Matka III
Lähetetty: Pe 26.09.2008 12:50
Kirjoitin aikani ratoksi jatkoa kahdelle ensimmäiselle Matka -tarinoille. Jaoin tämän tarinan pienempiin osiin, jotta olisi helpompi lukea. Jatkoa tulee taas, kunhan ehtii.
Matka III
Tuuli pieksee paljasta ihoa, jonka päälle mies kietoo räsyistä vaateparta suojakseen. Lunta on polveen asti ja se tuntuu vain syvenevän joka askeleella.. Hitaasti koko ruumis alkaa vajota tiedottomuuteen ja pimeyteen. Tuulen ulvonnan läpi kuuluu vertahyytävä ulvonta: sudet ovat taas palanneet.
Lumisade on niin paksua, ettei mies näe edes omia käsiään kunnolla. Muista ryhmän jäsenistä ei ole tietoakaan. Ainoa, mitä voi tehdä, on polkea eteenpäin ja rukoilla, etteivät varpaat putoa.
Ainoana toivona se, että seuraavan harjanteen takaa alkaisi laskeutuminen.
Mies kuulee kirkuvan tuulen läpi uuden äänen. Jokin villi, pelottava ääni. Murinaa. Mies kääntyy ja näkee suuren, valkoisen suden muutaman metrin päästä itsestään. Sen silmät ovat kuin helvetin tulet, täynnä nälkää ja epätoivoa ja ilman niitä hän ei ehkä näkisikään koko eläintä. Ne ovat kuitenkin kuin majakat pimeydessä.
Näiltä ominaisuuksiltaan se ei juuri eroa miehestä.
Hän tavoittelee oikealla kädellä vasemman puolen huotraa. Sormet eivät vain halua tarttua kylmään kahvaan: ne ovat umpijäässä.
Käsi haroo epätoivoisesti kahvaa, susi valmistautuu hyppäämään. Se hyppää, valkoiset hampaat syljen peitossa.
Friedrich Helmenstein nousee ylös sängystään kuin ammuttuna. Hän on yltä päältä hien peitossa, vaikka yö on kylmä. Hengitys tasoittuu vähitellen, kun hän huomaa nähneensä unta. Painajaista.
Friedrich katsoo vasemmalle puolelleen ja näkee tutun hahmon. Pimeydessäkin hän tunnistaa tuon vartalon, jonka hän on nyttemmin oppinut tuntemaan läpikotaisin. Helen Helmenstein nukkuu sikeästi, vieno hymy huulillaan. ”En sentään herättänyt häntä”, Friedrich ajattelee. Hän sivelee naisen tummaa tukkaa sormillaan, hellästi, jottei häiritsisi tämän unta.
Mutta nyt liikahtaa talon kolmas sielu. Siinä, miehen ja naisen välissä, makaa pieni, tuskin kahta kuukautta nähnyt mytty. Se on painautunut äitiään vasten, hakien turvaa ja lämpöä tämän ruumiista. Sen pienet kädet ottavat lujan otteen, pitäen kiinni vaikka maailma loppuisi.
Friedrich katselee näitä kahta elämänsä keskikohtaa. Joskus vuosia sitten, myös äskeisen painajaisen aikaan, hän oli uneksinut heistä. Jokaisena jäätävänä yönä vuorilla tai metsässä hän oli Kuvitellut mielessään tämän hetken, jona hän voisi sekä silittää vaimonsa hiuksia että katsella lapsensa liikkeitä. Se oli hänen unelmansa, muuta hän ei tarvinnut.
Hän rakastaa heitä enemmän, kuin mitään muuta tässä maailmassa.
Puhaltaen ilmaa nenänsä kautta ulos (ei kuitenkaan liian kovaa) hän vihdoin asettuu paikalleen vauvan ja naisen viereen. Siihen hän kuuluu. Hän katsoo vielä kerran kumpaakin, sulkee sitten silmänsä.
Mutta ei nuku rauhallisesti.
On kulunut yli vuosi siitä, kun Bergenin rannikko kaupunkia kohtasi sen historian pahin hyökkäys. Yhdessä yössä kolmannes kaupungin asukkaista sai surmansa ja loput saivat elinikäisiä arpia niin mieliinsä, kuin ruumiisiinsakin.
Mutta pahin ei tapahtunut, kiitos Lathaian ja muiden haltioiden, jotka tulivat erään kaupungin asukkaan, Friedrich Helmensteinin johdattamana, auttamaan näitä kuolevaisia. Verisen yön jälkeen joka ikinen vihollinen makasi kuolleena maassa ja Lathaia purjehti aamuauringon nousuun loppuine sotilaineen. Myös Friedrich sai lopulta sen, mitä oli yli kymmenen vuotta etsinyt: hän meni naimisiin Helen Timbertonin kanssa ja muutama kuukausi sitten he saivat ensimmäisen lapsensa.
Mutta kaupunki heidän ympärillään ei toipunut samaa vauhtia heidän kanssaan. Monet olivat menettäneet joko kotinsa, työnsä tai läheisensä tuona yönä, joten arkeen palaaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Kuitenkin asukkaat purivat hampaansa yhteen ja aloittivat pitkän jälleenrakennus urakan. Sukulaiset ja naapurukset auttoivat toisiaan pääsemään jaloilleen ja jopa tuntemattomat auttoivat toisiaan. Kohdattuaan yhdessä tuon kauhujen yön he tunsivat suuren yhteisöllisyyden hengen asettuneen itseensä. Rikkaat tukivat omaisuudellaan köyhiä ja jopa varkaat tuntuivat olevan aloillaan. Myös Oliver Fritz, joka ennen oli tunnettu hyvin kitsaana miehenä, lupasi antaa jokaiselle talonsa menettäneelle velalliselleen lainansa anteeksi ja lykkäämään muiden, vähemmän kärsineiden maksupäivää. Tämä teko nostatti selvästi hänen mainettaan kansan keskuudessa, mikä taas auttoi häntä myöhemmin myymään lisää puutavaraa heille.
Hitaasti mutta varmasti kaupunki siis elpyi. Helmensteinien perheen kannalta vain liian hitaasti.
Friedrich oli pantannut loputkin vähäiset omaisuutensa lastiin, jonka nuo kaupunkiin hyökkääjät olivat upottaneet matkallaan kaupunkiin, kun taas Helenin suvun omaisuus oli mennyt pohjaan tämän veljen, Charlesin mukana. He olivat löytäneet väliaikaisen asunnon Tammilinnasta, Helenin suvun vanhasta talosta. Friedrich oli saanut töitä satamasta, jossa hän kymmenen muun kanssa korjasi tuhoutuneita varastorakennuksia. Palkka oli kehno, mutta kaupungin taloudellisen tilanteen huomio ottaen hän oli onnekas, kun oli ylipäätään saanut työtä. Pahimpana aikana, muutama kuukausi hyökkäyksen jälkeen, Helen oli päättänyt mennä itsekin töihin. Aluksi Friedrich oli vastustanut ajatusta, halusihan hän vaimonsa elävän mahdollisimman mukavasti, mutta oli lopulta taipunut päättäväisen naisen edessä. Niinpä Helen meni töihin palvelijaksi erääseen rikkaaseen sukuun, jonka omat palvelijat olivat kuolleet hyökkäyksessä. Hän joutui kuitenkin lopettamaan jo puolen vuoden jälkeen raskautensa takia, jolloin Friedrich oli melkein pakottanut hänet jäämään kotiin.
