Sotavasara.net

Osa 2.

Luku: 2.

Otto Simgairen päätä särki, kun hän heräsi. Hän oli kauttaaltaan märkä, hänen ruskea, paikattu takki oli liti märkä, samoin kuin hänen housunsa. Hän katseli ympärilleen, ja huomasi olevansa pienen ja vetisen ojan pohjalla. Hän nosui seisomaan ja hyppäsi kevyesti ojasta pois. Hän muisti hyvin edellisen illan, vai olikohan se jo yötä? Hän mietti. hän yritti mietti mistäpäin oli tullut, mutta joka puolella oli tiheää ja korkeaa kasvillisuutta, eikä tiestä ollut tietoakaan, eikä ollut myöskään tuosta pyhästä esineestä, jonka pappi oli hänelle antanut.
" Voi, voi, voi! Missä olen ja miten minä pääsen pois?" Hän valitti surkeana, ja istuutui kostealle sammalen peittämälle kivelle. ja vilkuili vähän väliä ympärilleen.
Vaikka aurinko olikin jo korkealla, ja taivas oli kirkkaan sininen ja oli valoisaa, ei hän silti saanut öisiä kiljahduksia ja tummia hahmoja pois mielestään. hetken mietittyään, hän päätti, että paikallaan istuminen ei häntä hyödyttäisi ja että kyllä jostakin löytyisi joku, joka voisi auttaa.

Hän käveli puiden ja pensaiden seassa, ja koko ajan oksat tarttuivat hänen vaatteihinsa ja repivät niitä. Häntä alkoi hermostuttaa, ja jonkin ajan päästä hän suuttui ja alkoi repimään oksia irti ja tallaamaan niitä maahan. Hän huusi ja raivosi ja kulutti samalla aivan liian paljon energiaa. Auringon paistaessa vielä korkealla taivalla, oli Otto jo aivan uupunut, ja halusi vain kaatua maahan, ja odottaa että jostakin saapuisi joku ystävä mielinen henkilö, oli se sitten kuka vain, kunhan hän vain pääsisi pois ennen pimeää.
Kyllä, se oli ainoa asia mitä Otto ajatteli, hän halusi päästä pois ennen kuin tulisi pimeä, sillä ajatus siitä, että hän olisi eksyneenä tuohon synkkään metsään, ja tarinat vampyyreistä, eivät Otto Simgairenin mielialaa parantaneet.
Siinä hän sitten makasi ja katseli pilvetömälle taivaalle. Puiden lehdet putoilivat maahan ja osa leijaili hiljaa hänen päälleen. Kesä oli kääntymässä syksyksi ja joidenkin puiden lehdet olivat jo punertvavat ja keltaiset.

Päivä oli kääntymässä illaksi, aurinko laski ja ilma kylmeni ja pimeys valtasi metsän. Nyt Otto käpertyi puutavasten, ja kuunteli öisiä ääniä. Tuuli heilutteli puiden oksia ja pöllöt lentelivät metsässä etsien ruokaa. Otto kuunteli korvat höröllä, jospa jotakin epä normaalia tapahtuisi. Mutta mitään ei kuulunut, ei missään vaiheessa,ja pian pöllöjenkin äänet lakkasivat, ja kun metsään lakseutui hiljaisuus, nojasi Otto puuta vasten, ja nukahti.

luku: 3.

