Wergilin metsässä, lyhyt tarina.
Lähetetty: To 08.05.2008 01:16
Pyydän anteeksi huonoa kirjoitusasua, yrittäkää kestää. Toivottavasti saatte tästä raakileesta jonkinlaista palautetta aikaiseksi.
Kyseessä on siis fluffi-tarina omalle ogre joukolleni. Yhden päivän aivopierusta syntynyt kamaluus ;)
Edit: Foorumisofta sitten sensuroi parit kiroukset. Yrittäkää kestää!
Edit2: Yksi jos toinenkin virhe korjattu.
Vapaaherra Grellenbergin päiväkirja, löydetty prinssi Zabinin metsän reunasta, Suurien Prinssikuntien maasta.
-päivä 4, 2530 IC-
On kulunut kaksi päivää saapumisestamme Wergilin alueelle.
Puut ympärilläni ovat harmaita ja valkoista, tuhkamaista ''hilsettä'' leijuu ilmassa. Se tarttuu hiuksiin, silmiin, menee hengitykseen ja peittää koko ihon. Sitä ei voi oikeastaan edes kutsua hilseeksi, sillä se on kevyttä kuin höyry, eikä sen kosketus tunnu. Se lentää mielivaltaisesti ympäriinsä piittaamatta ilmavirrasta tai muista luonnonlaeista. Silmässäkin huomaat sen vasta kun näkösi alkaa hämärtyä, jolloin se on pestävä pois vedellä.
Koko luonto tuntuu kärsivän sen vaikutuksesta. Puut, niin kuin aiemmin mainitsin, ovat harmaita tästä aineesta. Vähät eläimetkin joita alueella on, ovat nekin aineen vaikutuksen alaisena. Niille aine tuntuu olevan äärimmäisen tuskallista, sillä peurat jotka näimme kaksi päivää sitten, tuijottivat meitä silmät punaisina ja verta korvista vuotaen. Kiinni emme kuitenkaan niiden heikosta tilasta huolimatta saaneet yhtäkään. Havaitsinpa jopa jäniksen. Se makasi omisssa veri ja suoli nesteissään, eikä voinut muuta kuin vetää hitaasti henkeä, mustien muurahaisten syödessä sen silmiä. Poljin sen hengiltä. Missään ei ole mitään hyvää.
Me seitsemän, Zabinin Prinssin lähettilästä, minä ainoana kirjanoppineena, lähdimme matkaan tehtävänämme viedä viesti tämän metsän herralle. Hän on mahtava ja älykäs peto, Wergil, joka johtaa tusinoittain muita jättejä, lihaa syöviä, ihmisen kaltaisia mutta paljon suurempia otuksia. Prinssi haluaa luoda tähän klaaniin siteen, ennen kuin joku hänen kanssaan kilpailevista roistoista tekee saman. Wergilin lauma on osoittanut voimansa muissakin taisteluissa, aina sopivaa rahaa vastaan. Hänen apunsa tulee olemaan elintärkeää Kuningaskunnan tulevaisuudelle.
Mutta minusta tuntuu, epäilys joka kasvaa askel askeleelta, että emme tule onnistumaan tehtävässämme. Aine, ''hilse'', mikä lie, ei ole vielä saanut meitä vuotamaan verta tai kouristelemaan, niin kuin noita eläimiä (ja kasveja, nekin vuotavat mustaa mahlaa), mutta tunnen kuinka voima häviää raajoistani ja ruoka lakkaa maistumasta.
Oireet eivät ole ainoastaan fyysisiä, vaan huomaan että aine vaikuttaa myös mielen toimintaan. Masennus ja toivottomuus vaivaa meitä, eikä se johdu pelkästään paikan synkkyydestä. En ole koskaan ollut näin surullinen. En edes silloin kuin isä kuoli. Kuvittele! Mieltäni vaivaa koko ajan pahat ajatukset, eivätkä ne liityy omiin pahoihin tekoihini tai menneisyyden häpeöihin. Ne voisin järkeillä päässäni tai yrittää ajatella jotain muuta, mutta mielessäni likkuu pahuus, jolle en voi itse mitään. Äärimmäinen toivottomuus ja tylsyys; siten sitä voisi kuvailla.
