Matka VI
Lähetetty: Pe 02.01.2009 22:29
Hyvää uutta vuotta vaan kaikille!
Matka VI
Vaikka olikin kesä, yöt pysyivät viileinä Bergenin kaduilla. Lämpötila saattoi laskea jopa kymmeniä asteita päivään verrattuna, mikä usein yllätti tähän vaihteluun tottumattoman matkailijan pahastikin. Tietenkin vilustuminen oli huomattavasti pienempi vahinko verrattuna esimerkiksi ryövärijoukon kynsiin joutumiseen, mitä myös sattui tuon tuostakin.
Koska ulkona ei auringon laskettua siis ollut juurikaan syytä oleskella (jos ei sattunut olemaan ryöväri), menivät monet joko aikaisin nukkumaan tai sitten viettivät aikaansa jossain kaupungin kapakoista, jotka pääkaupungin sääntöjä rikkoen pitivät ovensa auki läpi yön. Vartijoillakaan ei ollut mitään erityisempää syytä kieltää tätä perinnettä, varsinkin kun kapakoitsijoilla oli tapana tarjota heille ensimmäinen ryyppy talon piikkiin.
Tunnelma näissä juottolaissa riippui pitkälti niiden asiakaskunnasta. Kapakoita löytyi ylempää kaupunkia sijaitsevista kalliimmista paikoista aina sellaisiin, lähinnä sataman läheisyyteen sijoittuneisiin, loukkoihin joihin edes kaupungin vartijat eivät öisin uskaltautuneet. Moni tällaisista synninpesistä oli toisaalta palanut vuoden takaisessa hyökkäyksessä (ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, oli kaupunkilaisilla tapana sanoa), mutta muutama oli säilynyt ja osaa rakennettiin takaisin.
Yksi pahamaineisimmista näistä kapakoista oli nimeltään Mustaörkki.
Tämä paatunut kuppila oli nauttinut pelon ja inhon sekaista mainetta jo ennen mustien haltioiden hyökkäystä, mikä sitten osaltaan oli vain lisännyt paikan pahaa mainetta. Paikan omistaja, tunnettu yleisemmin nimeltä Löf, näet kehuskeli, etteivät edes nuo surullisenkuuluisat haltiat olleet uskaltaneet käydä polttamassa hänen taloansa niin kauan, kuin hän sitä puolusti.
Vain Sigmar tietää, miksi Mustaörkki selvisi koskemattomana, mutta yhä useampi oli (lähinnä kohdattuaan Löfin henkilökohtaisesti) alkanut uskoa tämän versiota totuudesta.
Jos siis tunsi paikan maineen, ei rehellisellä ihmisellä ollut sinne mitään asiaa.
Juuri sen takia Michel olikin valinnut sen yöpymispaikakseen.
Hän istui henkivartijoineen eräässä Mustaörkin varjoisista nurkista ja siemaili silloin tällöin olutta suuresta, savisesta tuopistaan. Heidän ympärillään kokoontui parasta aikaa kapakan tavallinen kokoonpano: sarja varkaita, nyrkkisankareita ja pahempia, maustettuna parvella maalattuja ilolintuja. Michel oli tätä kiroilevaa ja haisevaa sakkia katsellessaan ensimmäistä kertaa iloinen seurastaan: henkivartijoiden uhkaavuus saisi pahimmat tappelupukarit välttelemään häntä kuin ruttoa, mikä sopi hänelle paremmin kuin hyvin. Juuri nyt hän ei viitsisi vetää miekkaansa esiin ja sivaltaa korvaa joltain juopolta, joka yrittäisi viedä hänen kalliin näköisen vaatepartensa.
Juuri nyt hän halusi vain olla rauhassa.
Oli kaksi seikkaa, joiden takia Michel ei ollut mennyt johonkin edes hieman säädyllisempään paikkaan viettämään viimeistä yötään Bergenissä, eikä kummallakaan ollut mitään tekemistä rahan kanssa, jota hänellä kyllä oli enemmän kuin koskaan tulisi tarvitsemaan.
Ensimmäinen syy oli, että hän sattui olemaan etsitty mies täällä. Friedrich oli varmasti kielinyt hänestä vartijoille, eikä tuhopoltosta välttämättä selviäisi pelkällä olankohautuksella ja kullalla, ajatteli hän. Täältä häntä ei ainakaan tultaisi etsimään, se oli varmaa.
Toinen syy oli, että näillä kulmilla olisi aina viihdykettä tarjolla kunnon tappelun muodossa. Ennen tuhopolttoaan Michel oli ottanut selvää, missä päin kaupunkia saisi nähdä sielunsa täydeltä toimintaa ja vastaus oli aina ollut sama: Mustaörkki. Täällä tappelut olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Nytkin hän pystyi erottamaan pöydän, jossa oli kehkeytymässä oikein viihdyttävä nyrkkisauna.
Hymyillen hiljaa hän nojasi taaksepäin tuolillaan ja sanoi rauhallisen neutraalilla äänellään:
”Kuukauden palkkanne vetoa, että tuo mustapartainen mies voittaa seuraavan tappelun.”
Henkivartijat vilkaisivat ensin hämmentyneinä Micheliin ja kun huomasivat tämän olevan tosissaan, hymyilivät itsekin harvahampaista hymyään kunnes toinen vastasi:
”Tehdään siitä kaksi kuukautta, pomo”
Michel nyökkäsi irrottamatta katsettaan mustaparrasta, joka juuri löi tuopillaan jotakuta ohimolle. Samalla hän vei oman tuoppinsa huulilleen ja naukkasi taas yhden huikan, vaikka juoma maistuikin hänestä lähinnä siltä, kuin sillä olisi ennen käyttöä pesty tämän tavernan lattiat.
Kuitenkin hän keskittyi niin autuaasti tappeluun, ettei huomannut, kuinka eräs uusi hahmo työntyi sisään kapakkaan, tähysti kerran ympärilleen ja naulitsi katseensa häneen.
Tulija veti pellavaista huppuaan enemmän kasvojensa peitoksi ja alkoi hitaasti, kiirettä pitämättä, lähestyä kohti Michelin rentoa hahmoa. Ympärillä lensivät niin herjat kuin erilaiset esineetkin, mutta hän ei niistä välittänyt, vaan suuntasi kaiken huomionsa tuohon hymyilevään kukonpoikaan.
Lopulta hän oli päässyt niin lähelle, että Michelkin huomasi hänet, lopetti keikkumisen tuolillaan ja loi laiskan silmäyksen tähän. Myös henkivartijat kääntyivät paikallaan ja mulkoilivat muukalaista kivisillä kasvoillaan.
”Niin?” Kysyi Michel venytellen. Kului hetki jos toinenkin, mutta mitään ei tapahtunut.
Sitten Friedrich veti hupun päästään.
Seuraavaksi tapahtui hyvin nopeasti kolme asiaa: ensinnäkin turvamiehet pongahtivat seisomaan. Heti perään he kuitenkin painuivat kaksinkerroin lattiaan, kun Friedrich nyrkkirauta seuranaan taputteli heitä pallean kohdalta.
Ja kolmanneksi Michel alkoi nauraa.
Hän nauroi vielä silloinkin, kun Friedrich oli nostanut hänet rinnuksistaan seinää vasten ja hengitti suoraan tämän kasvoille raskaasti sekä hitaasti, tuijottaen häntä kuin hullu.
”Mitä…” Aloitti Friedrich. ”Sinä teet?” Hänen äänensä kiehui raivosta.
”Jaa-a, yritän parhaani nauttiakseni kauniista illasta muutaman ystävän kanssa, jos ymmärrät? Liity toki seuraan, jos – ”
Friedrichin nyrkkirauta upposi kipeästi Michelin vatsaan ja keskeytti tämän lauseen, joskaan Friedrich ei antanut ystävänsä lysähtää lattialle.
”Meillä on puhuttavaa.” Hän jatkoi hampaidensa välistä.
