Hyvää joulua, sotavasaralaiset: Joulumaa
Lähetetty: Ke 24.12.2008 20:55
Heips. Mie nyt sitten tunkaisin tämän muutamaa vuotta sitten kirjoittamani joulutarinan taas tänne ikään kuin hyvän joulun toivotukseksi kaikille, kun ei täällä kämpillä yksinään oikein tekemistä löydy. Jeh, hyvät joulut.
********
”Joulumaa on muutakin kuin pelkkää toiveunta. Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta.”
Iloista joulua he toisilleen toivottivat tällä loistavalla kadulla, joka oli prameasti koristeltu punaisella ja vihreällä, keltaisella ja hopealla. Ilon ja rakkauden aika oli alkanut, ja onnellisuuden tunne oli vallannut jokaisen, suuren ja pienen. Lumivalkea katu heijasti kauniisti joulun värejä ja toimi täydellisesti keinotekoisuutta hohkaavan ajanjakson korostavana tekijänä; nyt se nähtiin kylmän sijasta lämpimänä ja syliinsä kietovana elementtinä.
”Jo aattoiltaa odotamme, teen perheestäni iloisen, saavat he pöydässä lihoa muutaman kilosen”, hilpeä tervehdys kävi ihmisten kohdatessa toisensa.
”Lahjavuoren ostamme, sitä rahallamme nostamme”, kuului sanottavan.
”On taas tää hetki vuodesta, kun mieli irtoo huolesta. Enempää en toivoisi, mitä rahalla en ostaisi.”
********
Siinä se nyt taas kimmelsi: täydellinen maailma, silmiä kirvelevä valopilkku pimeyden keskellä. Joillekin se oli tavoittamaton paikka, josta uneksiminen oli jo aikaa sitten muuttunut pakkomielteiseksi katkeruudeksi, sillä he tiesivät, että tuo lämpöinen syli oli todellisuus, mutta tahallaan vääristetty ja turmeltu. Se oli kuin hopeapaperilla ympäröity lahjapaketti, jonka kiiltävä sisus heijasti kaiken ilon ja rikkauden takaisin itselleen, eikä päästänyt ulkoa mitään sisäänsä. Jossain tuolla oli kuitenkin myös toinen maailma, jonka viimeisiä lämpösäteitään kituuttelevan hiilen tapainen olemus oli todellisuutta.
”Jo aattoiltaa odotamme, taas perheemme saa kärsiä, saavat he lattialla eläinten raatoja taas järsiä”, oli monesti kuultu, murheellinen ja tottunut lausahdus tässä toisessa maailmassa.
”On taas tää hetki vuodesta, tahritusta kehdostamme meidät suista. Niin hankalaa kun on irrottaa lihat kissanpennun jäisistä luista.”
Perhe tärisi kylmässä kolossaan, hajonneessa talonrähjässään, jonka kiviset seinät huokuivat kylmyyttä armotta ja välittämättä siitä, ketkä saivat sitä niskaansa. Kaksi lasta, tyttö ja poika, tutisivat tiukasti toisiinsa kääriytyneinä, poski poskea vasten ja silmät tyhjyyteen tuijottaen. Aivan pienen puunkappaleen hiipuvassa liekissä näkyi perheen isän tylsät kasvot, joiden iho oli kuoriutumassa kuivana monin paikoin irti pakkasen vaikutuksesta. Hänen epäsäännöllinen partansa oli harmaantunut aivan liian aikaisin, ja se oli kylmyydestä huurteinen.
”Miks elämäämme jatkamme, ei maailma meitä kaipaa. On maailma tää surkea, missä itsekkyys tietä raivaa”, nelissäkymmenissä oleva mies puhisi itsekseen, mutta tulen toisella puolella kyyhöttävä surullinen hahmo teki toteamukseen lähes nyökkäävän eleen, vai oliko se sittenkin vain yksi kylmänkouristus?
”Oikea onni kadonnut on, oloni on niin lohduton. Mieheni, oikeassa oot, ovat ihmiset muuttuneet, miksei jumalat kaikkeuden heille ole suuttuneet?” naisääni vastasi käheästi.
Hän olisi halunnut yskiä, mutta hän tiesi mielessään, että jos hän ei voisi estää kohtausta, hän antaisi ylen ja tukehtuisi oksennukseensa, vaikka se toisikin hetkellistä lämpöä hänen sisältään. Kauhea ajatus oksentamisesta hänen pienen lapsensa pelastamiseksi sai palan nousemaan hänen kurkkuunsa.
Hän oli kääriytynyt ohuisiin, repaleisiin huiveihin, jotka peittivät hänen laihan, kituneen vartalonsa, joka yritti kaikin voimin luovuttaa viimeisetkin lämmönrippeet pienelle käärölle hänen vapisevilla käsivarsillaan.
”Elämää me silti luomme, mutta se on turhaa. Miks pienokaisemme syntymään joutui tähän paikkaan kurjaan? Kasvettuaan vain hautomaan itsemurhaa? Hengittääkö lainkaan hän, hengittikö koskaan? Onko oikein haluta itsekkäille kostaa?”