Enkä ole ainoa, kapteeni Rembrando ja henkivartiansa Siber de'Aluco, pelottomia taistelijoita kumpikin, purskahtavat itkuun tuon tuosta. Vaikka tiedemies vain olenkin, olen voinut hillitä itseni. Uskon että tähän asti laiminlyömäni matkapäiväkirjan pito auttaa asiaa.
Vaikka tiedän monia jotka tämän kertomuksen kuullessaan haluavat tulla tutkimaan ainetta, voin sanoa että tieto aineen koostumuksesta tai muusta ei voi kiinnostaa minua vähääkään. Haluan vain pois sen läheltä.
Matka tuntuu pitkältä, eikä loppua tunnu tulevan, vaikka tiedän meidän saapuvan perille huomenna. Metsä, vaikka kookas onkin, ei ole niin suuri että matka voisi kestää viikkoa. Voi Taal! Auta meidät pahasta, vaikka oletkin hyljännyt jo tämän kirotun paikan.
-päivä 5, ilta, 2530 IC-
Emme saapuneet perille. Yksi miehistä, Jorge, söi jostain käsittämättömästä syystä tummaa mahlaa, jota valui kuusipuusta. Olin juurikin käskenyt kaikkia varomaan, etteivät vain ehdottomasti söisi mitään jota löytyy luonnosta. Hetki nauttimisen jälkeen, hän kuoli ja muuttui kylmäksi ja jähmeäksi kuin kivi. Kaikki väri hävisi hänen ihostaan, vain huulet olivat punaiset kuin omena. Irvistys hänen kasvoillaan viittaa vakavaan hermomyrkytykseen.
Jatkamme huomenna. Puu palaa huonommin ja huonommin, mitä lähemmäksi tulemme metsän keskustaa. Mätää ja limaisia sieniä kasvaa ja valuu kaikkialla.
Luulin kuulleeni aiemmin päivällä (vaikka tässä lopumattomassa pimeydessä päivä ja yö ovat yksi ja sama) huilun äänen. Toverini sanovat samaa. Olemmeko lähestymässä kohdettamme vai leikiikö tuuli vain kanssamme?
-päivä 6, keskipäivä, 2530 IC-
Loput kolme palkkasoturia hävisivät yön aikana. He olivat kunnollisia miehiä kaikki, joten Kapteeni ei voi uskoa heidän paenneen. Minä en kyllä syyttäisi karaistuneintakaan veteraania karkuriksi, jos haluaisi lähteä täältä. Se olisi pikemminkin tervettä itsesuojeluvaistoa. Sitä paitsi, he kaikki jättivät tavaransa taakse, joten olisi epätodennäköistä että he olisivat paenneet pois metsästä tietoisesti. Epäilen että hulluus sai heidät valtaansa.
He joko palaavat tai nääntyvät janoon ja nälkään. Kapteeni sopertelee itsekseen jotain lorua: ''Kyllä routa sian kotiin ajaa... Siellä lätti odottaa...'' Epäilen kapteenia, mutta en voi viedä jo lähes hulluksi tullutta miestä lähemmäksi epätoivoa kertomalla epäilyksiäni. Haluan sitä paitsi itsekin uskoa parasta.
Jatkamme neljistään kylää kohti, toivomme parasta ja että olipa neuvottelun tulos mikä hyvänsä, että pääsisimme turvallisesti pois, ehkä jopa yhden jäteistä opastamana (eiväthän edes ne olisi niin tyhmiä, että söisivät Hänen majesteettinsa lähettiläät suihinsa). Oli ilmiselvää, että maaston samankaltaisuus oli saanut meidät kiertämään pitempää reittiä. Ei metsän kuulunut olla näin suuri.
Mutta nyt voimme jo kuulla huilut. Ne kuuluvat selvästi paksussa ilmassa. Pölyä alkaa olla hieman vähemmän, mutta se on korvaantunut limalla, joka ei tunnu yhtään sen paremmalta. Se kirvelee paljasta ihoa ja pienet kuopat maassa huokailevat ja hengittävät kuin elävät sen johdosta.