Nyt kesä oli taas tulossa, tosin yöt olivat vielä viileitä. Se toi kuitenkin mukanaan muutakin, kuin lisää lämpöä ja valoa. Kun työ oli kortilla kaupungissa ja maalla taas tarvittiin aina lisää ihmisiä, seurasi muuttovirta pois kaupungista sinne, missä oli tarjolla työtä ja ruokaa. Aluksi tämä nähtiin hyvänä asiana: ihmisethän saivat työtä ja ruokaa. Kun yhä useammat alkoivat jättää kaupungin, jotkut alkoivat pohtia, milloin muuttovirta loppuisi. Vastaus järkytti kaupungin rikkaat ja silmäätekevät: sille ei näyttänyt tulevan loppua. Kaupunki oli tyhjenemässä. Alkukevään ja kesän välillä yli neljännes oli jo jättänyt sen ja vauhti oli vain kiihtymässä. Kaupungin johtajat alkoivat pelätä, että kaupunki kuolisi kokonaan tai supistuisi pelkäksi varjoksi entisestään. Epätoivoisena yrityksenä he päättivät järjestää ilmaisen viljan ja leivän jaon ohjelman, sekä kiihdyttää uudelleenrakennusta palkkaamalla lisää työvoimaa. Tämä keino toimi: ensin muuttovirta hiljeni ja lopuksi pysähtyi kokonaan. Ilmainen leipä sai ihmiset pysymään kodeissaan, halusivathan monet pitää mieluummin ne kuin vaihtaa uuteen.
Friedrich ei ollut missään vaiheessa harkinnut muuttoa pois kaupungista, lähinnä siitä syystä, että hän tiesi Helenin vastustavan ajatusta. Hänen sukunsa oli elänyt Bergenissä jo yli kaksisataa vuotta ja hän itse oli kiintynyt siihen syvästi. Hän tunsi sen kadut ja talot miltei läpikotaisin ja niillä oli oma paikkansa hänen sydämessään. Siksi kaupungin kärsimykset olivat osuneet häneen pahemmin kuin Friedrichiin, jolle kaupungilla ei ollut samanlaista merkitystä, vaikka hän oli Helenin tapaan syntynyt siellä . Friedrichille Bergen oli muistomerkki hänen vanhempiensa kuolemasta, kun hän oli vasta kolmentoista. Siksi hän ei ollut muodostanut siihen samanlaista sidettä, kuin Helen. Jos Helen olisi ollut toista mieltä, olisi Friedrich mieluusti jättänyt kaupungin.
Nyt hän seisoi keskellä kaupungin sydäntä, sen torilla. Oli keskipäivä. Ilma oli aurinkoinen ja ihmiset olivat lähteneet taloistaan hoitamaan arkiaskareitaan. Kaikkialla hänen ympärillään he myivät ja ostivat kuten ennenkin, puhuivat kuka mistäkin. Lapset joko juoksentelivat jaloissa tai roikkuivat vanhempiensa lähettyvillä. Kauppiaat tarjoilivat antejaan ja ihmiset arvioivat heidän hintojaan. Kaikki kulki verkkaisesti eteenpäin.
Friedrich ei tuntenut kuuluvansa heihin. Joko se johtui niistä kymmenestä vuodesta, jotka hän oli sodassa viettänyt, tai sitten niistä muistoista, joissa hän selvisi varastelemalla ja kerjäämällä näillä samoilla kaduilla.
Kuten usein, nytkään hän ei vain kierrellyt katuja huvin vuoksi, vaan hänkin oli tullut myymään jotain – miekkansa.
Tämä ei ollut mikään helppo tehtävä hänelle. Perheen rahat olivat taas loppumassa, joten he joko joutuisivat myymään omaisuuttaan tai muuttamaan kadulle. Jälkimmäinen vaihtoehto ei tullut kysymykseen, joten jostain tulisi luovuttava. Lyhyen harkinnan jälkeen Helen oli ehdottanut Friedrichin miekkaa: sitä tuskin enää tarvittaisiin ja hyvät miekat menisivät aina kaupaksi.
Ensin Friedrich oli ollut vastahakoinen: miekka merkitsi hänelle enemmän, kuin mikään muu esine olisi merkinnyt. Valinnanvaraa ei kuitenkaan ollut.
Ja nyt hän seisoi torilla miekka huotrassaan. Hän piti kättään kahvalla ja muisteli kaikkia niitä kertoja, jona se oli pelastanut hänen henkensä.
Se todellakin oli hyvä miekka.
Mutta kuitenkin pelkkä miekka. Terästä ja vähän nahkaa, ei muuta. Se saisi mennä, jos se auttaisi hänen perhettään selviämään. Tämä olisi viimeinen kerta, kun se pelastaisi hänet.
Hän lähti kävelemään eteenpäin. Kaupungissa olisi varmasti monia, jotka ostaisivat miekan, mutta hän halusi myydä sen juuri tälle tietylle sepälle. Hänen nimensä oli Philip ja hän oli omalta osaltaan varmistanut, että hän ylipäätään tuli nyt myymään miekkaansa hänelle.
Friedrich käveli ihmisvirran läpi pienelle pajalle torin nurkalla. Äkkiä hänen eteensä nousi vankka puinen talo, jonka oven yläpuolella olevassa kyltissä luki: ”Philip Schwarzstein – seppä”
Hän koputti kahdesti ovessa roikkuvaa kolkutinta. Kului hetki ja sitten se aukeni narahtaen, paljastaen takaansa parrakkaan miehen kädessään vasara.
”Käykää peremmälle, arvon herra.” Mies sanoi. Hänen äänensä kuulosti karhealta.
Friedrich totteli käskyä ja astui sisään matalasta ovesta. Sisällä oli – kuten hän muistikin – tavattoman kuuma. Hän oli saapunut suureen huoneeseen, jonka keskellä paloi tulinen ahjo. Ahjon edessä oli alasin, puinen työpöytä välineineen ja vesisanko. Seinillä oli lisää sepäntyökaluja.
Melkein jokainen pinta oli enemmän tai vähemmän noen peitossa.
Paja ei Friedrichin silmissä ollut juurikaan muuttunut niistä ajoista, jolloin hän käyskenteli sen nurkissa autellen sen isäntää. Vanhempiensa kuoltua hän oli joutunut asumaan kadulla, kunnes naimaton ja lapseton Philip oli ottanut hänet siipensä suojiin. Tämä oli ruokkinut ja suojellut häntä osin siitä syystä, että toivoi tästä jatkajaa pajalleen ja osaksi säälistä tuota nälkiintynyttä orpoa kohtaan. Sepän ammatti ei kuitenkaan ollut kiinnostanut Friedrichiä, joka olikin lopulta liittynyt armeijaan. Miesten välit olivat jääneet hiukan huonoiksi tämän takia.