Maa oli vielä märkää eilisestä sateesta, mutta se ei haitannut Ottoa. otto oli päättäny, että kyttäisi koko päivän siihen, että pääsisi metsästä pois.
Hän kulki pitkään samanlaisessa ryteikössä kuin edellisenä päivänä, mutta sitten maisema alkoi muuttua, maastosta tuli hoidetumman näköistä, ja puut näyttivät siltä kuin niitä olisi istutettu. Otto tarkasteli ympärilleen, sitten hän katsoi taivasta, ja...
Sitten hän kaatui ja lähti kierimään jyrkkää mäen reunaa alaspäin, hänen päänsä iskeytyi vähän väliä kovaan maahan ja välillä vastaan tuli maasta nousevia teräviä kiviä jotka osuivat ikävästi häneen. Otto kieri pitkään, hän oli ollut tietämättään hyvin korkealla ja oli huomaamattaan tullut mäen reunalle(tosin sen te varmaan olitte jo älynneet...toivon ainakni).
" Uuh!" Sai hän sanottua kun viimein törmäsi puuhun, joka pysäytti hänet.
Hänen päätään särki, hänen jalkojaan särki ja hänestä tuntui että joka paikka hänestä oli kipeä. Hän voivotteli ja voivotteli, kunnes huomasi tulleensa taas uudenlaiselle alueelle.
Puut olivat jääneet taakse, ja se, mihin hän luuli törmänneensä, ei ollutkaan puu, vaan talon seinä!
(Nyt te mietitte, miten puun voi sekoittaa talon seinään, mutta...no, en kai vain keksinyt mitään parempaakaan...mutta ei väliä!)
Otto nousi seisomaan ja huomasi tulleensa pienen talon pihaan, ja hän oli törmännyt sen puuvaraston oveen.
" Asutusta! Vihdoinkin!" Hän huudahti ja lähti juosten kohti talon ovea.
Otto tuli ovelle, ja oli juuri koputtamassa, kun kuuli sisältä vaimeaa puhetta. Hän tönsi korvansa ovea vasten ja jäi kuuntelemaan.
Hän erotti joitakin sanoja:
"...Meidän...se..." Ääni ei ollut ihmisen, sen Otto tunnisti. Hän jatkoi kuuntelua.
" ...Te kaksi, lähtekää sitten..." Sitten Otto tajusi mille otuksille ääni kuului.
" Voi, voi!" Otto parahti ja otti pari askelta taaemmas, ovi avautui ja ulos astui kaksi kookasta, vihreä ihoista örkkiä. Toisella oli kädessään kirves ja kilpi, toinen taas roikutti kädessään vanhaa miestä jolla harmaa pitkä parta. Mies oli tajuton.
Otto ei kerinnyt mitään tekemään, hän jäi vain seisomaan paikoilleen ja tuijotti kahta örkkiä.
" Vakoilija!" Örkit huusivat, ja kirvestä kantava örkki heilauti kirvestä ja hyppäsi Ottoa kohti.
Otto huusi pelosta ja lähti juoksemaan, mutta häntä paljon isompi örkki oli jo hetkessä saavuttanut hänet ja kaatanut tämän maahan.
" Mita teet taalla?" Örkki kysyi ja piteli Ottoa maassa.
" Minä...Minä..." Otto änkytti mutta ei saanut sanotuksi mitään.
" VASTAA!" Örkki karjui ja sen sylkeä lensi Otton naamalle.
Otto avasi suunsa, muttei saanut sanotuksi mitään.
" Aaarhh! turhaa touhua! Kuole!" Ja sen sanottuaan örkki nosti kirveensä korkealle ilmaan, valmistautui iskemään sillä nuoren Otton kuoliaaksi, kun jostakin kuului kun torveen puhallettiin.
" Tah?" Örkki katsoi äänen suuntaan, ja sitten lensi nuoli suoraan sen silmien väliin. Örkki hoiperteli hieman, sitten kuului kuinka hevosilla ratsastavat Bretonnian ritarit ratsastivat sitä kohti ja kolme niistä iski keihäänsä örkin selästä läpi, ja se kaatui kuolleena maahan.
Otto katsoi kuinka örkin selästä lentävä veri värjäsi vihreän maan punaiseksi. samalla vanhaa miestä pitävä örkki pudotti miehen ja lähti pakoon, mutta pian olivatkin Bretonnian jousimiesten jouset laulaneet ja viisi nuolta selässään örkki kaatui kuolleena maahan.
" Mita siella tapahtuu!" Kuului sisältä ja ovesta astui vielä yksi örkki. Örkki katsoi pihaa, joka oli täynnä Bretonnia laisia sotilaita ja ennen kuin kerkesi mitään edes sanomaan, makasi hänkin jo kuolleena maassa.
Otto nousi maasta, hän oli juuri nähnyt jotain, mitä ei mieluiten haluaisi muistaa. Hän käveli kohti lähintä Bretonnialaista sotilasta, ja kysyi:
" Mitä täällä tapahtuu? Miksi täällä oli örkkejä? Mistä te tulette? Mitä...?" otto oli ihan sekaisin koko jutusta.
" Ensiksi minä haluaisin tietää kuka olet ja mitä teet täällä?" Sotilas kysyi.
" Nimeni on Otto Simgairen, eksyin kaksipäivää sitten metsään ja koko eilisen päivän harhailin ilman mitään tietoa missä olen. Sitten saavuin tänne. " Otto kertoi.
" Mihin olit matkalla kun eksyit?" sotilas kysyi.
" olin lähtenyt kirkosta kotiin päin." otto vastasi.
" Ja siitä on kaksi päivää...tietävätö vanhempasi?" Sotilas kysyi.
" Tuota...kyllä..." Otto sanoi.
" Mikä on kyläsi nimi?" sotilas kysyi Ottolta.
" Se on..." Otto aloitti, mutta ei muistanut kylänsä nimeä.
" Kerro vain." sotilas sanoi.
" En...en muista." Otto sanoi.
Sotilas katsoi Ottoa ja sanoi:
" Tule, vien sinut leiriimme, se on vain parin kilometrin päässä, voit puhua kapteenillemme siellä." Ja he lähtivät muun joukon kanssa kohti Sotilaiden leiriä.

