Sotavasara.net

Noniin, nyt sitten vihdoin sain riittävästi intoa alkaa kirjoittelemaan kaaosmariini chapterini taustatarinaa, ja ajattelin aloittaa kirjoittelemalla tänne tarinaosioon pätkittäin Antham -nimisen, Hukkuneiden alkuvaiheita seurailleen Ultramariinimiekkosen muisteloita ja käänteitä. Tässä nyt on aloitus. Jatkan tätä luullakseni tuota pikaa, maalaamisen ohella. Varmasti löytyy epäkohtia, mutten ole valitettavasti pässyt käsiksi muuhun aineistoon kuin kaaosmariineiden kirjaan, jota olenkin suhteellisen aktiivisesti pläräillyt lomalla. Katsotaampas miltä alku maistuu.


Hukkuneet nousevat, Flarmesin vesilöyly


”Flarmesin tyyppiset pienet satamakaupungit ovat hyvin yleisiä Eblparalla. Tämä pienehkö meriplaneetta sijaitsee hylättynä ja kaukana Keisarikunnan vallan tyyssijoista. Planeetan väkimäärä on vähäinen, eikä sillä ole ollut Keisarikunnan silmissä suurta arvoa. Kolmetoista vuotta sitten, planeetalle lähetettiin suhteellisen pieni laivue ultramariineita tutkimaan suuria vesialueita ja keräämään tietoa vesielämään sopeutuneista aliensukuisista roduista. Minkäänlaisia tutkimustuloksia ei saatu, ja pikkuhiljaa sukeltajia ja kokonaisia sukellusvenelaivastoja ja merialuksia alkoi katoilla. Koko projekti ei enää tuntunutkaan niin järin innostavalta, ja se vaipui unohduksiin vuosien saatossa. Suuri osa saapuneista sotilaista jäikin asumaan planeetalle, ja yleiseksi kohtaloksi näytti muodostuvan se, että nämä mariinit joko löysivät tien rauhanmukaiseen elämään, tai hukkuivat syvyyksiin. Näyttäisi siltä, että Eblparalle lähetetyt sotilasosastot ovat Keisarikunnan silmissä aivan yhtä unohdettuja ja hylättyjä, kuin itse planeetta. Eblparan ihmisten historia on pitkä, mutta kehitysaste on silti suhteellisen alhainen. Sen asukkaille riittää yksinkertainen elämä, ja se, että meri tarjoaa ruuan ja muut elämisen puitteet. Teknologiaan ei ole ollut suurta tarvetta. Planeetan sisäiset sodat ovat vaimenneet jo kauan aikaa sitten, ja satamakaupunkien väliset kauppasuhteet ovat hyvin vahvat, joka estää suurempien kiistojen ja konfliktien synnyn miltei kokonaan. Avaruudesta tai edes naapuriplaneetoilta kuuluu hyvin harvoin mitään, vaikkakin Eblparalla on muodollisuuden vuoksi omat edustajansa ja sovittelijansa galaktisten kriisitilanteiden varalta. Viimeisin koko planeetan huomion herättänyt tapahtuma oli suuren Mustan Legioonan aluksen syöksyminen pahoin vaurioituneena yhteen suurimmista valtameristä.” – Kapteeni Magellan lokikirja, tiiviste Eblparasta

Tuosta langenneen aluksen syöksystä oli tuona yönä kulunut päivälleen kolme vuotta. Pienen satamakaupungin yössä kuului tuskin havaittavaa laineiden liplatusta. Välillä vaimeana kantautui jostain talosta pienokaisen itkua, mutta vanhemmat tyynnyttelivät pienet lapsensa aina kuitenkin onnistuneesti takaisin uneen. Rannikolle tyypillinen, suhteellisen voimakas tuuli kuljetti tyhjää juomatölkkiä pitkin ikivanhaa katukivetystä saaden sen rämisemään ikävästi hiljaisuuteen. Tuntui siltä, kuin koko kaupunki olisi hiljentynyt nukkumaan ja odottamaan seuraavaa, työntäyteistä päivää. Satamaan eksynyt kulkukoira etsi rahtilaatikoiden seasta itselleen ruokaa, kunnes koira havahtui liplatuksen seasta erottuneeseen, poikkeavaan ääneen. Koiran katsoessa viereisen laiturin alle ja havaitessa pintajännityksen murtuvan, tämä tunsi henkitorvensa käyvän ahtaammaksi ja ymmärsi samassa tulleensa kuristetuksi suurien, niljakkaiden lonkeroiden musertavalla voimalla. Sataman vedestä nousi aluksi yksi käsipari, sitä seurasi toinen ja sitä taas kolmas. Käsiparien jälkeen vedestä nousi suuria, raskaasti haarniskoituja miehiä. Joidenkin panssarit olivat haljenneita, joillakin oli suuria, märkiä rakkuloita ihossaan ja joillain oli suuria sukelluskypäriä päässään. Tämä alkujoukko nousi hiljaa vedestä laitureille. Hukkuneet olivat tulleet Flarmesiin.

