Sotavasara.net

Tulipas tuolla verkkoareenoissa tehtyä niin loistava hahmo, että on ihan pakko antaa miekkoselle enemmän elämää ihan ikiomassa tarinassa. Samalla voisi katsoa, onko asia tosiaan niin, että näppäimistöni on miekkaani terävämpi.

Alku

Jos jotain muistan nuoruudestani, se on ehdottomasti isoisäni tarinat ennen nukkumaanmenoa. Kaikki ne tarinat nuorista miehistä, jotka olivat lähteneet maailmalle, seuranaan vain uskollinen lemmikkinsä, tietämättä, mitä polun toisella puolella olisi vastassa. Olin aina kiinnostus hahmoista ja heidän ongelmistaan, jotka saivat yllättävän ratkaisun aina lopussa. Joskus jopa vasta toisessa tarinassa, joka sai pienen pojan mielen huomion koko yön ajaksi. Oli se kuitenkin miten tahansa, aina aamulla herättyäni onnellisena nuorena pojankloppina päätin, että tänään minäkin kokisin samanlaisia seikkailuja ja jälkisukupolvet kertoisivat teoistani yhtä jännittäviä tarinoita, mitä oma isoisäni oli minulle kertonut.

Plip. Plop. Alkoi sataa. Mies nousi nurmikon tuntumasta seisomaan ja juoksi lähimmän näkemänsä puun alle suojaan sateelta, joka voimistui kovaksi kuurosateeksi. Mies pyyhkäisi kastuneita hiuksiaan kädellään ja istuutui nuoren, mutta ikäisekseen korkean ja kauniin tammen alle. Mies otti housun taskustaan esiin huuliharpun ja sävelet täyttivät kostean yöilman.

Ammu aurinko nousi lämmittämään märkää maata, joka oli yön aikana kastunut. Säteiden tunkeutuessa tammen oksien ja lehtien välistä miehen kasvoille, hän heräsi aivastellen. Yö oli ollut viileä ja kosteat vaatteet eivät olleet auttamaan miestä pysymään lämpimänä yön yli. Vihreä liivi ja reikäiset maatyöläisen housut olivat kuitenkin kuivanneet yön aikana melkein kokonaan, mutta lämmin aamu aurinko noustessaan korkeimmilleen kuivaisi ne viimeiset märät kohdat niistä. Mies nousi hitaasti seisomaan venytellen raajojaan. Pilven hattaraakaan ei ollut taivaalla ja tuuli oli hyvin vaisu. Aamu oli mitä ihanin ja mies hengitti raikkaan kosteaa ilmaa hymy kasvoillaan. Oli kuitenkin aika palata töihin, mitä hän oli lähtenyt tekemään. Yöpyminen oli nyt ohitse.

Työ ei kuitenkaan ollut samanlainen, mitä iltasatujen sankareilla oli. Se ei myöskään ollut sellainen tehtävä, mistä jälkisukupolvet kertoisivat tarinoita. Tai saattaisi mies hyvinkin olla tarinoissa mukana, mutta sankari hän ei koskaan olisi. Työ ei ollut hädässä olevan neidon pelastamista, köyhien auttamista eikä muutenkaan kovin urhoollinen ja jalo. Se oli itsekkäistä syistä ja omaa napaansa ajatellen tehty työ, jonka hän oli itse suunnitellut tekevänsä pelkästään itsensä vuoksi. Vankkureiden rattaiden ja kavioiden kopsutusta alkoi kuulumaan edestä.