”Niin tuntuu olevan” Pihisi Michel.
”Onko sinulla huonetta täällä rotankolossa?”
Nyökkäyksen huomattuaan Friedrich alkoi retuuttaa tätä kohti yläkertaan johtavia portaita. Yksi turvamiehistä tarrasi matkalla häntä jalasta, mutta huoliteltu potku vakuutti tämän siitä, ettei eleeseen sisältynyt idea ollut toteuttamiskelpoinen.
Muut kapakan asiakkaista olivat tuskin huomanneet välikohtausta, koska ensimmäinen nujakka tarjosi huomattavasti enemmän toimintaa.
Yläkerrassa Friedrich raahasi Micheliä tämän ohjeiden mukaisesti kohti eräistä huoneista. Käytävä, jota pitkin he kävivät, narisi jokaisen askeleen myötä vanhuuttaan. Lopulta he pysähtyivät yhden oven eteen, jonka Friedrich Michelin avulla avasi. Astuttuaan itse sisään hän salpasi oven tiukasti.
Michel makasi selällään paljaalla lattialla hymyillen hieman. Kipu vatsassa oli jo hellittämässä, mutta hän ei silti tehnyt elettäkään noustakseen ylös – hän vain tuijotti hölmönä kattoa.
Tai siltä se ainakin Friedrichistä näytti.
Hän katsoi ystäväänsä sanomatta sanaakaan.
”Aiotko sinä nyt hakata minut tajuttomaksi heti, vai haukutko minut ensin lyttyyn?” Michel sanoi saaden äänensä kuulostamaan huolettomalta kuin jos he olisivat jutelleet päivän säästä.
Friedrich ei heti vastannut mitään, koska ei oikeastaan tiennyt, mitä aikoisi tehdä. Hän oli odottanut Michelin panevan edes hiukan kampoihin, mutta mies käyttäytyikin kuin ruodittu kala. Ei tuntunut oikealta piestä miestä, joka ei nähtävästi välittäisi siitä pätkääkään.
Siispä hän päätti ensin haukkua tätä.
”Tajuatko edes, mitä olisit voinut saada aikaan teollasi! Ilman kaupunkilaisten nopeaa toimintaa puolet korttelista olisi voinut palaa tuhkaksi!” Huutaminen tuntui lievittävän kasvavaa hämmennystä ja antavan lisää potkua tapahtumiin. Friedrich hengitti raskaasti odottaessaan Michelin vastausta.
Joka ei enää hymyillyt.
”Hyvä on, hyvä on. Myönnän, että toimin hieman hätäisesti polttaessani isäni keskellä kaupunkia.” Hänen äänensäkin kuulosti taas tutun neutraalilta, joskin siinä oli kumma katumusta muistuttava vivahde.
”Hieman hätäisesti? Hieman hätäisesti! Sinun pitäisi olla lukittuna selliin sen sijaan, että istut täällä ryyppäämässä!” Jatkoi Friedrich.
”Ehkä. Mutta siksipä onkin tärkeää kysyä, miksi en ole.”
Miksi hän ei tosiaan ollut jo kiikuttanut Micheliä vartijoille?
”Ehkäpä minä ajattelin, ettei minulla ole varaa antaa harvojen jäljellä olevien ystävieni joutua tyrmään mätänemään.”
Michel nosti nyt katseensa katosta Friedrichiin kasvoillaan vino virne.
”Niin, sinulle on aina ollut vaikeaa hankkia rehtejä ihmisiä ystäviksesi.”
Hän nousi ylös kenenkään estämättä.
”Mutta nyt, ehkä voisimme jatkaa keskustelua harvinaisen kuvottavan oluen äärellä?” Jatkoi hän.
”Ehkä, jos ensin lupaat olla pistämättä mitään palamaan.” Vastasi Friedrich ja hymyili samalla itsekin, joskin hampaidensa välistä.
Miehet laskeutuivat sovussa takaisin kapakan puolelle, missä tappelu alkoi sopivasti kiihtyä.
Ulkopuolinen tarkkailija olisi vähintään nyt avannut suunsa kysymykseen ja ihmetykseen, jos sellainen olisi näiden kahden miehen tapaamista todistanut. Olihan heidän käyttäytymisensä toki sen verran outoa: ilmiriidalta näyttänyt tilanne johti lopulta hedelmälliseen keskusteluun oluen äärellä.
Mutta tuollainen ulkopuolinen tarkkailija ei olisi ollut selvillä näiden kahden miehen historiasta. Jos todella sotii, elää, syö ja nukkuu vuositolkulla samojen ihmisten keskellä, alkaa kuka tahansa lopulta ystävystyä heidän kanssaan. Ja mitä pidemmin he yhdessä elävät, sitä vahvemmaksi – mutta myös omalaatuisemmaksi – ystävyys muodostuu.
Siksi Michel pystyi hymyissä suin tarjoamaan oluen miehelle, joka vasta muutamaa minuuttia aiemmin oli lyönyt häntä nyrkkiraudalla.
Siksi Friedrich pystyi ottamaan tuon oluen vastaan mieheltä, joka vasta samana päivänä oli yrittänyt polttaa koko kaupungin, jossa hän asui.
Ja siksi Michelin henkivartijat eivät ymmärtäneet enää mistään mitään, kun näkivät heidät laskeutuvan sulassa sovussa alas toisesta kerroksesta, mihin toinen oli juuri äsken toisen raahannut.
”Tämä olut tosiaan maistuu kauhealta.” Sanoi Friedrich vastapäätä istuvalle Michelille, joka vastasi kaatamalla oman annoksensa irvistyksen kera kurkkuunsa. Henkivartijat oli komennettu ilmaiselle kierrokselle talon ilolintujen kanssa, joita kierteli pöytien ympärillä, jotta he saisivat jutella rauhassa.
”Tulee mieleen se kerta, kun löysimme sen tynnyrillisen pilaantunutta olutta ja juotimme koko roskan upseeritovereillemme, vai mitä?” Vastasi Michel hymyillen ilkikurisesti. Friedrich naurahti makealle muistolle.
”He muistavat sen luultavasti loppuelämänsä.”
”Ainakin ne, jotka vielä elävät.”
”Luonnollisesti. Oletko muuten tavannut ketään vanhoista tutuista viime aikoina?”
”Viime vuonna tapasin Jacobin Nulnissa, kun olin siellä karavaanini kanssa. Hän oli edelleen armeijassa: ylennetty kapteeniksi, se rietastelija.”
”Mitähän heille kaikille on tapahtunut?”
”Kuka tietää. Mitä sitä muutenkaan miettimään: eläkööt elämäänsä niin kuin mekin. Kyllä he jossain ovat.”
Keskustelussa seurasi tauko, kun ystävykset keskittyivät hetkeksi huoneen keskellä riehuvaan tappeluun. Mustapartainen mies näytti olevan edelleen mukana, mistä Michel keksi uusia vetonsa Friedrichin kanssa, joka puolestaan kieltäytyi – hänellä ei ollut rahaa pelattavaksi asti.
”Niin, sinun työlläsi taitaakin tulla juuri ja juuri toimeen.” Näpäytti Michel.
”Emmekö me jo puhuneet tästä aiheesta tänään? Eikö meillä tosiaan ole muuta puhuttavaa, kuin minun toimeentuloni?”
”Ajattelin vain, onko se työ todella sitä, mitä haluat loppuelämäsi tehdä – olettaen, ettei sinua vain potkita kadulle jokin kaunis päivä.”
Friedrich oli hetken hiljaa.
”Hyvä on, myönnän, ettei se mikään unelmatyö ole, mutta kuten jo sanottu: työ kuin työ. Näinä aikoina on parempi tehdä sitä mitä voi ja olla onnellinen siitä.”
Michel katsoi ystäväänsä tuoppinsa yli.
”Entä mitä sinä sitten haluaisit tehdä?” Hän sanoi.