Sinä yönä Antham heräsi naapuriasunnosta kuuluneeseen tukahdutettuun tuskanhuutoon. Soturivuosiltaan jäljellä olevat haarniskat ja aseet olivat hänellä edelleen tallessa, tosin nyt ei ollut aikaa alkaa pukemaan suurta voimahaarniskaa, tai lataamaan pyssyjä. Koulutukseensa ja kokemukseensa luottaen mies haki ainoastaan ketjumiekkansa ja muutamia kranaatteja, varhaismurrosikäisen poikansa hän komensi ottamaan plasmapistoolin ja suojelemaan äitiään ja huutamaan välittömästi jos jotakin tapahtuisi. Tämän jälkeen hän siirtyi odottamaan heidän kerrostaloasuntonsa oven viereen. Tänä aikana myös muualta oli kuulunut samanlaisia vaimeita tai tukahtuneita huutoja, muutama laukaus ja pieniä räjähdyksiä. Ikkunasta ulos vilkaistessaan Anthamia odotti niin epätodellinen näkymä, että se sai hänet herpaantumaan hetkeksi. Tuolla hetkellä ovi potkaistiin auki. Oviaukossa seisoi ilmiselvästi yksi langenneista. Tämä tosin oli paljon kauheampi kuin tavallinen kaaosta palveleva avaruusmariini. Iho oli sinertävän kalpea, suuret kudospussit olivat kasvaneet kumpienkin poskien alle ja sulauttanut ne kaulaan. Leukaperiä ei ollut, Ja tällä oli ohimoiden kohdalla vilkkaasti läpättävät, kiduksien kaltaiset elimet. Joka puolella kasvoja risteili todella pintaan pullistuneita, kalkkeutuneita verisuonia. Vihreän haarniskan rakosista työntyi kuplia, paiseita, lonkeroita, äyriäisiä ja levää. Panssariin itseensä oli kiinnittynyt merirokkoja, ja halkeamista valui ruskeaa, kiiltävää nestettä. Metalliosat olivat umpiruostuneita, olkapanssareiden päällä oli vielä hiukan jäljellä levää ja pohjamutia. Rapu työntyi panssarin kaula-aukosta ulos ja kipitti saman tien vasemman leukapussin alle piiloon. Tyhjät, harmaat silmät katsoivat Anthamia hetken, viestimättä tälle minkäänlaista tunnetilaa. Sitten se hyökkäsi hänen kimppuunsa miekka uhkaavasti suristen ja naristen. Antham torjui ensimmäisen hyökkäyksen ja perääntyi muutaman askeleen taaksepäin, tarttui eteisessä olleeseen lamppuun ja heitti tällä tunkeilijaa kasvoihin. Sitten Antham löi langennutta yläkautta sahamiekallaan pakottaen tämän puolustuskannalle. Antham tarttui olennon miekkakäden ranteeseen vapaalla kädellään ja leikkasi sitten käden ranteesta poikki miekallaan. Ennen kuin vastustaja oli täysin tajunnut tapahtunutta, urhea kotinsa puolustaja tunki toisen kranaateistaan vihollisen panssarin kaula-aukosta sisään ja tönäisi tämän takaisin rappukäytävään. Hetken kuluttua oven sulkeutumisesta käytävästä kuului räjähdys.

