Matka 0 (FaBa)

[kanitsia]

Tämä on siis pohjustusta joskus muinoin postaamilleni Matka - jutuille. Aloitan nyt lyhyellä taistelukuvauksella, saa sit nähdä josko jatkuu.






Matka 0




”Sinun helmaasi minä uskon henkeni! Sinun kunniasi tähden uhraan ruumiini! Loistakoon valosi kaikille jotka Sinun puoleesi kääntyvät ja antakoon se heille rohkeutta sydämiinsä sekä voimaa jäseniinsä! Ja sokaiskoot tuo valosi vääräuskoiset, kerettiläiset, rienaajat, epäilijät, pelkurit, alhaiset, epäpuhtaat, epärehelliset, epäihmiset ja kaikki muut varjojen asukit! Polttakoot oikeamielinen valosi heidät ikuisen vihasi nimeen ja syöskööt heidät tuonelan maille Morrin valtakuntaan, jossa he loputtomasti kärsivät oikeutettua ja ansaittua rangaistustaan aina aikojen loppuun asti! Ja palkitkoon tuo ihmeellinen kirkastuksesi uskolliset palvelijasi kiistämättömällä mielen ja ruumiin kirkkaudella, olkoon se kuin pysäyttämätön aalto, joka pyyhkäisee ylitsemme, raikastaen henkemme ja sielumme! Me olemme sinun sotureitasi, oi Suurista Suurin, oi aikojen Isä, oi Herramme Sigmar!
Soturipapin huudot kaikuivat lumisessa solassa, jossa niitä säestivät vihernahkojen karjunta, aseiden jatkuva kalske, hevosten korskinta, upseerien huudot sekä kuolevien sotilaiden kirkaisut. Puuterilumi pöllysi sekä örkkien raskaiden saappaiden että keisarikuntalaisten huopajalkineiden alla, lennellen ilmaan untuvien tavoin ja löytäen tiensä vaatteiden alle, jossa hiutaleet hetkessä sulivat hien ja veren sekaan.

