40k: Päivänpaiste
Lähetetty: Su 30.03.2003 11:49
Yhtämittainen pimeys, ainainen pelko. Kuolevien ja haavoittuneiden huutojen kammottava kuoro. Kaduilla ikuinen taistelu elämästä ja kuolemasta. Pimeyden kansa rakentamassa ruumiiden alttaria jumalalleen. Tälläinen on Comorragh, kuoleman kaupunki. Jokainen keisarin mies joka sanoo käyneensä helvetissä ja palanneensa ei ole viettänyt aikaa Comorraghin uumenissa, maailman saavuttamattomissa.
Hyökkäykset olivat lisääntyneet sektorillamme. Minut määrättiin juuri värvätyn rykmentin upseeriksi. Muistan kuinka katsoin lähtöpäivän marssia, ja muistan kuinka itkin jossakin helvetillisen viidakon syvyydessä komppaniani huvettua vajaaksi ryhmäksi. Olin nähnyt satojen, kuullut tuhansien kuolemat. Rykmentti oli hävinnyt kuin ilmaan, haamuja metsästäessä. Ne tulivatkin viidakosta, kuin haamut, syöksyivät tappaen ja mukanaan vieden, hävitäkseen vain takaisin yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Ja niin eräänä päivänä ne löysivät minutkin, tiedusteluretkellä. Tulivat ja ennenkuin ehdin huomata minut oli nostettu aluksen kannelle ja vilkaisin ihmisen maailmaa viimeisen kerran.
Heräsin kovalta kivilattialta, pimeydessä. Toverini löysin vierestäni kituvina, silvottuina, kuoleina. Tein heille viimeisen palveluksen ja romahdin vankilani lattialle. Elin horroksessa, puoliksi kuolleena, puoliksi elävänä. Toivoin kuolemaa, mutta jokin minussa esti sen syliin hakeutumista. Sitten ne tulivat hakemaan minua, veivät läpi pitkien tunnelien, vankiloiden labyrintin. Näin kuolemaa ja kärsimystä enemmän kuin olin kuvitellut ihmiselle mahdolliseksi. Epäonnekseni en ollut vielä nähnyt edes kaiken tuossa paikassa pesivän kärsimyksen pintaa.
En tiedä mitä minulle tehtiin, mutta jotenkin selvisin. Minut vietiin taikasin selliini, tai ainakin sieltä minä heräsin. Ja silloin hän oli ilmestynyt sinne. Kidutettu, mutta samalla kaunis. Muukalainen. Jokainen koulutettu soluni käski vihaamaan häntä, mutta jokin salaperäinen esti minua. Vakaasta tarkoituksestani huolimatta en pystynyt. Ja niin lankesin, ja tämä kaikki kävi minulle katkerammaksi kuin olisin koskaan voinut minulle kuvitella käyvän, henkeni menetys olisi vain pieni puro kuohuntani rinnalla.
Minä olin selviytynyt, minut oli valittu taistelemaan areenalle. Vankiloissa kiersi huhuja, tapaamani sotilaat kertoivat päivittäisistä teurastuksista, joiden päätteeksi muukalaiset syöksyivät selviytyjien kimppuun, teurastaen mielipuolisesti kaikki tielleen osuvat. Areena oli valtava, sen keskellä suuri kenttä, jolle meidät talutettiin. Ne antoivat meille aseet ja pakenivat mielipuolisesti nauraen. Portit avattiin. Hirvittävät laumat toinen toistaan kauhistuttavampia olentoja syöksyi pimeydestä. Ja silloin tajusin mikä hän oli. Hän oli taistelija, suojeli minua, teurasti petoja muodostaen kiilan niiden hyökkäykseen. Ja sitten vangitsijamme tulivat, lentävillä aluksillaan, kieppuivat kentän ympärillä kuin tanssien, teurastaen kaiken vasteen tulevan.