Antham oli yksi Flarmesiin rantautuneista ultramariineista, ja oli löytänyt itselleen oikein kauniin ja mukavan morsiamen eräästä maalaistytöstä jonka oli maannut aluksi väkisin Eblparalla olonsa ensimmäisinä päivinä. Hän oli kuitenkin oppinut rakastamaan tyttöä, ja oli lopulta hyvin iloinen kuullessaan, että tämä synnyttäisi heille pojan piakkoin. Raskauden paljastuttua heidät vihittiin. Cecilia kuitenkin sairastui outoon paisetautiin lähes välittömästi häiden jälkeen. Syntynyt poika oli kuitenkin täysin terve. Nyt Anthamin täytyi johdattaa heidät pois Flarmesista niin pian kuin oli mahdollista. Hän kokosi huonekaluista ovelle barrikadeja niin hyvin kuin vain taisi, ja tämän jälkeen pyrki saamaan yhteyden muutamiin ystäviinsä puhelimen avulla. Hetken kuluttua rappukäytävän äänet alkoivat jälleen voimistua, ja vieraat kolkuttelivat jälleen ovella. Cecilia kuitenkin huusi makuuhuoneesta jotakin, ja Antham ilahtui huomatessaan ikkunan takana odottavan tutun, sinisillä väreillä maalatun kiiturin, jossa oli jo joitakin mariineita ja näiden omaisia. Samassa ovelta kuului räjähdys. Antham nousi perheineen kiituriin ja toivoi parasta.

Lentomatkan aikana Antham huomasi ensimmäisten kortteleiden olevan jo täysin noiden ihmeellisten ja iljettävien, merenalaisten otusten vallassa. Maa vavahteli, kun ensimmäiset suuret ja synkeät rapumaiset kävelijät nousivat rantavedestä ja lähtivät liikuttamaan suuria, merirokkojen peittämiä ja ruosteisia mekaaniraajojaan pyrkimyksenään päästä mahdollisimman nopeasti tuhoamaan ja hajottamaan kaupungin rakennuksia, teitä ja kulttuuria. Kaikkien keskeltä nousi usean miehen kokoinen, synkkä ja demoninen hahmo, jolla oli päässään suunnaton, ruosteinen sukelluskypärä jonka lasi oli halkeillut, ja sisällä olevat ruskea neste oli jo puolillaan valumassa ulos. Hahmolla oli kädessään jättimäinen miekka, ja erilaiset meren loiseläjät ja äyriäiset seurasivat sitä sen kävellessä rantatietä pitkin komentaen joukkojaan. Antham ymmärsi, että tämän täytyi olla joukkojen johtaja, mahtava demoniprinssi. Hiukan kauempana rannasta he huomasivat tienristeykseen ryhmittyneitä kaupunkilaisia jotka yrittivät taistella hyökkääjiä vastaan polttopulloilla ja laserharppuunoilla, joskin heikolla menestyksellä ja vailla toivoa. Hetken päästä suuri, robotin kaltainen kävelijä tuli eliminoimaan vapaustaistelijat mahtavalla asearsenaalillaan. Suurin osa vihollisen jalkaväestäkin vain nauroi kun näitä yritti vahingoittaa. Kiiturin kiidättäessä heitä kohti lähintä kylää ja Flarmesin häipyessä horisonttiin Antham pisti merkille, ettei kaupunki savunnut tai ollut liekeissä. Lähialueille ja kaupunkiin itsessään oli levinnyt sankka sumu ja mädäntyneen kalan sietämätön löyhkä. Antham puristi ruman ja paiseisen, mutta silti niin rakastetun vaimonsa rintaansa vasten ja yritti tapailla lohdutuksen sanoja. Niitä ei tullut.

Antham katseli pakkauksia purkavia ihmisiä sekaisin ajatuksin. He olivat paenneet Flarmesista yöllä, yhden kiiturin kyydissä, mutta aamun sarastaessa mariinien sisämaatukikohdassa hän tajusi, että he eivät suinkaan olleet ainoita eloonjääneitä. Olihan Flarmes sentään kaupunki, tai oli ainakin ollut. Satoja esikaupunkialueilta paenneita ihmisiä hääri tukikohdan ympäristöön nousevassa telttakylässä, ainoastaan mariinit ja näiden omaiset pääsisivät turvallisesti sisätiloihin. Lukumääräisesti heitä oli paljon, paljon vähemmän kuin siviileitä, joka tietysti herätti paljon närkästystä väkijoukossa. Yleensä pahat puheet kuitenkin lakkasivat, koska monen henki oli riippunut juurikin keisarin eliittisotilaiden kulkuneuvoista ja aseistuksesta. Suuri osa läheisestä maasta oli muuttunut väkijoukon jalkaparien alla liukkaaksi mutavelliksi. Osa ihmisistä oli vieläkin yövaatteissaan, ja luontaiset tarpeet oli jäänyt liian usealta väliin. Anthamin kävellessä kapteeni Magellanin vanavedessä ja muutaman muun sotilaan kanssa telttakylässä he havaitsivat pienen tutkimisen päätteeksi, että odotettavissa olisi paljon pahempiakin ongelmia, osa pakolaisista alkoi voida pahoin ja saada erilaisia oireita jo ensimmäisenä aamuna tukikohdassa.

