Scifi-Entry - Slaanesh auttaa, kultapieni
Lähetetty: Su 30.03.2008 16:51
SLANEESH AUTTAA, KULTAPIENI
"Kyllähän sinä tiedät, mitä ne sanovat kaaoksesta - pettureita, murhamiehiä, raiskaajia koko joukko! Ei minusta. Minua Hän auttoi, Hän todella ymmärsi minua. Hänen mukaansa olin hänelle todella tärkeä, galaksin tärkein ihminen. Hän todella välitti minusta, minä tiedän sen. Edes vanhempani eivät rakastaneet minua niin kuin Hän.."
Erebuksen pesämaailma, planeetta Ceferian IV, Segmentum Aurora
Thomas Norrington, mustahiuksinen hintelä nuorukainen, palasi kotiin läimäyttäen kerrostaloasumuksensa rautaoven kiinni. Hänen äitinsä, keski-ikäinen pyylevä nainen, teki parhaillaan ruokaa pienessä keittiönurkkauksessa. Paistinpannu käristi parhaillaan kahta vaaleanpunaista pihviä. Rasva sihisi. Thomas ei jaksanut tervehtiä tietäen että hänen äitinsä tuskin edes huomasi poikaansa nykypäivänä. Isä oli aina poissa, hän oli sotimassa Keisarillisen Kaartin joukoissa jossain kaukaisella planeetalla Imperiumin lukuisia vihollisia vastaan. Äiti oli usein poissaoleva, ja useamman kuin kerran Thomas oli yllättänyt hänet itkemästä isän kuvan perään.
Tympääntyneenä Thomas asteli omaan huoneeseensa. Tumma ovi sulkeutui itsestään pojan takana ilman käydessä yhä tuoksuvammaksi ja kepeämmäksi. Thomas tiesi heti mitä oli tekeillä.
Hän oli täällä.
Poika käännähti vuoteeseensa päin. Sängyllä makasi kyljellään ilmialaston nainen, niin kaunis, niin ihana, niin viaton. Hänen ihonsa oli sekoitus mitä vaaleinta punaista ja nuoren ihmisneidon kirkkainta ihoa, hänen huulensa olivat kosteat ja tummat, silmänsä tuhkanmustat ja viekoittelevat, säärensä pitkät ja sirot. Ei ollut kauniimpaa ilmestystä kuin hän, jokainen ihon neliösentti, jokainen katseen välähdys, jokainen henkäys. Täydellinen.
Thomas ei jaksanut kaikelta ihastukseltaan kiinnittää huomiota naisen huomiotaherättäviin piirteisiin sen kummemmin, hän tahtoi vain ahmia naista katseellaan ja kertoa Hänelle kaiken. Aivan kaiken.
Mutta Thomas ei voinut puhua, näkymätön käsi puristi hänen kuivuuttaan huutavaa kurkkua estäen häntä puhumasta. Nainen tuijotti poikaa unelmoivasti tummilla mantelisilmillään, hitaasti supistaen huulensa kuin odottaen rakastavaa ja tunteellistaa suudelmaa.
"Mary puhui minulle tänään", Thomas kuiskasi yhtäkkiä vapisten, "Hän vihdoinkin huomasi minut. Niinkuin sanoit". Naisen silmät välkähtivät, hän nousi hitaasti ja sievästi ylös tummansinisiltä keinokuitulakanoilta. Olento käveli hitaasti, lähes hiipien, pojan viereen asettaen siron kätensä tämä olalle, kierähtäen leikkisästi pojan taakse. Thomas tunsi pehmeiden rintojen painautuvan lapaluihinsa naisen puristaessa vartaloaan poikaa vasten. "Huomenna", nainen kuiskasi sivellessään Thomasin mustia hiuksia, "huomenna menet puhumaan hänelle uudestaan. Et kerro että välität hänestä, et osoita rakkauttasi, et vielä. Menet ja olet hänelle kuin ystävä, joka pitää hänestä kiinni myrskyävässä tuulessa. Kaikki aikanaan, rakas. Ymmärrätkö?" Thomas henkäisi syvään. Hän tuijotti seinään, tunsi naisen pehmeät huulet kaulallaan, huomasi vapisevansa. Valkeat hampaat pureutuivat hellästi kalpeaan kaulaan. "Ky-kyllä.", hän huokaisi. Hän kuuli naisen leikkisän tirskahduksen takanaan, tunsi kuinka tämä irotti viekoittelevan vartalonsa irti nuoresta pojasta. Sitten oli hiljaista.
