Jatkotarina vol. II [Toinen kierros!]

[Drakojan]

Homman nimi on varmaan melko lailla kaikille selvä? Yksi aloittaa tarinan ja seuraava jatkaa tästä oman näkemyksensä mukaan. Kolmastoista ilmeisesti jo kirjoittaa ensimmäistä lukua, jonka aiheena on Rogue Trader , joten se pesti on viety. Lisää kirjoittajia kuitenkin tarvitaan, ilmoittautukaa tähän ketjuun. Aikaa on jokaisella yksi (one, ett, eins, 1) viikko. Nyt tässä ollaan melko ehdottomia, viimeisessä ajat venyivät ihan pirusti, ja tarina ei ole vieläkään valmiina. Jos luku ei ole valmis viikon sisään ilman hyvää syytä, you're out. Ja vaikka se offtopic tuntuu aina niin hauskalta, niin jätetäänkö se minimiin? Odottakaa sitä tarinakisa-ketjua. ;) (älkää uskoko, tuo on tarkoitettu liian uteliaille modeille)

Paikkatoivomuksia voi myös esittää, päivitän tähän viestiin sitten kirjoittajalistoja, ilmoituksia, lukuja yms. liittyen jatkotarinaan.

<Tähän asti ilmoittautuneet>
<Järjestys>
|UUSI KIERROS!
|Da Big Boss [x]
|WHAM [x]
|Kolmastoista [x]
|Drakojan [ ]

GO!

Drakoedit: WHAM, tuo saattaa mennä allekirjoitukseen. ;)
Drakoedit: Mikä ihme näissä minun avoissa niin kiinnostaa?

1. Luku By: Kolmastoista

Keisarin Käden komentosillan metallilattia värähteli hiljalleen aluksen liukuessa ulottuvuuksienvälisen tyhjyyden halki. Hitaasti mutta varmasti jymisevät moottorin puskivat ikiaikaista keisarillista risteilijää eteenpäin koristeellisen, massiivisen keulan halkoen myrskyävää kaaosta ympärillään. Huumaava värien sekamelska pyörteili aluksen korkeiden katedraali-ikkunoiden ulkopuolella, valaisten hehkullaan keskellä komentosillan lattiaa jalat harallaan seisovan hahmon.

Kapteeni Dorn Cromwell katseli ulkopuolista myrskyä tyynesti, välittämättä kieppuvasta putoamisen tunteesta, joka jokaisen matkalaisen vatsanpohjaa parhaillaan käänsi. Värikkäät valot läikkyivät hänen kulmikkailla piirteillään ja heijastelivat toisen silmän korvanneesta kyberneettisestä implantista saaden ahavoituneet, kovia kokeneet kasvot näyttämään demoniselta maskilta. Tämä mies todella oli aluksensa herra, joka tulisi seisomaan samaisella kannella vielä viimeisellä hengenvedollaankin. Jälleen yksi matka olemattomuuden halki ei saanut häntä vapisemaan – ei, vaikka hän, kuten jokainen muukin aluksen kannella tiesi, että se saattaisi hyvinkin jäädä hänen viimeisekseen. Cromwell luotti, että Keisari itse suojelisi alusta sen täyttäessä pyhää velvollisuuttaan tuntemattomien sektorien kartoituksessa.

Hiljalleen pyörryttävä kiepunta yltyi Keisarin Käden syöksyessä maailmoja erottavan verhon läpi kohti materiaalista olevaisuutta. Aluksen rakenteet tärisivät ja narahtelivat, lukemattomien ketjujen, kellojen ja muiden kilisevien irto-osien pitäessä omaa kakofonista konserttoaan. Sitten kaikki hiljeni. Risteilijä liukui seesteisen sulavasti takaisin pimeään tyhjyyteen jättäen kaaoksen painajaismaiset maat taakseen. Mustassa kaikkeudessa tuikkivat tähdet ja komentosillan ikkunoiden alla levittäytyvän kaasujättiläisen punertava hehku näyttivät aluksen miehistön silmissä kuin himmeältä kynttilänliekiltä auringonpaisteen jälkeen, mutta silti ne toivotettiin kiitosrukouksin tervetulleiksi merkkeinä turvallisesta paluusta sinne, minne he kuuluivatkin.

”Tilanneraportti, välittömästi!”, kapteeni karjaisi komentosillalla pistäen liikettä ympäriinsä laahustaviin teknopappeihin.

Avaruus ikkunoiden ulkopuolella näytti tyhjältä ja turvalliselta, mutta Dorn oli jo vuosikymmeniä sitten, vielä isänsä polvella istuessaan, oppinut, että tässä julmassa maailmassa omiin silmiinsä ei voinut luottaa. Yksi pieni alus kymmenien tuhansien kilometrien päässä saattaisi riittää varmistamaan, ettei Keisarin Käsi enää koskaan näkisi kotisatamaansa pyhällä Terralla.

”Tahdon tiedot sijainnistamme ja ympäröivästä avaruudesta nyt! Vauhtia vetelykset, aikaa ei ole hukattavaksi!”
Tuimasti mulkoillen Dorn odotteli, että sensorivastaava teknopappi kiirehti hallin poikki hänen luokseen. Muodollisen tervehdyksen hän huitaisi kädenliikkeellä sivuun, kehottaen pappia äänettömästi menemään suoraan asiaan.

”Herra, olemme saapuneet tosiavaruuteen kaasuplaneetta CH58.446.217:n kiertoradalla. Painovoimakuilun aiheuttamat häiriöt haittaavat konehengen aistimuksia, mutta saanemme pian tarkempaa tietoa ympäristöstämme. Lähikiertorata on keilattu ja varmistettu turvalliseksi, kuten myös tämänhetkinen kurssimme.”, kapteenin alainen mutisi huppunsa sisältä nopeaan tahtiin.

”Hyvä on.”, Cromwell totesi. ”Nouskaa yläkiertoradalle ja suorittakaa uusi tähystys. Haluan, että pysytte valppaana kunnes siirrymme taas.”

Konepappi kompasteli kiireesti kaavussaan jakamaan käskyjä eteenpäin, jättäen kapteenin seisoskelemaan jälleen yksin keskelle komentosiltaa. Hiljalleen planeetan punertava taivaankaari alkoi vajota ikkunoiden takana risteilijän liukuessa korkeammalle ja musta tyhjyys valtasi alaa suurten lasiruutujen takana. Cromwellin silmäimplantin koneisto surisi hiljaa tämän tarkkaillessa herkeämättä edessä aukeavaa avaruutta, kuin olisi jonkin ihmeen kautta saanut kyvyn paljastaa tuhansien ja taas tuhansien kilometrien päässä mahdollisesti sijaitsevat uhat pelkällä auttamatta liian heikolla näkökyvyllään.

”Nousu yläkiertoradalle suoritettu onnistuneesti. Suoritamme tähystyksen.”, tiedotus räsähteli komentosillan kovaäänisissä saaden kapteenin viimein kääntämään katseensa ympäröivän avaruuden tyhjyydestä takaisin aluksensa kannelle.

”Hyvä. Mikä on gellar-suojien ja siirtojärjestelmän tilanne?”, Cromwell vastasi radioon, irvistäen sen ulvahtaessa korviavihlovasti satunnaisista häiriöistä.

”Gellar-kenttiä tarkastetaan juuri, saanemme raportin pian. Siirtojärjestelmä on kunnossa, mutta vaatii vielä tunteja jäähtyäkseen riittävästi uuteen hyppyyn. Tiedotamme, kunhan meillä on lisätietoa.”

”Selvä. Valmistautukaa seuraavaan hyppyyn jo nyt. Emme tahdo myöhästyä kohteestamme.”

Radio ulvahti ja räsähteli jälleen uudestaan, jonka jälkeen komentosillalla kaikui särisevä teknopapin ääni:
”Kapteeni! Alushavainto asteilla 220° 22' 13'' / 264° 13', lähimmän kuun kiertoradalla! Alustyypistä ei tietoa, vihamielisyys epäselvää. Tarvitsemme toimintaohjeet.”

Cromwell jähmettyi sekunnin murto-osaksi aloilleen komentosillan hänen ympärillään räjähtäessä täyteen toimintaan. Sitten kapteenin kiihtynyt, käskevä ääni kaikui koko aluksessa:
”Väistöliike, heti! Valmistakaa torpedoputket kaksi, neljä ja kahdeksantoista ja kaikki tykkikannet! Aikaa kaksikymmentä sekuntia!”

