Matka V
Lähetetty: Pe 21.11.2008 21:09
Täällä taas.
Matka V
Philip huuteli heidän peräänsä vielä pitkän aikaa jäähyväisiä sen jälkeenkin, kun Friedrichin, Michelin ja tämän kahden henkivartijan (jotka erottuivat pisimpään) hahmot olivat kadonneet väkijoukkoon. Hänelle tämä päivä oli arkisesta alustaan huolimatta osoittautunut menestykseksi.
Michelin maksaman hinnan turvin hän voisi jäädä eläkkeelle milloin mieli – vaikka huomenna, mikä kutitteli mukavasti hänen mielensä perukoilla.
Philip lopetti vihdoin huutelunsa, mutta seisoi edelleen keskipäivän auringon paahteessa, nauttien sen lämmöstä enemmän kuin pitkään aikaan. Taivas oli pilvetön.
Lopulta hän joutui palaamaan pajaansa, kun ympäröivän väkijoukon nostattama katupöly kävi hänen keuhkoihinsa.
Sisällä hän ensitöikseen joi savisesta kannusta pitkän ryypyn vettä, jonka jälkeen hän päätti sammuttaa punaisena hehkuvan ahjon – tältä päivältä saisivat työt riittää!
Ahjon vielä sihistessä hän istahti puiselle penkille pajan seinustalla.
Philipin katse kiersi nokista, tunkkaista ja synkkää rakennusta.
Se oli hänen pajansa.
Vaikkakin hän oli saanut sen vasta reilu vuosi sitten, oli se jo ansainnut paikkansa hänen elämässään. Sivuhuoneessa lepäsi kohtuullisen pehmeä vuode, seinien raoissa paloivat iloisesti päreet, jotka hän oli omin käsin vuollut.
Ajatus oman kotinsa jättämisestä madalsi Philipin mielialaa hieman. Mutta toisaalta: kuka käski hänen jättää kotinsa? Voisihan hän edelleen asua täällä. Jos hän purkaisi ahjon ja laajentaisi rakennusta sisäpihan puolelle, saisi siitä viihtyisän, ehkä jopa hyvinkin viihtyisän asunnon eläkepäiville. Siitä tulisi isoin talo, jossa hän oli kuunaan asunut.
Ehkäpä jopa liian iso.
Kenen kanssa hän jakaisi sen?
Siinä tuumaillessaan tulevaisuuttaan Philipin katse harhaili miekkaan, jolla Friedrich oli Micheliä vastaan otellut. Tosiaankin: hänhän olisi voinut nyt maksaa sen hinnan Friedrichille, mutta oli innoissaan unohtanut asian – kuten ilmeisesti Friedrichkin.
No, sen voisi hoitaa myöhemminkin.
Samaan aikaan kaupungin kaduilla Friedrich kysyi vierellään kävelevältä Micheliltä, mihin he olivat menossa.
”Väliaikaiseen kotiini, ystäväni. Olikin oikeastaan hyvä, että päätit tulla mukaan.” Vastasi Michel puhuen samalla, neutraalilla äänellään, jonka kuulemiseen Friedrich oli jo uudestaan tottunut.
Oikeastaan Friedrich ei ollut ainakaan tietoisesti päättänyt mitään, kun he olivat jättäneet Philipin huutelemaan kiitoksia. Hän oli vain lähtenyt hetken mielijohteesta seuraamaan ystäväänsä, vaikka tiesikin, että rakennustyömaalla alettaisiin piakkoin kaivata häntä.
Mutta miksi hänelle tuntui olevan nyt yhdentekevää, saisiko jäädä työpaikalleen vai ei?
Jotenkin Michelin seura tuntui vetävän häntä enemmän puoleensa, kuin tutuiksi tulleet naulapussi ja vasara.
”Väliaikaiseen kotiisi?” Toisti Friedrich. ”Aiotko lähteä täältä jonnekin?”
”Totta kai. Tässä pikku kylässä ei voisi juuri muuta kuin sammaloitua, ymmärrät kai. Olen täällä vain hoitamassa muutaman muodollisuuden ja lähden sitten taas matkaan. Mutta kerro nyt toki itsekin, millä asioilla liikut täällä Sigmarin selän takana?”
”Itse asiassa olen asunut täällä reilun vuoden.”
Friedrich huomasi Michelin hymyilevän vinosti.
”Niin, olisihan minun pitänyt muistaa: ainahan sinä haaveilit talosta jossain tämän kaltaisessa torppa rykelmässä. Hirsimökki, vaimo ja liuta lapsia! Olet siis saavuttanut ensimmäisen kohdan unelmastasi, ystäväni.”
Michelin suusta kuultuina nuo Friedrichin hiljaiset haaveet muistuttivat enemmän huonoa pilaa, eikä hän pitänyt tästä suolasta, jota Michel niihin hieroi.
Parempi vaihtaa puheenaihetta.
”Miten vain sanot, ystäväni. Mutta kerro vielä, onko se väliaikainen kotisi vielä kaukanakin?”
”Viiden korttelin päässä. Miksi kysyt?”
”No, sellainen pikku juttu vain – mitä sinä et varmaankaan tunne – työn takia nimittäin. En voi viipyä pitkään luonasi, niin paljon kuin haluaisinkin, koska työni satamassa odottaa.”
Taas tuo hymy.
”Oletko tosissasi! Älä vain sano, että aiot lähteä merille? Se olisi jo liian paksua.” Michelin ääni esitti itsenä leikillisesti, kätkien taitavasti sen aidon ivan, mitä hän tuota ammattikuntaa kohtaan todella tunsi.”