”Kuinka voin palvella, arvon herra?” Philip kysyi. Friedrich kääntyi hänen puoleensa katsoi noita harmaita, vuosien kuluttamia silmiä. Hän ei ilmeisesti tunnistanut häntä, mitä Friedrich oli osaltaan osannut odottaa. Philip oli jo vanha mies, mutta jaksoi näköjään vielä tehdä työtä.
Jatkajasta taas ei ollut tietoa.
”Hauska nähdä sinua taas, Philip.” Friedrich sanoi. Hän yritti pitää äänensä sopivan asiallisena, koska ei ollut varma, kauanko tältä menisi tunnistaa hänet.
Ainakaan hetkessä se ei tapahtunut, vaan Philip jäi tuijottamaan hänen kasvojaan, ikään kuin etsien sopivaa vastinetta niille menneisyydestä. Hetken oli hiljaista.
”Tunnenko minä sinut?” Hän kysyi hitaasti.
”Minä olen Friedrich Helmenstein.”
Philipin ilme kirkastui ensin hetkeksi, sitten synkkeni taas entistä pahemmaksi.
”Ai, niinpäs oletkin. En tunnistanutkaan sinua heti, outoa sinänsä.”
”Mitä tarkoitat?”
Philip ei vastannut heti, vaan käveli Friedrichin ohi ahjonsa luo. Siellä hän veti käteensä paksut, mustuneet hansikkaat, tarttui metallisiin pihteihin ja otti jotain hehkuvasta ahjosta. Se oli jokin metallinen esine, mutta kuumuuden takia oli vaikea sanoa, mikä. Philip piteli hehkuvaa kappaletta pihtien avulla hyvän matkan päässä itsestään samalla, kun alkoi takoa sitä vasarallaan. Friedrich katseli toimitusta hiljaa, antaen Philipille aikaa. Olihan heidän viimeisimmästä tapaamisestaan yli kymmenen vuotta. Lopulta tämä asetti metallinpalan takaisin ahjoon, riisui hanskansa ja kääntyi taas Friedrichiin.
”Tarkoitan, että en uskonut unohtavani kasvojasi pitkään aikaan, jos koskaan, mutta toisin kävi. Olit ajatuksissani vielä monta vuotta sen jälkeen, kun viimeksi näin sinut. Vuodet taisivat kuitenkin viedä lopulta voiton.”
Miesten välille lankesi hiljaisuus. Friedrichistä tuntui, että hänen tulisi sanoa jotain, mutta mieleen ei vain tullut mitään sopivaa. Philip, joka joskus oli ollut hänen elämänsä lähin ihminen, tuntui nyt etäiseltä, miltei yhdentekevältä.
Toisaalta hän taas tunsi velvollisuudekseen selittää tuolle miehelle, miksi hän oli jättänyt tämän ja liittynyt armeijaan. Kuitenkaan ei tuntunut löytyvän sanoja, jolla sanoa tämä.
”Oletko juuri saapunut kaupunkiin, vai kuljetko vain läpi?” Philip sanoi äkisti.
”Itse asiassa olen ollut täällä jo vuoden verran…”
”Ahaa? Komennettiinko sinut täkäläiseen varuskuntaan?”
”Ei… Minä, minä en enää ole armeijan palveluksessa.”
”Mikä sinut tänne sitten ajoi?” Philip kysyi kulmakarvojaan nostaen. Ele sai hänen silmänsä näyttämään hetkeksi oudon teräviltä.
”En tiedä, kai halusin vain tulla katsomaan, onko kaupunki vielä pystyssä.” Todellisuudessa Friedrichin syyt olivat hänelle itselleen päivänselvät, mutta jostain syystä hän ei tuntenut tarvetta kertoa niistä tuolle tavallaan puolitutulle miehelle.
”En ole nähnyt sinua ennen, vaikka sanoit olleesi täällä jo vuoden…”
”Ehkä oletkin, mutta et vain tunnistanut minua.”
”Ehkä… Mutta se ei selitä sitä, miksi sinä et ole tullut tapaamaan minua?”
”Minä… En vain keksinyt mitään syytä tulle tänne… Olen pahoillani.” Hän todella oli.
Philip vain hymähti itsekseen.
”No, mikäs minä olen sinua syyttämään. Itsepähän taisin olla osallisena siihen, miten asioiden lopulta kävi. Joka tapauksessa, nyt olen jo liian vanha kantamaan kaunaa sinulle. Voisitko jo vihdoin kertoa, miksi tulit tänne?”
Friedrich hämmästyi hiukan sitä kohtelua, jonka nyt sai. Tämä hänen edessään ei silmiään lukuun ottamatta muistuttanut juurikaan sitä tulisieluista miestä, jonka hän oli taakseen jättänyt. Tahtomattaan hänen mieleensä nousi kysymys, mitä tälle miehelle oli tapahtunut sitten viime näkemän. Jokin paljasti, ettei se ollut vain vanhuus.
”Tulin miekan takia.” Hän sanoi paljastamatta mitään epäilyistään.
”Tuonko?” Philip kysyi ja osoitti Friedrichin miekkaa, joka nojasi kevyesti tämän reittä vasten.
Friedrich nyökkäsi ja antoi miekan tälle. Philip tarttui siihen varmoin ottein ja veti terän hitaasti huotrastaan. Hän mittaili terää katseellaan, käänteli sitä ja veti sen lopulta kokonaan ulos. Ammattitaitoaan esitellen hän tarkisti sen suoruuden, tasapainon ja metallin laadun. Lopulta hän oli valmis antamaan tuomionsa.
”Mistä olet saanut tämän miekan?” Hän kysyi supistaen silmiään. Hänen äänensä kuulsi pelkkää ammatillista kiinnostusta.
”Sain sen palvelusaikanani eräältä upseerilta.” Friedrichin ääni taas paljasti muutakin, kuin hän halusi. Tämä sai Philipin mielenkiinnon nousemaan entisestään.
”Upseerilta? Muistatko suvun nimen?”
”En tiedä sitä, hän oli nimittäin kuollut, kun otin tuon hänen verisestä kädestään.”
Miehet katsoivat vaiti toisiaan.
”Tarkoitatko sinä…” Philip aloitti.
”En tappanut häntä.”
Tieto ilmeisesti rauhoitti Philipiä hiukan, vaikka Friedrich ei ollutkaan aivan varma, uskoiko tämä. Joka tapauksessa hän oli puhunut totta.
”Siihen liittyy tarina, jos haluat kuulla.” Hän jatkoi.
”Näyttääkö siltä, että minulla olisi kiire jonnekin?”
”Hyvä on, mutta meidän on parempi istuutua, sillä voin kai aloittaa siitä, kun lähdin täältä ensimmäisen kerran.”
Miehet istuutuivat, joskin Philip nosti ensin hehkuvan raudan ahjosta ja asetti sen vesisankoon. Sihinän lakattua hän sanoi: ”Parempi lopettaa työt tältä päivältä.”
Ja hymyili ystävällisesti.
Friedrich aloitti tarinansa kymmenen vuoden takaa, aikana, jolloin hän oli juuri lähdössä Bergenistä. Hän kertoi ensimmäisistä vuosistaan Keisarin palveluksessa, ensimmäisen taistelun huumasta ja muusta sellaisesta. Jotenkin hän tunsi velvollisuudekseen puhua näistä asioista Philipille, jota selvästi kiinnosti kuulla jotain tällaista. Hän ahmikin jokaisen sanan, jonka Friedrich vain suustaan päästi.
