Sorretut

[halko]

Heipsan keikkaa. Huvitti taas vaihteeksi hieman kirjoitella. Tarinahan on siitä jännä, että ensimmäisenä osana on tarinan loppu, jatko kertoo sitten miten tähän ollaan päädytty. Tässä pätkässä on puhumista kohtalaisen paljon, sattuneista syistä, mutta jatkossa sitten tulee ihan kunnon tarinaakin


SORRETUT

Epilogi


Edessäni seisoi musta muuri. Musta muuri, jonka muodostivat sadat kaaoksen sotilaat. Tuon armeijan näkeminen sai hien virtaamaan pitkin kasvojani. Sotilas sotilaan vieressä, raskaassa panssarissa, seisten kurinalaisesti paikallaan. Pienintäkään liikahdusta en huomannut heidän tekevän.

Pelko hiipi hiljaa mieleeni, kuin saalistaan väijyvä pantteri. Tämäkö olisi loppu? Voiko mikään mies vastustaa tuollaista voimaa, tuollaista voimaa jonka jouduin kohtaamaan. Murahdin ja ajoin pois. En pelkäisi nyt, enkä tulisi ikinä jälkeenpäin pelkäämään. Käänsin hitaasti katseeni pois vihollisesta, ja katsoin taakseni. Takanani seisoi kaksisataa miestä, valmiina kohtaamaan kuolemansa.

“Miehet”, yritin aloittaa puheeni, mutta ilmaan pääsi vain matalaa kähinää.

“Ystävät”, aloitin alusta, ja ääneni kuuleminen loi ihanan turvallisuuden tunteen.

“Meidät on ajettu pois kodistamme. Se ei kuitenkaan meitä haitannut, me vain rakensimme uuden kodin toisaalle. Sitten meidät ajettiin sieltäkin pois. He raiskasivat meidät vaimonne ja tyttömme. He uhrasivat lapsemme jumalilleen”, tämä sai aikaan sekalaisia reaktioita kuulijoissa. Hiljennyin hetkeksi ja kuuntelin tarkkaan. Vihaisia huutoja ja raivostunutta jupinaa, mutta myös nyyhkytystä kuului.

Meidät ajettiin epätoivon partaalle. Kuoleman kuilun reunalle, ja sinne kuiluun me putosimme. Meidät kuitenkin aliarvioitiin. Tartuimme toivon köynnöksistä kiinni, ja niitä pitkin kiipesimme pois tuhostamme. Isäni johdolla liekki syttyi sydämiimme. Meitä ei tulla enää sortamaan. Vihollisemme odottavat tuolla, luulevat kukistavansa meidät helposti. Minun mielestäni he ovat typeryksiä ja pelkureita. Kykkivät pelon panssarin takana, haavoittamattomana. Mutta minä sanon tämän teille, me emme tule pelkäämään. Vaikka voittoa emme voi tavoittaa, taistelemme. Kuulkaa siis sanani; he voivat tuhota ruumiimme, mutta sielumme ovat turvassa Sigmarin luona. Ja sinne me tulemme päätymään!”, viha ja suru olivat poissa. Kuului vain mahtavia huutoja.

Lähdin juoksemaan kohti vihollista, ja kuulin sotilaideni seuraavan. Tiesin että emme voisi voittaa. En silti pelännyt

En nyt

Enkä koskaan

Taivaalle syttyi kaksipyrstöinen komeetta

[Nazgúl]

OK tekstiä. Ei kielioppi- tai kirjoitusvihreitä. Vähän lyhyt pätkä vain.

[Nomad]

Ihan hyvä. Pidempi olisi saanut olla.

[halko]

Ai että liian lyhyt? Teenpä sitten pidempiä jatkossa

[halko]

Laitetaan nyt sitten alkukin heti perään. Tämä oli kyllä valmis ennenkin, ja ajattelin laittaa tämä vasta myöhemmin. Mutta joo, aloitus oli hieman lyhyt, joten lisää luettavaa tulossa


OSA I: Aamu


Poika juoksi pitkin kylän hiekkakatuja. Monien katseet kääntyivät, kun hän juoksi heidän ohitseen. Lihakauppias jätti lihansa hetkeksi ja nosti kätensä reippaaseen tervehdykseen. Iloisesti hymyilevä poika tervehti takaisin ja jatkoi matkaansa. Aurinko paistoi ihanasti ja lintujen laulu kuului puissa, tällaisena päivänä ei kukaan saisi murehtia. Yhtäkkiä pojan eteen astui mies tumma viitta yllään. Tämä kääntyi katsomaan poikaa. Poika pysähtyi hetkeksi katsomaan miestä. Pojan hymy kaksinkertaistui, ja hän hyppäsi kohti miestä. Mies otti pojan varovasti syliinsä ja halasi tätä tiukasti.