Thomas kääntyi ja kohtasi harmikseen seinän, jota peitti "Keisarille!"- tekstillä ja valkohiuksisen, hopeiseen panssariin varustautuneen jättimäisen "taivasenkelin" kuvalla varustettu juliste. Nainen oli poissa. Poissa. Mennyt, lähtenyt, niinkuin jokaisella edelliselläkin kerralla. Simppeliä, no problem. Hän kyllä tulisi takaisin. Niin Thomas ainakin toivoi.
Thomas huomasi vapisevansa. Huoneessa ei ollut kylmä, mutta lämpö ja suitsukemainen tuoksu olivat kadonneet samalla hetkellä, kun nainen oli kadonnut.
**
"Kuinka tapasin Hänet? Minä karjuin, itkin ja rukoilin, mutta Kultainen Istuin ei vastannut. Minä mietin, ihmettelin ja päättelin, ja Kultainen Istuin ei huomannut. Mutta hän huomasi. Kaiken saisin ja enemmänkin, kunhan antaisin hänen auttaa. Hän ei ole paha, hän vain tahtoo että olen... onnellinen. Miksi?? Koska hän itsekin on."
"Avatkaa oppikirjanne sivulta 243, kohdasta `Binomit ja miten ne lasketaan`. Aloitatte tehtävästä 57 ja teette loppuun kappaleen tehtävät, aikaa on 30 minuuttia", metallinen ääni sanoi seinään upotetusta kovaäänisestä. Thomas avasi kirjansa "Peruskansalaisten matematiikka"- ja katsoi tehtäviä. Loistavaa...
Sivu oli täynnä vaikealta näyttäviä laskutehtäviä. Thomas katsoi aukeaman alussa olevaa tummennettua laatikkoa. Laatikossa oli rautalankamallilla selitetty laskukaava, jonka ansiosta laskijan tarvitsisi suorittaa vain yksinkertaisimpia laskutehtäviä. Niinhän koko Imperiumi toimi, niin heille Imperiumissa opetettiin. Tiettyä kaavaa ja ohjeita noudattamalla kaikki pysyisi helppona ja yksinkertaisena.
Thomas pamautti harmaakantisen vihkonsa auki, otti lyijytäytekynänsä napsauttaen sitä kolme kertaa ja alkoi kirjoittamaan. (a+3b) potenssiin kaksi...
Pah! Koulutehtävien sijasta kynä alkoi piirtää ruutupaperille Kaartilaisen kypärää. Sen malli oli Thomasille tuttu; kotonaan hänellä oli kuva itsestään pikkupoikana isänsä sylissä ja tämän Kaartinkypärä päässään. Kuva oli Thomasille rakas: se oli hänen ainut linkki isäänsä, josta ei ollut kuulunut mitään palvelukseenastumismääräyksen jälkeen.
Kodin ajattelu toi pojan mieleen edellisen illan tapaamisen.
Thomasin katse hakeutui eilen aiheena olleeseen tyttöön. Mary Andarton istui vastakkaisessa nurkassa ja puhui parhaillaan eräällen ystävälleen. Silmälasipäinen, kiharahiuksinen tyttö oli ulkonäöllisesti kaikkea, mitä hän elämältä toivoi. Pojan sisu ja uskallus vain ei riittänyt mihinkään tervehtimistä suurempaan. Tässä tapauksessa poika oli turvautunut ulkopuoliseen apuun: Häneen.
**
Kello soi. Thomas ei ollut saanut tehtyä tehtäviä melkein ollenkaan; ajatukset olivat olleet tulevassa tyttöystävässä. Poika puki vanhan, kulahtaneen takkinsa päälleen ja valmistautui puhumaan oletetulle onnelleen. Niin hän ainakin toivoi.