Lisää pakolaisia saapui pitkin päivää, ja väkijoukko kasvoi pikkuhiljaa muutamiksi tuhansiksi. Mariineita kutsuttiin lisää lähikaupungeista ja tukikohdista, mutta väkijoukon organisointi alkoi käydä kokoajan vaikeammaksi ja tautiepidemioiden leviämisen estämiseksi järjestetyt eristämistoimenpiteet herättivät vain lisää eripuraa ja tyytymättömyyttä telttaleirissä. Puoliltapäivin saapunut kalastajaperhe alkoi vaatia kiivaasti, että Flarmes yritettäisiin vallata hetimmiten takaisin. Muu pakolaisjoukko oli suurimmaksi osaksi ajatuksen tukena ja kun kapteeni Magellan aluksi hylkäsi ajatuksen, alkoivat ihmiset organisoida hyökkäystä suutuspäissään ilman keisarin sotilaiden tukea. Tämän nähtyään Magellan taipui, ja hyökkäyksen suunnittelu ja militanttiosastojen varustelu alkoi.

Antham saapui Cecilian ja Marthinin luokse iltapäivällä, ja kertoi näille kapteenin suunnitelmista. ”Magellan aikoo käynnistää vastahyökkäyksen kahden vuorokauden kuluessa.”, sanoi Antham heti astuttuaan parakeista hänen perheelleen järjestettyyn pieneen huoneeseen, jossa oli yksi sänky, ja lattialla oli patja Marthinille. ”Pahoin pelkään, että kyseessä on itsemurha. Vihollisesta ei tiedetä juuri mitään, ja se on murskannut jo muita, Flarmesia suurempiakin satamia. Ei niille pärjätä militialla ja pitkään lomailleella mariinijoukkiolla.”, hän jatkoi ja laski katseensa vaimonsa silmiin kysyvästi. Cecilia näytti hetken miettiväiseltä ja vastasi sitten olankohautuksella. Nainen kuitenkin saman tien huokaisi ja totesi ”En tiedä, mutta toivon että tämä väliaikainen tilanne saadaan ratkaistua edes jotenkin. Minua säälittää ajatella ulkopuolella olevia pakolaisia, ja etenkin niitä jotka ovat saaneet jonkin taudin kantaakseen.”. Cecilia laski katseensa alas ja jatkoi surumielisesti: ”Minulla on ollut tämä sama tauti yli kymmenen vuotta, enkä siltikään ole kuollut siihen. Se tekee minusta vain ruman. En ymmärrä miksi sinä siedät katsella minua enää. Tai olet kestänyt.”, loppua kohden hänen äänensä hieman murtui. Nyt vuorostaan Antham huokaisi, kuinka usein he olivatkaan käyneet tämän saman aiheen läpi? Kuten aina, tälläkin kertaa hän joutui kertomaan saman, kiistattoman totuuden: ”Koska minä rakastan sinua, ja olen opetellut elämään noiden paiseidesi kanssa. Ne ovat osa sinua.”

Parakeiden varastotilat kuhisivat ihmisiä; kaikki kynnelle kykenevät koettivat saada itselleen jos jonkinlaista asetta. Antham käveli jonon ohi muiden yli-inhimillisen lihaksikkaiden ja suurikokoisten sotilaiden, avaruusmariinien luokse. Kapteeni Magellan jakoi haarniskattomille voimahaarniskoita, ja raskaampaa aseistusta kunkin koulutuspohjan ja kokemuksen mukaisesti. Kunnon taistelussa ei ollut tosin kukaan miehistä ollut yli kymmeneen vuoteen, mutta onneksi arsenaalista oli silti pidetty hyvää huolta. Antham sai entisen sotisopansa tilalle lähes identtisen, hyppypakkauksilla varustetun panssarin. Hänen tehtävänsä oli aikoinaan ollut johtaa Kapteeni Magellanin komennossa olevien joukkojen nopean toiminnan osastoa, ja sitä hän tekisi nytkin. Seuraavaksi hänen tehtävänään oli kasata kokoon kaikki tähän osastoon kuuluvat ja osallistua sitten taktiikkapalaveriin.

