Tarina varkaasta
Lähetetty: La 25.07.2009 23:05
Tulipas tuolla verkkoareenoissa tehtyä niin loistava hahmo, että on ihan pakko antaa miekkoselle enemmän elämää ihan ikiomassa tarinassa. Samalla voisi katsoa, onko asia tosiaan niin, että näppäimistöni on miekkaani terävämpi.
Alku
Jos jotain muistan nuoruudestani, se on ehdottomasti isoisäni tarinat ennen nukkumaanmenoa. Kaikki ne tarinat nuorista miehistä, jotka olivat lähteneet maailmalle, seuranaan vain uskollinen lemmikkinsä, tietämättä, mitä polun toisella puolella olisi vastassa. Olin aina kiinnostus hahmoista ja heidän ongelmistaan, jotka saivat yllättävän ratkaisun aina lopussa. Joskus jopa vasta toisessa tarinassa, joka sai pienen pojan mielen huomion koko yön ajaksi. Oli se kuitenkin miten tahansa, aina aamulla herättyäni onnellisena nuorena pojankloppina päätin, että tänään minäkin kokisin samanlaisia seikkailuja ja jälkisukupolvet kertoisivat teoistani yhtä jännittäviä tarinoita, mitä oma isoisäni oli minulle kertonut.
Plip. Plop. Alkoi sataa. Mies nousi nurmikon tuntumasta seisomaan ja juoksi lähimmän näkemänsä puun alle suojaan sateelta, joka voimistui kovaksi kuurosateeksi. Mies pyyhkäisi kastuneita hiuksiaan kädellään ja istuutui nuoren, mutta ikäisekseen korkean ja kauniin tammen alle. Mies otti housun taskustaan esiin huuliharpun ja sävelet täyttivät kostean yöilman.
Ammu aurinko nousi lämmittämään märkää maata, joka oli yön aikana kastunut. Säteiden tunkeutuessa tammen oksien ja lehtien välistä miehen kasvoille, hän heräsi aivastellen. Yö oli ollut viileä ja kosteat vaatteet eivät olleet auttamaan miestä pysymään lämpimänä yön yli. Vihreä liivi ja reikäiset maatyöläisen housut olivat kuitenkin kuivanneet yön aikana melkein kokonaan, mutta lämmin aamu aurinko noustessaan korkeimmilleen kuivaisi ne viimeiset märät kohdat niistä. Mies nousi hitaasti seisomaan venytellen raajojaan. Pilven hattaraakaan ei ollut taivaalla ja tuuli oli hyvin vaisu. Aamu oli mitä ihanin ja mies hengitti raikkaan kosteaa ilmaa hymy kasvoillaan. Oli kuitenkin aika palata töihin, mitä hän oli lähtenyt tekemään. Yöpyminen oli nyt ohitse.
Työ ei kuitenkaan ollut samanlainen, mitä iltasatujen sankareilla oli. Se ei myöskään ollut sellainen tehtävä, mistä jälkisukupolvet kertoisivat tarinoita. Tai saattaisi mies hyvinkin olla tarinoissa mukana, mutta sankari hän ei koskaan olisi. Työ ei ollut hädässä olevan neidon pelastamista, köyhien auttamista eikä muutenkaan kovin urhoollinen ja jalo. Se oli itsekkäistä syistä ja omaa napaansa ajatellen tehty työ, jonka hän oli itse suunnitellut tekevänsä pelkästään itsensä vuoksi. Vankkureiden rattaiden ja kavioiden kopsutusta alkoi kuulumaan edestä.
Vankkureiden kuljettaja sylkäisi ja kaivoi nenäänsä vankkureiden tullessa mutkaan. Tylsistynyt ilme kasvoillaan hän yritti keskittyä pitääkseen vankkurin tiellä kuunnellessaan sisällä olevan nuoren pariskunnan kinastelua. Nuori pariskunta kiisteli kovaan ääneen tulevaisuudesta ja mitä se pitäisi sisällään. Hienoisiin vaatteisiin pukeutunut nuori komea aatelismies halusi kauniista neidistä itselleen puolison mahdollistaakseen hänen isänsä ja neidin isän valtakunnan pysyvän rauhassa keskenään, ystävinä. Neiti puolestaan ei tahtonut mitenkään uskoa, että hänen isänsä olisi hyväksynyt naittaa hänet jollekin tuntemattomalle ja vastuuntunnottomalle miehelle, jossa ei ole lainkaan ainesta tulla tärkeäksi henkilöksi, miksi häntä on alettu kouluttamaan. Heidän kinastelunsa sai kuitenkin nopean lopun kun vankkurit pysähtyivät kuin seinään. Pariskunta kaatui penkeistä lattialle ja mies alkoi huutamaan vihaiseen ääneen sävyyn kuljettajalle. Kuljettajan huudettua isännänälleen pyynnön astua ulos vankkureista, aatelismies astui ulos ja näki vankkureiden edessä resuissa vaatteissa olevan miehen pidellen kolmipäähatustaan kiinni.
