Lordin aarteen etsintä

[Alien of Change]

- Kyllähän minä ne tiedän. Yrsan ja Velhon, ja onhan niitä muitakin. Mutta kaikkein eniten minua kiinnostaisi tavata peikko. Metsän hallitsija, mutta mikäli saan tilaisuuden matkamme aikana, ystäväni, aion surmata sen pedon. Marc de Migel kertoi ja hänen silmissään paloi liekki.
- Et voi voittaa peikkoa yksin. Liian taitava ja ovela sinua vastaan. Alex huomautti tökerösti.
- Olenhan minäkin ovela, sitä paitsi te auttaisitte minua. Marc de Migel sanoi.
- Jokainen saisi oman osansa metsää sen jälkeen, kun peikko olisi tapettu, ja meistä olisi tullut metsän hallitsijoita. James ajatteli.
- Ja kuvitelkaapas ikuinen elämä vielä kaupan päälle. Ainainen kuninkuus. Marc de Migel sanoi.

Eikös peikot ole tyhmiä eikä ovelia? Pari kirjoitusvirhettä löytyi pikaisella lukemisella, mutta ei se haittaa. Tätä luki ihan mielellään. Jatka samaan malliin tämän kirjoittamista. ^^

[Yrsa]

Tuo nimenoimainen peikko eroaa muista niin, että ei ole yhtä suuri tai vahva. Mutta metsän kuninkaaksi(tai hallitsijaksi) on päässyt oveluudensa ja muita peikkoja huomattavasti suuremman älykkyyden ansiosta. Hyvä että kysyit, luultavast selvennys oli ihan paikallaan. Jos askarruttaa jokin muukin asia tarinaan liittyen, kysy toki. Minä selvennän sitten sinulle.

[Gardin]

Ja lupauksesi myös täytit. Vähemmän kirjoituvirheitä, jos niitä nyt alkuunkaan oli, joten näin kun jatkat niin ihan hyvä tulee.
Tarinakin kulkee suhtkoht sutjakasti eteenpäin, vaikka nyt alkaakin jännittämään, tapaavatko vankikarkurit ja peikko toisensa.

[Myyra]

Jonkin verran oli kirjoitusvirheitä, ja kielen käyttö oli hieman kankeaa, mutta tarina kyllä etenee mukavasti ja pitää otteessaan. Hienoa työtä! Jatka samaan malliin.

[Alien of Change]

Oletko unohtanut tämän tarinan vai onko ollut muita kiireitä?

[Yrsa]

Oletko unohtanut tämän tarinan vai onko ollut muita kiireitä?

Muita kiireitä, en paljoa ole kerinnyt kirjoittaa lähiaikoina. Mutta omalla koneellani on kyllä hiukan jatkoa kylläkin, mutta sen verran vähän että en aio niin pientä pätkää laittaa.

Mutta heti kun löydän aikaa jatkaa tätä niin kyllähän minä sitten kirjoita, odottakaa vain, kyllä minä sitä jatkoa jossain vaiheessa laitan tännekin.

[Yrsa]

KOLME VANKIKARKURIA OSA 3.

Alexin mielipiteistä välittämättä ja koston sokaisemina kaikki kolme vankikarkuria lähtivät pian kulkemaan takaisin kohti kylää josta olivat paenneet. Mikäli hyvin kävisi, he saisivat tapettua yhden vartijoista. Sitten voisivat alkaa suunnittelemaan tarkemmin suunnitelmaa.
He astelivat samaa, korkean pensaikon halki kulkevaa loivaa ylämäkeä pitkin ja jatkoivat siitä auringon porottaessa taivaalla alas pitkää alamäkeä pitkin.
he kulkivat hitaasti kohti kylää, ylittivät tien ja jatkoivat matkaa.
- SEIS! Alex huudahti ja kaikki kolme jähmettyivät paikoilleen.
- Kuunnelkaa.” Alex sanoi.
Ja kyllä, aivan läheltä kuului epäselvänä puhetta. Ja vankikarkurit alkoivat vilkuilla ympärilleen etsien äänien aiheuttajia.
- Vartijat eivät ole kylässä, vaan tuolla. Marc de Migel sanoi hitaasti ja osoitti sormellaan, vain noin kymmenen metrin päässä olevaa, vanhaa, suurten kivien ympäröimää, ehkäpä entisen tornin jäännöksiä, joiden seassa seisoivat vartijajohtaja ja toinen vartija. Mutta kolmatta ei näkynyt missään.
- Mitäs nyt? Alex kysyi.
- Niitä on vain kaksi, hyökätään. Marc de Migel ehdotti.
- Mitäpä jos kolmas on piilossa ja väijyttää meidät? Alex kysäisi.
- Siinä tapauksessa pitää olla nopea, tulkaa. Marc de Migel vastasi ja he lähtivät kävellen kohti vartijoita.