Luku: 4.

Leirien teltat kohosivat Otton ja sotilaiden eteen, ja pian he saapuivat tasaiselle ja laajalle niitylle, jossa oli satapäin Bretonnialaisia sotilaita.
Otto vietiin heti kapteenin luo.
" Kapteeni!" Huusi Otton kanssa jutellut sotilas kun olivat tullet kapteenin teltalle.
" Niin?" kysyi kapteeni ja kääntyi.
" Löysimme ne kolme örkkiä ja surmasimme ne." Sotilas kertoi. " Lisäksi huomasimme tämän pikku ojan siellä." Hän lisäsi.
" Mikä hänen nimensä on ja miksi hän on täällä?" Kapteeni kyseli.
" Hänen nimensä on Otto Simgairen ja eksyi kuulemma metsään paripäivää sitten." Sotilas kertoi.
" Voimme lähettää sinut kotiin, jos kerrot missä kotikyläsi on." Kapteeni sanoi ja katsoi Ottoa.
" En muista missä kotikyläni on, enkä muista sen nimeäkään." Hän sanoi.
Kapteeni katsoi Ottoa ja sitten sotilasta, sitten jostain juoksi jousimies Valadir. Valadir oli kaatanut monia, monia örkkejä ja oli ollut mukana kun Otto löydettiin.
" Kapteeni, örkkejä on lisää, ainakin satapäinen joukko ylitti juuri joen, ja ovat pian täällä!" Hän kertoi hengästyneenä. " Meitä oli liian vähän pidättelemään heitä, moni kuoli yrityksessä." Hän jatkoi.
"Sata örkkiä? Misä ne ovat tulleet? " Kapteeni ihmetteli.
"Mitä teemme? Jos örkkejä on vielä lisää, emme mahda mitään." sotilas kysyi.
"Montako meitä on?" kapteeni kysyi sotilaalta.
" Noin viitisenkymmentä miekkamiestä ja kaksikymmentä jousimiestä, Valadir mukaan luettuna." Sotilas vastasi.
" entä ratsumiehiä?" Kapteeni kysyi.
" En tiedä, osa kuoli viime taistelussa, Bretonnian ritareita on vielä rykmentin verran ja hevosia tarpeeksi 25 viidelle miehelle, ja lisäksi Otto. " Sotilas sanoi.
" Poika ei tule taisteluun." Kapteeni sanoi, ja sitten sanoi Ottolle:
" Pysy täällä, jos taistelussa näyttää käyvän huonosti, lähetän Valadirin ja muutaman taitavan sotilaan luoksesi, ja voitte paeta." kapteeni sanoi.
" entä jos käy hyvin?" Otto kysyi.
" sitten mietimme tarkemmin, mitä teemme sinulle. " Kapteeni vastasi, nousi ratsunsa selkään ja lähti.

Älä aloita uutta lukua jos et sitä loppuun jaksa kirjoittaa, tai sitten olisit yhdistänyt nuo luvut.
Mutta tarinasta. se on itseasiassa hyvä. Kyllä tätä lukee (Toisin kuin sitä toista tarinaasi.), mutta tässä alkaa hiipiä mieleen pelko siitä että alkaako tässä milloinkaan tapahtua mitään. Kyllä rauhallisuutta kestää, mutta kun tämä on hammermaailma. Ei siellä rauhaa ole.
Kuitenkin hyvää työtä.

oota vaan, kyllä sieltä kohta ainakin mättöä on tulossa, jos sitä kaipaat...
ja kyllä ku hahmoja ilmestyy lisää, niin siitä se paranee...

Juuh, ihan kelpo tekstiähän tämä oli. Puhe kohtaus oli puuduttava, mutta ensimmäinen osa oli parempi.

Jatka vaan, mie luen niin kauan kuin laatu pysyy tämmöisenä.

Luku: 5.

Laaja, vihreä niitty kohosi kapteenin, Valadirin ja hänen jousiampujiensa sekä bretonnialaisten jalka ja ratsuväen eteen kun he nousivat mäen päälle.
" Täällä me siis taistelemme." Kapteeni sanoi ja kääntyi katsomaan joukkojaan.
" Miehet, meillä on vastassamme järjetön ylivoima. Vihollisella on ainakin satapäinen joukko joen toisella puolella, ja on hyvinkin mahdollista että toiset sata, ja ehkä enemmänkin, mikä ei ole mitenkään epätodennäköistä vaan hyvin todennäköistä, ylittävät myös joen kun taistelu on vielä nuori. meidän täytyy taistella hyvin ja toivoa että Sigmar on kanssamme!" Hän sanoi ja kuiskasi Valadirin korvaan jotakin, mitä kukaan muu ei kuullut.