Friedrich Helmenstein yritti kuumeisesti raivata tietään taistelun läpi löytääkseen edes yhden korkeammista upseereista. Viimeinen hänen näkemänsä oli luutnantti Schlief, joka tosin oli revitty ratsunsa selästä ja hakattu kappaleiksi hänen silmiensä edessä, kun vihernahat olivat juosseet rinnettä alas heidän kimppuunsa. Siitä oli nyt ehkä viisitoista minuuttia, mutta tarkka ajan määrittäminen kävi hankalaksi, kun yritti samalla pitää vihollisen terät loitolla kehostaan.
Samassa hänen sivultaan kuului villi karjaisu, jonka Friedrich vaistomaisesti ymmärsi kohdistetun itselleen. Hänen ehti nipin napin saada miekkansa nostettua torjumaan jäistä karahkaa, joka muuten olisi halkaissut hänen kallonsa munankuoren tavoin. Tärähdyksen aiheuttamasta kivusta välittämättä hän löi summittaisesti vihollistaan kohdin ja osui jonnekin vatsan seutuville. Peto tarttui molemmilla käsillään vatsaansa, yrittäen pitää suolensa jotenkuten sisällään, mutta teko osoittautui turhaksi Friedrichin katkaistessa olennon kaulan, sotkien samalla itsensä yhä pahemmin niljakkaaseen vereen, joka jo alkoi jäätyä ja jähmettyä hänen upeasti kudotulle viitalleen.
Hän hengitti kylmää ilmaa kuin jokainen hengenveto olisi viimeinen ja tähyili jatkuvasti ympärilleen, etsien edes yhtä tuttua hahmoa ympärillä riehuvasta kaaoksesta. Yhdellä suunnalla hän näki sotilaan pistävän keihäänsä örkin pään läpi ja saavan heti seuraavaksi kaksi tai kolme maahista kimppuunsa terävien veitsien kera. Toisaalla suurikokoinen susi puri jonkun onnettoman henkitorven hajalle, kun taas jossain kaksimetrinen, pikimusta örkki paloitteli nuoren, tuskin seitsentoista vanhan, musketöörin kirveellä veriseksi mössöksi. Verilöyly raivosi valtoimenaan kaikkialla, mutta yhdestäkään upseerista ei näkynyt edes univormua. Kiihtymys alkoi ensin muuttua paniikiksi, sitten peloksi ja lopulta silkaksi pakokauhuksi Friedrichin mielessä – ilman pätevää johtoa heidät tapettaisiin kaikki kuin teuraseläimet.
Hänen kiivaat ajatuksensa katkesivat taas, kun yksi noista valtavista susista loikkasi takaapäin hänen kimppuunsa ja kaatoi hänet painollaan veriselle hangelle. Olento raapi ja puri häntä selästä, mutta sai purtavakseen pehmeän lihan sijasta kylmän panssarin, joka suojasi koko Friedrichin kehoa sääristä niskaan. Teräksellä oli kuitenkin myös huonot puolensa – se painoi aika helvetisti. Yhdistettynä vielä suden massaan Friedrichillä ei ollut toivoakaan päästä jaloilleen ja viimeistään nyt hänen harkintakykynsä ja itsekurinsa alkoivat sumentua.
Raivokkaasti hän hapuili ainoalla vapaalla kädellään (toinen oli jäänyt puristuksiin hänen oman ruumiinsa alle) mitä tahansa asetta, jolla puolustautua tuon elukan hyökkäystä vastaan. Susi ei vieläkään ollut löytänyt pehmeämpää kohtaa saaliistaan, mutta sillä ei ollutkaan mikään kiire. Äkkiä Friedrich tunsi tutun muodon raudalla vahvistetun hansikkaansa läpi: pistoolin kahva oli kuin parhaan ystävän kädenpuristus tuolla hetkellä. Sekuntiakaan epäröimättä hän painoi aseen piipun elukan kylkeen, kun ei muuallekaan yltänyt ja painoi liipaisinta, vain huomatakseen aseen lataamattomaksi.
Se oli niitä hetkiä, jolloin jopa keisarikuntalainen nuori upseeri tuntee ylivoimaisen, kylmän ja armottoman kouran tarttuvan sydämeensä. Hetki, jolloin kaikki muu katoaa ja jäljelle jää vain tunteista vanhin.
Pelko.

Ei kulunut kuitenkaan montaa sekuntia, kun Friedrich tunsi suden painon katoavan päältään luun murtumista muistuttavan äänen kera. Otus kaatui hänen vierelleen kuolleena kuin kivi, sen pää murskattuna. Kömpelösti ja niin nopeasti kuin täriseviltä jäseniltään kykeni hän kompuroi pystyyn päästämättä katsettaan hetkeksikään tuosta pedosta ennen kuin oli varma sen kuolemasta. Vasta saavutettuaan tästä täyden varmuuden hän uskaltautui siirtämään katseensa siitä kohti tuntematonta pelastajaansa.
Silmiin häntä tuijotti kaljuksi ajeltu soturipappi, joka aukoi suutaan siihen malliin, kuin mies joka kysyy jotain. Friedrichiltä kesti hetki ymmärtää, mitä mies oikein tarkoitti.

”Oletteko kunnossa, Helmenstein sir?”

Friedrich sai vaivoin vastatuksi kyllä, niin huumaantunut hän äskeisestä kokemuksesta vielä oli. Vastaus ilmeisesti tyydytti papin, joka heti tarttui uudelleen sotavasaraansa ja ryntäsi kohti lähintä vihernahkaa, mesoten taas täysin keuhkoin yhtä järjestönsä taistelurukouksista. Sekavassa mielentilassaan Friedrich mietti hetken, josko hän lähtisi seuraamaan vakaumuksellista munkkia, mutta ymmärsi heti perään, ettei se kuulunut hänelle. Hänen tulisi ehdottomasti löytää kuka tahansa nyt olikin vastuussa rykmentistä ja mitä pikimmiten. Pudonneeseen miekkaansa tarttuen hän lähti taas jatkamaan epätoivoiselta tuntuvaa etsintäänsä taistelun läpi.

