40.000 Taistelu kunniasta osa 1 Tarina
Lähetetty: Pe 17.10.2008 23:00
SADEMETSÄN VÄIJYTYS ensimmäinen luku
Syvällä sademetsässä oli hiljaista, kuu loisti kirkkaana korkeiden puiden latvoissa. Hiljaisuus alkoi vaivuttaa rivimiehet epätoivoon. Ajatellen seuraavasta puskasta esiintyvää hirviötä... Mikä tahansa saattaisi yllättää komppanian joka jo niin vaurioitunut oli. He liikkuivat sumussa hiljaa kiväärit valmiina pistämään ja ampumaan yllättäjän, jos sellaista edes olisi.
Tavallinen rivi mies komppaniassa nimeltä Jack Aubrey pelkäsi yhtä paljon kuin komppanian päällikkö ja muut rivimiehet. Päiviä. Päiviä he olivat taistelleet ilman muuta evästä kuin sademetsien mullissa myllertävät inhottavat madot joita harva uskaltautui maistamaan. Jack ei syönyt eikä nukkunut yöllä. Nyt oli kuitenkin yö, ja kävelivät hiljaa kuin enkelit helvetissä. Jack oli ystävystynyt yhden rivimiehen kanssa jonka nimi oli Lynden-John Fry jota kaikki kutsuivat kuitenkin Loyksi. hän oli hiukan vanhempi kuin Jack, ja siksi kokeneempi, karskimpi ja rohkeampi. Koko komppania oli yhdessä ryhmässä pysytellen edelleen varjoissa kävellen, hypellen yli mutaisten purojen ja kiroavan hiljaa kun eksoottinen hyonteinen pisti tai puri. 23 miestä kuun valossa, 23 pelkoa mielessä.
"Hitto että täällä on kylmä!" Loy tiuskaisi kuiskaten. "joo, pakkasen puolella. Mutta se ei minua eniten hulestuta" Jack sanoi viimeisen lauseen miltei kuulumattomalla äänellä, mutta päällikkö kuuli tämän " Älä huoli poika... Sota on pian ohi" - Selvä kapu" Jack lisäsi rohkaisevasti itselleen ja kapteenille. Kun he olivat kävelleet syvällä sademetsässä noin kaksi tuntia, he kuulivat jotain: Tuuli tuiversi oksiin, pensaat ja puut kahisivat. Se sai miehien niskakarvat pystyyn. "Ne ovat täällä" joku sanoi ja latasi aseensa. Muutkin tekivät niin tyhjä ja pelokas ilme kasvoillaan. Yksi mies kuuli ja näki vilauksen jostain vaaleasta puskassa. Mies käveli hiljaa kenenkään kiinnittämättä huomiota häneen koska olivat niin keskittyneitä toiselle puolelle polkua, ja viimein hän oli puskalla.
Aavemainen jännitys lankesi mieheen eikä mies tajunnut miksi hän oli uteliaasti halunnut tulla puskalle. Jonkin olennon silmä oli puskassa hirvittävästi, räpäyttämättä katsoi sotilasta. Sotilas aikoi perääntyä muttei ehtinyt. Kynnet repivät miehen toisten edessä palasiksi ja veri valui lammikkoon hirviön leukaa ja käsiä pitkin. Sitten se heitti maahan sen mitä miehestä oli jäljellä ja astui pää edellä kuun valoon. Miehien kauhuksi siinä seisoi täysi kasvuinen miehen niittäjä, raatelija, kaiken syöjä... Tyranid olento.
Miehet alkoivat herätä lumouksestaan ja sitten kapteeni huusi: "pitäkää hitto vie asemanne! tulittakaa!" Miehet kauhuissaan painoivat liipaisimesta ja tulittivat kaiken mitä aseesta lähti. Adrealiini virtasi jokaisen sotilaan suonissa niin kuin jackin, joka oli hajaantunut muun komppanian kanssa sivuille tulittamaan tyranidia joka oli nyt jo raadellut kaksi miestä. " Vatsaan ei selkään!" Joku huusi mutta Jack ei tunnistanut kuka. Vihdoin tyranid kuoli, kaatui. Miehet lähestyivät tätä tappokonetta varoen ja hitaasti. Metsässä oli hiljaista. " Raskaasti aseistettu, paljon voimaa, ei ihme ettei se kuollut vähästä..." Loy sanoi. He hautasivat kuolleet nopeasti ja liikkuivat sitten nopeasti läheiseen solaan ja jäivät sinne lepäämään.