”En tiedä. Olen aina halunnut matkustella, siis koluta maailmaa ja sellaista.”
Michel virnisti leikkimielisesti kuin nelivuotias lapsi.
”Ehkä minä voin auttaa sinua siinä, jos olet kiinnostunut.”
”Mitä oikein puhut?”
”Sinua taitaa todella kiinnostaa sanottavani!”
”Kunhan pieksen suutani. Mutta lopeta toki nyt se, minkä aloititkin ja kerro, mitä mielelläsi on.”
Michel otti mukavamman asennon tuolissaan ja naukkasi annoksen tuopistaan.
”Mitä jos lähtisit minun ja karavaanini kanssa kiertelemään maailmaa?”
Kohteensa ohittanut tuolin jalka kolahti seinään Friedrichin yläpuolella, mutta tämä ei edes huomannut sitä, koska hänen mielensä keskittyi nyt kokonaan pöydän vastakkaisella puolella keikkuvaan mieheen. Kun hän ei kuitenkaan pukahtanut mitään, jatkoi Michel ehdotustaan.
”Alkaisit siis minun palkollisekseni – muodollisesti tietenkin. Voisimme elää jokaisen päivämme kuin viimeisemme: karavaaneillani on aina mukana rutkasti naisia ja muuta hauskaa. Olisimme maanteiden herroja! Pikkurikolliset, maahiset ynnä muut varmistaisivat, ettemme kuolisi tylsyyteen tai hävittäisi taitojamme miekan kahvalla. Samalla sinä voisit nähdä maailmaa ja arvioida, josko se on sen väärti – näkemisen siis.
Mitä sanot? Voisimme lähteä vaikka huomenna!”
Jokin alkukantainen vaisto liikahti sillä hetkellä Friedrichin sisällä. Jokin sellainen, mitä hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan, nosti päätään hänen sielunsa sopukoista ja vaati huomiota.
Se jokin oli aito innostus.
Mutta tämän villin, oluen kasvattaman innon rinnalle kohosi toinen, yhtä väkevä tunto – velvollisuuden tunto. Hän oli nykyään perheellinen mies, jolla oli velvollisuuksia vaimoaan ja lastaan kohtaan: ei hän voisi noin vain lähteä heidän luotaan.
Sitä paitsi hän rakasti Heleniä ja lastaan liikaa tehdäkseen sellaista.
”Ei.” Oli ainoa, mitä hän sanoi. Michel ei lopettanut hymyilemistään.
”Arvasinhan, että minun pitäisi suostutella sinua hiukan enemmän – niinhän se on aina ollut!”
”En usko, että voit tällä kertaa vetää minua mukanasi, ystäväni. En kuitenkaan kieltäydy siksi, että välillämme olisi jotain vialla: olet edelleen luotetuin ja rakkain ystäväni. Asia vain on niin, että olen jo sitonut itseni tähän kaupunkiin siteellä, jota ei parane katkaista kevein sydämin.”
Michel lopetti sekä hymyilemisen, että tuolillaan keikkumisen.
”Nyt vihdoin aavistan, että olet jättänyt jotain kertomatta itsestäsi, ystäväni.” Hänen äänensä oli taas tasaisen neutraali ja hänen katseensa läpitunkeva. Friedrich ei tälle silmäänsä räpäyttänyt.
”Niin voisi sanoa. Oletan myös, että haluat kuulla siitä.”
”Oikein oletit.”
Nyt oli Friedrichin vuoro pitää lyhyt tauko, mutta hän ei tehnyt sitä samanlaisessa kevyessä ilmapiirissä, kuin Michel hetki sitten. Ei sillä, että hän olisi hävennyt tai katunut perheellisyyttään – sitä hän ei koskaan tekisi. Hän vain ymmärsi, että yksi osa hänen elämäänsä päättyisi lopullisesti tämän keskustelun myötä.
Hän kertoi Michelille ensi kertaa Helenistä ja heidän yhteisestä lapsestaan, kuinka heitä rakasti ja kuinka väärin olisi jättää heidät yksin. Michel kuunteli keskeyttämättä kasvot vaiteliaina.
Kun Friedrich oli päässyt loppuun, seurasi keskustelussa siihen mennessä pisin hiljaisuus. Ympärillä tappelukin oli jo laantunut ja mustapartainen mies tyhjensi juuri jonkun onnettoman taskuja kapakan perällä, mutta Michel ei kiinnittänyt huomiota siihen. Friedrich taas olisi halunnut jatkaa hauskan pitämistä – hänellehän tunnustuksessa ei ollut mitään sulateltavaa - mutta Michelin suunnitelmat olivat juuri kohdanneet yllättävän käänteen.
”Kuinka outoa. Olen samalla iloinen, että surullinen kertomasi takia.”
”Toivottavasti kuitenkin enemmän iloinen kuin surullinen.”
Michel hymyili hiukan.
”Entä mikä olisi vastauksesi, jos sitä ei olisi jo ennalta päätetty?”
”Siinä tapauksessa lähtisin mukaasi empimättä, ystäväni.”
Michel mietti.
”Ehkä et kuitenkaan ole lopullisesti puntaroinut kaikkia mahdollisuuksiasi, ystäväni.”
”Ah, mutta itsepä luulen niin tehneeni.”
”Vaan eipä ole luulo ole tiedon väärti.”
”Huomaan ilmeestäsi, jos en jo puheistasi, että suunnittelet jotain odottamatonta.”
”Mitä jos ottaisit perheesi mukaan matkalle?”
Friedrich oli tukehtua olueensa.
”En taida olla tarpeeksi humalassa kuullakseni tuollaisia ehdotuksia edes sinulta.”
”Ota sitten toki yksi lisää, toveri.” Michel oli jo kaatamassa Friedrichin tuoppia täyteen, mutta tämä esti sen horjuvalla kädenliikkeellä.
”Arvostan huolenpitoasi terveydestäni, minä todella arvostan sitä, mutta luulen, että olen viettänyt täällä jo tarpeeksi pitkän illan. Vaimoni ja lapseni – pidit siitä tai et – jo odottavat minua kotona.”
Michel tarttui Friedrichiä ranteesta tämän yrittäessä lähteä pöydästä. Yritys onnistuikin ja humalainen Friedrich pysähtyi katsoen oudosti ystäväänsä.
”Olisin kiitollinen, jos jäisit vielä hetkeksi, ystäväni.”
Friedrich arvioi tilannetta niin hyvin kuin samenevalta mieleltään kykeni ja päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan vielä yksi olut vanhan kaverin kanssa ei tekisi pahaa kenellekään.
”Hyvä on, hyvä on: yksi olut ja sen jälkeen lähden matkoihini.”
”Arvasin, että tulisit järkiisi.”
Miehet istuutuivat taas pöydän ääreen ja Michel kaatoi molemmille täyden tuopin.
”Ja nyt vakuutan sinulle, miten hyvä idea olisi lähteä mukaani karavaanille.”
”Odotan innolla.”
Molemmat miehet ottivat kuitenkin ensin kulauksen tuopeistaan, jonka jälkeen Michel joutui vielä häätämään muutaman maalatun ilolinnun pöydän vierestä – jos hänellä ei nyt olisi ollut niin kiire, olisivat neidit tietenkin olleet tervetulleita, selitti hän hymyilevälle Friedrichille.
Lopulta hän pääsi itse asiaan.
”Noniin, kysymys siis oli, miksi sinun todella kannattaisi tulla mukaani, eikö?”
”Siitä tosiaan taisi olla kysymys.”
”No ensinnäkin siksi, että minä halua sitä.”
Molemmat miehet nauroivat ääneen.
”Mutta vakavammin puhuen, ajattele nyt: minä tarjoan elämäsi parasta tilaisuutta niin työn sisällön kuin palkankin puolesta!”
”Mikään rahasumma ei voisi korvata perhettäni.”
”Hassua, ihan kuin olisin kuullut tuon joskus ennenkin…”
”Et vieläkään ole vakuuttanut minua, ystäväni.”
