Seuraava kerta. Carl Gustav I
Lähetetty: Ma 05.05.2003 11:49
Carl Gustavin tarina, osa I :
Seuraava kerta
”Sen pitäisi olla täällä jossakin.” Vaikka sanat tulivat tuskin kuiskauksena, Carl Gustavista kuulosti siltä kuin ne olisivat kaikuneet halki koko rauniokaupungin herättäen jokaisen sen varjoissa piilevän hirviön. Kapteeni Carl Gustav oli tumma, voimakaspiirteinen altdorfilainen, jolla oli surumieliset silmät ja syvään uurretut kasvot. Hän oli keskimittainen ja harteikas, ja hän oli pukeutunut kevyeen silmukkapanssariin ja pyöreään kypärään. Vyöllään hänellä oli laadukas Keisarikunnan lyömämiekka ja pitkä tikari.
Kapteeni oli tuonut palkkasoturijoukkionsa Mordheimin kirottuihin raunioihin jo kaksi viikkoa sitten, mutta hän ei vieläkään tuntenut oloaan turvalliseksi kaupungin muurien sisällä. Hän tiesi sen olevan vain viisasta. Ne, jotka eivät pelänneet Kirottujen kaupunkia, eivät palanneet sieltä.
Carl Gustav veti aarrekartan vyöltään. Hän oli saanut sen kuolevalta mieheltä palkkioksi siitä, että oli vienyt tämän nuoren sisaren turvallisesti kotiin sen jälkeen, kun hiisilauma oli hyökännyt heidän karavaaninsa kimppuun. Vaikka Carl Gustav olisi voinut vain ottaa kartan ja jättää tytön oman onnensa nojaan, hän oli pohjimmiltaan kunnian mies, ja kunnian miehenä hän oli pitänyt lupauksensa. Jos kartta oli lainkaan luotettava, se johdattaisi hänet rikkaan aarrekätkön luo.
Mordheim oli tuhoutunut lähes viisi vuosisataa sitten, kun liekehtivä komeetta oli iskenyt siihen taivaalta. Aluksi sitä oli pidetty Sigmarin vihana, mutta komeetan jäännöksistä oli paljastunut uskomattoman arvokkaita kiteitä, jotka olivat vetäneet puoleensa onnenonkijoita joka puolelta Keisarikuntaa. Vaikka kaupunki olikin vuosien saatossa kaluttu lähes tyhjäksi kiteistä, oli sen raunioihin jäänyt paljon muuta arvokasta – ja vaarallista.
”Tuo lyhty, Hans!” kapteeni kehotti toveriaan. Hans oli pitkä mies, jolla oli ruskeat hiukset ja tummat, älykkäät silmät. Hän oli Carl Gustavin luotetuin mies, ja hänen tehtävänsä oli pitää huolta joukkion kallisarvoisesta valonlähteestä Kirottujen kaupungin ikuisessa yössä. Jokainen rauniotalo saattoi piilottaa tuhat vihollista, jokainen varjo näytti uhkaavalta aaveelta. Katu oli autio ja hiljainen; edes Carl Gustavin miehet eivät pitäneet meteliä. Kapteeni oli kiitollinen siitä, että he olivat tarpeeksi viisaita.
Pitkä mies kohotti lyhtyä ja molemmat miehet kumartuivat hauraan pergamentinpalan ylle. ”Olemme tässä, herra kapteeni,” Hans sanoi osoittaen kohtaa sormellaan kartasta, ”ja aarteen pitäisi o–” Miehen puhe katkesi, kun varjoista syöksyi valtava, harmaa hahmo. Tuhoon tuomitun miehen huulilta purkautui tukahtunut korahdus, kun koiranhahmoisen pedon verta janoavat leuat lukkiutuivat hänen kurkkunsa ympärille ja mies ja hirviö kaatuivat molemmat verenpunaiseen tomuun. Carl Gustav näki olennon pahuutta hehkuvat punaiset silmät ja tunnisti sen turmansudeksi; ja hän näki Hansin lasittuvien silmien tuijottavan mustaa taivasta kohti ja tiesi tämän olevan kuollut.