Vankkureiden kuljettaja sylkäisi ja kaivoi nenäänsä vankkureiden tullessa mutkaan. Tylsistynyt ilme kasvoillaan hän yritti keskittyä pitääkseen vankkurin tiellä kuunnellessaan sisällä olevan nuoren pariskunnan kinastelua. Nuori pariskunta kiisteli kovaan ääneen tulevaisuudesta ja mitä se pitäisi sisällään. Hienoisiin vaatteisiin pukeutunut nuori komea aatelismies halusi kauniista neidistä itselleen puolison mahdollistaakseen hänen isänsä ja neidin isän valtakunnan pysyvän rauhassa keskenään, ystävinä. Neiti puolestaan ei tahtonut mitenkään uskoa, että hänen isänsä olisi hyväksynyt naittaa hänet jollekin tuntemattomalle ja vastuuntunnottomalle miehelle, jossa ei ole lainkaan ainesta tulla tärkeäksi henkilöksi, miksi häntä on alettu kouluttamaan. Heidän kinastelunsa sai kuitenkin nopean lopun kun vankkurit pysähtyivät kuin seinään. Pariskunta kaatui penkeistä lattialle ja mies alkoi huutamaan vihaiseen ääneen sävyyn kuljettajalle. Kuljettajan huudettua isännänälleen pyynnön astua ulos vankkureista, aatelismies astui ulos ja näki vankkureiden edessä resuissa vaatteissa olevan miehen pidellen kolmipäähatustaan kiinni.

Kolmipäähattuinen mies käveli vankkureita kohti silitellen hevosten harjaa kädellään. Kuljettaja kysyi mieheltä kysymyksiä, miksi hän oli pysäyttänyt vankkurin ja pyysi häntä siirtymään sivuun, jotta he voisivat jatkaa matkaansa. Mies ei kuitenkaan vastannut hänelle lainkaan, ainakaan toivotulla tavalla. Mies kehui kuljettajaa hänen hyvistä hevosistaan. Ne olivat kauniita ja hyvin hoidettuja. Kelpo ratsuja kaikin tavoin, jotka kelpaisivat vaikka ihmisten aatelistolle ratsuksi sotaan. Kuljettaja ei oikein ymmärtänyt, mitä mies tarkoitti, kun hän mainitsi olevan halukas omistamaan joskus samankaltaisen hevosen. Nuori aatelismies astui sisätiloista ulos ja käveli kuljettajan luokse hyvin vihaisen näköisenä karjuen tälle samaan tapaan kuin kuka tahansa mies tottelemattomalle palvelialleen. Nähdessään kolmipäähattuisen miehen koskettelemassa kelpo hevosiaan, hän huusi hänellekin ja käski poistua hyvän sään aikana. Mies ei kuitenkaan välittänyt aatelismiehen karjumisista ja käskyistä vaan tyynesti käveli hänen luokseen. Aatelismies veti oman miekkansa esiin tupestaan nähdessään tuntemattoman miehen rikkoen hänen käskyään ja uhkaili pakottavansa miehen poistumaan väkisin, jos hän ei hyvällä suostuisi lähtemään pois. Kolmipäähattuinen mies ei kuitenkaan uhkailuistakaan välittänyt vaan naurahti hieman, joka sai aatelispojan hämilleen. Ihmetellessään, hän ei osannut odottaa, että mies hyppäisi ilmaan ja potkaisisi miekan terään niin lujaa, että se tippui hänen käsistään maahan. Nopeasti laskeuduttuaan maahan, kolmipäähattuinen mies tarttui aatelismiestä rinnuksista ja pyysi nätisti häntä käyttäytymään sivistyneesti, kuten hänen arvoinen henkilö tavallisesti käyttäisikin.

Aatelismies rimpuili, mutta ei onnistunut pääsemään irti miehen otteesta. Lopulta hän kuitenkin sai itsensä vapaaksi vähän turhankin helposti. Aivan kuin hänet olisi päästetty vapaaksi. Ennen kuin aatelismies kerkesi hyökkäämään päälle tai hakemaan tiputtaneen miekkansa, kolmipäähattuinen mies osoitti häntä tikarillaan. Hän myös varoitti aatelismiestä hänen tarkasta heittokädestään, jos tämä uskaltaisi ryhtyä hakemaan miekkaansa maasta. Hyväksyttyään tappion, aatelismies kysyi miehen aikeita ja nimeä. Häntä kiinnosti eritoten miehen nimi, sillä hän olisi halukas näkemään miehen uudestaan kostoaikeissa, jonka saatuaan hän määräisi miehen hirtettäväksi. Kolmipäähattuinen mies haluasi arvon herran rahat ja korut ja kertoi nimensä olevan helppo muistaa lyhyytensä vuoksi. Markus.