Lopulta, monien tuntien kuluttua, hän pääsi kohtaan, jossa oli saava miekkansa.
”Olin kuudetta vuottani sodassa örkkejä vastaan. Kesä oli jo kääntymässä syksyksi ja olimme onnistuneet ajamaan lauman ansaan erääseen solaan. Paikalliset kääpiöt – joista muutamat toimivat oppainamme – kertoivat nimenneensä sen ”Graz-a-norin” solaksi, mikä kuulemma käännettynä tarkoitti suunnilleen samaa, kuin ”Elävä kivi”. Nimi tuli lukuisista kivivyöryistä, joita siellä esiintyi.”
”Olimme siis saartaneet örkit sinne. Kenraalimme neuvottelivat ja päättivät lopulta hyökätä solaan, vaikka kääpiöt varoittivat heitä vyörymistä. Heidän sanansa jäi kuitenkin vaille huomiota.”
”Kuulostaa tyhmän ylpeydeltä minun korvissani.” Philip pisti väliin.
”No, osaksi kyllä. Toisaalta auguurimme olivat ennustaneet suurta voittoa ja heidän äänensä painoi kenraaliemme korvissa kääpiöitä enemmän.”
Philip hymähti äänekkäästi, melkein vihaisesti.
”Auguurit…” Hän sanoi. ”Minä tiedän niistä tarpeeksi ollakseni luottamatta niihin.”
”Kenraalimme eivät ilmeisesti olleet sinun tasollasi. Kuitenkin, hyökkäsimme solaan, minun rykmenttini etunenässä. Kaikki meni aluksi hyvin: örkit pakenivat syvemmälle solaan ja me seurasimme heitä sokeasti. Lopulta koko armeija oli yhtenä pitkänä letkana ahtaassa – tuskin viittäkymmentä metriä – leveässä kanjonissa.”
”Anna kun arvaan: kivivyöry hautasi puolet teistä?” Philip sanoi hiljaa.
Friedrichin katse kiersi hetken ympäri pajaa kiinnittymättä mihinkään erikoisemmin.
”Niin,” Hän jatkoi. ”Niin siinä kävi. Tosin örkit auttoivat hiukan: ne aiheuttivat vyöryjä pitkin solaa ja katkaisivat joukkomme moneen pieneen osaan. Moni kuoli, ennen kuin oli edes ehtinyt tarttua miekkaansa loppujen kohdatessa lauman villejä petoja, jotka juoksivat rinnettä alas huutaen keuhkojensa pohjalta. Voit varmaan kuvitella, millaista se oli.”
”Ei, en voi.” Philip sanoi ja hänen äänestään kuulsi aito empatia.
”Kuin ihmeenkaupalla olin selvinnyt vyörystä pelkillä naarmuilla, samoin muutama kymmenen lähintä miestäni. Kokosin heidät ympärilleni puolustamaan henkiämme, vaikka toivo oli käytännössä kuollut.
Örkit kävivät kimppuumme ukkosen voimalla: ne repivät ja hakkasivat kuin hullut. Me taas tapoimme niitä parhaamme mukaan, mutta niillä oli selvä ylivoima. Muista sotilaista ei kuulunut mitään.
Ja äkkiä näin sen: yksi niitä kirotuista juoksi suoraan minua kohti, kaksi kivistä kirvestä käsissään. Näin, kuinka se löi kaksi parasta miestäni alas kuin pahaiset pojat. Kun torjuin sen lyöntejä, tuntui, kuin käteni olisivat irronneet iskujen voimasta. Potkaisin olentoa polveen ja tähtäsin miekallani sen niskaan, mutta se ehti saada kirveensä väliin. Nyt se löi terää, joka katkesi kuin varpu kauhean iskun alla. Itse lensin kumoon. Heitin villiä kasvoihin kivellä, mutta se vain karjui ja lähti kävelemään luokseni. Se ei pitänyt kiirettä, vaan pikemminkin nautti tilanteesta. Käteni hapuili villisti jotain kättä pitempää, turhaan. Huomasin kuitenkin yhden vapaan miekan, tosin ulottumattomissani. Syöksyin sitä kohti örkki perässäni, saaden sen käteeni juuri ajoissa.
Nyt örkki oli valmistautunut tappoiskuun, jota se ei kuitenkaan koskaan saanut loppuun: eräs aliupseerini ampui sitä takaraivoon pistoolilla.”
”Hyvät aliupseerit ovat korvaamattomia, vai mitä?” Kysyi Philip hymyillen samalla hieman.
”Niin kai, valitettavasti hän kuoli samassa taistelussa hiukan myöhemmin.”
”Kuitenkin, tuolloin sain tuon miekan. Revin sen henkeni pitimiksi erään upseerin kädestä, joka epäonnekseen oli jäänyt kivivyöryn hautaamaksi (ei kuitenkaan kokonaan, minun onnekseni). Se on ollut minulla siitä lähtien.”
Philip katseli taas miekkaa ja siveli sen terää peukalollaan.
”Olet pitänyt tästä hyvää huolta: terä on melkein uuden veroinen, vaikka se on ollut sinulla vuosia.” Hän sanoi kunnioittavasti.
”Niin. Minä tavallaan kiinnyin siihen, kuinka oudolta se sitten kuulostaakaan.”
”Älä huoli, tiedän tunteen. Koen sitä tuon tuostakin työstäessäni jotain erityisen aikaa vievää esinettä. Sitä tehdessään tuntuu, kuin vuodattaisin palan sieluani siihen.”
”Ymmärrän. Huomaan kuitenkin, että olemme jutelleet jo kauan, vaikkemme läheskään tarpeeksi. Minun täytyy nyt mennä.”
”Älä suotta! Jää toki, niin juhlimme paluutasi oikein kunnolla! Minulla on varastossa vielä jonkin verran viiniä, vaikka siitä onkin ollut pula aina viime vuodesta lähtien.”
”Kiitos tarjouksesta, minä todella arvostan sitä. Minun täytyy kuitenkin mennä, aamulla on taas työntäyteinen päivä.”
”Hyvä on, hyvä on. Jääköön juomingit seuraavaan kertaan ja tulkoon se pian. Voit jättää miekkasi tänne: yritän löytää jostakin tarpeeksi rahaa huomiseksi, jotta saat siitä kunnollisen hinnan.”
”Kiitos vielä kerran kaikesta, Philip.”
Philip ja Friedrich nousivat samaan aikaan, kättelivät ja hyvästelivät vielä kerran.
Sitten pajan ovi sulkeutui ja Friedrich jäi yksin jo pimenevään yöhön. Hänelle oli jäänyt hiukan syyllinen olo siitä, ettei ollut kertonut Philipille Helenistä, mutta hän lohduttautui ajattelemalla, että voisi tutustuttaa heidät toisiinsa joskus toiste, kunhan sopiva hetki koittaisi.
Hän hengitti sisäänsä viileätä ilmaa. Aurinko oli laskenut hetki sitten ja kaduille oli laskeutumassa hiljainen rauha.