“Olet sinä kyllä uskomaton Ekir. Pelkkä käyskentelysi pelasti päiväni”, sanoi mies lempeällä äänellä.

“Hauska nähdä sinuakin vaari!”, Ekir vastasi, “Tuletko isän luota? Onko hän kotona?”

“Isälläsi on kiireitä, mutta olen varma, että hän ilahtuisi jos menisit hänen luokseen”

Poika hymyili tuolla valloittavalla hymyllään ja vääntäytyi ulos isoisänsä sylistä. Ekir hyvästeli hänet ja kääntyi oikealle. Tämä katu vei kohti kaupungin tärkeiden henkilöiden koteja. Juuri siellä Ekir asui. Kadun päässä seisoi mahtava kartano, kylän herran koti. Pieni vinkuna kuului kun Ekir avasi hieman ruostuneen rautaportin. Kivipolun kivet olivat lämpimiä oltuaan auringonpaisteessa.
_______________

“Iskä, olen kotona!”, poika huusi astuessaan sisään. Vastausta ei kuulunut.

“Isä?”, huusi poika uudestaan. Ei vieläkään vastausta. Ekir kohautti olkiaan ja astui peremmälle. Eteishalli oli tilava. Siitä johtivat ovet vasemmalla olevaan keittiöön, ja oikealla sijaitsevaan käytävään. Käytävän varrella sijaitsi makuuhuoneet. Lisäksi ulko-ovea vastapäätä seisoivat yläkertaan johtavat portaat. Ekir marssi portaat ylös ja kulki isänsä työhuoneeseen. Hän koputti varovasti huoneen ovea ja astui sisään.

“Ai, hei Ekir”, tervehti Ekirin isä pöydän takaa, “Minulla on hieman kiireitä, joten voisitko olla hiljaa? Äh, minne minä ne paperit laitoin”

“Selvä se, isä”, Ekir huokaisi ja istui huoneen seinustalla olevaan nojatuoliin. Se oli ihanan pehmeä. “Mitäs hommia sinulla on?”

“Ei mitään tärkeää, tai no, onhan se aika. Tai… en minä tiedä. Peltojen lähellä on vain nähty mustahaarniskaista väkeä. He eivät ole tehneet vielä mitään, joten en osaa sanoa missä aikeissa he ovat”

“Ai niin kuin kaaoksen sotilaita vai?”, kuului vilpitön kysymys. Ekir oli ihastunut tarinoihin joita hän oli kuullut isoisältään. Hänen isänsä mietti hetken, ja alkoi sättiä itseään:

“Tyhmä, tyhmä, tyhmä. Ei mustat haarniskat voi tarkoittaa mitään hyvää. Ekir, olisitko kiltti ja veisit tämän lapun kapteeni Andorianille?”, pyysi Ekirin isä samalla kun kirjoitti jotain paperinpalalle. Ekir nappasi lapun ja poistui huoneesta. Hänen isänsä nojasi taaksepäin ja hengitti syvään. Kunpa hänen luulonsa eivät olisi oikeita. Ei tämä voisi tapahtua. Ei nyt kun kesä on kauneimmillaan.
________________

“And! Isä käski tuomaan sinulle tämän lapun”, Ekir huusi riippumatolla makaavalle kapteenille. Tämä nousi pystyyn ja heilautti kättään huolimattomasti. Andorianin silmänaluset olivat mustat, ja hänen mustat hiuksensa olivat hoitamattomat. Hän ei näyttänyt todellakaan mieheltä joka on kylän joukkojen johtaja

“Viimeinkin!”, huusi Andorian ja nappasi lapun pojan kädestä. Hänen ilmeensä kuitenkin synkkeni mitä pidemmälle hän luki lappua.

