Kuin nälkäinen hyönteisparvi
Lähetetty: Su 13.04.2003 12:41
Ne etenivät läpi erämaiden, metsien ja vuoristojen, kuin nälkäinen hyönteisparvi, kukin omalla tavallaan. Ensimmäiset lensivät nahkasiipiään räpytellen, toiset loikkivat ja juoksivat. Jotkut matelivat ja hitaimmat yksinkertaisesti kävelivät valtavilla jaloillaan tärisyttäen maata ja jättäen suuria kuoppia siihen joka askeleella. Useimpien kosketus maahan oli niin kevyt, että niiden jalat tuskin jättivät jälkeäkään erämaan hienoon hiekkaan, vaikka niiden vahvat kuljettivat niitä pitkiä matkoja joka loikalla.
Nopeimmat näistä otuksista olisivat varmasti olleet perillä määränpäässään jo hyvän aikaa, mutta koko lauma liikkui oudon järjestelmällisesti, jota näiden alkukantaisen näköisestä ulkonäöstä olisi ollut mahdotonta tietää. Jos nopeimmat kerkesivät liian pitkälle, ne jäivät seisomaan tai leijumaan paikalleen odottamaan hitaimpia, suurimpia kävelijöitä.
Metsään ne sulautuivat lähes täydellisesti eikä paljaalla silmällä niitä huomaisi ennen kuin tarkkailijan viimeisellä kuolinhuudolla sekuntia ennen päänsä menettämistä.
Tämä planeetta oli pieni. Täältä käsin avaruussoturit tarkkailivat ja suojasivat läheistä paljonasuttua emoplaneettaa, jonka Tyranideiksi-kutsutut oliot olivat joskus vallanneet ja kuluttaneet luonnonvarat kuiviin. Nyt planeetta ja sen sivilisaatio kukoisti ja ihmiset eivät halunneet pilata aikaansaannostaan, joten oli ollut välttämätöntä rakentaa tukikohta emoplaneetan reitille.
”Tutkassa vilahti jotain komentaja Amos” , mies sanoi hätkähtäen.
”Ehkä se oli vain jokin metsän eläin” , murahti rennosti tuolillaan istuva vanhahko, mutta silti hyväkuntoinen upseeri.
”Onko jokin metsän eläin meidän panssarivaunumme kokoinen?” , mies piikitteli uskaliaasti, veltostuneelle komentajalleen.
Komentaja Amos nousi tuoliltaan hieroen mietteliäästi parrantynkäänsä katsoen tutkaa. Sitten hän hätkähti: ”Hei poika! Mikä piru tulee meitä kohti?”
Mies käynnisti hälytyksen. Suuret kanuunat nousivat maan alta tukikohdan edestä ja aloittivat tulituksensa. Kohde hävisi tutkasta ja hälytysääni lakkasi soimasta.
”Mikä helvetti se on?” , mies tarkasteli jäännöstä.
”Mikä helvetti se oli?” , korjasi Amos.
Jäännös oli vain sekamelska punertavaa mössöä, eikä siitä voinut saada selvää mitä se oli.
”Käske lähettää tuo pirunmälli emoplaneetalle tutkittavaksi” , tokaisi Amos ja teki lähtöä.
”Onko teillä mitään ajatusta mikä se voisi olla, herra Amos?” , tokaisi mies komentajalleen tämän astuessa ovesta.
”Ei niin mitään hajua” , huikkasi Amos ja poistui huoneesta.
Kului jonkin aikaa, kun mies kuuli juoksuaskelia käytävästä. Amos aukaisi oven hengästyneenä ja kasvot valkoisena.
”Totta helvetissä minä tiedän mikä se on!” , Amos sanoi ääni käheänä. ”Meillä on vastassa pahin…”
Samassa rakennus tärähti ja kaikki miehet horjahtivat. Suuri, terävä kynsi puhkaisi tukikohdan vahvan katon komentajan yläpuolella ja lävisti Amoksen, kuin veitsi voin. Kynsi työntyi pois ja iski ilmeisesti muualla rakennuksessa, koska kuului toinen tärähdys ja kauhunhuutoja.
”…painajaisemme” , Amos päätti lauseensa kuiskauksenkovuisella, rahisevalla äänellään.