Puinen ovi narahti ja avautui hitaasti. Ulkoilman pyyhkäistessä sisällä olijoiden kasvojen editse he ähkäisivät tuskasta. Heistä tuntui kuin heidän kasvonsa olisivat voineet revetä irti, ja tummansinisen yön laskoksissa laskeutuvat lumihiutaleet näyttivät jälleen kerran haluavan saartaa tämän säälittävän rakennuksen. Tulija kompuroi sisälle ja sulki nopeasti oven raskaasti hengittäen. Hän hankasi väsyneenä kämmeniään yhteen ja puhalsi niihin.
Kukaan sisällä olijoista ei noussut seisomaan, isä oli ainut, joka edes vaivautui vilkaisemaan ovelle niin toiveikkaana kuin kykeni, vaikka tiesikin sen kivuliaaksi ja täysin turhaksi liikkeeksi hänen jäisille jäsenilleen.
”Esikoiseni urhea, mitä sinä näit? Toivottavasti jotain muuta kuin päälakeeni kuolleet täit”, mies sanoi surullisena, valmistautuneena ottamaan uutiset vastaan, olivatpa he miten huonoja tahansa. Ja vanhin poika tosiaankin pudisti päätään jäykästi.
”Rahaa palaa tavaroihin, niistä he iloa saavat. Tuo omistushalu katala parantaa mielen haavat”, hän vastasi. ”Kuvottava tekopyhyys kadulla paistaa, kun tervehdystä he saavat toisiltansa maistaa. Ei kättä kukaan nosta, ei iloista ilmettä nää. Lahjakasa suuri heidän raajansa kahlitsee, sekoittaa pienen pään. Palaa tuli pehmeä takana ikkunoiden, tuoksu ruoan huumaa. Sielutonta iloa, naapuritkin tuumaa.”
Isä huokaisi syvään, ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta kylmän ilma velloessa hänen keuhkoissaan.
”Meille einestä löysitkö, selviämmekö hengissä? Vai kuolemmeko aattoiltana näissä risaisissa kengissä?”
Poika asteli lähemmäs pientä liekkiä huoneen keskustassa ja istuutui isänsä viereen. Hän yritti hymyillä rohkaisevasti, mutta hänen huulensa vapisivat, ja kyyneleet ilmestyvät hänen poskilleen.
”Murhetta taas saamme, sitä keskenämme jaamme. Käy kuolema taas luonamme, on hän ironinen ilontuojamme”, poika vastasi sopertaen kyynelsilmin. Isä kietoi käsivartensa vaivalloisesti esikoisensa ympärille ja hyssytteli hiljaa.
”Kuka pääsi tällä kertaa valtakuntaan ikuiseen? Ystäväsi, ystävämme, naapurin pieni tyttö? Heistä aina aika jättää aivan liian pikaiseen. Vaikka parempi niin, tyytykäämme heidän kehoihinsa, ateriaamme likaiseen.”
Vanhempi poika puristi pakonomaisesti isäänsä itseään vasten ja vastasi epäselvästi ähkäisten kasvot hänen takkinsa jäiseen kankaaseen upottaen.
”Pikku-Milja, meidän vilja, liikkumatta vuoteellaan makasi. Isä hänen meille jaettavaksi tyttönsä ruumiin takasi.”
”Älä itke, poika pieni, Milja ei sitä olisi halunnut. Sen hän olisi kertonut, jos vielä tänä aamuna olisi rotan luuta kalunnut”, isä lohdutti, ja poika nosti päänsä rauhoittuneempana. Kyyneleet olivat uurtaneet hän ihonsa lähes vereslihalle.
”Naapurit kultaiset kutsunsa lähettää, on tuli saatu syttymään, nyt ruumis pienen ystävämme meitä elättää. Jäätyneet raadot kissojen, karvattomien ja jäykkien, on myöskin pataan mukaan heitetty. Tiedä sitten, kuinka paljon on tulella heikolla niitä keitetty”, poika kertoi uutiset.
”Voi poikakulta, kukaan ei sinua ottaa saa multa. Syödä tänään siis vihdoin saamme, sillä elämämme jatkumisen takaamme. Ajattele pientä Miljaa, jonka keho on meille kuin viljaa. Mieti häntä suullisella jokaisella, nielaisulla makoisalla.”
Poika nyökkäsi ymmärtävästi.
”Hän meidät tänään pelastanut on, mut silti olen rauhaton. Miten huomenna jatkamme, niin monta meitä on?” hän kysyi.
Isä huokaisi taas.
”Ehkä rotta laihakin luoksemme eksynee. Ruholla pienellä sen perheemme hyvä taas päivän selvinnee.”
********
Kaunis maailma välkehti ilosta ja onnellisuudesta, kun seuraava aamu valkeni. Joulupäivä oli aurinkoinen ja valoisa. Ihmiset heräsivät myöhään ja kokoontuivat aamiaiselle olohuoneisiinsa lämpimän takkatulen ja koristellun joulukuusen ääreen. Lapset juoksivat innoissaan kalliissa yöpaidoissaan kuusen alle ja alkoivat vanhempiensa hymyilevien kasvojen alla penkoa lukuisia paketteja kiihkeästi. Kultasankaisen monokkelinsa asentoa korjaava liikemies katsoi epäilevästi sihteerikkönsä ostamia paketteja; hän ei tiennyt, mitä ne sisälsivät, mutta jos niiden sisältö ei tekisi hänen rakkaasta pojastaan katunsa suosituinta, sihteerikkö saisi alkaa etsimään uutta työpaikkaa.
