Sotavasara.net

Tämän pätkän kirjoitin kyseiseen turnaukseen. Nauttikaa tai kärsikää, kommentteja arvostetaan.







Ostium VI Fluffi



Niille, jotka tätä joskus lukevat: kuulkaa tämä varoitus ja lukekaa edemmäs vain harkiten, koska tämän tekstin kirjoittaja on teitä nyt varoittanut.
Niille, jotka tätä vielä lukevat: pahoitteluni.



Tätä kirjoittaessa nimeni on Renè Descartes, mutta voi hyvinkin olla, että Teidän tätä lukiessanne olen jo muuttunut joksikin aivan muuksi.
Renè Descartes syntyi aivan normaaliin maalaisperheeseen kolmekymmentäkuusi vuotta sitten. Hänen elämäänsä kahdeksanvuotiaaksi asti kuvaa parhaiten vain yksi sana: tavallisuus. Minä elin kuten kuka tahansa poika voi elää, kunnes kahdeksan vuoden iässä kehityksessäni tapahtui jotain odottamatonta.
Kahdeksan vuoden iässä todistin ensimmäisen kerran kuoleman olemassaoloa, kun se vieraili pienessä perheessäni (vanhempieni lisäksi minulla oli vain yksi sisko). Oli kesä, kun rutto iski koko maahan. Se levisi nopeasti ihmisten, ruoan ja rottien kautta kylästä kylään, niittäen joka viikko satoja henkiä matkalle Morin puutarhoihin. Muistan elävästi, miten ruumisvankkurit kulkivat tiheään tahtiin autioita katuja kaupungissa, kun joskus harvoin kävimme siellä. Lopulta isäni ja äitini päättivät eristäytyä kotiimme kaupungin ulkopuolelle siinä toivossa, että välttämällä ihmiskontaktia säästyisimme kauhealta taudilta – päätös joka yksin monien muiden seassa on nyt tuonut minut tähän pisteeseen.
Pikkusiskoni sairastui ensimmäisenä. Hän yski koko yön ja vanhempieni teoista ja uhrauksista huolimatta kuoli ennen aamunkoita. Se oli valtava isku meille kaikille, mutta lisää oli vielä tulossa.
Ei kestänyt montaa päivää, kun makasimme kaikki sairaina vuoteillamme – minä siskoni sängyssä – liian heikkoina hakemaan apua tahi ruokaa. Tajusin vanhempieni kuolleen vasta kalman hajun hiipiessä sieraimiini myrkyn tavoin. Vapisten pelosta ja kuumeesta jäin yksin makaamaan vuoteelleni viikon päiviksi. Tuona aikana mielessäni kävi monia ajatuksia, joista usean muistan vielä kirkkaasti. Millainen on Morin puutarha? Ovatko kaikki tuttuni jo siellä? Pääsevätkö kotieläimetkin sinne?
Lopulta kuitenkin vain yksi ajatus sai vallan mielestäni: hengissä pysyminen. Mielessäni olin kiivaasti päättänyt, ettei tämä tauti voittaisi minua, vaan minä sen. En vain voinut suostua kuolemaan – toinen tärkeä päätös matkallani nykyhetkeen.
Päivät kuluivat puolihorroksessa ja hiljaisuudessa. Vaivoin sain itseni pakotettua juomaan kaivosta nostamaani vettä ja sain jopa syötyä hiukan leipää ja suolattua kalaa.
Lopulta koitti päivä, jolloin en enää tuntenut itseäni niin heikoksi kuin ennen. Seuraavana päivänä olin taas saanut osan voimistani takaisin. Näin jatkui, kunnes lopulta pystyin kävelemään ulos talosta ja aina kaupunkiin asti, jossa kaupungin viranomaiset sulkivat minut tautisille tarkoitettuun sairaalaan, vaikka kuinka kiivaasti väitin heille olevani terve.
Silloin pidin selviytymistäni yksinkertaisesti ihmeenä ja lujaa päätöstäni selviytyä sen pohjana. Vasta myöhemmin – kun vanhempana koin toisen ruttoepidemiani – ymmärsin, että oli muitakin, jotka olivat sairastuneet ja selvinneet rutosta ja usein nämä selviytyvät olivat kaikista heikoimpia eivätkä suinkaan vahvimpia. Ehkä tauti ei saanut heistä tarpeeksi ravintoa irti ja ilmeni heissä lievempänä tai sitten heidän verensä oli erilaista kuin muiden. Mitään varmaa en voi sanoa, vaikka olenkin opiskellut lääketiedettä Keisarillisessa akademiassa jo vuosia.
Nyt hyppäsin kuitenkin asioiden edelle: missä olinkaan. Outoa, että ajatukset harhailevat tällä tavoin, kun tietää elävänsä viimeisiä hetkiään ihmisenä.
Päädyin sairaalan jälkeen kasvattiperheeseen, josta rutto oli omat lapset vienyt. Surun murtamat vanhemmat näkivät minut eräs päivä kerjäämässä ruokaani kadulla, jolloin sääli ja myötätunto onnekseni mursivat heidän yhteiskunnallisen asemansa tuomat paineet (he olivat näet melko varakkaita), jolloin he ottivat minut suojiinsa. Näin sain hyvän kodin, jossa oli palvelijoita minua huolehtimassa, ruokaa enemmän kuin tarpeeksi ja lämmin vuode talven kylmimpinäkin iltoina. Mikään näistä asioista ei kuitenkaan saanut minua täysin onnelliseksi, eikä unohtamaan päätöstäni, jonka olin kuumeen kouristuksessa vannonut: minä en tulisi kuolemaan, kuten koko muu perheeni oli kuollut.
Elin kokonaiset kymmenen vuotta uudessa kodissani, jonka jälkeen sijaisvanhempani lähettivät minut yliopistoon suurempaan kaupunkiin, jotta saisin jatketta yksityisopettajani antamalle koulutukselle. Vaikka olin näet syntynyt köyhään perheeseen, osoittauduin tasaveroiseksi opiskelijaksi muiden ikätoverieni ihmetykseksi. Itse en tosin koskaan pitänyt itseäni lahjakkaana, vaan enemmänkin minua ajoi se luja päätös, josta olen jo kertonut ja jonka tarkoituksen ja merkityksen vasta nyt täysin ymmärrän. Vasta nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa olla kuolematon.