Aika kului, mutta kuin jonkin pirullisen sopimuksen kautta kaikki upseerit tuntuivat saaneen surmansa heti taistelun ensihetkillä. Rolf, Ivan, Wright ja moni muu makasivat liikkumattomina hangella, mistä Friedrich heidät kävi yksitellen tunnistamassa ja kiroamassa tilannettaan. Samaan aikaan hän oli jo alkanut jakaa omia käskyjään sotilaille, vaikka tiesikin siten ohittavansa muodolliset valtuutensa, jotka tosin tuntuivat hyvin muodollisilta ja pieniltä sillä hetkellä. Sotilaat eivät jääneet miettimään, keneltä käskyt saivat, vaan tottelivat niin kuin kykenivät. Friedrichillä ei enää aikoihin ollut mitään käsitystä taistelun kulusta, vain synkkä aavistus, joka tuntui saavan yhä todellisemman muodon taistelun riehuessa kuin myrsky hänen ympärillään.
Samassa hän pysähtyi kuin naulittuna paikoilleen. Oikealta puolelta – mahdotonta sanoa kuinka kaukaa – kantautui tutun kuuloinen ääni. Toivon kipinä syttyi Friedrichin rinnassa, kun hän pystyi tunnistamaan edes yhden korkeamman upseerin äänen tästä helvetistä, tosin hän ei vielä osannut yhdistää sitä mihinkään naamaan. Enemmänkin hän tiesi sen upseerin ääneksi sen käskevän sävyn perusteella, mutta tällainen vienokin aavistus oli tuolla hetkellä kaikki, mitä hän tarvitsi. Kääntyen kannoillaan ja potkaisten samalla yhtä maahisista vatsaan hän lähti raivaamaan tietään kohti tuota toivon majakkaa.
Hänen matkansa kuitenkin pysähtyi lyhyeen, kun kolme metriä pitkä peikko rynnisti luoja ties mistä hänen tielleen. Hirvitys kantoi toisessa kädessään päänsä kokoista murikkaa, toisessa taasen puolikasta hevosta. Näky sai Friedrichin kaatumaan taaksepäin pelkästä järkytyksestä – mistä helvetistä tuo oli tuohon hypännyt, hän ajatteli.
Vaikka Friedrich ei sitä koskaan saanut tietääkään, oli peikko liikkunut örkkien mukana jo ennen taistelua, mutta tuntemattomasta syystä se oli jäänyt näistä jälkeen vihernahkojen juostessa ihmisten kimppuun. Vasta saatuaan kunnolla vedettyä veren hajua nyrkin kokoisiin sieraimiinsa se oli juossut paikalle – siis todellakin juossut ja siinä sivussa tallonut alleen yhtä hyvin maahisia kuin haavoittuneita, maassa makaavia sotilaitakin. Nyt se oli taas hämillään taistelun takia, mutta luontonsa takia se kuitenkin sai aikaan tuhoa pelkästään heilumalla ympäriinsä. Sanomattakin oli selvää, että jos sitä olisi sillä hetkellä vähääkään huvittanut, olisi se repinyt Friedrichin kahtia kuin sen hevosen, jota se hiljaisena nyt pureskeli.
Ensijärkytyksestä yllättävän nopeasti toivuttuaan Friedrich nousi varovasti ylös, yrittäen olla antamatta hirviölle pienintäkään aihetta tarttua häneen. Suunnitelma tuntui onnistuvan, koska peikko sillä hetkellä yritti kahmia käsillään kiinni maahisia, jotka pelon, jännityksen ja murhanhimon vallassa juoksentelivat ympäriinsä ja pistelivät mitä sattuivat veitsillä, terävillä kepeillä ja jääpuikoilla. Vielä muutama metri ja hän voisi jatkaa juoksemistaan turvallisesti. Enää puoli metriä ja hän olisi peikon ulottumattomissa.
”Unberogen! Unberogen!” Huusi soturipappi ja löi voimiensa takaa kahdeksan kilon sotavasaralla peikkoa keskelle otsaa, kun se yritti ahmaista yhtä maahista kitaansa. Isku, joka olisi murskannut mustaörkin kallon kuin risun, sai jopa peikon kaltaisessa umpikallossa aikaan liikettä. Olento päästi kauhean huudon ja alkoi paiskoa ilmaan kaikkea, minkä valtavien käsiensä ulottuville sai. Friedrich kirosi mielessään papin, joka vasta hetki sitten oli pelastanut hänen henkensä. Hän pisti kaiken likoon ja juoksi peikon selän takaa sen ohi, väistäen nipin napin sen valtavan kouran. Myös soturipappi oli kuin ihmeen kaupalla vielä pystyssä ja kävi nyt kaksintaistelua tuota raivosta karjuvaa petoa vastaan, joka ei edes tiennyt, ketä vastaan oikeastaan taisteli.