“Eikö se ole tajunnut mitään?”, hän mutisi puoliääneen, “Tässä ei ole sitä mitä halusin. Ekir, isäsihän on kotona?”, kapteeni kysyi pikaisesti. Poika nyökkäsi varovasti. Muuta ei Andorian tarvinnutkaan. Hän lähti heti juokseman kohti Ekirin kotia. Ekir jäi paikoilleen katselemaan kummastuneena miehen loittonemista.
_______________

“Ah, Andorian”, Jofanson tervehti iloisesti yllättyneenä, “Olen odottanut uutisia pohjoiselta vartitornilta jo viikkoja. Kenties sinulta löytyy joitain uutisia sieltä”

“Mu-mutta herr-rani”, Andorian änkytti ja hänen kasvonsa kalpenivat. “E-etkö ole kuullut? Ss-ehän tapahtui viikkoja sitten”

Jofanson oli jo hieman peloissaan, vaikka hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä oli tapahtunut. “Mikä on tapahtunut? Andorian! Kerro mitä pohjoiselle vartiotornille kuuluu. Heti!”

“He, he o-ovat… He ovat kaikki ku-kuolleita. Koko pohjoisen vartiotornin väki on kuollut, herrani”

[Da Big Boss]

Ensimmäinen osa todella hyvää tekstiä, toisesta en pitänyt niin paljon.

Odotan jatkoa, kun kerran on hyvä tarina muodostumassa.

[Nomad]

Mitäs tässä nyt sanoisi? Hyvää tekstiä.
Jatkoa odotellessa, jos vaikka tulisi jotain haukuttavaa.

[Nazgúl]

Jaa-a. Laatu ja määrä eivät kulje käsi kädessä, muttei toinenkaan setti toivotonta ollut, ihan keskivertoista kamaa. Jos saisit nuo änkytykset jotenkin järkevämmin luettaviksi ja lausuttaviksi, kuten "herr-rani" tai "ss-ehän". Itse en osaa änkyttää tuollain...

“Mu-mutta herr-rani”, Andorian änkytti ja hänen kasvonsa kalpenivat. “E-etkö ole kuullut? Ss-ehän tapahtui viikkoja sitten”

Ensimmäisessä virkkeessä Andorran puhuu ihan herrastaan, kun seuraavassa "herra" on vain etkö (ettekö sopisi meinaan paremmin). Joo, ehkä menee jo turhan tarkaksi. Muuten kirjoitukseen käytettyyn aikaan nähden hyvin tuli tekstiä, tällä kertaa juuri sopivan kokoinenkin pätkä. Kirjoita ihmeessä lisää.

[halko]

Jaa-a. Laatu ja määrä eivät kulje käsi kädessä, muttei toinenkaan setti toivotonta ollut, ihan keskivertoista kamaa. Jos saisit nuo änkytykset jotenkin järkevämmin luettaviksi ja lausuttaviksi, kuten "herr-rani" tai "ss-ehän"

Täytyy katsoa jotain järkevämpää jatkossa

“Mu-mutta herr-rani”, Andorian änkytti ja hänen kasvonsa kalpenivat. “E-etkö ole kuullut? Ss-ehän tapahtui viikkoja sitten”

Ensimmäisessä virkkeessä Andorran puhuu ihan herrastaan, kun seuraavassa "herra" on vain etkö (ettekö sopisi meinaan paremmin). Joo, ehkä menee jo turhan tarkaksi[/quote]

Eipä nyt pahemmin. Yksityiskohdathan ovat ihan tärkeitä, joten sinänsä ihan hyvä huomio

[halko]

Iloisia(ko?) uutisia, kolmas osa on valmistunut. Jotenkin tuntuu, että laatu ei oikein yllä edellisten tasolle, mutta ei voi mitään. Lupaan kuitenkin, että OSA III tulee olemaan vähintään Epilogin tasoista, ehkä parempaakin.

OSA III: Ilta


Sanat iskivät päin Jofansonin kasvoja kuin nyrkki. Kuolleita? Miten? Ja ennen kaikkea, miksi hänelle ei olla kerrottu mitään? Andorian selvästi huomasi hänen mietiskelynsä:

“Sinulle piti kyllä tulla tieto. Käskin Peprianin ilmoittaa. Eikö hän ole sanonut mitään?”