Kapteeni käski Valadirin ja hänen joukkonsa miekkamiesten taakse, jotta he voisivat ampua nuolisateista suojasta. Itse hän ratsasti ratsumiesten kanssa korkeimmalle kukkulalle ja loput joukkonsa hän käski asettua mahdollisimman hyviin puolustusasemiin.
Pian alkoivatkin jo örkkien rummut soida, ja niityn toiselle puolelle ilmestyi noin sadanviidenkymmenen vihreäihoinen, barbaarinen örkki joukko joka mylvi ja solvasi vihollistaan omalla, omituisella yleiskielen murteella.
Kapteeni katsoi kauhuissaan, kuinka niitty täyttyi örkeistä ja huomasi pian, että örkkejä oli ainakin kahdensadan sotilaan verran.
" Heitä olikin enemmän kuin osasimme etukäteen ajatella." Kapteeni sanoi synkkänä.
" Antaudummeko me?" Kysyi hänen vierellään seisovat lipunkantaja samaan aikaan kun örkit aloittivat kovan hyökkäyksensä.
Kapteeni katsoi kuinka vihreä lauma rynnisti heitä kohti ja sanoi:
" Me olemme keisarin joukkoja, me emme antaudu taistelutta." Hän sanoi, vetäisi miekkansa tupestaan ja huusi:
" Sigmarin puolesta!"
Ja Bretonnian ritareiden sekä kolmentoista muun ratsastajan kanssa lähtivät ratsastamaan mäkeä alas sitä kapuavia örkkejä kohti.
Valadir näki sen ja käski miehiensä ampua nuolikuuro örkkien niskaan samalla kun miekkamiehet lähestyivät massiivisen örkkiarmeijan sivustan kimppuun.

Kapteeni iski miekallaan ensimmäisessä rivissä taistelevan örkin pään katki ja ratsasti toisen päältä. Vihreä niitty peittyi pian punaisen veren alle ja miekkojen ja metallin kalske täytti koko alueen.
Kapteeni pisti miekkansa örkin sydämeen ja repäisi sen irti sydämen kera, siten hän katsoi sivusilmällä, kuinka ritarit kaatuivat yksitellen örkkien eliitti joukkojen hyökätessä raskaasti iskien heidän kimppuunsa, kaataen heidän hevosensa ja repien miesten raajat irti.
Kapteeni käännähti ja torjui vihollisen tarjoaman iskun, kohotti miekkansa ja...
Hän tunsi kuinka hänen hevosensa huojui ja siten huomasikin jo makaavansa maassa, vyötäröstä asti halvaantuneena, täysin panssaroitu, kuollut hevonen päällään ja juuri edessään vertavaluva örkkien sotakapteeni iskemässä keihäällään häntä sydämeen.
örkki kohohotti keihään ja iski. veri lennähti hänen kasvoilleen kun keihäs lävisti haarniskan, mutta ei kuitenkaan uppoutunut kuolettavasti lihaan. suuresta kivusta huolimatta, kapteeni kääntyi katsomaan häntä tappaa yrittänyttä, mutta epäonnistunutta örkkiä, joka taisteli miekoin yhtä Kapteenin joukoissa taistelevaa sotilasta vastaan.
Örkki väisti iskun, mutta sotilas löi tämän miekan pois ja katkasi tämän kaulan ja vasemman käden.
" Valadir!" Huudahti kapteeni käheästi kun tunnisti miehen naaman.
Valadir oli nähnyt kapteeninsa putoavan ratsunsa selästä ja rynnännyt heti apuun.
" Käske joukkojen perääntyä, ette voi voittaa, niitä tulee vielä lisääkin." Kapteeni sanoi heikolla äänellä, samalla kun Valadir raahasi hänet kaikilla voimillaan syrjemmälle.
" Kyllä, entä Otto?" Valadir kysyi.
" Mene...(Verta valui kapteenin suusta kun hän yritti puhua)... ja vie hänet mukaasi...ja anna hänelle tämä." Kapteeni sanoi ja ojensi Valadirille pienen amuletin.
" Se kuuluu hänelle, minä tiedän sen." Sitten hän kuoli.
Valadir nousi seisomaan ja katsoi kuollutta kapteenia.
" Lepää rauhassa." Hän sanoi ja antoi käskyn paeta.

Nousi seisomaan ja katsoi kuollutta kapteenia... keskellä taistelun tiimellystä, joku pystyy vain katsella kuollutta kapteenia? Hieman hätäisesti olet näemmä kirjoittanu taas, kun jotkut kirjaimet ovtat väärillä paikoilla.