Kolmipäähattuinen mies käveli vankkureita kohti silitellen hevosten harjaa kädellään. Kuljettaja kysyi mieheltä kysymyksiä, miksi hän oli pysäyttänyt vankkurin ja pyysi häntä siirtymään sivuun, jotta he voisivat jatkaa matkaansa. Mies ei kuitenkaan vastannut hänelle lainkaan, ainakaan toivotulla tavalla. Mies kehui kuljettajaa hänen hyvistä hevosistaan. Ne olivat kauniita ja hyvin hoidettuja. Kelpo ratsuja kaikin tavoin, jotka kelpaisivat vaikka ihmisten aatelistolle ratsuksi sotaan. Kuljettaja ei oikein ymmärtänyt, mitä mies tarkoitti, kun hän mainitsi olevan halukas omistamaan joskus samankaltaisen hevosen. Nuori aatelismies astui sisätiloista ulos ja käveli kuljettajan luokse hyvin vihaisen näköisenä karjuen tälle samaan tapaan kuin kuka tahansa mies tottelemattomalle palvelialleen. Nähdessään kolmipäähattuisen miehen koskettelemassa kelpo hevosiaan, hän huusi hänellekin ja käski poistua hyvän sään aikana. Mies ei kuitenkaan välittänyt aatelismiehen karjumisista ja käskyistä vaan tyynesti käveli hänen luokseen. Aatelismies veti oman miekkansa esiin tupestaan nähdessään tuntemattoman miehen rikkoen hänen käskyään ja uhkaili pakottavansa miehen poistumaan väkisin, jos hän ei hyvällä suostuisi lähtemään pois. Kolmipäähattuinen mies ei kuitenkaan uhkailuistakaan välittänyt vaan naurahti hieman, joka sai aatelispojan hämilleen. Ihmetellessään, hän ei osannut odottaa, että mies hyppäisi ilmaan ja potkaisisi miekan terään niin lujaa, että se tippui hänen käsistään maahan. Nopeasti laskeuduttuaan maahan, kolmipäähattuinen mies tarttui aatelismiestä rinnuksista ja pyysi nätisti häntä käyttäytymään sivistyneesti, kuten hänen arvoinen henkilö tavallisesti käyttäisikin.
Aatelismies rimpuili, mutta ei onnistunut pääsemään irti miehen otteesta. Lopulta hän kuitenkin sai itsensä vapaaksi vähän turhankin helposti. Aivan kuin hänet olisi päästetty vapaaksi. Ennen kuin aatelismies kerkesi hyökkäämään päälle tai hakemaan tiputtaneen miekkansa, kolmipäähattuinen mies osoitti häntä tikarillaan. Hän myös varoitti aatelismiestä hänen tarkasta heittokädestään, jos tämä uskaltaisi ryhtyä hakemaan miekkaansa maasta. Hyväksyttyään tappion, aatelismies kysyi miehen aikeita ja nimeä. Häntä kiinnosti eritoten miehen nimi, sillä hän olisi halukas näkemään miehen uudestaan kostoaikeissa, jonka saatuaan hän määräisi miehen hirtettäväksi. Kolmipäähattuinen mies haluasi arvon herran rahat ja korut ja kertoi nimensä olevan helppo muistaa lyhyytensä vuoksi. Markus.
Aatelismies antoi Markukselle rahat muistuttamalla häntä, että he tapaisivat uudestaan. Eivät ehkä heti huomenna, mutta elävänä tästä valtakunnasta hän ei pääsisi pois ilman ihmettä. Markusta uhkailu ei huolestuttanut lainkaan, sillä hänen päästään oli ollut jo kauan aikaa luvattu hyvä palkkio. Laitettuaan rahat ja korut talteen hän suuntasi kohti hevosia. Katsoi niitä sivusta hetken aikaa ja vapautti yhden hihnoistaan. Kuljettaja katsoi Markusta, joka muistutti häntä aiemmista puheistaan, että hän oli halunnut omistaa tällaisen hevosen joskus. Ennen kuin Markus kerkesi istumaan hevosen selkään, aatelismies huusi hänelle lisää uhkailuja. Kääntyessään katsomaan häntä kohti, mies oli hakenut miekkansa ja pyysi rahojaan ja korujaan takaisin.
