteittaäin päässäni, mutta kirjoittamisessa menee aikaa. Kuitekin toinen osa on luultavasti nopeammin kirjoitettu kuin ensimmäinen, koska tuota ykkösosaa kirjoittelin hyvin hitaasti ja vain silloin tällöin.

No rakentavaa.
Avaa kone ja kirjoita jatkoa... okoo????
Hei toi jäi nyt kiinnostaa... Alahan scriptata...









( *pliis*)

tähänkö ei oo sit viel jatkoo??????

Adanedhel, ei se kirjottaminen oo niin yksinkertaista. Joskus pienenkin määrän kirjoittaminen kestää kauan innoituksen puutteessa. jos pidät tarinasta, tue sitä antamalla kirjoitus rauha .

Toi oli tosi hyvä. Odotan innolla että Verinen Mari tulee kehiin
Muuten ton spacemarinen vois kääntää niinkuin Avaruus-soturi tai jotain.


Todella hyvin kirjoitettua kamaa Garoth.

niin mut kun oikea ympäristö niin kirjoituksiin tulee kummasti inspiraatiota...
Kyl mie tiedän et se ei aina onnaa... Oonhan itekkin kirjoitellu kaikenlaista hyvää ja todella cräppiä.

Mäkin oon kirjoittanu aika paljon Crappia elämäni aikana. Esim kun luin Anghor Prok säännöistäö sen fluffin mikäsiinä oli niin aloin kehitellä ihan jotain omaa universumia. Sama homma on tullu vastaan kun tulee mieleen joku king of the hill ja siitä alkaa tehä tarinaa.

Piece of crap.

Tämä homma ei sinällään ole inspiraationsta kiinni, vaan:

A: Ajasta. Kevään viimeiset kokeet pukkaa pahasti päälle, ja tämä on kyllä toisarvoista.

B: Osaamisestani. Minulla kestää todella kauan kirjoittaa jokin asiahyvin sanoiksi, minkä kuvittelen visaalisesti päässäni. Tuossa 1 osassa huomasin sen moneen kertaan. Esim tiesin tasan tarkaan, miltä Alfarinn näytää ennustaessaan Riimukehällä, mutta sen muotoileminen tekstiksi vaati useamman uudelleenkirjoituskerran. Jos olisin kirjoittanut enemmän eläessäni, osaisin varmasti loytää sen parhaimman tavan kirjoittaa vähemmillä yrityksillä.


Kyllä se seuraava osa joskus valmiiksi tulee.

juu....=(
Mut kokeista ei oo huolta.... (niillä joilla ei ole lukion kiususta...Ja niillä jotka on missannu useita tärkeitäö tehtäviä(kuulun molempiin))

Hyvä niin! onkos muuten Avatarisi bloody mary?

Ei ole, avatarissani on GAROTH, Dark Elf armeijani komentaja.
Mary näyttää TÄLTÄ .

Osa II alkaa pikkuhiljaa olla valmis. Tällä hetkellä ollaan siinä jossain "85%-valmis" -tasolla, ja kaipa se muutaman päivän sisään valmistuu. Pituus on samaa luokkaa kuin I-osa, ehkä tästä tulee kappaleen tai pari pitempi. Asiasta kiinnostuneet valmistautukoot.

Kiitos linkeistä ja odotan todellakin tarinaasi tuon ekan laadun vuoksi.