Opiskelin yliopistossa viisi kesää, jonka jälkeen tunsin saaneeni itselleni kaiken sen tiedon, jonka tuo paikka minulle voisi suoda. Se ei kuitenkaan läheskään riittänyt, vaan janosin aina vain lisää tietoa, tietoa siitä, miten lykätä kuolemaa ja tulla lopulta kuolemattomaksi. Vain harvat ymmärsivät motiivejani, kun joskus harvoin puhuin muiden opiskelijoiden tai professoreiden kanssa: he eivät jakaneet samaa palavaa tunnetta, kuin minä. Heistä ei ollut apua tavoitteeni kanssa, siispä vetäydyin omiin oloihini ja lähdin lopulta matkustamaan tarkoituksenani selvittää elämän ja kuoleman salaisuus sekä käyttää sitä. Rahoitukseni sain sijaisvanhemmiltani, joita tähän hetkeen asti olen kartellut kuin ruttoa. Todellisuudessa en koskaan todella kiintynyt heihin, vaikka he luultavasti rakastivat minua enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa. Kutsukaa tätä kiittämättömyydeksi jos mielitte, mutta minä kutsun sitä rehellisyydeksi itseäni ja heitä kohtaan.
Suurimman osan matkoistani kiersin valtakunnan rajaseutua ja sen vähiten asuttuja kolkkia, joissa tiesin noituuden ja mustan magian elävän vahvimmin. Tämä oli tietenkin joskus hengenvaarallista työtä, koska inkvisitio ja noidanmetsästäjät teloittivat tai vangitsivat empimättä jokaisen, joka eksyi väärään paikkaan väärään aikaan tai kysyi vääriä kysymyksiä vääriltä henkilöiltä. Olin kuitenkin päättäväinen ja varovainen jahdissani, koska olin varma, että vain pimeän taikuuden avulla voisin saavuttaa tavoitteeni. Tämän kaiken olin päätellyt lukiessani niitä harvoja pimeyden kirjoja, joita yliopistossani oli saatavilla: yleensä niihin ei koskettu pitkällä tikullakaan, mutta minä en voinut saada silmiäni irti niistä, mikä suuresti huolestutti muutamia harvoja tuttujani.
Vuosia etsin vastausta ongelmaani, tuloksetta. Vaikka tapasin monta luotettavaksi luulemaani lähdettä, sain aina pettyä huomattuani heidän olevan pelkkiä teeskentelijöitä tai huijareita, joita kiinnosti vain kukkaroni sisältö. Heidän tapaamisessaan ainoa hyvä puoli oli, että opin ajan mittaan tunnistamaan samanlaiset jo kaukaa, mikä säästi kiitettävän paljon aikaani.
Mitä kauemmin tutkimustani jatkoin, sitä paremmin aloin ymmärtää, kuinka suosittuun jahtiin olin ryhtynyt. Sain kuulla monia, jotkut jopa satoja vuosia vanhoja, kertomuksia kohtaloista, joista osa muistutti omaani häiritsevän tarkasti. Varsinkin niiden loput vavisuttivat minua: niin monia yrittäjiä, niin harvoja, jotka olivat päässeet edes lähelle totuutta. Pikku hiljaa toivoni onnistumisesta alkoi hiipua kuin kuuma hiili tuulessa.
Nyt en tiedä, olisiko minun ollut parempi luopua etsinnästäni ja tyytyä elämään loppuelämäni rauhassa ja nauttien sen jokaisesta hetkestä sen sijaan, että yrittäisin venyttää sitä loputtomiin, kunnes se lopulta maistuisi karvaalta suussani. Nyt on joka tapauksessa liian myöhäistä perua mitään, joten eikö ole sama, jos kerron loputkin tarinastani: ehkä Te, lukijani, saatte siitä ajatuksia omaan elämäänne ja löydätte toisen ratkaisun kuin sen, jonka minä nyt olen löytänyt.
Viimeisenä keinona saavuttaa kuolemattomuus päätin turvautua vampyyrin apuun, vaikka hyvin tiesinkin, miten vaarallinen keino se olisi.
Vampyyreista ei tavallisten ihmisten keskuudessa tiedetä juurikaan mitään, minkä olen huomannut koskevan myös suurinta osaa oppineista. Useimmat tiedot perustuvat perimätietoon ja huhuihin, joita usein liioitellaan älyttömiksi. Minusta oli joskus huvittavaa kuulla tarinoita siitä, kuinka ne muka olivat tulleet läpi kiviseinästä pelkkiä käsiä käyttämällä, kuinka ne olivat väistäneet kanuunankuulia tai musketin luoteja ja kuinka ne pystyivät pelkällä katseella tekemään ihmisen hulluksi.
Nyttemmin olen saanut huomata, kuinka tarkkoja osa noista tarinoista olikaan.
Syy, miksi pidin vampyyriä viimeisenä vaihtoehtonani, on selvä: niitä on ensinnäkin perin hankala löytää, toisekseen ne ovat hyvin epäluotettavia olentoja. Tietojeni mukaan vampyyri näkee kuolevaisessa vain yhden asian, saaliin, minkä vuoksi on erittäin hankalaa saada edes suunvuoroa sellaisen läsnä ollessa, ennen kuin se repii kurkkusi auki ja juo veresi kuiviin. Tämän kaiken tiesin, mutta silti päätin yrittää.
Ensimmäinen vaihe olisi siis löytää vampyyri. Arvaatte varmaan, ettei tämä käynyt kovin helposti.
Järkeilin, että paras keino löytää vampyyri olisi löytää ensin vampyyrinmetsästäjä, mikä sekään ei ollut mikään helppo homma lähinnä siksi, että he pitävät itse enemmän löytämisestä kuin löydetyksi tulemisesta. Lopulta sain kiinni erään heistä pienellä raja-asemalla vuorilla. Oli kevät ja hän oli juuri palaamassa takaisin sivistyksen pariin vietettyään kaksi viimeistä kuukautta sotilaiden matkassa (armeija näet palkkaa silloin tällöin noidanmetsästäjiä tiedustelijoiksi ja palkkasotilaiksi). Pitkien suostuttelujen päätteeksi hän suostui viemään minut alueelle, jossa vampyyreja arveltiin olevan, mutta sen pidemmälle hän ei minua auttaisi. Hän oli näet oikeastaan enemmän liikemies kuin metsästäjä, eikä hän halunnut metsästämällä vaarantaa henkeään turhaan.
Vaikka retki nielikin lähes kaikki rahani, sain lopulta viimeisen mahdollisuuden kuolemattomuuden saavuttamiseen. Aikeitani en tietenkään kertonut metsästäjälle tai hänen joukolleen, vaan sanoin heille vain kerääväni tietoa niistä olennoista. Epäilin näet silloin ja epäilen edelleen, että jos olisin kertonut miehelle oikeat aatokseni, olisi hän luultavasti tappanut minut tai huonommassa tapauksessa vanginnut kerettiläisenä ja lukinnut loppuiäkseni johonkin rajaseudun tyrmään.
Epäonnekseen hän ei kuitenkaan epäillyt mitään.