”En, jos se sinua lohduttaa. Olen siellä uudelleenrakennustöissä.”
”Työ kuin työ, vai mitä?”
”Jotkut meistä eivät ole syntyneet hopealusikka suussa.” Heitti Friedrich takaisin, tosin terävämmin kuin oli aikonut. Michel ei korvaansa notkauttanut, mutta jokin hänen hymyssään kapeni hiukan.
”Niinpä niin, ystäväni.” Hän sanoi.
He pysähtyivät lopulta. Ihmisiä kulki tasaisena virtana heidän ohitseen, mutta Michel tuijotti tiukasti eteensä. Friedrich seurasi hänen katsettaan kohti vanhaa ränsistynyttä taloa, joka näytti siltä, kuin sen olisi voinut kaataa puolihuolimattomalla potkaisulla. Sen ikkunaluukut repsottivat, osa laudoista näytti ikivanhoilta ja katto (joka näytti olevan oljista kyhätty) oli tippumaisillaan sisään rakennukseen.
Se oli surullisimman näköinen talo, jonka hän oli koskaan nähnyt.
”Et kai tosissasi väitä, että asut tuolla?” Kysyi hän hiljaa kääntyen kohti Micheliä.
Hänen ilmeensä oli haudanvakava.
”Kyllä, täällä minä tällä kertaa asun.” Hänen äänensäkin oli muuttunut. Enää se ei ollut huolettoman, ivallisen neutraali, vaan nyt siinä oli kolkko vivahde.
Nämä seikat kertoivat Friedrichille, että syntynyttä naurunpurskahdusta kannatti pidätellä toistaiseksi.
”Mitä asioita sinulla täällä olikaan hoidettavanasi?” Hän kysyi.
”Tulin tänne hautaamaan isäni.” Michel lähti äkkiä kävelemään ripein askelin kohti mörskän ovea, joka heilui enää yhden saranan varassa.
”Hän on sisällä, joten ala tulla perässä.” Jatkoi hän.
Friedrich totteli vastaamatta. Turvamiehet taas jäivät Michelin käsimerkin nähtyään odottelemaan ulos. Mutta kun Friedrich vilkaisi kuistille noustuaan taakseen hän huomasi oudon ilmiön.
Väkijoukko tuntui – vaistomaisestiko? – kiertävän autiolta vaikuttavan talon muutamaa metriä kauempaa, kuin kadun muut talot.
Hän astui sisään.
Talon eteisessä hänen sieraimiinsa osui ensin homeen ja sitten rottien ulosteen kauhea löyhkä. Hän joutui kakomaan kurkkuaan ja taistelemaan oksennusta vastaan. Kun ensijärkytys oli lievennyt ja hän pystyi taas hengittämään, alkoi hän kartoittaa talon sisätiloja katseellaan.
Sisus ei miellyttänyt häntä sen enempää kuin ulkopuolikaan.
Maali – jos sitä oli edes joskus ollut – oli kulunut ja hilseili suurina paloina seiniltä, paljastaen reikäisen puun altaan. Lattia oli yhtä huonossa kunnossa, jos ei sitten huonommassa rottien ja muiden syöpäläisten ulosteen takia. Matoista ei ollut tietoakaan, kaikkialla surisi kärpäsiä.
Friedrich käveli Michelin perässä eteisestä pienehköön olohuoneeseen, jonka ruokapöytä muistutti enemmän jotain kuollutta eläintä. Muutama tuoli makasi kaatuneena lattialla.
Ainoa valo asuntoon – jos sitä siksi enää pystyi sanomaan – tuli repaleisten verhojen ja likaisen lyijylasin läpi, mutta kuten kunnollisessa talossa, se ei luonut lämmintä ja turvallista tunnelmaa, vaan sairaan, kuumeisen ja iljettävän.
Kuinka kukaan voisi asua tällaisessa paikassa?
Joko Michel osasi lukea ajatuksia tai sitten hän vain arvasi, mitä Friedrich ajatteli.
”Ihmettelet varmaan, mitä minun kaltaiseni persoona tekee tällaisessa paikassa, ystäväni.” Sanoi hän kolkosti. Friedrich ei sanonut mitään, sillä hän pelkäsi oksentavansa, jos hän sitä yrittäisi. Micheliä lemu näytti haittaavan vähemmän. Kohta hän jatkoikin puhumista antamatta mitään merkkiä siitä, huomasiko hän koko asiaa.
”Mitä sinä muistat isästäni, Friedrich?”
”Kuten tiedät, en koskaan tavannut häntä. Miten niin?” Friedrich sanoi hengittäen suun kautta.
”Et tavannut häntä, mutta muistatko mitään, mitä hänestä sinulle silloin aikoinaan kerroin?”
Friedrich muisteli. Pitkän ajan jälkeen muistot alkoivat palautua mieleen yksi toisensa jälkeen.
”Hän oli rikas ja arvostettu mies, mutta ei aatelinen. Menestynyt kauppias, jos oikein muistan. Kertomasi mukaan hän oli luonteeltaan ankara ja tarkka, eikö?”
Michel oli hetken vaiti. Friedrich mietti hetken, josko uskaltaisi pyytää keskustelun siirtämistä ulkosalle, mutta ei lopulta sanonut mitään.
”Kyllä, muistat oikein. Hän todellakin oli kauppias – hän menestyi käymällä kauppaa Kaukoidässä. Hän osasi myös olla ankara ja vaati minulta – ainoalta pojaltaan – usein enemmän, kuin pystyin antamaan. Silti me rakastimme toisiamme.