Vaikka aatelismies oli saanut varmaankin lapsena aseellisen koulutuksen, Markuksen otsa pysyi kuivana ja hymy kasvoilla. Häntä ei pelottanut miekkaa pitelevä nuorukainen, josta selvästi näkyi koston ja kivun tuottamisen halun. Ennen kuin aatelismies ehti tehdä mitään, Markus otti vyöltään tikarin ja heitti sen kohti miestä. Tarkasti heitetty tikari tunkeutui miehen miekkaa pitelevään käsivarteen kuin kuuma veitsi voihin. Aatelismies laski miekan maahan ja piteli kättäänsä purren huultansa. Hänen kunniaansa oli loukattu tälle päivälle jo aivan tarpeeksi, joten hän halusi antaa itsestään sen kuvan, että kipua hän kestäisi.
Aatelismies oli tarpeeksi viisas, että ei lähtisi Markusta haastamaan haavoittuneena. Markus tiesi sen kuten myös, että kuljettaja ei uskaltaisi haastaa häntä. Hän olisi tehnyt sen jo aikaa sitten, jos hänellä olisi ollut uskallusta ja taitoa haastaa mies, joka uhmaa hänen isäntäänsä. Markus kiitti herroja yhteistyöstä ja nousi hevosen selkään. Ennen kuin hän kerkesi ratsastaa pois, naisen pää tuli esiin ikkunasta ja alkoi utelemaan, mitä täällä tapahtuu. Nähdessään aatelismiehen vuotavan verta ja tuntemattoman miehen erään vankkureista otetun hevosen päällä, hän kysyi pelokkaalla äänen sävyllä, ovatko he vaarassa. Markus kuitenkin kohteliaasti kertoi, että pieni välikohtaus oli harmillinen tapaus, mutta nyt he voisivat jatkaa matkaa, minne ikinä olivatkaan menossa. Aatelismies käveli vankkurin sisätiloja kohti. Neito puolestaan ehti udella Markukselta ennen tämän pois lähtöä tämän määränpäästä. Olisiko hän etsimässä uusia seikkailuja tai ryöstettäviä? Tai kenties perhettä, jonka hän elättäisi juuri ansaitsemillaan rahoillaan? Markus oli hiljaa aluksi, mutta vastasi sitten neidolle, että hän aikoisi ratsastaa kohti toista tähteä oikealla ja suoraan aamunkoittoon.
Alku
Jos jotain muistan nuoruudestani, se on ehdottomasti isoisäni tarinat ennen nukkumaanmenoa. Kaikki ne tarinat nuorista miehistä, jotka olivat lähteneet maailmalle, seuranaan vain uskollinen lemmikkinsä, tietämättä, mitä polun toisella puolella olisi vastassa. Olin aina kiinnostus hahmoista ja heidän ongelmistaan, jotka saivat yllättävän ratkaisun aina lopussa. Joskus jopa vasta toisessa tarinassa, joka sai pienen pojan mielen huomion koko yön ajaksi. Oli se kuitenkin miten tahansa, aina aamulla herättyäni onnellisena nuorena pojankloppina päätin, että tänään minäkin kokisin samanlaisia seikkailuja ja jälkisukupolvet kertoisivat teoistani yhtä jännittäviä tarinoita, mitä oma isoisäni oli minulle kertonut.
Plip. Plop. Alkoi sataa. Mies nousi nurmikon tuntumasta seisomaan ja juoksi lähimmän näkemänsä puun alle suojaan sateelta, joka voimistui kovaksi kuurosateeksi. Mies pyyhkäisi kastuneita hiuksiaan kädellään ja istuutui nuoren, mutta ikäisekseen korkean ja kauniin tammen alle. Mies otti housun taskustaan esiin huuliharpun ja sävelet täyttivät kostean yöilman.
Ammu aurinko nousi lämmittämään märkää maata, joka oli yön aikana kastunut. Säteiden tunkeutuessa tammen oksien ja lehtien välistä miehen kasvoille, hän heräsi aivastellen. Yö oli ollut viileä ja kosteat vaatteet eivät olleet auttamaan miestä pysymään lämpimänä yön yli. Vihreä liivi ja reikäiset maatyöläisen housut olivat kuitenkin kuivanneet yön aikana melkein kokonaan, mutta lämmin aamu aurinko noustessaan korkeimmilleen kuivaisi ne viimeiset märät kohdat niistä. Mies nousi hitaasti seisomaan venytellen raajojaan. Pilven hattaraakaan ei ollut taivaalla ja tuuli oli hyvin vaisu. Aamu oli mitä ihanin ja mies hengitti raikkaan kosteaa ilmaa hymy kasvoillaan. Oli kuitenkin aika palata töihin, mitä hän oli lähtenyt tekemään. Yöpyminen oli nyt ohitse.