Thomas yritti kulkea ankealla käytävällä huolettoman näköisesti. Pojalla ei ollut ystäviä, ja aika-ajoin hän kuuli juuri ohitetusta ihmismassasta pilkallisia lausuntoja, milloin vaatteista, milloin perheestä, milloin ajatuksista. Poika ei välittänyt.
Mary. Yksin. Mene. Jotenkin hänen aivot eivät pystyneet suorittamaan edes tätä yksinkertaista prosessia. Poika pelkäsi hylkäämistä niin paljon, ettei uskaltanut lähestyä ihastustaan yhtään enempää. Silmäkulmastaan nuori Norrington näki kuitenkin jotain paljon kiinnostavampaa.
Väkijoukossa. Hän?
Thomas siristi silmiään.
Kyllä. Vaaleanpunaisesta ihosta ei voinut erehtyä. Nainen supisti huuliaan, lipsautti kieltään kuin maistellen pojan epäröintiä. Thomas rekisteröi pienen nyökkäyksen ja säälivän, surumielisen katseen.
Mikä oli vialla?
Thomas katsoi takaisin Maryyn päin. Mahdotonta. Pojan ihastus roikkui toisen miehen kainalossa. Miehen, jonka Thomas tunnisti yhdeksi kiusaajakseen.
Pettymys iski Thomasiin 7,6 sekunnin päästä asian tajuamisesta. Hän kääntyi kannoillaan, heilautti repun selkäänsä ja lähti kävelemään. Koulupäivää oli jäljellä vielä kolme oppituntia, mutta hän ei jaksanut välittää. Asia oli liian murskaava.
**
"Kyllä minä tiedän, että hän tahtoi vain auttaa. En voi sille mitään, että Mary rakastaa toista, vaikkakin mieleni ei yhäkään suostu uskomaan asiaa todeksi. Miksi muiden pitäisi saada olla onnellisia, kun en minäkään ole?"
Thomas Norrington makasi sängyllään tuijotelleen kattoonsa kiinnittämiä pimeässä hohtavia muovitähtiä. Hän ei itkenyt, vaikka tahtoi. Hän ei pystynyt.
Nainen ei ollut ilmaantunut lohduttamaan. Thomas uskoi olennon paenneen mahdollista ja odottavaa surunvalittelua, jonka Thomas oli hänelle varannut. Thomas pystyi vain kuvittelemaan, että nainen ei ollut alunperinkään ollut aikeissa auttaa. Tarkoitus oli vain ollut saada Thomas surulliseksi.
Kuitenkin, tuo tuoksu...
Norringtonin esikoinen kääntyi kyljellään ja tuijotti "auttajaansa" suoraan mustiin, pupillittomiin silmiin.
Thomas yritti avata suutaan, mutta nainen painoi pitkän, hoikan sormensa hänen huulilleen estäen häntä puhumasta. Olento avasi omat, ruusunpunaiset huulensa ja kuiskasi omalla samettisella hunajaäänellään: "Maryn miesystävä löydettiin hengettömänä... alkoholimyrkytys. Voisit yrittää lohduttaa tuoretta surevaa." Thomas ällistyi. Ei voi olla... ei hän ollut näin onnekas. "Mitä sinä te...", hän yritti sanoa, mutta nainen arvasi kysymyksen lopun etuajassa: "Minä en ole vaikuttanut asiaan mitenkään, poika kuoli omasta toimestaan liikaan alkoholiin. Raukka."
Vai vielä raukka! Thomas olisi halunnut hyppiä onnesta, laulaa sielunsa pohjasta ja lähteä kouluun samantien. Valitettavasti hänen oli pakko odottaa huomiseen.
**
"En usko onneani! Typerä kiusaajani sai todellakin maksaa typerästä elämästään! Tällä kertaa en epäonnistu, minä saan Maryn vaikka joutuisin maksamaan verelläni!"