Entä muistatko mitään hänen vaimostaan?”
Sisimmässään Friedrich tunsi itsensä hieman vaivautuneeksi. Syynä oli muutos, jonka hän huomasi Michelissä tapahtuneen sitten armeija-aikojen. Vanha Michel oli ollut ylpeä, koppavakin, mutta kuitenkin yleensä iloinen ja hyväntuulinen. Tämä uusi Michel taas vaikutti jotenkin synkemmältä. Isän kuolemako hänet oli niin muuttanut?
Ja miksi hän nyt tilitti tunteitaan täällä murjussa, eikä raittiissa ulkoilmassa?
”Ei, hänestä minulla ei ole mitään muistikuvaa. Et tainnut puhua hänestä paljoakaan?”
”Harvemmin tosiaan. Hän näet oli isääni köyhemmästä suvusta ja silloin minä osaltani häpesin, että olin puoliksi alemmasta kastista peräisin. Typerää, eikö? Hävetä äitiään sillä tavalla?”
”Me olimme hyvin nuoria, muista se. Teimme silloin kaikenlaista ajattelematonta.”
Mutta Michel ei kuullut enää Friedrichin ääntä.
”Kun palasin armeijasta, palasin ensimmäiseksi takaisin perheeni pariin. Kaksi vuotta saimme elää onnellisina. Minä tein matkoja Kaukoitään ja muualle isäni kanssa ja ansaitsin itselleni melko muhkean summan ohimennen sanoen.”
Friedrich vain kuunteli hiljaa. Hänestä alkoi hiljalleen tuntua siltä, että Micheliä oli painanut jo jonkin aikaa jokin paino sydämellä ja hän sattui olemaan se, joka sai toimia kuuntelijana.
Oliko Michel tosiaan niin yksinäinen?
”Mutta sitten onnemme tuli päätökseensä. Äitini alkoi sairastella. Ensin se oli vain harmitonta päänsärkyä ja väsymystä, mutta kun hän alkoi pyörtyillä ilman sen erikoisempaa syytä, hankimme parantajan hoitamaan häntä.
Mutta hänen tilansa vain paheni kaikista hoidoista huolimatta. Hän alkoi saada outoja kohtauksia: kesken ateria hän saattoi yhtäkkiä kaatua lattialle ja alkamaan sätkiä kaikkia raajojaan villisti. Hän sai useita mustelmia tuollaisten kohtausten aikana.
Isäni oli raivoissaan lääkäreille ja parantajille, jotka eivät voineet tehdä mitään hänen eteensä. Joku heistä väitti, että hänen päässään oli jotain vialla, mutta mitäs se tieto auttoi? Lopulta äitini vajosi koomaan, josta ei enää koskaan herännyt.
Isäni ja minä olimme surun murtamia. Minä kuitenkin toivuin, isäni ei. Hän vietti joskus kokonaisia päiviä – jopa öitä – äitini haudalla yksinään. Hän lopetti työnsä ja melkein syömisensäkin. Yritin totta kai saada häntä takaisin elävien kirjoihin: turhaan. Lopulta turhauduin ja tasan vuosi sitten marssin ulos talosta ja lähdin pois. En nähnyt häntä enää sen jälkeen.”
”Otan syvästi osaa, Michel.” Hän todella otti.
Michel hengitti raskaasti. Pitkän ajan kuluttua hän näytti pakottavan itsensä takaisin nykyhetkeen, jolloin hän kääntyi Friedrichin puoleen. Hänen kasvonsa olivat tutkimattomat.
”Parempi, että hoidamme tämän pois alta. Ruumis on luultavasti makuuhuoneessa.”
Miehet kävelivät vanhojen lautojen narinan säestyksellä pienestä ovesta seuraavaan huoneeseen, jossa Michelin isä makasi liikkumattomana sängyllä.
He jäivät seisomaan lahoamispisteessä olevan sängyn eteen hiljaisina.
”Haluatko jäädä hetkeksi yksin?” Kysyi Friedrich hiljaa.
”Mitä turhia.” Kuuli hän Michelin sanovan.
Seurasi taas hiljaisuus, jonka aikana Friedrich yritti silmäkulmastaan vilkuilla Michelin kasvoja saamatta niistä kuitenkaan paljoa irti. Hän oli asettanut naamionsa takaisin päälleen, eikä aikonut ihan heti riisua sitä.
”Ihmettelet varmaan, miksi isäni päätti kaikista maailman nurkista päätyä juuri tänne kuolemaan.” Sanoi Michel äkkiä.
”Se ei tainnut olla sattumaa?”
”Tämä talo oli äitini koti ennen kuin hän nai isäni. Hänen sukunsa oli asunut täällä kauan ja hänellä oli juurensa. Isäni sai hänet kuitenkin kerran mukaansa, jonka jälkeen hän pääsi vain harvoin käymään täällä. Itse vierailin näiden seinien sisällä viimeksi viisitoistavuotiaana, kun äitini halusi tutustuttaa minut omaan sukuunsa. Silloin täällä näytti hyvin erilaiselta: lämpimältä, suojaiselta, kodikkaalta.
Mutta nyt kaikki ovat kuolleet. Olet varmaan perillä, että tähän kaupunkiin tehtiin jonkinlainen hyökkäys noin vuosi sitten? Koko äitini suku pyyhkäistiin sinä yönä maailman pinnalta.
Kaikki minua lukuun ottamatta.”