“Hän kävi viime viikolla. Hänen mukaansa kaikki oli kunnossa”, Jofanson mietti asiaa hetken, “Etsi Peprian käsiisi ja vie hänet kuulusteltavaksi. Hän tietää tästä enemmän kuin on kertonut. Hälytä myös sotilaat hälytystilaan. Äläkä kerro kenellekään muulle kuin heille tästä. Paniikki ei ole ystävämme”

Andorian nyökkäsi hyväksyvästi. Molemmat tiesivät selviävänsä tästä. He olivat selvinneet ennenkin, vihernahkojen hyökätessä. Kapteeni kääntyu ja juoksi pois, jättäen Jofansonin istumaan tuolilleen.

“Hyvä että minulla on sinunlaisia ystäviä”, hän kuiskasi ilmaan
__________________

Hän istui tyytyväisenä tavernan terassilla, kasvoillaan hänelle niin ominainen omahyväinen virne. Tätä päivää ei voisi mikään pilata.

“Terve Peprian”, tuli joku mies tervehtimään häntä. Äänensävy ei ollut kuitenkaan ystävällinen, vaan pikemminkin konemainen, kuin hänet olisi pakotettu sanomaan se.

“Andorian”, töksäytti Peprian takaisin. “Miksi Oi-suuri-kapteeni-Andorian on saapunut puhumaan minulle?”, hänen äänensä tihkui sarkasmia. Tyhmäkin olisi huomannut kuinka huonoissa väleissä he olivat.

“Minä tulin luoksesi, koska et ole toteuttanut sinulle antamaani tehtävää”

“Mitä tarkoitat?”, kysyi Pep hieman hämmästyneenä

“Sinun piti viedä tieto Jofansonille”, tiuskaisi Andorian takaisin. “Et kuitenkaan tehnyt sitä, joten kertoisitko miksi?”

“Minulla ei ole haju…”

“Nyt riitti!”, huusi Andorian teatraalisesti. Hän nappasi Pepriania niskasta kiinni ja iski tämän pään pöytään. Muuta lähistöllä olijat vaikuttivat kiinnostuneilta ja he alkoivat astua lähemmäksi Andoriania ja Pepriania.

“Sinä tulet mukaani. Tehtävän laiminlyönti ja niskurointi”, murahti Andorian äänekkäästi, jotta lähellä olijat kuulisivat. Tämän jälkeen hän hiljensi ääntään ja kuiskasi Peprianin korvaan: “Lisäksi liittoutuminen kaaoksen kanssa”. Peprian oli vielä sekaisin iskusta, mutta nuo sanat hän kuuli.

“Mitä sinä selität?”, Pep yritti sopertaa, mutta Andorian ei joko kuullut tai välittänyt. Andorian vain nosti Pepin seisomaan ja alkoi raahata tätä pitkin katuja, kohti kylän sellejä
_____________________

Peprian nousi ylös kylmältä, kiviseltä lattialta, johon hänet oli viskattu. Selli hänen ympärillään oli hyvin ankea. Kiviset seinät ja lattia. Yhteen nurkkaan oli levitetty huopa, joka sai kelvata sängyksi. Mitään muuta ei sitten ollutkaan.

“Koskas ajattelit päästää minut pois?”, Peprian kysyi Andorianilta, joka seisoi vielä selli vieressä, “Väärillä syytöksillä kun ei voi pitää ketään täällä”

“Oi, tulet kyllä pääsemään ulos ajoissa. Pääset suoraan omiin hirttäväisiisi”, kapteeni vastasi takaisin virnistäen, “Tai vaihtoehtoisesti voisit kertoa mitä kaikkea olet kertonut ystävillesi. Kyllä, minä tiedän pikku kaaoksenpalvonta jutusta”

Järkyttyneenä Pep mutisi jotain: “Tälläistä peliä sinä siis pelaat. Kirottu Andorian”
______________________

Ajankulusta ei voinut olla varma. Tuntui kuin olisi mennyt jo päivä, mutta ihan hyvin olisi voinut mennä vain pari tuntia. Silloin kuitenkin Peprian kuuli ensimmäiset huudot:

“Tulipalo! Tulipalo heinäladoilla”, huudot kuuluivat vaimeina maanalaiseen selliin. Pep alkoi tajuta, ettei sellit olleetkaan niin syvällä kun oli luullut. Mutta mitä kylässä tapahtui, ei hän voinut tietää. Hän oli kykenevä vain istumaan alas ja toivomaan parasta. Hänestä silti tuntui, että pahin oli tapahtumassa.