Meitä lähti Sylvaniana tunnettuun provinssiin yhteensä kymmenen: kaksi Sigmarin pappia, johtava vampyyrinmetsästäjä sekä kuusi muuta ”ammattilaisiksi” itseään kutsuvaa miestä, jotka minun silmiini näyttivät ennemmin ryyppyseuralta, sekä minä itse. Yritin pitää mahdollisimman suuren välin seuraani osin peläten, että he saisivat selville oikeat aatokseni ja osaksi siksi, että heidän seuransa puistatti minua ja minä sentään olin jo luullut tottuneeni yhteiskunnan hämärän aineksen kanssa asiointiin. Onnekseni huomasin heidän karttavan minua yhtä autuaasti: vain toinen papeista tuli juttelemaan kanssani tauoilla ja illan suussa. Hän oli minua vanhempi, mikä ihmetytti minua, koska matka oli kokonaisuudessaan raskas kuljettavaksi jopa nuoremmille miehille. Hän kuitenkin vain nauroi ihmetykselleni ja sanoi saavansa herraltaan kaiken tarvitsemansa voiman, vaikka luulenkin, että hänen paksulla viinapullollaan oli myös osansa asiassa. Jos ottaa huomioon tilanteen, voidaan sanoa, että tulimme hyvin toimeen keskenämme, jopa paremmin, kuin olisin toivonut. Naukattuani huolimattomuudessani hänen pullostaan olin jo eräs kerta vahingossa paljastaa koko suunnitelmani hänelle. Onnekseni hän oli yhtä humalassa kuin minä, eikä kaivellut enempää sitä asiaa, vaikka toisinaan olisin voinut vannoa, että hän katsoi minua sen jälkeen hieman pidempään ja miettivämmin.
Teimme matkaa aina vain päivisin ja nukuimme aina vain kylissä, joita oli matkan varrella yllättävän monta, kun otti huomioon, miten karua ympäröivä seutu oli. Hevosillamme oli oikea työ säilyttää nilkkansa ehjinä kivisessä maastossa tai upottavassa suossa. Emme näet kulkeneet juuri teitä pitkin, koska oppaani mukaan ne olivat vielä huonommassa kunnossa, puhumattakaan varkaista, murhaajista ja pimeyden olennoista, jotka niitä varjostivat.
Eivätkä sanalla sanoen kylätkään, joissa yövyimme, juuri eronneet niitä ympäröivistä mannuista: ihmiset pysyttelivät päivälläkin suurimman osan ajasta sisällä ränsistyneissä ja synkissä taloissaan, joiden paksuihin oviin ja ikkunaluukkuihin oli kaikkiin maalattu verellä suojaavia merkkejä tai ripustettu eläinten luita. Majataloja ei ollut, koska vieraita lähinnä pelättiin silloin, kuin heitä ilmestyi – niin meitäkin, minkä vuoksi nukuimme yleensä hevoshaassa tai jossain hylätyssä talossa. Edelleen voin tuntea vilun luissani, kun vain muistelenkin noita kylmiä öitä, joina sudet ulvoivat kylän aitojen ulkopuolella ja lepakot lensivät paksuina parvina sen olkikattojen yli. Noina öinä kävin mielessäni kerta toisena jälkeen sama kysymys: oliko tämä tosiaan se tie, jonka nyt halusin kulkea loppuun asti? Minulla oli pakkomielle tulla kuolemattomaksi, mutta oliko se, mitä niin monet niin pitkään ovat havitelleet, todella sen arvoista? Entä jos todellisuudessa olinkin hullu, kun edes toivoin sellaista itselleni? Tätä kaikkea mietin, mutta myös mietin sitä, miltä oli tuntunut nähdä oman sisarensa kuolevan tuskissa, miltä äidin naama oli näyttänyt hänen viimeisinä elinviikkoinaan ja miten jumalallisen hyvältä leipä ja vesi olivat joka aamu maistuneet, kun tiesi vielä olevansa elossa.
Siksi en kääntynyt takaisin tielläni. Siksi, koska pelkäsin kuolemaa enemmän kuin mitään muuta.
Siksi olin valmis mihin tahansa saavuttaakseni maalini.
Olimme enää päivänmatkan päässä paikasta, jonne oppaani sanoi minut jättävänsä – se oli lähellä jonkin sortin linnaa, en koskaan saanut oikein hyvää kuvaa hänen puheistaan. Joka tapauksessa ymmärsin sen olevan paikka, jonne kukaan täyspäinen ei haluasi vapaaehtoisesti astua, ei edes vampyyrinmetsästäjä. Se oli kuulemma paikka, jossa vampyyrin tapaaminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. On siis varmaankin ymmärrettävää, kun sanon olleeni hieman hermostunut viimeisenä iltanamme nukkuessamme eräässä yhdestä lähiseudun kylistä. En vain voinut saada nukutuksi, kun tiesin pelaavani niin vaarallista peliä.
En kuitenkaan ollut yksin huolineni, vaan eräs valvoi kanssani: vanhempi papeista huomasi minunkin olevan hereillä ja alkoi jutella kanssani ajan kuluksi. Siinä sivussa joimmekin tietysti hiukan – viimeinen maljani, kuten hän sitä leikillisesti kutsui, tosin minusta siinä ei ollut mitään leikillistä. En kuitenkaan antanut mielipiteeni näkyä, vaan teeskentelin rentoa. Jatkoimme puhumista kaikenlaisesta: paikallisista oloista lähinnä. Myöskin hän kertoi minulle matkoistaan ja siitä, kuinka alun perin ryhtyi papiksi. Kävi ilmi, että hänkin oli menettänyt koko perheensä samassa rutossa, kuin minä, mikä sai myötätuntoni kuohahtamaan varomattomasti. Kaikki pelot katosivat hetkeksi alkoholin ja veljeyden tunteen mukana ja päädyin lopulta kertomaan omista kokemuksistani ja lopulta siitä valasta, jonka olin tuolloin vannonut – kaiken lisäksi menin möläyttämään, että juuri se vala oli minut tänä yönä tähän tuonut. Tajusin virheeni siinä samassa ja valahdin varmaan kalman kalpeaksi. Paniikki kuristi kurkkuani, mutta vanha mies ei tehnyt muuta kuin hymyili surumielistä hymyään minulle, ei elekään kielinyt siitä, että hän aikoisi paljastaa kerettiläiset mielteeni.
Sen sijaan hän sanoi seuraavat sanat, jotka edelleen, jollain käsittämättömällä tavalla, vainoavat minua, vaikka hyvin tiesin silloin ja tiedän nytkin hänen olleen väärässä.