”Olen kuullut siitä.” Vastasi Friedrich hiljaa, eikä jatkanut asiasta sen pidempää. Hetki ei tuntunut oikealta kerskailla sillä, että hän oli sattumalta pelastanut koko kaupungin, joskaan ei Michelin äidin sukua.
”Isäni siis varmaan halusi viettää viimeiset päivänsä mahdollisimman lähellä äitiäni – hauta alkoi näköjään käydä pitkäveteiseksi.” Michel ei osoittanut kuulleensakaan Friedrichiä.
Miehet olivat taas kunnioittavan vaiti. Vain rottien hiljainen rapina nurkissa ja kadulta kantautuva häly soi noissa homeisissa huoneissa.
”Luulen, että nyt on aika.” Tokaisi Michel, kääntyi kannoillaan ja marssi ulos huoneesta hämmentynyt Friedrich takanaan.
”Aiotko jättää hänet tuonne?” Hän kysyi tämän perään. Vastausta ei kuulunut.
Kadulla mikään ei tuntunut muuttuneen. Väkijoukko jatkoi hidasta kulkuaan, Michelin turvamiehet juttelivat jonkun halkoja kantavan nuoren neidon kanssa ja aurinko paistoi täydeltä terältä.
Michel marssi suoraan palkollistensa luo, jotka havahtuivat heti keskustelustaan.
”Anna minulle öljy ja tulukset.”
Friedrich oli jo ehtinyt niin lähelle, että kuuli nämä sanat. Heti hän ei kuitenkaan ymmärtänyt niiden tarkoitusta.
Vaan vasta liian myöhään.
Friedrichin vielä ihmetellessä Michel oli henkivartijoiltaan saanut kaksi piikiveä ja pienen kannullisen lamppuöljyä, joita he olivat koko ajan kantaneet. Hän vilkuili hetken ympärilleen etsien jotain ja näytti lopulta löytävän sen, kun hän nappasi yhden neidon kantamista haloista tämän suureksi hämmästykseksi.
Sitten hän repäisi suikaleen viitastaan.
Kääri sen halon ympärille tiukaksi siteeksi.
Kaatoi koko pullon lamppuöljyä halon päälle.
Ja alkoi piikivien avulla sytyttää tekemäänsä soihtua, joka syttyikin melkein heti.
Friedrichillä alkoi äkkiä sytyttää, kun hän näki ystävänsä seisovan soihtu kädessä päättäväinen ilme suunnattuna kohti äitinsä synnyinpaikkaa ja isänsä viimeistä leposijaa.
Talon katto oli olkia ja sen seinät olivat taatusti rutikuivia viikkoja kestäneen helteen jäljiltä.
”Tulin tänne hautaamaan isäni.”
Luvassa taisivatkin sitten olla polttohautajaiset.
Hänen huutonsa viipyi muutaman sekunnin liian kauan.
Soihtu oli jo ilmassa.
Muutamassa minuutissa talo roihusi ilmiliekeissä ja ennen niin verkkaasti liikkuneet ihmiset kerääntyivät tuijottamaan tätä näytelmää.
Friedrich katsoi sitä kauhun vallassa.
Michel taas nauroi sydämensä pohjasta.
”Katso, ystäväni, katso! Äitini koti on taas miellyttävän lämmin!”
Kesti useita kymmeniä minuutteja, ennen kuin paikalle sattuneet vartijat saivat kyhättyä kasaan jonkinlaisen sammutusketjun. Ongelma vain oli, että satamaan – siis ainoaa lähimpään vesilähteeseen – oli matkaa useita satoja metrejä. Kesti siis vielä reilut puoli tuntia, kunnes paikalle oli saatu tarpeeksi ihmisiä kunnollisten sammutustöiden aloittamiseen.
Kaupungin onni oli, että sen asukkaat tunsivat nyt olevansa lähempänä toisiaan kuin koskaan ennen, jonka johdosta vapaaehtoisia riitti yllin kyllin. Kaikki kantoivat ketjussa vettä palo paikalle - niin nuoret kuin vanhatkin. Paikalle saapui koko ajan lisää ihmisiä ja lopulta tulen leviäminen saatiin estettyä.
Mutta enää edes ukkoskuuro ei olisi voinut pelastaa Michelin äidin taloa.
Kahden tunnin kuluttua syttymishetkestä vain sen rauniot olivat jäljellä. Ihmiset seisoivat hetken paikallaan: nokisina ja väsyneinä, mutta ylpeinä siitä, että he olivat yhteistyöllään pelastaneet useita taloja ja ehkä jopa ihmishenkiä.
Hitaasti he palasivat arkiaskareidensa pariin.
Friedrich seisoi raunioiden luona pisimpään. Viimeiset kaksi tuntia hän oli sekä organisoinut että itse osallistunut sammutukseen, mikä oli vienyt häneltä liikaa aikaa Michelin etsimiseen.
Nyt tätä tahi tämän henkivartijoita ei näkynyt enää missään.
Yksi vartijoista tuli puhumaan hänelle.
”Anteeksi herra, mutta te taisitte olla paikalla palon syttymishetkellä? Pystyttekö kenties nimeämään jonkun tästä teosta vastuullisen?”
Friedrich katsoi miestä hetken.
”En. En nähnyt ketään.”
Vartija näytti harmistuneelta.
”Sääli. Tuollaisesta vastuuttomasta teosta ei pitäisi päästä niin helpolla. Uskotteko, jos sanon, että joku tyttö vannoi nähneensä tämän tekijän heittävän palavan soihdun tuohon taloon! Ennenkuulumatonta.”
”Olkaa huoleti. Minulla on sellainen tunne, että syyllinen – kuka onkaan – saa vielä kuulla tästä.”