Hetken aikaa Carl seisoi jähmettyneenä. Kauhunsa harson läpi hän näki useiden tummien hahmojen tulevan esiin raunioiden kätköistä kaikkialla ympärillään. ”Paetkaa!” hän kuuli jonkun huutavan. Huuto palautti hänet takaisin järkiinsä. Hän oli sentään saanut oppinsa Altdorfin sotilasakatemiassa, eikä niihin oppeihin kuulunut silmitön pako. Hän veti lyömämiekkansa esiin ja karjaisi: ”Kukaan ei pakene! Taistelumuodostelmaan! Hyö–” Ennen kuin hän ehti lopettaa komentoaan, hän tunsi lujan iskun takaraivossaan. Hän putosi kävelevän ruumiin antaman iskun silkasta voimasta polvilleen. Tuomion kellot kumisivat hänen päässään ja tuhannet kipinät tanssivat hänen silmissään. Hän nosti vaistomaisesti miekkansa torjumaan seuraavan iskun. Yhä sokaistuneena hän kuuli toisenkin zombin löntystelevän häntä kohti ja tiesi olevansa tuhon oma.
Hän kuuli sairaalloisen narskahduksen ja yksi epäkuollut kaatui päättömänä maahan hänen eteensä. Joku auttoi hänet jaloilleen. Se oli Konrad, vanhahko mies, jonka hiilenmustissa hiuksissa ja parrassa oli jo harmaita juovia. Konrad oli hilparillaan irrottanut pään yhdeltä epäpyhältä hirmulta, ja nyt miehen voimakkaat huitaisut pitivät turmansutta loitolla.
Carl Gustav räpytteli loput kipinät pois silmistään. Ensin hänen kypäränsä oli pelastanut hänen henkensä, ja Konrad pian sen jälkeen. Hänellä ei tosin ollut aikaa kiittää kumpaakaan, kun hän pyörähti ympäri torjumaan taas yhden villin huitaisun. Hän jatkoi pyörähdysliikettään kantapäänsä varassa ja iski miekkansa zombin kylkeen. Järjetön olento ei edes huomannut iskua vaan jatkoi huitomistaan. Kapteeni kyyristyi väistääkseen kömpelön hyökkäyksen ja pisti miekallaan ylöspäin olennon leuan alta aina sen hyvin käyttökelvottomiin aivoihin saakka. Elävää kuollutta koossa pitävä taika raukesi, ja hirviö luhistui kapteenin jalkoihin.
Carlilla oli nyt tilaisuus vilkaista ympärilleen. Hänen miehensä taistelivat nyt: kaksi varsijousimiestä ampuivat vasaman toisensa jälkeen lähestyviin zombeihin, ja kolme miekkamiestä pitivät huolen niistä, jotka pääsivät liian lähelle. Mutta kuolleet eivät tunteneet tuskaa, eikä vasamista ollut paljonkaan hyötyä vihollista vastaan. Miekkamiehet pärjäsivät paremmin: he torjuivat helposti zombien kömpelöt hyökkäykset ja vastasivat kiiltävällä Keisarikunnan teräksellään.
Yhtäkkiä yksi miekkamiehistä karjaisi ja hänen selkänsä taipui taaksepäin kuin hän olisi ollut kuolemantuskissaan. Näytti siltä kuin hänen selkärankansa katkeaisi millä hetkellä hyvänsä. Sen sijaan hänen kasvonsa kuihtuivat, silmät pullistuivat ja miekka putosi hänen käsistään. Mies oli kuollut ja hän alkoi mädäntyä jo ennen kuin hänen ruumiinsa osui maahan.
”Mustaa magiaa!” joku huusi, ja paniikki levisi jäljellä oleviin miehiin. Silmäkulmastaan Carl näki tumman, kaapuun pukeutuneen hahmon piileskelevän läheisissä raunioissa. ”Velho!” hän huusi. Hän tiesi, että hänen oli saatava miehensä pysymään paikoillaan. Jos he pakenisivat ja hajaantuisivat, yksikään ei pääsisi elävänä pois. Hän komensi miehensä ampumaan vaarallista vihollista.
Paha kuolleistamanaaja yritti kyykistyä kivien taakse kuullessaan komennon, mutta reiklandilaiset tarkka-ampujat olivat Vanhan Maailman parhaita ampujia, ja loitsija päätyi kivien taakse toisin kuin oli suunnitellut, kaksi teräksistä vasamaa rinnassaan. Palkkasoturit hurrasivat.