He ottivat niin hiljaisia askeleita kuin vain suinkin kykenivät, ja aseet koko ajan valmiina kävelivät kohti vartijoiden leiriä.
Vartijat seisoivat selin vankikarkureita vasten ja vasta muutaman metrin päässä vartijat kuulivat askeleiden äänet, kääntyivät ympäri ja tarttuivat hätäisesti aseisiinsa.
Osittain ihmeissään olevat vartijat tuijottivat hetken vankikarkureita, kunnes vartijapäällikkö huudahti epämääräisesti käskyn:
- Asemiin!
Ruubert juoksi päällikkönsä viereen ja he seisoivat kivien päällä Vankikarkurien edessä.
- Mitä haluatte? Kysyi vartijapäällikkö.
- Mitäkö haluamme! Haluamme kostomme! Marc de Migel huudahti ja yhdessä James Macen kanssa hyökkäsivät miekkoja heiluttaen vartijoiden kimppuun.
Miekat osuivat toisiinsa ja pian alueen täytti metallin kalske. Mutta vartijat pitivät kahden miehen rivinsä, eivätkä Marc de Migel tai James Mace saaneet mitään vauriota kilvillä varustautuneisiin vartijoihin.
Marc de Migel löi miekallaan vartijapäällikön kilven sivuun ja kiersi hänen taakseen. Samalla Alex tuli mukaan taisteluun.
- He yrittävät piirittää meidät! Vartijapäällikkö huudahti samalla kun vankikarkurit pakottivat heidät koko ajan keskemmälle raunioita.
- Taistelkaa! Kaikki samaan aikaan, he eivät pärjää kahdestaan! Marc de Migel käski samalla kun huitoi miekallaan.
Vankikarkurit eivät antaneet vartijoille mahdollisuutta paeta. Vartijapäällikkö löi Marc de Migelin miekan sivuun ja alkoi huutamaan Richardia.
- Richard! Hyökkäys leirissä, tule takaisin!
Marc de Migel yritti estää päällikköä huutamasta ja jatkoi taistelua, yrittäen edelleen piirittää vartijat päällikkö suojasi itsensä kilvellä ja rynnisti karjuen Marc de Migelin ja Jamesin välistä. James sai iskettyä miekallaan tätä, mutta isku ei ollut kuolettava.
Vartija huudahti tuskasta ja kompuroi kauemmas Jamesista ja hengästyneenä, verinen haava selässä, hyökkäsi kohti Marc de Migeliä.
Marc de Migel joutui erilleen muista ja kaksin taisteli nyt päällikköä vastaan.
- Richard! Tarvitsemme apuasi! Päällikkö huusi samalla kun yritti tappaa Marc de Migeliä.
Marc de migel ei mitenkään kyennyt voittaa kaksintaistelua ja samalla kun perääntyi, huuteli päällikkö edelleen Richardin nimeä.
- Richard! RICHARD! TULE TÄNNE! Hän huusi ja raivoissaan löi miekallaan, mutta ohi.
Pian sen jälkeen, kun päällikkö oli pilannut piirityksen ja alkanut kaksin taistelemaan Marc de Migelin kanssa, kuului Marc de Migelin takaa pensaikosta rasahdus.
Marc de Migel säikähdyksissään hyppäsi sivuun, pois vartijapäällikön luota ja katsoi kuinka paidaton Richard juoksi huutaen häntä päin.
Richard hyökkäsi Marc de Migelin kimppuun, samalla kun vartijapäällikkö lähti auttamaan Ruubertia.
Miekkojen kalske kantautui pitkälle, kun vartijat ja kostoa janoavat vankikarkurit taistelivat raunioilla toisiaan vastaan. Kumpikin osapuoli taisteli niin hyvin kuin pystyi, mutta Marc de Migel ja Richard taistelivat niin sivussa, etteivät he pystyneet vaikuttamaan mitenkään toisiin taistelussa mukana oleviin, vaan jatkoivat kaksintaisteluaan syrjemmällä.
- Aarh! Karjaisi Richard kun Marc de Migel sai viillettyä miekallaan hänen käteensä.
Veri valui Richardin haavasta, mutta Marc de Migel ei antanut aikaa Richardille ja hyökkäsi uudestaan, ja yhä uudestaan, kunnes sai viillettyä vielä toisen kerran Richardin paljaaseen ihoon.
Mutta Richard ei perääntynyt, oli se joko rohkeutta tai hulluutta, Richard piti kiinni aseestaan ja haavoittuneena ja verisenä jatkoi kaksintaistelua.
Marc de Migel huomasi kuinka vartijat olivat voittamassa Alexin ja Jamesin.
- Tänne! James! Alex! Hän huusi ja torjui Richardin iskun.
James torjui taidokkaasti vartijapäällikön lyönnin ja juoksi Richardin taakse.
- Richard takanasi! Vartijapäällikkö huusi, ja juuri ennen kuin James sai pistettyä miekallaan, Richard kääntyi ja löi Jamesin miekan sivuun. James horjui epätasaisessa maastossa Marc de Migelin viereen.
Alex jatkoi taisteluaan Ruubertin kanssa, kunnes huomasi vartijapäällikön juoksevan Richardin apuun.
Alex väisti Ruubertin lyönnin, hyppäsi alas raunioilta ja riensi auttamaan kumppaneitaan.

Vankikarkurit olivat lähellä toisiaan ja osoittivat miekoillaan vartijoita.
- Ette voi voittaa! Vartijapäällikkö ivasi.
Vankikarkurit eivät sanoneet mitään, mutta kun Ruubertkin saapui vartijoiden riviin, katsoivat vankikarkurit toisiaan, ja kun vartijapäällikkö antoi käskyn hyökätä. Käänsivät vankikarkurit selkänsä taistelulle ja nopeilla jaloillaan juoksivat pakoon metsään.
Richard oli lähdössä perään mutta vartijapäällikkö huudahti hänelle:
- Et saa heitä enää kiinni, he ovat liian nopeita.

Kuusen oksat raapivat heidän kasvojaan kun he juoksivat metsän ryteikössä. Tuuli humisi heidän korvissaan ja he törmäilivät toisiinsa. He kompastelivat ja meinasivat kaatua. Mutta juoksivat kuitenkin niin nopeasti kuin vain suinkin kykenivät tuossa kuumassa ilmassa, ja hetken päästä he tunsivat allaan tasaisen soratien ja he hiljensivät vauhtiaan nähdäkseen mihin olivat saapuneet.
Kun he olivat selvittäneet olinpaikkansa, heidän tarvitsi vain päästä takaisin heidän leiriinsä joutsenten lammella, ja varmistaa että kaikki heidän tavaransa olivat tallella, ja varmasti piilossa.

[Yrsa]

Siinä oli nyt sellainen pätkä, pahoittelen jos jouduitte odottamaan, mutta varoitan että jatkoa saatte odottaa vielä kauemmin. Nyt ollaan kuitenkin jo lähestymäsä loppua ja pian pääsen tästäkin tarinasta eroon ja pääsen aloittamaan sitten seuraavaa tarinaa, mikä liitty edelleen tähän, eli: Vaarallista matkaa. Voin nyt tässä paljastaa siitä sen verran(SPOILEREITA!) että hyppämme takaisin siihen aikaan kun peikko on tappanut vampyyrit ja kaikki kyläläiset ovat kuolleet.

[SPACE MARINE!!!]

KOLME VANKIKARKURIA: VIIMEINEN OSA!


Vankikarkurit löntystelivät väsyneinä piilopaikkaansa. He olivat epäonnistuneet. He eivät olleet saaneet tapettua yhtäkään vartijaa ja nyt vartijat tiesivät että vankikarkurit olivat vielä lähiseuduilla.
Vankikarkurit löysivät reppunsa ja säkkinsä samasta paikasta mihin olivat ne jättäneet.
- Hyvä! Eivät ole löytäneet leiriämme. Alex huokaisi helpotuksesta.
Marc de Migel katsoi reppuaan.
- Joku täällä on kyllä ollut. Minun reppuani on nimittäin siirretty. Hän sanoi.
- Niin minunkin, ei paljoa. Mutta muistan selvästi kuinka jätin sen tuonne koloon, enkä nojaamaan tätä lahoa kantoa. James sanoi.
- Mistä me tiedämme että juuri vartijat kävivät täällä? Metsässähän on monia muitakin jotka voivat myös tulla tonkimaan tavaroitamme. Alex totesi.
- Sitä suuremmalla syyllä meidän pitäisi vaihtaa piilopaikkaa. Marc de Migel sanoi.
- Minne? Alex töksäytti.
- En tiedä… voisimme palata takaisin kylään? Marc de Migel vastasi ja muut näyttivät täysin tyrmistyneiltä.
- Palaisimme kylään…jonka vankilasta olemme juuri karanneet? Alex kysyi epävarmana.
James naurahti.
- Niin! Kyllä! Siellä vartijat vähiten odottavat meidän olevan. Lisäksi kun hekään eivät ole enää siellä. Ja olisimme paremmassa turvassa metsän olennoilta. Marc de Migel selitti.
- Enpä oikein tiedä. Minusta täällä on tarpeeksi hyvä olla. Alex kertoi.
- Entäs James? Minne sinä menisit? Marc de Migel kysyi.
- En tiedä…voisimme mennä kylään. Hän sanoi lopulta.
Alex potkaisi maata.
- Miten meidän pitäisi päästä kylään. Jos vartijat vartioivat tietä? Alex kysäisi.
- Ainahan voimme kiertää metsän kautta. Marc de Migel vastasi.
- Totta, mutta siinä kestää pidempään. Alex sanoi.
- Voimmehan me käydä tarkistamassa ovatko vartijat leirissä, jos ovat kierrämme metsän kautta. Jos eivät, tie on selvä. James ehdotti.
- Käy minulle. Marc de Migel sanoi.
- Tehkäämme sitten niin. Alex vastasi ja heitti reppunsa selkään.
Niin lähtivät vankikarkurit jälleen kerran matkaan. Takaisin kylään, josta olivat juuri paenneet…ja se oli virhe.