Friedrich juoksi minkä jaloistaan kykeni, pyrkien kohti suuntaa, josta oletti upseerin äänen kuuluvan. Tällä kertaa hänen tiensä kuitenkin tukki kasa örkkejä, jotka ilmeisesti pyrkivät samaan suuntaan hänen kanssaan. Hänen viittansa sotkeutui yhä pahemmin vereen, kun örkit yksitellen kävivät hänen kimppuunsa. Ne eivät tuntuneet välittävän, moniko niiden tovereista kaatui hänen teräänsä, vaan yhä uudelleen ne heittäytyivät hänen päällensä, huutaen vain kuin mielettömät. Friedrichin kädet olivat jo turrat kaikista tärähdyksistä, joita miekka luuhun osuessaan aiheutti, mutta ei hän siitä voinut irtikään päästää.
Kaukaisen upseerin äänet lähestyivät ruumis ruumiilta ja nyt siitä alkoi erottua erilaisten sanojen lisäksi varsin tuttu sävy. Näköhavainto varmisti epäilyn lopulta oikeaksi – huutaja oli osaston tykistöupseeri Hans Sprengstoff. Myös Hans, jolla oli paha avohaava päässä, näki Friedrichin ja huusi taistelun yli: ”Takana!” Friedrich ei edes yrittänyt torjua iskua, vaan astui nopeasti sivuun ja antoi kirveen iskeytyä ohitseen. Vauhdin momentti sai örkin melkein törmäämään hänen teräänsä, joka kuitenkin juuttui kiinni olennon kylkiluihin, mistä sitä oli turha repiä irti. Friedrich teki virheen ja jäi epätoivoisesti yrittämään, kun toinen vihreä peto tarttui häntä kurkusta ja löi teroitetulla nyrkkiraudalla vatsaan, jossa panssari onneksi sen pysäytti. Isku löi hänestä silti ilmat pihalle, eikä hänellä enää sen jälkeen ollut voimaa panna villille vastaan. Kipu keuhkoissa yltyi, mutta helpotusta ei näkynyt. Tilanteen päätti Hans, joka metrin päästä sijoitti kuulan vihernahan suojaamattomaan kalloon. Aivoaines tirskui haljenneesta aivokuoresta Friedrichin viitalle, jonka jälleenmyyntiarvo oli jo pohjalukemissa, hänen itsensä lysähtäessä tajuttomana maahan. Tullessaan tajuihinsa häntä tervehtivät Hansin puoliksi veren, kokonaan hien, peittämät parrakkaat kasvot, jotka huusivat: ”Nouse ylös! Nouse ylös!” Hänen ei tarvinnut, koska tämä repi hänet käytännössä yksin pystyyn lapion kokoisilla käsillään. Hansin kova käsittely kuitenkin toimi, sillä äkkiä Friedrich oli taas tilanteen tasalla.
”Missä muut upseerit ovat!” Huusi Friedrich vasten Hansin kasvoja, mutta tämän ilme riitti vastaukseksi. Tätä hän oli aavistellutkin, mutta surunvalitteluille ei olisi nyt aikaa.
”Kuuntele tarkkaan, Hans! Miehet on saatava järjestykseen keinolla millä hyvänsä, muuten meidät teurastetaan kuin siat! Onko sinulla merkinantotorvea?”
”Minä olen tykistöupseeri, en mikään helvetin kenraali!” Se oli totta, mutta tuolla hetkellä oli yritettävä kaikkea.
”Sitten meidän täytyy koota joukot ilman sellaista. Kerää kokoon kaikki, jotka löydät, aseistuksesta ja joukko-osastosta riippumatta ja järjestä heidän avullaan kunnon puolustus!”
”Miten helvetissä minä – ” Hansin lause jäi kesken, kun Friedrich työnsi hänet sivuun loikkaavan suden tieltä. Molemmat kaatuivat rähmälleen hangelle, josta Friedrich päällimmäisenä pääsi ensimmäisenä pystyyn kohtaamaan suden uuden loikan, jonka hän pysäytti maasta poimimalla miekallaan. Otus törmäsi silti hänen syliinsä ja kuolleenakin se painoi kuin synti. Jo toisen kerran tänään hän jäi karvaisen ruhon alle, josta Hans hänet auttoi pois. Molemmat miehet huohottivat, mutta Friedrich ei jäänyt odottamaan Hansin jatkavan lausettaan.
”Nyt ei ole aika epäröidä, Hans. Kokoa ne, jotka kykenet.” Hän näytti vihdoin tyytyvän tähän päätökseen, joskin oli selvää, ettei se miellyttänyt häntä.
”Mitä sinä sitten teet?” Kysyi Hans. Friedrich mietti hetken. Enää oli liian myöhäistä alkaa etsiä upseereja ja sen hän tiesi.
”Samaa kuin sinä. Me olemme nyt yksin täällä.”
Hans nyökkäsi synkän oloisena ja hetkeä myöhemmin molemmat miehet erosivat suuntaansa, huutaen käskyjä jokaiselle, joka vielä pystyi pitämään miekkaa kädessään. Friedrich sai koottua ympärilleen yllättävän nopeasti lähimmät sotilaat, jotka hän järjesti ensin ympyrämuodostelmaan, mutta joukon kasvaessa hän levitti rintamaa, johon yksistään tai pareittain taistelleet sotilaat alkoivat itsestään kertyä. Friedrich ei nähnyt, miten Hans omalla puolellaan pärjäsi, mutta sydämestään hän toivoin, että mies onnistuisi. Vasta taistelun päätyttyä hän sai tietää, että mies oli jäänyt örkin kirveen alle vain hetki sen jälkeen, kun he olivat eronneet.
