Musta kaupunki
Lähetetty: Ke 01.10.2008 21:48
Saan usein kicksit jostakin, aivan yhtäkkiä, vaikkapa CMX:ää kullessani, tai lukiessani pörröä jstain armeijakirjasta, ja sitten on pakko kirjoittaa. Tämä on tämänhetkinen tuotos, ja tähän aion yrittää jatkaa muitakin inspiraationpuuskiani. Lukekaa, nauttikaa (kärsikää), ja kommentoikaa.
Prologi
Korkeat, harmaat rakennelmat kohosivat maasta, juurillaan niistä tippuneita kappaleita ja muuta rojua, jota oli varissut alas myös muista sodan runtelemista rakennuksista. Ne olivat kerran muodostaneet Furitesin kaupungin keskustan. Täällä oli ollut ihmisiä, ääniä… ja elämää. Nyt tämän joskus niin upean kaupungin talot olivat hädin tuskin muuta kuin tummia möhkäleitä raudasta ja betonista muodostuneen roskan seassa. Se oli pitkään ollut syrjässä maailmankaikkeuden tapahtumista, mutta siihen tulisi muutos. Furites tulisi olemaan taas tapahtumien keskellä. Kauheita asioita tulisi tapahtumaan ja kaupungissa kaikuisivat pian tuskan ja kärsimyksen äänet. Se tulisi kärsimään vielä kerran. Sota saapuisi tänne.
Ensimmäinen luku
7. Mekanisoitu
”Siirrä se tuonne!” ”Mitä sinä siellä teet, sinunhan pitäisi olla tuolla!” ja ”Helvetti, saakuli!” olivat tämän hetken eniten käytettyjä huudahduksia Keisarillisessa Oritheus III:nen 9:nen divisioonan 7:nessä mekanisoidussa jalkaväkikomppaniassa
Terry Bradfot huokaisi. Hirveä hössötys yhdestä raunioituneesta kaupungista. Koko komppania siirrettäisiin sinne linnoittautumaan jotain hyökkäystä vastaan, ketä muka kiinnosti sellainen vanha raunio? Antaisivat sininahkojen pitää se. Mitä väliä?
Terryä harmitti se, että kessun perkele oli käskenyt koko joukkueen pakata tavaransa, puhdistaa likaiset aseensa, varata mukaansa paljon muonaa ja tarvikkeita ja pakkautua tunkkaisiin Kimeeroihin, valmiina lähtöön. Nyt komppanian kaikki kolme plutoonaa, olivat ahtautuneet kuuteen Kimeeraan ja yhteen, joka oli varusteille.
Oikea syy oli, että Terryä jännitti. Olihan tmä sentään hänen ensimmäinen komennuksensa.
Pian lähtökäsky kävi ja 1. plutoonan toinen joukkue marssi kimeeroille, istuutui kuka minnekin, ja yritti saada mukavan asennon vaunun ahtaassa matkustustilassa. Terry itse seisoi kahden toverinsa välissä lähellä ohjaamon ovea, seinää vasten, valittaen selkäänsä, jota painoi johtonippu ja matkustustilan valokatkaisija.
9. divisioonan 7. mekanisoitu komppania muodostui kolmesta plutoonasta, joissa kussakin oli kaksi joukkuetta, jotka muodostuivat kymmenestä miehestä. Joka plutoonassa oli kaksi kimeeraa. Osastossa oli lisäksi panssariosasto, johon kuului kaksi Basiliskoa, ryhmä tiedustelijakävelijöitä, kaksi Hornankoiraa ja Leman Russin panssarivaunu.
Terryn joukkueeseen kuului kymmenen miestä. Terry oli joukkueen radisti.
Terry oli hiljainen, vähän kiusattukin kaveri, joka kuitenkin aina oli porukan mukana, ”maskottina”. Tämä oli hänen ensimmäinen operaationsa, joten Terry jännitti vähän. Hän kääntyi katsomaan penkillä istuvaa ystäväänsä, Kertiä, joka vaikutti myös hieman hermoilevan. Kert oli krenatööri, ja hänen aseensa oli pistetty varustekimeeraan muiden raskaampien aseiden kanssa.
Kert käänsi katsettaan, ja se kohtasi Terryn. He hymyilivät toisilleen.
Joukkueen pellet , Brad ja Marty vaihtoivat juomia, ja ölisivät, että he tulisivat "ajamaan kaikki likaiset, keisarinhylkäämät kalanaamat koko planeetalta"
Terry katsahti ryhmän arpinaamaiseen kersanttiin, joka istui lähellä ovea, yhtä jäyhäilmeisenä kuin ennenkin. Tai mikä ihme se oli että mies hymyili harvoin, kun mietti mitä hän oli joutunut kokemaan.
Kersantti Hatcher tuli 8:nesta Oritheuslaisesta armeijasta, joka oli tuhoutunut melkein kokonaan eräässä Örkkejä vastaan käydyssä sodassa. Hän oli hyvä sotilas, mutta hän ei ollut johtaja-ainesta. Hatcher oli päässyt kersantiksi vain, koska oli niiden viimeisten kymmenien joukossa, jotka olivat selvinneet kampanjasta. Hän oli hiljainen mies, ja teki aina velvollisuutensa, vaikka ei siitä pitäisikään. Joukkue kunnioitti häntä, ja totteli häntä, vaikka hän ei aina osannutkaan pitää kuria.
Terry katsoi menosuuntaan tähystysluukusta. Furites näkyi jo, näinkin kauas. Sen mustat, raunioituneet keskustan pilvenpiirtäjät kohosivat maasta keskelle aavikkoa. Se oli ainoita maamerkkejä kymmenien kilometrien säteellä. Ehkä se johtui vain ensimmäisen komennuksen aiheuttamasta jännityksestä, mutta Terrystä se tuntui uhkaavalta. Hänestä tuntui ikävästi siltä, että siellä tapahtuisi ikäviä.