Matka V
Philip huuteli heidän peräänsä vielä pitkän aikaa jäähyväisiä sen jälkeenkin, kun Friedrichin, Michelin ja tämän kahden henkivartijan (jotka erottuivat pisimpään) hahmot olivat kadonneet väkijoukkoon. Hänelle tämä päivä oli arkisesta alustaan huolimatta osoittautunut menestykseksi.
Michelin maksaman hinnan turvin hän voisi jäädä eläkkeelle milloin mieli – vaikka huomenna, mikä kutitteli mukavasti hänen mielensä perukoilla.
Philip lopetti vihdoin huutelunsa, mutta seisoi edelleen keskipäivän auringon paahteessa, nauttien sen lämmöstä enemmän kuin pitkään aikaan. Taivas oli pilvetön.
Lopulta hän joutui palaamaan pajaansa, kun ympäröivän väkijoukon nostattama katupöly kävi hänen keuhkoihinsa.
Sisällä hän ensitöikseen joi savisesta kannusta pitkän ryypyn vettä, jonka jälkeen hän päätti sammuttaa punaisena hehkuvan ahjon – tältä päivältä saisivat työt riittää!
Ahjon vielä sihistessä hän istahti puiselle penkille pajan seinustalla.
Philipin katse kiersi nokista, tunkkaista ja synkkää rakennusta.
Se oli hänen pajansa.
Vaikkakin hän oli saanut sen vasta reilu vuosi sitten, oli se jo ansainnut paikkansa hänen elämässään. Sivuhuoneessa lepäsi kohtuullisen pehmeä vuode, seinien raoissa paloivat iloisesti päreet, jotka hän oli omin käsin vuollut.
Ajatus oman kotinsa jättämisestä madalsi Philipin mielialaa hieman. Mutta toisaalta: kuka käski hänen jättää kotinsa? Voisihan hän edelleen asua täällä. Jos hän purkaisi ahjon ja laajentaisi rakennusta sisäpihan puolelle, saisi siitä viihtyisän, ehkä jopa hyvinkin viihtyisän asunnon eläkepäiville. Siitä tulisi isoin talo, jossa hän oli kuunaan asunut.
Ehkäpä jopa liian iso.
Kenen kanssa hän jakaisi sen?
Siinä tuumaillessaan tulevaisuuttaan Philipin katse harhaili miekkaan, jolla Friedrich oli Micheliä vastaan otellut. Tosiaankin: hänhän olisi voinut nyt maksaa sen hinnan Friedrichille, mutta oli innoissaan unohtanut asian – kuten ilmeisesti Friedrichkin.
No, sen voisi hoitaa myöhemminkin.
Samaan aikaan kaupungin kaduilla Friedrich kysyi vierellään kävelevältä Micheliltä, mihin he olivat menossa.
”Väliaikaiseen kotiini, ystäväni. Olikin oikeastaan hyvä, että päätit tulla mukaan.” Vastasi Michel puhuen samalla, neutraalilla äänellään, jonka kuulemiseen Friedrich oli jo uudestaan tottunut.
Oikeastaan Friedrich ei ollut ainakaan tietoisesti päättänyt mitään, kun he olivat jättäneet Philipin huutelemaan kiitoksia. Hän oli vain lähtenyt hetken mielijohteesta seuraamaan ystäväänsä, vaikka tiesikin, että rakennustyömaalla alettaisiin piakkoin kaivata häntä.
Mutta miksi hänelle tuntui olevan nyt yhdentekevää, saisiko jäädä työpaikalleen vai ei?
Jotenkin Michelin seura tuntui vetävän häntä enemmän puoleensa, kuin tutuiksi tulleet naulapussi ja vasara.
”Väliaikaiseen kotiisi?” Toisti Friedrich. ”Aiotko lähteä täältä jonnekin?”
”Totta kai. Tässä pikku kylässä ei voisi juuri muuta kuin sammaloitua, ymmärrät kai. Olen täällä vain hoitamassa muutaman muodollisuuden ja lähden sitten taas matkaan. Mutta kerro nyt toki itsekin, millä asioilla liikut täällä Sigmarin selän takana?”
”Itse asiassa olen asunut täällä reilun vuoden.”
Friedrich huomasi Michelin hymyilevän vinosti.
”Niin, olisihan minun pitänyt muistaa: ainahan sinä haaveilit talosta jossain tämän kaltaisessa torppa rykelmässä. Hirsimökki, vaimo ja liuta lapsia! Olet siis saavuttanut ensimmäisen kohdan unelmastasi, ystäväni.”
Michelin suusta kuultuina nuo Friedrichin hiljaiset haaveet muistuttivat enemmän huonoa pilaa, eikä hän pitänyt tästä suolasta, jota Michel niihin hieroi.
Parempi vaihtaa puheenaihetta.
”Miten vain sanot, ystäväni. Mutta kerro vielä, onko se väliaikainen kotisi vielä kaukanakin?”
”Viiden korttelin päässä. Miksi kysyt?”
”No, sellainen pikku juttu vain – mitä sinä et varmaankaan tunne – työn takia nimittäin. En voi viipyä pitkään luonasi, niin paljon kuin haluaisinkin, koska työni satamassa odottaa.”
Taas tuo hymy.
”Oletko tosissasi! Älä vain sano, että aiot lähteä merille? Se olisi jo liian paksua.” Michelin ääni esitti itsenä leikillisesti, kätkien taitavasti sen aidon ivan, mitä hän tuota ammattikuntaa kohtaan todella tunsi.”