Carl Gustav ei ehtinyt huokaistakaan, kun hän näki Konradin syöksyvän ohitseen. Ensin kapteeni hämmästeli sitä, kuinka mies saattoi liikkua niin nopeasti, mutta sitten hän havaitsi, että Konradin jalat eivät koskettaneet maata! Joku – jokin – oli heittänyt kookkaan miehen useiden metrien päähän. Konrad putosi raskaasti kiviröykkiöön ja jäi makaamaan hyvin hiljaa paikalleen.
Carl kääntyi kohtaamaan kauhun, joka oli kuin suoraan hänen pahimmista painajaisistaan. Tumma, viittaan verhoutunut hahmo oli yli kaksi metriä pitkä ja leveäharteinen, ja sen silmissä paloi epäpyhä tuli. Ikään kuin se ei olisi ollut tarpeeksi, miehen – jos se oli mies – korkean kauluksen kehystämillä kasvoilla oli julma hymy, hymy, joka paljasti hänen pitkät, valkeina kiiltävät kulmahampaansa.
Kauhusta karjahtaen kapteeni heilautti miekkaansa painajaista kohti. Hän oli kuullut hirmuisia tarinoita vampyyreista, mutta tämä oli jotakin, jota hän ei voinut alkuunkaan käsittää. Vampyyri pyyhkäisi Carlin miekan sivuun paljaalla kädellään ja otti tyynesti vastaan kapteenin vasemman käden tikarin piston kylkeensä. Hirviö ei värähtänytkään; hieno teräksinen ase oli hädin tuskin naarmuttanut sitä. Carl ihmetteli, kuinka helvetissä vihollinen saattoi olla niin kova, ja se lähes maksoi hänelle hänen henkensä, kun vampyyri sivalsi häntä kynsillään salaman nopeudella. Refleksinomaisesti Carl astui taaksepäin ja torjui miekallaan. Hän tunsi käsivartensa menevän tunnottomaksi iskun voimasta. Hän tanssahteli taaksepäin yrittäen pitää miekkansa puolustusasennossa, mutta vampyyri astui nopeasti lähemmäs ja huitaisi aseen syrjään. Carl tunsi jalkojensa kohoavan irti maasta, kun hirviö tarttui häntä kurkusta uskomattomalla voimalla ja nosti hänet ilmaan.
Kapteeni pisti tikarinsa kaikin voimin vampyyrin vatsaan. Hirviö nauroi hänelle, nauroi hänen mitättömille aseilleen. Täytyy hankkia vihkivettä ennen kuin tulen tänne seuraavan kerran, kapteeni tuumi. Kun vampyyri sitten sinkosi hänet ilman halki, hän ymmärsi, kuinka typerä olikaan. Seuraavaa kertaa ei tulisi.
Hän rysähti raunioituneeseen kapakkaan särkien tammipuisen pöydän pudotessaan. Ilma karkasi hänen keuhkoistaan, ja hän oli pyörtymäisillään. Tuskan samentamin silmin hän näki vampyyrin siluetin oviaukossa. Sitten olento syöksyi jälleen hänen kimppuunsa.
Aseeton Carl Gustav hapuili kädellään ympärilleen löytääkseen jotakin – mitä tahansa, mitä voisi käyttää aseena tuota epäkuollutta kauhistusta vastaan. Hän tarttui pitkään, terävään puunsäleeseen, joka oli irronnut pöydästä hänen dramaattisen sisääntulonsa hajottaessa sen. Epätoivon vimmalla hän syöksi puunpalan lähestyvää vampyyria päin. Taistelijoiden yhteentörmäys tyhjensi jälleen Carlin keuhkot ja hän ruhjoutui rauniotalon kiviseinää vasten. Hänen oma verensä sokaisi hänet, mutta hän kuuli vampyyrin huutavan. Se oli tuskanhuuto.
Suurin ponnistuksin hän pyyhki veren silmistään ja näki puunsäleen lävistäneen vampyyrin sydämen. Yhä jaloillaan seisova hirviö yritti tarttua säleeseen ja kiskoa sen pois, mutta sen otteessa ei ollut enää voimaa. Sitten vampyyri hajosi tomupilveksi, joka haihtui hitaasti olemattomiin epäkuolleen kammotuksen viimeisen, kauhistuttavan kuolonhuudon myötä.