Seuraavana päivänä koulussa Thomas tiesi onnistuvansa. Mary oli pysytellyt erossa ystävästään ja ollut itkuinen koko päivän. Poika oli odottanut tilaisuuttaan koko päivän, mutta sai sen vasta koulun lopettavista kelloista.
Mary oli jättänyt ystävänsä yksin ja kiiruhtanut etuovelle. Ulkoportailla Thomas oli saanut hänet kiinni ja yrittänyt onneaan.
"Hei, voitko hyvin?? Et näytä kauhean... iloiselta." Läheltä poika näki selvästi tytön punertavat, kyyneleiset silmät, ja hetken ajan, vain hetken ajan hän tunsi myötätuntoa kuollutta kohtaan. Mary katsoi Thomasiin henkäisten: "Et sinä tiedä tästä mitään, mene vain..." Thomas päätti turhan salailun olevan pahasta ja jatkoi: "Luulen tietäväni... ja otan osaa."
Tyttö katsoi Thomasia suoraan silmiin. Poika yritti tuoda kasvoilleen kaiken sisällään olevan myötätunnon ja ystävällisyyden, ja pian Mary laski katseensa pieni onnellinen pilkahdus silmissään.
"Kuules, pidätkö keitosta? Tiedän yhden paikan tässä lähellä", Thomas sanoi toiveikkaana. Tyttö naurahti. "Pyydätkö sinä minua ulos?"
Thomas tiesi onnistuneensa. "No, ajattelin että jos tahdot puhua sen läpi ja unohtaa koko asian..."
Mary kulki hiljaa eteenpäin. Kymmenen sekunnin kuluttua hän sanoi: "No, sinä maksat."
Pitkästä aikaa Thomas oli onnellinen.
**
Slaneesh seurasi tilannetta nurkan takaa. Taas ujo pariskunta oli saanut toisensa, Hekuman jumalan pienellä avustuksella. Kiusaajan kiduttaminen ja tappaminen pakottaen tämän juomaan yhä enemmän ja enemmän alkoholia oli ollut ihanaa, mutta niin oli myös tämä.
Jumalattaren vaaleanpunaiselle poskelle vierähti kyynel. Hän niin rakasti onnellisia ja tunteellisia loppuja.
"Kyllähän sinä tiedät, mitä ne sanovat kaaoksesta - pettureita, murhamiehiä, raiskaajia koko joukko! Ei minusta. Minua Hän auttoi, Hän todella ymmärsi minua. Hänen mukaansa olin hänelle todella tärkeä, galaksin tärkein ihminen. Hän todella välitti minusta, minä tiedän sen. Edes vanhempani eivät rakastaneet minua niin kuin Hän.."
Erebuksen pesämaailma, planeetta Ceferian IV, Segmentum Aurora
Thomas Norrington, mustahiuksinen hintelä nuorukainen, palasi kotiin läimäyttäen kerrostaloasumuksensa rautaoven kiinni. Hänen äitinsä, keski-ikäinen pyylevä nainen, teki parhaillaan ruokaa pienessä keittiönurkkauksessa. Paistinpannu käristi parhaillaan kahta vaaleanpunaista pihviä. Rasva sihisi. Thomas ei jaksanut tervehtiä tietäen että hänen äitinsä tuskin edes huomasi poikaansa nykypäivänä. Isä oli aina poissa, hän oli sotimassa Keisarillisen Kaartin joukoissa jossain kaukaisella planeetalla Imperiumin lukuisia vihollisia vastaan. Äiti oli usein poissaoleva, ja useamman kuin kerran Thomas oli yllättänyt hänet itkemästä isän kuvan perään.
Tympääntyneenä Thomas asteli omaan huoneeseensa. Tumma ovi sulkeutui itsestään pojan takana ilman käydessä yhä tuoksuvammaksi ja kepeämmäksi. Thomas tiesi heti mitä oli tekeillä.
Hän oli täällä.