Yrsa kirjoitti:Vihreä niitty peittyi pina punaisen veren alle

Yrsa kirjoitti:kaataen heidän hevopsensa ja repien miesten raajat irti.

Näitä seikkoja lukuunottamatta, olet mielestäni pitänyt tarinasi laadun samana, eli minä ainakin luen, jos jatkat.

Pienenä vinkkinä vain, käytä vaikkapa Microsoft Wordia(itse käytän notepadia), mikäli tuntuu siltä että kirjoitus vihreitä ilmaantuu, se osaa korjata suuren osan virheistä ja kun sitä punaista viivaa tekstiin ilmestyy, tiedät että siinä on jotain häikkää. Tarinasta itse ainakin bongasin suuren määrän kirjoitusvirheitä, mutta se ei lukemista liiemmin haitannut.
Taso on parantunut aikaisemmista huomattavasti, mutta en pyhän amuletin ensimmäistä osaa ole lukenut joten sen taidan kohta tehdä.

Kirjoitin tämän aika nopeasti ja hätäisesti, mistä siis johtuvat kaikki kirjoitus virheet sun muut. Ei tämäkään mikään uusi tarina ole, mutta jäi vain vähän sivuun Ööbersblöö tarinoiden ohella.

Eikös Space Marine aloittanut tämän ja Yrsa jatkoi? Eli yksi ja sama henkilö?

No ekat osat luki,parempia kuin Öber ..mikä olikaan tarinat, parantamista löytyy runsaasti mutta hyvä verrattuna noihin vanhoihin tarinoihin.

Stifler kirjoitti:Eikös Space Marine aloittanut tämän ja Yrsa jatkoi? Eli yksi ja sama henkilö?

No ekat osat luki,parempia kuin Öber ..mikä olikaan tarinat, parantamista löytyy runsaasti mutta hyvä verrattuna noihin vanhoihin tarinoihin.

Se on kerrotu jo kauan aikaa sitten että minulla on KAKSI profiilia, mutta ei sen enempää, muistakaa nyt jo, en viitsisi enää siitä muistuttaa.

tämäkin on itse asiassa vanha tarina, mutta jäi vain sivuun Ööbersblöö tarinoiden ohella.

Kiitos kuitenkin kommenteista, mukava näihinkin saada välillä palautetta! :)

Luku: 6.