”Aivan, aivan… Perhettä ei siis voi jättää… Entä jos todella ottaisit heidät mukaasi matkalle?”
”Kahdesta pätevästä syystä voin vastata tuohon kieltävästi. Ensinnäkin vaimoni ei koskaan jättäisi tätä kaupunkia vain jonkin karavaanin takia.”
”Ei edes rikkaan karavaanin?”
”Me kaikki emme ole niin rikkauksien perään kuin sinä, ystäväni.”
”Jatka toki selittelyjäsi.”
”No, toisekseen sellainen matka asettaisi heidät alttiiksi vaaralle, mitä en voisi sallia.”
”Sinä et taida oikein luottaa minuun.”
”Kaikista ihmisistä antaisin henkeni vain sinun käsiisi, Michel. Kyllähän sinä sen tiedät.”
”Mutta et perheesi henkeä.”
”Sen toimen luotan vain itselleni.”
”Tunnut joka tapauksessa olevan aika varma vaimosi mielipiteestä, vaikket ole edes kysynyt hänen mielipidettään koko asiaan.”
”Usko pois, hän ei lähde, enkä siten minäkään.”
Michelin otsa rypistyi hänen miettiessään seuraavaa siirtoaan.
”Mutta entä jos suojelisit perhettäsi parhaiten juuri lähtemällä matkaani?”
”Epäilen sitä vahvasti – älä kuitenkaan loukkaannu sanoistani.”
”Luonnollisestikaan en. Haluaisin kuitenkin muistuttaa sinua tämän kaupungin todellisesta tilasta. Sanoit muistaakseni olevasi töissä satamassa?”
”Mihin pyrit tuolla?”
”Se ei taida olla kovinkaan tyydyttävä toimi, saati sitten luotettava tulevaisuuden näkökulmasta.”
”Näin tänään jo kahdesti todennut, joten niin asian laita kai sitten on.”
”Minun alaisenani sinun ei enää koskaan tarvitsisi tehdä työtä, jota et halua. Itse asiassa, voisin taata, että suvustasi tulee yksi näiden alueiden varakkaimmista.”
”Nytkö aiot lahjoa minut mukaasi?”
”Minähän aivan loukkaannun. Torjua nyt enemmän kuin antelias tarjoukseni tuolla tavalla!”
”Sinä olet aina ollut hiukan kopeahko.”
”Ja sinä haaveilija, joka tavoittelee pilviä sateessa.”
Miehet vaikenivat.
”Ehkä meidän tulisi lopettaa tältä illalta.” Sanoi Friedrich.
”Taidat olla oikeassa, ystäväni. Mutta muista, että en ole vielä antanut periksi sinun suhteesi.”
”Ehkä sinun pitäisi.”
Ne sanat soivat molempien miesten päässä, kun toinen heistä kapusi huoneeseensa toiseen kerrokseen toisen lyödessä ulko-oven kiinni ja astuessa pimeään yöhön, jota kaduille sytytetyt lyhdyt ja puolikuu kuitenkin hiukan valaisivat.
Friedrich veti hupun päähänsä suojaksi kylmyydeltä ja lähti kohti Tammilinnaa. Hän tunsi tien melko hyvin, koska oli joutoaikanaan kolunnut kaupungin kapeat kujat useasti läpi. Jopa pimeässä hän pystyi tunnistamaan tutut risteykset, kadut ja talot, jotka tervehtivät häntä kummallakin sivuilla omalla hiljaisella tavallaan.
Hän mietti edelleen Michelin kanssa käymäänsä keskustelua, joka poltteli häntä kuin kutina, jota ei koskaan voisi raapia. Hän yritti työntää sen mielestään ajattelemalla huomista päivää ja sitä, miten hän selittäisi poissaolonsa työnjohtajalle, aavistaen samalla kohtaavansa ongelmia tuolloin.
Se olisi oikein sinulle, mitäs lähdit jahtaamaan vanhoja aikoja, puhutteli Friedrich itseään. Sinulla on nyt uusi elämä, jota elää. Tämä kaupunki on nyt kotisi ja linnasi, muista se!
Haluaisikohan Helen todella jäädä tänne? Jos ottaisin asian varovaisesti puheeksi, niin ehkä…
Lopeta, lopeta. Tuollainen ajattelu vain herättää janon, jota et voi enää sammuttaa.
Mutta eikö olisi ylimielistä olettaa, että tiedän täydellisesti Helenin kaikki ajatukset ja –
Yrität vain keksiä tekosyyn halullesi palata vanhaan elämään. Helenhän rakastaa tätä kaupunkia.
Mutta kai minullakin saa olla toiveita ja haluja!
Hän on vaimosi.
Minä olen hänen miehensä.
Helvetti.
Tammilinnan tumma hahmo näytti vieläkin tummemmalta, kuin tavallisesti, kun hän seisoi sen edessä. Vai kuvitteliko hän vain?
Friedrich avasi oven (lukitsemattoman) niin hiljaa kuin kykeni, olettaen Helenin ja lapsen jo nukkuvan.
Helen astui hänen eteensä pidellen öljylamppua rintansa korkeudella.
Puolet oletuksesta oikein, siis.
”En kai herättänyt teitä?” Kysyi Friedrich hiipien samalla lähemmäs Heleniä.
”Et. Hän nukkuu ja minä olen valvonut odotellen paluutasi. Missä sinä olet ollut?” Helenin ääni oli tiukka ja siinä oli jäänteitä huolesta.
”Tapasin tänään vain vanhan ystävän ja pistäydyin tämän kanssa virkistämään pölyttyneitä muistoja tuopin tai parin ääressä. Ei kai siinä ole mitään pahaa?”
Helenin silmät kapenivat hiukan, kun hän katsoi Friedrichin hieman huojuvaa hahmoa.
”Ehdin jo huolestua hiukan. Ei ole sinun tapaistasi jäädä juomaan myöhään arkena.” Hän sanoi.
”Entä sitten? Itsehän eilen kehuit, miten turvallinen paikka Bergen on elää, vai? Ei kai täällä voisi mitään huolehtimisen arvoista tapahtua?” Friedrich puhui ivallisemmin ja tylymmin, kuin olisi selvin päin halunnut, mutta vastikään käyty keskustelu Michelin kanssa ja reilu annos alkoholia olivat ravistelleet hänen hienotunteisuuttaan pahemmin kuin pitkään aikaan.
Helen huomasi tai aavisti tämän hiuksen hienon muutoksen miehessään, eikä pitänyt siitä, koska se oli jotain uutta, mitä hän ei ollut Friedrichissä ennen havainnut.
”Olet humalassa.” Helen toivoi sydämestään, että olisi vain kyse siitä ja he voisivat mennä pian nukkumaan. Hänkin oli hieman ärtynyt odotettuaan tuntitolkulla miestään ja saadessaan lopulta tällaisen kohtelun uskollisuudestaan.
”Ehkä olenkin, mitäs sitten?”
”Entä jos menisimme vain nukkumaan tältä illalta?”
”Minua ei nukuta vielä.”
”No mitä sinä sitten haluat tähän aikaan yöstä?”
”Onko siinä jotain vikaa, että minä haluan jotain itselleni?”
”Mikä sinua vaivaa?”
”En tiedä. Vaivaako minua jokin?”
”Minä menen nukkumaan, tee mitä haluat.”
Friedrich tarttui Heleniä ranteesta otteella, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin tämän selkärankaa.
”Rakastatko sinä minua, Helen?”
Helen kääntyi hitaasti kohti miestään, siveli tämän arpista poskea kädellään hellästi ja suuteli tätä suulle.
”Totta kai rakastan, Friedrich. Minä olen vain väsynyt pitkästä päivästä, kuten varmasti sinäkin. Mennään nyt vain nukkumaan ja annetaan turhuuksien vaipua unohduksiin, eikö niin?”
Friedrich kuljetti kättään vaimonsa hiuksissa.