He astelivat pitkin hiekkatietä ja saapuivat risteykseen josta kääntyivät oikealle vievälle tielle, joka veisi suoraan kylään.
Juuri kun he olivat astuneet tielle, näki Marc de Migel takaansa astelevan joukon ihmisiä. hän ei erottanut keitä he olivat mutta päätti jättää asian sikseen.
- Mitä nyt? Kysyi Alex kun huomasi Marc de Migeln jääneen jälkeen.
- Tietä pitkin kävelee tännepäin joitakin. Marc de Migel vastasi.
Alex vilkaisi tulijoita.
- Parasta vain jatkaa matkaa. Hän sanoi ja he juoksivat Jamesin kiinni.

Vankikarkurit saapuivat nyt sille samaiselle alamäelle jonka varrella oli vartijoiden leiri jossa he olivat taistelleet.
He ottivat miekkansa esille ja kävelivät niin hiljaa kuin suinkin pystyivät.
- Ei siellä ole ketään. James sanoi kun erotti puiden takana olevan raunion.
- Mistä tiedät? Mennään ensiksi lähemmäs. Kuiskasi Alex.
He kävelivät vielä vähän matkaa, ja kun rauniot paljastuivat kokonaan heidän eteensä. Huomasivat he sen todellakin olevan tyhjä.
- Hyvä, reitti on selvä. Nyt vain…Alex aloitti, mutta sitten he katsoivat eteensä.
Sir Richard asteli miekka valmiina mutkan takaa mäkeä ylös heitä kohti.
- Nyt on tilaisuutemme koittanut! Marc de Migel huudahti ja oli juuri hyökkäämässä kun kuuli sivultaan rasahduksen.
Vankikarkurit kääntyivät kastomaan, kuinka kaksi muuta vartijaa juoksivat ryteiköstä heitä kohti.
Siinä samassa oli Marc de Migel valmiina taistelemaan viimeiseen hengenvetoonsa asti…ja hän luuli samaa myös Jamesista ja Alexista.
Sir Richard juoksi muiden vartijoiden kanssa vankikarkureiden luokse.
James, sen kummempia sankaruuksia ajatellen pudotti aseensa maahan ja nosti kätensä päänpäälleen.
Alex sen sijaan, nähtyään toivottoman tilanteen käänsi selkänsä muille ja säntäsi pakoon.
Marc de Migel seisoi miekat käsissään ja katsoi vartijoita, sitten Jamesia. Hän pudisti päätään ja pudotti myöskin aseensa.
- Nyt! Vartijapäällikkö huusi ja hyökkäsi Marc de Migelin kimppuun.
Marc de Migel tunsi miekan viillon selässään ja hän polvistui kivusta. Sitten hän tunsi kovan iskun takaraivossaan ja hän lennähti rähmälleen hiekkatielle.
Hän tunsi kuinka hänen tajuntansa heikkeni, silmänsä sumenivat. Ja viimeinen asia minkä hän näki, oli kuinka James juoksi pakoon vartijoilta…

James kiisi tietä pitkin ylöspäin.
Mitä nyt? Mitä nyt teen, Marc de Migel on kuollut! Kuollut…voisiko se olla totta? Ja Alex? Missä hän on, mihin hän juoksi? Mihin minä juoksen? Mietti James ja huomasi yhtäkkiä olevansa poissa tieltä, hän katseli ympärilleen, mutta ei löytänyt tietä mistään. Ainoa asia minkä hän kuuli, oli hänen oma raskas hengityksensä.
Sitten kuului rasahdus hänen takaansa. James käännähti ja näki Alexin juoksevan hänen luokseen hengästyneenä.
- Ne tappoivat Marc de Migelin. James sanoi heti kun Alex oli saapunut hänen luokseen.
Alex huokaisi ja katsoi jalkojaan.
- Arvasin tämän. Meidän ei olisi pitänyt jäädä tänne, meidän olisi pitänyt lähteä kun siihen oli mahdollisuus. Alex sanoi katkerasti.
- Oma ahneutemme meidät ajoi tähän tilanteeseen. Mutta me voimme vielä pelastua. James totesi.
Alex nosti katseensa ja katsoi kysyvästi Jamesia.
- mekö lähtisimme nyt? Ei, yllämme lepää kirous. Marc de Migel saattoi kuolla, mutta minkä minä olen aloittanut, niin sen minä myös loppuun saatan. Alex sanoi ja vetäisi tikarinsa esiin.
- Tarkoitatko, että jatkamme kostoamme? James kysäisi.
- Nythän se vasta koston aika onkin! Alex huudahti ja he alkoivat suunnitella seuraavaa siirtoaan.