”Kaiken sen jälkeen, mitä olet kokenut – kaikki ne menetykset, mihin jahtisi on sinut johdattanut ja tulee vielä johdattamaan. Kaiken sen jälkeen haluat vieläkin muistaa sen kaiken vain voidaksesi sanoa, että olet elossa. Ajan mittaan elämä on polttava kipu, mutta kuolema on ansaittu ja suloinen unohdus.”

Nämä sanat samalla suututtivat, hämmensivät ja tyrmistyttivät minua. Pappi kuitenkin vain viittasi kintaalla ilmeelleni ja kierähti poispäin minusta, ilmeisesti saaden lopultakin unen päästä kiinni tai sammuen siihen paikkaan.
Minä sen sijaan tuijotin lopun yötä hänen selkäänsä, miettien hänen sanojaan.
Aamulla kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan toiselle, hän ei edes katsonut minuun enää. Sen sijaan joukon johtaja tuli luokseni kasvoillaan sama tutkimaton ilme vaatien loppuja rahoistaan, koska olin vakaasti päättänyt maksaa puolet summasta vasta päästyäni turvallisesti perille. Hämmästyin, sillä sopimuksen mukaan minua tuli saattaa vielä ainakin päivän matkan ajan ja kerroinkin huoleni tästä miehelle, jota huoleni eivät sanottavasti kiinnostaneet.