Hyökkäyspäivää edeltävänä yönä kohtaloonsa tyytymättömät pakolaiset, ja näitä tukevat, perheelliset ja sotilaselämän jo kertaalleen hylänneet mariinit lähtivät kulkemaan Flarmesia kohti. Oli laskettu, että nelituhatpäisen joukkion pitäisi olla perillä aamun sarastaessa. Aluksi esikaupunkiin vallattaisiin silkalla massalla esikaupunkialueilta jalansijaa kaupungissa, tämän osion tulisi olla valmis keskipäivään mennessä. Sen jälkeen, Anthamin johdolla rakettireppuiset ja moottoripyörillä liikkeessä olevat (joskin vajaalukuiset, useita moottoripyöriä oli nimittäin kustomoitu täysin taistelukelvottomiksi rauhan aikana) nopean toiminnan joukot aloittaisivat työntymisen kohti satama-alueita ja ottaisivat iltaan mennessä selvää vihollisen mahdollisista kulku ja vastahyökkäysreiteistä jotta mahdollisesti yöllä tapahtuviin hyökkäyksiin osattaisiin varautua. Anthamia vitutti suunnattomasti tällainen järjestely. Hän olisi käytännössä ensimmäisenä syvemmällä synkeässä ja ahdistavassa, löyhkäävässä sumussa, ja ennen kaikkea, ensimmäisenä kohtaamassa kuoleman. Hän halusi taas puristaa vain Cecilian syliinsä, tai kertoa pojalleen ja tämän ystävilleen sankaritarinoita kaukaisilta taistelukentiltä. Hän ei totisesti enää halunnut astua itse sille taistelukentälle. Joka vieläpä vaikutti tavallistakin niljakkaammalta. Kirjaimellisesti.

(Jatkoa luvassa luultavasti huomenissa, mikäli jotakuta kiinnostaa todenteolla lukea, nyyhnyyh.)

Kyllä tätä lukee, pistä vaan jatkoa mahdollisimman nopeasti. Ettei käy niin kuin monissa muissa tarinoissa että unohtuu henkilöt odottaessa : / Parantunut on ensimmäiseen osaan verrattuna selkeästi.

Mjuu. Tänäiltana olisi taas kirjoitella tarkoitus. Ei nämä armeijafluffit nyt mitään minun parhaimmistoa millään olekkaan, mutta haluan kutienkin armeijoilleni kirjoitetun ja kerronnallisen pörrön. Ja kauhea into on yhtäkkiä tullut tämän "Hukkuneet" -armeijan tiimoilta. Olen kahdessa vuorokaudessa maalannut kaikki tällä paikkakunnalla olevat figut (Dredi, deflieri, mariineita), piirtänyt kuvia tästä ja kirjoitellut. Suhteellisen yötä päivää. : D

Takaisinvaltaus(ko?)

Mariineiden johdolla militiaosastot lähtivät työntymään Flarmesin esikaupunkialueelle. ilmoitukset vastarinnasta olivat hyvin vähäisiä, joskin sumu ja painostava tunnelma piti etenemistahdin todella hitaana ja miehet epäluuloisina. Kapteeni Magellanen suureksi hämmästykseksi hyökkäyksen ensimmäinen osio sujui täysin aikataulun mukaisesti ja ilman minkäänlaista vastarintaa. Kun tietyt esikaupunkialueen asemat on saavutettu, tulee Anthamin ja tämän miesten vuoro. Antham miehineen tarkasti vielä varusteidensa kunnon ja piti pienen taktiikkapalaverin. Kun kaikki oli kunnossa, katseet voitiin suunnata hiljaiseen, sumun peittämään ja kaikin puolin ahdistavaan Flarmesiin. Kaupungin korkein rakennus, paikallisten suussa tornitaloksikin kutsuttu pienoispilvenpiirtäjä nousi mystisenä sumun keskeltä keskustan suunnassa. Se näytti nyt paljon synkemmältä, vaikka olikin keskipäivä.