Äkisti, kuin taikasanan voimasta, kaikki pysähtyi. Hahmo nousi korkealle parvelle, kaikki oli ohitse. Portit avattiin taas ja pakenimme niiden armahtavaan suojaan, turvalliseen vankilaamme. Se oli ensimmäinen yöni Comorraghissa. Minut pelastanut muukalainen nukkui, mutta minä en pystynyt. Kuuntelin kaupungin ääniä, kuolemaa. Sinä päivänä kuolema oli todella tullut minulle tutuksi, näyttänyt kalpeat kasvonsa.
Taisteluja. Hukkumista vereen. Sitä olivat seuraavat päivät. Mutta samalla elämä puhkesi minussa. Tutuistuin häneen, hän sanoi minulle jotain, uskon että se oli hänen nimensä. Sen suljen sydämeeni maailman loppuun saakka. Kuolema, sen haju, sen näky, se yhdisti meitä tässä kaupungissa. Hänen kosketuksensa sai vavistukset käymään koko kehoni läpi. Aurinko paistoi ylleni, elämä hymyili, viimeisen kerran, hyvästellen.
Vankilan ovet avautuivat. Me vangit juoksimme. Juoksimme, valoa tunnelin päässä! Voi kuinka sokea olin, voi kuinka minun olisi pitänyt hillitä askeliani, etten olisi kompastunut. Ulos me kuitenkin pääsimme, ja sinne jäimme. Ne tulivat taivaalta, kirkuen, raivoten, teurastaen. Pakenin sokeasti, kadotin hänet. Kierin jätteissä, ryömin viemäreissä, selviydyin. Ja äänten rauhoituttua, nousin taas takaisin ylös, maanpinnalle, helvettiin. Kuolleet olivat valloittaneet kaupungin, niitä lojui kadut täynnä. Etsin, raivosin itselleni ja vihdoin, löysin. Siellä hän roikkui, keskellä aukiota, ristiin naulittuna, silvottuna ja kuolleena. Siihen ristin ääreen minä kyyristyin, itkin, eikä minua häiritty. Maailma ympärilläni pysähtyi. Ja niin tajusin, kuolema, se oli antanut minulle kaiken, ja nyt se tuli noutamaan kaiken antamansa korkojen kera.
Kuolema, luulin että olit vapahtajani.
Hyökkäykset olivat lisääntyneet sektorillamme. Minut määrättiin juuri värvätyn rykmentin upseeriksi. Muistan kuinka katsoin lähtöpäivän marssia, ja muistan kuinka itkin jossakin helvetillisen viidakon syvyydessä komppaniani huvettua vajaaksi ryhmäksi. Olin nähnyt satojen, kuullut tuhansien kuolemat. Rykmentti oli hävinnyt kuin ilmaan, haamuja metsästäessä. Ne tulivatkin viidakosta, kuin haamut, syöksyivät tappaen ja mukanaan vieden, hävitäkseen vain takaisin yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Ja niin eräänä päivänä ne löysivät minutkin, tiedusteluretkellä. Tulivat ja ennenkuin ehdin huomata minut oli nostettu aluksen kannelle ja vilkaisin ihmisen maailmaa viimeisen kerran.
Heräsin kovalta kivilattialta, pimeydessä. Toverini löysin vierestäni kituvina, silvottuina, kuoleina. Tein heille viimeisen palveluksen ja romahdin vankilani lattialle. Elin horroksessa, puoliksi kuolleena, puoliksi elävänä. Toivoin kuolemaa, mutta jokin minussa esti sen syliin hakeutumista. Sitten ne tulivat hakemaan minua, veivät läpi pitkien tunnelien, vankiloiden labyrintin. Näin kuolemaa ja kärsimystä enemmän kuin olin kuvitellut ihmiselle mahdolliseksi. Epäonnekseni en ollut vielä nähnyt edes kaiken tuossa paikassa pesivän kärsimyksen pintaa.