”Jos seuraamme sinua linnan varjoon asti, emme ehdi enää illaksi takaisin. Maksat nyt ja sillä siisti.”

Suostuttelin häntä kaikella taidollani ja lopulla kullallani, mutta en vain saanut häntä kääntämään päätään, en ennen kuin keksin vedota hänen kunniaansa: ei kai hän nyt muutamaa verenimijää pelkäisi, kysyin.
Silloin hän loi minuun mitä kammottavimman mulkaisun, mitä siihen asti elämääni olin saanut tuntea.

”Te voitte heittää henkenne minun puolestani mille pimeyden olennolle tahdotte, se ei voisi minua vähempää kiinnostaa. Toisin kuin te, minä kunnioitan niitä helvetin petoja sen verran, etten astu niiden kotiin niiden ollessa vahvimmillaan. Te taas pidätte niitä pelkkinä kiinnostavina elukoina, mitä saatte vielä katua.”

Minulla oli todellinen työ saada mies lopulta suostumaan, tosin se maksoi maltaita lompakolleni ja pääsimme matkaan vain sillä ehdolla, että he poistuisivat välittömästi kello neljän jälkeen – sitä myöhemmäksi ei kukaan suostunut jäämään ulos. Suostuin ehtoihin, minkä jälkeen lähdimme melkein heti. Kyläläiset eivät näet pitäneet vierailijoista, varsinkaan aseistetuista sellaisista. Kuitenkin he tulivat katsomaan lähtöämme ja muutama teki Sigmarin merkkejä, mikä näillä seuduin tarkoittaa yleensä: ”levätkää rauhassa.”
Mielialaani oli oikeastaan mahdoton kuvata, kun kylän portit kolahtivat kiinni takanani. Oli, kuin olisin voinut tuntea kaikki ne päätökset ja hetket, jotka kaikkien näiden vuosien varrella olivat lopulta tuoneet minut tähän pisteeseen. Tunsin, että epäonnistuminen oli mahdotonta, kun olin ensin kokenut sen kaiken ja läpäissyt tulikokeeni.
Olin varmempi päätöksestäni kuin vielä koskaan eläessäni.