Päästyään taistelemaan tavalla, johon heidät oli jo vuosia totutettu, sotilaat näyttivät saavan uutta voimaa väsyneisiin jäseniinsä. Örkit taasen yrittivät edelleen yksin tai pienissä ryhmissä murtaa heidän linjaansa, mikä ei kuitenkaan enää onnistunut. Toinen toisensa jälkeen vihernahat kaatuivat kuolleina miekkojen, keihäiden ja luotien lävistäminä. Lopulta ne alkoivat perääntyä, ensin hitaasti, mutta lopulta juosten toinen toisensa yli. Sotilaiden seasta kohosi taistelun kiihkon herättämä huuto, joka tuntui ajavan örkit yhä pahemmin sekaannuksen tilaan. Myös Friedrichiin tarttui tuo alkukantainen, kiihkeä tunne, joka muutti hetki sitten hänen sydäntään kalvaneen pelon toivoksi. Hetken näytti siltä, että kuin ihmeen kaupalla he selviäisivät täältä hengissä. Sotilaiden hetkeksi kohonnut mieliala kuitenkin koki kovan kolauksen jo ennestään tutun oloisen peikon rynnistäessä heitä vastaan, heiluttaen pahoin runneltua soturipappia valtavissa kourissaan. Olennon toinen silmä oli puhjennut ja muutenkin se näytti kuin kivivyöryn alle jääneeltä – ilmeisesti pappi ei ollut antanut henkeään helpolla. Peikko heitti papin liikkumattoman ruumiin kuin räsynuken sotilaiden sekaan ja jatkoi juoksuaan kohti nyt pysähtynyttä rintamaa. Friedrich tajusi, että hirviö saattaisi hajottaa joukot samanlaiseen epäjärjestykseen, josta hän oli heidät juuri pelastanut.
Niin ei saisi käydä.
Työntäen kauhunsa mahdollisimman kauas mielestään hän nappasi lähimmältä sotilaalta hilparin kädestä ja lähti juoksemaan peikkoa vastaan. Olento huomasi hänet vasta muutaman metrin päässä itsestään, muttei tuntunut välittävän hänestä hitustakaan. Tämä antoi Friedrichille yhden elintärkeän mahdollisuuden onnistua. Repien itseänsä tähän yhteen lopulliseen suoritukseen hän iski hilparin perän kivikkoon suoraan peikon eteen, mistä se ei enää ehtinyt asetta väistää. Hilparin terä työntyi sen alaleuasta sisään suoraan aivoihin, mikä ei vielä kuitenkaan pysäyttänyt olentoa. Se jatkoi vielä muutaman metrin, tosin löntystellen nyt, aukoen suutaan kuin puhuakseen ja kaatui sitten kuolleena maahan. Hetken hiljaisuuden jälkeen sotilaat alkoivat hurrata ja ne etummaiset, jotka olivat todistaneet Friedrichin urotyötä, huusivat hänen nimeään sydämestään, mistä se tarttui muillekin, hänestä vielä tietämättömille korville.
Friedrich huohotti raskaasti ja taisteli täydellä tahdonvoimallaan polviaan vastaan, jotka olisivat halunneet romahtaa maahan hetkellä millä hyvänsä. Vaikka hän ei tuolloin asiaa täysin tiedostanutkaan, oli hänellä ollut mitä suurin onni matkassa tuona hetkenä. Yksikin väärä liike ja peikko olisi juossut hänen ylitseen vauhtiaan edes hidastamatta. Tämän aavistuksen Friedrichille kavalsivat hänen omat kätensä, jotka eivät suostuneet lopettamaan tärinäänsä vielä moneen minuuttiin. Sadan metrin päässä hän näki örkkien vieläkin juoksevan pakokauhun vallassa poispäin. Silloin hän ymmärsi, että taistelu oli ohi. He olivat selvinneet toivottomalta näyttävästä tilanteesta.
Vieläpä hänen takiaan.
Nousten vielä hivenen vapisevin jaloin ylös hän kääntyi hitaasti miehiinsä päin – tuolla hetkellä hän todella ajatteli, että nuo sotilaat olivat hänen komennossaan. Ilman häntä he olisivat kaikki kuolleet. Oli siis vain luonnollista ajatella, että he olivat hänen sotilaitaan, sotilasarvosta riippumatta. Nostaen verisen miekkansa korkealle ilmaan ja huutaen samalla keuhkojensa pohjasta hän vastasi miesten suosionosituksiin, jotka vain yltyivät tästä alkukantaisesta teosta yhä raikuvammiksi.
Tilanteesta huumaantuneena Friedrich ajatteli hetken, josko itsestään Sigmarilta oli tuntunut tältä joskus ammoisina aikoina, kun hän oli johtanut joukkonsa vapauteen kirotuista vihernahoista.

