Valo Pimeydessä
Lähetetty: Ti 22.04.2003 19:01
Oli hiljaista ja pimeää. Raunioituneen kaupungin talojen seiniä valaisi vain heikko soihdun kajo kymmenpäisen mies joukon kävellessä autioituneita katuja pitkin. He kulkivat mahdollisimman hiljaa, mutta vaikeakulkuisen maasto teki tästä lähes mahdotonta, ja muutaman hetken välein kuului aina äänekkäitä kirouksia jonkun kaatuessa naamalleen yrittäessään harpata kaatuneen seinänparrun yli tai jonkun astuessa viime päivien rankkasateiden muodostamaan lätäkköön, kastellen itsensä likomäräksi. Soturit olivat hampaisiin asti aseistettuja, ja läheltä heidät tunnisti Reiklandin miehiksi. He olivat hyvin sekalaisesti varustettuja, joku kantoi miekkaa, joku nuijaa tai kirvestä. Muutamalla miehistä oli kädessään soihdut, sillä ilman niitä öisessä kaupungissa kulkeminen olisi mahdotonta. Mutta soihduissa oli varjopuolikin. Ne tekivät heistä käveleviä maalitauluja muille yössä liikkuville joukoille.
”Dameros, oletko varma, että tämä on välttämätöntä? Miehet ovat pelosta kankeita, jopa veteraanisoturit. Tiedät, millaisia olentoja tämän kirotun kaupungin yössä vaeltaa!” Yksi soihtua kantavista miehistä sanoi joukkoa johtavalle vanhemmalle, parrakkaalle miehelle, joka puristi tiukasti toisessa kädessään suurta sotavasaraa. ”Reignhold, sinä taas tiedät hyvin miksi teemme tämän. Vinkki maksoi meille omaisuuden, mutta jos täältä tosiaan löytyy se mitä etsimme, riskin ottaminen kannattaa. Saamme menettämämme rahat takaisin satakertaisesti!” Dameros sanoi takaisin Reignholdille, joukon ensimmäiselle miekkamiehelle, ja uskotulle ystävälleen. ”Mutta…” Reignhold aloitti, mutta tajusi sitten ettei saisi johtajansa päätä käännettyä. Hän kirosi itsekseen Dameroksen ahneutta. Heti kun hän oli saanut tietolähteeltään vinkin paikasta, josta löytyisi suuri määrä wyrd-kiveä, hän oli lähtenyt suinpäin kirotun kaupungin kaduille, malttamatta odottaa aamuun vaikka he kuinka olivat estelleet. Pieni seurue oli taistellut vuosia yhdessä, ja vaikka kokoonpano oli muuttunut paljonkin sinä aikana, he olivat silti kaikki tovereita eivätkä voineet pelostaan huolimatta päästää johtajaansa lähtemään yksin kaupungin kaduille.
Dameros otti takkinsa taskusta pienen käärön ja tutkaili sitä hetken. ”Olemme perillä. Tietojeni mukaan wyrd-kiven pitäisi löytyä tuon talon sisältä. Te kolme lähdette mukaani. loput, odottakaa tässä.” Hän sanoi ja viittoi muutamaa lähintä miekkamiestä seuraamaan häntä sisään ränsistyneeseen majataloon. Majatalo oli ränsistynyt, ja sen pohjoinen seinä oli kaatunut kokonaisuudessaan maahan. Sisällä oli ummehtunutta, ja ilmassa leijaili kuoleman löyhkä. ”Tutkikaa te kaksi vierashuoneet! Angelo, seuraa sinä minua kellariin!” Dameros määräsi. Kellarissa oli vielä pimeämpää kuin kaduilla, ja huoneen joka kulmaa peittivät hämähäkinseitit ja seinät olivat täynnä vesivaurioita rankkasateiden jäljiltä. Huoneessa oli muutenkin kostea ilmapiiri, ja lattia oli paksun tomun peitossa. Dameros olisi antanut lähes mitä vain, jos hänellä olisi ollut soihtu. ”Dameros, taisin löytää jotain.” Hänen mukanaan tullut mies sanoi, ja perääntyi hieman kulmasta. Dameros käveli kulmaa kohti, ja lähestyessään hän huomasi, että kulmassa oli ihmisen ruumis. Se kuului nuorelle poijalle, joka oli ollut vain korkeintaan kaksikymmenkesäinen. Hänellä oli rinnassaan suuri pistohaava, ja hän oli ilmeisesti raahautunut tänne piiloon hyökkääjiään, ja kuollut sitten verenhukkaan. Äkkiä, Dameroksen ajatukset kiinnittyivät toiseen yksityiskohtaan. Poika puristi kaksinkäsin jotain, joka näytti kiveltä. Eikä vain miltä tahansa kiveltä. Se oli yksi suurimmista wyrd-kivi kimpaleista joita hän oli nähnyt. Ironisesti, ensimmäinen sana joka hänelle tuli mieleen oli ”Kuolemisen arvoinen.” kun hän tarttui pojan kuolonkankeisiin käsiin ja repi wyrd-kiven itselleen. ”Eikö olekin sääli kun joku nuori ja lupaava aarteen metsästäjä kuolee, Angelo?” Hän kysyi toveriltaan, jonka oletti olevan takanaan, mutta hän ei saanut vastausta. ”Angelo?” Hän kysyi, kääntyen samalla ympäri. Hänen silmänsä laajenivat järkeytyksestä. Siinä, missä Angelo oli seissyt, oli maassa tuoreita verijälkiä.