Carl Gustavilta kesti hetken ennen kuin hän tajusi olevansa elossa. Hänen koko ruumiinsa vastusti, mutta hän pakotti itsensä jalkeille. Ulkona taistelun äänet olivat lakanneet, mutta Carl ei tiennyt, kumpi puoli oli voittanut. Hän poimi aseensa ja katseli varovaisesti ympärilleen. Yksi hänen miekkamiehistään oli yhä jaloillaan, mutta hänen toinen kätensä roikkui velttona hänen kylkeään vasten. Yksi varsijousimiehistä yritti turhaan tyrehdyttää verenvuotoa toverinsa silpoutuneesta jalasta. Heidän vierellään makasi jättimäinen turmansusi seitsemän vasamaa liikkumattomassa ruhossaan. Kadulla makasi useita zombeja keskellään jo hyvin mädäntynyt miekkamiehen ruumis. Kolmas mies oli kirjaimellisesti hakattu kappaleiksi, ja Carl Gustav ei voinut määritellä mitään erityistä paikkaa, jossa mies ei olisi. Juottolan raunioiden vierestä Carl Gustav löysi ruhjoutuneen Konradin. Mies oli yhä elossa, mutta hän töin tuskin hengitti, ja Carl näki, että mieheltä oli varmaankin murtunut useita kylkiluita. Kapteeni pirskotteli vettä miehen kasvoille. Hitaasti ja tuskaisesti tämä avasi silmänsä. ”Hei kapu,” hän kuiskasi käheästi, ”voitettiinko me?”
Kapteeni katsoi ympärilleen; hän katsoi taistelukentäksi muuttunutta katua, katsoi maassa viruvia ruumiita, katsoi mustaa taivasta, jota halkoivat kylmän siniset salamat. Kolme hänen miehistään oli kuollut – ei, vaan neljä, hän korjasi nähdessään varsijousimiehen peittävän kaatuneen toverinsa kasvot viitallaan. Neljä kahdeksasta miehestä oli kuollut, ja loput neljä olivat haavoittuneet; hän ei tiennyt, toipuisiko Konrad koskaan taistelukuntoiseksi tai toipuisiko ylipäänsä lainkaan. He eivät olleet edes löytäneet tavoittelemaansa aarretta. Eivätkä löytäisikään, eivät näissä voimissaan. Mutta Carl Gustav vannoi itselleen, että seuraavalla kerralla he löytäisivät sen. ”Kyllä, Konrad,” hän vastasi viimein, ”taisimme voittaa.” Seuraavalla kerralla, hän ajatteli. Seuraava kerta oli aina.
Seuraava kerta
”Sen pitäisi olla täällä jossakin.” Vaikka sanat tulivat tuskin kuiskauksena, Carl Gustavista kuulosti siltä kuin ne olisivat kaikuneet halki koko rauniokaupungin herättäen jokaisen sen varjoissa piilevän hirviön. Kapteeni Carl Gustav oli tumma, voimakaspiirteinen altdorfilainen, jolla oli surumieliset silmät ja syvään uurretut kasvot. Hän oli keskimittainen ja harteikas, ja hän oli pukeutunut kevyeen silmukkapanssariin ja pyöreään kypärään. Vyöllään hänellä oli laadukas Keisarikunnan lyömämiekka ja pitkä tikari.
Kapteeni oli tuonut palkkasoturijoukkionsa Mordheimin kirottuihin raunioihin jo kaksi viikkoa sitten, mutta hän ei vieläkään tuntenut oloaan turvalliseksi kaupungin muurien sisällä. Hän tiesi sen olevan vain viisasta. Ne, jotka eivät pelänneet Kirottujen kaupunkia, eivät palanneet sieltä.
Carl Gustav veti aarrekartan vyöltään. Hän oli saanut sen kuolevalta mieheltä palkkioksi siitä, että oli vienyt tämän nuoren sisaren turvallisesti kotiin sen jälkeen, kun hiisilauma oli hyökännyt heidän karavaaninsa kimppuun. Vaikka Carl Gustav olisi voinut vain ottaa kartan ja jättää tytön oman onnensa nojaan, hän oli pohjimmiltaan kunnian mies, ja kunnian miehenä hän oli pitänyt lupauksensa. Jos kartta oli lainkaan luotettava, se johdattaisi hänet rikkaan aarrekätkön luo.
Mordheim oli tuhoutunut lähes viisi vuosisataa sitten, kun liekehtivä komeetta oli iskenyt siihen taivaalta. Aluksi sitä oli pidetty Sigmarin vihana, mutta komeetan jäännöksistä oli paljastunut uskomattoman arvokkaita kiteitä, jotka olivat vetäneet puoleensa onnenonkijoita joka puolelta Keisarikuntaa. Vaikka kaupunki olikin vuosien saatossa kaluttu lähes tyhjäksi kiteistä, oli sen raunioihin jäänyt paljon muuta arvokasta – ja vaarallista.