Tiheään hampaidensa välistä hengittäen Dorn tarkkaili kelloa, vilkuillen samalla näyttöpäätteiden antamia sumuisia tutkakuvia ja kuunnellen kohteenhakukeilauksen tasaisen hermostuttavaa piippausta. Kapteeni ehti jo uskoa väistöliikkeen onnistuneen, kun seitsemäntoista sekunnin kohdalla Keisarin Käsi vavahti voimakkaasti kirkkaiden valonsäteiden repiessä alusta suojaavia kilpiä.

”Eldar!”, Cromwell kirosi karkeasti horjahdettuaan eteenpäin aluksen vavistessa. ”Ottakaa kurssi ristiin niiden paskiaisten kanssa ja laukaiskaa torpedot! Nyt on tosi kyseessä!”

Tuskallisen hitaasti risteilijä vääntäytyi irti planeetan kiertoradalta moottorien piiskatessa sitä kohti ketterästi kuun takaa esiin liukuvia sulavalinjaisia aluksia. Uudet valokeilat halkoivat tyhjyyttä, mutta kilvet kestivät yhä. Ikuisuudelta tuntuneen käännöksen jälkeen kolme peräkkäistä kumeaa jyrähdystä halkoivat aluksen normaalia hälyä suurten torpedojen syöksyessä putkistaan kohti niiden ja eldar-alusten kurssien risteämiskohtaa.

Kun tilanne juuri näytti palanneen keisarillisen aluksen hallintaan vavahteli sen runko jälleen voimakkaasti, tällä kertaa raastavan metallinryminän saattelemana. Miehistön kauhunhuudot ja laitteiden hälytysäänet liittyivät kuoroon räjähdyksen kaiun kanssa kapteenin kömpiessä polvilleen vapisevalta metallilattialta, jolle tärähdys oli tämän heittänyt.

”Niitä on takanakin! Keisarin nimeen, suorittakaa siirto välittömästi! Tämä on käsky!”, Cromwell karjui horjuessaan pystyyn ja pidellen kämmentään haljenneen huulensa päällä.

”Mutta kapteeni, moottorit...”

"Tämä on käsky!"

Metalli valitti uuden räjähdyksen raadellessa risteilijän perää, mutta ääni vaimeni nopeasti aluksen pudotessa jälleen tyhjyyden halki kohti kaaosta. Viimeisenä hiljentyneillä käytävillä kaikui teknopapin kauhun täyttämä huuto, joka sisälsi sanat 'gellar' ja 'vahingoittunut', sitten kaikki haipui kirkkaiden värien myrskyyn.

2. luku By: WHAM

Jyminä hiljeni, valot välkehtivät ja syttyivät jälleen samalla kun miehet kömpivät jaloilleen lattialta, jonne olivat vain hetkeä aiemmin tuupertuneet. Dorn otti tukea seinästä ja nousi myös jaloilleen, varmistaen samalla, että kaikki luunsa olivat eheät. Todettuaan niin biologisten kuin mekaanistenkin osiensa olevan kunnossa, komentaja alkoi tehdä työtään: ”Vahinkoraportti! Mitä juuri tapahtui?”, Dorn vaati äänekkäästi. Ympäri komentosiltaa miehet ja konepapit alkoivat toimia ja tutkia monitorien ja dataliuskojen sekamelskaa, saadakseen vastauksia. Yksi konepapeista, kaapuun verhoutunut mieshahmo, jonka biologiset kädet oli korvattu kolmella kolminivelisellä mekaanisella raajalla, aloitti tilanneselvityksen:
”Herra komentaja! Hyppy poimuajoon epäonnistui, Gellar-kenttä ei aktivoitunut täydelle teholle lainkaan ja konehenki pakotti meidät normaaliavaruuteen ennen kuin suurta vahinkoa ehti syntyä. Skannaamme juuri tähtikuvioita selvittääksemme sijaintimme.” Dorn nyökkäsi hyväksyvästi tiedolle ja kääntyi sitten viestintäaliupseerinsa puoleen:
”Herra Quartermain, haluan vahvistuksen jokaiselta aluksen osastolta viiden minuutin kuluessa. Lisäksi haluan uuden keilauksen lähiavaruudesta, tällä kertaa ilman aukkoja, kiitos.” Puhuteltu aliupseeri, nuorehko mies jolla oli puolipitkät hiukset ja kalpeat, kapeat kasvot, teki nopeasti kunniaa ja alkoi kutsua VOX-laitteellaan aluksen eri osastoja, vaatien tilanneraportteja. Dorn asteli varmoin askelin kohti komentosillan suuria kaari-ikkunoita, nähdäkseen omin silmin ulkona kiiluvat tähdet.
”Herra komentaja! Tähtikuviot on skannattu, mutta ne eivät ole, tuota, tuttuja. Konehengen ja logiikkarakenteen datapankit eivät sisällä tällaisia kuvioita. Kenties olemme tutkitun alueen ulkopuolella?”, konepappi lopetti selontekonsa, jääden tuijottamaan komentajaansa hieman epäuskoinen ilme harmahtavilla, karvattomilla kasvoillaan. Dorn katsoi yhä, ilme vain juuri ja juuri havaittavasti tiukentuen, ulos ikkunoista.
”Quartermain, mikä on näkijämme tila?”, Dorn kysyi, tietäen hyvin, että jos aluksen näkijä olisi menehtynyt nopeissa syyrtymisissä Poimuun ja takaisin, suunnistaminen Astronomicanin mukaan olisi mahdotonta. Nuori aliupseeri nosti katseensa viestintäkonsolistaan, johon oli tehnyt datakynällä merkintöjä.
”Herra komentaja, näkijämme on… tuota. Hän on ilmeisesti koomassa. Ainakin kolme avustajaa on kuollut aivoverenvuotoihin ja lääkintäryhmä tutkii loppuja. Lisäksi aluksen peräosan konesilta kuusi on kärsinyt rakennevaurioita, enkä saa yhteyttä kehenkään siellä. Vaikuttaisi siltä, että siellä olisi yritetty tulipalon hätäsammutusta…” Ennen kuin mies ehti jatkaa selontekoaan, toinen nuori mies, tutkavastaava nimeltä Moreau huusi väliin: ”Aluskosketus! Suuri alus suunnassa 120° 21' 1'' / 27° 23' 11''! Se ei ole ilmeisesti vielä huomannut meitä, en havaitse aselukitusta, tai moottoreiden energiajälkiä!”
”Paskat, mies! Tulimme alueelle sellaisella rysäyksellä, että puoli aurinkokuntaa kuuli sen selvästi kuin korvaan huutaisi! Taisteluvalmius, taso yksi, välittömästi! Kääntäkää meidät kohtauskurssille!” Käskyjä seurasi tuttu vastausten, huutojen ja puheen sekamelska, johon alkoi pian sekoittua aluksen moottoreiden runkorakenteisiin johtama värähtely. Dornin katsellessa yhä ikkunoista, tähdet alkoivat liikkua metrien vahvuisen panssarilasin takana.
”Olemme suunnassa kymmenen sekunnin kuluessa!”
”Asekannet ilmoittavat toimintavalmiudesta! Kansi neljä on toimintakyvytön, kaasuvuoto on pakottanut heidät hätätoimenpiteisiin.”
”Vahingonhallintaryhmät ovat jo matkalla.”
”Viisi sekuntia!”
”Putket ladattu ja ampumavalmiina! Lasertykkipatterit ovat jo lukittuneet kohteisiinsa!”
”Moottori 7 menettää tehoja!”
”Tuntematon alus ei vieläkään reagoi meihin!”
Dorn kuuli äänet, mutta ei välittänyt niistä, sillä hän näki nyt mitä ulkona odotti: se oli valtava alus, satoja ja taas satoja kilometrejä pitkä ja noin puoliksi yhtä leveä. Sen rungon kulmikkaat muodot olivat täynnä koristeellisia kaiverruksia, reliefejä ajalta jolloin ihminen vasta aloitti matkansa empyyreanin syövereissä kohti tuntemattomia maailmoja. Sen kaari-ikkunat olivat monin verroin mahtavampia ja korkeampia kuin Keisarin Käden vastaavat ja sen yläkannet kohosivat massiivisina kupoleina muun rakennelman yläpuolelle. Tuhannet tykkipatterit osoittivat mikä minnekin, kullatut koriste-kuviot kaukaisten aurinkojen valossa kimallellen. Missään ei näkynyt elonmerkkejä, muttei myöskään selitystä aluksen tilalle… Aivan kuin aluksen miehistö olisi vain kadonnut kesken matkansa ja tuo kolossi olisi jäänyt tänne, keskelle tuntematonta, odottamaan löytäjäänsä.
”Keisarin nimeen…”, Dorn henkäisi hiljaa.