Reignhold ihmetteli, mikä Damerosta oikein viivytti. Sotilaat alkoivat jo hermostua, eikä yön pimeydestä kuuluvat narahtelevat äänet ja ulvova tuuli rohkaisseet heitä tippaakaan. Äkkiä, Reignhold tunsi viiltävää kipua vasemmassa kädessään. Hän pudotti soihdun maahan ja tarrasi käsivarrestaan kiinni. Hän joutui kauhukseen huomaamaan, että jokin heittoase oli viiltänyt hänen käsivartensa lähes koko pituudeltaan auki, ja veri valui vuolaana hänen haavan ympärille puristettujen sormiensa lomasta. Soihtu sammui liioitellun äänekkäästi sihahtaen. Ennen kuin Reignhold ehti huutaa, kaksi heittoveistä lensivät pimeyden halki suoraan toista soihtua kannattelevaa miestä rintakehään ja olkapäähän, ja hän kaatui maahan, pudottaen soihtunsa. Äkkiä tuntui siltä, kun pimeys olisi hiipinyt heidän päälleen, soihtujen valon viimeisenkin pisaran sammuessa. Karaistuneet soturitkin olivat peloissaan, mutta vetivät silti miekkansa ja asettautuivat puolustus asemiin. He kaikki tiesivät, mitä tuleman piti. Tappamista varjoista, hiljaisuutta ja salamurhia. Se oli Eshin klaanin tapa.
Kommentteja, kiitos ...
”Dameros, oletko varma, että tämä on välttämätöntä? Miehet ovat pelosta kankeita, jopa veteraanisoturit. Tiedät, millaisia olentoja tämän kirotun kaupungin yössä vaeltaa!” Yksi soihtua kantavista miehistä sanoi joukkoa johtavalle vanhemmalle, parrakkaalle miehelle, joka puristi tiukasti toisessa kädessään suurta sotavasaraa. ”Reignhold, sinä taas tiedät hyvin miksi teemme tämän. Vinkki maksoi meille omaisuuden, mutta jos täältä tosiaan löytyy se mitä etsimme, riskin ottaminen kannattaa. Saamme menettämämme rahat takaisin satakertaisesti!” Dameros sanoi takaisin Reignholdille, joukon ensimmäiselle miekkamiehelle, ja uskotulle ystävälleen. ”Mutta…” Reignhold aloitti, mutta tajusi sitten ettei saisi johtajansa päätä käännettyä. Hän kirosi itsekseen Dameroksen ahneutta. Heti kun hän oli saanut tietolähteeltään vinkin paikasta, josta löytyisi suuri määrä wyrd-kiveä, hän oli lähtenyt suinpäin kirotun kaupungin kaduille, malttamatta odottaa aamuun vaikka he kuinka olivat estelleet. Pieni seurue oli taistellut vuosia yhdessä, ja vaikka kokoonpano oli muuttunut paljonkin sinä aikana, he olivat silti kaikki tovereita eivätkä voineet pelostaan huolimatta päästää johtajaansa lähtemään yksin kaupungin kaduille.