Poika käännähti vuoteeseensa päin. Sängyllä makasi kyljellään ilmialaston nainen, niin kaunis, niin ihana, niin viaton. Hänen ihonsa oli sekoitus mitä vaaleinta punaista ja nuoren ihmisneidon kirkkainta ihoa, hänen huulensa olivat kosteat ja tummat, silmänsä tuhkanmustat ja viekoittelevat, säärensä pitkät ja sirot. Ei ollut kauniimpaa ilmestystä kuin hän, jokainen ihon neliösentti, jokainen katseen välähdys, jokainen henkäys. Täydellinen.
Thomas ei jaksanut kaikelta ihastukseltaan kiinnittää huomiota naisen huomiotaherättäviin piirteisiin sen kummemmin, hän tahtoi vain ahmia naista katseellaan ja kertoa Hänelle kaiken. Aivan kaiken.
Mutta Thomas ei voinut puhua, näkymätön käsi puristi hänen kuivuuttaan huutavaa kurkkua estäen häntä puhumasta. Nainen tuijotti poikaa unelmoivasti tummilla mantelisilmillään, hitaasti supistaen huulensa kuin odottaen rakastavaa ja tunteellistaa suudelmaa.
"Mary puhui minulle tänään", Thomas kuiskasi yhtäkkiä vapisten, "Hän vihdoinkin huomasi minut. Niinkuin sanoit". Naisen silmät välkähtivät, hän nousi hitaasti ja sievästi ylös tummansinisiltä keinokuitulakanoilta. Olento käveli hitaasti, lähes hiipien, pojan viereen asettaen siron kätensä tämä olalle, kierähtäen leikkisästi pojan taakse. Thomas tunsi pehmeiden rintojen painautuvan lapaluihinsa naisen puristaessa vartaloaan poikaa vasten. "Huomenna", nainen kuiskasi sivellessään Thomasin mustia hiuksia, "huomenna menet puhumaan hänelle uudestaan. Et kerro että välität hänestä, et osoita rakkauttasi, et vielä. Menet ja olet hänelle kuin ystävä, joka pitää hänestä kiinni myrskyävässä tuulessa. Kaikki aikanaan, rakas. Ymmärrätkö?" Thomas henkäisi syvään. Hän tuijotti seinään, tunsi naisen pehmeät huulet kaulallaan, huomasi vapisevansa. Valkeat hampaat pureutuivat hellästi kalpeaan kaulaan. "Ky-kyllä.", hän huokaisi. Hän kuuli naisen leikkisän tirskahduksen takanaan, tunsi kuinka tämä irotti viekoittelevan vartalonsa irti nuoresta pojasta. Sitten oli hiljaista.
Thomas kääntyi ja kohtasi harmikseen seinän, jota peitti "Keisarille!"- tekstillä ja valkohiuksisen, hopeiseen panssariin varustautuneen jättimäisen "taivasenkelin" kuvalla varustettu juliste. Nainen oli poissa. Poissa. Mennyt, lähtenyt, niinkuin jokaisella edelliselläkin kerralla. Simppeliä, no problem. Hän kyllä tulisi takaisin. Niin Thomas ainakin toivoi.
Thomas huomasi vapisevansa. Huoneessa ei ollut kylmä, mutta lämpö ja suitsukemainen tuoksu olivat kadonneet samalla hetkellä, kun nainen oli kadonnut.
**
"Kuinka tapasin Hänet? Minä karjuin, itkin ja rukoilin, mutta Kultainen Istuin ei vastannut. Minä mietin, ihmettelin ja päättelin, ja Kultainen Istuin ei huomannut. Mutta hän huomasi. Kaiken saisin ja enemmänkin, kunhan antaisin hänen auttaa. Hän ei ole paha, hän vain tahtoo että olen... onnellinen. Miksi?? Koska hän itsekin on."
"Avatkaa oppikirjanne sivulta 243, kohdasta `Binomit ja miten ne lasketaan`. Aloitatte tehtävästä 57 ja teette loppuun kappaleen tehtävät, aikaa on 30 minuuttia", metallinen ääni sanoi seinään upotetusta kovaäänisestä. Thomas avasi kirjansa "Peruskansalaisten matematiikka"- ja katsoi tehtäviä. Loistavaa...