Huutoja kuului lisää. Peprian pomppasi pystyyn ja meni ovelle katsomaan. Se huuto kuului täältä sisältä.

“Vartija!”, hän huusi sekalaisin tuntein. Hän yritti kieltäytyä pelkäämästä, mutta silti hänen äänensä särkyi kauhun alla, “Vartija! Mitä siellä tapahtuu?”. Mitään ei kuulunut. Hetken päästä joku kuitenkin juoksi hänen luokseen.

“Tarvitsemme kaiken avun mitä saamme. Muistaakseni olit pätevä miekan käytössä”, mies sanoi ja avasi Peprianin sellin oven.

“Mitä siellä tapahtuu?”, Peprian toisti kysymyksensä

“Oikeastaan minulla ei ole mitään hajuakaan”, vartija vastasi päätään pudistellen, “Tulipaloja vain syttyi pitkin kylää, epäilemme jotain kapinallisjärjestöä. Pian tulipalojen jälkeen, tärkeisiin rakennuksiin hyökättiin. Kylä on kaaoksessa”.

Vartija heitti miekan Pepille

“Seuraa minua, vihollinen on hyökännyt selleille”

[Nazgúl]

Ihan jännästi jatkuu... Sinänsä laadukasta tekstiä, mutta bongasinpa joitakin typeriä lauseita, kuten "Hälytä myös sotilaat hälytystilaan". Ei kuulosta kovin fiksulta. Muuten menee hyvin, joskaan kirjoitusvihreitä ei ole vielä häädetty.

[halko]

Oliko ikävä?

OSA IV: Yö

Portaat ylöspäin tuntuivat kestävän ikuisuuden. Tuntien istumisen jälkeen Peprianin jalat eivät suostuneet tottelemaan kunnolla. Lisäksi miekka hänen kädessään oli oudon raskas, hän ei ollut joutunut taistelemaan vuosiin.

“Odota tässä. Varmistan ylätasanteen”, kuiskasi vartija ja hiipi äänettömästi portaiden yläpäässä olleen kulman taakse. Peprian helpottui tuosta pienestäkin hetkestä joka hänelle suotiin. Hän ei olisi varma pystyisikö tähän. Ei, hän pudisti päätään. Tässä kohtaa olisi turha epäröidä.

Lihan leikkaamiselta kuulosta pieni ääni halkoi ilmaa. Sitä seurasi matala tömähdys, kun vartijan ruumis kaatui lattialle, aivan Peprianin eteen . Mitään muuta ei kuulunut. Peprian jännitti lihaksensa ja valmistautui kohtamaan vihollisensa. Hänen tarkkaili kulmaa, valmiina hyökkäämään.

Mitään ei tapahtunut.

Pep alkoi kulkea hiljaa kohti kulmaa, valmiina iskemään miekallaan. Tai torjumaan.

Hyppää, hyppää! Pakotti jokin ääni Peprianin päässä ja hän totteli. Peprian hyppäsi suoraan eteenpäin ja kierähti osuessaan maahan. Hän tajusi että ääni oli ollut hänen vaistonsa, sillä sekunnin murto-osa hänen hyppynsä jälkeen ilma leikkasi tikari, joka oli selvästi tarkoitettu hänen kylkeensä. Turvassa ei olla vielä. Peprian kääntyi ja huomasi vihollisensa seisovan edessään hölmistyneen näköisenä. Hänen vaatetuksensa yllätti Peprianin, joka oli odottanut jotain kaapuun pukeutunutta kulttilaista. Se sijaan Pepin edessä oli mies joka näytti samalta kuin monet muutkit kylän miehistä. Housut ja paita, ei mitään erikoista.