Valadir juoksi mäkeä pitkin ylös samalla kun käski joukkojen paeta. Sekasorron vallassa sotilaat säntäilivtä edes takasin, jotkut suoraan vihollisen kynsiin. Valadir iski jalkansa kiveen ja oli vähällä kompastua, kun hän huomasi yhden jousiampujistaan, miehen nimi oli Frederick juoksevan suoraa kohti kahta isokokoista örkkiä, joyka väijyivät pensaikon takana.
" Frederick! Varo!" Huusi Valadir samalla kun hänen takaansa hyökkäsi yksi sudella ratsastava hiisi.
Valadir kaatui suden rynniessä häntä päin, Valadir kohotti nurmikosta pääntään ja huomasi susiratsatajan kääntyvän häntä kohti ja hyökkäävän uudestaan.
Valadir vetäisi automaattisesti selästään jousen ja kaksi nuolta, hän jännitti jousensa ja nuoli viuhui kohti ratsastajaa, joka koki kuolemansa kun nuoli osui hänen otsaansa. Susi jatkoi kuitenkin vielä hyökkäystään, ja nyt otti Valadir toisen nuolen ja jännitti...mutta susi oli nopeampi ja ennen kuin valadir oli kerinnyt ampua nuolensa, oli susi jo hypännyt tämä kimppuun ja kaatanut maahan. Jousi ja nuoli olivat iskussa lennähtäneet pois ja nyt susi jo raaateli Valadria jonka naama oli veren tahrimat.
Valadir tarttui ponnistellen suden päähän kiinni ja väänsi sen kaikilla voimillaan sijoiltaan. Suden ruumis lysähti Valadirin päälle, joka muisti Frederickin ja kääntyi katsomaan sinne, missä oli hänet viimeksi nhänyt.
Frederick oli surmannut toisen örkeistä, mutta nyt kaksintaisteli toista, isompaa ja paljon vaarallisemman näköistä körmyö vastaan.
Valadir yritti siirtää kuollutta sutta, mutta ei saanut sitä liikkelle.
" Apua! Apua!" Hän alkoi huutamaan, mutta turhaahan se oli, kaikki pakenivat örkkien armeijan tieltä ja samalla örkit lähtivät jahtaamaan Bretonnialaisia. Viisi örkkiä huomasi veren tahriman, väsyneen, mutta yhä elävän Valadirin makaavan maassa, ja lähtivät karjuen tämän kimppuun.
Valadir ei pystynyt tekemään mitään, hän ei sanut sutta siirrettyä ja joutui kauhun valtaan ja hän pelkäsi. Kylmä hiki valui hänen valkoista, kalpeaa veren tahrimaa otsaa pitkin kun örkit olivat kosketus etäisyydellä.
" A-apua." Hän sanoi hiljaa tärisevällä äänellä kun yksi örkeistä riuhtaisi hänet ylös ja piti vasemmalla kädellä ilmassa ja valmistautui tunkemaan tylpän puu nuijan Valadirin vatsan läpi.
" Apua et saa enää, kaikki teikäläiset ovat joko kuolleet, paenneet tai niin peloissaan, etteivät mittän pysty tekemään. Ja urhea kapteeninnekin on joutunut susien syötäväksi!" Örisi örkki ja näytti kädellään kuinka sudet söivät kuolleen kapteenin ruumistaa. Yksi niistä oli repinyt käden irti ja herkutteli nyt sormilla ja toinen taas nuoli naamassa olevaa verta. Loput sitten repivät jäljellä olevista raajoista eri suuntiin.
Valadir ei voinut katsoa. Hän käänsi katseensa örkkiin ja vilkaisi tämän olan yli.
" Onkos viimeisiä toiveita tai sanoja!?" Kysäisi örkki ja valmistautui iskemään nuijan Valadirin läpi.
" On..." Valadir aloitti heikolla äänellä, jatkoi sitten:
"...haista nurglen P*skaa!" Valadir sanoi kun örkin vatsan läpi tunkeutui esiin kiiltävä miekka, sitten se vetäistiin takaisin ja sen jälkeen heilahti udestaan örkin pään kohdalla, joka tipahti tömähtäen nurmikolle.
Valadir tunsi kuinka örkin sormet irroittivat hänestä ja päätön ruumis kaatui kovasti rysähtäen maahan.
Mutta Valadir ei kerinnyt edes kiittä Fredrickiä, joka hänet oli pelastanut tuskaiselta kuolemalta. Sillä heidän kimpussaan oli vielä neljä örkkiä. Frederick heitti miekan Valadirille joka pisti sillä yhden örkin hengiltä.
Örkkejä tuli koko ajan lisää, ja pina oli Valadirin ja Frederickin ympärillä kymmenkunta irvistelevää ja karjuvaa örkkiä.
" Kiitos kun pelastit minut." Valdri sanoi Frederickille.
" Eipä se paljoa hyödyttänyt." Frederick vastasi.
" Saanpahan kuolla taistellessa." Valadri sanoi ja juuri silloin soi Bretonnialaisten torvet. Valadir katsoi yläs kukkulalle ja näki monen sadan miehen armeijan sen päällä. Hän tunnisti joukkojen johtajan. Munkki Waltherin veli, sir Edward.

Luku: 7.

Valadirin ja Frederickin ympärillä olevat örkit käntyivät myös katsomaan ihmeissään yhtäkkiä paikalle saapunutta sir Edwardin joukkoja, joka koostui viidestäkymmenestä miekkamiehestä, kuudestakymmenestä jousiampujasta ja lähes sadasta ratsastajasta.
Valadir huomasi että örkit eivät kiinnittäneet heihin enää huomiota ja Valadir ja Fredrick tappoivat muutman heidän tiellään seisovaa örkkiä ja pakenivat taistelu kentältä.

Sir Edward, munkki Waltherin veli, oli nuorin kaikista viidestä. Hänellä oli yllään raskas haarniska jossa oli kultaisia koristuksia ja hänen hevosensa jolla hän ratsasti oli nopein kaikista Bretonnian hevosista, sekin haarniskoitu. Kasvoiltaan hän oli vakava ja hänen puheensa olivat synkät.
" ...Hyökätkää! Tappakaa örkit, lyökää ne maahan ja surmatkaa!" Sir Edward huusi puheensa lopuksi, ja käski ratsastajien rynnätä mäkeä alas ja aiheuttaa seka sortoa örkkien riveissä(jos niitä nyt olikaan). miekkamiehet taas jätettiin puolustamaan jousiampujia.
(Nyt varmaankin ihmettelette, mikäli olette lukeneet tekstiä sen verta huolella että olette saaneet siitä jotakin selvää. Että miten ihmeessä n100 ratsastajalla voitetaan 200-500 örkin armeija? No, osa ratsastajista oli mäen takana, eikä niitä siis näkynyt. Mutta kuulostaisiko 200-500 örkkiä vatsaan 600 ratsastajaa hieman tasaväkisemmältä? No, se oli kaikkea muuta!)
Örkit katsoivat kauhuissaan kuinka kuutisensataa ratsastajaa vyöryi mäkeä pitkin heitä päiten, surmaten kaiken ketkä heidän tielleensä osuivat. Myös sir Edward oli taistelussa mukana, ja katkoi päitä örkeiltä vimmatusti. Hänen miekkansa upposi örkkien lihaan kuin kuuma veitsi voihin.
Verestä punainen niitty täyttyi pian örkkien raajattomista ja päittömistä ruumiista.
ja pian oli taistelu ohi,Örkkejä kuoli noin 425, 10 vangittiin ja loput pakenivat. Sir Edwardin joukkoja kuoli hieman yli sadan. noin 115 arviolta, minkä sir Edward teki.