Alkukantainen tunne kesti vielä muutaman minuutin, mutta lopulta kaikkia koetellut uupumus, haavat sekä syvälle pinttynyt velvollisuuden tunto saivat sotilaat Friedrichin johdolla hoitamaan haavoittuneita sekä palauttamaan järjestystä rivistöön. Tehtävän vaikeus paljastui nopeasti heille kaikille, mikä laski voiton nostattamaa tunnelmaa huomattavasti. Kaatuneita oli niin paljon, etteivät elävät kyenneet millään kuljettamaan heitä kaikkia takaisin leiriin, jonne Friedrich oli päättänyt sotilaat mitä pikimmiten palauttaa. Vainajien hautaaminen kivikkoon taas olisi vienyt heiltä liikaa kallista aikaa, minkä johdosta hän joutui tekemään vaikean päätöksen kerätä ruumiit kasaan ja sytyttää heille rovio. Ainakaan he eivät tuolloin joutuisi susien ynnä muiden petojen haaskoiksi, vaikka sellainen alhainen hautaamistapa kuvottikin häntä ja muita sotilaita. Myös osa aseista sekä yksi tykki jouduttiin jättämään taakse hevosien puutteessa.
Noin puolen tunnin kuluttua kaikki pelastettava oli pelastettu ja loput jätetty mätänemään tähän kirottuun solaan. Viimeistään tässä vaiheessa saavutettu voitto maistui jokaisen suussa karvaalta, eikä paluumatkalla kuultu marssilauluja tai kehuja.
Viimeisenä paikalta lähtenyt Friedrich katsoi synkin silmin hiljaisena palavaa roviota, joka oli suurempi kuin hän uskalsi tunnustaa. Tämä oli ollut hänen ensimmäinen taistelunsa vuoristossa sen jälkeen, kun Keisarillinen armeija oli jakautunut kahtia, toiset metsästämään örkkilauman jäämistöä vuorilta toisten palatessa kotiin. Hän ei vain voinut välttyä ajatukselta, että oli tehnyt virheen tullessaan tänne.
Uusi lumisade alkoi silloin peittää vaipallaan kuoleman vallannutta kenttää. Friedrich katseli niiden leijailevan suureen kokkoon, jossa ne yksitellen sulivat ja höyrystyivät ilmaan. Muutaman tunnin päästä koko kenttä ja sen liikkumattomat hahmot olisivat taas lumisen vaipan peitossa, ajatteli hän ohimennen.
Käännyttyään poispäin solasta Friedrich ei enää luonut katsettakaan siihen suuntaan.