Tusinan verran miehiä oli kokoontunut komentosillan takana sijaitsevaan kokoushuoneeseen neuvonpitoa varten. Kymmeniä raportteja aluksen Keisarin Käden kärsimistä vaurioista oli käyty läpi nopeassa tahdissa, kunnes lopulta puheenvuoro oli siirtynyt konepapiston edustajalle, ylipappi Zacharias Zouchelle:
”…ja uskon, että tämän hylyn tutkiminen, kartoittaminen ja tuominen takaisin sivistyksen pariin saattaa olla tärkein tehtävä, johon tämä alus saattaisi koskaan joutua! Kirjoitukset kertovat muinaisista datalaatoista, Standardisoiduista Rakennus Kaavioista, joilla yksittäinen siirtokunta kykeni rakentamaan aseita, aluksia ja koneita satojen maailmojen tarpeisiin. Näitä tietoja oli runsain määrin aluksilla, jotka lähetettiin matkaan Pimeyden mekaanisella keskiajalla. Niiden arvo on mittaamaton!” Konepappi lopetti kiivaan vuodatuksensa, kääntäen katseensa vuoroin kaapuihin verhoutuneisiin tovereihinsa, vuoroin komentaja Dorn Cromwelliin, odottaen näiden mielipiteitä. Dorn hieroi leukaansa kädellään ja katseli miettivänä kokouspöydän yllä leijuvaa vihertävää hologrammia, joka kuvasti massiivista siemenalusta, jollainen leijui elottomana avaruudessa, vain vajaan sadan kilometrin päässä Keisarin Kädestä.
”Tällä aluksella oli tehtävä, jonka täyttyminen on yhä mitä korkein prioriteetti…” Dornin sanojen kaikuessa suuressa huoneessa muutamat huoneen laidoilla seisovista miehistä ja teknikoista mutisivat pettyneinä.
”…mutta uskon, että konepappiemme sanoissa on järkeä.” Joka puolella kokoushuonetta miehet nostivat katseensa kohti komentajaansa ja suoristivat ryhtinsä.
”Kenties joku uskoo, että epäonni on tuonut meidät tänne tänään. Minä uskon toisin! Keisarin tahto, ja luottamus meihin, on tuonut eteemme tämän mahdollisuuden, enkä näe yhtäkään syytä jättää sitä käyttämättä! Konepappi Zouche, uskotteko te, että tuo alus olisi mahdollista elvyttää ja valmistella paluumatkaa varten?” Konepappi nyökkäsi hitaasti.
”Jos pääsemme tutkimaan alusta riittävän syvällisesti, on olemassa mahdollisuus, että sen tietopankit sisältävät suunnistustiedot, joilla pystyisimme lähettämään aluksen poimuajossa kohti Marsia Keisarin Käden ohjatessa sitä. Tarvitsemme tietenkin ensin ryhmiä hylyn sisälle, jotta voimme varmistaa sen turvallisuuden. Sitten meidän täytyy kiinnittää hinauslaitteet, joilla Keisarin Käsi voi kiinnittyä hylkyyn ja hinata sitä Poimussa…” Dornin keskittymiskyky herpaantui, kun konepappi alkoi vuolaasti kertoa mekaanisin termein toimenpiteistä, joilla täytyisi varmistaa hylyn kuljettamisen turvallisuus.
Kaksi kokonaista päivää oli kulunut siitä, kun Keisarin Käsi oli sinkoutunut poimun läpi ja löytänyt tuntemattoman hylyn. Dorn oli valinnut kaksi ryhmää, joista ensimmäistä, pääasiassa aluksen upseereista ja turvallisuudesta vastaavista sotilaista koostuvaa osastoa, hän johti henkilökohtaistesti, ja toisen, joka koostui konepapeista, teknikoista ja näiden turvallisuudesta vastaavista sotilaista. Nämä ryhmät pakattiin kahteen suureen huoltosukkulaan, joihin pakattiin myös muonaa ja tarvikkeita useiden viikkojen työskentelyä varten.
”Olemme valmiina laukaisuun, aloitamme lähtölaskennan: Kymmenen, yhdeksän…” Komentosillasta komentaja Dornin poissaolon aikana vastaavan entisen laivastoupseerin ääni kaikui särinän yli sukkulan sisätiloihin. Miehet tunsivat moottoreiden värinän niiden kerätessä tehoja irtautumista varten.
”Laukaisu!” Sukkula tuntui nytkähtävät voimakkaasti ennen kuin kaikki värinä ja heilahtelu tasaantui aluksen päästessä vapaaseen lentoon. Sisällä olijat hädin tuskin tunsivat aluksen moottoreiden tekemiä korjauspurskeita.
”Laukaisu onnistunut, mukavaa matkaa Kotkat yksi ja kaksi.” VOX-verkosta kantautuvan äänen hiipuessa sukkulan sisällä olijat alkoivat keskustella kiivaasti keskenään. Dorn katsoi hetken paheksuvasti miehiään, jotka juorusivat kuin naiset kotopuolessa ja harkitsi moittivansa näitä, mutta päätti sitten antaa asian tämän kerran olla.
”Komentaja Cromwell, jos sallitte puhutella vapaasti.” Dorn kääntyi katsomaan puhujaa, kohdatakseen Quartermainin kapeat kasvot, joiden ilme oli ilmeisen huolestunut.
”Puhukaa vapaasti, herra Quartermain.”
”Kyllä herra komentaja. Olen huolissani tämän tehtävän turvallisuudesta: Keisarin Käsi on vaurioitunut ja näiden sukkuloiden irtaantumisesta lähtien alimiehitetty. Suurin osa turvahenkilöstöstä on näissä sukkuloissa! Entä jos jokin menee vikaan? Entä jos likaiset Eldarit onnistuvat seuraamaan meitä tänne? Entä jos…” Dorn heilautti kättään keskeyttääkseen alaisensa puheen.
”Herra Quartermain, onko jokin syy, ettette maininnut näitä huolia ennen tehtävän aloittamista?”
”Aloin perehtyä tilanteeseen tältä kannalta vasta tänä aamuna, herra komentaja. Sitäpaitsi, monet miehistön jäsenet uskovat yhä, että alkuperäisestä tehtäväst harhautuminen on katastrofaalisen huono idea. Ordo Hereticus'n pettäminen ei miellytä miehiä...”
”Olkaa huoleti. Keisarin Käsi on olallamme useammilla tavoilla kuin uskottekaan. En usko, että meitä voidaan seurata jos emme itsekään tiedä minne päädyimme, enkä myöskään havaitse mitään vaaraa tässä tilanteessa. Sukkulat voivat tarvittaessa palauttaa miehistömme takaisin alukseen alle puolen tunnin vasteajalla, Keisarin Käsi on jatkuvassa taisteluvalmiudessa ja hylky on skannauksissa todettu elottomaksi: edes elossapitojärjestelmät eivät toimi kuin muutamilla kansilla, moottoreista ja asejärjestelmistä puhumattakaan! Ei, herra Quartermain, uskon vakaasti, että tästä matkasta tulee niin tärkeä, kuin siitä on tuleva tuottoisakin.”

Keisarin Käden rungon peräosan murtuneiden suojalevyjen välistä, tyhjiöön imeytyneen ja tuhoutuneen konesilta kuuden pimeiltä kävelysilloilta, joiden väleissä elottomien miehistönjäsenten kangistuneet ruumiit leijuivat muotoonsa jäätyneiden veriroiskeidensa keskellä, kymmenet silmäparit katsoivat pahansuopina etääntyvien sukkuloiden perään, ennen kuin hajaantuivat kuin yhdestä ajatuksesta takaisin varjoihin.

3. luku By: Drakojan

”Telakointi onnistui”, mekaaninen ääni julisti sukkulan kaiuttimista. Dorn Cromwell veti kasvoilleen happinaamarin ja meni aluksen uloskäyntieteiseen, missä sotilaat mustissa flak-panssarissa tarkistivat kivääriensä ja lamppujensa toimivuutta. ”Kapteeni”, joukon kersantti ilmoitti ja kumarsi hiukan. Muutkin mutisivat ”Keisarin siunausta kapteenille”, tai jotain siihen suuntaan.