En tiedä mitä minulle tehtiin, mutta jotenkin selvisin. Minut vietiin taikasin selliini, tai ainakin sieltä minä heräsin. Ja silloin hän oli ilmestynyt sinne. Kidutettu, mutta samalla kaunis. Muukalainen. Jokainen koulutettu soluni käski vihaamaan häntä, mutta jokin salaperäinen esti minua. Vakaasta tarkoituksestani huolimatta en pystynyt. Ja niin lankesin, ja tämä kaikki kävi minulle katkerammaksi kuin olisin koskaan voinut minulle kuvitella käyvän, henkeni menetys olisi vain pieni puro kuohuntani rinnalla.
Minä olin selviytynyt, minut oli valittu taistelemaan areenalle. Vankiloissa kiersi huhuja, tapaamani sotilaat kertoivat päivittäisistä teurastuksista, joiden päätteeksi muukalaiset syöksyivät selviytyjien kimppuun, teurastaen mielipuolisesti kaikki tielleen osuvat. Areena oli valtava, sen keskellä suuri kenttä, jolle meidät talutettiin. Ne antoivat meille aseet ja pakenivat mielipuolisesti nauraen. Portit avattiin. Hirvittävät laumat toinen toistaan kauhistuttavampia olentoja syöksyi pimeydestä. Ja silloin tajusin mikä hän oli. Hän oli taistelija, suojeli minua, teurasti petoja muodostaen kiilan niiden hyökkäykseen. Ja sitten vangitsijamme tulivat, lentävillä aluksillaan, kieppuivat kentän ympärillä kuin tanssien, teurastaen kaiken vasteen tulevan.
Äkisti, kuin taikasanan voimasta, kaikki pysähtyi. Hahmo nousi korkealle parvelle, kaikki oli ohitse. Portit avattiin taas ja pakenimme niiden armahtavaan suojaan, turvalliseen vankilaamme. Se oli ensimmäinen yöni Comorraghissa. Minut pelastanut muukalainen nukkui, mutta minä en pystynyt. Kuuntelin kaupungin ääniä, kuolemaa. Sinä päivänä kuolema oli todella tullut minulle tutuksi, näyttänyt kalpeat kasvonsa.
Taisteluja. Hukkumista vereen. Sitä olivat seuraavat päivät. Mutta samalla elämä puhkesi minussa. Tutuistuin häneen, hän sanoi minulle jotain, uskon että se oli hänen nimensä. Sen suljen sydämeeni maailman loppuun saakka. Kuolema, sen haju, sen näky, se yhdisti meitä tässä kaupungissa. Hänen kosketuksensa sai vavistukset käymään koko kehoni läpi. Aurinko paistoi ylleni, elämä hymyili, viimeisen kerran, hyvästellen.
Vankilan ovet avautuivat. Me vangit juoksimme. Juoksimme, valoa tunnelin päässä! Voi kuinka sokea olin, voi kuinka minun olisi pitänyt hillitä askeliani, etten olisi kompastunut. Ulos me kuitenkin pääsimme, ja sinne jäimme. Ne tulivat taivaalta, kirkuen, raivoten, teurastaen. Pakenin sokeasti, kadotin hänet. Kierin jätteissä, ryömin viemäreissä, selviydyin. Ja äänten rauhoituttua, nousin taas takaisin ylös, maanpinnalle, helvettiin. Kuolleet olivat valloittaneet kaupungin, niitä lojui kadut täynnä. Etsin, raivosin itselleni ja vihdoin, löysin. Siellä hän roikkui, keskellä aukiota, ristiin naulittuna, silvottuna ja kuolleena. Siihen ristin ääreen minä kyyristyin, itkin, eikä minua häiritty. Maailma ympärilläni pysähtyi. Ja niin tajusin, kuolema, se oli antanut minulle kaiken, ja nyt se tuli noutamaan kaiken antamansa korkojen kera.
Kuolema, luulin että olit vapahtajani.
) ?