Hän avasi silmänsä ja räpytteli niitä kirkkaassa auringon valossa. Hän näki vihreät puiden lehdet yllään ja tunsi viileän, kivisen lattian allaan.
Marc de Migel nousi istumaan ja tunnusteli takaraivoaan.
Se oli hirvittävän kipeä ja hänestä tuntui kuin se halkeaisi hetkenä minä hyvänsä.
Mutta silti, hän oli selviytynyt. Vartijat eivät olleet tappaneet häntä, hän ajatteli kun nojasi vankilan tornin muuria vasten.
Marc de Migel koitti muistella mitä viimeksi oli tapahtunut, hän muisti hyvin, kuinka James ja Alex olivat juosseet pakoon. ja hiljaa mielessään kirosi heidät pelkuruutensa takia. Mutta hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka kauan aikaa siitä oli kulunut, kun hänet tuotiin torniin.
Sitten asteli sir Richard rappusia pitkin ylös torniin ja jäi vartioimaan Marc de Migeliä tornin suuaukolle.
- Mitäs sinä siinä patsastelet? Marc de Migel huudahti.
Sir Richard ei vastannut vaan kysyi ivallisesti:
- Miltäs tuntuu taas lojua täällä? Tiesitkös, että johtaja suunnitteli sinulle oikein julkista teloitusta! Sir Ricahrd kertoi.
- No enpä tiennyt. Marc de Migel vastasi, mutta sitten hänen vatsassaan muljahti. Hänen päivänsä saattoivat päättyä tähän. Ja hän vajosi epätoivoon. Mutta pieni idean kipinä kuitenkin paloi hänen sisällään ja pian hän hypähti seisomaan ja meni aivan vartijan lähelle.
- Oletkos kuullut lordin aarteesta? Hän kysäisi hiljaa.
Sir Richard katsoi Marc de Migeliä hölmistyneenä.
- Jos autat minut ulos täältä, voin auttaa sinua saamaan sen. Marc de Migel sanoi.
- Sir Richard oli hiljaa.
- mitäs sanot? Yhdessä saisimme aarteen. Tappaisimme kaikki jotka koittaisivat estää meitä. Alex ja James…Ruubert ja johtajasi…peikko… Marc de Migel selitti, mutta sir Richard tönäisi hänen maahan ja lähti rappusia pitkin alas.
Nopeasti nousi Marc de Migel nelinkontin ja veti itsensä tornin reunalle.
- Tiedän missä se on! Hän huusi ja sir Richard pysähtyi.
- Et voi tietää. Sir Richard vastasi ja pudisti päätään.
- Mutta kyllä minä vain tiedän! Aarteen sijainti, on kylä nimeltään…
Sir Richardin suu loksahti auki kun kuuli kylän nimen.
- Joten? Olemmeko tiimi? Marc de Migel kysyi vielä kerran.
Sir Richard ei vastannut, vaan käveli rappuset alas. Pois tornilta.
Silloin suuttui Marc de Migel, ja niin hän kirosi sir Richardin kuolemaan, jos ei omien käsiensä kautta, niin sitten jonkun toisen.
Ja silloin menetti Marc de Migel järkensä, ja auringon porottaessa korkealla taivaalla hänet vietiin alas tornista keskelle pihaa teloitettavaksi.
Marc de Migelin pää täyttyi ajatuksista. mahdottomista yrityksistä paeta, ja kun hän näki vartija johtajan astelevan hänen luokseen ivallinen nauru kasvoillaan ja miekkaansa teroittaen.
Marc de Migel repi itsensä hätäisesti irti sir Richardin ja Ruubertin otteesta ja teki viimeisen ehdotuksensa.
- Mitä nyt! tivasi vartija johtaja kun Marc de Migel rimpuili itsensä irti.
- Haluan ehdottaa teitä tekemään vaihtokauppa! Huudahti Marc de Migel.
Vartija johtaja oli tyrmistynyt.
- Jos ette tapa minua, voin tuoda teille Alexin ja James Macen, jos itse, saan lähteä täältä elävänä. Marc de Migel ehdotti.
- Kauan olen toivonut että saisin sinut tapettua. Mutta joka kerta olet saanut keploteltua itsesi syyttömäksi, tai paennut. Mutta olkoon, kaksi vankikarkuria yhdestä on sekin jotakin. Johtaja vastasi ja suostui ehdotukseen.
- Suurimmat kiitokset, te oikeamielinen johtaja. Marc de migel sanoi ja kumarsi, tarkoittamatta lainkaan mitä sanoi. Sitten hän kysäisi:
- Saisinko miekkani?
- Et! Huudahti vartija johtaja tylysti ja käski Marc de Migelin lähteä etsimään Jamesia ja Alexia.



Marc de Migel juoksi pois pihalta. Hän voisi paeta nyt, jättää vartijat katumaan. Mutta hänellä ei ollut aseita. Ja hän oli kertonut jo lordin aarteesta vartijoille. Jos hän haluaisi vähentää vaaroja aarteen hankkimisessa, hänen täytyisi täyttää oma osuutensa lupauksesta jonka solmi vartija johtajan kanssa.
Marc de Migel oli juuri ohittamassa kylän muuria, kun kuuli matalan kuiskauksen:
- Marc de Migel! Tässä.
Marc de Migel kääntyi ja näki muurin takana piilossa olevan Alexin nojaavan kyyryssä muuria vasten, vain muutaman metrin päässä vartijoista. Ja mihin Marc de Migel kiinnitti eniten huomiota, oli Alexin kädessä oleva, kiiltävä miekka.
Siinä oli Marc de Migelin tilaisuus, hän otti Alexilta miekan ja repi tämän pois piilostaan.
- Hoi! Täällä on yksi! Hän huusi ja laittoi miekan Alexin kaulalle.
Alex oli tyrmistynyt, miksi? Hän ajatteli.
Marc de Migel oli juuri viiltämässä Alexin kaulan auki, kun tapahtui jotakin odottamatonta.
James Mace kiipesi muuria pitkin vartija Ruubertin taakse, mutta hänet huomattiin. Kun James kurotti tornia vasten nojaaviin aseisiin, sivalsi Ruubert häneltä oikean käden katki.
James huusi kivusta ja putosi monta metriä alas muurilta ja iskeytyi kuolleena kovaan maahan.
Alex haukkoi henkeään kun tajusi mitä oli tapahtunut.
- Noniin! Marc de Migel, surmaa hänet, niin olet vapaa! Johtaja huusi.
Marc de Migel katsoi johtajaa, hänen kätensä tärisivät kun hän asetteli miekan uudelleen Alexin kaulalle.
- tee se. Alex sanoi.
Marc de Migel katsoi vihaisena hymyilevää vartija johtajaa ja viilsi Alexin kaulan auki.
Alex kaatui kuolleena muuria vasten ja Marc de Migel katsoi hetken kuollutta ruumista. Hän oli juuri puhdistamassa asettaan kunnes…
aseessa ei ollut verta.
- Sinä kurja! Marc de Migel huudahti kun kuolleeksi luultu Alex nousi seisomaan ja koitti paeta paikalta.
Mutta Marc de Migelin nopeat sivallukset miekalla estivät vankikarkurin yritykset.
Alex vuosi verta kun hän lyyhistyi maahan Marc de Migelin jalkojen juureen.
- He eivät päästä sinua vapaaksi. Alex sanoi ja oli kiroamassa Marc de MIgeliä kun tunsi kuinka kylmä teräs upposi hänen lihaansa.
Alexin hengitys lakkasi ja hänen mitään näkemättömät silmänsä tujottivat suoraan kirkkaalle taivaalle.
Marc de Migel vetäisi miekkansa irti Alexin ruumiista.
- Tulehan tänne! Niin palkitsemme sinut kullalla! Vartija johtaja huusi ja viittoi käsillään.
- En tarvitse kultaa. Minä lähden nyt. Marc de Migel vastasi ja oli jo kääntynyt kohti tietä.
- Tule vain! Olemmehan nyt samaa puolta. Vartija johtaja sanoi.
Marc de Migel katsoi tielle, ja voi kuinka se kutsuikaan häntä. Tie vapauteen oli auki. Hän tiesi että hänen kuuluisi lähteä nyt. Mutta kuten Alexkin oli sanonut Jamesille: ” Yllämme lepää kirous” oli Marc de Migelin kohtalo myöskin päätetty jo aikoja sitten.
- Tule nyt! Marc de Migel! Hän kuuli takaansa huudettavan.
Marc de Migel katsoi vielä viimeisen kerran tietä ja kääntyi vartijoihin päin. Hän käveli vartija johtajan luokse.
- Palkkioni. Hän sanoi hiljaa matalalla äänellä.
- Tässä palkkiosi! Huudahti vartija päällikkö ja tarttui Marc de Migelistä kiinni. Ja sitten tapahtui monta asiaa samaan aikaan. Vartija johtaja viilsi Marc de Migelin kaulan auki…tai niin hän luuli, mutta kuten Alexkin oli tehnyt, myös Marc de Migel osasi tempun jonka salat ovat hävinneet aikojen saatossa, eikä yksikään enää osaa sitä.
Vartija johtajan luullessa tappaneensa Marc de Migelin, kääntyikin Marc de Migel ja raivoissaan hyökkäsi vartija johtajan kimppuun.
Tyrmistynyt ja täysin ymmällään oleva vartija päällikkö ei kyennyt reagoimaan tarpeeksi nopeasti Marc de Migelin raivoisaan hyökkäykseen ja kaatui maahan.
Sir Richard ja Ruubert hyökkäsivät yhtä aikaa Marc de Migelin kimppuun, puolustaakseen johtajaansa.
Marc de Migel ei piitannut, hän halusi vain tappaa johtajan, hän kuolisi itsekin, sen hän tiesi, kun vartijoiden miekat sivalsivat hänen kehoaan.
Vartija johtaja makasi maassa ja havitteli kädellään miekkaansa.
- Kuole kurja petturi! Marc de Migel huudahti ja lävisti miekallaan vartija johtajan sydämen.