Dameros otti takkinsa taskusta pienen käärön ja tutkaili sitä hetken. ”Olemme perillä. Tietojeni mukaan wyrd-kiven pitäisi löytyä tuon talon sisältä. Te kolme lähdette mukaani. loput, odottakaa tässä.” Hän sanoi ja viittoi muutamaa lähintä miekkamiestä seuraamaan häntä sisään ränsistyneeseen majataloon. Majatalo oli ränsistynyt, ja sen pohjoinen seinä oli kaatunut kokonaisuudessaan maahan. Sisällä oli ummehtunutta, ja ilmassa leijaili kuoleman löyhkä. ”Tutkikaa te kaksi vierashuoneet! Angelo, seuraa sinä minua kellariin!” Dameros määräsi. Kellarissa oli vielä pimeämpää kuin kaduilla, ja huoneen joka kulmaa peittivät hämähäkinseitit ja seinät olivat täynnä vesivaurioita rankkasateiden jäljiltä. Huoneessa oli muutenkin kostea ilmapiiri, ja lattia oli paksun tomun peitossa. Dameros olisi antanut lähes mitä vain, jos hänellä olisi ollut soihtu. ”Dameros, taisin löytää jotain.” Hänen mukanaan tullut mies sanoi, ja perääntyi hieman kulmasta. Dameros käveli kulmaa kohti, ja lähestyessään hän huomasi, että kulmassa oli ihmisen ruumis. Se kuului nuorelle poijalle, joka oli ollut vain korkeintaan kaksikymmenkesäinen. Hänellä oli rinnassaan suuri pistohaava, ja hän oli ilmeisesti raahautunut tänne piiloon hyökkääjiään, ja kuollut sitten verenhukkaan. Äkkiä, Dameroksen ajatukset kiinnittyivät toiseen yksityiskohtaan. Poika puristi kaksinkäsin jotain, joka näytti kiveltä. Eikä vain miltä tahansa kiveltä. Se oli yksi suurimmista wyrd-kivi kimpaleista joita hän oli nähnyt. Ironisesti, ensimmäinen sana joka hänelle tuli mieleen oli ”Kuolemisen arvoinen.” kun hän tarttui pojan kuolonkankeisiin käsiin ja repi wyrd-kiven itselleen. ”Eikö olekin sääli kun joku nuori ja lupaava aarteen metsästäjä kuolee, Angelo?” Hän kysyi toveriltaan, jonka oletti olevan takanaan, mutta hän ei saanut vastausta. ”Angelo?” Hän kysyi, kääntyen samalla ympäri. Hänen silmänsä laajenivat järkeytyksestä. Siinä, missä Angelo oli seissyt, oli maassa tuoreita verijälkiä.
Reignhold ihmetteli, mikä Damerosta oikein viivytti. Sotilaat alkoivat jo hermostua, eikä yön pimeydestä kuuluvat narahtelevat äänet ja ulvova tuuli rohkaisseet heitä tippaakaan. Äkkiä, Reignhold tunsi viiltävää kipua vasemmassa kädessään. Hän pudotti soihdun maahan ja tarrasi käsivarrestaan kiinni. Hän joutui kauhukseen huomaamaan, että jokin heittoase oli viiltänyt hänen käsivartensa lähes koko pituudeltaan auki, ja veri valui vuolaana hänen haavan ympärille puristettujen sormiensa lomasta. Soihtu sammui liioitellun äänekkäästi sihahtaen. Ennen kuin Reignhold ehti huutaa, kaksi heittoveistä lensivät pimeyden halki suoraan toista soihtua kannattelevaa miestä rintakehään ja olkapäähän, ja hän kaatui maahan, pudottaen soihtunsa. Äkkiä tuntui siltä, kun pimeys olisi hiipinyt heidän päälleen, soihtujen valon viimeisenkin pisaran sammuessa. Karaistuneet soturitkin olivat peloissaan, mutta vetivät silti miekkansa ja asettautuivat puolustus asemiin. He kaikki tiesivät, mitä tuleman piti. Tappamista varjoista, hiljaisuutta ja salamurhia. Se oli Eshin klaanin tapa.
Kommentteja, kiitos ...
... Yritin nyt kirjoittaa vähän lyhyemmän kuin mun useimmat 10 sivua pitkät stoorit 
...