Työ ei kuitenkaan ollut samanlainen, mitä iltasatujen sankareilla oli. Se ei myöskään ollut sellainen tehtävä, mistä jälkisukupolvet kertoisivat tarinoita. Tai saattaisi mies hyvinkin olla tarinoissa mukana, mutta sankari hän ei koskaan olisi. Työ ei ollut hädässä olevan neidon pelastamista, köyhien auttamista eikä muutenkaan kovin urhoollinen ja jalo. Se oli itsekkäistä syistä ja omaa napaansa ajatellen tehty työ, jonka hän oli itse suunnitellut tekevänsä pelkästään itsensä vuoksi. Vankkureiden rattaiden ja kavioiden kopsutusta alkoi kuulumaan edestä.
Vankkureiden kuljettaja sylkäisi ja kaivoi nenäänsä vankkureiden tullessa mutkaan. Tylsistynyt ilme kasvoillaan hän yritti keskittyä pitääkseen vankkurin tiellä kuunnellessaan sisällä olevan nuoren pariskunnan kinastelua. Nuori pariskunta kiisteli kovaan ääneen tulevaisuudesta ja mitä se pitäisi sisällään. Hienoisiin vaatteisiin pukeutunut nuori komea aatelismies halusi kauniista neidistä itselleen puolison mahdollistaakseen hänen isänsä ja neidin isän valtakunnan pysyvän rauhassa keskenään, ystävinä. Neiti puolestaan ei tahtonut mitenkään uskoa, että hänen isänsä olisi hyväksynyt naittaa hänet jollekin tuntemattomalle ja vastuuntunnottomalle miehelle, jossa ei ole lainkaan ainesta tulla tärkeäksi henkilöksi, miksi häntä on alettu kouluttamaan. Heidän kinastelunsa sai kuitenkin nopean lopun kun vankkurit pysähtyivät kuin seinään. Pariskunta kaatui penkeistä lattialle ja mies alkoi huutamaan vihaiseen ääneen sävyyn kuljettajalle. Kuljettajan huudettua isännänälleen pyynnön astua ulos vankkureista, aatelismies astui ulos ja näki vankkureiden edessä resuissa vaatteissa olevan miehen pidellen kolmipäähatustaan kiinni.
Kolmipäähattuinen mies käveli vankkureita kohti silitellen hevosten harjaa kädellään. Kuljettaja kysyi mieheltä kysymyksiä, miksi hän oli pysäyttänyt vankkurin ja pyysi häntä siirtymään sivuun, jotta he voisivat jatkaa matkaansa. Mies ei kuitenkaan vastannut hänelle lainkaan, ainakaan toivotulla tavalla. Mies kehui kuljettajaa hänen hyvistä hevosistaan. Ne olivat kauniita ja hyvin hoidettuja. Kelpo ratsuja kaikin tavoin, jotka kelpaisivat vaikka ihmisten aatelistolle ratsuksi sotaan. Kuljettaja ei oikein ymmärtänyt, mitä mies tarkoitti, kun hän mainitsi olevan halukas omistamaan joskus samankaltaisen hevosen. Nuori aatelismies astui sisätiloista ulos ja käveli kuljettajan luokse hyvin vihaisen näköisenä karjuen tälle samaan tapaan kuin kuka tahansa mies tottelemattomalle palvelialleen. Nähdessään kolmipäähattuisen miehen koskettelemassa kelpo hevosiaan, hän huusi hänellekin ja käski poistua hyvän sään aikana. Mies ei kuitenkaan välittänyt aatelismiehen karjumisista ja käskyistä vaan tyynesti käveli hänen luokseen. Aatelismies veti oman miekkansa esiin tupestaan nähdessään tuntemattoman miehen rikkoen hänen käskyään ja uhkaili pakottavansa miehen poistumaan väkisin, jos hän ei hyvällä suostuisi lähtemään pois. Kolmipäähattuinen mies ei kuitenkaan uhkailuistakaan välittänyt vaan naurahti hieman, joka sai aatelispojan hämilleen. Ihmetellessään, hän ei osannut odottaa, että mies hyppäisi ilmaan ja potkaisisi miekan terään niin lujaa, että se tippui hänen käsistään maahan. Nopeasti laskeuduttuaan maahan, kolmipäähattuinen mies tarttui aatelismiestä rinnuksista ja pyysi nätisti häntä käyttäytymään sivistyneesti, kuten hänen arvoinen henkilö tavallisesti käyttäisikin.