Ja juuri silloin tunsi Marc de Migel kylmän teräksen, lävistävän itsensä, ja hän lyyhistyi kahden jäljellä olevien vartijoiden jalkojen juureen.
Hän hegitti hetken paikallaan ja tunsi kuinka joku käänsi hänet. Hän oli tukehtua omaan vereensä.
- Ajattelin että haluat nähdä viimeiseksi asiaksi elämässäsi tämän. Sir Richard kertoi ja nosti Ruubertin kanssa Marc de Migelin nojaamaan tornia vasten.
Marc de Migel katsoi eteensä ja näki tien, pienen soratien jota ympäröivät kuuset ja koivut. laskevan auringon säteet heijastuivat puihin ja muutti ne kultaisiksi.
- palkkioksi siitä että kerroit missä lordin aarre sijaitsee. Sir Richard sanoi.
-Palkkio…Marc de Migel mutisi, hän sulki silmänsä. Viimeinkin hän olisi vapaa, viimein hän pääsisi kulkemaan tuota kultaisten puiden ympäröivää tietä pitkin…ilman pelkoa vaaroista. Hän olisi vapaa, viimeinkin, viimein hän oli vapaa…

Näin päättyi kolmen vankikarkurin tarina. Kolmen vapautta havitelleen, mutta koston huumassa kuolleelle Peikkometsän asukilleen jotka kaikista yrityksistä huolimatta kokivat kuolemansa.
Mutta niin he saivat rauhan, ikuisen rauhan ja vapauden. Eikä siihen tarvittu edes lordin aarretta.

[SPACE MARINE!!!]

Hohhoo!

Olen aika tyytväinen itseeni, sillä nyt voin alkaa rapustamaan jatkoa, ja kokonaan uutta tarinaa. VAARALLINEN MATKA. Joka jatkaa siis siitä, mitä tapahtui tarinan KUOLONKUMMUT jälkeen. Lisäksi tämä viimeinen osio tätä tarinaa, oli siinäkin mielessä onnistunut. Että se on mielestäni tarpeeksi pitkä, tuo 3. osa tuntui jääneen liian lyhyeksi. mutta siis, mikäli jotkut vielä jaksavat lukea näitä, voisivat kommentoida omia mielipiteitäänkin tänne, jahka ovat lukeneet.

[SPACE MARINE!!!]

Tätä nyt on tuon uusimman osan jälkeen luettu/katsottu aikas monta kertaa, mutta yhtäkään kommentia en ole saanut.

jotenka nyt kysyn, kiinnostaako tämä tarina ketään? vai onko tämä taas tätä, se on trolli, ei siitä kannata välittää juttu? Myönnettäköön että olen trolli, mutta haluaisin nähdä mitä mieltä ihmiset ja muut ajattelevat tarinoista joita teen ajatuksen kanssa huolellisesti ja joissa on selvä juoni ja kohtalaisen tarkasti mietitty maailma. Haukutte tarinoitani, mutta sitten kun kirjoittelen tänne jotain vähänkin trolli tason yläpuolella olevaa tekstiä ei kuulu mitään, on se kummallista...

[aatami]

Täh? Onko Yrsa SPACE MARINE!!!!:n toinen account?

[SPACE MARINE!!!]

Täh? Onko Yrsa SPACE MARINE!!!!:n toinen account?

En jaksa enää edes vastata tuohon...

MUTTA! Mitä mieltä Aatami olet tästä tarinasta/tuosta viimeisimmästä osasta?

[SPACE MARINE!!!]

Vaarallinen matka

Kuolleet puut heiluivat hiljaa tuulessa kun harmaaseen kaapuun pukeutunut mies asteli mutaista polkua pitkin suurten kivien ympäröimälle, mustanmaan peittämälle alueelle.
Mies astui kaatuneen puunrungon yli ja katseli ympärilleen.
Ilma hänen ympärillään oli sakeaa, maa pikimustaa ja kuolleiden puiden rungot olivat runneltuja ja niihin oli kaiverrettu merkkejä ikuisesta elämästä, sekä kuoleman herruudesta, kuin myös symboleja ja tekstejä niistä pimeyden voimista, joita hyvin harva edes niiden kirjoittajista itsekään tiesi.
Mies katsoi ylös kirkkaalle taivaalle jossa aurinko paistoi, mutta jonka säteistä ei yksikään yltänyt hänen luokseen. Hän näki valon, jota ei ollut tuossa paikassa. Pelkästään kylmä ja synkkä tuuli pääsi sinne, sekä harvat ja valitut varjojen olennot. Tuo paikka, tunnettiin nimellä Kuolon kummut.

Mies asteli pienen puun ja kiven välissä lojuvan, ruskean vaatemytyn viereen. Hän kumartui sen yläpuolelle ja laittoi luisevan kätensä sen yläpuolelle, lausui muutamia sanoja ja kosketti myttyä. Kalmanvihreä valo välähti, ja sitten ilmestyi hitaasti myttyyn pieniä mustia tuhkaa muistuttavia hiukkasia ja ne kasaantuivat kiinteäksi, muodostaen kädet, jalat ja kasvot. Kasvot, jotka kuuluivat kerran sir Edwardille. Kasvot jotka olivat kokeneet muodonmuutoksen vampyyriksi, kasvot, jotka olivat kokeneet kuoleman, kasvot, jotka kaikesta tästä huolimatta näkevät yhä. Kiitos siitä, jos sitä nyt kiitokseksi voi sanoa, kuuluu velho Vlad von Writchtofille.


