Collegia Titanica
Lähetetty: Su 21.12.2008 20:52
Noniin, nopeaa yhden illan kirjoitusta. Että ymmärrätte jotain, titaani ja ohjaaja ovat samanlaisessa yhteydessä kuin Dreadnought ja sitä ohjaava mariini.
Collegia Titanica
Kipu. Se kutitteli Princeps Kardin kättä. Titaanin käteen osui raketti, ja panssariin tuli metrin syvyinen lommo. Sama kuin ihmistä pistäisi hyttynen. Kard käänsi jättimäistä kättään ja Tulivuorikanuuna osoitti suoraan pettureiden viimeiseen tulipesäkkeeseen.
Kard näki mielessään tykistömiehistön kauhistuneet ilmeet ennen kuin he hävisivät valtavassa räjähdyksessä. Hän hymyili, ja alhaalla eräs jalkaväkikersantti olisi voinut vaikka vannoa, että Sotalordi-luokan titaanin ohjaamon jäähdytysaukkojen päät kääntyivät hiukan ylöspäin.
Titaani käveli suoraan linjojen yli, ja panssarivaunut litistyivät sen alle kuin hyönteiset. Kard nautti tunteesta jalkapohjissaan. Hän tunsi pienten tykkien joka puolella vartaloaan ampuvan kiihkeällä palolla jokaista petturin kuvatusta joka uskalsi tunkea rotannaamansa tarpeeksi lähelle, ja sensoriensa tuntevan joka ikisen kolon, joka ikisen kiven taistelukentällä.
Samassa hän tunsi jotain muuta. Jotain epämukavaa. Jotain raivokasta. Ja jotain hyvin suurta.
*
Se ei muistanut nimeään. Se ei muistanut mikä se oli, missä se oli tai mitä se siellä teki. Tai oikeastaan kyllä Se tiesi. Se tiesi että sen piti tuhota.
Sen jokainen neliösentti kraattereiden, veren, piikkien ja niihin lävistettyjen mätänevien ruumiiden täplittämästä ihosta huusi taistelua. Sen jokainen epäpyhä ase karjui tuhoa. Jokainen molekyyli halusi tappaa ja murskata.
Se loikkasi yli rakennuksen, ja ampui sen palasiksi pelkästään mukavan tunteen takia sen tykkiporteissa kun se laukaisi kanuunansa. Se hajotti kaiken eteen tulevan valtavilla terillään ja jaloillaan. Se karjui mahtavasti, ja sylki suustaan tuhoa keisarin sylikoirien niskaan.
Keisari. Se synnytti hämärän muiston. Kirkashaarniskaisia sotureita. Se seisahtui hetkeksi. Valtaisa hahmo, jopa isompi kuin Se, kantoi kaikennäkevää silmää. Mitä tämä on? Kultahaarniskainen hahmo käänsi selkänsä ja lähti pois. Sivusta tullut tykin ammus osui Sen nilkan panssariin joka lensi irti murskaten talon valtaisassa tomunpöllähdyksessä. Se tunsi… Surua? Se otti haparoivan askeleen ja astui suoraan petturien bunkkerin päälle. Sitten Se tunsi tulleensa petetyksi. Yksinäiseksi. Hylätyksi. Sitten Se tunsi vain raivoa ja kaikki värjäytyi punaiseksi.
*
Kard laukaisi titaanin olalla sijaitsevat turbolaserit. Ne potkaisivat jopa titaanin mittapuulla, ja Kard irvisti. Hänen hartiansa olisivat kipeät huomenna. Toinen puoli meni hiuksenhienosti ohi mutta toinen punainen säde katkaisi mutatoituneen ja turmeltuneen titaanin, kaksikymmentä metriä läpimitaltaan olevan sirkkelin.
*
Se karjui kivusta. Se ampui itse mahtavalla Melta-kanuunallaan mutta välimatka oli liian suuri ja vastustajan panssarit vain mustuivat osumasta. Se karjui raivosta ja lähti rynnistämään kohti vastustajaansa.