Sitten hän meni sanaakaan sanomatta nukkumaan.
Matka VI
Vaikka olikin kesä, yöt pysyivät viileinä Bergenin kaduilla. Lämpötila saattoi laskea jopa kymmeniä asteita päivään verrattuna, mikä usein yllätti tähän vaihteluun tottumattoman matkailijan pahastikin. Tietenkin vilustuminen oli huomattavasti pienempi vahinko verrattuna esimerkiksi ryövärijoukon kynsiin joutumiseen, mitä myös sattui tuon tuostakin.
Koska ulkona ei auringon laskettua siis ollut juurikaan syytä oleskella (jos ei sattunut olemaan ryöväri), menivät monet joko aikaisin nukkumaan tai sitten viettivät aikaansa jossain kaupungin kapakoista, jotka pääkaupungin sääntöjä rikkoen pitivät ovensa auki läpi yön. Vartijoillakaan ei ollut mitään erityisempää syytä kieltää tätä perinnettä, varsinkin kun kapakoitsijoilla oli tapana tarjota heille ensimmäinen ryyppy talon piikkiin.
Tunnelma näissä juottolaissa riippui pitkälti niiden asiakaskunnasta. Kapakoita löytyi ylempää kaupunkia sijaitsevista kalliimmista paikoista aina sellaisiin, lähinnä sataman läheisyyteen sijoittuneisiin, loukkoihin joihin edes kaupungin vartijat eivät öisin uskaltautuneet. Moni tällaisista synninpesistä oli toisaalta palanut vuoden takaisessa hyökkäyksessä (ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, oli kaupunkilaisilla tapana sanoa), mutta muutama oli säilynyt ja osaa rakennettiin takaisin.
Yksi pahamaineisimmista näistä kapakoista oli nimeltään Mustaörkki.
Tämä paatunut kuppila oli nauttinut pelon ja inhon sekaista mainetta jo ennen mustien haltioiden hyökkäystä, mikä sitten osaltaan oli vain lisännyt paikan pahaa mainetta. Paikan omistaja, tunnettu yleisemmin nimeltä Löf, näet kehuskeli, etteivät edes nuo surullisenkuuluisat haltiat olleet uskaltaneet käydä polttamassa hänen taloansa niin kauan, kuin hän sitä puolusti.
Vain Sigmar tietää, miksi Mustaörkki selvisi koskemattomana, mutta yhä useampi oli (lähinnä kohdattuaan Löfin henkilökohtaisesti) alkanut uskoa tämän versiota totuudesta.
Jos siis tunsi paikan maineen, ei rehellisellä ihmisellä ollut sinne mitään asiaa.
Juuri sen takia Michel olikin valinnut sen yöpymispaikakseen.
Hän istui henkivartijoineen eräässä Mustaörkin varjoisista nurkista ja siemaili silloin tällöin olutta suuresta, savisesta tuopistaan. Heidän ympärillään kokoontui parasta aikaa kapakan tavallinen kokoonpano: sarja varkaita, nyrkkisankareita ja pahempia, maustettuna parvella maalattuja ilolintuja. Michel oli tätä kiroilevaa ja haisevaa sakkia katsellessaan ensimmäistä kertaa iloinen seurastaan: henkivartijoiden uhkaavuus saisi pahimmat tappelupukarit välttelemään häntä kuin ruttoa, mikä sopi hänelle paremmin kuin hyvin. Juuri nyt hän ei viitsisi vetää miekkaansa esiin ja sivaltaa korvaa joltain juopolta, joka yrittäisi viedä hänen kalliin näköisen vaatepartensa.
Juuri nyt hän halusi vain olla rauhassa.
Oli kaksi seikkaa, joiden takia Michel ei ollut mennyt johonkin edes hieman säädyllisempään paikkaan viettämään viimeistä yötään Bergenissä, eikä kummallakaan ollut mitään tekemistä rahan kanssa, jota hänellä kyllä oli enemmän kuin koskaan tulisi tarvitsemaan.
Ensimmäinen syy oli, että hän sattui olemaan etsitty mies täällä. Friedrich oli varmasti kielinyt hänestä vartijoille, eikä tuhopoltosta välttämättä selviäisi pelkällä olankohautuksella ja kullalla, ajatteli hän. Täältä häntä ei ainakaan tultaisi etsimään, se oli varmaa.
Toinen syy oli, että näillä kulmilla olisi aina viihdykettä tarjolla kunnon tappelun muodossa. Ennen tuhopolttoaan Michel oli ottanut selvää, missä päin kaupunkia saisi nähdä sielunsa täydeltä toimintaa ja vastaus oli aina ollut sama: Mustaörkki. Täällä tappelut olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Nytkin hän pystyi erottamaan pöydän, jossa oli kehkeytymässä oikein viihdyttävä nyrkkisauna.
Hymyillen hiljaa hän nojasi taaksepäin tuolillaan ja sanoi rauhallisen neutraalilla äänellään:
”Kuukauden palkkanne vetoa, että tuo mustapartainen mies voittaa seuraavan tappelun.”
Henkivartijat vilkaisivat ensin hämmentyneinä Micheliin ja kun huomasivat tämän olevan tosissaan, hymyilivät itsekin harvahampaista hymyään kunnes toinen vastasi:
”Tehdään siitä kaksi kuukautta, pomo”
Michel nyökkäsi irrottamatta katsettaan mustaparrasta, joka juuri löi tuopillaan jotakuta ohimolle. Samalla hän vei oman tuoppinsa huulilleen ja naukkasi taas yhden huikan, vaikka juoma maistuikin hänestä lähinnä siltä, kuin sillä olisi ennen käyttöä pesty tämän tavernan lattiat.
Kuitenkin hän keskittyi niin autuaasti tappeluun, ettei huomannut, kuinka eräs uusi hahmo työntyi sisään kapakkaan, tähysti kerran ympärilleen ja naulitsi katseensa häneen.
Tulija veti pellavaista huppuaan enemmän kasvojensa peitoksi ja alkoi hitaasti, kiirettä pitämättä, lähestyä kohti Michelin rentoa hahmoa. Ympärillä lensivät niin herjat kuin erilaiset esineetkin, mutta hän ei niistä välittänyt, vaan suuntasi kaiken huomionsa tuohon hymyilevään kukonpoikaan.
Lopulta hän oli päässyt niin lähelle, että Michelkin huomasi hänet, lopetti keikkumisen tuolillaan ja loi laiskan silmäyksen tähän. Myös henkivartijat kääntyivät paikallaan ja mulkoilivat muukalaista kivisillä kasvoillaan.
”Niin?” Kysyi Michel venytellen. Kului hetki jos toinenkin, mutta mitään ei tapahtunut.
Sitten Friedrich veti hupun päästään.
Seuraavaksi tapahtui hyvin nopeasti kolme asiaa: ensinnäkin turvamiehet pongahtivat seisomaan. Heti perään he kuitenkin painuivat kaksinkerroin lattiaan, kun Friedrich nyrkkirauta seuranaan taputteli heitä pallean kohdalta.
Ja kolmanneksi Michel alkoi nauraa.
Hän nauroi vielä silloinkin, kun Friedrich oli nostanut hänet rinnuksistaan seinää vasten ja hengitti suoraan tämän kasvoille raskaasti sekä hitaasti, tuijottaen häntä kuin hullu.
”Mitä…” Aloitti Friedrich. ”Sinä teet?” Hänen äänensä kiehui raivosta.
”Jaa-a, yritän parhaani nauttiakseni kauniista illasta muutaman ystävän kanssa, jos ymmärrät? Liity toki seuraan, jos – ”
Friedrichin nyrkkirauta upposi kipeästi Michelin vatsaan ja keskeytti tämän lauseen, joskaan Friedrich ei antanut ystävänsä lysähtää lattialle.
”Meillä on puhuttavaa.” Hän jatkoi hampaidensa välistä.
”Niin tuntuu olevan” Pihisi Michel.