Kuolon kummuilla olivat tuolloin:

Velho Vlad von Writchtof: Vlad von Writchtof, asustelee suuressa tornissaan Peikkometsän siimeksessä ja johtaa suurta, itse luomiaan täysin panssaroituja torninsa vartijoiden armeijaa. Hänen torninsa on Yrsan luolan lisäksi ainoa paikka Peikkometsässä joka ei kuulu peikolle, jonka takia hän onkin yksi Peikkometsän kolmesta suuresta hallitsijasta. Vaikka käytännössä katsottuna peikko omistaakin koko Peikkometsän, ja vaikka hänet onkin julistettu sen hallitsijaksi. Ei Writchtof tai Yrsa kumpikaan ole hyväksynyt sitä, ettäkö peikko hallitsisi myös heidän alueitaan.
Writchtof, oli kuullut lordin aarteesta. Ja pitkän tutkinnan ja mustaa magiaa hyväksi käyttäen sai selville minne päin Peikkometsää aarre oli piiloitettu. Niinpä hänkin päätti lähteä etsimään tuota lordin avainta, jonka avulla pääsisi käsiksi ikuisen elämän eliksiiriin. Mutta ensiksi, hän tarvitsisi kumppanin.
Niinpä velho suunnisti Kuolon kummuille, löytääkseen riittävän taitavan, tai oikeastaan taitavat, taistelijat pitämään hänet itsensä hengissä vaarallisen matkan aikana.

Vampyyri Edward: Entinen ristiritari, josta sittemmin tuli vampyyri, kuten hyvin tiedätte. Ja joka koki kuolemansa peikon käsien kautta. On herätetty henkiin ja nyt, metsän velhon apurina jatkaa lordin aarteen etsintää.

Vampyyri soturi Ilmarinen: sama tarina kuin Edwardilla, paitsi että kuoli hypnoosin alaisena omien käsiensä kautta peikon pakottamana.
Hänen ja Edwardin osuus lordin aarteen etsinnässä on hyvinkin sekava, yhden muodonmuutoksen ja kuoleman ansiosta heidän puolulaisensa ovat muuttuneet lähes jatkuvalla syötöllä. Mutta yksi asia on varmaa nyt, kumpikaan ei suostuisi enää vapaasta tahdostaan peikon apuriksi.

Edward nousi seisomaan. Hän pudisteli vaatteiltaan roskia ja katsoi maahan mietteliäänä. Hänhän oli kuollut. Peikko oli surmannut hänet kirveellä, mutta silti hän seisoi siinä. Juuri sen kiven vieressä johon oli kompastunut ennen kuolemaansa.
Edward kohotti katseensa ja katsoi kuinka huppupäinen, harmaaseen kaapuun pukeutunut mies seisoi hiljaa keskellä Kuolon kumpuja. Sitten hän käännähti katsomaan kuinka puiden seasta hiljaa löntysteli vampyyri Ilmarinen ja nojasi puunrunkoa vasten haistellen ilmaa.
- Kuka olet? Kysyi Edward ja tuijotti velhoa.
- Kukako olen? Velho sanoi, kunnes jatkoi:
- Minä olen se joka herätti teidät henkiin, se joka antoi teille uuden elämän, minä olen se jonka tornin ohitse te kuljitte. Minä olen sen tornin hallitsija, minä olen metsän velho, minä olen velho Vlad von Writchtof! Mies huudahti ja vetäisi hupun pois päästään.
Hänellä oli pitkät, ruskeat hiukset ja nuoret kasvot. Hän näytti aivan yhtä nuorelta kuin Edwardkin.
Vampyyrit katsoivat ihmeissään velhon kasvoja. He eivät olleet kuvitelleet häntä lainkaan sellaiseksi.
- Valehtelet! Et voi olla Vlad von Writchtof! Edward huusi ja huomasi hapuilevansa tikareitaan vyöltä.
- Ovatko nämä kenties sinun? Velho kysyi kun huomasi Edwardin etsivät tikareitaan ja otti esiin tämän tikarit.
Edward ojensi kätensä ottaakseen tikarinsa, mutta velho vetäisi ne takaisin itselleen.
- Ette saa aseita ennen kuin uskotte minua. Minä todellakin olen velho Vlad von Writchof. Ja vaikka saatan näyttää nuorelta, olen minä silti yhtä vanha kuin tämä tuhatvuotinen metsä. Ja mikäli ette vieläkään usko minua, tässä tornini avaimet! Velho kertoi ja kohotti torninsa avaimet korkealle ilmaan.
Vampyyrit katsoivat toisiaan ja sitten Ilmarinen puhui:
- Uskomme kyllä sinua. Mutta miksi herätit meidät henkiin?
- Aivan! uskon että haluatte tietää sen lisäksi mistä kaikesta olette jääneet paitsi! Velho huudahti ja irvisti.
Vampyyrit vilkaisivat taas toisiaan, velho puhui totta. Heillä ei ollut aavistustakaan, kauaako he olivat olleet kuolleita, joten he kuuntelivat kiinnostuneina kun velho kertoi kuinka hänkin oli kuullut lordin aarteesta ja kuinka hän oli kerännyt tietoa ja pitkän magian käytön avulla saanut selville lordin aarteen olinpaikan.
- Tiedät siis missä se on? Edward kysyi innostuneena.
- Suunnilleen. keksit ovelan paikan sille, Ilmarinen, kun piilotit sen siihen kylään josta te lähditte pelastamaan kotikyläänne silloin kun olitte vielä ristiritareita. Velho vastasi.
- Itse en muista mitään tuostakaan. En muista mitään, kaikki on ollut hämärää siitä asti kun muutuin vampyyriksi. Ilmarinen valitti.
- Tiedätte molemmat ettei paluuta ole. olette nyt vampyyreitä…kuolleista herätettyjä vampyyreitä. Auttakaa minua löytämään aarre, tulkaa mukaani ja yhdessä löydämme aarteen ennen peikkoa! Velho ehdotti.
- Peikko…hän on viimeinen jonka haluamme saavan aarteen. Mieluusti me palvelemme sinua peikon sijaan. Mieluusti me autamme sinua löytämään aarteen. Mieluusti me taistelemme rinnallasi peikkoa vastaan! Ilmarinen vastasi.
Edward nyökkäsi.
- Hyvä! Olkoon niin! Me lähdemme nyt kohti tuota kylää, aloittakaamme vaarallinen matka kohti lordin aarretta. Sillä matka minkä te koitte kerran, ei välttämättä ole mitään tähän verrattuna. Metsässä vallitsee kaaos, sota on alkamassa. tieto lordin aarteesta on kiirinyt kaikkialle, ja kaikki ovat siitä kuulleet ja kaikki sitä myös haluavat. Velho sanoi kun he astuivat pois Kuolon kummuilta sora tielle, jota pitkin he jatkoivat loivasti alaspäin.