”Tuo lyhty, Hans!” kapteeni kehotti toveriaan. Hans oli pitkä mies, jolla oli ruskeat hiukset ja tummat, älykkäät silmät. Hän oli Carl Gustavin luotetuin mies, ja hänen tehtävänsä oli pitää huolta joukkion kallisarvoisesta valonlähteestä Kirottujen kaupungin ikuisessa yössä. Jokainen rauniotalo saattoi piilottaa tuhat vihollista, jokainen varjo näytti uhkaavalta aaveelta. Katu oli autio ja hiljainen; edes Carl Gustavin miehet eivät pitäneet meteliä. Kapteeni oli kiitollinen siitä, että he olivat tarpeeksi viisaita.
Pitkä mies kohotti lyhtyä ja molemmat miehet kumartuivat hauraan pergamentinpalan ylle. ”Olemme tässä, herra kapteeni,” Hans sanoi osoittaen kohtaa sormellaan kartasta, ”ja aarteen pitäisi o–” Miehen puhe katkesi, kun varjoista syöksyi valtava, harmaa hahmo. Tuhoon tuomitun miehen huulilta purkautui tukahtunut korahdus, kun koiranhahmoisen pedon verta janoavat leuat lukkiutuivat hänen kurkkunsa ympärille ja mies ja hirviö kaatuivat molemmat verenpunaiseen tomuun. Carl Gustav näki olennon pahuutta hehkuvat punaiset silmät ja tunnisti sen turmansudeksi; ja hän näki Hansin lasittuvien silmien tuijottavan mustaa taivasta kohti ja tiesi tämän olevan kuollut.
Hetken aikaa Carl seisoi jähmettyneenä. Kauhunsa harson läpi hän näki useiden tummien hahmojen tulevan esiin raunioiden kätköistä kaikkialla ympärillään. ”Paetkaa!” hän kuuli jonkun huutavan. Huuto palautti hänet takaisin järkiinsä. Hän oli sentään saanut oppinsa Altdorfin sotilasakatemiassa, eikä niihin oppeihin kuulunut silmitön pako. Hän veti lyömämiekkansa esiin ja karjaisi: ”Kukaan ei pakene! Taistelumuodostelmaan! Hyö–” Ennen kuin hän ehti lopettaa komentoaan, hän tunsi lujan iskun takaraivossaan. Hän putosi kävelevän ruumiin antaman iskun silkasta voimasta polvilleen. Tuomion kellot kumisivat hänen päässään ja tuhannet kipinät tanssivat hänen silmissään. Hän nosti vaistomaisesti miekkansa torjumaan seuraavan iskun. Yhä sokaistuneena hän kuuli toisenkin zombin löntystelevän häntä kohti ja tiesi olevansa tuhon oma.
Hän kuuli sairaalloisen narskahduksen ja yksi epäkuollut kaatui päättömänä maahan hänen eteensä. Joku auttoi hänet jaloilleen. Se oli Konrad, vanhahko mies, jonka hiilenmustissa hiuksissa ja parrassa oli jo harmaita juovia. Konrad oli hilparillaan irrottanut pään yhdeltä epäpyhältä hirmulta, ja nyt miehen voimakkaat huitaisut pitivät turmansutta loitolla.
Carl Gustav räpytteli loput kipinät pois silmistään. Ensin hänen kypäränsä oli pelastanut hänen henkensä, ja Konrad pian sen jälkeen. Hänellä ei tosin ollut aikaa kiittää kumpaakaan, kun hän pyörähti ympäri torjumaan taas yhden villin huitaisun. Hän jatkoi pyörähdysliikettään kantapäänsä varassa ja iski miekkansa zombin kylkeen. Järjetön olento ei edes huomannut iskua vaan jatkoi huitomistaan. Kapteeni kyyristyi väistääkseen kömpelön hyökkäyksen ja pisti miekallaan ylöspäin olennon leuan alta aina sen hyvin käyttökelvottomiin aivoihin saakka. Elävää kuollutta koossa pitävä taika raukesi, ja hirviö luhistui kapteenin jalkoihin.