”En, jos se sinua lohduttaa. Olen siellä uudelleenrakennustöissä.”
”Työ kuin työ, vai mitä?”
”Jotkut meistä eivät ole syntyneet hopealusikka suussa.” Heitti Friedrich takaisin, tosin terävämmin kuin oli aikonut. Michel ei korvaansa notkauttanut, mutta jokin hänen hymyssään kapeni hiukan.
”Niinpä niin, ystäväni.” Hän sanoi.
He pysähtyivät lopulta. Ihmisiä kulki tasaisena virtana heidän ohitseen, mutta Michel tuijotti tiukasti eteensä. Friedrich seurasi hänen katsettaan kohti vanhaa ränsistynyttä taloa, joka näytti siltä, kuin sen olisi voinut kaataa puolihuolimattomalla potkaisulla. Sen ikkunaluukut repsottivat, osa laudoista näytti ikivanhoilta ja katto (joka näytti olevan oljista kyhätty) oli tippumaisillaan sisään rakennukseen.
Se oli surullisimman näköinen talo, jonka hän oli koskaan nähnyt.
”Et kai tosissasi väitä, että asut tuolla?” Kysyi hän hiljaa kääntyen kohti Micheliä.
Hänen ilmeensä oli haudanvakava.
”Kyllä, täällä minä tällä kertaa asun.” Hänen äänensäkin oli muuttunut. Enää se ei ollut huolettoman, ivallisen neutraali, vaan nyt siinä oli kolkko vivahde.
Nämä seikat kertoivat Friedrichille, että syntynyttä naurunpurskahdusta kannatti pidätellä toistaiseksi.
”Mitä asioita sinulla täällä olikaan hoidettavanasi?” Hän kysyi.
”Tulin tänne hautaamaan isäni.” Michel lähti äkkiä kävelemään ripein askelin kohti mörskän ovea, joka heilui enää yhden saranan varassa.
”Hän on sisällä, joten ala tulla perässä.” Jatkoi hän.
Friedrich totteli vastaamatta. Turvamiehet taas jäivät Michelin käsimerkin nähtyään odottelemaan ulos. Mutta kun Friedrich vilkaisi kuistille noustuaan taakseen hän huomasi oudon ilmiön.
Väkijoukko tuntui – vaistomaisestiko? – kiertävän autiolta vaikuttavan talon muutamaa metriä kauempaa, kuin kadun muut talot.
Hän astui sisään.
Talon eteisessä hänen sieraimiinsa osui ensin homeen ja sitten rottien ulosteen kauhea löyhkä. Hän joutui kakomaan kurkkuaan ja taistelemaan oksennusta vastaan. Kun ensijärkytys oli lievennyt ja hän pystyi taas hengittämään, alkoi hän kartoittaa talon sisätiloja katseellaan.
Sisus ei miellyttänyt häntä sen enempää kuin ulkopuolikaan.
Maali – jos sitä oli edes joskus ollut – oli kulunut ja hilseili suurina paloina seiniltä, paljastaen reikäisen puun altaan. Lattia oli yhtä huonossa kunnossa, jos ei sitten huonommassa rottien ja muiden syöpäläisten ulosteen takia. Matoista ei ollut tietoakaan, kaikkialla surisi kärpäsiä.
Friedrich käveli Michelin perässä eteisestä pienehköön olohuoneeseen, jonka ruokapöytä muistutti enemmän jotain kuollutta eläintä. Muutama tuoli makasi kaatuneena lattialla.
Ainoa valo asuntoon – jos sitä siksi enää pystyi sanomaan – tuli repaleisten verhojen ja likaisen lyijylasin läpi, mutta kuten kunnollisessa talossa, se ei luonut lämmintä ja turvallista tunnelmaa, vaan sairaan, kuumeisen ja iljettävän.
Kuinka kukaan voisi asua tällaisessa paikassa?
Joko Michel osasi lukea ajatuksia tai sitten hän vain arvasi, mitä Friedrich ajatteli.
”Ihmettelet varmaan, mitä minun kaltaiseni persoona tekee tällaisessa paikassa, ystäväni.” Sanoi hän kolkosti. Friedrich ei sanonut mitään, sillä hän pelkäsi oksentavansa, jos hän sitä yrittäisi. Micheliä lemu näytti haittaavan vähemmän. Kohta hän jatkoikin puhumista antamatta mitään merkkiä siitä, huomasiko hän koko asiaa.
”Mitä sinä muistat isästäni, Friedrich?”
”Kuten tiedät, en koskaan tavannut häntä. Miten niin?” Friedrich sanoi hengittäen suun kautta.
”Et tavannut häntä, mutta muistatko mitään, mitä hänestä sinulle silloin aikoinaan kerroin?”
Friedrich muisteli. Pitkän ajan jälkeen muistot alkoivat palautua mieleen yksi toisensa jälkeen.
”Hän oli rikas ja arvostettu mies, mutta ei aatelinen. Menestynyt kauppias, jos oikein muistan. Kertomasi mukaan hän oli luonteeltaan ankara ja tarkka, eikö?”
Michel oli hetken vaiti. Friedrich mietti hetken, josko uskaltaisi pyytää keskustelun siirtämistä ulkosalle, mutta ei lopulta sanonut mitään.
”Kyllä, muistat oikein. Hän todellakin oli kauppias – hän menestyi käymällä kauppaa Kaukoidässä. Hän osasi myös olla ankara ja vaati minulta – ainoalta pojaltaan – usein enemmän, kuin pystyin antamaan. Silti me rakastimme toisiamme.