He kulkivat hetken rivissä puiden varjostamalla tiellä, kunnes velho pysähtyi.
- Kuunnelkaa. Hän sanoi ja kohotti kätensä.
Vampyyrit hiljenivät ja hetken seisottuaan Edward sanoi:
- Kuuletteko tekin? Aivan kuin läheltä kuuluisi puhetta ja naurua.
- Eikös tässä lähellä ole teidän entinen kylä? Saattaa olla että kyläläiset vain juhlivat siellä. Velho totesi.
- Siinä kylässä ei ole juhlittu pitkään aikaan. Viimeksi silloin kun lordi oli elossa. Ilmarinen vastasi.
- Niin, peikko ja minä kävimme tappamassa viimeisetkin kyläläiset. Juuri sen jälkeen palattuamme kuolon kummuille peikko surmasi meidät kolme.
Velho oli hetken hiljaa kunnes katsoi Edwardia.
- Sanoit että teitä oli kolme, kuka tuo kolmas oli? velho kysyi kiinnostuneena.
- Brian Tork. Peikko oli hypnotisoinut tämän ja hän oli muuttumassa vampyyriksi.
- Torkin suku. Montako Torkia täällä on surmattu lordin aarteen löydettyä? Velho naurahti ilkeänä.
- Kolme, itse tapoin Waltherin kanssa Josep Torkin. Mutta vaikka minua suretti hänen kuolemansa pitkään, en välitä siitä enää. Pitkään aikaan en ole välittänyt mistään tai kenestäkään. Mutta sellaista se kai on, elää vampyriina. tai kuolleena. edward kertoi ja katsoi synkkänä maahan.
ilmarinen katsoi sinne mistä olivat tulleet, suuntaan jossa kylä oli.
- Äänet ovat kaikonneet. Hän sanoi.
- Pitäisikö meidän silti käydä katsomassa ettei siellä ole ketään? velho kysyi.
- Aikaa kuluu koko ajan. Ilmarinen sanoi nopeasti.
- Ei siellä ketään ole. Kukaan täysjärkinen ei tuohon kylään enää jalallaan astu. Jatkakaamme matkaamme, mitä nopeammin pääsemme perille sitä parempi. Edward sanoi.
velho kävi kuitenkin tarkistamassa Edwardin kanssa, kylä oli tyhjä, mutta silti velhon mieltä painoi epäilys siitä, että eivät olleet ainoita niillä main. Siispä he päättivät jatkaa matkaa poissa tieltä. Niinpä he hyppäsivät polun yli ja jatkoivat matkaansa metsän siimekseen loivaa ja kivikkoista, sammalen täyttämää mäkeä pitkin.

Maasta nousi sammaleiden peittämiä kiviä kun matkaajat kulkivat koko ajan korkeammalle, kauemmas tiestä. Velho johti joukkoa udellen vampyyreiltä tietoja, hän tuntui olevan todella kiinnostunut Lordin pako yrityksestä aarteen kanssa, sekä kuuden ristiritarin matkasta, josta sai kuulla kuitenkin hyvin vähän sellaista mitä ei tiennyt, johtuen vampyyrien huonosta muistista.
Pian he olivat nousseet monta kymmentä metriä ja edessä häämötti tie, joka heidän piti ylittää.
” Tästäkö ylitämme?” Edward kysyi ihmeissään saavuttuaan tielle.
Tie oli täysin suojaamaton, puut eivät varjostaneet sitä, ja korkealla paahtava aurinko täytti aueen kokonaan. Kirkas valo sai vampyyrit kyyristymään ja perääntymään syvemmälle metsään.
Velho asteli tien yli ja käännähti katsomaan toisella puolella seisoskelevia vampyyreitä.
” Emme me voi kulkea siitä! Liikaa valoa, liikaa puhdasta valoa!” Ilmarinen huusi.
” Kaksi loikkaa ja olette jo lepäämässä varjossa.” Velho sanoi.
Vampyyrit seisoivat hetken toisella puolella, kunnes Edward kohotti kätensä ja koitti sammuttaa valoa.
” Magiasi ei tehoa, hyvä Edward. Valo jota koetat sammuttaa, tulee auringosta, eikä sitä voi voittaa niillä taidoilla joita sinulla on.” Velho sanoi kun Edward ponnisteli epätoivoisesti loitsunsa kanssa.
” Olen minä sitä heikentämään pystynyt.” Edward vastasi pettyneenä kun mitään ei ollut tapahtunut.
Velho nyökkäsi, ja mutisi hiljaa:

” He ovat menettäneet voimiaan kuollessaan. Edward ei pysty käyttämään enää loitsujaan. Ilmariselle on varmasti myöskin käynyt jotain. Olisiko voimat huvenneet, vaiko muisti huonontunut entisestään?” Velho mietti ja katsoi vampyyreitä tien toisella puolella.
” Kuinka hyviä apurini ovatkaan oikeasti?” Velho mietti kun katsoi auringon valossa kyyristeleviä vampyyreitä.
Vampyyrit lähtivät ylittämään tietä. Hitaasti he astuivat pois varjoista tielle. Sitten Edward kaatui maahan. Valo kärvensi hänen kasvojaan samalla kun Ilmarinen konttasi nelinkontin tien toiselle puolelle, selkä savuten ja kasvot olivat hänellä verenpunaiset.
Edward nousi pystyyn ja kompuroi toiselle puolelle.
Molemmat vampyyrit olivat polttaneet kasvonsa ja nyt he makasivat kosteassa maassa hieroen kylmää sammalta kasvoihinsa.
” Näetkö! Näetkö mitä meille tapahtuu auringon valossa! Me palamme! Palamme elävältä, samalla tavalla kuin lordin kirouksessa!” Edward huusi Velholle.
” Joka aarretta liian ahnaasti etsii, sen ruumis palaa elävältä.” Ilmarinen sanoi.
” Se on lordin kirous, joka hänen aarrettaan etsii liikaa ja liian ahnaasti palaa elävältä. Me olemme niin tehneet, liian pitkään ja liian ahnaasti. Lisäksi olemme vampyyrejä, joten auringon valo tuottaa meille vielä enemmän tuskaa.” Edward kertoi.
” Tiedätte että joudumme kulkemaan auringossa. Mutta totta on, että olette heikentyneet. Ennen olitte mahtavia, suuria sotureita…nykyään, teistä on jäljellä vain tyhjä noiduttu ruumis. Sen voi silpoa osiin, sen voi halkaista kahtia mutta sisältä se on ontto. Ette elä, ettekä ole kuolleita. Aurinko ei polta tietä elävältä, tietysti se tuottaa tuskaa ja heikentää, mutta tappaa se ei voi.” Velho kertoi.
Hetken oli hiljaista, sitten vampyyrit nousivat seisomaan ja katsoivat velhoa.
” Me tarjosimme apua. Me haluamme löytää aarteen ennen peikkoa, ei väliä vaikka kulkisimme koko matkan auringossa, kunhan peikko ei aarretta saa.” Edward vannoi.
” Ja ei hän saakaan. Sen saamme me, mikäli olemme nopeita.” Velho vastasi ja he jatkoivat matkaa.