To be continued...
Prologi
Korkeat, harmaat rakennelmat kohosivat maasta, juurillaan niistä tippuneita kappaleita ja muuta rojua, jota oli varissut alas myös muista sodan runtelemista rakennuksista. Ne olivat kerran muodostaneet Furitesin kaupungin keskustan. Täällä oli ollut ihmisiä, ääniä… ja elämää. Nyt tämän joskus niin upean kaupungin talot olivat hädin tuskin muuta kuin tummia möhkäleitä raudasta ja betonista muodostuneen roskan seassa. Se oli pitkään ollut syrjässä maailmankaikkeuden tapahtumista, mutta siihen tulisi muutos. Furites tulisi olemaan taas tapahtumien keskellä. Kauheita asioita tulisi tapahtumaan ja kaupungissa kaikuisivat pian tuskan ja kärsimyksen äänet. Se tulisi kärsimään vielä kerran. Sota saapuisi tänne.
Ensimmäinen luku
7. Mekanisoitu
”Siirrä se tuonne!” ”Mitä sinä siellä teet, sinunhan pitäisi olla tuolla!” ja ”Helvetti, saakuli!” olivat tämän hetken eniten käytettyjä huudahduksia Keisarillisessa Oritheus III:nen 9:nen divisioonan 7:nessä mekanisoidussa jalkaväkikomppaniassa
Terry Bradfot huokaisi. Hirveä hössötys yhdestä raunioituneesta kaupungista. Koko komppania siirrettäisiin sinne linnoittautumaan jotain hyökkäystä vastaan, ketä muka kiinnosti sellainen vanha raunio? Antaisivat sininahkojen pitää se. Mitä väliä?
Terryä harmitti se, että kessun perkele oli käskenyt koko joukkueen pakata tavaransa, puhdistaa likaiset aseensa, varata mukaansa paljon muonaa ja tarvikkeita ja pakkautua tunkkaisiin Kimeeroihin, valmiina lähtöön. Nyt komppanian kaikki kolme plutoonaa, olivat ahtautuneet kuuteen Kimeeraan ja yhteen, joka oli varusteille.
Oikea syy oli, että Terryä jännitti. Olihan tmä sentään hänen ensimmäinen komennuksensa.
Pian lähtökäsky kävi ja 1. plutoonan toinen joukkue marssi kimeeroille, istuutui kuka minnekin, ja yritti saada mukavan asennon vaunun ahtaassa matkustustilassa. Terry itse seisoi kahden toverinsa välissä lähellä ohjaamon ovea, seinää vasten, valittaen selkäänsä, jota painoi johtonippu ja matkustustilan valokatkaisija.
9. divisioonan 7. mekanisoitu komppania muodostui kolmesta plutoonasta, joissa kussakin oli kaksi joukkuetta, jotka muodostuivat kymmenestä miehestä. Joka plutoonassa oli kaksi kimeeraa. Osastossa oli lisäksi panssariosasto, johon kuului kaksi Basiliskoa, ryhmä tiedustelijakävelijöitä, kaksi Hornankoiraa ja Leman Russin panssarivaunu.
Terryn joukkueeseen kuului kymmenen miestä. Terry oli joukkueen radisti.
Terry oli hiljainen, vähän kiusattukin kaveri, joka kuitenkin aina oli porukan mukana, ”maskottina”. Tämä oli hänen ensimmäinen operaationsa, joten Terry jännitti vähän. Hän kääntyi katsomaan penkillä istuvaa ystäväänsä, Kertiä, joka vaikutti myös hieman hermoilevan. Kert oli krenatööri, ja hänen aseensa oli pistetty varustekimeeraan muiden raskaampien aseiden kanssa.
Kert käänsi katsettaan, ja se kohtasi Terryn. He hymyilivät toisilleen.
Joukkueen pellet , Brad ja Marty vaihtoivat juomia, ja ölisivät, että he tulisivat "ajamaan kaikki likaiset, keisarinhylkäämät kalanaamat koko planeetalta"
Terry katsahti ryhmän arpinaamaiseen kersanttiin, joka istui lähellä ovea, yhtä jäyhäilmeisenä kuin ennenkin. Tai mikä ihme se oli että mies hymyili harvoin, kun mietti mitä hän oli joutunut kokemaan.
Kersantti Hatcher tuli 8:nesta Oritheuslaisesta armeijasta, joka oli tuhoutunut melkein kokonaan eräässä Örkkejä vastaan käydyssä sodassa. Hän oli hyvä sotilas, mutta hän ei ollut johtaja-ainesta. Hatcher oli päässyt kersantiksi vain, koska oli niiden viimeisten kymmenien joukossa, jotka olivat selvinneet kampanjasta. Hän oli hiljainen mies, ja teki aina velvollisuutensa, vaikka ei siitä pitäisikään. Joukkue kunnioitti häntä, ja totteli häntä, vaikka hän ei aina osannutkaan pitää kuria.
Terry katsoi menosuuntaan tähystysluukusta. Furites näkyi jo, näinkin kauas. Sen mustat, raunioituneet keskustan pilvenpiirtäjät kohosivat maasta keskelle aavikkoa. Se oli ainoita maamerkkejä kymmenien kilometrien säteellä. Ehkä se johtui vain ensimmäisen komennuksen aiheuttamasta jännityksestä, mutta Terrystä se tuntui uhkaavalta. Hänestä tuntui ikävästi siltä, että siellä tapahtuisi ikäviä.
To be continued...