Tarinoita [40k, 1/2]
Lähetetty: Ma 12.09.2011 22:27
Ne tulivat yöllä.
Katselin majamme harvoista ikkuna-aukoista, itkua pidätellen, kun valojuovat halkoivat taivaita ja etäinen jylinä kiiri pitkin aavoja aroja. Ilma oli raskas ja kuuma, aivan kuten joka kesä tähän aikaan. Mutta nyt siinä oli jotain erityisen painostavaa. Vanhempani olivat ulkona, en tiennyt missä. Isäni oli hakenut antiikkisen kiväärin jonka hän oli säilönyt vajaan kauan sitten, ja hän ja äitini kävelivät kohti kylän keskustaa käsi kädessä. Äitini oli halannut minua, kertoi kaiken olevan hyvin ja aamulla kaikki olisi ohi. Nyyhkytin hänen hamettaan vasten.
Tarrasin ikkunan reunaan ja istuin ikkuna-aukon laidalle, riiputtaen jalkojani ulkona. Tunsin kuinka tuuli liikautti hiuksiani. Ikkunassa ei ollut ruutua, sillä meillä köyhillä ei ollut varaa sellaisiin hienouksiin. Tuuli toi mukanaan myös kaukaisia ääniä, joista ei kuitenkaan saanut selvää. Välillä olin kuitenkin erottavani jonkinlaisen huudon tai kiljahduksen.
En tiedä miksi mutta minua pelotti. Koko maailma tuntui samalta kuin seinät ympärilläni, painostavalta eikä lainkaan turvalliselta. Katsoin monta kertaa olkani yli, mutta takanani näin vain öljylampuin valaistun huoneeni, ilman mitään muuta kalustusta kuin patja nurkassa, pieni pöytä ja piirustuksiani seinällä.
Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen näin liikettä ulkona. Luulin sitä aluksi vain koiraksi tai karanneeksi lampaaksi, mutta sitten muodoton läntti jakautui useaksi ihmisen näköiseksi hahmoksi. Ne näyttivät kuitenkin oudon siroilta ja pieniltä, ja olivat pukeutuneet kirkkaanvärisiin asuihin, joita ei kuitenkaan nähnyt kunnolla yön pimeydessä.
Samassa kauempaa kuului räjähtävä ääni, kuin traktori joka käynnistettiin keväällä talven jälkeen. Se muuttui sitten viheltäväksi, ja tuli koko ajan lähemmäksi. Nyt tajusin vasta kuinka suojaton olin ikkunan ääressä, mutta en liikahtanut mihinkään.
Sitten taivaalta tippui kirkkaassa välähdyksessä ja kuurouttavan äänen saattamana hahmo, joka nostatti ilmaan valtavan pölypilven kuivasta maasta ja lennätti minut taaksepäin selälleni majan sisälle.
Ilma paiskautui keuhkoistani, mutta pystyin silti kuulemaan rääkäisyt ulkoa päätäni sumentavan harmauden läpi. En uskaltanut liikahtaakaan. Äsken en ollut kuullut mitään, nyt kuulin kaiken. Moottorin jyrinä, teräksen kalahtelu, maan tömähtely, mutta kaiken yllä ne huudot. Rääkäisyt, kiljahdukset ja korina tuntuivat kantavan maailman joka kolkkaan, ja kimpoilevan ympäri yhtäkkiä ahtaalta tuntuvassa huoneessa.
Halusin vain juosta. Pois täältä ja pois tästä äänestä.
Vain hetken päästä oli taas hiljaista. Hiljaista minun mielestäni vaikka ulkoa kuului vielä jonkinlaisen moottorin ääni ja tömähtely raskaiden askeleiden kävellessä juuri ikkunan ulkopuolella. Hautasin kasvot käsiini ja toivoin, että se joka ulkona oli ei katsoisi ikkunasta sisään.