sir Edwardin joukoissa taistellut mies, nimeltään Frank, tuli tasitelun jälkeen sir Edwardin luokse joka istui puun varjossa omiin ajatuksiinsa vajonneena.
" Mitä seuraavaksi?" Kysyi Frank yksinkertaisesti.
" Satuitko näkemään ne kaksi miestä örkkien piirittämänä?" kysyi sir Edward ja kohotti katseensa Frankiin.
" Kyllä, pakenivat taistelun alussa tuonne päin." Frank vasasi ja osoitti metsän reunaa. " Mitä heistä?" Hän kysyi.
" Tunsin toisen heistä, Valadir, olimme kerran, kaksi vuotta sitten veljeni Waltherin kanssa puolustamassa veljeni luostaria. Walther sokaistui siellä, mutta valadir esti hänen kuolemansa." Sir Edward sanoi.
" Joten?" Frank kysyi uteliaana.
" Valadir on rohkea, ja taitava taistelija, hän ei pakenisi ilman hyvää syytä. Otan mukaani kolmenkymenen miehen joukon ja lähden etsimään hänet, haluan tietää mitä hän tekee." Sir Edward sanoi, ja lisäsi sitten:
" Sinä olet nyt joukkojen johtaja, palatkaa takaisin samaa reittiä josta tulimme, menkää Waltherin entiseen luostariin ja odottakaa siellä minua."
" Selvä." Frank sanoi ja lähti tiedottamaan asiasta muille.
Sir Edward näytti hänen parhaille ratsastajilleen merkin ja kolmekymmentä ratsumiestä saapuivat hänen luokseen. Sir Edward kertoi tilanteen ja kun he olivat jakaneet Frankin joukkojen ja sir Edwardin joukkojen kesken ruoat ja juomat, lähtivät sir Edward ja hänen kolmekymmentä ratsastajaansa metsään.
------------------------------------------------------------------------------------------------
Seuraavaksi luku 8. (tosi hienoa)

Kommenteja kiitos, ja olisi ihan kiva niitä saadakin, tyhjille seinille on hieman tylsä kirjoittaa!

no tyhjille seinille ei mene niin kauan, kun mä viä sanon täällä jotakin.
Tuohan oli ihan sutjakasta jatkoa ja ovelasti muutit 200 kuudeksisadaksi, hehheh...

Yrsa kirjoitti:"...haista nurglen P*skaa!"

Tuossa yksi asia, jolle nauroin niinkin kovaa, että löin pääni näppikseen, hiiri tippu pöydältä ja huitasin näyttöni kumoon, mutta aika perustekstiä noin muutoin. Luen, kunhan kirjoitat.

kartza kirjoitti:no tyhjille seinille ei mene niin kauan, kun mä viä sanon täällä jotakin.
Tuohan oli ihan sutjakasta jatkoa ja ovelasti muutit 200 kuudeksisadaksi, hehheh...

Yrsa kirjoitti:"...haista nurglen P*skaa!"

Tuossa yksi asia, jolle nauroin niinkin kovaa, että löin pääni näppikseen, hiiri tippu pöydältä ja huitasin näyttöni kumoon, mutta aika perustekstiä noin muutoin. Luen, kunhan kirjoitat.

Hyvä että nauratti...dvnfmmetkjfh ryjgh

heheheheheh

hihiohhiihiii

(1. kysymykseen vastaus:
Sanottiin että lisää on tulossa)