"Tehtävänne on helppo... Teidän täytyy vain kulkea samemetsän läpi toiselle puolelle kunnes teille annetaan lisää käskyjä... Vai muka helppo?" jack ajatteli mielessään.
Seuraavana päivänä Jack heräsi ääniin, jotka eivät suinkaan olleet hirviöiden vaan ystäviensä. Hän muisti vasta hetken kuluttua, mitä eilen yöllä oli tapahtunut. Hänen ystävänsä laittoivat reppuja selkäänsä, niinpä Jack teki niin myös. Tunnelma ei ollut hilpeä, hilpeämpää olisi ollut palavalla hautausmaalla... " No niin miehet. meidän täytyy lähteä" Kapteeni kuulutti.
Niin kaksikymmentäyksi miestä lähti kulkemaan aseet olalla solasta pois. Matka kesti tunnin tai pari.
Solan suulla, kallioiden auetessa, oli taas samanlaista viidakkoa kuin solan toisella suulla. Tällä kertaa he eivät ehtineet pitkälle kun kuului kaksi laukausta... kaksi tömäystä kertoi miehille että Kaksi miestä oli kuollut. " Alaaas!, Alas! Puiden taakse piiloon!" kapteeni huusi. Laukauksia kuului kymmeniä ja niin kuoli taas muutama cadialainen. Kolmekymmentä vahvaa Tyranidia oli tulossa tänne päin... Jack näki kaiken hidastettuna ja näki ystäviensä kaatuvan... Hän itse kaatui myös muttei luodista, vaan joku vahvempi ja rohkeampi oli tönäissyt hänet maahan...
Viimeinen asia minkä hän näki oli sinipanssaroituja miehiä tulittamassa vahvoilla aseillaan Tyranideja. Hirviöt kuolivat mutta muutama pääsi pakoon. Hän pyörtyi.
KUOLLUT KAUPUNKI toinen luku
Jack heräsi meluun ja huutoon. Tyranidit olivat hyökänneet salaa pataljoonilla aamulla.
Hän nousi äkkiä, otti ensimmäisen aseen vierestään ja lähti juoksemaan. Hän ei tiennyt mitä oli tapahtunut yöllä, hän ei tiennyt missä hänen toverinsa olivat, hän tiesi vain että hän juoksi taistelun tiimellyksessä. Jack huomasi nyt, muttei pitänyt tärkeänä, että juuri space marinet olivat pelastaneet hänet. Hän tunsi kiitollisuutta heitä kohtaan.
Hän hyppäsi yli kuolleiden ruumiiden ja asettui viidakkoon raunioituneen, räjähtäneen talon perustuksiin katsomaan taistelua sivulta. Jack katsoi asettaan: Sniper oli hänen kädessään ja odotti kuin komennusta. "Hah! tällä voin auttaa toisia ilman että minua huomataan." Hän asettui raunioituneelle ikkunalle ja tähtäsi.
Nyt hän vasta huomasi, että he olivat kulkeneet hylättyyn kaupunkiin. Enää hänen ei tarvinnut kulkea viidakoissa.
Sormi liukui liipasimelle ja silmä tähtäimelle kunnes hän haki kohteen: Aavemainen tunnelma ja laulu syöksähtivät taistelutantereelle kun jättimäinen Tyranid Carnifex syöksähti kiljuen ja karjuen raunioituneen kerrostalon läpi tuhoen space marineiden tankkeja ja koneita. Jack ei tiennyt mikä oli olennon arin kohta mutta tähtäsi suuhun kun tämä avasi sen. Jack ampui ja olento rääkäisi, kaatui tappaen omiaan, kuollen itsekin. Taistelu ei ollut vielä loppu sillä muut olennot alkoivat olla yhä veren himoisempia.
Aseet lauloivat. Maassa lojui raajoja, ja ruumiita. Jack juoksi taistelu tantereelle tappaen niin monta kuin kykeni. Enimmäkseen hän lojui kiven takana ampuen tarkasti Tyranideja hokien: "pian se loppuu, pian se loppuu."
"Hei sinä! tänne!" joku marine huusi ja ampui samalla. Jack totteli ja juoksi silloin kun ei tulitettu niin paljon. Hän juoksi rakennukselle juuri ennen kuin se kivi missä hän oli ollut, räjähti.
" Mitä?" Hän läähätti. "Mitä nyt?" - Meillä on sinulle tehtävä." Marine sanoi. "Näetkö tämän?" Ja näytti jotain laitetta mitä Jack ei tunnistanut. "Tämä, räjäyttää nuo rakennukset tuolla", Hän osoitti kahta kerrostaloa sadan metrin päässä. "Niin, että ne sortuvat tyranidien päälle, eikä niitä pääse tulemaan enää lisää"
LISÄÄ TULOSSA!