Päivä kului nopeasti tässä karussa maassa, jonka valoisakin aika oli pilvinen, kylmä ja hiljainen – ei yksikään lintu, jänis tai muu tavallinen aron eläin sattunut silmääni, tosin kaluttuja raatoja, roudan ja kuivuuden halkaisemia arpia ja pystyyn kuolleita puita oli enemmän, kuin viitsin laskea. Matkaseurani oli hiljaista kuten aina, mutta tällä kertaa erityisen tarkkaavaista ja herkkää – ei tarvittu tuulenvirettä kummempaa houkutinta ja jokainen varsijousi ja musketti osoitti kohti autiota heinikkoa tai pensasta. Myös hevoset tuntuivat aistivan ympäristön luonnottomuuden ja sen kalman kosketuksen, joka epäilemättä puristi maata kynsissään. Tosiaan, tämä oli kuollutta seutua.
Mutta, kuten sanottu, mikään näistä seikoista ei todella painanut mieltäni, vaan kätkin oikeat aatokseni ilmeettömyyteen ja lievään kiinnostukseen ympäristön paljaudesta.
En osaa tarkalleen arvioida matkamme pituutta ajassa tai matkassa, eikä sillä oikeastaan ole väliäkään. Sen sijaan aion nyt käyttää viimeiset sivut, jotka minulla vielä ovat, kertoakseni tarinani lopun, joka luultavammin valaisee sitä seikkaa, etten ole nyt kertomassa teille itse tuon illan tapahtumista.
Kaikki alkoi siitä, kun joku matkaseurastani äkkäsi edessäpäin siintävän linnan varjon, jonka takana aurinko osoitti jo laskemisen merkkejä. Silloin pysähdyimme ja jokainen silmäpari nauliintui minuun johtavan vampyyrinmetsästäjän ohjatessa hevosensa omani eteen. Hän katsoi minua syvään silmiin ja minä vastasin katseeseen värähtämättä, koska tiesin olevani niin lähellä maaliani. En enää välittänyt peitellä todellista minääni, jonka mies huomasi ja kävi siksi hieman epäluuloiseksi, ikään kuin se olisi enää mitään tässä vaiheessa merkinnyt. Hän vain pyysi tiukasti loppuja rahojaan, jotka minä heitin hänelle kuin pussillisen kiviä. Kulta ei enää merkinnyt minulle mitään.
Kun olin varma, että saattajani olivat poissa näköetäisyydeltä, aloitin rituaalini valmistelemisen. Kuten varmaan muistatte, hyvä lukija, kolusin hyvän aikaa yhteiskunnan salatuimpia kerroksia etsiessäni kuolemattomuuden salaisuutta, tuloksetta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisin jäänyt vaille mitään tuloksia, ehei. Jos en suoranaisesti löytänytkään maaliani noitien ja kultistien keskuudesta, sain käsiini mahdollisen avaimen siihen – ohjeet rituaaliin, jota nyt olin aloittamassa. Ajan ja sivujen säästämiseksi jätän kertomatta tuon symbolien ja rukousten tarkan järjestyksen sekä muodon, koska kokonaisuudessaan se vei useita tunteja, jolloin yö oli jo saavuttanut minut. Jätän tämän salaisuudeksi myös siltä varalta, että joku onneton sattuisi lukemaan tämän ja toistamaan tekoni – sitä en halua, osin kateudesta, osin ylpeydestä.
Sanon vain, että rituaalini tarkoituksena oli kutsua vampyyri luokseni. Loppujen lopuksi, jos et voi mennä haluamasi kohteen luo, pane se tulemaan luoksesi. Minulla ei tietenkään ollut mitään takeita rituaalin onnistumisesta, enhän ollut velho. Olin kuitenkin jo niin kauan etsinyt maaliani, että olin valmis pistämään kaiken yhden kortin varaan – joko saisin audienssin vampyyrin kanssa tai kuolisin yksin täällä Sigmarin selän takana. Mahdollisesti myös molempia.
Se kävi lopulta nopeammin, kuin olin uskonut. Ilman mitään varoitusta tai ennakoivaa sanaa, pimeys ympärilläni kaksinkertaistui ja ilma jäätyi keuhkoissani. Kuiva tuulikin laantui ja hiljaisuus tukki korvani. Hetken luulin kuolleeni.
Sitten ääni puhui minulle.
Ensin se oli vain kuiskaus, mutta vähitellen se voimistui ja täytti tilan ympärilläni niin, että luulin tukehtuvani kauhusta ja jännityksestä.
Ääni kysyi nimeäni, jonka huusin heti ääneen.
Hiljaisuus.
Se kysyi, mitä halusin. Vastasin haluavani palvella kaikkeuden mahtavinta olentoa elämäni ylitse aina iäisyyteen (se kuulosti heikolta esitykseltä jopa itseni mielestä, mutta tietojeni perusteella vampyyrin suurin heikkous on sen ylpeys, johon nyt vetosin).
Näin kasvojen tuijottavan omiani pimeydestä. Huusin järkytyksestä, mutta kasvot eivät kaikonneet – ne tulivat aivan viereeni. Sieraimeni täyttyivät kalman hajusta, vajosin polvilleni tuon olennon edessä. Tunsin sen katseen, vaikka en saanut silmiäni vilkaisemaan edes sen jalkoja.
Taas hiljaisuus, jolloin tunsin jokaisen kiihtyneen sydämenlyöntini korvissani asti.
Tunsin silmieni korventuvan valosta, joka äkkiä löi minua vasaran lailla kasvoihin. Kaikki oli äkkiä muuttunut valoksi, ikään kuin aurinko olisi seurannut tapahtumia viimeiset viisi minuuttia ja viime hetkellä päättänyt puuttua asioihin ihmisyyden ja hyvyyden nimissä. Näin ei kuitenkaan ollut.
Käsi tarrasi minua tukasta ja repäisi minut pystyyn polviltani. Se koski, mutten huutanut lähinnä siksi, että olin siihen liian ällistynyt tapahtumien äkillisen käänteen johdosta. Hitaasti avasin silmäni peläten näkeväni oman kuolemani. Sen sijaan näin jotain ihmeellistä: valkeutta keskellä tyhjyyttä. Silmieni hitaasti tottuessa valoon erotin joitain hahmoja ja liikettä, lopulta kasvot, jotka näyttivät oudon tutuilta.
Ne olivat oppaani vampyyrinmetsästäjän kasvot, joiden ilme sai vereni taas hyytymään jännityksestä.