Cromwell nyökkäsi vastaukseksi. ”Eiköhän lähdetä tutkimaan aarreaittaamme?” hän kysäisi samaan hengenvetoon. Miehet huudahtivat ja löivät nyrkkejään ilmaan. ”Selvä herra kapteeni. Kaikki, naamarit päähän!” kersantti huusi ja painoi riimua leveän rampin vieressä. Ramppi lähti avautumaan ja ilma vihelsi ulos muutamassa sekunnissa. Sotilaat olivat rampilla jo ennen kuin se oli kokonaan laskeutunut.

Miesten valokeilat pyyhkivät ikivanhaa hangaria. Se oli monta sataa metriä korkea, ja lähes puoli kilometriä pitkä ja leveä. Sotilaat ja kapteeni seisahtuivat paikoilleen uskomattoman näyn edessä. Vasta konepappien rämisyttäessä laitteistoa alas punaisissa kaavuissaan toisen sukkulan ramppia miehet havahtuivat ja sotilaat lähtivät tutkimaan hangaria vaarojen varalta.

Kapteeni jäi sukkuloiden luokse. Teknopappien huppujen alta ei näkynyt merkkejä happinaamareista. Cromwell oli kuullut, että he pärjäisivät jopa tyhjiössä. Muille määräyksiä antanut mies kääntyi ja lähti tulemaan kapteenin luokse. ”Elossapitojärejestelmät eivät toimi, ainakaan kokonaan. Happea ei ole, mutta lämpöä on noin kahdeksan astetta. Ensimmäinen tavoitteemme olisi saada ne takaisin päälle”, ylipappi Zacharias ilmoitti maskinsa takaa. Ääni kuului Cromwellin korvaan kiinnitetystä vox-vastaanottimesta.

”Varmistakaa ensin sillanpääasemat tähän hangariin. Haluan tarvittaessa ilmasillan takaisin Keisarin Kädelle” Dorn vastasi, ja happinaamarissa oleva mikrofoni sieppasi hänen sanansa ja lähetti konepapille. ”Herra Quartermain!” nuori upseeri otti pari juoksuaskelta hänen luokseen. ”Niin herra kapteeni?” ”Kootkaa joukkue, lähdemme kohti elossapitojärjestelmän komentohuonetta. Sinne on matkaa muutama kilometri, muistanko oikein?” Cromwell sanoi ja katsahti Zachariasta. Tämä nyökkäsi nopeasti. ”Nimetkää joku joukostanne mukaani. Tarvitsemme varmasti asiantuntemustanne siellä”, Cromwell jatkoi. ”Lähden henkilökohtaisesti, laitan vain työt alkuun täällä” ylipappi sanoi, kumarsi lähestulkoon havaitsemattomasti ja lähti kohti punaisten kaapujen merta joka pyöri ja höyri konttien ja laitteiden ympärillä.

Puolen tunnin kuluttua kapteeni johti kolme neljäsosaa joukkion sotilaista, Quartermainin ja ylipappi Zachariaksen kohti hangarin toista päätä. Pimeys nielaisi nopeasti valtavat sukkulat, ja hiljaisuutta rikkoi vain konepapin ainainen surahtelu ja sihahtelu mikrofoniin. Yhtäkkiä yksi sotilas huudahti ja ampui laukauksen pimeyteen. Äkkinäinen punainen valojuova pimeydessä lähes sokaisi Cromwellin ja muutkin suojasivat silmiään. Sotilaat levittäytyivät suojelevasti kapteenin ympärille hakien ampumasektoreita ja täyttäen voxin huudoilla ja komennoilla.

Pimeydessä ei näkynyt mitään. Cromwellkin oli ottanut pistoolin kotelostaan ja tähtäsi käsi ojossa laukauksen suuntaan. ”Siellä… Liikkui jotain”, joku supatti. ”Säikytte vain varjoja. Ryhdistäytykää nyt akat!” kersantti huusi ja nousi ylös toisen polven varasta. ”Kapteeni, mitä siellä tapahtuu? Näimme laukauksen ja…” ”Rauha herra Andreas. Miehet ovat kireällä” Cromwell sanoi mutta puhahti kuuluvasti. ”Jatketaan matkaa.”

Pian he saapuivat suurille oville, jotka olivat visusti kiinni. Niihin oli kaiverrettu taidokkaita koukeroita ja viivoja, ja ne muodostivat pieniä kuvioita suurien sisällä. Cromwellin silmä haki parempaa tarkennusta terävistä muodoista pimeydessä huonolla menestyksellä. Se oli temppuillut koko ajan siitä lähtien, kun he olivat saapuneet antiikkiselle jättiläiselle, ja kapteeni tunsi alkavan päänsäryn merkit. ”Poistumme hangarista. Konepappi kertoi, että vox-yhteydessä voi olla häiriöitä, koska välissä on liikaa rakenteita”, Cromwell sanoi mikrofoniinsa. ”Asia selvä herra kapteeni. Andreas kuittaa.” Cromwell nyökkäsi sotilaille ja nämä vetivät ovet auki. Niiden takana paljastui valtavan korkea käytävä, johon sotilaat olivat jo liikkumassa ja tarkistamassa jokaisen varjon. Käytävän katto oli tehty lasista, ja niiden takana Keisarin Käden siluetti piirtyi punaista tähtisumua vasten. Cromwell tunsi välitöntä kaipuuta, sillä tuo alus oli ollut hänelle koti jo lukemattomien vuosien ajan. Hän kuitenkin ravisti päätään, ja käveli pimeyteen.

*

”Keisarin käsi kutsuu etäryhmää. Kuuleeko etäryhmä?” sukkulan ohjaamon kaiuttimen vaikenivat hetkeksi. ”Olemme menettäneet yhteyden konekansille kaksi ja viisi sekä yläkansille kaksi ja kolme. Olemme lähettäneet ryhmiä paikalle mutta ne eivät ole vielä perillä”, lähetys katkesi hetkeksi rätinään. ”Kuuleeko etäryhmä?” Ohjaamon ikkunoista näkyi, kuinka avaruus pyöri vielä toiminnassa olevien voimakenttien takana. ”Vastatkaa, etäryhmä. Keisarin käsi kutsuu etäryhmää.” Sukkulan ohjaamossa kuului rytmikäs tip, tip, tip. Pilotin raadellusta kaulasta tippui verta sukkulan lattialle.

Ulkona hangarissa oli rauhallista. Mikään ei liikkunut.

4.luku By: Da Big Boss

Cromwellin käsi tunnusteli metallista seinää. ’’ Kyllä tähän pimeyteen jokin valo täytyy löytyä…’’, murahti Cromwell juuri ja juuri että siitä pystyi saada selvää. Hetken sisällä katkaisin lasisen kuvun sisällä oleviin lamppuihin oli löytynyt, ja Sali loisti sen koko komeudessaan haltioituneiden silmien edessä.

Kattomaalaus selveni paljaiden silmien katseelle. Tähtisumu loppui jonkinlaiseen pyörteeseen, joka imi sisäänsä läheiset tähtisysteemit. Sen suu vääristi jokaisen kuun, planeetan ja tähden kaoottisiksi helvetin maailmoiksi. Cromwell pystyi lähes vannomaan että tämä ei ollut alkuperäinen mestariteos. Jokin oli muokannut sitä. Rikkonut sitä.

Mutta muualla salia oli hohdokasta. Ainoastaan suurimmat ja vanhimmat laivaston laivat olivat saaneet kantaa tällaisia keramiikan, taiteen ja arkkitehtuurin jäänteitä. Värikkäät seinät ja pylväät tekivät olon erilaiseksi, koska muualla ei nähnyt tällaista. Se oli tuntematonta suurimmalle osalle miehiä, jotka hänen mukanaan olivat. Huokaukset, hämmästelyn ja ihmeen äänet ja kasvot paistoivat monien miesten kasvoilta. Vain osa tyytyi tekemään tuon kaiken mielessään.

Omituinen vaaran tunne levisi kohta mieleeni. Tällaista paikkaa ei olisi jätetty ilman syytä. Ei edes imperiumi, jokin oli varmasti ajanut heidät tai on paraikaa täällä. Jokin, joka olisi voinut aiheuttaa kattomaalauksenkin turmion. Idea pysähtyi hänen ajatuksissa, kun hänen selän takaa kuului huutoja.