Friedrich lähti kävelemään kohti Tammilinnaa mieli kevyempänä, kuin aamulla.
Matka III
Tuuli pieksee paljasta ihoa, jonka päälle mies kietoo räsyistä vaateparta suojakseen. Lunta on polveen asti ja se tuntuu vain syvenevän joka askeleella.. Hitaasti koko ruumis alkaa vajota tiedottomuuteen ja pimeyteen. Tuulen ulvonnan läpi kuuluu vertahyytävä ulvonta: sudet ovat taas palanneet.
Lumisade on niin paksua, ettei mies näe edes omia käsiään kunnolla. Muista ryhmän jäsenistä ei ole tietoakaan. Ainoa, mitä voi tehdä, on polkea eteenpäin ja rukoilla, etteivät varpaat putoa.
Ainoana toivona se, että seuraavan harjanteen takaa alkaisi laskeutuminen.
Mies kuulee kirkuvan tuulen läpi uuden äänen. Jokin villi, pelottava ääni. Murinaa. Mies kääntyy ja näkee suuren, valkoisen suden muutaman metrin päästä itsestään. Sen silmät ovat kuin helvetin tulet, täynnä nälkää ja epätoivoa ja ilman niitä hän ei ehkä näkisikään koko eläintä. Ne ovat kuitenkin kuin majakat pimeydessä.
Näiltä ominaisuuksiltaan se ei juuri eroa miehestä.
Hän tavoittelee oikealla kädellä vasemman puolen huotraa. Sormet eivät vain halua tarttua kylmään kahvaan: ne ovat umpijäässä.
Käsi haroo epätoivoisesti kahvaa, susi valmistautuu hyppäämään. Se hyppää, valkoiset hampaat syljen peitossa.
Friedrich Helmenstein nousee ylös sängystään kuin ammuttuna. Hän on yltä päältä hien peitossa, vaikka yö on kylmä. Hengitys tasoittuu vähitellen, kun hän huomaa nähneensä unta. Painajaista.
Friedrich katsoo vasemmalle puolelleen ja näkee tutun hahmon. Pimeydessäkin hän tunnistaa tuon vartalon, jonka hän on nyttemmin oppinut tuntemaan läpikotaisin. Helen Helmenstein nukkuu sikeästi, vieno hymy huulillaan. ”En sentään herättänyt häntä”, Friedrich ajattelee. Hän sivelee naisen tummaa tukkaa sormillaan, hellästi, jottei häiritsisi tämän unta.
Mutta nyt liikahtaa talon kolmas sielu. Siinä, miehen ja naisen välissä, makaa pieni, tuskin kahta kuukautta nähnyt mytty. Se on painautunut äitiään vasten, hakien turvaa ja lämpöä tämän ruumiista. Sen pienet kädet ottavat lujan otteen, pitäen kiinni vaikka maailma loppuisi.
Friedrich katselee näitä kahta elämänsä keskikohtaa. Joskus vuosia sitten, myös äskeisen painajaisen aikaan, hän oli uneksinut heistä. Jokaisena jäätävänä yönä vuorilla tai metsässä hän oli Kuvitellut mielessään tämän hetken, jona hän voisi sekä silittää vaimonsa hiuksia että katsella lapsensa liikkeitä. Se oli hänen unelmansa, muuta hän ei tarvinnut.
Hän rakastaa heitä enemmän, kuin mitään muuta tässä maailmassa.
Puhaltaen ilmaa nenänsä kautta ulos (ei kuitenkaan liian kovaa) hän vihdoin asettuu paikalleen vauvan ja naisen viereen. Siihen hän kuuluu. Hän katsoo vielä kerran kumpaakin, sulkee sitten silmänsä.
Mutta ei nuku rauhallisesti.
On kulunut yli vuosi siitä, kun Bergenin rannikko kaupunkia kohtasi sen historian pahin hyökkäys. Yhdessä yössä kolmannes kaupungin asukkaista sai surmansa ja loput saivat elinikäisiä arpia niin mieliinsä, kuin ruumiisiinsakin.
Mutta pahin ei tapahtunut, kiitos Lathaian ja muiden haltioiden, jotka tulivat erään kaupungin asukkaan, Friedrich Helmensteinin johdattamana, auttamaan näitä kuolevaisia. Verisen yön jälkeen joka ikinen vihollinen makasi kuolleena maassa ja Lathaia purjehti aamuauringon nousuun loppuine sotilaineen. Myös Friedrich sai lopulta sen, mitä oli yli kymmenen vuotta etsinyt: hän meni naimisiin Helen Timbertonin kanssa ja muutama kuukausi sitten he saivat ensimmäisen lapsensa.
Mutta kaupunki heidän ympärillään ei toipunut samaa vauhtia heidän kanssaan. Monet olivat menettäneet joko kotinsa, työnsä tai läheisensä tuona yönä, joten arkeen palaaminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Kuitenkin asukkaat purivat hampaansa yhteen ja aloittivat pitkän jälleenrakennus urakan. Sukulaiset ja naapurukset auttoivat toisiaan pääsemään jaloilleen ja jopa tuntemattomat auttoivat toisiaan. Kohdattuaan yhdessä tuon kauhujen yön he tunsivat suuren yhteisöllisyyden hengen asettuneen itseensä. Rikkaat tukivat omaisuudellaan köyhiä ja jopa varkaat tuntuivat olevan aloillaan. Myös Oliver Fritz, joka ennen oli tunnettu hyvin kitsaana miehenä, lupasi antaa jokaiselle talonsa menettäneelle velalliselleen lainansa anteeksi ja lykkäämään muiden, vähemmän kärsineiden maksupäivää. Tämä teko nostatti selvästi hänen mainettaan kansan keskuudessa, mikä taas auttoi häntä myöhemmin myymään lisää puutavaraa heille.
Hitaasti mutta varmasti kaupunki siis elpyi. Helmensteinien perheen kannalta vain liian hitaasti.
Friedrich oli pantannut loputkin vähäiset omaisuutensa lastiin, jonka nuo kaupunkiin hyökkääjät olivat upottaneet matkallaan kaupunkiin, kun taas Helenin suvun omaisuus oli mennyt pohjaan tämän veljen, Charlesin mukana. He olivat löytäneet väliaikaisen asunnon Tammilinnasta, Helenin suvun vanhasta talosta. Friedrich oli saanut töitä satamasta, jossa hän kymmenen muun kanssa korjasi tuhoutuneita varastorakennuksia. Palkka oli kehno, mutta kaupungin taloudellisen tilanteen huomio ottaen hän oli onnekas, kun oli ylipäätään saanut työtä. Pahimpana aikana, muutama kuukausi hyökkäyksen jälkeen, Helen oli päättänyt mennä itsekin töihin. Aluksi Friedrich oli vastustanut ajatusta, halusihan hän vaimonsa elävän mahdollisimman mukavasti, mutta oli lopulta taipunut päättäväisen naisen edessä. Niinpä Helen meni töihin palvelijaksi erääseen rikkaaseen sukuun, jonka omat palvelijat olivat kuolleet hyökkäyksessä. Hän joutui kuitenkin lopettamaan jo puolen vuoden jälkeen raskautensa takia, jolloin Friedrich oli melkein pakottanut hänet jäämään kotiin.