Entä muistatko mitään hänen vaimostaan?”
Sisimmässään Friedrich tunsi itsensä hieman vaivautuneeksi. Syynä oli muutos, jonka hän huomasi Michelissä tapahtuneen sitten armeija-aikojen. Vanha Michel oli ollut ylpeä, koppavakin, mutta kuitenkin yleensä iloinen ja hyväntuulinen. Tämä uusi Michel taas vaikutti jotenkin synkemmältä. Isän kuolemako hänet oli niin muuttanut?
Ja miksi hän nyt tilitti tunteitaan täällä murjussa, eikä raittiissa ulkoilmassa?
”Ei, hänestä minulla ei ole mitään muistikuvaa. Et tainnut puhua hänestä paljoakaan?”
”Harvemmin tosiaan. Hän näet oli isääni köyhemmästä suvusta ja silloin minä osaltani häpesin, että olin puoliksi alemmasta kastista peräisin. Typerää, eikö? Hävetä äitiään sillä tavalla?”
”Me olimme hyvin nuoria, muista se. Teimme silloin kaikenlaista ajattelematonta.”
Mutta Michel ei kuullut enää Friedrichin ääntä.
”Kun palasin armeijasta, palasin ensimmäiseksi takaisin perheeni pariin. Kaksi vuotta saimme elää onnellisina. Minä tein matkoja Kaukoitään ja muualle isäni kanssa ja ansaitsin itselleni melko muhkean summan ohimennen sanoen.”
Friedrich vain kuunteli hiljaa. Hänestä alkoi hiljalleen tuntua siltä, että Micheliä oli painanut jo jonkin aikaa jokin paino sydämellä ja hän sattui olemaan se, joka sai toimia kuuntelijana.
Oliko Michel tosiaan niin yksinäinen?
”Mutta sitten onnemme tuli päätökseensä. Äitini alkoi sairastella. Ensin se oli vain harmitonta päänsärkyä ja väsymystä, mutta kun hän alkoi pyörtyillä ilman sen erikoisempaa syytä, hankimme parantajan hoitamaan häntä.
Mutta hänen tilansa vain paheni kaikista hoidoista huolimatta. Hän alkoi saada outoja kohtauksia: kesken ateria hän saattoi yhtäkkiä kaatua lattialle ja alkamaan sätkiä kaikkia raajojaan villisti. Hän sai useita mustelmia tuollaisten kohtausten aikana.
Isäni oli raivoissaan lääkäreille ja parantajille, jotka eivät voineet tehdä mitään hänen eteensä. Joku heistä väitti, että hänen päässään oli jotain vialla, mutta mitäs se tieto auttoi? Lopulta äitini vajosi koomaan, josta ei enää koskaan herännyt.
Isäni ja minä olimme surun murtamia. Minä kuitenkin toivuin, isäni ei. Hän vietti joskus kokonaisia päiviä – jopa öitä – äitini haudalla yksinään. Hän lopetti työnsä ja melkein syömisensäkin. Yritin totta kai saada häntä takaisin elävien kirjoihin: turhaan. Lopulta turhauduin ja tasan vuosi sitten marssin ulos talosta ja lähdin pois. En nähnyt häntä enää sen jälkeen.”
”Otan syvästi osaa, Michel.” Hän todella otti.
Michel hengitti raskaasti. Pitkän ajan kuluttua hän näytti pakottavan itsensä takaisin nykyhetkeen, jolloin hän kääntyi Friedrichin puoleen. Hänen kasvonsa olivat tutkimattomat.
”Parempi, että hoidamme tämän pois alta. Ruumis on luultavasti makuuhuoneessa.”
Miehet kävelivät vanhojen lautojen narinan säestyksellä pienestä ovesta seuraavaan huoneeseen, jossa Michelin isä makasi liikkumattomana sängyllä.
He jäivät seisomaan lahoamispisteessä olevan sängyn eteen hiljaisina.
”Haluatko jäädä hetkeksi yksin?” Kysyi Friedrich hiljaa.
”Mitä turhia.” Kuuli hän Michelin sanovan.
Seurasi taas hiljaisuus, jonka aikana Friedrich yritti silmäkulmastaan vilkuilla Michelin kasvoja saamatta niistä kuitenkaan paljoa irti. Hän oli asettanut naamionsa takaisin päälleen, eikä aikonut ihan heti riisua sitä.
”Ihmettelet varmaan, miksi isäni päätti kaikista maailman nurkista päätyä juuri tänne kuolemaan.” Sanoi Michel äkkiä.
”Se ei tainnut olla sattumaa?”
”Tämä talo oli äitini koti ennen kuin hän nai isäni. Hänen sukunsa oli asunut täällä kauan ja hänellä oli juurensa. Isäni sai hänet kuitenkin kerran mukaansa, jonka jälkeen hän pääsi vain harvoin käymään täällä. Itse vierailin näiden seinien sisällä viimeksi viisitoistavuotiaana, kun äitini halusi tutustuttaa minut omaan sukuunsa. Silloin täällä näytti hyvin erilaiselta: lämpimältä, suojaiselta, kodikkaalta.
Mutta nyt kaikki ovat kuolleet. Olet varmaan perillä, että tähän kaupunkiin tehtiin jonkinlainen hyökkäys noin vuosi sitten? Koko äitini suku pyyhkäistiin sinä yönä maailman pinnalta.
Kaikki minua lukuun ottamatta.”
”Olen kuullut siitä.” Vastasi Friedrich hiljaa, eikä jatkanut asiasta sen pidempää. Hetki ei tuntunut oikealta kerskailla sillä, että hän oli sattumalta pelastanut koko kaupungin, joskaan ei Michelin äidin sukua.