Jokin oli kiinnittänyt tovereideni huomion. Särmikäs peili, ’’Eivätkö he ole sitä nähneet eläissään?’’, kysyin mielessäni itseltäni. Ei, Keisarin kädelläkin oli iso kattopeili.

’’Nyt se tulee!’’, huusi säikähtävästi piirissä seisova Kaartilainen. Peili räsähti kahtia ja siitä ilmeni jokin… jokin demoni. Aluksi ei tullut mitään mieleen, ainoastaan silmäni pysyivät keskittymään petoon. Se ei ollut mahdollista! Ei tuollaista voinut olla olemassa.

Sen keho oli skorpionimainen, ’’hännän’’ päässä roikkui terävä, epämuodostunut piikki. Sen jalat olivat kaviomaiset, ja niihin suli sen iho kiinni. Se ei näyttänyt edes kipua siitä. Etukaviot olivat korvattu suurilla piikkimäisillä kourilla, jotka pystyivät varmaan repimään helposti panssarivaununkin moneksi erilaiseksi savuavaksi kuolleen metallin muodoksi. Matomaisella ruumiilla roikkui monia naisen rintoja, mikä sai ajattelemaan mikä hitto tämänkin epäpyhän sikiön oli saanut aikaan? Päätä sillä ei ollut, vaan epäselvä lajitelma ruumiinosia, sulaneena toisiinsa oksettavaksi kasaksi lihaa, luuta ja ihoa. Ei tällaista voinut olla olemassa.

Ennen kuin kauhistuneet kaartilaiset ehtivät edes reaktioida tähän, oli Peto huono-onnisen kimpussa. Ihmisen aisteilla, voimalla ja nopeudella ei ollut merkitystä. Ravun saksikädet olivat jo iskeneet silmänräpäyksessä epäselvän sarjan iskuja suurelle alueelle, ja tämä lennätti ilman halki silpoutuneita ruumiita epäselvässä kasassa ruumiinosia. Verta roiskahti naamalleni ilman halki lentäneestä verestä.

’’Pois heti sen läheltä! Ampukaa se hemmetti!’’, huusi kersantti pelokkaalla äänellä, joka teeskenteli olevansa rohkea. Kaivoin ainoan aseeni tähän hätään nahkataskustani, joka sijaitsi vyön vierellä. Plasma-pistooli hohti kuin aurinko tyhjässä pimeydessä, ja sai muun salin näyttämään pimeältä kuin yö.

Samalla joukko hätiköityjä laukauksia lensi ilman halki, joista alle puolet osuivat Pedon kalpeaan ihoon. Säteet hajosivat ihoon osuessaan pieniksi kipinöiksi, mutta osa, vain harva löysi tien ihon läpi, ja saivat Pedon mylvimään kivusta.

Käänsin käteni nopeasti hutaisten Demonia kohti, ja painoin raskaasti liipaisinta. Kirkas, hohtava juova välähti kuin tähdenlento kohti Demonia. Osuma keskeytti sen etenemisen kohti, ja poltti sen vatsasta läpi kivuliaan näköisen reiän. Kirkuminen, mylviminen ja epäselvä meteli sekoittuivat keskenään kun luoti lävisti vatsan. Veri värjäsi lattian suuriin lammikoihin ja pieniin tummiin pisteisiin joita ilmestyi ympäri salia. Olento otti henkeä.

Se seisoi silti.

Toinen kerta. Kolmas, sitten neljäs ja lopulta viides. Demoni kaatui lopulta polvilleen, huutaen vielä kivusta ja tuskasta, kunnes kaikki se oli kadonnut. Sitten se katosi mustana tomuna ilmaan, ja heitti itsensä rinnakkaistodellisuuden karuihin virtoihin, jumalansa luo sinne minne se kuuluikin.

Apoteekkari oli ehtinyt jo läheisimmän haavoittuneen kaartilaisen luo. Hänen vatsa oli revitty vasemmalta auki, ja puolet suolista oli ehtinyt valua ulos tai roikkuivat hennosti kehossa kiinni. ’’ Kessu..oletko se sinä?’’ kysyi sotilas, ja se vaikutti raskaalta, samalla hän yskäisi verta. Apoteekkari ei näyttänyt mieltyneeltä, sillä hän tiesi ettei sotilas voisi selvitä enää. ’’ En, tulin auttamaan sinua, niin hyvin kuin pystyn.’’ vastasi Apoteekkari hiljaa, niin että vain he kaksi voisivat kuulla sen tarkasti. Muille se oli pelkkää hiljaista muminaa.

’’ Kai minä selviän?... Kai pystyn vielä näkemään perheeni?’’ kysyi sotilas, äänestä kuuli että hän ei uskonut kuolevansa. Apoteekkari antoi vastaukseksi vain hiljaisuuden, ja käveli pois. Askeleet kaikuivat hiljaa salin hiljaisuudessa, ainoastaan sotilaan vaikeroiminen erottui sen läpi.

’’Tervetuloa Kaaoksen pesään ystävät!’’ sanoi jokin ääni. Ääni oli matala ja kaikui epäluonnollisesti, jota ei aiheuttanut salin muodot. Ovi avautui toisella puolta salia, mutta se mikä sieltä tuli, ei näkynyt. Varjot valaisivat sitä nyt.

5. Luku By: WHAM

Cromwell oli yksin. Pimeydessä ei erottunut yhtäkään toveria, ei seiniä joista olisi tiennyt olevansa yhä samassa valtavassa salissa, ei lattiaa jota vasten jalat erottuisivat, ei kattoa jossa tähdet tanssisivat luonnottomina. Oli vain mies, pimeys ja ääni.
”Mitä sinä etsit tästä paikasta, heikko ihminen?” Cromwell murahti, suuntasi nopealla riuhtaisulla plasmapistoolinsa siihen suuntaan josta ääni oli tullut ja ampui laukauksen. Sininen plasmasalama katosi lähes välittömästi irrottuaan aseen piipusta, kuin itse pimeys olisi sen nielaissut. Cromwell murahti, painautui kyyryyn kuin odottaen hyökkäystä ja jatkoi tähtäämistä.
”Miksi olet tullut tänne, ihminen? Emme me ole enää ihmisiä, emme me enää tarvitse teitä.” Cromwell tunsi kosketuksen ihollaan, kuin kalmankylmien huulien hipaisun. Nopea heittäytyminen, tähtäys ja laukaus, jälleen ilman näkyvää vaikutusta.
”Tuletteko te pelastamaan sitä, mikä on menetetty niin kauan sitten? Tuletteko te hakemaan meitä nyt, kun me olemme teidät viimein hyljänneet?” Ääni tuntui muuttuvan, kiemurtelevan kuin elävä olento, kuulostaen välillä matalalta, käheältä vanhan naisen ääneltä, kohoten välillä lähes lapsenomaiseksi kikatukseksi. ”Me odotimme, ymmärräthän sinä sen, hölmö ihminen? Ymmärrätkö?”
”Mistä pirusta sinä puhut, demoni!” Cromwell karjaisi sanat, jotka eivät tällä kertaa kadonneet tyhjyyteen, vaan jäivät kaikumaan hänen ympärilleen.
”Se on siis totta, meidät on unohdettu, aivan niin kuin he sanoivatkin…” Cromwell tunsi kosketuksen, tunsi kivun joka kiiri jalkojen luihin ja kiipesi siitä aina kalloon asti, tunsi pelon jollaista saattoi tuntea vain mies joka oli yksin, hylätty ja unohdettu, tunsi kaipuun.
”Ei!” Tuota yhtä epätoivoista sanaa seurasi plasmalaukausten sarja ja hiljaisuus.

”Herra…? Oletteko kunnossa?” Lääkintäsotilas painoi kätensä komentajansa käsivarrelle, jonka äärimmilleen pingotetut lihakset pitivät kättä yhä koholla, pakottaen punaisena hehkuvan plasmapistoolin vapisevan piipun tähtäämään kohti metalliseinää, sormen puristellessa yhä liipaisinta, vaikka energiakenno oli ollut tyhjä jo tovin.
”Teidän pitää irrottaa aseestanne, herra. Kätenne…”
”Ei!” Komentaja Cromwell parkaisi sanan varoittamatta, saaden lääkintäsotilaan kavahtamaan taemmas. Vain sekunteja myöhemmin Cromwell vajosi polvilleen, polttavan kuuma ase putosi kolahtaen lattialle ja mies tuupertui tiedottomana lattialle.