Aatelismies antoi Markukselle rahat muistuttamalla häntä, että he tapaisivat uudestaan. Eivät ehkä heti huomenna, mutta elävänä tästä valtakunnasta hän ei pääsisi pois ilman ihmettä. Markusta uhkailu ei huolestuttanut lainkaan, sillä hänen päästään oli ollut jo kauan aikaa luvattu hyvä palkkio. Laitettuaan rahat ja korut talteen hän suuntasi kohti hevosia. Katsoi niitä sivusta hetken aikaa ja vapautti yhden hihnoistaan. Kuljettaja katsoi Markusta, joka muistutti häntä aiemmista puheistaan, että hän oli halunnut omistaa tällaisen hevosen joskus. Ennen kuin Markus kerkesi istumaan hevosen selkään, aatelismies huusi hänelle lisää uhkailuja. Kääntyessään katsomaan häntä kohti, mies oli hakenut miekkansa ja pyysi rahojaan ja korujaan takaisin.

Vaikka aatelismies oli saanut varmaankin lapsena aseellisen koulutuksen, Markuksen otsa pysyi kuivana ja hymy kasvoilla. Häntä ei pelottanut miekkaa pitelevä nuorukainen, josta selvästi näkyi koston ja kivun tuottamisen halun. Ennen kuin aatelismies ehti tehdä mitään, Markus otti vyöltään tikarin ja heitti sen kohti miestä. Tarkasti heitetty tikari tunkeutui miehen miekkaa pitelevään käsivarteen kuin kuuma veitsi voihin. Aatelismies laski miekan maahan ja piteli kättäänsä purren huultansa. Hänen kunniaansa oli loukattu tälle päivälle jo aivan tarpeeksi, joten hän halusi antaa itsestään sen kuvan, että kipua hän kestäisi.

Aatelismies oli tarpeeksi viisas, että ei lähtisi Markusta haastamaan haavoittuneena. Markus tiesi sen kuten myös, että kuljettaja ei uskaltaisi haastaa häntä. Hän olisi tehnyt sen jo aikaa sitten, jos hänellä olisi ollut uskallusta ja taitoa haastaa mies, joka uhmaa hänen isäntäänsä. Markus kiitti herroja yhteistyöstä ja nousi hevosen selkään. Ennen kuin hän kerkesi ratsastaa pois, naisen pää tuli esiin ikkunasta ja alkoi utelemaan, mitä täällä tapahtuu. Nähdessään aatelismiehen vuotavan verta ja tuntemattoman miehen erään vankkureista otetun hevosen päällä, hän kysyi pelokkaalla äänen sävyllä, ovatko he vaarassa. Markus kuitenkin kohteliaasti kertoi, että pieni välikohtaus oli harmillinen tapaus, mutta nyt he voisivat jatkaa matkaa, minne ikinä olivatkaan menossa. Aatelismies käveli vankkurin sisätiloja kohti. Neito puolestaan ehti udella Markukselta ennen tämän pois lähtöä tämän määränpäästä. Olisiko hän etsimässä uusia seikkailuja tai ryöstettäviä? Tai kenties perhettä, jonka hän elättäisi juuri ansaitsemillaan rahoillaan? Markus oli hiljaa aluksi, mutta vastasi sitten neidolle, että hän aikoisi ratsastaa kohti toista tähteä oikealla ja suoraan aamunkoittoon.

Vaikuttaa kokonaisuutena varsin huolellisesti tehdyltä. Mutta silti, kieliopillisia virheitä on riittämiin, ja kuvailu ainakin on olematonta. Rakenteessa on, minun mielestäni, kömpelöä kankeutta joka paranisi huolellisella lauseenrakentamisella, pyrkimällä pääasiassa tasapainoiseen, soljuvaan kerrontaan. Josta hieman erillään on jotkut mielestäni suorastaan typerät sanavalinnat, kuitenkin osana edellistä. Tässä kaiketi harhaudutaan liian innokkaaseen juonenkulkuun, tai jotain.

Ehkä tuli taas turhan runsaasti valheellista asiantuntemusta huokuva kommentti, mutta näin minä tämän näen.