”Isäni siis varmaan halusi viettää viimeiset päivänsä mahdollisimman lähellä äitiäni – hauta alkoi näköjään käydä pitkäveteiseksi.” Michel ei osoittanut kuulleensakaan Friedrichiä.
Miehet olivat taas kunnioittavan vaiti. Vain rottien hiljainen rapina nurkissa ja kadulta kantautuva häly soi noissa homeisissa huoneissa.
”Luulen, että nyt on aika.” Tokaisi Michel, kääntyi kannoillaan ja marssi ulos huoneesta hämmentynyt Friedrich takanaan.
”Aiotko jättää hänet tuonne?” Hän kysyi tämän perään. Vastausta ei kuulunut.
Kadulla mikään ei tuntunut muuttuneen. Väkijoukko jatkoi hidasta kulkuaan, Michelin turvamiehet juttelivat jonkun halkoja kantavan nuoren neidon kanssa ja aurinko paistoi täydeltä terältä.
Michel marssi suoraan palkollistensa luo, jotka havahtuivat heti keskustelustaan.
”Anna minulle öljy ja tulukset.”
Friedrich oli jo ehtinyt niin lähelle, että kuuli nämä sanat. Heti hän ei kuitenkaan ymmärtänyt niiden tarkoitusta.
Vaan vasta liian myöhään.
Friedrichin vielä ihmetellessä Michel oli henkivartijoiltaan saanut kaksi piikiveä ja pienen kannullisen lamppuöljyä, joita he olivat koko ajan kantaneet. Hän vilkuili hetken ympärilleen etsien jotain ja näytti lopulta löytävän sen, kun hän nappasi yhden neidon kantamista haloista tämän suureksi hämmästykseksi.
Sitten hän repäisi suikaleen viitastaan.
Kääri sen halon ympärille tiukaksi siteeksi.
Kaatoi koko pullon lamppuöljyä halon päälle.
Ja alkoi piikivien avulla sytyttää tekemäänsä soihtua, joka syttyikin melkein heti.
Friedrichillä alkoi äkkiä sytyttää, kun hän näki ystävänsä seisovan soihtu kädessä päättäväinen ilme suunnattuna kohti äitinsä synnyinpaikkaa ja isänsä viimeistä leposijaa.
Talon katto oli olkia ja sen seinät olivat taatusti rutikuivia viikkoja kestäneen helteen jäljiltä.
”Tulin tänne hautaamaan isäni.”
Luvassa taisivatkin sitten olla polttohautajaiset.
Hänen huutonsa viipyi muutaman sekunnin liian kauan.
Soihtu oli jo ilmassa.
Muutamassa minuutissa talo roihusi ilmiliekeissä ja ennen niin verkkaasti liikkuneet ihmiset kerääntyivät tuijottamaan tätä näytelmää.
Friedrich katsoi sitä kauhun vallassa.
Michel taas nauroi sydämensä pohjasta.
”Katso, ystäväni, katso! Äitini koti on taas miellyttävän lämmin!”
Kesti useita kymmeniä minuutteja, ennen kuin paikalle sattuneet vartijat saivat kyhättyä kasaan jonkinlaisen sammutusketjun. Ongelma vain oli, että satamaan – siis ainoaa lähimpään vesilähteeseen – oli matkaa useita satoja metrejä. Kesti siis vielä reilut puoli tuntia, kunnes paikalle oli saatu tarpeeksi ihmisiä kunnollisten sammutustöiden aloittamiseen.
Kaupungin onni oli, että sen asukkaat tunsivat nyt olevansa lähempänä toisiaan kuin koskaan ennen, jonka johdosta vapaaehtoisia riitti yllin kyllin. Kaikki kantoivat ketjussa vettä palo paikalle - niin nuoret kuin vanhatkin. Paikalle saapui koko ajan lisää ihmisiä ja lopulta tulen leviäminen saatiin estettyä.
Mutta enää edes ukkoskuuro ei olisi voinut pelastaa Michelin äidin taloa.
Kahden tunnin kuluttua syttymishetkestä vain sen rauniot olivat jäljellä. Ihmiset seisoivat hetken paikallaan: nokisina ja väsyneinä, mutta ylpeinä siitä, että he olivat yhteistyöllään pelastaneet useita taloja ja ehkä jopa ihmishenkiä.
Hitaasti he palasivat arkiaskareidensa pariin.
Friedrich seisoi raunioiden luona pisimpään. Viimeiset kaksi tuntia hän oli sekä organisoinut että itse osallistunut sammutukseen, mikä oli vienyt häneltä liikaa aikaa Michelin etsimiseen.
Nyt tätä tahi tämän henkivartijoita ei näkynyt enää missään.
Yksi vartijoista tuli puhumaan hänelle.
”Anteeksi herra, mutta te taisitte olla paikalla palon syttymishetkellä? Pystyttekö kenties nimeämään jonkun tästä teosta vastuullisen?”
Friedrich katsoi miestä hetken.
”En. En nähnyt ketään.”
Vartija näytti harmistuneelta.
”Sääli. Tuollaisesta vastuuttomasta teosta ei pitäisi päästä niin helpolla. Uskotteko, jos sanon, että joku tyttö vannoi nähneensä tämän tekijän heittävän palavan soihdun tuohon taloon! Ennenkuulumatonta.”
”Olkaa huoleti. Minulla on sellainen tunne, että syyllinen – kuka onkaan – saa vielä kuulla tästä.”