Ja sitten kauniin maailman ilo sai kovan kolauksen. Yksi lapsi purskahti vihoissaan itkuun avattuaan yhden kymmenistä lahjapaketeistaan. Raivoisasti parkaisten hän viskasi paketin syrjään niin, että se lensi suoraan takan liekehtivän syliin ja käpristyi ihmisihon lailla tulessa. Lapsi alkoi takoa lattiaa sellaisella raivolla kuin hemmotellulta kakaralta saattoikin odottaa. Isä nousi huokaisten sohvalta, laittoi monokkelinsa aamutakkinsa silkkiseen rintataskuun ja polvistui poikansa tasalle.
”Miksi vihaisena liikut, kun kohta uudessa kiikussasi kiikut?” hän kysyi lempeästi, kärsivällisesti.
Pieni poika vilkaisi häntä nyrpistäen nenäänsä halveksivasti.
”Isä, sinua mä vihaan, typerän paidan mulle ostit! Miks lahjoja niin huonoja mulle annat, miks mulle näin kostit?”
Isä laski kämmenensä poikansa olkapäälle hellästi.
”Mut on se vain yksi lahja joukossa muiden, kalliiden kuin auringon ja kuiden”, hän selitti, mutta poika ei rauhoittunut.
”Pehmeät paketit mut raivoihini saavat, en tiedä mitä tehdä! Vihaan teitä kumpaakin, kun äitinikin on tuollainen lehmä!”
Pikkupoika osoitti syyttävästi äitiään, joka vilkaisi miestään ehdottava, hyvin diplomaattinen ja neuvottelunhaluinen ilme kasvoillaan, eikä ärtyneisyydestä tai suuttumuksesta ollut tietoakaan.
Isä työnsi hymyilleen kätensä taskuunsa ja vetäisi esiin suuren setelitukun, mikä oli ainakin hänen ranteensa paksuinen.
”Voi, poikakulta, kai anteeksi minulle voit antaa? Tässä sinulle uusi lahja, jolla mieluista tavaraa voit kotiisi kantaa”, hän sanoi ja ojensi setelitukun pojalleen, jonka ilme kirkastui välittömästi, ja väkisinkin puserretut kyyneleet keskeyttivät kulkunsa.
”Isäni parhain, oot mut taas pelastanut, sua aina rakastan. Oot paras ystäväin naapurin Topin jälkeen, mut nyt täytyy mun kiiruhtaa, et ehdin kauppajonon kärkeen.”
********
Olisiko tuo samainen poisheitetty, poltettu paita voinut pelastaa Pikku-Miljan? Olisiko varjomaailma silloin välttynyt hänen kuolemaltaan, vai olisiko hänen mahdollinen elämänsä silloin vaihdettu jonkun toisen elämään?
Samainen aamu valkeni koleana rapistuneessa, kylmässä röttelössä, jonka asukkaat olisivat niin mieluusti ottaneet vastaan jopa tuon liekeissä käristyneen vaatteen tuhkan. Perhe heräsi kivuliaasti köhien ja yskien vain huomatakseen tämän päivän aivan samanlaiseksi kuin edellisenkin.
”Nouse, vaimo, pysy hereillä”, kehotti perheen isä väsyneesti. ”Älä anna jäsentesi turtua täällä huoneen perällä.”
Hitaasti nainen nousi pitäen perheen kuopusta veltosti käsivarsillaan.
”Kiitos, mieheni rakas, mut älä huolehdi minusta. Katso lapsiamme näitä, heidän tutisevia päitä.”
Vanhin poika heräsi kuullessaan vanhempiensa äänen ja huokaisi.
”Herääminen tuskaa tuottaa, mieltäni se repii. Joka aamu Jumala elämänlankaani kerii.”
Hänen äitinsä nyökkäsi ymmärtävästi ja kietoi lisää vaatetta vauvan ympärille. Äidin kädet kävivät hellästi kuopuksen ympärillä, hän katseli ajatuksissaan liikkumatonta nyyttiä sylissään. Maailma oli hyljännyt hänetkin, ja se jos mikä tuntui epäoikeudenmukaiselta.
Säikähtänyt huuto viilsi äkkiä huonetta niin, että äiti melkein pudotti vauvan, mutta sai itsensä rauhoittumaan kuitenkin yhä vapisten. Kaikki kääntyivät katsomaan perheen isää, joka hengitti nopeasti ja piteli tuskallinen ilme kasvoillaan rintaansa oikealla kädellään. Huutoon herännyt perheen tytär nousi nopeasti istumaan ja huomasi isänsä olevan aivan hänen yläpuolellaan, samalla kohdalla, mihin hänen veljensä oli laskenut päänsä edellisenä iltana. Hän oli laskenut päänsä viimeisen kerran, ja hänen kodistaan oli tullut hänen hautansa.