Pölyttömyyssä huomasin myös erään toisen seikan: Hilseen aiheuttama valkeus ei johdukkaan sen kerrostumisesta pinnoille, vaan se muuttaakin värin kokonaan imeytymällä/sulautumalla aineeseen. Huomasimme matkasäkkiemme ja kenkiemme nahkan valkaistuneen.
Haluan täältä pois, isä.
-päivä ?, ?, 2530 IC-
Huilut huilut huilut huilut, ne tekevät minut hulluksi! Ne ovat hulluja! Tunnista tuntiin, koko ajan, ei rauhaa, ei rauhaa, ei rauhaa, minä tapoin hänet! Siber de'Alucon, Tilean ihmemiehen ja naistensankarin! Minä löin ja löin ja löin ja löin ja löin ja löin ja löin, mutta hän vain lauloi! Se saakuli lauloi vain! Se laulaa vain! Tuossa on sen silmämuna, tuossa hammas, tuossa leuka (Tee siitä lyyra, huilut sanovat), mutta se vain laulaa! Kuinka tuo äpärä-piru uskaltaa laulaa tuollaisen musiikin tahtiin (musiikinko? Ei, ei se ole sitä, tiedän kyllä)! Kapteeni on omassa miekassaan ja hänen suolensa luovat kauniin kontrastin kaikkeen harmauteen.
Puut ovat ikuisuuksia vanhoja. Ne ovat olleet täällä aina (jopa ennen kuin Ne pahat tulivat laivoillaan taivaasta, minulle kerrotaan), odottamassa, mullistuksien tapahtuessa siirtyen. Puut kertovat tarinoita. Jumalat, neljä herraakin ovat nuoria täällä. Mutta puut eivät kasva, ne vain mätänevät ja mätänevät, mätänevät ja kuihtuvat ja lahoavat ja tekevät kuolemaa, kuolevat ja sitten kuolevat taas. Täydellistä epäkuolemaa! Kuolema kuolee! Huilut huilut huilut ovat lähempänä!
.....
Hän istuu suurella kivellä, aukealla. Mahtavia hahmoja on sen reunassa, eivätkä ne sano mitään. Meteli on kuitenkin täydellisestä mykkyydestä huolimatta hirveää. Huilujen ääni pauhaa Wergilin kypärän aukoista. Se tekee kuuroksi ja tappaa, mutta tiedän että hiljaisimmalla kuiskauksistani yltäisin sen yli.
Hiljaisuuden kakofonia! Se on niin huumaavaa, että jopa älyltään alhaisemmat älyävät vanheta ja kuolla päivissä, sekä vuotaa elimiensä pettäessä.
Hän on niin iloinen että tulin. Istun ja kuuntelen hänen jaloissaan tarinoita muista ajoista ja maailmoista, Keisareista ja tähtijumalista, mustista linnoista tähdissä.
Ja vanhemmista ajoista.
Tuntuu kuin hän olisi puhunut (ei, eihän Wergil oikeasti puhu) miljoonia vuosia, vaikka älyän tuskin sekuntien kuluneen istutuessani hänen jalkojensa juureen. Hänellä on kyky saada elävät käsittämään ja kokemaan aikaa eri tavoilla (Sen vaikutuksesta matkamme hänen alueellaan tuntui niin pitkältä, sen kestäessä vain kolme päivää, ''hilse'' on osa häntä ja hänen hiljaisuuttaan).
Hänen kaikki velhonsa, joilla on suuri tieto taioista, eivät ole samalla tavalla vaikutuksen alaisena, toisin kuin me alhaisemmat kuolevaiset ja Wergilin palvelijat, joita hän sotilainaan käyttää. He pysytyvät näkemään Wergilin hiljaisuuden ohi, vaikkakin he voivat käyttää sitä omien tietojensa kartuttamiseen (tuhat vuotta sekunnissa, kuvitelkaa!).