Oblicur nauroi inhottavalla, lässähtelevällä äänellä kuunnellessaan rappukäytävästä kantautuvia laahaavia askeleita. Hetken kuluttua kaksi hänen luotetuinta miestään, Xarxar ja Chustra, astui sisään huoneeseen. Huoneen keskellä oli monesta pöydästä yhdistetty suurpöytä. Paikka oli ilmeisesti ollut aikaisemmin ravintola. Suurin osa tuoleista oli kasattu joko seinustoille tai heitetty ikkunoista alas kaupungin kaduille, sillä kiikkerät puutuolit eivät kestäneet suurien mariinien, tai heidän haarniskoidensa painoa. Pöydällä oli suurikokoinen, Flarmesia esittävä kartta. Xarxar ja Chustra kävelivät pöydän ääreen, ja Oblicur katsoi näitä kahta painostavan kysyvästi, vaikkakaan hänen koko olemuksensa ei oikeuksiinsa päässytkään näin supistetussa tilassa. Oblicur oli nimittäin demoniprinssi, varsin tuore tosin. Hän oli saanut tämän korkean palkinnon järjestettyään viimetingan vallankaappauksen Eblparaan syöksyvällä Mustan Legioonan avaruusaluksella. Välittömästi tekonsa jälkeen hän oli luvannut itsensä ja miehensä isoisä Nurglelle, joka oli ilmestynyt puhumaan hänelle. Tai ainakin hän oletti sen olleen Nurgle. Aluksen syöksyessä mereen, hän saattoi iloita valinnastaan, sillä hän näki useiden mariineiden ympärillään hukkuvan. Hän itse oli kokenut muodonmuutoksen, kivuliaan ja tuskallisen. Mutta monet muutkin olivat lopulta selvinneet. Nopeasti muodostuneet kidukset pelastivat satoja laivueen miehiä. Xarxar oli armeijan jalkaväen päävastaava, ja Chustra puolestaan johti tiedustelu ja rynnäkköjoukkoja. Nyt näillä kahdella oli uutisia kerrottavana.

”Kaupungista pelastuneet pakolaiset ja lojalistit ovat hyökänneet meitä vastaan. Lähinnä joukot koostuvat täysin kouluttamattomasta siviiliväestöstä joille on tyrkätty pyssy syliin.” Ilmoitti Xarxar. Chustra naurahti hiukan, ja tämän haarniskan raosta lensi hiukan ruskeaa likavettä kartalle, sitten tämä jatkoi toverinsa puheeseen ”Nämä niin sanotut joukot ovat työntyneet esikaupunkialueelle ja yrittävät ottaa hieman joukoilleen ja päähyökkäykselle hiukan jalansijaa. Heidän vahvuutensa on muutamia tuhansia.”. Oblicur kohotti kätensä päänsä päälle ja naputteli jättimäisen, ruosteisen sukelluskypäränsä lakea. ”Siirtäkää ruttopoikia hajalleen esikaupungin tuntumaan. Muodostakaa muutamia pieniä moottoripyöräpartioita. Lakaisemme vihollisen nopeilla, hyvin koordinoiduilla ja ajoitetuilla hyökkäyksillä ja pelolla. Tämän pitäisi olla enemmän sinun heiniäsi Chustra. Sinä ja osastosi saatte poimia lojalistit seasta, siihen tarvitaan liikkuvuutta. Todennäköisesti heidät on jaettu johto- ja erikoistehtäviin armeijassa. Xarxar pitää huolen passiivisesta puolustuksesta alueella. En usko että tarvitsemme edes raskaampaa kalustoamme tähän. Hyvä, en jaksaisi vaivata päätäni tällaisilla pikkutekijöillä.” totesi Oblicur pienen mietintähetken päätteeksi. Chustra ja Xarxas tekivät nopeasti johtajalleen kunniaa ja valmistautuivat poistumaan ravintolasta. ”Vielä yksi asia.”, kuului heidän takaansa. Heidän kääntyessään Oblicur jatkoi: ”Chustra, auttaisitko minua pesemään selkäni?”. Oblicurin hykerrellessä Chustra ja Xarxas katsoivat toisiaan kummastuneena. ”Ei tarvitsekaan, minähän tulin juuri kylvystä!”, huusi demoniprinssi ja räjähti nauramaan. Tästä seurasi kauhea molskahtelu ja lieteveden lentäminen kypärästä lattialle, parin ravun saattelemana. Chustra ja Xarxar poistuivat tornitalosta, nauramatta vähääkään johtajansa puujalkavitsille.