Nyt kesä oli taas tulossa, tosin yöt olivat vielä viileitä. Se toi kuitenkin mukanaan muutakin, kuin lisää lämpöä ja valoa. Kun työ oli kortilla kaupungissa ja maalla taas tarvittiin aina lisää ihmisiä, seurasi muuttovirta pois kaupungista sinne, missä oli tarjolla työtä ja ruokaa. Aluksi tämä nähtiin hyvänä asiana: ihmisethän saivat työtä ja ruokaa. Kun yhä useammat alkoivat jättää kaupungin, jotkut alkoivat pohtia, milloin muuttovirta loppuisi. Vastaus järkytti kaupungin rikkaat ja silmäätekevät: sille ei näyttänyt tulevan loppua. Kaupunki oli tyhjenemässä. Alkukevään ja kesän välillä yli neljännes oli jo jättänyt sen ja vauhti oli vain kiihtymässä. Kaupungin johtajat alkoivat pelätä, että kaupunki kuolisi kokonaan tai supistuisi pelkäksi varjoksi entisestään. Epätoivoisena yrityksenä he päättivät järjestää ilmaisen viljan ja leivän jaon ohjelman, sekä kiihdyttää uudelleenrakennusta palkkaamalla lisää työvoimaa. Tämä keino toimi: ensin muuttovirta hiljeni ja lopuksi pysähtyi kokonaan. Ilmainen leipä sai ihmiset pysymään kodeissaan, halusivathan monet pitää mieluummin ne kuin vaihtaa uuteen.
Friedrich ei ollut missään vaiheessa harkinnut muuttoa pois kaupungista, lähinnä siitä syystä, että hän tiesi Helenin vastustavan ajatusta. Hänen sukunsa oli elänyt Bergenissä jo yli kaksisataa vuotta ja hän itse oli kiintynyt siihen syvästi. Hän tunsi sen kadut ja talot miltei läpikotaisin ja niillä oli oma paikkansa hänen sydämessään. Siksi kaupungin kärsimykset olivat osuneet häneen pahemmin kuin Friedrichiin, jolle kaupungilla ei ollut samanlaista merkitystä, vaikka hän oli Helenin tapaan syntynyt siellä . Friedrichille Bergen oli muistomerkki hänen vanhempiensa kuolemasta, kun hän oli vasta kolmentoista. Siksi hän ei ollut muodostanut siihen samanlaista sidettä, kuin Helen. Jos Helen olisi ollut toista mieltä, olisi Friedrich mieluusti jättänyt kaupungin.
Nyt hän seisoi keskellä kaupungin sydäntä, sen torilla. Oli keskipäivä. Ilma oli aurinkoinen ja ihmiset olivat lähteneet taloistaan hoitamaan arkiaskareitaan. Kaikkialla hänen ympärillään he myivät ja ostivat kuten ennenkin, puhuivat kuka mistäkin. Lapset joko juoksentelivat jaloissa tai roikkuivat vanhempiensa lähettyvillä. Kauppiaat tarjoilivat antejaan ja ihmiset arvioivat heidän hintojaan. Kaikki kulki verkkaisesti eteenpäin.
Friedrich ei tuntenut kuuluvansa heihin. Joko se johtui niistä kymmenestä vuodesta, jotka hän oli sodassa viettänyt, tai sitten niistä muistoista, joissa hän selvisi varastelemalla ja kerjäämällä näillä samoilla kaduilla.
Kuten usein, nytkään hän ei vain kierrellyt katuja huvin vuoksi, vaan hänkin oli tullut myymään jotain – miekkansa.
Tämä ei ollut mikään helppo tehtävä hänelle. Perheen rahat olivat taas loppumassa, joten he joko joutuisivat myymään omaisuuttaan tai muuttamaan kadulle. Jälkimmäinen vaihtoehto ei tullut kysymykseen, joten jostain tulisi luovuttava. Lyhyen harkinnan jälkeen Helen oli ehdottanut Friedrichin miekkaa: sitä tuskin enää tarvittaisiin ja hyvät miekat menisivät aina kaupaksi.
Ensin Friedrich oli ollut vastahakoinen: miekka merkitsi hänelle enemmän, kuin mikään muu esine olisi merkinnyt. Valinnanvaraa ei kuitenkaan ollut.
Ja nyt hän seisoi torilla miekka huotrassaan. Hän piti kättään kahvalla ja muisteli kaikkia niitä kertoja, jona se oli pelastanut hänen henkensä.
Se todellakin oli hyvä miekka.
Mutta kuitenkin pelkkä miekka. Terästä ja vähän nahkaa, ei muuta. Se saisi mennä, jos se auttaisi hänen perhettään selviämään. Tämä olisi viimeinen kerta, kun se pelastaisi hänet.
Hän lähti kävelemään eteenpäin. Kaupungissa olisi varmasti monia, jotka ostaisivat miekan, mutta hän halusi myydä sen juuri tälle tietylle sepälle. Hänen nimensä oli Philip ja hän oli omalta osaltaan varmistanut, että hän ylipäätään tuli nyt myymään miekkaansa hänelle.
Friedrich käveli ihmisvirran läpi pienelle pajalle torin nurkalla. Äkkiä hänen eteensä nousi vankka puinen talo, jonka oven yläpuolella olevassa kyltissä luki: ”Philip Schwarzstein – seppä”
Hän koputti kahdesti ovessa roikkuvaa kolkutinta. Kului hetki ja sitten se aukeni narahtaen, paljastaen takaansa parrakkaan miehen kädessään vasara.
”Käykää peremmälle, arvon herra.” Mies sanoi. Hänen äänensä kuulosti karhealta.
Friedrich totteli käskyä ja astui sisään matalasta ovesta. Sisällä oli – kuten hän muistikin – tavattoman kuuma. Hän oli saapunut suureen huoneeseen, jonka keskellä paloi tulinen ahjo. Ahjon edessä oli alasin, puinen työpöytä välineineen ja vesisanko. Seinillä oli lisää sepäntyökaluja.
Melkein jokainen pinta oli enemmän tai vähemmän noen peitossa.
Paja ei Friedrichin silmissä ollut juurikaan muuttunut niistä ajoista, jolloin hän käyskenteli sen nurkissa autellen sen isäntää. Vanhempiensa kuoltua hän oli joutunut asumaan kadulla, kunnes naimaton ja lapseton Philip oli ottanut hänet siipensä suojiin. Tämä oli ruokkinut ja suojellut häntä osin siitä syystä, että toivoi tästä jatkajaa pajalleen ja osaksi säälistä tuota nälkiintynyttä orpoa kohtaan. Sepän ammatti ei kuitenkaan ollut kiinnostanut Friedrichiä, joka olikin lopulta liittynyt armeijaan. Miesten välit olivat jääneet hiukan huonoiksi tämän takia.
”Kuinka voin palvella, arvon herra?” Philip kysyi. Friedrich kääntyi hänen puoleensa katsoi noita harmaita, vuosien kuluttamia silmiä. Hän ei ilmeisesti tunnistanut häntä, mitä Friedrich oli osaltaan osannut odottaa. Philip oli jo vanha mies, mutta jaksoi näköjään vielä tehdä työtä.