Minä jään tänne. Ei hän antaisikaan minun mennä. Minä kuuntelen ja vanhenen, kuolen ja vanhenen ja kuolen ja kuuntelen.
Kyseessä on siis fluffi-tarina omalle ogre joukolleni. Yhden päivän aivopierusta syntynyt kamaluus ;)
Edit: Foorumisofta sitten sensuroi parit kiroukset. Yrittäkää kestää!
Edit2: Yksi jos toinenkin virhe korjattu.
Vapaaherra Grellenbergin päiväkirja, löydetty prinssi Zabinin metsän reunasta, Suurien Prinssikuntien maasta.
-päivä 4, 2530 IC-
On kulunut kaksi päivää saapumisestamme Wergilin alueelle.
Puut ympärilläni ovat harmaita ja valkoista, tuhkamaista ''hilsettä'' leijuu ilmassa. Se tarttuu hiuksiin, silmiin, menee hengitykseen ja peittää koko ihon. Sitä ei voi oikeastaan edes kutsua hilseeksi, sillä se on kevyttä kuin höyry, eikä sen kosketus tunnu. Se lentää mielivaltaisesti ympäriinsä piittaamatta ilmavirrasta tai muista luonnonlaeista. Silmässäkin huomaat sen vasta kun näkösi alkaa hämärtyä, jolloin se on pestävä pois vedellä.
Koko luonto tuntuu kärsivän sen vaikutuksesta. Puut, niin kuin aiemmin mainitsin, ovat harmaita tästä aineesta. Vähät eläimetkin joita alueella on, ovat nekin aineen vaikutuksen alaisena. Niille aine tuntuu olevan äärimmäisen tuskallista, sillä peurat jotka näimme kaksi päivää sitten, tuijottivat meitä silmät punaisina ja verta korvista vuotaen. Kiinni emme kuitenkaan niiden heikosta tilasta huolimatta saaneet yhtäkään. Havaitsinpa jopa jäniksen. Se makasi omisssa veri ja suoli nesteissään, eikä voinut muuta kuin vetää hitaasti henkeä, mustien muurahaisten syödessä sen silmiä. Poljin sen hengiltä. Missään ei ole mitään hyvää.
Me seitsemän, Zabinin Prinssin lähettilästä, minä ainoana kirjanoppineena, lähdimme matkaan tehtävänämme viedä viesti tämän metsän herralle. Hän on mahtava ja älykäs peto, Wergil, joka johtaa tusinoittain muita jättejä, lihaa syöviä, ihmisen kaltaisia mutta paljon suurempia otuksia. Prinssi haluaa luoda tähän klaaniin siteen, ennen kuin joku hänen kanssaan kilpailevista roistoista tekee saman. Wergilin lauma on osoittanut voimansa muissakin taisteluissa, aina sopivaa rahaa vastaan. Hänen apunsa tulee olemaan elintärkeää Kuningaskunnan tulevaisuudelle.
Mutta minusta tuntuu, epäilys joka kasvaa askel askeleelta, että emme tule onnistumaan tehtävässämme. Aine, ''hilse'', mikä lie, ei ole vielä saanut meitä vuotamaan verta tai kouristelemaan, niin kuin noita eläimiä (ja kasveja, nekin vuotavat mustaa mahlaa), mutta tunnen kuinka voima häviää raajoistani ja ruoka lakkaa maistumasta.
Oireet eivät ole ainoastaan fyysisiä, vaan huomaan että aine vaikuttaa myös mielen toimintaan. Masennus ja toivottomuus vaivaa meitä, eikä se johdu pelkästään paikan synkkyydestä. En ole koskaan ollut näin surullinen. En edes silloin kuin isä kuoli. Kuvittele! Mieltäni vaivaa koko ajan pahat ajatukset, eivätkä ne liityy omiin pahoihin tekoihini tai menneisyyden häpeöihin. Ne voisin järkeillä päässäni tai yrittää ajatella jotain muuta, mutta mielessäni likkuu pahuus, jolle en voi itse mitään. Äärimmäinen toivottomuus ja tylsyys; siten sitä voisi kuvailla.