Sivu oli täynnä vaikealta näyttäviä laskutehtäviä. Thomas katsoi aukeaman alussa olevaa tummennettua laatikkoa. Laatikossa oli rautalankamallilla selitetty laskukaava, jonka ansiosta laskijan tarvitsisi suorittaa vain yksinkertaisimpia laskutehtäviä. Niinhän koko Imperiumi toimi, niin heille Imperiumissa opetettiin. Tiettyä kaavaa ja ohjeita noudattamalla kaikki pysyisi helppona ja yksinkertaisena.
Thomas pamautti harmaakantisen vihkonsa auki, otti lyijytäytekynänsä napsauttaen sitä kolme kertaa ja alkoi kirjoittamaan. (a+3b) potenssiin kaksi...
Pah! Koulutehtävien sijasta kynä alkoi piirtää ruutupaperille Kaartilaisen kypärää. Sen malli oli Thomasille tuttu; kotonaan hänellä oli kuva itsestään pikkupoikana isänsä sylissä ja tämän Kaartinkypärä päässään. Kuva oli Thomasille rakas: se oli hänen ainut linkki isäänsä, josta ei ollut kuulunut mitään palvelukseenastumismääräyksen jälkeen.
Kodin ajattelu toi pojan mieleen edellisen illan tapaamisen.
Thomasin katse hakeutui eilen aiheena olleeseen tyttöön. Mary Andarton istui vastakkaisessa nurkassa ja puhui parhaillaan eräällen ystävälleen. Silmälasipäinen, kiharahiuksinen tyttö oli ulkonäöllisesti kaikkea, mitä hän elämältä toivoi. Pojan sisu ja uskallus vain ei riittänyt mihinkään tervehtimistä suurempaan. Tässä tapauksessa poika oli turvautunut ulkopuoliseen apuun: Häneen.
**
Kello soi. Thomas ei ollut saanut tehtyä tehtäviä melkein ollenkaan; ajatukset olivat olleet tulevassa tyttöystävässä. Poika puki vanhan, kulahtaneen takkinsa päälleen ja valmistautui puhumaan oletetulle onnelleen. Niin hän ainakin toivoi.
Thomas yritti kulkea ankealla käytävällä huolettoman näköisesti. Pojalla ei ollut ystäviä, ja aika-ajoin hän kuuli juuri ohitetusta ihmismassasta pilkallisia lausuntoja, milloin vaatteista, milloin perheestä, milloin ajatuksista. Poika ei välittänyt.
Mary. Yksin. Mene. Jotenkin hänen aivot eivät pystyneet suorittamaan edes tätä yksinkertaista prosessia. Poika pelkäsi hylkäämistä niin paljon, ettei uskaltanut lähestyä ihastustaan yhtään enempää. Silmäkulmastaan nuori Norrington näki kuitenkin jotain paljon kiinnostavampaa.
Väkijoukossa. Hän?
Thomas siristi silmiään.
Kyllä. Vaaleanpunaisesta ihosta ei voinut erehtyä. Nainen supisti huuliaan, lipsautti kieltään kuin maistellen pojan epäröintiä. Thomas rekisteröi pienen nyökkäyksen ja säälivän, surumielisen katseen.
Mikä oli vialla?
Thomas katsoi takaisin Maryyn päin. Mahdotonta. Pojan ihastus roikkui toisen miehen kainalossa. Miehen, jonka Thomas tunnisti yhdeksi kiusaajakseen.
Pettymys iski Thomasiin 7,6 sekunnin päästä asian tajuamisesta. Hän kääntyi kannoillaan, heilautti repun selkäänsä ja lähti kävelemään. Koulupäivää oli jäljellä vielä kolme oppituntia, mutta hän ei jaksanut välittää. Asia oli liian murskaava.
**
"Kyllä minä tiedän, että hän tahtoi vain auttaa. En voi sille mitään, että Mary rakastaa toista, vaikkakin mieleni ei yhäkään suostu uskomaan asiaa todeksi. Miksi muiden pitäisi saada olla onnellisia, kun en minäkään ole?"
Thomas Norrington makasi sängyllään tuijotelleen kattoonsa kiinnittämiä pimeässä hohtavia muovitähtiä. Hän ei itkenyt, vaikka tahtoi. Hän ei pystynyt.