Mies oli kumartunut vainaan komentajansa ylle kuulemaan tämän viimeisen lauseen, ennen, kuin hänkin lävistettiin yhtä raa’alla tavalla.
Pienet Hormagauntit loikkivat kohti niitä vastaan tulleita sotureita. Miehet ehtivät antaa aseidensa laulaa vain hetken, ennen, kuin oliot olivat jo iskuetäisyydellä. Ne iskivät nopeasti ja voimakkaasti etsien rakoja puolustajien haarniskasta. Useimpien iskut tekivät vain pienen särön haarniskaan vahingoittamatta muuten mitenkään. Mutta niiden joukossa oli pari isompaakin, jotka vaativat erityishuomion ihmisiltä. Avaruussoturit pitivät asemansa ja vaivalloisen taistelun jälkeen Tyranidien ensimmäinen hyökkäysaalto oli nujerrettu.
Maa tärähteli. Puita kaatui, kuin heinää jättimäisten Carnifexien astuessa näköpiiriin. Näiden valtavien, kahdella jalalla kävelevien koppakuoriaisten massiivisuus riitti niittämään pelkoa urheimpienkin mieliin. Miehet kompastelivat ja hikoilivat haarniskoissaan, jotkut jopa vajosivat maahan peloissaan, vaikka Carnifexit eivät edes vielä olleet aloittaneet.
Carnifexien alakäsien jatkeena oli aseet. Elävät aseet! Ne laukaisivat ja miljoonia, pieniä siemenkotia, joista alkoi kasvamaan kasvintapaista köynöstä. Elävät köynökset livahtivat miesten haarniskan sisään ja söivät heidät haarniskoihinsa. Näiden suurten petojen sivuilta lensi monia olioita nahkasiipiään räpytellen. Ne iskivät nopeasti kiinni sotureihin saaden aikaan paljon sekasortoa miesten keskuudessa, kun ne repivät soturien vahvat haarniskat rikki.
Terminaattorihaarniskaan pukeutuneet pitivät pintansa ja tappoivat näitä monia vähin miestappioin. Panssarivaunut saapuivat tervehtien Tyranidejä kuumalla liekkisuihkulla ja ohjuksilla. Loputkin siivekkäät Tyranidit sulivat tunnistamattomaksi liekinheittimien kuumissa pätseissä.
Kaikki Gauntit pysähtyivät. Jos niillä olisi ollut pupillit(kenties olikin), ne olisivat nyt laajentuneet. Ne vain seisoivat liikkumatta, kunnes varoittamatta ne alkoivat taas taistelemaan. Taistelemaan toisiaan vastaan! Ne repivät toisensa hajalle päästäen niiden alkukantaiset vaistot valloilleen. Miehillä oli nyt tilaa tuhota kaikki kolme Carnifexia, minkä he myös tekivät.
Gauntit pysähtyivät taas. Valtava Carnifexiakin suurempi varjo lankesi niiden ja sotureiden ylle. Tyranidien ”johtaja” oli saapunut. Se oli, kuin pieni siivekäs Tyranidi, mutta monta kertaa isompana. Sen siivet olivat valtavat ja saattoivat pyyhkäistä kokonaisen joukon ihmisiä kumoon, samoin, kuin rakennuksiakin. Sen pitkä häntä heittelehti sen takana kaataen puita. Sen neljä kättä. Neljä teräväkyntistä kättä olivat valmiina silpomaan, tuhoamaan ja hävittämään kaiken eteensä tulevan.
Gauntit kääntyivät vihollisiaan kohti ja hyökkäsivät entistä raivokkaammin. Suuri Ruhtinas-Tyranidi hyökkäsi tankkien kimppuun hajottaen ne kelvottomiksi. Pienet Gauntit joilla oli nyt Carnifexien tapaan erikoinen ase, lähettivät tappavat ammuksensa ilman halki. Taistelun tuoksinassa huomaamattoman pienet madontapaiset alkoivat syödä uhrinsa ruumista. Ne söivät tiensä aivoihin ja ajoivat näin uhrinsa hulluksi, ennen loppua.