Aatelismies rimpuili, mutta ei onnistunut pääsemään irti miehen otteesta. Lopulta hän kuitenkin sai itsensä vapaaksi vähän turhankin helposti. Aivan kuin hänet olisi päästetty vapaaksi. Ennen kuin aatelismies kerkesi hyökkäämään päälle tai hakemaan tiputtaneen miekkansa, kolmipäähattuinen mies osoitti häntä tikarillaan. Hän myös varoitti aatelismiestä hänen tarkasta heittokädestään, jos tämä uskaltaisi ryhtyä hakemaan miekkaansa maasta. Hyväksyttyään tappion, aatelismies kysyi miehen aikeita ja nimeä. Häntä kiinnosti eritoten miehen nimi, sillä hän olisi halukas näkemään miehen uudestaan kostoaikeissa, jonka saatuaan hän määräisi miehen hirtettäväksi. Kolmipäähattuinen mies haluasi arvon herran rahat ja korut ja kertoi nimensä olevan helppo muistaa lyhyytensä vuoksi. Markus.
Aatelismies antoi Markukselle rahat muistuttamalla häntä, että he tapaisivat uudestaan. Eivät ehkä heti huomenna, mutta elävänä tästä valtakunnasta hän ei pääsisi pois ilman ihmettä. Markusta uhkailu ei huolestuttanut lainkaan, sillä hänen päästään oli ollut jo kauan aikaa luvattu hyvä palkkio. Laitettuaan rahat ja korut talteen hän suuntasi kohti hevosia. Katsoi niitä sivusta hetken aikaa ja vapautti yhden hihnoistaan. Kuljettaja katsoi Markusta, joka muistutti häntä aiemmista puheistaan, että hän oli halunnut omistaa tällaisen hevosen joskus. Ennen kuin Markus kerkesi istumaan hevosen selkään, aatelismies huusi hänelle lisää uhkailuja. Kääntyessään katsomaan häntä kohti, mies oli hakenut miekkansa ja pyysi rahojaan ja korujaan takaisin.
Vaikka aatelismies oli saanut varmaankin lapsena aseellisen koulutuksen, Markuksen otsa pysyi kuivana ja hymy kasvoilla. Häntä ei pelottanut miekkaa pitelevä nuorukainen, josta selvästi näkyi koston ja kivun tuottamisen halun. Ennen kuin aatelismies ehti tehdä mitään, Markus otti vyöltään tikarin ja heitti sen kohti miestä. Tarkasti heitetty tikari tunkeutui miehen miekkaa pitelevään käsivarteen kuin kuuma veitsi voihin. Aatelismies laski miekan maahan ja piteli kättäänsä purren huultansa. Hänen kunniaansa oli loukattu tälle päivälle jo aivan tarpeeksi, joten hän halusi antaa itsestään sen kuvan, että kipua hän kestäisi.
Aatelismies oli tarpeeksi viisas, että ei lähtisi Markusta haastamaan haavoittuneena. Markus tiesi sen kuten myös, että kuljettaja ei uskaltaisi haastaa häntä. Hän olisi tehnyt sen jo aikaa sitten, jos hänellä olisi ollut uskallusta ja taitoa haastaa mies, joka uhmaa hänen isäntäänsä. Markus kiitti herroja yhteistyöstä ja nousi hevosen selkään. Ennen kuin hän kerkesi ratsastaa pois, naisen pää tuli esiin ikkunasta ja alkoi utelemaan, mitä täällä tapahtuu. Nähdessään aatelismiehen vuotavan verta ja tuntemattoman miehen erään vankkureista otetun hevosen päällä, hän kysyi pelokkaalla äänen sävyllä, ovatko he vaarassa. Markus kuitenkin kohteliaasti kertoi, että pieni välikohtaus oli harmillinen tapaus, mutta nyt he voisivat jatkaa matkaa, minne ikinä olivatkaan menossa. Aatelismies käveli vankkurin sisätiloja kohti. Neito puolestaan ehti udella Markukselta ennen tämän pois lähtöä tämän määränpäästä. Olisiko hän etsimässä uusia seikkailuja tai ryöstettäviä? Tai kenties perhettä, jonka hän elättäisi juuri ansaitsemillaan rahoillaan? Markus oli hiljaa aluksi, mutta vastasi sitten neidolle, että hän aikoisi ratsastaa kohti toista tähteä oikealla ja suoraan aamunkoittoon.