Tie kulki koko ajan heidän alapuolellaan oikealla ja matkaajat pysyivät näköetäisyydellä siitä kokoajan.
Vähän ajan päästä he lähtivät laskeutumaan mäkeä ja astelivat teräviä kiviä pitkin alaspäin, kunnes Edward käski pysähtyä.
Hän oli kuullut naurua. Sitten kuulivat velho ja Ilmarinenkin. Mutta nauru tuli kaukaa ja se hiljeni pikkuhiljaa. Lopulta naurua ei kuulunut ollenkaan, mutta tietä pitkin käveli kolme kyläläistä ripeää tahtia vilkuillen ympärilleen.
” Älkää liikkuko. Nuo eivät ole äänen aiheuttajia, eikä niistä ole meille haittaa. Pysykäämme piilossa ettemme kiinnitä huomiota.” Velho sanoi, mutta vampyyrit pettyivät. Varsinkin Ilmarinen olisi halunnut maistaa ihmisen verta, kun sitä noin helposti oli tarjolla.
Kun kyläläiset olivat kadonneet näköpiiristä, Ilmarinen kysyi:
” Mistä sitten ääni kuului. Ja kenelle se kuului? Ei ollut peikon tai menninkäisen ääni, ei vampyyrin tai ihmissuden. ihmisen ääni se oli, eikä näinä aikoina uskalla monikaan ihminen liikkua näin syvällä metsällä, ja jos liikkuu, niin naurua ei uskoisi kuuluvan.”
” Oli kuka ikinä olikaan, ei hän ole tavallinen kyläpelle.” Velho sanoi ja kääntyi vampyyreihin päin, kunnes jatkoi:
” Emme ole ainoita näillä main jotka etsivät lordin aarretta. Muistakaa se.” Velho muistutti.

Matkaajat ymmärsivät kuinka vaarallinen heidän matkansa olisi. Kuka tahansa oli saattanut kuulla lordin aarteesta. Joka ikinen kiven kolossa asuva menninkäinen, peikot, ihmissudet, ihmiset, epäkuolleet kaikki metsän asukkaat, eikä kehenkään ollut luottamista. Heidän pitäisi liikkua mahdollisimman huomaamattomasti, varovaisesti ja harkitusti.
Heidän mieltään painoi myös asia, olisivatko he riittävän nopeita? Vai olisiko joku jo löytänyt lordin aarteen. Sekä se, että peikko vaelsi vapaana metsässä, etsien kahta viimeistä ristiritaria, tappaakseen heidät, niin että olisi saanut kaikki kuusi ristiritaria hengiltä. Ja vampyyrit tiesivät myös sen, sir Fredrig ja sir Sam saattoivat myös etsiä aarretta, joko yksin tai mahdollisesti kaksin, mikäli olivat löytäneet toisensa. Sekä Yrsa, tuo peto, joka vaelteli karhun muodossa, sitä lähti sir Sam tappamaan, mutta tokkopa hän saisi sitä tapettua, vaikka mahtava soturi olikin.
Velho ja vampyyrit tiesivät, että tulossa olisi voimien mittelö, kaikki vastaan kaikki. Peikkometsän suurin taistelu, jossa legendat syntyvät, sankarit kuolevat, ja kuka tahansa pystyy nousemaan suureksi johtajaksi, kun Peikkometsän mahtavimmat ottavat yhteen etsien lordin aarretta, avainta, jonka etsinnästä on kehkeytymässä Pääsaaren historiaa mullistava tapahtuma. Mutta vielä se oli hukassa, lojuisi piilossaan kunnes joku sen löytää, eikä löytäjä saa turvaa, sillä silloin alkaa verilöyly, kun aarre löytyy, on miekat teroitettu, joukot valmiit iskemään, kun aarre löytyy, syttyy sota. Kaikki vastaan kaikki, se on jo alkanut.

Heidän oli aika palata tielle, mikäli aikoivat päästä mahdollisimman nopeasti päämääräänsä, kuuden ristiritarin nimeämättömään kylään, kylään joka tunnettiin lordin aarteen etsinnän jälkeen Rumargin härreninä, nimi oli peikkojen kieltä joka oli Peikkometsässä pitkään valtakieli, kunnes ihmiset raivasivat ja kaatoivat puita rakentaakseen itselleen taloja metsään, ja ihmisten lisääntyessä ja peikkojen vähentyessä Peikkometsän yleiskieleksi tuli ihmisten kieli. Rumargin härr tarkoittaa ihmisten kielellä aarteen piiloa.
Velho kohotti miekkaansa ja astui ojan yli tielle. Hänen takanaan tulivat vampyyrit Edwar ja Ilmarinen. Ympärilleen vilkuilleen, valmiina torjumaan mahdolliset heihin kohdistuvat hyökkäykset metsän siimeksestä. Koko ajan varuillaan oleva kolmikko asteli hiljaa tietä pitkin, eikä mitään muuta ääntä kuulunut kuin kevyet askeleet soratiellä, ja oikealla puolella olevan puron hiljainen virtaus.

Aurinkoinen päivä oli kaikkea muuta mitä he olivat toivoneet, mutta korkeat ja vanhat puut suojasivat hyvin varjoillaan, ja vampyyrejä kärventävä aurinko pysyi piilossa aina risteykseen asti, jossa vampyyrit joutuivat tuntemaan jälleen hetken aikaa auringon polttavat säteet niskassaan, kunnes tuskissaan pääsivät alamäkeä pitkin kompuroiden pienen polun viereen, jossa velho seisoi heitä odotellen.
Edward katsoi tietä pitkin eteenpäin saavuttuaan velhon luokse.
- Mutta? Sinun tornisihan on aivan lähellä! Miksi me käännymme jollekin mutaiselle sivu tielle, kun ei tälle puolelle metsää edes aurinko paista! Edward ihmetteli.
- Kyllä kuule aurinko paistaa joka puolelle metsää, ainakin vielä muutaman tunnin ajan. Enkä ollenkaan kannata kulkemista tornini luokse, ainakaan tietä pitkin, liian monta vihollista minulla on, liian vaarallisia ja vahvoja. Velho vastasi.
- Et uskalla mennä itse rakennuttamiasi rappusia pitkin enää? Et uskalla kulkea omalla pihallasi vaikka siellä on satoja vartijoita, et usk…Edward aloitti mutta Ilmarinen keskeytti:
- Lopeta. Olen samaa mieltä että meidän on parasta kulkea tätä reittiä pitkin. Ilmarinen sanoi ja osoitti pientä polkua, kunnes jatkoi taas:
- Onhan totta, ettemme tiedä ketkä kaikki velhoa yrittävät tappaa, jos yrittää. Lisäksi, en tiedä sinusta, mutta minulle riittää vallan mainiosti yksi kerta Yrsan kuistilla. Ilmarinen muistutti Edwardia heidän ja muiden kuuden ristiritarin matkasta.
Edward nielaisi.
- Kyllä, menkäämme tätä kautta. Onhan siellä mukavan varjoisaakin. Edward sanoi nopeasti ja enempää vitkastelematta he astuivat polulle.

---------------------------------------------

Noin sainpahan kirjoitettua viimeinkin jatkoa tällekin tarinalle jos tätä joku jaksaa vielä seurata. Ensimmäinen osa VAARALLISTA MATKAA on nyt sitten siinä ja toisin kuin kolme vankikarkuria osassa tämän aion ja myöskin laitan tänne kahdessa osassa, eli näiltä näkymin olisi tulossa vielä toinen samanlainen pätkä kuin tämä ensimmäinenkin, ehkä hieman pitempikin.