Carlilla oli nyt tilaisuus vilkaista ympärilleen. Hänen miehensä taistelivat nyt: kaksi varsijousimiestä ampuivat vasaman toisensa jälkeen lähestyviin zombeihin, ja kolme miekkamiestä pitivät huolen niistä, jotka pääsivät liian lähelle. Mutta kuolleet eivät tunteneet tuskaa, eikä vasamista ollut paljonkaan hyötyä vihollista vastaan. Miekkamiehet pärjäsivät paremmin: he torjuivat helposti zombien kömpelöt hyökkäykset ja vastasivat kiiltävällä Keisarikunnan teräksellään.
Yhtäkkiä yksi miekkamiehistä karjaisi ja hänen selkänsä taipui taaksepäin kuin hän olisi ollut kuolemantuskissaan. Näytti siltä kuin hänen selkärankansa katkeaisi millä hetkellä hyvänsä. Sen sijaan hänen kasvonsa kuihtuivat, silmät pullistuivat ja miekka putosi hänen käsistään. Mies oli kuollut ja hän alkoi mädäntyä jo ennen kuin hänen ruumiinsa osui maahan.
”Mustaa magiaa!” joku huusi, ja paniikki levisi jäljellä oleviin miehiin. Silmäkulmastaan Carl näki tumman, kaapuun pukeutuneen hahmon piileskelevän läheisissä raunioissa. ”Velho!” hän huusi. Hän tiesi, että hänen oli saatava miehensä pysymään paikoillaan. Jos he pakenisivat ja hajaantuisivat, yksikään ei pääsisi elävänä pois. Hän komensi miehensä ampumaan vaarallista vihollista.
Paha kuolleistamanaaja yritti kyykistyä kivien taakse kuullessaan komennon, mutta reiklandilaiset tarkka-ampujat olivat Vanhan Maailman parhaita ampujia, ja loitsija päätyi kivien taakse toisin kuin oli suunnitellut, kaksi teräksistä vasamaa rinnassaan. Palkkasoturit hurrasivat.
Carl Gustav ei ehtinyt huokaistakaan, kun hän näki Konradin syöksyvän ohitseen. Ensin kapteeni hämmästeli sitä, kuinka mies saattoi liikkua niin nopeasti, mutta sitten hän havaitsi, että Konradin jalat eivät koskettaneet maata! Joku – jokin – oli heittänyt kookkaan miehen useiden metrien päähän. Konrad putosi raskaasti kiviröykkiöön ja jäi makaamaan hyvin hiljaa paikalleen.
Carl kääntyi kohtaamaan kauhun, joka oli kuin suoraan hänen pahimmista painajaisistaan. Tumma, viittaan verhoutunut hahmo oli yli kaksi metriä pitkä ja leveäharteinen, ja sen silmissä paloi epäpyhä tuli. Ikään kuin se ei olisi ollut tarpeeksi, miehen – jos se oli mies – korkean kauluksen kehystämillä kasvoilla oli julma hymy, hymy, joka paljasti hänen pitkät, valkeina kiiltävät kulmahampaansa.
Kauhusta karjahtaen kapteeni heilautti miekkaansa painajaista kohti. Hän oli kuullut hirmuisia tarinoita vampyyreista, mutta tämä oli jotakin, jota hän ei voinut alkuunkaan käsittää. Vampyyri pyyhkäisi Carlin miekan sivuun paljaalla kädellään ja otti tyynesti vastaan kapteenin vasemman käden tikarin piston kylkeensä. Hirviö ei värähtänytkään; hieno teräksinen ase oli hädin tuskin naarmuttanut sitä. Carl ihmetteli, kuinka helvetissä vihollinen saattoi olla niin kova, ja se lähes maksoi hänelle hänen henkensä, kun vampyyri sivalsi häntä kynsillään salaman nopeudella. Refleksinomaisesti Carl astui taaksepäin ja torjui miekallaan. Hän tunsi käsivartensa menevän tunnottomaksi iskun voimasta. Hän tanssahteli taaksepäin yrittäen pitää miekkansa puolustusasennossa, mutta vampyyri astui nopeasti lähemmäs ja huitaisi aseen syrjään. Carl tunsi jalkojensa kohoavan irti maasta, kun hirviö tarttui häntä kurkusta uskomattomalla voimalla ja nosti hänet ilmaan.