Askeleet loittonivat hiljalleen. Hetken päästä uskaltauduin pystyyn ja hiivin ikkunalle. Pelkoni oli hävinnyt johonkin. Nyt koko kehoni tärisi ja tuntui kuin näkisin taivaanrantaan asti ehtymättömän tarkasti. Nousuin varpailleni ja annoin silmieni pyyhkiä yötä.
Kolme suurta ihmishahmoa nousi läheiselle kukkulalle hölkkää, takanansa taivas joka näytti olevan kuin tulessa. Keskimmäisen kypärän laelta nousi pystysuoraan tupsu, joka heilui jätin askelten tahdissa. Jostain kumman syystä se pysähtyi, ja kääntyi katsomaan kohti minua. Voisin vaikka vannoa että näin kaksi punaista pisaraa välkähtävän missä silmien olisi kuulunut olla. Se nosti valtavan miekan olalleen ja kääntyi muiden perään. Päästessään kukkulan laelle kolmikko ampaisi taivaalle saman vinkunan säestämänä minkä olin kuullut aiemmin.
Sitten muistin ne toiset hahmot mitkä olin nähnyt aiemmin. Pelkäsin katso hiukan kauemmas vasemmalle, mutta silmäni hakeutuivat sinne kuin itsekseen. En ollut varma mitä näin. Kaikki oli punaista, vähä kelta-sininen pinta mikä oli näkyvissä, oli halkeillut ja murtunut. Repäisin katseeni irti ja rymähdin istumaan, nojaten selkäni seinänkaistaleeseen ikkunan alapuolella.
Nojasin leukani polviini ja odotin aamua.
*
Tämä alue vaatii aivan selkeästi täytettä! Pitkästä aikaa kirjoitan taas suomeksi, nyt aika on mennyt englanninkielisellä roolipelifoorumilla. Ihan hyvä päästä äidinkielenkin pariin välillä, toivottavasti uudet temput onnistuvat myös näissä ympyröissä.
Toinen osa saapuu kun jaksan sen kirjoittaa. Suunniteltu tosin jo aikapuolin valmiiksi. Sana on vapaa, risuja, ruusuja. ;)
Katselin majamme harvoista ikkuna-aukoista, itkua pidätellen, kun valojuovat halkoivat taivaita ja etäinen jylinä kiiri pitkin aavoja aroja. Ilma oli raskas ja kuuma, aivan kuten joka kesä tähän aikaan. Mutta nyt siinä oli jotain erityisen painostavaa. Vanhempani olivat ulkona, en tiennyt missä. Isäni oli hakenut antiikkisen kiväärin jonka hän oli säilönyt vajaan kauan sitten, ja hän ja äitini kävelivät kohti kylän keskustaa käsi kädessä. Äitini oli halannut minua, kertoi kaiken olevan hyvin ja aamulla kaikki olisi ohi. Nyyhkytin hänen hamettaan vasten.
Tarrasin ikkunan reunaan ja istuin ikkuna-aukon laidalle, riiputtaen jalkojani ulkona. Tunsin kuinka tuuli liikautti hiuksiani. Ikkunassa ei ollut ruutua, sillä meillä köyhillä ei ollut varaa sellaisiin hienouksiin. Tuuli toi mukanaan myös kaukaisia ääniä, joista ei kuitenkaan saanut selvää. Välillä olin kuitenkin erottavani jonkinlaisen huudon tai kiljahduksen.
En tiedä miksi mutta minua pelotti. Koko maailma tuntui samalta kuin seinät ympärilläni, painostavalta eikä lainkaan turvalliselta. Katsoin monta kertaa olkani yli, mutta takanani näin vain öljylampuin valaistun huoneeni, ilman mitään muuta kalustusta kuin patja nurkassa, pieni pöytä ja piirustuksiani seinällä.
Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen näin liikettä ulkona. Luulin sitä aluksi vain koiraksi tai karanneeksi lampaaksi, mutta sitten muodoton läntti jakautui useaksi ihmisen näköiseksi hahmoksi. Ne näyttivät kuitenkin oudon siroilta ja pieniltä, ja olivat pukeutuneet kirkkaanvärisiin asuihin, joita ei kuitenkaan nähnyt kunnolla yön pimeydessä.