”Ei!” isä karjaisi. ”Hän meiltä poikamme vei!”
Perheen nuoremman pojan ruumis oli liikkumaton, ja hänen kasvonsa olivat alkaneet sinertyä, mustat läiskät olivat ilmestyneet hänen silmiensä ympärille. Kuolema oli tehnyt hänestä klovnimaisen ilmestyksen, jonka irvokas, aivan liian inhimillinen virnistys olisi säilyvä ikuisesti.
”Nyt kuolema meidätkin merkinnyt on”, esikoispoika sanoi hyytävän surullisella äänellä ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä. ”Pikkuveli rakas, ei koskaan tule enää takas. Hänen mukaansa mieleni halajaa, oloni on avuton. Toimintamme raaka, ei ruokaa. Pöytään kylmään pikkuveli tuokaa.”
Huoneeseen tuli hiljaista. Näiden sanojen myötä kaikki tiesivät, mitä oli tulossa. Heidän olonsa paranisivat hetkellisesti taas tämän yhden kuoleman myötä.
”Syödäkö oma poikani?” isä henkäisi kyynelsilmin. ”Niin urhea ja kiltti hän oli, että jää hänen ympäriltään aina suli. Jumalan valo, turhamainen palo!”
Sitten kaikki nostivat säpsähtäen äkkiä päänsä aivan samaan aikaan ja katsoivat itseään. He tunnustelivat kiihkeästi omia vartaloitaan kuin varmistaen, että he todellakin olivat elossa. Ei sillä, että se olisi ollut tärkeä tai lohdullinen asia heille itselleen, mutta muille he ajattelivat sen olevan. Oliko kylmä joulunaika vienyt muitakin, oli turha kysymys. Varmasti he saisivat tänään syödäkseen, mutta mihin hirveään hintaan.
Harmaa hyytävyys leijaili mökkipahassa, ja perhe tuijotti ruumista hiljaisena. Isä katsoi poikaansa muistellen. Hänen huultensa muoto kulki suvussa, ja perheen kuopuksenkin muistettiin omaavan sen kangaskäärön uumenissa. Nyyhkytyksensä tahdissa kakova ja hikotteleva äiti vei vaistomaisesti kalpean kätensä sylissään keinuvan nyytin sisälle. Hän tunnusteli tuttuja huulia, ja sitten hän tunsi sormissaan jotain niljaista.
Äiti kirkaisi äkisti. Tällä kertaa käärö putosi hänen sylistään ja rysähti vasten kylmää kivilattiaa niin nopeasti, ettei kukaan edes ehtinyt ajatella, mitä tapahtui. Kohta syntynyt hiljaisuus lakkasi, ja he kaikki itkivät taas. He pysyivät liikkumatta, tietämättöminä mitä tehdä. Kukaan ei halunnut sanoa mitään. Sanat, mitkä tahansa, satuttaisivat kaikin mahdollisin tavoin. Liikkumattoman nyytin lieve oli avautunut, ja harmaa iho paistoi kuvottavasti huoneeseen muistuttaen äitiä hänen viimeisistä hetkistään nuorimmaisensa kanssa. Muisto siitä, kun hänen sormensa olivat haparoidessaan repäisseet lapsensa huulen auki, säilyi iäti hänen muistissaan. Nyt äiti oksensi, ja sama veri purskahti hänen suustaan harmaalle lattialle sappinesteen mukana.
”Menetys toinen, kestä en enää. Tahdon lähteä molempien perään”, sanoi isä tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä, mutta tässä ympäristössä kaikki kuulivat hänen sanansa, ja ne sisälsivät järkeä enemmän kuin kukaan heistä olisi voinut lapsuudessaan ajatella niiden sisältävän. Sen jälkeen kukaan ei tehnyt tai sanonut mitään. Kaksi ruumista makasi kuoleman kylmällä lattialla nukkemaisina olentoina.
Sappinesteen inhottavasta mausta irvistävä äiti jatkoi kakomistaan. Välillä hänen suunsa vääntyi sairaalloiseen hymyyn lämmikkeen purkautuessa ylöspäin pitkin hänen kurkkutorveaan. Ehkäpä hän hymyili myös tiedosta, että hän saisi kuolla pian.
”Murhetta taas saamme, sitä keskenämme jaamme. Käy kuolema taas luonamme, hän on sairas ilontuojamme.” Sanat kaikuivat kaikkien mielissä, tällä kertaa tuskallisimpina ja kuvottavimpina.
********
Iloiset joululaulut raikuivat kauniissa maailmassa. Loistava katu ei pimennyt edes yöllä. Se piti yllä kuvajaista, joka viestitti asukkaiden hyvistä oloista. Todellinen huoli ei käynyt kenenkään mielessä, kukaan ei tiennyt pienen tyttövauvan kuolemasta. Kukaan ei ollut koskaan edes nähnyt kuollutta ihmistä. Miten nuo harmaat, luurankomaiset, tietämättömät kasvot lommoisine poskineen ja halkeilleine huulineen olisivatkaan vaikuttaneet ihmisiin? Ehkäpä he olisivat saaneet hänestä hienon, eksoottisen nuken jollekin rikkaalle nirppanokkatytölle. Taas yksi nukke poisheitettäväksi.
”Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien. Eikä rasita koulu, syytä on olla iloinen!”
********
”Joulumaa on muutakin kuin pelkkää toiveunta. Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta.”
Iloista joulua he toisilleen toivottivat tällä loistavalla kadulla, joka oli prameasti koristeltu punaisella ja vihreällä, keltaisella ja hopealla. Ilon ja rakkauden aika oli alkanut, ja onnellisuuden tunne oli vallannut jokaisen, suuren ja pienen. Lumivalkea katu heijasti kauniisti joulun värejä ja toimi täydellisesti keinotekoisuutta hohkaavan ajanjakson korostavana tekijänä; nyt se nähtiin kylmän sijasta lämpimänä ja syliinsä kietovana elementtinä.
”Jo aattoiltaa odotamme, teen perheestäni iloisen, saavat he pöydässä lihoa muutaman kilosen”, hilpeä tervehdys kävi ihmisten kohdatessa toisensa.
”Lahjavuoren ostamme, sitä rahallamme nostamme”, kuului sanottavan.
”On taas tää hetki vuodesta, kun mieli irtoo huolesta. Enempää en toivoisi, mitä rahalla en ostaisi.”
********
Siinä se nyt taas kimmelsi: täydellinen maailma, silmiä kirvelevä valopilkku pimeyden keskellä. Joillekin se oli tavoittamaton paikka, josta uneksiminen oli jo aikaa sitten muuttunut pakkomielteiseksi katkeruudeksi, sillä he tiesivät, että tuo lämpöinen syli oli todellisuus, mutta tahallaan vääristetty ja turmeltu. Se oli kuin hopeapaperilla ympäröity lahjapaketti, jonka kiiltävä sisus heijasti kaiken ilon ja rikkauden takaisin itselleen, eikä päästänyt ulkoa mitään sisäänsä. Jossain tuolla oli kuitenkin myös toinen maailma, jonka viimeisiä lämpösäteitään kituuttelevan hiilen tapainen olemus oli todellisuutta.
”Jo aattoiltaa odotamme, taas perheemme saa kärsiä, saavat he lattialla eläinten raatoja taas järsiä”, oli monesti kuultu, murheellinen ja tottunut lausahdus tässä toisessa maailmassa.
”On taas tää hetki vuodesta, tahritusta kehdostamme meidät suista. Niin hankalaa kun on irrottaa lihat kissanpennun jäisistä luista.”
Perhe tärisi kylmässä kolossaan, hajonneessa talonrähjässään, jonka kiviset seinät huokuivat kylmyyttä armotta ja välittämättä siitä, ketkä saivat sitä niskaansa. Kaksi lasta, tyttö ja poika, tutisivat tiukasti toisiinsa kääriytyneinä, poski poskea vasten ja silmät tyhjyyteen tuijottaen. Aivan pienen puunkappaleen hiipuvassa liekissä näkyi perheen isän tylsät kasvot, joiden iho oli kuoriutumassa kuivana monin paikoin irti pakkasen vaikutuksesta. Hänen epäsäännöllinen partansa oli harmaantunut aivan liian aikaisin, ja se oli kylmyydestä huurteinen.
”Miks elämäämme jatkamme, ei maailma meitä kaipaa. On maailma tää surkea, missä itsekkyys tietä raivaa”, nelissäkymmenissä oleva mies puhisi itsekseen, mutta tulen toisella puolella kyyhöttävä surullinen hahmo teki toteamukseen lähes nyökkäävän eleen, vai oliko se sittenkin vain yksi kylmänkouristus?
”Oikea onni kadonnut on, oloni on niin lohduton. Mieheni, oikeassa oot, ovat ihmiset muuttuneet, miksei jumalat kaikkeuden heille ole suuttuneet?” naisääni vastasi käheästi.
Hän olisi halunnut yskiä, mutta hän tiesi mielessään, että jos hän ei voisi estää kohtausta, hän antaisi ylen ja tukehtuisi oksennukseensa, vaikka se toisikin hetkellistä lämpöä hänen sisältään. Kauhea ajatus oksentamisesta hänen pienen lapsensa pelastamiseksi sai palan nousemaan hänen kurkkuunsa.
Hän oli kääriytynyt ohuisiin, repaleisiin huiveihin, jotka peittivät hänen laihan, kituneen vartalonsa, joka yritti kaikin voimin luovuttaa viimeisetkin lämmönrippeet pienelle käärölle hänen vapisevilla käsivarsillaan.
”Elämää me silti luomme, mutta se on turhaa. Miks pienokaisemme syntymään joutui tähän paikkaan kurjaan? Kasvettuaan vain hautomaan itsemurhaa? Hengittääkö lainkaan hän, hengittikö koskaan? Onko oikein haluta itsekkäille kostaa?”