Kapteeni pisti tikarinsa kaikin voimin vampyyrin vatsaan. Hirviö nauroi hänelle, nauroi hänen mitättömille aseilleen. Täytyy hankkia vihkivettä ennen kuin tulen tänne seuraavan kerran, kapteeni tuumi. Kun vampyyri sitten sinkosi hänet ilman halki, hän ymmärsi, kuinka typerä olikaan. Seuraavaa kertaa ei tulisi.
Hän rysähti raunioituneeseen kapakkaan särkien tammipuisen pöydän pudotessaan. Ilma karkasi hänen keuhkoistaan, ja hän oli pyörtymäisillään. Tuskan samentamin silmin hän näki vampyyrin siluetin oviaukossa. Sitten olento syöksyi jälleen hänen kimppuunsa.
Aseeton Carl Gustav hapuili kädellään ympärilleen löytääkseen jotakin – mitä tahansa, mitä voisi käyttää aseena tuota epäkuollutta kauhistusta vastaan. Hän tarttui pitkään, terävään puunsäleeseen, joka oli irronnut pöydästä hänen dramaattisen sisääntulonsa hajottaessa sen. Epätoivon vimmalla hän syöksi puunpalan lähestyvää vampyyria päin. Taistelijoiden yhteentörmäys tyhjensi jälleen Carlin keuhkot ja hän ruhjoutui rauniotalon kiviseinää vasten. Hänen oma verensä sokaisi hänet, mutta hän kuuli vampyyrin huutavan. Se oli tuskanhuuto.
Suurin ponnistuksin hän pyyhki veren silmistään ja näki puunsäleen lävistäneen vampyyrin sydämen. Yhä jaloillaan seisova hirviö yritti tarttua säleeseen ja kiskoa sen pois, mutta sen otteessa ei ollut enää voimaa. Sitten vampyyri hajosi tomupilveksi, joka haihtui hitaasti olemattomiin epäkuolleen kammotuksen viimeisen, kauhistuttavan kuolonhuudon myötä.
Carl Gustavilta kesti hetken ennen kuin hän tajusi olevansa elossa. Hänen koko ruumiinsa vastusti, mutta hän pakotti itsensä jalkeille. Ulkona taistelun äänet olivat lakanneet, mutta Carl ei tiennyt, kumpi puoli oli voittanut. Hän poimi aseensa ja katseli varovaisesti ympärilleen. Yksi hänen miekkamiehistään oli yhä jaloillaan, mutta hänen toinen kätensä roikkui velttona hänen kylkeään vasten. Yksi varsijousimiehistä yritti turhaan tyrehdyttää verenvuotoa toverinsa silpoutuneesta jalasta. Heidän vierellään makasi jättimäinen turmansusi seitsemän vasamaa liikkumattomassa ruhossaan. Kadulla makasi useita zombeja keskellään jo hyvin mädäntynyt miekkamiehen ruumis. Kolmas mies oli kirjaimellisesti hakattu kappaleiksi, ja Carl Gustav ei voinut määritellä mitään erityistä paikkaa, jossa mies ei olisi. Juottolan raunioiden vierestä Carl Gustav löysi ruhjoutuneen Konradin. Mies oli yhä elossa, mutta hän töin tuskin hengitti, ja Carl näki, että mieheltä oli varmaankin murtunut useita kylkiluita. Kapteeni pirskotteli vettä miehen kasvoille. Hitaasti ja tuskaisesti tämä avasi silmänsä. ”Hei kapu,” hän kuiskasi käheästi, ”voitettiinko me?”
Kapteeni katsoi ympärilleen; hän katsoi taistelukentäksi muuttunutta katua, katsoi maassa viruvia ruumiita, katsoi mustaa taivasta, jota halkoivat kylmän siniset salamat. Kolme hänen miehistään oli kuollut – ei, vaan neljä, hän korjasi nähdessään varsijousimiehen peittävän kaatuneen toverinsa kasvot viitallaan. Neljä kahdeksasta miehestä oli kuollut, ja loput neljä olivat haavoittuneet; hän ei tiennyt, toipuisiko Konrad koskaan taistelukuntoiseksi tai toipuisiko ylipäänsä lainkaan. He eivät olleet edes löytäneet tavoittelemaansa aarretta. Eivätkä löytäisikään, eivät näissä voimissaan. Mutta Carl Gustav vannoi itselleen, että seuraavalla kerralla he löytäisivät sen. ”Kyllä, Konrad,” hän vastasi viimein, ”taisimme voittaa.” Seuraavalla kerralla, hän ajatteli. Seuraava kerta oli aina.