Gaunttien seassa Geeninsyöjät tekivät suurinta tuhoa tavallisille rivimiehille. Ne olivat Gauntteja vähän suurempia ja niiden kourat pystyivät repimään adamantium-metallinkin läpi. Niinpä ne repivät helposti ja halkaisivat vihollisensa kallot nopeasti ja siististi.
Perääntymiskäskyjä annettiin, mutta jos joku niitä kuulikin, ne olivat turhia. Valtaajat tunkeutuivat itse rakennukseen Carnifexien murskaamien ovien läpi ja kipittivät pitkin käytäviä tappamaan kaiken niille vihamielisen.
Puolustajien viimeinen hyökkäys keskitettiin Ruhtinas-Tyranidiin, joka oli eittämättä Gaunttien uudelleenjärjestäytymisen takana. Ohjuksia suunnattiin kohti sitä. Massiivinen räjähdys valaisi taistelutannerta sen yläpuolelta. Ilmaan nousseeseen jättiin oli osunut puolenkymmentä ihmisten yksistä tehokkaimmista ohjuksista.
Ilonhuutoja kuultiin. Vaikka Gauntit vielä taistelivatkin. Taistelivat? Miten? Niiden ”johtaja” oli kuollut!.
Ilmassa ohjusten tuottaman laskeuman takanakaan ei ollut mitään. Ei ilmassa, mutta maassa. Suuren Tyranidin toinen siipi oli riekaleita ja toimintakyvytön eikä toisellakaan mitään olisi voinut tehdä. Sen kaksi kättä oli sulanut ja kahdesta muusta ei olisi silpomaan pitkään aikaan. Sen pää oli sen verestä musta, niin, kuin sen koko muu ruumiskin monista vakavista haavoista. Mutta vielä se nousi ”johtamaan” ”joukkonsa” viimeiseen ja lopulliseen hyökkäykseen.
Ihmisillä ei ollut mahdollisuuksia. Aina, kun joku sai yhden tapettua, kolme uutta tuli tilalle. Tyranidit teurastivat jokaisen viimeiseen mieheen asti. Nyt mikään ei estäisi Tyranidejä valtaamasta emoplaneettaa ja tuhoamasta sen sivilisaatiota lopullisesti.
Kyllä jonkinlainen kritiikki olisi suotavaa, paitsi ei mielellään mikään tällainen: ”Ei Mariinit pelkää” tai ”Ei Tyranidit etene järjestelmällisesti” .
Eli tämä oli tarkoitettu enemmän Tyranid-tarinaksi, kuin Mariini-tarinaksi.
Suomennoksista älkää sanoko mitään(Ruhtinas-Tyranidi)
Nopeimmat näistä otuksista olisivat varmasti olleet perillä määränpäässään jo hyvän aikaa, mutta koko lauma liikkui oudon järjestelmällisesti, jota näiden alkukantaisen näköisestä ulkonäöstä olisi ollut mahdotonta tietää. Jos nopeimmat kerkesivät liian pitkälle, ne jäivät seisomaan tai leijumaan paikalleen odottamaan hitaimpia, suurimpia kävelijöitä.
Metsään ne sulautuivat lähes täydellisesti eikä paljaalla silmällä niitä huomaisi ennen kuin tarkkailijan viimeisellä kuolinhuudolla sekuntia ennen päänsä menettämistä.
Tämä planeetta oli pieni. Täältä käsin avaruussoturit tarkkailivat ja suojasivat läheistä paljonasuttua emoplaneettaa, jonka Tyranideiksi-kutsutut oliot olivat joskus vallanneet ja kuluttaneet luonnonvarat kuiviin. Nyt planeetta ja sen sivilisaatio kukoisti ja ihmiset eivät halunneet pilata aikaansaannostaan, joten oli ollut välttämätöntä rakentaa tukikohta emoplaneetan reitille.
”Tutkassa vilahti jotain komentaja Amos” , mies sanoi hätkähtäen.
”Ehkä se oli vain jokin metsän eläin” , murahti rennosti tuolillaan istuva vanhahko, mutta silti hyväkuntoinen upseeri.
”Onko jokin metsän eläin meidän panssarivaunumme kokoinen?” , mies piikitteli uskaliaasti, veltostuneelle komentajalleen.
Komentaja Amos nousi tuoliltaan hieroen mietteliäästi parrantynkäänsä katsoen tutkaa. Sitten hän hätkähti: ”Hei poika! Mikä piru tulee meitä kohti?”