”Jokainen mies sukkulaan ja heti!” Quartermain oli ottanut komentajan roolin nyt, kun Cromwellin ruhoa kannettiin lihasvoimalla pitkin käytävää takaisin sukkuloiden luokse. Muutama mies oli jätetty jälkeen, kun muut olivat Quartermainin käskystä keränneet tavaransa ja aloittaneet vetäytymisen.
”Sukkula, täällä etäryhmä, kuuleeko sukkula?” Ei vastausta.
”Kaikki tämä metalli voi häiritä viestintää, tulemme pian sukkuloiden luokse.” Radioreppua kantava teknikko yritti hajamielisenä pyyhkiä naamarinsa linssejä puhtaaksi, vaikka ne olivatkin huurussa sisäpuolelta. Quartermain nyökkäsi vaitonaisena, vilkaisten olkansa yli komentajansa kantajia, jotka retuuttivat Cromwellin liikkumatonta kehoa kuin valtavaa perunasäkkiä.
”Varovasti siellä!” Quartermain ärähti, koettaen saada miehiä keskittymään tehtäviinsä ja olemaan välittämättä aiemmista tapahtumista. Joku sotilaista osoitti kädellään käytävän päässä puoliavoimena odottavaa metalliovea.
”Sukkulahangaari!” Joukkion saapuessa ovelle miehet jähmettyivät aloilleen nähdessään mitä sukkuloiden luona oli tapahtunut.

”Täällä Keisarin käsi, kutsuu etäryhmää, kuuleeko etäryhmä, kuuntelen.” Huolestuneet katseet kiersivät keisarin käden komentosillan viestintäsyvennyksessä. Yhteys oli ollut poikki jo jonkin aikaa ja miehet olivat alkaneet menettää toivoaan. Jotkut rukoilivat Keisarilta armoa kadonneiden miesten sieluille, toiset anoivat suojelua itselleen ja yhä elossa oleville tovereilleen. Kaikki tämä keskeytyi kun VOX laitteesta alkoi kuulua piipitystä ja sanoja: ”Keisarin käsi, täällä luutnantti Quartermain, etäryhmä.” Sanat kuullessaan kaksi miehistön jäsentä halasivat toisiaan, muutamat taputtivat ja loppujenkin kasvoilla häilähti hymy.
”Etäryhmä, tällä Keisarin käsi, kuuluu selvästi. Mikä on tilanteenne, emme ole saaneet yhteyttä…”
”Meillä on miestappioita, molemmat pilotit ovat kuolleet. Lisäksi komentaja Cromwell on kriittisessä tilassa. Konepapit saavat sukkulat liikkeelle muutamassa minuutissa ja palaamme alukselle.”
”Asia selvä, lähetän vastaanottoryhmän hangaariin…”
”Haluan kaikki Keisarin käden aseet suunnatuksi tätä hylkyä kohti välittömästi kun olemme nousseet ilmaan, onko selvä?”
”Herra Quartermain, en…”
”Mitä osaa et ymärtänyt, poika!? Kaikki aseet! Hylky! Heti!”
”Herra Quartermain, yksikään tykkikansi ei vastaa kutsuihin ja olemme saaneet viestejä aluksen peräosista! Pelkään pahoin, että Keisarin kädelle on hyökätty.” Kuin säestyksenä näille sanoille, VOX verkkoon kiiri hätääntyneen miehen ääni, huutoja ja laukausten ääniä, joista osan aluksen komentokannella seisovat miehistönjäsenet kuulivat myös kaikuna metallisella käytävällä.

Cromwell avasi silmänsä, odottaen näkevänsä miestensä huolestuneet kasvot ja tuntevansa evakuointisukkulan heilahdukset sen kiitäessä kohti Keisarin kättä. Sen sijaan hänen kasvojensa eteen levittäytyi aivan toisenlainen näkymä: miehiä antiikkisissa laivastounivormuissa juoksenteli kuin sumun keskellä läpi kullanhohtoisten käytävien ja kiiltävien metalliovien, joita koskemattomat ja virheettömät sinetit ja koristevalokset täydensivät joka puolella. Cromwell näki miesten huulien liikkuvan, osa näytti huutelevan toisilleen leveä hymy kasvoillaan, juostessaan toistensa ohi, mutta näiden äänien tilalla kuului vain kuiskauksia jotka tuntuivat tulevan jostain kaukaa, kaikuen olemattomien esteiden välillä.
”Hei, sinä! Missä me olemme!?” Cromwellin kysymykseen ei vastattu, saati reagoitu. Kukaan ei ollut kuullut häntä, eikä hän ollut varma niistä äänistä joita hänen omatkaan korvansa rekisteröivät. Cromwell katsoi itseään, tarkasteli käsiään, jalkojaan ja kehoaan, jotka kaikki näyttivät kaikki nuoremmilta kuin koskaan ennen. Lähes kaikki arvet olivat kadonneet ja tunnustellessaan kasvojaan hän tajusi hämmästyksekseen molempien silmiensä olevan yhä tallella.
”Hei! Seis!” Cromwell yritti jälleen huutaa ohitseen juokseville hahmoille, ojentaen kätensä pysäyttääkseen yhden näistä. Harmaahiuksinen mies juoksi suoraan Cromwellin käden lävitse, huomaamatta tätä lainkaan. Jostain kuului ääni, kuin useiden erilaisten ihmisten tai ihmisenkaltaisten olentojen naurua.

6. luku By: Kolamstoista

Sukkulan liukuessa ulos tuntemattoman aluksen hangaarista Cromwell kiinnitti koko matkustamon huomion itseensä huudollaan. Quartermain käännähti kannoillaan oltuaan matkalla kohti ohjaamon puolta ja lähestyi yhä tajutonta kapteeniaan hämmentyneenä.
”Herra kapteeni? Oletteko tajuissanne? Ja missäkö olemme? Tämä on Keisarin Käden evakuointisukkula, oman aluksenne.”, hän vastasi varovasti, vilkuillen samalla syrjäsilmällä lääkintämieheen päin. Vastaukseksi hän sai kuitenkin vain epävarman katseen ja olankohautuksen.
Quartermain kumartui kapteenin viereen, heiluttaen kämmenselkäänsä tämä puoliavointen silmien edessä. Minkäänlaista reaktioa ei syntynyt, ja luutnantti oli juuri suoristamassa selkäänsä otsa rypyssä, kun kapteeni huudahti uudelleen saaden alaisensa hätkähtämään yllättyneenä ja tavoittelemaan asennontapaista vanhasta tottumuksesta.
Viestintäaliupseeri perääntyi tajuttoman Cromwellin luota lääkintämiehen viereen, todeten tälle sitten hiljaiseen sävyyn:
”Kapteeni taitaa olla jossain muualla juuri nyt. Pitäkää häntä silmällä, siirryn itse ohjaamon puolelle.”

Näkymä vaihtui. Alus oli yhä sama mahtavine saleineen ja hohtavine ikkunaruutuineen, mutta tunnelma oli muuttunut. Miehistö Cromwellin ympärillä vaelsi hetkeä sitten edeltäneen virkäen tunnelman sijaan apaattisen hiljaisena, ja koko väenpaljouden yllä tuntui lepäävän synkkä paino. Kaukaa kaikuneet kuiskaukset olivat poissa, eikä myöskään moottorien jyminää enää kuulunut.
Kasvot vakavana Dorn vaelsi ihmispaljouden joukossa, hyväksyttyään jo oudon olemassaolonsa tässä unenkaltaisessa maailmassa. Huomattavasti omaa tilannettaan enemmän häntä huolestutti ympäröivän maailman tila. Ympäristöstä päätellen näytti siltä, että aikaa edeltäneestä näkymästä oli kulunut ainakin useita vuosia, jollei vuosikymmeniä. Alusta oli usein paikoin korjattu ja muokattu, hienostuneita vanhoja laitteita korvattu niiden rikkouduttua uusilla, rujommilla ratkaisuilla. Taideteokset ja katedraaliarkkitehtuuri oli yhä mahtipontista ja silmiä hivelevän kaunista, mutta ajan hammas näkyi jo niissäkin. Seinämaalaukset ulkolaidan käytävissä olivat haalistuneet ikkunoista siivilöityneessä valossa, hohtavat lattiat kuluneet sameiksi. Lasimaalausikkunatkin olivat pölyisiä ja säröilleitä.
Hetkeen Keisarin Käden kapteeni ei havainnut näiden asioiden välisiä yhteyksiä, mutta lopulta ymmärrys iski häneen, juuri kun hän oli ylittämässä laajaa salia, jonka kattoikkunan yllä tähtitaivas levisi loputtomana. Hetken hän seisoi epävarmana paikoillaan, tuijottaen synkästi lattialaattoja, haluamatta nostaa katsettaan kattoon. Hän ei halunnut sittenkään tietää, ei todeta päätelmäänsä oikeaksi. Kuitenkin se olisi hänen, kapteenin, velvollisuutensa. Keisarin Käden vuoksi.
Kapteeni Dorn Cromwell nosti katseensa, nähden yläpuolellaan juuri sen mitä oli pelännytkin. Epäystävällisen, täysin tuntemattoman taivaan outoine tähtikuvioineen – saman, joka oli levittäytynyt Keisarin Käden ylle siirron jälkeen.