Puinen ovi narahti ja avautui hitaasti. Ulkoilman pyyhkäistessä sisällä olijoiden kasvojen editse he ähkäisivät tuskasta. Heistä tuntui kuin heidän kasvonsa olisivat voineet revetä irti, ja tummansinisen yön laskoksissa laskeutuvat lumihiutaleet näyttivät jälleen kerran haluavan saartaa tämän säälittävän rakennuksen. Tulija kompuroi sisälle ja sulki nopeasti oven raskaasti hengittäen. Hän hankasi väsyneenä kämmeniään yhteen ja puhalsi niihin.
Kukaan sisällä olijoista ei noussut seisomaan, isä oli ainut, joka edes vaivautui vilkaisemaan ovelle niin toiveikkaana kuin kykeni, vaikka tiesikin sen kivuliaaksi ja täysin turhaksi liikkeeksi hänen jäisille jäsenilleen.
”Esikoiseni urhea, mitä sinä näit? Toivottavasti jotain muuta kuin päälakeeni kuolleet täit”, mies sanoi surullisena, valmistautuneena ottamaan uutiset vastaan, olivatpa he miten huonoja tahansa. Ja vanhin poika tosiaankin pudisti päätään jäykästi.
”Rahaa palaa tavaroihin, niistä he iloa saavat. Tuo omistushalu katala parantaa mielen haavat”, hän vastasi. ”Kuvottava tekopyhyys kadulla paistaa, kun tervehdystä he saavat toisiltansa maistaa. Ei kättä kukaan nosta, ei iloista ilmettä nää. Lahjakasa suuri heidän raajansa kahlitsee, sekoittaa pienen pään. Palaa tuli pehmeä takana ikkunoiden, tuoksu ruoan huumaa. Sielutonta iloa, naapuritkin tuumaa.”
Isä huokaisi syvään, ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta kylmän ilma velloessa hänen keuhkoissaan.
”Meille einestä löysitkö, selviämmekö hengissä? Vai kuolemmeko aattoiltana näissä risaisissa kengissä?”
Poika asteli lähemmäs pientä liekkiä huoneen keskustassa ja istuutui isänsä viereen. Hän yritti hymyillä rohkaisevasti, mutta hänen huulensa vapisivat, ja kyyneleet ilmestyvät hänen poskilleen.
”Murhetta taas saamme, sitä keskenämme jaamme. Käy kuolema taas luonamme, on hän ironinen ilontuojamme”, poika vastasi sopertaen kyynelsilmin. Isä kietoi käsivartensa vaivalloisesti esikoisensa ympärille ja hyssytteli hiljaa.
”Kuka pääsi tällä kertaa valtakuntaan ikuiseen? Ystäväsi, ystävämme, naapurin pieni tyttö? Heistä aina aika jättää aivan liian pikaiseen. Vaikka parempi niin, tyytykäämme heidän kehoihinsa, ateriaamme likaiseen.”
Vanhempi poika puristi pakonomaisesti isäänsä itseään vasten ja vastasi epäselvästi ähkäisten kasvot hänen takkinsa jäiseen kankaaseen upottaen.
”Pikku-Milja, meidän vilja, liikkumatta vuoteellaan makasi. Isä hänen meille jaettavaksi tyttönsä ruumiin takasi.”
”Älä itke, poika pieni, Milja ei sitä olisi halunnut. Sen hän olisi kertonut, jos vielä tänä aamuna olisi rotan luuta kalunnut”, isä lohdutti, ja poika nosti päänsä rauhoittuneempana. Kyyneleet olivat uurtaneet hän ihonsa lähes vereslihalle.
”Naapurit kultaiset kutsunsa lähettää, on tuli saatu syttymään, nyt ruumis pienen ystävämme meitä elättää. Jäätyneet raadot kissojen, karvattomien ja jäykkien, on myöskin pataan mukaan heitetty. Tiedä sitten, kuinka paljon on tulella heikolla niitä keitetty”, poika kertoi uutiset.
”Voi poikakulta, kukaan ei sinua ottaa saa multa. Syödä tänään siis vihdoin saamme, sillä elämämme jatkumisen takaamme. Ajattele pientä Miljaa, jonka keho on meille kuin viljaa. Mieti häntä suullisella jokaisella, nielaisulla makoisalla.”
Poika nyökkäsi ymmärtävästi.
”Hän meidät tänään pelastanut on, mut silti olen rauhaton. Miten huomenna jatkamme, niin monta meitä on?” hän kysyi.
Isä huokaisi taas.
”Ehkä rotta laihakin luoksemme eksynee. Ruholla pienellä sen perheemme hyvä taas päivän selvinnee.”
********
Kaunis maailma välkehti ilosta ja onnellisuudesta, kun seuraava aamu valkeni. Joulupäivä oli aurinkoinen ja valoisa. Ihmiset heräsivät myöhään ja kokoontuivat aamiaiselle olohuoneisiinsa lämpimän takkatulen ja koristellun joulukuusen ääreen. Lapset juoksivat innoissaan kalliissa yöpaidoissaan kuusen alle ja alkoivat vanhempiensa hymyilevien kasvojen alla penkoa lukuisia paketteja kiihkeästi. Kultasankaisen monokkelinsa asentoa korjaava liikemies katsoi epäilevästi sihteerikkönsä ostamia paketteja; hän ei tiennyt, mitä ne sisälsivät, mutta jos niiden sisältö ei tekisi hänen rakkaasta pojastaan katunsa suosituinta, sihteerikkö saisi alkaa etsimään uutta työpaikkaa.