[Stifler]

Tarina oli kerrassaan mahtava.Kuvailu loistavaa ! Mitäs muuta sanoisi..en keksi ,oli loistava :)

[Weedeeo]

Taattua kanitsia-laatua, kertakaikkisen loistavasti kirjoitettu pätkä. Tässä todellakin oli tunnelmaa.

Oletkos harkinnut kaikkien osien linkittämistä esim. tähän ketjuun?

[kanitsia]

Ensimmäinen ja toinen osa löytyvät tuolta, loppuja yritän kaivella kunhan ehdin. Kiva että porukka jaksaa vielä näitä lueskella. Toista osaa olen juuri kirjoittamassa.

http://www.sotavasara.net/keskustelu/vi ... ka#p881961

[Andy the great]

Kyllä sä vaan osaat. Laatutavaraa niinkuin aikaisemmatkin osat.

[Kakapo]

Hienoa, tunnelmallista tekstiä. Ainoa mitä jäin hiukan kaipaamaan oli ympäristön kuvailu. Taistelua kuvattiin kyllä loistavasti, mutta taistelun ympäristön kuvaaminen jäi vähemmälle. Tietenkin ympäristön kuvaaminen hurmeisen taistelukuvauksen keskelle voi aiheuttaa kielellistä päänvaivaa, mutta joidenkin "kohtauksien" väliin olisi sitäkin varmaan saanut. (Pistä korvan taakse jatko-osaa ajatellen.) :)