Itse sain helposti tarinasta kiinni, mutta jotenkin oudolta tuntui, kun ei ollut yhtäkään vuoropuhelukohtausta, kuten nyt vaikka:

''Kiitän arvon herrasväkeä joustavasta yhteistyöstä, mutta nyt minun pitääkin jo lähteä.'' Sanoi Markus hymyillen vihaisen näköiselle aatelismiehelle, joka uhosi hänen peräänsä:
''Et sinä tästä noin vain pääse, kuin koira veräjästä!''

Eipä siinä muuten mitään hassua ollut, eli melkoisen hyvä tarina tätä yhtä seikkaa lukuunottamatta.

Dialogin puute johtuu ihan henkilökohtaisista syistä. Mie en niistä tykkää kovin paljon ja pidän paljon enemmän tuosta tavasta kertoa hahmojen ajatuksista, mitä olin nyt itse käyttänyt. Voisi sitä kuitenkin seuraavaan osaan laittaa muutaman sanasen hahmojen suusta tulemaan.

Häkä-Ässä aloittaa kommentoinnin aivan vanhan äidinkielenopettajani tapaan. Heti sanoo jotain lauseenrakenteista.

Mutta joo, Conin jälkeen palailen tähän.

Jahas, oli tämä mennyt sitten toiselle sivulle asti jo. Mutta joo, vähän pakkopullalla tuli tätä kirjoitettua. Ei oikein lähtenyt teksti luistaa...

Niin makaat kuin petaat

Auringon noustessa korkeammalle, metsä alkoi heräämään eloon pienten eläinten ryömiessä ulos koloistaan ja lintujen vallatessa taivaan ja täyttäen metsän laulullaan. Hevonen talsi eteenpäin leveää polkua pitkin matkaajan hyräillessä vanhaa lastenlorua onnellisena. Markus oli varsin tyytyväinen saamaansa saaliiseen, mutta ennen kaikkea hän oli jännittynyt tulevasta. Tällä kertaa hän ei ollut varastanut keltä tahansa kylähullulta vaan arvostetulta mieheltä, jonka alamaiset tulisivat hänen peräänsä vuoren varmasti joskus tämän päivän aikana. Tarkkaa aikaa oli mahdotonta sanoa, mutta Markusta miellytti, että tästä päivästä ei tulisi missään nimessä tylsä. Ruskeiden kaninpoikasten loikkiessa tien vieressä Markuksen hevosen tahtiin, edessä alkoi näkymään rakennuksia ja pian kokonainen kylä.

Markus oli ratsastanut tänne kylään ollakseen hetken aikaa piilossa ja suojassa. Hänellä oli muutama tuttu, entinen kollega eläkepäiviä viettämässä täällä, joista yksi voisi hyvinkin tarjota hänelle muutamaksi illaksi piilopaikan, ennen kuin olisi aika taas siirtyä toisille apajille. Markuksen kurkkua myös kuivasi ja hän paloi halusta istahtaa vanhalle tuolillensa baarin nurkkapöytään, jossa hän oli viettänyt iltojansa monia kertoja aikaisemmin.

Kylä oli juuri sellainen, millaiseksi se oli jäänyt muistiin Markuksen päähän. Rakennukset lähellä toisiaan ja osa hyvinkin huonossa kunnossa. Ikkunalankut haljenneina ne loksuivat toisiaan vasten rajusti myrkyisillä säillä ja nuo hiiren mentäviä reikiä täynnä olevat ovet ikään kuin kutsuivat varasta sisään. Talosta ei kuitenkaan kukaan ollut kiinnostunut, ei edes hölmöin varas. Jokainen täkäläinen tietää, että niissä taloissa, tai hökkeleissä paremmin sanottuna, ei ollut mitään tarpeeksi arvokasta, että voisi riskeerata elämänsä tai raajansa anastaakseen sen ohuen, viruksia täynnä olevan huovan vuoksi. Asukkaat olivat kuitenkin aina viihdyttäviä tavata. Kaikilla sama elämään tympääntynyt ilme kasvoillaan, he kävelivät ja myivät kaduilla halpaan hintaan ruokaa, vaateitta ja huonekoristeita. Markukselle ei koskaan ollut tullut selväksi, miksi kyläläiset ovat niin tyytymättömiä ja onnettomia ihmisiä, mutta hänellä oli aina aavistus, että aateliperheellä metsän toisella puolella oli sormensa pelissä. Hehän kuitenkin ovat tämän kylän veronkerääjiä ja johtajia kunnes itse maan valtias toisin määrää.