Ja sitten kauniin maailman ilo sai kovan kolauksen. Yksi lapsi purskahti vihoissaan itkuun avattuaan yhden kymmenistä lahjapaketeistaan. Raivoisasti parkaisten hän viskasi paketin syrjään niin, että se lensi suoraan takan liekehtivän syliin ja käpristyi ihmisihon lailla tulessa. Lapsi alkoi takoa lattiaa sellaisella raivolla kuin hemmotellulta kakaralta saattoikin odottaa. Isä nousi huokaisten sohvalta, laittoi monokkelinsa aamutakkinsa silkkiseen rintataskuun ja polvistui poikansa tasalle.
”Miksi vihaisena liikut, kun kohta uudessa kiikussasi kiikut?” hän kysyi lempeästi, kärsivällisesti.
Pieni poika vilkaisi häntä nyrpistäen nenäänsä halveksivasti.
”Isä, sinua mä vihaan, typerän paidan mulle ostit! Miks lahjoja niin huonoja mulle annat, miks mulle näin kostit?”
Isä laski kämmenensä poikansa olkapäälle hellästi.
”Mut on se vain yksi lahja joukossa muiden, kalliiden kuin auringon ja kuiden”, hän selitti, mutta poika ei rauhoittunut.
”Pehmeät paketit mut raivoihini saavat, en tiedä mitä tehdä! Vihaan teitä kumpaakin, kun äitinikin on tuollainen lehmä!”
Pikkupoika osoitti syyttävästi äitiään, joka vilkaisi miestään ehdottava, hyvin diplomaattinen ja neuvottelunhaluinen ilme kasvoillaan, eikä ärtyneisyydestä tai suuttumuksesta ollut tietoakaan.
Isä työnsi hymyilleen kätensä taskuunsa ja vetäisi esiin suuren setelitukun, mikä oli ainakin hänen ranteensa paksuinen.
”Voi, poikakulta, kai anteeksi minulle voit antaa? Tässä sinulle uusi lahja, jolla mieluista tavaraa voit kotiisi kantaa”, hän sanoi ja ojensi setelitukun pojalleen, jonka ilme kirkastui välittömästi, ja väkisinkin puserretut kyyneleet keskeyttivät kulkunsa.
”Isäni parhain, oot mut taas pelastanut, sua aina rakastan. Oot paras ystäväin naapurin Topin jälkeen, mut nyt täytyy mun kiiruhtaa, et ehdin kauppajonon kärkeen.”
********
Olisiko tuo samainen poisheitetty, poltettu paita voinut pelastaa Pikku-Miljan? Olisiko varjomaailma silloin välttynyt hänen kuolemaltaan, vai olisiko hänen mahdollinen elämänsä silloin vaihdettu jonkun toisen elämään?
Samainen aamu valkeni koleana rapistuneessa, kylmässä röttelössä, jonka asukkaat olisivat niin mieluusti ottaneet vastaan jopa tuon liekeissä käristyneen vaatteen tuhkan. Perhe heräsi kivuliaasti köhien ja yskien vain huomatakseen tämän päivän aivan samanlaiseksi kuin edellisenkin.
”Nouse, vaimo, pysy hereillä”, kehotti perheen isä väsyneesti. ”Älä anna jäsentesi turtua täällä huoneen perällä.”
Hitaasti nainen nousi pitäen perheen kuopusta veltosti käsivarsillaan.
”Kiitos, mieheni rakas, mut älä huolehdi minusta. Katso lapsiamme näitä, heidän tutisevia päitä.”
Vanhin poika heräsi kuullessaan vanhempiensa äänen ja huokaisi.
”Herääminen tuskaa tuottaa, mieltäni se repii. Joka aamu Jumala elämänlankaani kerii.”
Hänen äitinsä nyökkäsi ymmärtävästi ja kietoi lisää vaatetta vauvan ympärille. Äidin kädet kävivät hellästi kuopuksen ympärillä, hän katseli ajatuksissaan liikkumatonta nyyttiä sylissään. Maailma oli hyljännyt hänetkin, ja se jos mikä tuntui epäoikeudenmukaiselta.
Säikähtänyt huuto viilsi äkkiä huonetta niin, että äiti melkein pudotti vauvan, mutta sai itsensä rauhoittumaan kuitenkin yhä vapisten. Kaikki kääntyivät katsomaan perheen isää, joka hengitti nopeasti ja piteli tuskallinen ilme kasvoillaan rintaansa oikealla kädellään. Huutoon herännyt perheen tytär nousi nopeasti istumaan ja huomasi isänsä olevan aivan hänen yläpuolellaan, samalla kohdalla, mihin hänen veljensä oli laskenut päänsä edellisenä iltana. Hän oli laskenut päänsä viimeisen kerran, ja hänen kodistaan oli tullut hänen hautansa.
”Ei!” isä karjaisi. ”Hän meiltä poikamme vei!”