*
Kard tunsi muun miehistönsä hätäännyksen mutta sulki itsensä siltä. Hän otti tukevan haara asennon ja suuntasi Mega-kanuunansa, Tulivuori-kanuunansa ja turbolaserinsa lähestyvään kolossiin. Aseissa riittäisi virtaa kyllä yhteislaukaukseen, mutta vakauttajat eivät ehkä pystyisi pitämään jättiläistä jaloillaan.
Kard puri hampaansa yhteen ja laukaisi aseet kun Kaaoksen titaani oli vain sadan metrin päässä.
Koko taistelu loppui ja kaikki kääntyivät katsomaan valtavaa kohtaamista. Valtava kirkkaus sokaisi kaikki, paineaalto kaatoi tankitkin kumoon ja ääni kuuroutti kaikki, petturit ja lojaalistit.
Kard avasi silmänsä ja näki edessään melkein peilikuvan itsestään. Turmeltunut ja puhdas. Petturi ja lojaalisti. Pimeys ja valo.
He olivat niin lähellä, että Kard olisi voinut ojentaa kätensä ja koskettaa kerran uskomattoman komeaa ilmestystä, mutta joka oli nyt vain varjo entisestään, saastainen ja mätä. Ja jonka keskivartalossa oli Tuomioterän menevä reikä.
*
Se tunsi hämmennystä. Braal. Kuka? Kaunis nainen jolla oli pitkät vaaleat hiukset ja kirkkaat harmaat silmät. Ei. Kaksi lasta jotka leikkivät örkkiä ja Mariinia. Mitä…
Perhe. Minä. Braal.
Hän tunsi ammottavan aukon vatsassaan. Hän katsoi eteenpäin, ja näki loistavassa vihreässä haarniskassa olevan ritarin. Veli.
*
Kard näki edessään olevassa kuolleessa koneessa elon pilkahduksen. Se huojui heikosti, ja alkoi lopulta kaatua taaksepäin.
*
Hän katsoi hiljalleen kaatuvaa ja kirkastuvaa maailmaa. Hän loi vielä viimeisen silmäyksen nyt yläpuolellaan kohoavaan rakennelmaan, ja näki ohjaamossa pienen, lihaa ja verta olevan olennon. Viimeinen ajatus ennen kirkkautta. Kiitos.
Collegia Titanica
Kipu. Se kutitteli Princeps Kardin kättä. Titaanin käteen osui raketti, ja panssariin tuli metrin syvyinen lommo. Sama kuin ihmistä pistäisi hyttynen. Kard käänsi jättimäistä kättään ja Tulivuorikanuuna osoitti suoraan pettureiden viimeiseen tulipesäkkeeseen.
Kard näki mielessään tykistömiehistön kauhistuneet ilmeet ennen kuin he hävisivät valtavassa räjähdyksessä. Hän hymyili, ja alhaalla eräs jalkaväkikersantti olisi voinut vaikka vannoa, että Sotalordi-luokan titaanin ohjaamon jäähdytysaukkojen päät kääntyivät hiukan ylöspäin.
Titaani käveli suoraan linjojen yli, ja panssarivaunut litistyivät sen alle kuin hyönteiset. Kard nautti tunteesta jalkapohjissaan. Hän tunsi pienten tykkien joka puolella vartaloaan ampuvan kiihkeällä palolla jokaista petturin kuvatusta joka uskalsi tunkea rotannaamansa tarpeeksi lähelle, ja sensoriensa tuntevan joka ikisen kolon, joka ikisen kiven taistelukentällä.
Samassa hän tunsi jotain muuta. Jotain epämukavaa. Jotain raivokasta. Ja jotain hyvin suurta.
*
Se ei muistanut nimeään. Se ei muistanut mikä se oli, missä se oli tai mitä se siellä teki. Tai oikeastaan kyllä Se tiesi. Se tiesi että sen piti tuhota.
Sen jokainen neliösentti kraattereiden, veren, piikkien ja niihin lävistettyjen mätänevien ruumiiden täplittämästä ihosta huusi taistelua. Sen jokainen epäpyhä ase karjui tuhoa. Jokainen molekyyli halusi tappaa ja murskata.