äpfjfgfhdshhweg!!!! asd

8. Luku.

Valadir ja Frederick säntäsivät ryteikköön ja kompastelivat maasta esiin tunkeviin juuriin ja kiviin.
Oksat raapivat arpia heidän kasvoihinsa kun he juoksivat vailla minkään laista määränpäätä yhä syvemmälle metsään.
Välillä he pysähtyivät ja kuuntelivat, mutta oli täysin hiljaista. Taistelun äänet olivat jääneet kauas taakse, eikä takaa ajajista ollut merkiäkään. He olivat selviytyneet hengissä, kiitos sir Edwardin. Mutta entäpä nyt? Eksyneinä keskelle metsän tiheikköä ilman ruokaa ja juomaa. Ainoana aseina vain lyhyet, uhden käden miekat.
" Olemme eksyneet, emme koskaan löydä takaisin leiriin." Huokaisi Fredrick surullisena.
valadir yritti keksiä mitä sanoisi, he olivat selvinneet taistelusta elossa, mutta jolleivät he löytäisi ruokaa, saati sitten puroa tai järveä josta juoda, kuolisivat he ennen pitkää niiden puutteeseen.
" Turha meidän on tässäkään kököttää." Valadir sai sanotuksi.
" Kapteeni käski, että jos taistelu hävittäisiin, ja jos hän kuolisi. Pitäisi minun palata leiriin ja lähteä Otto von Simgairen kanssa." Valadir lisäsi.
" Mutta ethän sinä..." Aloitti Frederick, mutta Valadir keskeytti hänet:
" Kyllä, olet oikeassa, ent iedä missä suunnassa leirimme sijaitsee. Mutta tärkeinät on pysyä liikkeessä, etsiä järvi tai joki jota seurata. ja jos hyvä onni käy löydämme leirin." Hän sanoi, laittoi miekan vyölleen ja lähti päätään pudistavan Frederickin kanssa syvemmälle metsään.

*************************************************************************************************************************************************************************************

Sir Edward ratsasti edellä, ja hänen takanaan kolmekymmentä raskaasti haarniskoitua ritaria kapeaa metsä tietä pitkin.
" Sir, onko teillä mitään tietoa siitä mihin suuntaan ne kaksi lähtivät?" Kysyi sir Edwardin takana ratsastava ritari.
" Suunnilleen tähän suuntaan, mutta minne ovat menossa? Sitä en tiedä. Ovatko he eksyneet? Luultavasti. Onko heillä ruokaa? Tuskin." Sor Edward vastasi.
" Heidän olotilansa tällä hetkellä, mikäli olen arvannut oikein, ei ole mikään kehuttava. Mutta meidän täytyy toivoa että löydämme heidät mahdollisimman nopeasti." sir Edward sanoi synkästi.

*************************************************************************************************************************************************************************************

harmaa kallion seinämä kohosi uhkaavana väsyneen Valadirin, ja (mikäli mahdollista) vielä väsyneemmän Frederickin eteen.
" Meidän täytyy kiivetä sen päälle." Valadir sanoi typerästi.
" MIKSI!!?" Frederick huudahti ihmetellen ystävänsä päähänpistoa.
Valadir käntyi Frederickiä kohti ja avasi suunsa, mutta kaatuikin sitten maahan. Frederick tarkasteli häntä ja huomasi tämän pyörtynen.
" Eipä ihmekään, ravinnon puute alkaa jo vaivaamaan, Söimmehän viimeksi...ennen taistelua, kauan ennen taistelua." frederick muisteli ja huomasi hänelläkin olevan jano. hän nousi seisomaan ja häntä alkoi huippaamaan. Hän horjui edes takasin, löi päänsä kallion seinämään ja kaatui maahan. Häne silmissään sumeni, ja sitten hän ei nähnyt mitään.

Eipä tuossa paljoa tapahtunut, mutta tarkoituksena nyt olikin laittaa tälläinen pieni kuvaus(tai mikä lie onkaan) siitä, miten kenenkin kohdalla asiat sujuvat sen jälkeen kun suunnitelmat ovat yllättäen muutuneet.

Kommenteja vain tulemaan! (ja jos jokin on epäselvää niin kysykää minulta, niin luultavasti voin selventää teille asiaa.)

Korjaa vain kirjoitusvirheet niin on hyvä.

HUOM. EN VAIHDA ACCNAMEANI ENNENKUIN TÄMÄ MULTIACCOUNT-JUPAKKA ON KÄSITELTY!

edit. siirretty asiallisempaan ketjuun
edit. jaahas, no ei sitten

!!!OMFG_NINO_OMFG!!! kirjoitti:
HUOM. EN VAIHDA ACCNAMEANI ENNENKUIN TÄMÄ MULTIACCOUNT-JUPAKKA ON KÄSITELTY!

Mutta miksi vaihtaisit? Tuohan on oikein hieno ja paljon parempi kuin se sinun edellisesi! :)

Olen positiivisesti yllätynyt, tämähän on jo ihan oikea tarina jonka voi netissä luettavaksi.
Huumorista en niinkän pitänyt ja onhan noita pieniä virheitä sekä outouksia parissa kohdassa, mutta tämä jo todistaa että kyllä se harjoitus vaan parantaa jälkeä.

edit: Typo.