Mies käynnisti hälytyksen. Suuret kanuunat nousivat maan alta tukikohdan edestä ja aloittivat tulituksensa. Kohde hävisi tutkasta ja hälytysääni lakkasi soimasta.
”Mikä helvetti se on?” , mies tarkasteli jäännöstä.
”Mikä helvetti se oli?” , korjasi Amos.
Jäännös oli vain sekamelska punertavaa mössöä, eikä siitä voinut saada selvää mitä se oli.
”Käske lähettää tuo pirunmälli emoplaneetalle tutkittavaksi” , tokaisi Amos ja teki lähtöä.
”Onko teillä mitään ajatusta mikä se voisi olla, herra Amos?” , tokaisi mies komentajalleen tämän astuessa ovesta.
”Ei niin mitään hajua” , huikkasi Amos ja poistui huoneesta.
Kului jonkin aikaa, kun mies kuuli juoksuaskelia käytävästä. Amos aukaisi oven hengästyneenä ja kasvot valkoisena.
”Totta helvetissä minä tiedän mikä se on!” , Amos sanoi ääni käheänä. ”Meillä on vastassa pahin…”
Samassa rakennus tärähti ja kaikki miehet horjahtivat. Suuri, terävä kynsi puhkaisi tukikohdan vahvan katon komentajan yläpuolella ja lävisti Amoksen, kuin veitsi voin. Kynsi työntyi pois ja iski ilmeisesti muualla rakennuksessa, koska kuului toinen tärähdys ja kauhunhuutoja.
”…painajaisemme” , Amos päätti lauseensa kuiskauksenkovuisella, rahisevalla äänellään.
Mies oli kumartunut vainaan komentajansa ylle kuulemaan tämän viimeisen lauseen, ennen, kuin hänkin lävistettiin yhtä raa’alla tavalla.
Pienet Hormagauntit loikkivat kohti niitä vastaan tulleita sotureita. Miehet ehtivät antaa aseidensa laulaa vain hetken, ennen, kuin oliot olivat jo iskuetäisyydellä. Ne iskivät nopeasti ja voimakkaasti etsien rakoja puolustajien haarniskasta. Useimpien iskut tekivät vain pienen särön haarniskaan vahingoittamatta muuten mitenkään. Mutta niiden joukossa oli pari isompaakin, jotka vaativat erityishuomion ihmisiltä. Avaruussoturit pitivät asemansa ja vaivalloisen taistelun jälkeen Tyranidien ensimmäinen hyökkäysaalto oli nujerrettu.
Maa tärähteli. Puita kaatui, kuin heinää jättimäisten Carnifexien astuessa näköpiiriin. Näiden valtavien, kahdella jalalla kävelevien koppakuoriaisten massiivisuus riitti niittämään pelkoa urheimpienkin mieliin. Miehet kompastelivat ja hikoilivat haarniskoissaan, jotkut jopa vajosivat maahan peloissaan, vaikka Carnifexit eivät edes vielä olleet aloittaneet.
Carnifexien alakäsien jatkeena oli aseet. Elävät aseet! Ne laukaisivat ja miljoonia, pieniä siemenkotia, joista alkoi kasvamaan kasvintapaista köynöstä. Elävät köynökset livahtivat miesten haarniskan sisään ja söivät heidät haarniskoihinsa. Näiden suurten petojen sivuilta lensi monia olioita nahkasiipiään räpytellen. Ne iskivät nopeasti kiinni sotureihin saaden aikaan paljon sekasortoa miesten keskuudessa, kun ne repivät soturien vahvat haarniskat rikki.
Terminaattorihaarniskaan pukeutuneet pitivät pintansa ja tappoivat näitä monia vähin miestappioin. Panssarivaunut saapuivat tervehtien Tyranidejä kuumalla liekkisuihkulla ja ohjuksilla. Loputkin siivekkäät Tyranidit sulivat tunnistamattomaksi liekinheittimien kuumissa pätseissä.