Nainen ei ollut ilmaantunut lohduttamaan. Thomas uskoi olennon paenneen mahdollista ja odottavaa surunvalittelua, jonka Thomas oli hänelle varannut. Thomas pystyi vain kuvittelemaan, että nainen ei ollut alunperinkään ollut aikeissa auttaa. Tarkoitus oli vain ollut saada Thomas surulliseksi.
Kuitenkin, tuo tuoksu...
Norringtonin esikoinen kääntyi kyljellään ja tuijotti "auttajaansa" suoraan mustiin, pupillittomiin silmiin.
Thomas yritti avata suutaan, mutta nainen painoi pitkän, hoikan sormensa hänen huulilleen estäen häntä puhumasta. Olento avasi omat, ruusunpunaiset huulensa ja kuiskasi omalla samettisella hunajaäänellään: "Maryn miesystävä löydettiin hengettömänä... alkoholimyrkytys. Voisit yrittää lohduttaa tuoretta surevaa." Thomas ällistyi. Ei voi olla... ei hän ollut näin onnekas. "Mitä sinä te...", hän yritti sanoa, mutta nainen arvasi kysymyksen lopun etuajassa: "Minä en ole vaikuttanut asiaan mitenkään, poika kuoli omasta toimestaan liikaan alkoholiin. Raukka."
Vai vielä raukka! Thomas olisi halunnut hyppiä onnesta, laulaa sielunsa pohjasta ja lähteä kouluun samantien. Valitettavasti hänen oli pakko odottaa huomiseen.
**
"En usko onneani! Typerä kiusaajani sai todellakin maksaa typerästä elämästään! Tällä kertaa en epäonnistu, minä saan Maryn vaikka joutuisin maksamaan verelläni!"
Seuraavana päivänä koulussa Thomas tiesi onnistuvansa. Mary oli pysytellyt erossa ystävästään ja ollut itkuinen koko päivän. Poika oli odottanut tilaisuuttaan koko päivän, mutta sai sen vasta koulun lopettavista kelloista.
Mary oli jättänyt ystävänsä yksin ja kiiruhtanut etuovelle. Ulkoportailla Thomas oli saanut hänet kiinni ja yrittänyt onneaan.
"Hei, voitko hyvin?? Et näytä kauhean... iloiselta." Läheltä poika näki selvästi tytön punertavat, kyyneleiset silmät, ja hetken ajan, vain hetken ajan hän tunsi myötätuntoa kuollutta kohtaan. Mary katsoi Thomasiin henkäisten: "Et sinä tiedä tästä mitään, mene vain..." Thomas päätti turhan salailun olevan pahasta ja jatkoi: "Luulen tietäväni... ja otan osaa."
Tyttö katsoi Thomasia suoraan silmiin. Poika yritti tuoda kasvoilleen kaiken sisällään olevan myötätunnon ja ystävällisyyden, ja pian Mary laski katseensa pieni onnellinen pilkahdus silmissään.
"Kuules, pidätkö keitosta? Tiedän yhden paikan tässä lähellä", Thomas sanoi toiveikkaana. Tyttö naurahti. "Pyydätkö sinä minua ulos?"
Thomas tiesi onnistuneensa. "No, ajattelin että jos tahdot puhua sen läpi ja unohtaa koko asian..."
Mary kulki hiljaa eteenpäin. Kymmenen sekunnin kuluttua hän sanoi: "No, sinä maksat."
Pitkästä aikaa Thomas oli onnellinen.
**
Slaneesh seurasi tilannetta nurkan takaa. Taas ujo pariskunta oli saanut toisensa, Hekuman jumalan pienellä avustuksella. Kiusaajan kiduttaminen ja tappaminen pakottaen tämän juomaan yhä enemmän ja enemmän alkoholia oli ollut ihanaa, mutta niin oli myös tämä.
Jumalattaren vaaleanpunaiselle poskelle vierähti kyynel. Hän niin rakasti onnellisia ja tunteellisia loppuja.