”Onko sinulla huonetta täällä rotankolossa?”
Nyökkäyksen huomattuaan Friedrich alkoi retuuttaa tätä kohti yläkertaan johtavia portaita. Yksi turvamiehistä tarrasi matkalla häntä jalasta, mutta huoliteltu potku vakuutti tämän siitä, ettei eleeseen sisältynyt idea ollut toteuttamiskelpoinen.
Muut kapakan asiakkaista olivat tuskin huomanneet välikohtausta, koska ensimmäinen nujakka tarjosi huomattavasti enemmän toimintaa.
Yläkerrassa Friedrich raahasi Micheliä tämän ohjeiden mukaisesti kohti eräistä huoneista. Käytävä, jota pitkin he kävivät, narisi jokaisen askeleen myötä vanhuuttaan. Lopulta he pysähtyivät yhden oven eteen, jonka Friedrich Michelin avulla avasi. Astuttuaan itse sisään hän salpasi oven tiukasti.
Michel makasi selällään paljaalla lattialla hymyillen hieman. Kipu vatsassa oli jo hellittämässä, mutta hän ei silti tehnyt elettäkään noustakseen ylös – hän vain tuijotti hölmönä kattoa.
Tai siltä se ainakin Friedrichistä näytti.
Hän katsoi ystäväänsä sanomatta sanaakaan.
”Aiotko sinä nyt hakata minut tajuttomaksi heti, vai haukutko minut ensin lyttyyn?” Michel sanoi saaden äänensä kuulostamaan huolettomalta kuin jos he olisivat jutelleet päivän säästä.
Friedrich ei heti vastannut mitään, koska ei oikeastaan tiennyt, mitä aikoisi tehdä. Hän oli odottanut Michelin panevan edes hiukan kampoihin, mutta mies käyttäytyikin kuin ruodittu kala. Ei tuntunut oikealta piestä miestä, joka ei nähtävästi välittäisi siitä pätkääkään.
Siispä hän päätti ensin haukkua tätä.
”Tajuatko edes, mitä olisit voinut saada aikaan teollasi! Ilman kaupunkilaisten nopeaa toimintaa puolet korttelista olisi voinut palaa tuhkaksi!” Huutaminen tuntui lievittävän kasvavaa hämmennystä ja antavan lisää potkua tapahtumiin. Friedrich hengitti raskaasti odottaessaan Michelin vastausta.
Joka ei enää hymyillyt.
”Hyvä on, hyvä on. Myönnän, että toimin hieman hätäisesti polttaessani isäni keskellä kaupunkia.” Hänen äänensäkin kuulosti taas tutun neutraalilta, joskin siinä oli kumma katumusta muistuttava vivahde.
”Hieman hätäisesti? Hieman hätäisesti! Sinun pitäisi olla lukittuna selliin sen sijaan, että istut täällä ryyppäämässä!” Jatkoi Friedrich.
”Ehkä. Mutta siksipä onkin tärkeää kysyä, miksi en ole.”
Miksi hän ei tosiaan ollut jo kiikuttanut Micheliä vartijoille?
”Ehkäpä minä ajattelin, ettei minulla ole varaa antaa harvojen jäljellä olevien ystävieni joutua tyrmään mätänemään.”
Michel nosti nyt katseensa katosta Friedrichiin kasvoillaan vino virne.
”Niin, sinulle on aina ollut vaikeaa hankkia rehtejä ihmisiä ystäviksesi.”
Hän nousi ylös kenenkään estämättä.
”Mutta nyt, ehkä voisimme jatkaa keskustelua harvinaisen kuvottavan oluen äärellä?” Jatkoi hän.
”Ehkä, jos ensin lupaat olla pistämättä mitään palamaan.” Vastasi Friedrich ja hymyili samalla itsekin, joskin hampaidensa välistä.
Miehet laskeutuivat sovussa takaisin kapakan puolelle, missä tappelu alkoi sopivasti kiihtyä.
Ulkopuolinen tarkkailija olisi vähintään nyt avannut suunsa kysymykseen ja ihmetykseen, jos sellainen olisi näiden kahden miehen tapaamista todistanut. Olihan heidän käyttäytymisensä toki sen verran outoa: ilmiriidalta näyttänyt tilanne johti lopulta hedelmälliseen keskusteluun oluen äärellä.
Mutta tuollainen ulkopuolinen tarkkailija ei olisi ollut selvillä näiden kahden miehen historiasta. Jos todella sotii, elää, syö ja nukkuu vuositolkulla samojen ihmisten keskellä, alkaa kuka tahansa lopulta ystävystyä heidän kanssaan. Ja mitä pidemmin he yhdessä elävät, sitä vahvemmaksi – mutta myös omalaatuisemmaksi – ystävyys muodostuu.
Siksi Michel pystyi hymyissä suin tarjoamaan oluen miehelle, joka vasta muutamaa minuuttia aiemmin oli lyönyt häntä nyrkkiraudalla.
Siksi Friedrich pystyi ottamaan tuon oluen vastaan mieheltä, joka vasta samana päivänä oli yrittänyt polttaa koko kaupungin, jossa hän asui.
Ja siksi Michelin henkivartijat eivät ymmärtäneet enää mistään mitään, kun näkivät heidät laskeutuvan sulassa sovussa alas toisesta kerroksesta, mihin toinen oli juuri äsken toisen raahannut.
”Tämä olut tosiaan maistuu kauhealta.” Sanoi Friedrich vastapäätä istuvalle Michelille, joka vastasi kaatamalla oman annoksensa irvistyksen kera kurkkuunsa. Henkivartijat oli komennettu ilmaiselle kierrokselle talon ilolintujen kanssa, joita kierteli pöytien ympärillä, jotta he saisivat jutella rauhassa.
”Tulee mieleen se kerta, kun löysimme sen tynnyrillisen pilaantunutta olutta ja juotimme koko roskan upseeritovereillemme, vai mitä?” Vastasi Michel hymyillen ilkikurisesti. Friedrich naurahti makealle muistolle.
”He muistavat sen luultavasti loppuelämänsä.”
”Ainakin ne, jotka vielä elävät.”
”Luonnollisesti. Oletko muuten tavannut ketään vanhoista tutuista viime aikoina?”
”Viime vuonna tapasin Jacobin Nulnissa, kun olin siellä karavaanini kanssa. Hän oli edelleen armeijassa: ylennetty kapteeniksi, se rietastelija.”
”Mitähän heille kaikille on tapahtunut?”
”Kuka tietää. Mitä sitä muutenkaan miettimään: eläkööt elämäänsä niin kuin mekin. Kyllä he jossain ovat.”
Keskustelussa seurasi tauko, kun ystävykset keskittyivät hetkeksi huoneen keskellä riehuvaan tappeluun. Mustapartainen mies näytti olevan edelleen mukana, mistä Michel keksi uusia vetonsa Friedrichin kanssa, joka puolestaan kieltäytyi – hänellä ei ollut rahaa pelattavaksi asti.
”Niin, sinun työlläsi taitaakin tulla juuri ja juuri toimeen.” Näpäytti Michel.
”Emmekö me jo puhuneet tästä aiheesta tänään? Eikö meillä tosiaan ole muuta puhuttavaa, kuin minun toimeentuloni?”
”Ajattelin vain, onko se työ todella sitä, mitä haluat loppuelämäsi tehdä – olettaen, ettei sinua vain potkita kadulle jokin kaunis päivä.”
Friedrich oli hetken hiljaa.
”Hyvä on, myönnän, ettei se mikään unelmatyö ole, mutta kuten jo sanottu: työ kuin työ. Näinä aikoina on parempi tehdä sitä mitä voi ja olla onnellinen siitä.”
Michel katsoi ystäväänsä tuoppinsa yli.
”Entä mitä sinä sitten haluaisit tehdä?” Hän sanoi.
”En tiedä. Olen aina halunnut matkustella, siis koluta maailmaa ja sellaista.”