Samassa kauempaa kuului räjähtävä ääni, kuin traktori joka käynnistettiin keväällä talven jälkeen. Se muuttui sitten viheltäväksi, ja tuli koko ajan lähemmäksi. Nyt tajusin vasta kuinka suojaton olin ikkunan ääressä, mutta en liikahtanut mihinkään.
Sitten taivaalta tippui kirkkaassa välähdyksessä ja kuurouttavan äänen saattamana hahmo, joka nostatti ilmaan valtavan pölypilven kuivasta maasta ja lennätti minut taaksepäin selälleni majan sisälle.
Ilma paiskautui keuhkoistani, mutta pystyin silti kuulemaan rääkäisyt ulkoa päätäni sumentavan harmauden läpi. En uskaltanut liikahtaakaan. Äsken en ollut kuullut mitään, nyt kuulin kaiken. Moottorin jyrinä, teräksen kalahtelu, maan tömähtely, mutta kaiken yllä ne huudot. Rääkäisyt, kiljahdukset ja korina tuntuivat kantavan maailman joka kolkkaan, ja kimpoilevan ympäri yhtäkkiä ahtaalta tuntuvassa huoneessa.
Halusin vain juosta. Pois täältä ja pois tästä äänestä.
Vain hetken päästä oli taas hiljaista. Hiljaista minun mielestäni vaikka ulkoa kuului vielä jonkinlaisen moottorin ääni ja tömähtely raskaiden askeleiden kävellessä juuri ikkunan ulkopuolella. Hautasin kasvot käsiini ja toivoin, että se joka ulkona oli ei katsoisi ikkunasta sisään.
Askeleet loittonivat hiljalleen. Hetken päästä uskaltauduin pystyyn ja hiivin ikkunalle. Pelkoni oli hävinnyt johonkin. Nyt koko kehoni tärisi ja tuntui kuin näkisin taivaanrantaan asti ehtymättömän tarkasti. Nousuin varpailleni ja annoin silmieni pyyhkiä yötä.
Kolme suurta ihmishahmoa nousi läheiselle kukkulalle hölkkää, takanansa taivas joka näytti olevan kuin tulessa. Keskimmäisen kypärän laelta nousi pystysuoraan tupsu, joka heilui jätin askelten tahdissa. Jostain kumman syystä se pysähtyi, ja kääntyi katsomaan kohti minua. Voisin vaikka vannoa että näin kaksi punaista pisaraa välkähtävän missä silmien olisi kuulunut olla. Se nosti valtavan miekan olalleen ja kääntyi muiden perään. Päästessään kukkulan laelle kolmikko ampaisi taivaalle saman vinkunan säestämänä minkä olin kuullut aiemmin.
Sitten muistin ne toiset hahmot mitkä olin nähnyt aiemmin. Pelkäsin katso hiukan kauemmas vasemmalle, mutta silmäni hakeutuivat sinne kuin itsekseen. En ollut varma mitä näin. Kaikki oli punaista, vähä kelta-sininen pinta mikä oli näkyvissä, oli halkeillut ja murtunut. Repäisin katseeni irti ja rymähdin istumaan, nojaten selkäni seinänkaistaleeseen ikkunan alapuolella.
Nojasin leukani polviini ja odotin aamua.
*
Tämä alue vaatii aivan selkeästi täytettä! Pitkästä aikaa kirjoitan taas suomeksi, nyt aika on mennyt englanninkielisellä roolipelifoorumilla. Ihan hyvä päästä äidinkielenkin pariin välillä, toivottavasti uudet temput onnistuvat myös näissä ympyröissä.
Toinen osa saapuu kun jaksan sen kirjoittaa. Suunniteltu tosin jo aikapuolin valmiiksi. Sana on vapaa, risuja, ruusuja. ;)