Vanha kunnon baari alkoi näkymään edessäpäin kun Markus nousi ratsunsa päältä alas. Monet aliravitut lapset ryntäsivät Markusta kohti yrittäen pyytää häneltä mitä kukin pyysikään. Yksi pyysi ruokaa, toinen työtä, kolmas kertoi vanhempiensa yöpymispaikasta kun neljäs yritti vain etsiä käsiinsä jotain arvokasta taskuista. Markus oli kuitenkin tarkka lapsien jokaisista liikkeistään ja pystyi pitämään taskussaan kaikki tavaransa ja kultakolikot. Väkisin ottaen askelia kohti baaria, hän pääsi lopulta lapsien keskeltä ulos ja astumaan baarin oviaukon eteen. Surullisia äänehtelyjä ja itkemistä kuului takaa. Markus ei väittänyt vaan astui sisään baariin.

Baarin tunnelma oli hyvin mieluisa. Ihmiset eivät katsoneet minnekään muualle, kuin tyhjään tuoppinsa pohjaaa haukotellen tylsyyttään. Ainoat iloiset miehet olivat niitä, jotka pelasivat korttia sikaria poltellen, toisella puolella soittavat muusikot ja itse baarimikko, Vult. Markus otti hattunsa pois päästään, pyyhkäisi siitä hieman pölyjä pois ja käveli kohti tiskiä laittaen hattunsa takaisin päähänsä.

Ennen kuin Markus pääsi yhtään pitemmälle, Vult huomasi hänet ja tervehti vanhaa ystäväänsä tuttuun tapaan. Viime näkemästä oli pitkä aika ja sen pystyi ihan näkemään Vultin kasvoilta. Suun pielet melkein poskien päissä ja se äänensävy. Voi pojat, miten sitä on ollut ikävä. Miten olen oikein selvinnyt kaikki nämä vuodet ilman Vultin kaltaista kaveria, jonka härskit puheet rikkovat aina herkän tunnelman ja tavan saada peräänsä aina työiltoina vartijat peräänsä? Kättelyiden ja halauksien jälkeen kaksikko talsi tiskin luokse, jossa Vult tarjosi kuomalleen tuopin ja keskustelu menneistä alkoi.

Tulit silloin vastaani hymyillen
silmät säteillen tähtien lailla
kysyit tietä hiukan kiusoitellen
olin tyly ja sanoja vailla.

Jatkoimme tietämme rinnakkain
kumppanuus kylmällä lämmitti rintaa
oli tiemme varmaan mutkikkain
myös myrskyt raaputti pintaa.

Me kestimme tuulet ja myrskysäät
kosken kuohut ja pauhut meren
vielä iltaisin yhteen painamme päät
ja matkaamme yhdessä rinta rinnan.

Suuri portti alkoi avautumaan vankkurien saavuttua metsästä ulos hyväkuntoiselle tielle, joka johti suureen kaupunkiin. Muurilla olevat vartijat katsoivat tulevaa vankkuria miettien, kuka olisi sen kyydissä, mutta nähtyään tutun kuljettajan, he tiesivät kuka siellä istuikaan. He eivät kuitenkaan tienneet sitä, miksi vankkureissa oli yksi hevonen vähemmän kuin lähtiessä. He eivät kuitenkaan alkaneet miettimään sitä sen enempää vaan jatkoivat joka päivisiä rutiinejaan jutellen toistensa kanssa puuhistaan ja katsoen kauas horisonttiin valmiina ottamaan vastaan läheltä että kaukaa tulleet matkaajat. Oli heillä hyvät tai pahat ajatukset mielessä.