”Te todella olette kiinnostuneet vampyyreistä, herra Descartès. Jopa liiaksi yleisen maun mieleen, jos saanen sanoa.” Sanoi hän yhtä viileästi kuin aina. Minä vain tuijotin häntä vieläkään tajuamatta mitään, minkä vampyyrinmetsästäjäkin näytti ymmärtävän.

”Me tarkkailimme puuhiasi salaa hyvän aikaa, herra Descartès. Kun viime yönä avauduit vanhalle kunnon Gregorille, ymmärsin heti, että aikoisit ottaa yhteyden vampyyriin. Annoitkin meille hyvän tilaisuuden saada sellainen kiinni – se ei varmaankaan epäillyt mitään aistiessaan vain sinut paikan päällä.”

”Mutta minä luulin, ettette te halunneet vaarantaa henkeänne jonkin verenimijän takia?” Sanoin edelleen hämmennyksissäni. Mies vastasi lyömällä minua vatsaan, jolloin taituin nelinkerroin hänen jalkoihinsa.

”Ehkä luulitkin, että minua kiinnostivat vain rahasi, herra Descartès. Tiedä nyt, että minä tahi kukaan muukaan aito Sigmarin palvelija ei käänny tieltä, kun hänelle sattuu mahdollisuus vapauttaa maailma yhdestä epäsikiöstä.”

Puristaessani vatsaani ja kuunnellessani oppaani itsetyytyväistä vuodatusta näin ensimmäistä kertaa kunnolla sen olennon, jonka harteille olin koko suunnitelmani rakentanut. Vähän matkan päässä minusta vanhempi pappi Gregor ja hänen toverinsa pitivät yllä valokehää, jonka keskellä makasi selvästi suurissa tuskissa aito, epäkuollut vampyyri. Se sätki ja kiemurteli valokeilassa, jonka papit olivat sen ylle langettaneet, palaen pala palalta olemattomiin, kirkuen kauheaa kuolinhuutoaan yöhön.
Samassa tajusin, että vampyyri oli naispuolinen. Samaan aikaan vampyyrinmetsästäjä alkoi taas puhua jollekin tovereistaan.

”Hävittäkää se kirottu nopeasti, tuo huuto houkuttelee paikalle jokaisen epäsikiön mailin säteellä.”

”Se on mennyttä muutamassa minuutissa. Mitäs kerettiläiselle tehdään?”

”Hänet kuljetetaan oikeuden eteen lähimpään kaupunkiin, jossa hänen syntinsä punnitaan oikeudessa.”

”Eikö olisi armeliaampaa ampua hänet tässä paikassa?”