Michel virnisti leikkimielisesti kuin nelivuotias lapsi.
”Ehkä minä voin auttaa sinua siinä, jos olet kiinnostunut.”
”Mitä oikein puhut?”
”Sinua taitaa todella kiinnostaa sanottavani!”
”Kunhan pieksen suutani. Mutta lopeta toki nyt se, minkä aloititkin ja kerro, mitä mielelläsi on.”
Michel otti mukavamman asennon tuolissaan ja naukkasi annoksen tuopistaan.
”Mitä jos lähtisit minun ja karavaanini kanssa kiertelemään maailmaa?”
Kohteensa ohittanut tuolin jalka kolahti seinään Friedrichin yläpuolella, mutta tämä ei edes huomannut sitä, koska hänen mielensä keskittyi nyt kokonaan pöydän vastakkaisella puolella keikkuvaan mieheen. Kun hän ei kuitenkaan pukahtanut mitään, jatkoi Michel ehdotustaan.
”Alkaisit siis minun palkollisekseni – muodollisesti tietenkin. Voisimme elää jokaisen päivämme kuin viimeisemme: karavaaneillani on aina mukana rutkasti naisia ja muuta hauskaa. Olisimme maanteiden herroja! Pikkurikolliset, maahiset ynnä muut varmistaisivat, ettemme kuolisi tylsyyteen tai hävittäisi taitojamme miekan kahvalla. Samalla sinä voisit nähdä maailmaa ja arvioida, josko se on sen väärti – näkemisen siis.
Mitä sanot? Voisimme lähteä vaikka huomenna!”
Jokin alkukantainen vaisto liikahti sillä hetkellä Friedrichin sisällä. Jokin sellainen, mitä hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan, nosti päätään hänen sielunsa sopukoista ja vaati huomiota.
Se jokin oli aito innostus.
Mutta tämän villin, oluen kasvattaman innon rinnalle kohosi toinen, yhtä väkevä tunto – velvollisuuden tunto. Hän oli nykyään perheellinen mies, jolla oli velvollisuuksia vaimoaan ja lastaan kohtaan: ei hän voisi noin vain lähteä heidän luotaan.
Sitä paitsi hän rakasti Heleniä ja lastaan liikaa tehdäkseen sellaista.
”Ei.” Oli ainoa, mitä hän sanoi. Michel ei lopettanut hymyilemistään.
”Arvasinhan, että minun pitäisi suostutella sinua hiukan enemmän – niinhän se on aina ollut!”
”En usko, että voit tällä kertaa vetää minua mukanasi, ystäväni. En kuitenkaan kieltäydy siksi, että välillämme olisi jotain vialla: olet edelleen luotetuin ja rakkain ystäväni. Asia vain on niin, että olen jo sitonut itseni tähän kaupunkiin siteellä, jota ei parane katkaista kevein sydämin.”
Michel lopetti sekä hymyilemisen, että tuolillaan keikkumisen.
”Nyt vihdoin aavistan, että olet jättänyt jotain kertomatta itsestäsi, ystäväni.” Hänen äänensä oli taas tasaisen neutraali ja hänen katseensa läpitunkeva. Friedrich ei tälle silmäänsä räpäyttänyt.
”Niin voisi sanoa. Oletan myös, että haluat kuulla siitä.”
”Oikein oletit.”
Nyt oli Friedrichin vuoro pitää lyhyt tauko, mutta hän ei tehnyt sitä samanlaisessa kevyessä ilmapiirissä, kuin Michel hetki sitten. Ei sillä, että hän olisi hävennyt tai katunut perheellisyyttään – sitä hän ei koskaan tekisi. Hän vain ymmärsi, että yksi osa hänen elämäänsä päättyisi lopullisesti tämän keskustelun myötä.
Hän kertoi Michelille ensi kertaa Helenistä ja heidän yhteisestä lapsestaan, kuinka heitä rakasti ja kuinka väärin olisi jättää heidät yksin. Michel kuunteli keskeyttämättä kasvot vaiteliaina.
Kun Friedrich oli päässyt loppuun, seurasi keskustelussa siihen mennessä pisin hiljaisuus. Ympärillä tappelukin oli jo laantunut ja mustapartainen mies tyhjensi juuri jonkun onnettoman taskuja kapakan perällä, mutta Michel ei kiinnittänyt huomiota siihen. Friedrich taas olisi halunnut jatkaa hauskan pitämistä – hänellehän tunnustuksessa ei ollut mitään sulateltavaa - mutta Michelin suunnitelmat olivat juuri kohdanneet yllättävän käänteen.
”Kuinka outoa. Olen samalla iloinen, että surullinen kertomasi takia.”
”Toivottavasti kuitenkin enemmän iloinen kuin surullinen.”
Michel hymyili hiukan.
”Entä mikä olisi vastauksesi, jos sitä ei olisi jo ennalta päätetty?”
”Siinä tapauksessa lähtisin mukaasi empimättä, ystäväni.”
Michel mietti.
”Ehkä et kuitenkaan ole lopullisesti puntaroinut kaikkia mahdollisuuksiasi, ystäväni.”
”Ah, mutta itsepä luulen niin tehneeni.”
”Vaan eipä ole luulo ole tiedon väärti.”
”Huomaan ilmeestäsi, jos en jo puheistasi, että suunnittelet jotain odottamatonta.”
”Mitä jos ottaisit perheesi mukaan matkalle?”
Friedrich oli tukehtua olueensa.
”En taida olla tarpeeksi humalassa kuullakseni tuollaisia ehdotuksia edes sinulta.”
”Ota sitten toki yksi lisää, toveri.” Michel oli jo kaatamassa Friedrichin tuoppia täyteen, mutta tämä esti sen horjuvalla kädenliikkeellä.
”Arvostan huolenpitoasi terveydestäni, minä todella arvostan sitä, mutta luulen, että olen viettänyt täällä jo tarpeeksi pitkän illan. Vaimoni ja lapseni – pidit siitä tai et – jo odottavat minua kotona.”
Michel tarttui Friedrichiä ranteesta tämän yrittäessä lähteä pöydästä. Yritys onnistuikin ja humalainen Friedrich pysähtyi katsoen oudosti ystäväänsä.
”Olisin kiitollinen, jos jäisit vielä hetkeksi, ystäväni.”
Friedrich arvioi tilannetta niin hyvin kuin samenevalta mieleltään kykeni ja päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan vielä yksi olut vanhan kaverin kanssa ei tekisi pahaa kenellekään.
”Hyvä on, hyvä on: yksi olut ja sen jälkeen lähden matkoihini.”
”Arvasin, että tulisit järkiisi.”
Miehet istuutuivat taas pöydän ääreen ja Michel kaatoi molemmille täyden tuopin.
”Ja nyt vakuutan sinulle, miten hyvä idea olisi lähteä mukaani karavaanille.”
”Odotan innolla.”
Molemmat miehet ottivat kuitenkin ensin kulauksen tuopeistaan, jonka jälkeen Michel joutui vielä häätämään muutaman maalatun ilolinnun pöydän vierestä – jos hänellä ei nyt olisi ollut niin kiire, olisivat neidit tietenkin olleet tervetulleita, selitti hän hymyilevälle Friedrichille.
Lopulta hän pääsi itse asiaan.
”Noniin, kysymys siis oli, miksi sinun todella kannattaisi tulla mukaani, eikö?”
”Siitä tosiaan taisi olla kysymys.”
”No ensinnäkin siksi, että minä halua sitä.”
Molemmat miehet nauroivat ääneen.
”Mutta vakavammin puhuen, ajattele nyt: minä tarjoan elämäsi parasta tilaisuutta niin työn sisällön kuin palkankin puolesta!”
”Mikään rahasumma ei voisi korvata perhettäni.”
”Hassua, ihan kuin olisin kuullut tuon joskus ennenkin…”
”Et vieläkään ole vakuuttanut minua, ystäväni.”