Syvällä sademetsässä oli hiljaista, kuu loisti kirkkaana korkeiden puiden latvoissa. Hiljaisuus alkoi vaivuttaa rivimiehet epätoivoon. Ajatellen seuraavasta puskasta esiintyvää hirviötä... Mikä tahansa saattaisi yllättää komppanian joka jo niin vaurioitunut oli. He liikkuivat sumussa hiljaa kiväärit valmiina pistämään ja ampumaan yllättäjän, jos sellaista edes olisi.
Tavallinen rivi mies komppaniassa nimeltä Jack Aubrey pelkäsi yhtä paljon kuin komppanian päällikkö ja muut rivimiehet. Päiviä. Päiviä he olivat taistelleet ilman muuta evästä kuin sademetsien mullissa myllertävät inhottavat madot joita harva uskaltautui maistamaan. Jack ei syönyt eikä nukkunut yöllä. Nyt oli kuitenkin yö, ja kävelivät hiljaa kuin enkelit helvetissä. Jack oli ystävystynyt yhden rivimiehen kanssa jonka nimi oli Lynden-John Fry jota kaikki kutsuivat kuitenkin Loyksi. hän oli hiukan vanhempi kuin Jack, ja siksi kokeneempi, karskimpi ja rohkeampi. Koko komppania oli yhdessä ryhmässä pysytellen edelleen varjoissa kävellen, hypellen yli mutaisten purojen ja kiroavan hiljaa kun eksoottinen hyonteinen pisti tai puri. 23 miestä kuun valossa, 23 pelkoa mielessä.
"Hitto että täällä on kylmä!" Loy tiuskaisi kuiskaten. "joo, pakkasen puolella. Mutta se ei minua eniten hulestuta" Jack sanoi viimeisen lauseen miltei kuulumattomalla äänellä, mutta päällikkö kuuli tämän " Älä huoli poika... Sota on pian ohi" - Selvä kapu" Jack lisäsi rohkaisevasti itselleen ja kapteenille. Kun he olivat kävelleet syvällä sademetsässä noin kaksi tuntia, he kuulivat jotain: Tuuli tuiversi oksiin, pensaat ja puut kahisivat. Se sai miehien niskakarvat pystyyn. "Ne ovat täällä" joku sanoi ja latasi aseensa. Muutkin tekivät niin tyhjä ja pelokas ilme kasvoillaan. Yksi mies kuuli ja näki vilauksen jostain vaaleasta puskassa. Mies käveli hiljaa kenenkään kiinnittämättä huomiota häneen koska olivat niin keskittyneitä toiselle puolelle polkua, ja viimein hän oli puskalla.
Aavemainen jännitys lankesi mieheen eikä mies tajunnut miksi hän oli uteliaasti halunnut tulla puskalle. Jonkin olennon silmä oli puskassa hirvittävästi, räpäyttämättä katsoi sotilasta. Sotilas aikoi perääntyä muttei ehtinyt. Kynnet repivät miehen toisten edessä palasiksi ja veri valui lammikkoon hirviön leukaa ja käsiä pitkin. Sitten se heitti maahan sen mitä miehestä oli jäljellä ja astui pää edellä kuun valoon. Miehien kauhuksi siinä seisoi täysi kasvuinen miehen niittäjä, raatelija, kaiken syöjä... Tyranid olento.
Miehet alkoivat herätä lumouksestaan ja sitten kapteeni huusi: "pitäkää hitto vie asemanne! tulittakaa!" Miehet kauhuissaan painoivat liipaisimesta ja tulittivat kaiken mitä aseesta lähti. Adrealiini virtasi jokaisen sotilaan suonissa niin kuin jackin, joka oli hajaantunut muun komppanian kanssa sivuille tulittamaan tyranidia joka oli nyt jo raadellut kaksi miestä. " Vatsaan ei selkään!" Joku huusi mutta Jack ei tunnistanut kuka. Vihdoin tyranid kuoli, kaatui. Miehet lähestyivät tätä tappokonetta varoen ja hitaasti. Metsässä oli hiljaista. " Raskaasti aseistettu, paljon voimaa, ei ihme ettei se kuollut vähästä..." Loy sanoi. He hautasivat kuolleet nopeasti ja liikkuivat sitten nopeasti läheiseen solaan ja jäivät sinne lepäämään.
"Tehtävänne on helppo... Teidän täytyy vain kulkea samemetsän läpi toiselle puolelle kunnes teille annetaan lisää käskyjä... Vai muka helppo?" jack ajatteli mielessään.