Perheen nuoremman pojan ruumis oli liikkumaton, ja hänen kasvonsa olivat alkaneet sinertyä, mustat läiskät olivat ilmestyneet hänen silmiensä ympärille. Kuolema oli tehnyt hänestä klovnimaisen ilmestyksen, jonka irvokas, aivan liian inhimillinen virnistys olisi säilyvä ikuisesti.
”Nyt kuolema meidätkin merkinnyt on”, esikoispoika sanoi hyytävän surullisella äänellä ja hautasi kasvonsa kämmeniinsä. ”Pikkuveli rakas, ei koskaan tule enää takas. Hänen mukaansa mieleni halajaa, oloni on avuton. Toimintamme raaka, ei ruokaa. Pöytään kylmään pikkuveli tuokaa.”
Huoneeseen tuli hiljaista. Näiden sanojen myötä kaikki tiesivät, mitä oli tulossa. Heidän olonsa paranisivat hetkellisesti taas tämän yhden kuoleman myötä.
”Syödäkö oma poikani?” isä henkäisi kyynelsilmin. ”Niin urhea ja kiltti hän oli, että jää hänen ympäriltään aina suli. Jumalan valo, turhamainen palo!”
Sitten kaikki nostivat säpsähtäen äkkiä päänsä aivan samaan aikaan ja katsoivat itseään. He tunnustelivat kiihkeästi omia vartaloitaan kuin varmistaen, että he todellakin olivat elossa. Ei sillä, että se olisi ollut tärkeä tai lohdullinen asia heille itselleen, mutta muille he ajattelivat sen olevan. Oliko kylmä joulunaika vienyt muitakin, oli turha kysymys. Varmasti he saisivat tänään syödäkseen, mutta mihin hirveään hintaan.
Harmaa hyytävyys leijaili mökkipahassa, ja perhe tuijotti ruumista hiljaisena. Isä katsoi poikaansa muistellen. Hänen huultensa muoto kulki suvussa, ja perheen kuopuksenkin muistettiin omaavan sen kangaskäärön uumenissa. Nyyhkytyksensä tahdissa kakova ja hikotteleva äiti vei vaistomaisesti kalpean kätensä sylissään keinuvan nyytin sisälle. Hän tunnusteli tuttuja huulia, ja sitten hän tunsi sormissaan jotain niljaista.
Äiti kirkaisi äkisti. Tällä kertaa käärö putosi hänen sylistään ja rysähti vasten kylmää kivilattiaa niin nopeasti, ettei kukaan edes ehtinyt ajatella, mitä tapahtui. Kohta syntynyt hiljaisuus lakkasi, ja he kaikki itkivät taas. He pysyivät liikkumatta, tietämättöminä mitä tehdä. Kukaan ei halunnut sanoa mitään. Sanat, mitkä tahansa, satuttaisivat kaikin mahdollisin tavoin. Liikkumattoman nyytin lieve oli avautunut, ja harmaa iho paistoi kuvottavasti huoneeseen muistuttaen äitiä hänen viimeisistä hetkistään nuorimmaisensa kanssa. Muisto siitä, kun hänen sormensa olivat haparoidessaan repäisseet lapsensa huulen auki, säilyi iäti hänen muistissaan. Nyt äiti oksensi, ja sama veri purskahti hänen suustaan harmaalle lattialle sappinesteen mukana.
”Menetys toinen, kestä en enää. Tahdon lähteä molempien perään”, sanoi isä tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä, mutta tässä ympäristössä kaikki kuulivat hänen sanansa, ja ne sisälsivät järkeä enemmän kuin kukaan heistä olisi voinut lapsuudessaan ajatella niiden sisältävän. Sen jälkeen kukaan ei tehnyt tai sanonut mitään. Kaksi ruumista makasi kuoleman kylmällä lattialla nukkemaisina olentoina.
Sappinesteen inhottavasta mausta irvistävä äiti jatkoi kakomistaan. Välillä hänen suunsa vääntyi sairaalloiseen hymyyn lämmikkeen purkautuessa ylöspäin pitkin hänen kurkkutorveaan. Ehkäpä hän hymyili myös tiedosta, että hän saisi kuolla pian.
”Murhetta taas saamme, sitä keskenämme jaamme. Käy kuolema taas luonamme, hän on sairas ilontuojamme.” Sanat kaikuivat kaikkien mielissä, tällä kertaa tuskallisimpina ja kuvottavimpina.
********
Iloiset joululaulut raikuivat kauniissa maailmassa. Loistava katu ei pimennyt edes yöllä. Se piti yllä kuvajaista, joka viestitti asukkaiden hyvistä oloista. Todellinen huoli ei käynyt kenenkään mielessä, kukaan ei tiennyt pienen tyttövauvan kuolemasta. Kukaan ei ollut koskaan edes nähnyt kuollutta ihmistä. Miten nuo harmaat, luurankomaiset, tietämättömät kasvot lommoisine poskineen ja halkeilleine huulineen olisivatkaan vaikuttaneet ihmisiin? Ehkäpä he olisivat saaneet hänestä hienon, eksoottisen nuken jollekin rikkaalle nirppanokkatytölle. Taas yksi nukke poisheitettäväksi.
”Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien. Eikä rasita koulu, syytä on olla iloinen!”