Quartermain naputteli sukkulan ohjaamon lyijylasi-ikkunaa hermostuneesti rystysillään, katsellen samean lasin läpi Keisarin Käden varjomaista hahmoa, joka kasvoi heidän edessään värjäytyneenä taustalla hohtavan tuntemattoman tähtisumun himmeästä punertavasta hehkusta. Lähestyminen oli vasta hieman yli puolivälin, mutta jo tältä etäisyydeltä saattoi erottaa aluksen taistelussa kärsimät vauriot. Pieniä määriä happea vuosi yhä aluksen peräosan osumakohdista vaaleina pilvinä tyhjyyteen, kantaen mukanaan, tosin vielä tältä etäisyydeltä liian pienenä erotettavaksi, miehistön ruumiita ja muuta irtaimistoa. Luutnantti saattoi nähdä silti näyn silmissään aivan liian selvästi. Tämä ei ollut ensimmäinen vastaavanlainen tilanne.
”Ainakin saatan lohduttaa itseäni sillä, että kapteenin johdolla olemme selvinneet ennenkin.”, hän mutisi itsekseen.
”Anteeksi, herra? Sanoitteko jotain?”, toinen alusta ohjaavista teknopapeista kysyi terävällä, koneistetulla äänellään kääntäen yhdet kasvojensa linsseistä luutnantin sunntaan.
”En mitään merkittävää.”, Quartermain vastasi lyhyesti, uppoutuen jälleen ajatuksiinsa ja täydentäen mutisemaansa lausetta mielessään:
'Hän tietysti kiittää aina Keisaria siitä. Aivan kuin sillä ikivanhalla ukolla olisi jotain sananvaltaa täällä helvetin laitamailla. Voisi kapteeni joskus myöntää, että hänen ansiotaan se on aina ennenkin ollut ja tulee yhä olemaankin. Mutta ei. Keisari sitä ja Keisari tätä. Ei inkvisitio ole enää täällä valvomassa oikeaoppisuuttamme.'
Teknopappi kääntyi vastauksen saatuaan takaisin työnsä puoleen. Hän oli kyllä aivan hyvin kuullut, mitä luutnantti oli mutissut, mutta sillä ei ollut merkitystä. Jos upseeristo epäilikin heidän kohtaloaan, se ei ollut Timotheuksen ongelma. Sukkula toimi moitteettomasti, he saapuisivat päähangaariin kahdeksan minuutin kuluessa. Omnissiah oli tyytyväinen, ja se riitti.

Jälleen uusi näkymä. Cromwell seisoi aluksen pääsalissa, keskellä vellovaa ihmismerta. Aikaa oli kulunut paljon, kapteeni ymmärsi, mutta tarkat arviot olivat kaukana hänen käsityskykynsä ulottumattomissa. Vuosisatoja, varmasti. Kenties vuosituhansiakin? Vaikkei alus ollut vielä kuollut ja kaaoksen vääristämä, kuten heidän sen löytäessään, oli aika kerännyt jo veronsa mahtavalta monumentilta. Kirkkaat väripinnat olivat haalistuneet, korkeat salit pölyisiä ja hämäriä. Rakenteita oli korjattu ja vahvistettu toinen toistaan karummilla tavoilla, jotka olivat kuin lapsen lisäämiä tuherruksia mestarin maalaukseen. Mennyt loisto oli kaukaista ja unohtunutta.
Kaukaa toisesta maailmasta kuuluvien äänten kohu vei Cromwellin huomion salin keskellä nousevalle lavalle. Sen keskellä, korkeimmalla kohdalla, seisoi koristeellisiin kaapuihin pukeutunut hahmo, joka kohotti kätensä ilmaan vaientaen ympäröivän väenpaljouden. Saatuaan aikaan täydellisen hiljaisuuden tämä ilmeisestikin hyvin arvostettu hahmo alkoi puhua:
”Rakkaat kansalaiset, veljeni ja sisareni. On tullut aika sille, mitä olemme jo vuosikausia valmistelleet. Tänä päivänä, tänä siunattuna päivänä, hallitsijamme, jumalamme astuu aluksemme kannelle ruumiillisessa muodossaan, meidän uhrimme kautta. Aikakausia sitten hän meidät tänne johdatti, koetellen uskoamme sitoessaan meidät tänne, keskelle tyhjää tuntematonta. Me kestimme sen, ja valaistuimme. Löysimme jumalamme ja saimme häneen yhteyden. Nyt on se päivä, kun tuo yhteys tulee täydelliseksi. Yhteydestämme jumalaan tulee lihaa, luuta ja verta tämän saapuessa keskuuteemme.”
Kaapuun pukeutunut mies piti tauon, antaen katseensa kiertää hartaan vakavassa yleisössä. Hiljainen yksimielisyys vallitsi salissa, kaikkien odottaessa jatkoa.
”Näillä hetkillä koettelemustemme aika tulee täyteen. Minun henkikökohtaisen uhrini kautta, ja teidän kaikkien vähäisempien uhrien, jumalamme astuu maan päälle ruumiissani. Olemme kaikki hyväksyneet kohtalomme, ja sillä tiellä jatkaen astun nyt pelkäämättä jumalamme alttarin äärelle, polvistuen ja ottaen vastaan viimeisen siunauksen.”
Näin lausuttuaan pappismies kumarsi päänsä ja polvistui lavan keskelle asetetun karun, kankaalla peitetyn alttarin ääreen. Lavan laidoiltaan hänen ympärilleen asteli useita yksinkertaisiin kaapuun pukeutuneita hahmoja, jotka aloittivat monimutkaisen liturgian. Äänenpainot kohoilivat ja laskivat tuntemattomien sanojen virran myötä, saaden koko salin hengittämään tahdissaan. Tämän jatkuttua jonkin aikaa liturgia loppui äkkinäisesti, ilman minkäänlaista varoitusta. Hohtava valo heijastui kaikista salin lasi- ja metallipinnoista, kerääntyen polvistuneen papin ympärille lavan keskellä niin kirkkaana, ettei kukaan paikalla olijoista kyennyt katsomaan suoraan siihen.
Cromwelliä valo ei kuitenkaan rajoittanut, ja niin hän näkikin, kuinka kaapuun puettu hahmo vääntelehti hohteen keskellä tuskissaan, lyyhistyessään maahan raajojen kouristellessa ja sulaessa uusiin, irvokkaisiin muotoihinsa. Ruumis kouristeli lavan keskellä tuskallisen näköisesti, kunnes valo sammui yhtä äkkinäisesti kuin oli syttynytkin. Miehistön vielä hieroessa jälkikuvia verkkokalvoiltaan kaapupukuinen hahmo nousi koko yli kolmimetriseen mittaansa ja katseli ympäröivää ihmiskarjaansa.
”Rakkaat lapseni.”