Seuraavana päivänä Jack heräsi ääniin, jotka eivät suinkaan olleet hirviöiden vaan ystäviensä. Hän muisti vasta hetken kuluttua, mitä eilen yöllä oli tapahtunut. Hänen ystävänsä laittoivat reppuja selkäänsä, niinpä Jack teki niin myös. Tunnelma ei ollut hilpeä, hilpeämpää olisi ollut palavalla hautausmaalla... " No niin miehet. meidän täytyy lähteä" Kapteeni kuulutti.
Niin kaksikymmentäyksi miestä lähti kulkemaan aseet olalla solasta pois. Matka kesti tunnin tai pari.
Solan suulla, kallioiden auetessa, oli taas samanlaista viidakkoa kuin solan toisella suulla. Tällä kertaa he eivät ehtineet pitkälle kun kuului kaksi laukausta... kaksi tömäystä kertoi miehille että Kaksi miestä oli kuollut. " Alaaas!, Alas! Puiden taakse piiloon!" kapteeni huusi. Laukauksia kuului kymmeniä ja niin kuoli taas muutama cadialainen. Kolmekymmentä vahvaa Tyranidia oli tulossa tänne päin... Jack näki kaiken hidastettuna ja näki ystäviensä kaatuvan... Hän itse kaatui myös muttei luodista, vaan joku vahvempi ja rohkeampi oli tönäissyt hänet maahan...
Viimeinen asia minkä hän näki oli sinipanssaroituja miehiä tulittamassa vahvoilla aseillaan Tyranideja. Hirviöt kuolivat mutta muutama pääsi pakoon. Hän pyörtyi.
KUOLLUT KAUPUNKI toinen luku
Jack heräsi meluun ja huutoon. Tyranidit olivat hyökänneet salaa pataljoonilla aamulla.
Hän nousi äkkiä, otti ensimmäisen aseen vierestään ja lähti juoksemaan. Hän ei tiennyt mitä oli tapahtunut yöllä, hän ei tiennyt missä hänen toverinsa olivat, hän tiesi vain että hän juoksi taistelun tiimellyksessä. Jack huomasi nyt, muttei pitänyt tärkeänä, että juuri space marinet olivat pelastaneet hänet. Hän tunsi kiitollisuutta heitä kohtaan.
Hän hyppäsi yli kuolleiden ruumiiden ja asettui viidakkoon raunioituneen, räjähtäneen talon perustuksiin katsomaan taistelua sivulta. Jack katsoi asettaan: Sniper oli hänen kädessään ja odotti kuin komennusta. "Hah! tällä voin auttaa toisia ilman että minua huomataan." Hän asettui raunioituneelle ikkunalle ja tähtäsi.
Nyt hän vasta huomasi, että he olivat kulkeneet hylättyyn kaupunkiin. Enää hänen ei tarvinnut kulkea viidakoissa.
Sormi liukui liipasimelle ja silmä tähtäimelle kunnes hän haki kohteen: Aavemainen tunnelma ja laulu syöksähtivät taistelutantereelle kun jättimäinen Tyranid Carnifex syöksähti kiljuen ja karjuen raunioituneen kerrostalon läpi tuhoen space marineiden tankkeja ja koneita. Jack ei tiennyt mikä oli olennon arin kohta mutta tähtäsi suuhun kun tämä avasi sen. Jack ampui ja olento rääkäisi, kaatui tappaen omiaan, kuollen itsekin. Taistelu ei ollut vielä loppu sillä muut olennot alkoivat olla yhä veren himoisempia.
Aseet lauloivat. Maassa lojui raajoja, ja ruumiita. Jack juoksi taistelu tantereelle tappaen niin monta kuin kykeni. Enimmäkseen hän lojui kiven takana ampuen tarkasti Tyranideja hokien: "pian se loppuu, pian se loppuu."
"Hei sinä! tänne!" joku marine huusi ja ampui samalla. Jack totteli ja juoksi silloin kun ei tulitettu niin paljon. Hän juoksi rakennukselle juuri ennen kuin se kivi missä hän oli ollut, räjähti.
" Mitä?" Hän läähätti. "Mitä nyt?" - Meillä on sinulle tehtävä." Marine sanoi. "Näetkö tämän?" Ja näytti jotain laitetta mitä Jack ei tunnistanut. "Tämä, räjäyttää nuo rakennukset tuolla", Hän osoitti kahta kerrostaloa sadan metrin päässä. "Niin, että ne sortuvat tyranidien päälle, eikä niitä pääse tulemaan enää lisää"
LISÄÄ TULOSSA!