Tajusin heidän puhuvan minusta vasta, kun he nostivat minut pystyyn ja alkoivat sitoa käsiäni selän taakse. Tajuntani virrassa näin oman elämäni hetkessä, kaiken sen työn vaivan ja uhraukset, tuhottuna ja kuolemattomuuteni kuihtuessa pimeyteen tuon olennon tavoin.
Se oli hetki, jolloin mieleni räjähti. Tempauduin irti vangitsijoistani voimalla, joka yllätti itsenikin ja lähdin juoksemaan mistään muusta enää välittämättä kohti Gregoria, joka sattui olemaan lähempi papeista. Hän ei ehtinyt edes kääntää päätään suuntaani, kun törmäsin häneen kaataen molemmat pitkällemme. Takaani huudettiin yhtaikaa eri käskyjä. Gregorin ilme oli samaan aikaan pelokas, hämmästynyt ja raivon vääristämä. Hän yritti päästä äkkiä altani, mutta minä estin häntä ja painoin maahan, jolloin hän löi minua kasvoihin. Takaani kuului edelleen huutoja, mutta nyt niiden sävy oli aivan toisenlainen. En kuitenkaan turhaan keskittynyt niihin, koska Gregor yritti vimmatusti kuristaa minua. Painimme kuolleella nurmikolla lähes täydellisessä pimeydessä. Huudotkin olivat vaimenneet. Gregor oli minua vahvempi ja sai siis painettua minut alleen, kuristaen samalla henkitorveani. Yritin huutaa apua, mutta ääni ei kulkenut kurkussani. Tavoittelin käsilläni jotain asetta, mutta mitään ei ollut tarjolla. Papin kasvot olivat vääristyneet kauheaan vihan ilmeeseen. Pyristelyni alkoivat muuttua heikommiksi.
Kaikki pimeni, myös Gregorin naama. Hetken luulin nähneeni hänen lennähtäneen ilmaan päältäni. Tunsin voiman palaavan pikku hiljaa jäseniini. Hetki vielä ja uskaltauduin taas nousemaan seisomaan kaulaani hieroen.
Samat kasvot tuijottivat minua, mutta nyt niiden suupielestä valui ohut verinoro. Se ei puistattanut minua, kuten ensin luulin sen tekevän. Oloni oli kerta kaikkiaan turta tunteille. Minua ei kiinnostanut, mitä vangitsijoilleni oli tapahtunut tai mitä minulle tulisi tapahtumaan. Loppujen lopuksi halusin vain kaiken tämän viimein loppuvan.

”Minä tiedän nyt, mitä mielesi minulta halajaa, kuolevainen.” Sanoivat kasvot. Minä en vastannut mitään. Mitä muka olisin voinutkaan vastata?

”Koska olen tällä erää kylläinen, kiitos seuralaistesi, ja koska toimit minusta erittäin ritarillisesti suojellessasi avutonta neitoa, suostun pyyntöösi. Kysyn kuitenkin vielä kerran, koska huvitat minua, onko tämä sitä, mitä varmasti haluat, kuolevainen?

”Kyllä.”

Loppu on minulta pimennossa. Heräsin samalta paikalta, minne luulen eilen illalla pysähtyneenikin, kaksi kivuliasta pistohaavaa kaulallani, joista päättelin kaiken kuvaamani todella tapahtuneen. Mistään muusta en olisi tätä voinut päätelläkään: noidanmetsästäjien ruumiit olivat kadonneet eikä kuolleella nurmikolla näkynyt minkäänlaisia merkkejä kamppailusta. Vain muistiinpanoni ynnä muut pikkutavarani olivat paikoillaan repussani.
Ja noille sivuille kirjoitan nyt uskomattomalta kuulostavaa tarinaani, tarinaa kuolemattomuuden saavuttamisesta. Olen melko varma, että olen paraikaa muuttumassa yhdeksi yön lapsista, mistä varmin merkki lienee se outo tunne, joka nyt kuiskailee mieleni perukoilla. Jostain syystä tunnen vastustamatonta halua vaeltaa tuohon linnaan, joka siintää näköpiirissäni. Se tuntuu näkyvän nyt selvemmin, kuin eilen, vaikka lasini hajosivatkin eilisessä kaaoksessa. Aamuaurinko myös tuntuu erilaiselta, se ikään kuin polttaa ja pistelee ihoani, enkä enää voi katsoa siihen, vaan kirjoitan tätä varjossa.
Lopuksi haluan sanoa teille kaikille, etten kadu mitään teoistani elämäni ja matkani varrella. Kaiken sen, mitä olen tehnyt, ole tehnyt vakaumukseni pohjalta ja kuka lopulta määrää toisen vakaumuksen vääräksi?
Sigmarin nimeen: minä olen syntynyt uudelleen.
Kertokaa sijaisvanhemmilleni, että heidän poikansa, Renè Descartes, on kuollut.