“Sinun piti olla sellissäsi”, murahti mies ja tuijotti Pepriania raivon liekit silmissään “Tästä ei ollut mitään puhetta. No, tapanpa sinut kaverisi viereen”

Peprian halusi sanoa jotain nokkelaa mutta sanoja ei muodostunut. Taistele vai pakene?. Mies kuitenkin teki päätöksen hänen puolestaan ja astui hänen kimppuunsa. Peprian torjui kömpelön tikariniskun ongelmitta, mutta toista iskua ei. Nyrkki upposi Pepin vatsaan ja hän käpertyi kaksinkerroin. Hän ei kuitenkaan aikonut jäädä odottelemaan surmaniskua, vaan huitaisi miekallaan kohti vihollistaan. Tämä loikkasi taaksepäin hieman yllättyneenä. Peprian hyökkäsi kaulan korkuisella sivalluksella, jonka mies väisti helposti menemällä kyykkyyn. Tietäen Peprianin olevan kyvytön torjumaan, hän iski tikarillaan kohti Pepin suojatonta vatsaa. Tuo typerys oli tehnyt virheen joka johti kuolemaan. Mies huusi riemusta

Perian ei ollut yllättynyt miehen väistöstä. Noin olisi melkein jokainen älynnyt tehdä. Pepin suu kuitenkin vääntyi vahingoniloiseen virneeseen tuon väistön takia. Peprian koukisti polveaan ja iski sen miehen leukaan. Miehen riemun huuto tyrehtyi korinaksi ja hänen päänsä koukistui taakse päin. Hän tunsi kaatuvansa läpi pimeyden. Pimeys oli ottanut hänestä vallan ennen kun hän ehti osua maahan
_______________________________
“Olimme sokeita ja hitaita. Onko tämä lopullinen rangaistus siitä, vai voimmeko tehdä jotain Andorian?”, Jofanson ääni oli outo surun ja vihan risteytys. Hän syytti itseään kaikesta.

“Herrani-”

“Sinä et kutsu ketään herraksi tässä huoneessa. Tässä tilanteessa tarvitaan ystäviä, ei titteleitä”, Jofanson keskeytti

“Ystäväni, minulla ei ole hajuakaan. Kylässämme on ilmiselvästi kaaoksen jumalille pyhitetty kultti, hyökkäys nimittäin kohdistuu muurien sisäpuolelle, ei muureille. Jos saisin suuremmat valtuudet, voisin yrittää etsiä kultin pään. Ja katkaista sen”

“Saat kaikki valtuudet mitä ikinä tarvitsetkaan. Toimi nopeasti”


Valtava räsähdys katkaisi keskustelun.

“Se kuului alakerrasta”, kuiskasi yksi kolmesta Andorianin sotilaasta, jotka olivat mukana hänen turvallisuutensa takia.

“Juoksuaskelia. Kulttilaiset ovat täällä”, sama sotilas kuiskasi pelkoa äänessään

“Älkää turhaan pelätkö, Sigmar suojelee teitä kaaosta vastaan. Sotilaat, menkää toivottamaan hyökkääjät tervetulleiksi”, rohkaisi Andorian nopeasti. Hän jäi Jofansonin kanssa katsomaan kuinka kaikki kolme sotilasta katosivat oven taakse

“Tähän on sitten tultu. Taistelethan kanssani loppuun asti?”, Jofanson kysyi toveriltaan samalla kun otti miekan työpöytänsä laatikosta. Tuntui hyvältä pitää vanhaa asetta kädessä taas pitkästä aikaa.

“Emme me tule kuolemaan tänne”

“Emme tietenkään”, Jofanson väläytti hymyn Andorianille, “Tiedätkös, elämäni onnekkain tapahtuma oli kun sinä pääsit kapteeniksi. Äkkiä kylän johtajan ilme kuitenkin muuttui kauhun perikuvaksi

“Ekir. Hän on takapihalla puutarhassa, minun on mentävä hänen luokseen”, tämän sanottuaan Jofanson lähti juoksemaan kohti ovea.

Hän ei päässyt pitkälle, kun hänen selkäänsä alkoi jo koskea. Olen tulossa vanhaksi. Yllätys olikin suuri, kun hän näki metallinpalan sojottavan rinnassaan. Pian hän kuuli tuon kuiskauksen korvissaan, joka piinasi häntä viimeiset hetkensä

“Taistelin kanssasi loppuun asti. Harmi vain, kun sinun loppusi on nyt. Pidä tätä palveluksena, pääset nimittäin pian valejumalasi saleihin juomaan valheista pantua olutta. Ystäväni”

Jofanson käänsi päätään.

Hänen naamansa edessä seisoi Andorianin voitonriemuinen virne. Virne jonka oli pakko olla kotoisin helvetistä