Jatkajasta taas ei ollut tietoa.
”Hauska nähdä sinua taas, Philip.” Friedrich sanoi. Hän yritti pitää äänensä sopivan asiallisena, koska ei ollut varma, kauanko tältä menisi tunnistaa hänet.
Ainakaan hetkessä se ei tapahtunut, vaan Philip jäi tuijottamaan hänen kasvojaan, ikään kuin etsien sopivaa vastinetta niille menneisyydestä. Hetken oli hiljaista.
”Tunnenko minä sinut?” Hän kysyi hitaasti.
”Minä olen Friedrich Helmenstein.”
Philipin ilme kirkastui ensin hetkeksi, sitten synkkeni taas entistä pahemmaksi.
”Ai, niinpäs oletkin. En tunnistanutkaan sinua heti, outoa sinänsä.”
”Mitä tarkoitat?”
Philip ei vastannut heti, vaan käveli Friedrichin ohi ahjonsa luo. Siellä hän veti käteensä paksut, mustuneet hansikkaat, tarttui metallisiin pihteihin ja otti jotain hehkuvasta ahjosta. Se oli jokin metallinen esine, mutta kuumuuden takia oli vaikea sanoa, mikä. Philip piteli hehkuvaa kappaletta pihtien avulla hyvän matkan päässä itsestään samalla, kun alkoi takoa sitä vasarallaan. Friedrich katseli toimitusta hiljaa, antaen Philipille aikaa. Olihan heidän viimeisimmästä tapaamisestaan yli kymmenen vuotta. Lopulta tämä asetti metallinpalan takaisin ahjoon, riisui hanskansa ja kääntyi taas Friedrichiin.
”Tarkoitan, että en uskonut unohtavani kasvojasi pitkään aikaan, jos koskaan, mutta toisin kävi. Olit ajatuksissani vielä monta vuotta sen jälkeen, kun viimeksi näin sinut. Vuodet taisivat kuitenkin viedä lopulta voiton.”
Miesten välille lankesi hiljaisuus. Friedrichistä tuntui, että hänen tulisi sanoa jotain, mutta mieleen ei vain tullut mitään sopivaa. Philip, joka joskus oli ollut hänen elämänsä lähin ihminen, tuntui nyt etäiseltä, miltei yhdentekevältä.
Toisaalta hän taas tunsi velvollisuudekseen selittää tuolle miehelle, miksi hän oli jättänyt tämän ja liittynyt armeijaan. Kuitenkaan ei tuntunut löytyvän sanoja, jolla sanoa tämä.
”Oletko juuri saapunut kaupunkiin, vai kuljetko vain läpi?” Philip sanoi äkisti.
”Itse asiassa olen ollut täällä jo vuoden verran…”
”Ahaa? Komennettiinko sinut täkäläiseen varuskuntaan?”
”Ei… Minä, minä en enää ole armeijan palveluksessa.”
”Mikä sinut tänne sitten ajoi?” Philip kysyi kulmakarvojaan nostaen. Ele sai hänen silmänsä näyttämään hetkeksi oudon teräviltä.
”En tiedä, kai halusin vain tulla katsomaan, onko kaupunki vielä pystyssä.” Todellisuudessa Friedrichin syyt olivat hänelle itselleen päivänselvät, mutta jostain syystä hän ei tuntenut tarvetta kertoa niistä tuolle tavallaan puolitutulle miehelle.
”En ole nähnyt sinua ennen, vaikka sanoit olleesi täällä jo vuoden…”
”Ehkä oletkin, mutta et vain tunnistanut minua.”
”Ehkä… Mutta se ei selitä sitä, miksi sinä et ole tullut tapaamaan minua?”
”Minä… En vain keksinyt mitään syytä tulle tänne… Olen pahoillani.” Hän todella oli.
Philip vain hymähti itsekseen.
”No, mikäs minä olen sinua syyttämään. Itsepähän taisin olla osallisena siihen, miten asioiden lopulta kävi. Joka tapauksessa, nyt olen jo liian vanha kantamaan kaunaa sinulle. Voisitko jo vihdoin kertoa, miksi tulit tänne?”
Friedrich hämmästyi hiukan sitä kohtelua, jonka nyt sai. Tämä hänen edessään ei silmiään lukuun ottamatta muistuttanut juurikaan sitä tulisieluista miestä, jonka hän oli taakseen jättänyt. Tahtomattaan hänen mieleensä nousi kysymys, mitä tälle miehelle oli tapahtunut sitten viime näkemän. Jokin paljasti, ettei se ollut vain vanhuus.
”Tulin miekan takia.” Hän sanoi paljastamatta mitään epäilyistään.
”Tuonko?” Philip kysyi ja osoitti Friedrichin miekkaa, joka nojasi kevyesti tämän reittä vasten.
Friedrich nyökkäsi ja antoi miekan tälle. Philip tarttui siihen varmoin ottein ja veti terän hitaasti huotrastaan. Hän mittaili terää katseellaan, käänteli sitä ja veti sen lopulta kokonaan ulos. Ammattitaitoaan esitellen hän tarkisti sen suoruuden, tasapainon ja metallin laadun. Lopulta hän oli valmis antamaan tuomionsa.
”Mistä olet saanut tämän miekan?” Hän kysyi supistaen silmiään. Hänen äänensä kuulsi pelkkää ammatillista kiinnostusta.
”Sain sen palvelusaikanani eräältä upseerilta.” Friedrichin ääni taas paljasti muutakin, kuin hän halusi. Tämä sai Philipin mielenkiinnon nousemaan entisestään.
”Upseerilta? Muistatko suvun nimen?”
”En tiedä sitä, hän oli nimittäin kuollut, kun otin tuon hänen verisestä kädestään.”
Miehet katsoivat vaiti toisiaan.
”Tarkoitatko sinä…” Philip aloitti.
”En tappanut häntä.”
Tieto ilmeisesti rauhoitti Philipiä hiukan, vaikka Friedrich ei ollutkaan aivan varma, uskoiko tämä. Joka tapauksessa hän oli puhunut totta.
”Siihen liittyy tarina, jos haluat kuulla.” Hän jatkoi.
”Näyttääkö siltä, että minulla olisi kiire jonnekin?”
”Hyvä on, mutta meidän on parempi istuutua, sillä voin kai aloittaa siitä, kun lähdin täältä ensimmäisen kerran.”
Miehet istuutuivat, joskin Philip nosti ensin hehkuvan raudan ahjosta ja asetti sen vesisankoon. Sihinän lakattua hän sanoi: ”Parempi lopettaa työt tältä päivältä.”
Ja hymyili ystävällisesti.
Friedrich aloitti tarinansa kymmenen vuoden takaa, aikana, jolloin hän oli juuri lähdössä Bergenistä. Hän kertoi ensimmäisistä vuosistaan Keisarin palveluksessa, ensimmäisen taistelun huumasta ja muusta sellaisesta. Jotenkin hän tunsi velvollisuudekseen puhua näistä asioista Philipille, jota selvästi kiinnosti kuulla jotain tällaista. Hän ahmikin jokaisen sanan, jonka Friedrich vain suustaan päästi.