”Aivan, aivan… Perhettä ei siis voi jättää… Entä jos todella ottaisit heidät mukaasi matkalle?”
”Kahdesta pätevästä syystä voin vastata tuohon kieltävästi. Ensinnäkin vaimoni ei koskaan jättäisi tätä kaupunkia vain jonkin karavaanin takia.”
”Ei edes rikkaan karavaanin?”
”Me kaikki emme ole niin rikkauksien perään kuin sinä, ystäväni.”
”Jatka toki selittelyjäsi.”
”No, toisekseen sellainen matka asettaisi heidät alttiiksi vaaralle, mitä en voisi sallia.”
”Sinä et taida oikein luottaa minuun.”
”Kaikista ihmisistä antaisin henkeni vain sinun käsiisi, Michel. Kyllähän sinä sen tiedät.”
”Mutta et perheesi henkeä.”
”Sen toimen luotan vain itselleni.”
”Tunnut joka tapauksessa olevan aika varma vaimosi mielipiteestä, vaikket ole edes kysynyt hänen mielipidettään koko asiaan.”
”Usko pois, hän ei lähde, enkä siten minäkään.”
Michelin otsa rypistyi hänen miettiessään seuraavaa siirtoaan.
”Mutta entä jos suojelisit perhettäsi parhaiten juuri lähtemällä matkaani?”
”Epäilen sitä vahvasti – älä kuitenkaan loukkaannu sanoistani.”
”Luonnollisestikaan en. Haluaisin kuitenkin muistuttaa sinua tämän kaupungin todellisesta tilasta. Sanoit muistaakseni olevasi töissä satamassa?”
”Mihin pyrit tuolla?”
”Se ei taida olla kovinkaan tyydyttävä toimi, saati sitten luotettava tulevaisuuden näkökulmasta.”
”Näin tänään jo kahdesti todennut, joten niin asian laita kai sitten on.”
”Minun alaisenani sinun ei enää koskaan tarvitsisi tehdä työtä, jota et halua. Itse asiassa, voisin taata, että suvustasi tulee yksi näiden alueiden varakkaimmista.”
”Nytkö aiot lahjoa minut mukaasi?”
”Minähän aivan loukkaannun. Torjua nyt enemmän kuin antelias tarjoukseni tuolla tavalla!”
”Sinä olet aina ollut hiukan kopeahko.”
”Ja sinä haaveilija, joka tavoittelee pilviä sateessa.”
Miehet vaikenivat.
”Ehkä meidän tulisi lopettaa tältä illalta.” Sanoi Friedrich.
”Taidat olla oikeassa, ystäväni. Mutta muista, että en ole vielä antanut periksi sinun suhteesi.”
”Ehkä sinun pitäisi.”
Ne sanat soivat molempien miesten päässä, kun toinen heistä kapusi huoneeseensa toiseen kerrokseen toisen lyödessä ulko-oven kiinni ja astuessa pimeään yöhön, jota kaduille sytytetyt lyhdyt ja puolikuu kuitenkin hiukan valaisivat.
Friedrich veti hupun päähänsä suojaksi kylmyydeltä ja lähti kohti Tammilinnaa. Hän tunsi tien melko hyvin, koska oli joutoaikanaan kolunnut kaupungin kapeat kujat useasti läpi. Jopa pimeässä hän pystyi tunnistamaan tutut risteykset, kadut ja talot, jotka tervehtivät häntä kummallakin sivuilla omalla hiljaisella tavallaan.
Hän mietti edelleen Michelin kanssa käymäänsä keskustelua, joka poltteli häntä kuin kutina, jota ei koskaan voisi raapia. Hän yritti työntää sen mielestään ajattelemalla huomista päivää ja sitä, miten hän selittäisi poissaolonsa työnjohtajalle, aavistaen samalla kohtaavansa ongelmia tuolloin.
Se olisi oikein sinulle, mitäs lähdit jahtaamaan vanhoja aikoja, puhutteli Friedrich itseään. Sinulla on nyt uusi elämä, jota elää. Tämä kaupunki on nyt kotisi ja linnasi, muista se!
Haluaisikohan Helen todella jäädä tänne? Jos ottaisin asian varovaisesti puheeksi, niin ehkä…
Lopeta, lopeta. Tuollainen ajattelu vain herättää janon, jota et voi enää sammuttaa.
Mutta eikö olisi ylimielistä olettaa, että tiedän täydellisesti Helenin kaikki ajatukset ja –
Yrität vain keksiä tekosyyn halullesi palata vanhaan elämään. Helenhän rakastaa tätä kaupunkia.
Mutta kai minullakin saa olla toiveita ja haluja!
Hän on vaimosi.
Minä olen hänen miehensä.
Helvetti.
Tammilinnan tumma hahmo näytti vieläkin tummemmalta, kuin tavallisesti, kun hän seisoi sen edessä. Vai kuvitteliko hän vain?
Friedrich avasi oven (lukitsemattoman) niin hiljaa kuin kykeni, olettaen Helenin ja lapsen jo nukkuvan.
Helen astui hänen eteensä pidellen öljylamppua rintansa korkeudella.
Puolet oletuksesta oikein, siis.
”En kai herättänyt teitä?” Kysyi Friedrich hiipien samalla lähemmäs Heleniä.
”Et. Hän nukkuu ja minä olen valvonut odotellen paluutasi. Missä sinä olet ollut?” Helenin ääni oli tiukka ja siinä oli jäänteitä huolesta.
”Tapasin tänään vain vanhan ystävän ja pistäydyin tämän kanssa virkistämään pölyttyneitä muistoja tuopin tai parin ääressä. Ei kai siinä ole mitään pahaa?”
Helenin silmät kapenivat hiukan, kun hän katsoi Friedrichin hieman huojuvaa hahmoa.
”Ehdin jo huolestua hiukan. Ei ole sinun tapaistasi jäädä juomaan myöhään arkena.” Hän sanoi.
”Entä sitten? Itsehän eilen kehuit, miten turvallinen paikka Bergen on elää, vai? Ei kai täällä voisi mitään huolehtimisen arvoista tapahtua?” Friedrich puhui ivallisemmin ja tylymmin, kuin olisi selvin päin halunnut, mutta vastikään käyty keskustelu Michelin kanssa ja reilu annos alkoholia olivat ravistelleet hänen hienotunteisuuttaan pahemmin kuin pitkään aikaan.
Helen huomasi tai aavisti tämän hiuksen hienon muutoksen miehessään, eikä pitänyt siitä, koska se oli jotain uutta, mitä hän ei ollut Friedrichissä ennen havainnut.
”Olet humalassa.” Helen toivoi sydämestään, että olisi vain kyse siitä ja he voisivat mennä pian nukkumaan. Hänkin oli hieman ärtynyt odotettuaan tuntitolkulla miestään ja saadessaan lopulta tällaisen kohtelun uskollisuudestaan.
”Ehkä olenkin, mitäs sitten?”
”Entä jos menisimme vain nukkumaan tältä illalta?”
”Minua ei nukuta vielä.”
”No mitä sinä sitten haluat tähän aikaan yöstä?”
”Onko siinä jotain vikaa, että minä haluan jotain itselleni?”
”Mikä sinua vaivaa?”
”En tiedä. Vaivaako minua jokin?”
”Minä menen nukkumaan, tee mitä haluat.”
Friedrich tarttui Heleniä ranteesta otteella, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin tämän selkärankaa.
”Rakastatko sinä minua, Helen?”
Helen kääntyi hitaasti kohti miestään, siveli tämän arpista poskea kädellään hellästi ja suuteli tätä suulle.
”Totta kai rakastan, Friedrich. Minä olen vain väsynyt pitkästä päivästä, kuten varmasti sinäkin. Mennään nyt vain nukkumaan ja annetaan turhuuksien vaipua unohduksiin, eikö niin?”
Friedrich kuljetti kättään vaimonsa hiuksissa.
Sitten hän meni sanaakaan sanomatta nukkumaan.