Kaikki Gauntit pysähtyivät. Jos niillä olisi ollut pupillit(kenties olikin), ne olisivat nyt laajentuneet. Ne vain seisoivat liikkumatta, kunnes varoittamatta ne alkoivat taas taistelemaan. Taistelemaan toisiaan vastaan! Ne repivät toisensa hajalle päästäen niiden alkukantaiset vaistot valloilleen. Miehillä oli nyt tilaa tuhota kaikki kolme Carnifexia, minkä he myös tekivät.
Gauntit pysähtyivät taas. Valtava Carnifexiakin suurempi varjo lankesi niiden ja sotureiden ylle. Tyranidien ”johtaja” oli saapunut. Se oli, kuin pieni siivekäs Tyranidi, mutta monta kertaa isompana. Sen siivet olivat valtavat ja saattoivat pyyhkäistä kokonaisen joukon ihmisiä kumoon, samoin, kuin rakennuksiakin. Sen pitkä häntä heittelehti sen takana kaataen puita. Sen neljä kättä. Neljä teräväkyntistä kättä olivat valmiina silpomaan, tuhoamaan ja hävittämään kaiken eteensä tulevan.
Gauntit kääntyivät vihollisiaan kohti ja hyökkäsivät entistä raivokkaammin. Suuri Ruhtinas-Tyranidi hyökkäsi tankkien kimppuun hajottaen ne kelvottomiksi. Pienet Gauntit joilla oli nyt Carnifexien tapaan erikoinen ase, lähettivät tappavat ammuksensa ilman halki. Taistelun tuoksinassa huomaamattoman pienet madontapaiset alkoivat syödä uhrinsa ruumista. Ne söivät tiensä aivoihin ja ajoivat näin uhrinsa hulluksi, ennen loppua.
Gaunttien seassa Geeninsyöjät tekivät suurinta tuhoa tavallisille rivimiehille. Ne olivat Gauntteja vähän suurempia ja niiden kourat pystyivät repimään adamantium-metallinkin läpi. Niinpä ne repivät helposti ja halkaisivat vihollisensa kallot nopeasti ja siististi.
Perääntymiskäskyjä annettiin, mutta jos joku niitä kuulikin, ne olivat turhia. Valtaajat tunkeutuivat itse rakennukseen Carnifexien murskaamien ovien läpi ja kipittivät pitkin käytäviä tappamaan kaiken niille vihamielisen.
Puolustajien viimeinen hyökkäys keskitettiin Ruhtinas-Tyranidiin, joka oli eittämättä Gaunttien uudelleenjärjestäytymisen takana. Ohjuksia suunnattiin kohti sitä. Massiivinen räjähdys valaisi taistelutannerta sen yläpuolelta. Ilmaan nousseeseen jättiin oli osunut puolenkymmentä ihmisten yksistä tehokkaimmista ohjuksista.
Ilonhuutoja kuultiin. Vaikka Gauntit vielä taistelivatkin. Taistelivat? Miten? Niiden ”johtaja” oli kuollut!.
Ilmassa ohjusten tuottaman laskeuman takanakaan ei ollut mitään. Ei ilmassa, mutta maassa. Suuren Tyranidin toinen siipi oli riekaleita ja toimintakyvytön eikä toisellakaan mitään olisi voinut tehdä. Sen kaksi kättä oli sulanut ja kahdesta muusta ei olisi silpomaan pitkään aikaan. Sen pää oli sen verestä musta, niin, kuin sen koko muu ruumiskin monista vakavista haavoista. Mutta vielä se nousi ”johtamaan” ”joukkonsa” viimeiseen ja lopulliseen hyökkäykseen.
Ihmisillä ei ollut mahdollisuuksia. Aina, kun joku sai yhden tapettua, kolme uutta tuli tilalle. Tyranidit teurastivat jokaisen viimeiseen mieheen asti. Nyt mikään ei estäisi Tyranidejä valtaamasta emoplaneettaa ja tuhoamasta sen sivilisaatiota lopullisesti.
Kyllä jonkinlainen kritiikki olisi suotavaa, paitsi ei mielellään mikään tällainen: ”Ei Mariinit pelkää” tai ”Ei Tyranidit etene järjestelmällisesti” .
Eli tämä oli tarkoitettu enemmän Tyranid-tarinaksi, kuin Mariini-tarinaksi.
Suomennoksista älkää sanoko mitään(Ruhtinas-Tyranidi)