Antham loikki osastonsa kanssa katolta katolle, tarkastaen suurimmat rakennukset yllätysten varalta. yhtäkään vihollista ei ollut vielä havaittu, mutta tunnelma oli silti tutun tiivis ja painostava, eikä vähiten sumun takia. Joihinkin rakennuksiin sumu oli tiivistynyt niin rankasti sisään, ettei niissä nähnyt kunnolla eteensä. Paljon ammuksia meni hukkaan jo tällaisissa varmistusharhalaukauksissa. Anthamin tultua yhden tavallista suuremman kerrostalon katolle yksikkönsä kanssa eräs nuorempi mariini huomasi avonaisen katto-oven. Antham raportoi tästä moottoripyöräjoukoille ja varmistettuaan reitin jokseenkin turvalliseksi, ryhmä lähti etenemään rakennuksen sisälle. Sumu oli nyt ehkä hiukan hälventynyt. Anthamin otsalle nousi kylmä hiki, niin karmiva oli paikan tunnelma. Hän naputteli huomaamattaan taistelukynsiään toisiaan vasten kuin mikäkin Totoro. Sitten alkoi kuulua etäistä ja matalaa, mutta tasaista surinaa. Kumma kyllä, hänen miehensä eivät pistäneet sitä merkille. Sitten jostain nurkasta kuului rähjäistä naurua ja kolinaa. Etummaiset mariinit lähtivät sumuista huonetta kohti pistoolit ojossa, ja miekat toisessa kädessä. Antham antoi käskyn tutkia ylimmän kerroksen kaikki nurkat. Kerroksesta ei kuitenkaan löytynyt mitään. Hermostuneiden katsekontaktien jälkeen he aloittivat etenemisen alempaan kerrokseen.

Chustra katseli lojalistejen päätöntä etenemistä viereisen kerrostalon katolta. Kymmenittäin ruttomariineita oli kerääntynyt talon alempiin kerroksiin ja kadulle niiden ympärille. hyökkääjien typerä tiedustelujoukko oli sumun ansiosta autuaan tietämätön Chustran ja muiden hukkuneiden läsnäolosta. Katolla hänen kanssaan oli ryhmä raptoreita ja yksi, raskaammin aseistettu jalkamies raketinheittimellä. Tämän miehen oli tarkoitus ampua ylimmän kerroksen seinään aukko, suoraan alas johtavien portaiden yläpäähän. Kun alemmissa kerroksissa käskyä odottaneet joukot lähtivät etenemään talon kerroksissa ylöspäin, lähti myös raketti kohti kerrostalon seinää. Chustran iskujoukkoineen valmistautui hyppyyn.

Betonin ja metallinpalaset lentelivät Anthamin ja tämän mariinien päälle seinän räjähtäessä heidän yläpuoleltaan. Samassa alapuolelta alkoi kuulua lukuisten jalkaparien laahaavia askeleita. Näytti siltä, että he olivat todella, todella typerästi hypänneet kuin suoraan hiirenloukkuun. Hyvääkin onnea oli matkassa, yksikään mies ei ollut jäänyt suoraan räjähdyksen alle. Antham kääntyi katsomaan portaiden yläpäähän. Kuten hän oli olettanutkin, hän kuuli nyt muutamien hyppyreppujen riemukkaat äänet ulkoa. Samalla hän huomasi mystisen surinan voimistuneen. Ensimmäisenä seinän aukossa oli Chustra, avaten tulen välittömästi kohti portaikossa hikoilevia lojalisteja. Tämä kuitenkin jäi muutamien miestensä taakse huomatessaan selvästikin korkea-arvoisemman mariinin lähtiessä hyökkäämään taistelukynsiensä kanssa suoraan kohti häntä ja raptoreitaan.

Antham iski raivokkaasti oikean kätensä aseistuksen vasten epäonnisen, vasta aukkoon hypänneen kaaoslaisen kasvoja. Kypärä rusahti kasaan ja isku antoi lopullekin ruholle mahdollisuuden toiseen ilmalentoon samana päivänä. Toinenkin käsi oli juuri pääsemässä työhönsä, kun alakerrassa taistellut ruttomariini päätti heittää portaikkoon kranaatin, motitettujen lojalistien harmiksi. Antham lensi raptoreiden päälle, kuitenkaan pahemmin loukkaantumatta. Portaikko - tai se mitä siitä oli jäljellä – oli käyttökelvoton ja räjähdyksen nostattama pöly haittasi hänen arviointikykyään vihollisen ja ennen kaikkea omiensa lukumäärästä. Jälkimmäisistä todennäköisesti suurin osa oli kuollut, tai kuoli paraikaa alakerrassa. Antham huitoi ympärilleen vauhkosti heti päästyään jaloilleen, ja laukaisi hyppyreppunsa. Holtiton laukaisu sinkosi hänet ulos seinän aukosta, kieppuen suurta vauhtia kohti viereisen kerrostalon seinää. Hän sai kuitenkin ohjattua lentoaan sen verran, että solahti ikkunasta sisään, eikä murskaantunut jylhään betoniin. Kiroten typeryyttään hän lähti heti ylös päästyään hoipertelemaan eteenpäin pölyisellä ja niljakkaalla betonilattialla. Samassa hän kuuli alemmista kerroksista kantautuvia askelia. Naama irveessä hän pakottautui selvittämään päänsä ja juoksi kerroksen läpi seuraavalle ikkunalle. Kadun toisella puolella oli vedenpuhdistamo. Tällä kertaa hän tömähti rakennuksen katolle, ja ryntäsi välittömästi rakennukseen sisään johtavalle ovelle. Juostessaan portaita alas hän yritti välittää olinpaikkansa tiedot muille tiedusteluyksiköille. Hänen viestimensä olivat ilmeisesti vaurioituneet kuitenkin räjähdyksessä, joten yrityksestään huolimatta hän ei saanut enää yhteyttä. Antham pääsi puhdistamon kellariin juuri kun ensimmäiset häntä etsivät hukkuneet astuivat rakennukseen. Kellarista hän löysi nopeasti tiensä viemäreihin, ja räjäyttämällä yhdellä hyvin sijoitetulla kranaatilla tien umpeen hän sai itselleen hiukan aikaa miettiä seuraavaa, epätoivoista siirtoaan.