Demoni kääntyi Cromwellin puoleen, ja samassa tukahduttava pimeys ympäröi jälleen heidät kaksi.
”Ja nyt. Olet nähnyt, mitä menneisyydessä tapahtui, etkä siis voi enää palata miehistösi luo. Tiedät, kuinka voisit pelastaa vielä aluksesi, enkä voi sallia sitä. Kuinka ironista, eikö? Kapteeni, joka antaisi vaikka henkensä aluksensa vuoksi ja tieto, kuinka se pelastaa. Kuitenkaan et pääse kertomaan tietoasi eteenpäin, vaikka hengestäsi ja sielustasi saatkin hyvin pian luopua.”, repaleiseen kaapuun pukeutunut hahmo puhui kapteenille ivallisella, kuiskaavalla äänellä. Hupun alla varjoissa kalpea, kalju vanhan miehen pää seurasi kylmällä katseellaan Dornin liikkeitä. Repaleisen kaavun raoista näkyi kuitenkin jopa tuossa täydellisessä pimeässä kauniin pehmeästi hehkuva, mutta kokonaiskuvan vuoksi irvokkaalta näyttävä muodokas naisen vartalo.
”Mutta...”, Cromwell änkytti kieli tahmeana ja suu kuivana kurkkua kuristavasta pelosta. Hän oli ollut sanomaisillaan, ettei edes tiennyt kuinka pelastaa aluksensa, kun samassa ymmärsikin tietävänsä.
”Tiedät kyllä. Ja siksipä on aika kuolla, rakkaani. Se on tuskallista ja kestää kauan käsissäni, mutta älä pelkää. Sinulla on ikuisuus aikaa oppia nauttimaan tuskasta.”, demoni hyräili epämiellyttävän lempeällä äänellä.
Vapisten Cromwell vajosi polvilleen pelon kourissa, yrittäen epätoivoisesti kompuroida taaksepäin. Hän oli jo luovuttaa ja kumartaa päänsä hirviön edessä, kun hän muisti hänet, joka oli tien tänne asti jo valaissut. Heikko lämpö heräsi kapteenin kuolleessa sydämessä, ja hän tunsi valon hehkuvan kaukana takanaan. Hetkeäkään epäröimättä hän ojensi kätensä taaksepäin, tarttuen tuttuun ja turvalliseen käteen.
Demoninen kirkaisu saatteli kohti valoa ja lämpöä liukuvaa Cromwelliä.

”Nopeasti nyt! Saattoryhmää ei näy vielä, mutta otamme hangaarin jo haltuumme. Muistakaa miehet, aluksemme kansilla on jotain vihamielistä! Älkää antako tarkkaavaisuutenne herpaantua, vaikka olemmekin kotona.”, Quartermain ohjeisti sukkulasta Keisarin Käden päähangaariin siirtyviä joukkoja.
”Kun olemme ulkona, lähdemme suorinta tietä kohti komentosiltaa. Siellä tiedämme tarkemmin, mitä on tapahtumassa.”
”Ei!”
Quartermain, muu miehistö perässään, käännähti huudosta säikähtäneenä katsomaan taaksensa sukkulan matkustamoon. Kapteeni Cromwell seisoi siellä irvistäen päätään jomottavasta kivusta, horjuen käytävää eteenpäin istuimista tukea ottaen.
”Kaikki taistelukelpoiset ryhmät lähtevät varmistamaan yhteyden torpedokansille, heti. Upseerit, Adeptus Mechanicuksen edustajat ja minä lähdemme minimimiehityksellä kohti komentosiltaa. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
Quartermain avasi suunsa änkyttäen jotain käsittämätöntä, mutta Cromwell huitaisi tämän puheet syrjään kämmenselällään.
”Tuolla aluksella on demoni, ja se pitää meitä vankeinaan täällä. Mikäli tuhoamme sen, olemme vapaita jatkamaan matkaamme. Muuta keinoa ei ole.”
Nämä sanat aiheuttivat täydellisen hiljaisuuden. Paljon he olivat kokeneet, mutta tällaista heillekään ei ollut tullut vielä koskaan eteen.
”Se on keskussalissa, tähtikannella. Torpedomme kykenevät tuhoamaan sen.”
'Toivottavasti.

[Da Big Boss]

Da Big Boss mukaan. Voit laittaa myös juonen aiheen tähän. Auttaisi halukkaita tietää tarinasta.

[Drakojan]

Voit laittaa myös juonen aiheen tähän. Auttaisi halukkaita tietää tarinasta.

Done.

[WHAM]

Saako ilmoittautua mukaan? (Mmmm... Tissilohikäärme...)

[halko]

Mämämäämmämämämämämämämämämämämämämmämämämämämämämämämä!!!!!!!!!!!!!!!!

MÄ!

[Da Big Boss]

(Mmmm... Tissilohikäärme...)

Sää oot liian IRIaD:mainen :<

Pasila on parasta. Joo ja se ensimmäiseen turinaan tulloo kohta tarina. Inspiraatio loppui puolessa välissä.

[WHAM]

Hihhih tissejä. Ymmärsinhän nyt oikein: yksi kirjoittaja kirjoittaa viikon aikana pätkän, jota seuraava jatkaa seuraavalla viikolla ja josta seuraava jatkaa...

Kuinka tiukkoja säätöjä on tarinan osien tyylirikkojen välillä? Jos kirjoittaja A kirjoittaa humoristista ja kevytkenkäistä fiktiota, saako kirjoittaja B kirjoittaa jatkonsa otsa kurtussa ja monokkeli silmällä?

Muoks: Ja lähetä mulle Drako se sun tissilohiksesi kuva isompana varianttina vaikka YV:nä tai jotain. Ei noin pienestä tuhrusta saa selvää onko se oikeasti nätti vaiko ei.

[Da Big Boss]

Juu, niin se menee. Ainakin meni viime kerralla.

[Drakojan]

Kolmastoista, onko homma missä vaiheessa?

[Da Big Boss]

Kuinka tiukkoja säätöjä on tarinan osien tyylirikkojen välillä? Jos kirjoittaja A kirjoittaa humoristista ja kevytkenkäistä fiktiota, saako kirjoittaja B kirjoittaa jatkonsa otsa kurtussa ja monokkeli silmällä?

Noh, voit arvata tykkääkö että ensiksi tehdään mestariteos ja sen jälkeen trollitarina. Eli vakavasti kannattaa ottaa tämä.

Da edit: Lähetä se kuva vaikka miullekin Drako... ;)

[SPACE MARINE!!!]

Noh, voit arvata tykkääkö että ensiksi tehdään mestariteos ja sen jälkeen trollitarina.

Ihan vain tiedoksesi, iso pomo, että kaikki huumori tarinat EIVÄT ole trollitarinoita.

[Da Big Boss]

Eipä olekkaan, mutta jostain kumman syystä täällä on niitä hauskojen tarinoiden sijasta paljon.

Da edit: Milloin se turinakisa oikein olikaan, marraskuussako se viime ketju tehtiin? Mie kaipaan sitä niin paljon. Nyyh.

[SPACE MARINE!!!]

Onko!?

Kerro minullekin että missä, sillä itse en löydö yhtäkään.

[Da Big Boss]

Here you go.

Noh, miten se olikaan, en halua tästä flamewaria, ja varmaan riittää vain että sanon ettei tuollaisia toivota tänne, kun yritetään vakavaa tarinaa.

[halko]

Da edit: Milloin se turinakisa oikein olikaan, marraskuussako se viime ketju tehtiin? Mie kaipaan sitä niin paljon. Nyyh.

Voit sä sen ketjun jo pistää pystyyn ja alkaa anomaan jotain järjestämään sellainen

[Da Big Boss]

Naah, enmää vielä. Pilaa tunnelman jos tehdään liian aikaisin. Kait WHAM sen tekee taas? ( Katsoo koiran-nappi silmillä anovasti :3 )

[SPACE MARINE!!!]

Here you go.

Noh, miten se olikaan, en halua tästä flamewaria, ja varmaan riittää vain että sanon ettei tuollaisia toivota tänne, kun yritetään vakavaa tarinaa.

Heh! löysit yhden lukotetun...kävi sinulla hyvä säkä kun vielä kerkesit tuollaisen onnettoman trolli jutun tuolta vielä kaivamaan...mutta nauran sinulle sitten yksinäni jottei sitä flamewaria tule.

En minä kyllä ajatellutkaan että joku laittaisi keskelle vakavaa tarinaa jotakin humoristista(eihän siinä tietenkään mitään pahaa ole, mutta luultavasti kuvaan ei oikein kuulu että joku laittaa sinne täysin muista eroavaa tekstiä.)

[Drakojan]

Da Big Boss, Do NOT feed the troll.

Ja SPACE MARINE!!!!111ELEVEN, mee pois jos et meinaa osallistua.

[Gilaelin]

Otetaanko tähän vielä yksi mattimyöhäinen? Aika ei ole riittänyt viimeviikkoina Iltatähden kirjoittamiseen muitten prokkiksien painaessa päälle, mutta jatkotarinan kirjoittaminen voisi olla mukavan kevyttä himmailua, jotta saa pidettyä jonkinlaisen tason päällä =).

[Da Big Boss]

Tietenkin, eihän nyt ole edes samaa määrää kirjoittajia kuin viime kerralla, joten uskon Drakon päästävän sinut sisään.