Lopulta, monien tuntien kuluttua, hän pääsi kohtaan, jossa oli saava miekkansa.
”Olin kuudetta vuottani sodassa örkkejä vastaan. Kesä oli jo kääntymässä syksyksi ja olimme onnistuneet ajamaan lauman ansaan erääseen solaan. Paikalliset kääpiöt – joista muutamat toimivat oppainamme – kertoivat nimenneensä sen ”Graz-a-norin” solaksi, mikä kuulemma käännettynä tarkoitti suunnilleen samaa, kuin ”Elävä kivi”. Nimi tuli lukuisista kivivyöryistä, joita siellä esiintyi.”
”Olimme siis saartaneet örkit sinne. Kenraalimme neuvottelivat ja päättivät lopulta hyökätä solaan, vaikka kääpiöt varoittivat heitä vyörymistä. Heidän sanansa jäi kuitenkin vaille huomiota.”
”Kuulostaa tyhmän ylpeydeltä minun korvissani.” Philip pisti väliin.
”No, osaksi kyllä. Toisaalta auguurimme olivat ennustaneet suurta voittoa ja heidän äänensä painoi kenraaliemme korvissa kääpiöitä enemmän.”
Philip hymähti äänekkäästi, melkein vihaisesti.
”Auguurit…” Hän sanoi. ”Minä tiedän niistä tarpeeksi ollakseni luottamatta niihin.”
”Kenraalimme eivät ilmeisesti olleet sinun tasollasi. Kuitenkin, hyökkäsimme solaan, minun rykmenttini etunenässä. Kaikki meni aluksi hyvin: örkit pakenivat syvemmälle solaan ja me seurasimme heitä sokeasti. Lopulta koko armeija oli yhtenä pitkänä letkana ahtaassa – tuskin viittäkymmentä metriä – leveässä kanjonissa.”
”Anna kun arvaan: kivivyöry hautasi puolet teistä?” Philip sanoi hiljaa.
Friedrichin katse kiersi hetken ympäri pajaa kiinnittymättä mihinkään erikoisemmin.
”Niin,” Hän jatkoi. ”Niin siinä kävi. Tosin örkit auttoivat hiukan: ne aiheuttivat vyöryjä pitkin solaa ja katkaisivat joukkomme moneen pieneen osaan. Moni kuoli, ennen kuin oli edes ehtinyt tarttua miekkaansa loppujen kohdatessa lauman villejä petoja, jotka juoksivat rinnettä alas huutaen keuhkojensa pohjalta. Voit varmaan kuvitella, millaista se oli.”
”Ei, en voi.” Philip sanoi ja hänen äänestään kuulsi aito empatia.
”Kuin ihmeenkaupalla olin selvinnyt vyörystä pelkillä naarmuilla, samoin muutama kymmenen lähintä miestäni. Kokosin heidät ympärilleni puolustamaan henkiämme, vaikka toivo oli käytännössä kuollut.
Örkit kävivät kimppuumme ukkosen voimalla: ne repivät ja hakkasivat kuin hullut. Me taas tapoimme niitä parhaamme mukaan, mutta niillä oli selvä ylivoima. Muista sotilaista ei kuulunut mitään.
Ja äkkiä näin sen: yksi niitä kirotuista juoksi suoraan minua kohti, kaksi kivistä kirvestä käsissään. Näin, kuinka se löi kaksi parasta miestäni alas kuin pahaiset pojat. Kun torjuin sen lyöntejä, tuntui, kuin käteni olisivat irronneet iskujen voimasta. Potkaisin olentoa polveen ja tähtäsin miekallani sen niskaan, mutta se ehti saada kirveensä väliin. Nyt se löi terää, joka katkesi kuin varpu kauhean iskun alla. Itse lensin kumoon. Heitin villiä kasvoihin kivellä, mutta se vain karjui ja lähti kävelemään luokseni. Se ei pitänyt kiirettä, vaan pikemminkin nautti tilanteesta. Käteni hapuili villisti jotain kättä pitempää, turhaan. Huomasin kuitenkin yhden vapaan miekan, tosin ulottumattomissani. Syöksyin sitä kohti örkki perässäni, saaden sen käteeni juuri ajoissa.
Nyt örkki oli valmistautunut tappoiskuun, jota se ei kuitenkaan koskaan saanut loppuun: eräs aliupseerini ampui sitä takaraivoon pistoolilla.”
”Hyvät aliupseerit ovat korvaamattomia, vai mitä?” Kysyi Philip hymyillen samalla hieman.
”Niin kai, valitettavasti hän kuoli samassa taistelussa hiukan myöhemmin.”
”Kuitenkin, tuolloin sain tuon miekan. Revin sen henkeni pitimiksi erään upseerin kädestä, joka epäonnekseen oli jäänyt kivivyöryn hautaamaksi (ei kuitenkaan kokonaan, minun onnekseni). Se on ollut minulla siitä lähtien.”
Philip katseli taas miekkaa ja siveli sen terää peukalollaan.
”Olet pitänyt tästä hyvää huolta: terä on melkein uuden veroinen, vaikka se on ollut sinulla vuosia.” Hän sanoi kunnioittavasti.
”Niin. Minä tavallaan kiinnyin siihen, kuinka oudolta se sitten kuulostaakaan.”
”Älä huoli, tiedän tunteen. Koen sitä tuon tuostakin työstäessäni jotain erityisen aikaa vievää esinettä. Sitä tehdessään tuntuu, kuin vuodattaisin palan sieluani siihen.”
”Ymmärrän. Huomaan kuitenkin, että olemme jutelleet jo kauan, vaikkemme läheskään tarpeeksi. Minun täytyy nyt mennä.”
”Älä suotta! Jää toki, niin juhlimme paluutasi oikein kunnolla! Minulla on varastossa vielä jonkin verran viiniä, vaikka siitä onkin ollut pula aina viime vuodesta lähtien.”
”Kiitos tarjouksesta, minä todella arvostan sitä. Minun täytyy kuitenkin mennä, aamulla on taas työntäyteinen päivä.”
”Hyvä on, hyvä on. Jääköön juomingit seuraavaan kertaan ja tulkoon se pian. Voit jättää miekkasi tänne: yritän löytää jostakin tarpeeksi rahaa huomiseksi, jotta saat siitä kunnollisen hinnan.”
”Kiitos vielä kerran kaikesta, Philip.”
Philip ja Friedrich nousivat samaan aikaan, kättelivät ja hyvästelivät vielä kerran.
Sitten pajan ovi sulkeutui ja Friedrich jäi yksin jo pimenevään yöhön. Hänelle oli jäänyt hiukan syyllinen olo siitä, ettei ollut kertonut Philipille Helenistä, mutta hän lohduttautui ajattelemalla, että voisi tutustuttaa heidät toisiinsa joskus toiste, kunhan sopiva hetki koittaisi.
Hän hengitti sisäänsä viileätä ilmaa. Aurinko oli laskenut hetki sitten ja kaduille oli laskeutumassa hiljainen rauha.
Friedrich lähti kävelemään kohti Tammilinnaa mieli kevyempänä, kuin aamulla.