stalker89 kirjoitti:jatkuuko tämä vielä, mukavaa luettavaan ainakin ruotsin tunnilla ollessa

: DDD Kiitos vain.

Kyllä olisi tarkoitus jatkua tässä joku päivä.

Hyvää tekstiä, mielenkiinto pysyy yllä. Pidin erityisesti siitä, kun Hukkuneet saapuivat merestä ja yleisen kuvailun tasosta.

Ainut mikä häiritsi oli räikeät fluffi-virheet.

Ensiksi mariineista. Niitä ei lähetettäisi tekemään tutkimuksia jollekkin syrjäiselle planeetalle. Imperiumissa on varmasti paikkoja joita pitäisi puolustaa. Toiseksi mariinit eivät voi perustaa perhettä, ihan jo pelkän geenimuuntelunkin takia. Aivopesu, verenhimo ja muut psykolokiset esteet ovat asia erikseen. Mariini ei myöskään lähde palveluksesta muuten kuin kuolleena. Ja silloinkin se saatetaan laittaa Dreadnoughtiin jatkamaan taistelua.

Mutta ei tämä pahemmin haittaa, jatka vain. :)

Drakojan kirjoitti:Hyvää tekstiä, mielenkiinto pysyy yllä. Pidin erityisesti siitä, kun Hukkuneet saapuivat merestä ja yleisen kuvailun tasosta.

Ainut mikä häiritsi oli räikeät fluffi-virheet.

Ensiksi mariineista. Niitä ei lähetettäisi tekemään tutkimuksia jollekkin syrjäiselle planeetalle. Imperiumissa on varmasti paikkoja joita pitäisi puolustaa. Toiseksi mariinit eivät voi perustaa perhettä, ihan jo pelkän geenimuuntelunkin takia. Aivopesu, verenhimo ja muut psykolokiset esteet ovat asia erikseen. Mariini ei myöskään lähde palveluksesta muuten kuin kuolleena. Ja silloinkin se saatetaan laittaa Dreadnoughtiin jatkamaan taistelua.

Mutta ei tämä pahemmin haittaa, jatka vain. :)

No, ihmisten täytyy nyt vain antaa anteeksi. Ja minun mielipiteeni mariineista on ehkä hiukan enemmän starwarssin kloonisotilaiden kaltainen. Olin sitten oikeassa eli en. : D
Ymmärtänet, että haluan armeijalle mieluummin puutteellisen taustatarinan kuin en ollenkaan. En malttanut vain tälläkertaa kartuttaa tietojani tarpeeksi. Pitäisi taas ehtiä kirjoittamaan, kaikki aika menee Hukkuneiden maalaamiseen. : D

Mutta ehkäpä tulevaisuudessa liekkisiskojen taustaturina tulee olemaan järkevämpi.

Lievästi kankeaa tekstiä ja hitusen epäselvää kerrontaa, puhumattakaan epäselvyyksistä ja ristiriidoista GW:n hyväksymän taustan kanssa. Tarjoaa silti joitain koomisia kohtia, eikä tämä taustatarinaksi ole huono. Kyllä sen luki, vaikkakin vähän hammasta purren.

Lisää tulossa?

Tarkoitus olisi jatkaa kunhan mispistä saan... VC armeijan fluffi ollut nyt taas etusijalla...