Enkä ole ainoa, kapteeni Rembrando ja henkivartiansa Siber de'Aluco, pelottomia taistelijoita kumpikin, purskahtavat itkuun tuon tuosta. Vaikka tiedemies vain olenkin, olen voinut hillitä itseni. Uskon että tähän asti laiminlyömäni matkapäiväkirjan pito auttaa asiaa.
Vaikka tiedän monia jotka tämän kertomuksen kuullessaan haluavat tulla tutkimaan ainetta, voin sanoa että tieto aineen koostumuksesta tai muusta ei voi kiinnostaa minua vähääkään. Haluan vain pois sen läheltä.
Matka tuntuu pitkältä, eikä loppua tunnu tulevan, vaikka tiedän meidän saapuvan perille huomenna. Metsä, vaikka kookas onkin, ei ole niin suuri että matka voisi kestää viikkoa. Voi Taal! Auta meidät pahasta, vaikka oletkin hyljännyt jo tämän kirotun paikan.
-päivä 5, ilta, 2530 IC-
Emme saapuneet perille. Yksi miehistä, Jorge, söi jostain käsittämättömästä syystä tummaa mahlaa, jota valui kuusipuusta. Olin juurikin käskenyt kaikkia varomaan, etteivät vain ehdottomasti söisi mitään jota löytyy luonnosta. Hetki nauttimisen jälkeen, hän kuoli ja muuttui kylmäksi ja jähmeäksi kuin kivi. Kaikki väri hävisi hänen ihostaan, vain huulet olivat punaiset kuin omena. Irvistys hänen kasvoillaan viittaa vakavaan hermomyrkytykseen.
Jatkamme huomenna. Puu palaa huonommin ja huonommin, mitä lähemmäksi tulemme metsän keskustaa. Mätää ja limaisia sieniä kasvaa ja valuu kaikkialla.
Luulin kuulleeni aiemmin päivällä (vaikka tässä lopumattomassa pimeydessä päivä ja yö ovat yksi ja sama) huilun äänen. Toverini sanovat samaa. Olemmeko lähestymässä kohdettamme vai leikiikö tuuli vain kanssamme?
-päivä 6, keskipäivä, 2530 IC-
Loput kolme palkkasoturia hävisivät yön aikana. He olivat kunnollisia miehiä kaikki, joten Kapteeni ei voi uskoa heidän paenneen. Minä en kyllä syyttäisi karaistuneintakaan veteraania karkuriksi, jos haluaisi lähteä täältä. Se olisi pikemminkin tervettä itsesuojeluvaistoa. Sitä paitsi, he kaikki jättivät tavaransa taakse, joten olisi epätodennäköistä että he olisivat paenneet pois metsästä tietoisesti. Epäilen että hulluus sai heidät valtaansa.
He joko palaavat tai nääntyvät janoon ja nälkään. Kapteeni sopertelee itsekseen jotain lorua: ''Kyllä routa sian kotiin ajaa... Siellä lätti odottaa...'' Epäilen kapteenia, mutta en voi viedä jo lähes hulluksi tullutta miestä lähemmäksi epätoivoa kertomalla epäilyksiäni. Haluan sitä paitsi itsekin uskoa parasta.
Jatkamme neljistään kylää kohti, toivomme parasta ja että olipa neuvottelun tulos mikä hyvänsä, että pääsisimme turvallisesti pois, ehkä jopa yhden jäteistä opastamana (eiväthän edes ne olisi niin tyhmiä, että söisivät Hänen majesteettinsa lähettiläät suihinsa). Oli ilmiselvää, että maaston samankaltaisuus oli saanut meidät kiertämään pitempää reittiä. Ei metsän kuulunut olla näin suuri.
Mutta nyt voimme jo kuulla huilut. Ne kuuluvat selvästi paksussa ilmassa. Pölyä alkaa olla hieman vähemmän, mutta se on korvaantunut limalla, joka ei tunnu yhtään sen paremmalta. Se kirvelee paljasta ihoa ja pienet kuopat maassa huokailevat ja hengittävät kuin elävät sen johdosta.