Vankkurien takaa portin mentyä kiinni, kadulla olevat kansalaiset lopettivat hetkeksi tekemisensä ja katsoivat vankkureita kohti, jonka ikkunat oli verhoin suljettuna vielä. Osa hymyili ystävällisesti kuljettajalle kun muut katsoivat vankkurien menoa hieman vihaisemmin. Osaa huvitti se, että kahdelle hevoselle tehtyä vankkuria kuljetti vain yksi hevonen. ”Eikai uskaliasta varasta olisi onnistanut tänään?” joku saattoi miettiä hiljaa itsekseen.

Vankkurit lopulta pysähtyivät suuren ja upean rakennuksen edessä. Ovi aukesi ja sisältä astui ulos kaksi henkilöä. Mies ja nainen. Mies huusi vihoissaan kunniasta, varkaudesta ja hirttämisestä kun nainen yritti tuntea sympatiaa tulevaa miestään kohtaan, mutta ei voinut olla vahingon iloinen, että mies oli saanut minkä hänen oli pitänyt saada jo ajat sitten. Häntä myös huvitti, että niin kovien puheiden jälkeen omista miekan käsitellytaidoistaan huolimatta hän oli hävinnyt jollekin tuntemattomalle, joskin hyvin kohteliaalle varkaalle yhdellä iskulla. Vaikka kuinka nainen halusi sanoa miehelle muutamat sanaset, hän päätti tyytyä tältä erää vain nyökyttämään ja antamaan itsestään sen kuvan, että hän oli myös vihoissaan tapahtuneesta. Ei vain läheskään yhtä paljon.

Saatettuaan naisen omiin tiloihinsa, mies keskusteli hyvän ystävänsä, Ruurikin, kanssa tapahtuneesta. Mies aluksi kertoi hyvin vähän tapahtuneesta välttääkseen itsensä nolaamista toisen tämän kuningaskunnan läänin aatelismiehen silmissä, mutta suutuspäissään hän lopulta kertoi kaiken. Ruurik oli kuitenkin hyvä ystävä eikä ilkkunut tai katsonut toveriaan yhtään pahalla silmällä vaikka tapaus olikin hyvin erikoinen. Kukaan ei varastaisi meiltä aatelisilta. Kukaan ei uskalla, mutta nyt kun joku oli sen tehnyt, oli hänestä pakko tehdä esimerkki muille kunniattomille pitkäkyntisille.

Ruurik rapsutteli leukapartaansa miettiessään, mitä he tekisivät varkaalle. Varkaan ollessa taitava taistelia ja rohkea teoistaan, kaksikko ei itse henkilökohtaisesti halunneet vielä uhmata häntä etsimällä hänet itse käsiinsä. Siksi Ruurik ehdotti ystävälleen, että julistaisivat hänet etsintäkuulutetuksi ja lupaisivat tarpeeksi suuren palkkion hänen päästään, että moni palkkion metsästäjä lähtisi hänen peräänsä, mutta silti tarpeeksi pieni, että kokemattomampikin harkitsisi hänen etsimistä. Mitä useampi hänen kimpussaan, sen parempi. Ammattilaiset ovat kuitenkin aina paras henkilö näissä asioissa, mutta kumpikaan heistä ei uskoisi, että sellaisia olisi tällä alueella. Ei näin syrjäisessä paikassa.

Kadulla moni utelias kansalainen katseli kun vartijat ympäri kaupunkia nauloivat Markuksen kuvalla varustettua julistetta, jossa oli mukana rahamäärä ja pyyntö tuoda aateliston eteen elävä tai kuolleena. Muutamat heistä monista uteliaista silmäpareista, katsoivat Markuksen kavoja hyvin mietteliään näköisinä.

-------------------------------------------------------------------

Njaah... Kartzan dialogi uupuu vieläki....

El Capitan kirjoitti:Kolmipäähattuinen mies

Mikä ihme on kolmipäähattu? Onko miehellä kolme päätä ja jokaisessa hattu vai kuinka?
Vai kolme päätä ja hattu johon mahtuu niistä jokainen? Se on varmaankin kolmikolkkahattu,
jota tässä yrität hakea, vai kuinka?

Jaa, siksikö sitä kutsutaan? Mistähän omaan alitajuntaan on siinä tapauksessa jäänyt kolmipäähattu?

Mutta tosiaan, tuollaista hattua halusin Markuksen kantavan. Olkoon kolmikolkka sitten jatkossa.