Se loikkasi yli rakennuksen, ja ampui sen palasiksi pelkästään mukavan tunteen takia sen tykkiporteissa kun se laukaisi kanuunansa. Se hajotti kaiken eteen tulevan valtavilla terillään ja jaloillaan. Se karjui mahtavasti, ja sylki suustaan tuhoa keisarin sylikoirien niskaan.
Keisari. Se synnytti hämärän muiston. Kirkashaarniskaisia sotureita. Se seisahtui hetkeksi. Valtaisa hahmo, jopa isompi kuin Se, kantoi kaikennäkevää silmää. Mitä tämä on? Kultahaarniskainen hahmo käänsi selkänsä ja lähti pois. Sivusta tullut tykin ammus osui Sen nilkan panssariin joka lensi irti murskaten talon valtaisassa tomunpöllähdyksessä. Se tunsi… Surua? Se otti haparoivan askeleen ja astui suoraan petturien bunkkerin päälle. Sitten Se tunsi tulleensa petetyksi. Yksinäiseksi. Hylätyksi. Sitten Se tunsi vain raivoa ja kaikki värjäytyi punaiseksi.
*
Kard laukaisi titaanin olalla sijaitsevat turbolaserit. Ne potkaisivat jopa titaanin mittapuulla, ja Kard irvisti. Hänen hartiansa olisivat kipeät huomenna. Toinen puoli meni hiuksenhienosti ohi mutta toinen punainen säde katkaisi mutatoituneen ja turmeltuneen titaanin, kaksikymmentä metriä läpimitaltaan olevan sirkkelin.
*
Se karjui kivusta. Se ampui itse mahtavalla Melta-kanuunallaan mutta välimatka oli liian suuri ja vastustajan panssarit vain mustuivat osumasta. Se karjui raivosta ja lähti rynnistämään kohti vastustajaansa.
*
Kard tunsi muun miehistönsä hätäännyksen mutta sulki itsensä siltä. Hän otti tukevan haara asennon ja suuntasi Mega-kanuunansa, Tulivuori-kanuunansa ja turbolaserinsa lähestyvään kolossiin. Aseissa riittäisi virtaa kyllä yhteislaukaukseen, mutta vakauttajat eivät ehkä pystyisi pitämään jättiläistä jaloillaan.
Kard puri hampaansa yhteen ja laukaisi aseet kun Kaaoksen titaani oli vain sadan metrin päässä.
Koko taistelu loppui ja kaikki kääntyivät katsomaan valtavaa kohtaamista. Valtava kirkkaus sokaisi kaikki, paineaalto kaatoi tankitkin kumoon ja ääni kuuroutti kaikki, petturit ja lojaalistit.
Kard avasi silmänsä ja näki edessään melkein peilikuvan itsestään. Turmeltunut ja puhdas. Petturi ja lojaalisti. Pimeys ja valo.
He olivat niin lähellä, että Kard olisi voinut ojentaa kätensä ja koskettaa kerran uskomattoman komeaa ilmestystä, mutta joka oli nyt vain varjo entisestään, saastainen ja mätä. Ja jonka keskivartalossa oli Tuomioterän menevä reikä.
*
Se tunsi hämmennystä. Braal. Kuka? Kaunis nainen jolla oli pitkät vaaleat hiukset ja kirkkaat harmaat silmät. Ei. Kaksi lasta jotka leikkivät örkkiä ja Mariinia. Mitä…
Perhe. Minä. Braal.
Hän tunsi ammottavan aukon vatsassaan. Hän katsoi eteenpäin, ja näki loistavassa vihreässä haarniskassa olevan ritarin. Veli.
*
Kard näki edessään olevassa kuolleessa koneessa elon pilkahduksen. Se huojui heikosti, ja alkoi lopulta kaatua taaksepäin.
*
Hän katsoi hiljalleen kaatuvaa ja kirkastuvaa maailmaa. Hän loi vielä viimeisen silmäyksen nyt yläpuolellaan kohoavaan rakennelmaan, ja näki ohjaamossa pienen, lihaa ja verta olevan olennon. Viimeinen ajatus ennen kirkkautta. Kiitos.