Pölyttömyyssä huomasin myös erään toisen seikan: Hilseen aiheuttama valkeus ei johdukkaan sen kerrostumisesta pinnoille, vaan se muuttaakin värin kokonaan imeytymällä/sulautumalla aineeseen. Huomasimme matkasäkkiemme ja kenkiemme nahkan valkaistuneen.
Haluan täältä pois, isä.
-päivä ?, ?, 2530 IC-
Huilut huilut huilut huilut, ne tekevät minut hulluksi! Ne ovat hulluja! Tunnista tuntiin, koko ajan, ei rauhaa, ei rauhaa, ei rauhaa, minä tapoin hänet! Siber de'Alucon, Tilean ihmemiehen ja naistensankarin! Minä löin ja löin ja löin ja löin ja löin ja löin ja löin, mutta hän vain lauloi! Se saakuli lauloi vain! Se laulaa vain! Tuossa on sen silmämuna, tuossa hammas, tuossa leuka (Tee siitä lyyra, huilut sanovat), mutta se vain laulaa! Kuinka tuo äpärä-piru uskaltaa laulaa tuollaisen musiikin tahtiin (musiikinko? Ei, ei se ole sitä, tiedän kyllä)! Kapteeni on omassa miekassaan ja hänen suolensa luovat kauniin kontrastin kaikkeen harmauteen.
Puut ovat ikuisuuksia vanhoja. Ne ovat olleet täällä aina (jopa ennen kuin Ne pahat tulivat laivoillaan taivaasta, minulle kerrotaan), odottamassa, mullistuksien tapahtuessa siirtyen. Puut kertovat tarinoita. Jumalat, neljä herraakin ovat nuoria täällä. Mutta puut eivät kasva, ne vain mätänevät ja mätänevät, mätänevät ja kuihtuvat ja lahoavat ja tekevät kuolemaa, kuolevat ja sitten kuolevat taas. Täydellistä epäkuolemaa! Kuolema kuolee! Huilut huilut huilut ovat lähempänä!
.....
Hän istuu suurella kivellä, aukealla. Mahtavia hahmoja on sen reunassa, eivätkä ne sano mitään. Meteli on kuitenkin täydellisestä mykkyydestä huolimatta hirveää. Huilujen ääni pauhaa Wergilin kypärän aukoista. Se tekee kuuroksi ja tappaa, mutta tiedän että hiljaisimmalla kuiskauksistani yltäisin sen yli.
Hiljaisuuden kakofonia! Se on niin huumaavaa, että jopa älyltään alhaisemmat älyävät vanheta ja kuolla päivissä, sekä vuotaa elimiensä pettäessä.
Hän on niin iloinen että tulin. Istun ja kuuntelen hänen jaloissaan tarinoita muista ajoista ja maailmoista, Keisareista ja tähtijumalista, mustista linnoista tähdissä.
Ja vanhemmista ajoista.
Tuntuu kuin hän olisi puhunut (ei, eihän Wergil oikeasti puhu) miljoonia vuosia, vaikka älyän tuskin sekuntien kuluneen istutuessani hänen jalkojensa juureen. Hänellä on kyky saada elävät käsittämään ja kokemaan aikaa eri tavoilla (Sen vaikutuksesta matkamme hänen alueellaan tuntui niin pitkältä, sen kestäessä vain kolme päivää, ''hilse'' on osa häntä ja hänen hiljaisuuttaan).
Hänen kaikki velhonsa, joilla on suuri tieto taioista, eivät ole samalla tavalla vaikutuksen alaisena, toisin kuin me alhaisemmat kuolevaiset ja Wergilin palvelijat, joita hän sotilainaan käyttää. He pysytyvät näkemään Wergilin hiljaisuuden ohi, vaikkakin he voivat käyttää sitä omien tietojensa kartuttamiseen (tuhat vuotta sekunnissa, kuvitelkaa!).
Minä jään tänne. Ei hän antaisikaan minun mennä. Minä kuuntelen ja vanhenen, kuolen ja vanhenen ja kuolen ja kuuntelen.