Matka 0, II osa

[kanitsia]

Terve taas. Tästä osasta tuli mielestäni aavistuksen keskitasoa huonompi. Tehkää kuitenkin lukijoina omat arvionne.








Matka 0, II osa





Jos sotilaiden matka solasta leiriin olikin tuntunut kaikkea muuta kuin voittoisan taistelun paraatilta, karsi vastaanotto leirissä viimeisetkin kuvitelmat onnistumisesta. Oli jo melkein ilta, kun he lopulta näkivät ensimmäiset vartiotornit tasangolla, jolta he olivat aamusella lähteneet. Lumi ei vielä yltänyt näin alas kovin paksuna kerroksena, mitä nyt loi sen verran peittoa maalle, että he pystyivät erottamaan omat jälkensä siitä, mitä tietä olivat aamulla kulkeneet. Hyvissä ajoin ennen leiriä heitä vastaan karauttivat kahdeksan hevosilla ratsastavaa sotilasta, joista ensimmäisen Friedrich tunnisti jo kaukaa kapteeni Meyersiksi. Ilme tämän kasvoilla ei luvannut hyvää, kuten ei tehnyt hänen maineensakaan alempien upseereiden parissa. Yleisesti ottaen häntä pidettiin kovana, päättäväisenä ja armottomana miehenä, jolla oli lahjoja sotilaaksi. Tietyt piirit jopa arvostivat häntä jossain määrin, varsinkin armeijan johtava kenraali, kunhan eivät joutuneet viettämään liian kauaa hänen seurassaan. Jäykkä luonne, josta Meyers oli lukuisat kerrat tehnyt itsensä tunnetuksi, esti häntä solmimasta todellisia siteitä kehenkään lähellään olevaan, edes sellaisia, mitkä sotilaiden kesken muotoutuvat yleensä itsestään.
Meyers pysäytti ratsunsa äkisti vain muutaman metrin päähän Friedrichistä, kuten tekivät seitsemän muuta ratsukkoa hänen takanaan. Friedrich kohotti kätensä tervehdykseen ja huusi samalla kuuluvalla äänellä: ”Huomio, asento! Seitsemäs komppania ilmoittautuu!”
Meyers loi nopean katseen ensin Friedrichiin ja heti perään väsyneisiin sotilaisiin, jotka kuka mitenkin ottivat asennon ja tervehtivät häntä.
”Mitä teille on tapahtunut ja miksi palaatte jo nyt, vaikka määräyksiinne kuului perustaa etuvartioasema vuorille ja pitää se seuraavat kolme päivää?” Kysyi hän äkisti.
”Sir,” selitti Friedrich kuten väsymykseltään kykeni – ”Örkit yllättivät meidät noin kymmenen mailia tietä eteenpäin. Ne hyökkäsivät nopeasti emmekä ehtineet järjestäytyä kunnolliseen taistelumuodostelmaan. Sain juuri ja juuri pelastettua nämä sotilaat sieltä, jonka jälkeen katsoin parhaaksi tuoda heidät mitä pikimmin takaisin leiriin.”
Meyersin kasvot eivät värähtäneetkään Friedrichin sanojen takia. Kylmästi hän vain jatkoi kysymyksiään.
”Miten niin te pelastitte? Teidän tehtävänne ei ole johtaa koko komppaniaa taistelussa. Miksi minä ylipäätään käyn tätä keskustelua teidän kaltaisenne miehen kanssa? Tuokaa eteeni joku ylempi upseeri!”
”Siitä tulisi pitkä hakumatka, sir. He kaikki makaavat nyt hiilenmustina solassa, josta puhuin.”
Meyersin kasvot kovenivat entisestään, kun hän lyhyen tauon jälkeen jatkoi puhumista.
”Tämä komppania on häpeäksi koko armeijakunnalle. Kuinka saatoitte antaa yllättää itsenne niin perusteellisesti? Missä olivat tiedustelijanne?”
”Olimme tutkineet alueen edellisenä päivänä, eikä vihollisesta näkynyt tuolloin tietoakaan.”
”Edellisenä päivänä! Huusi Meyers ja jatkoi: ”Tämä on anteeksiantamatonta. Määrän teidät väliaikaisesti komentamaan seitsemättä komppaniaa, nimittäkää ensitöiksenne pätevät aliupseerit itsellenne. Heti sen tehtyänne käännytte takaisin ja marssitatte joukkonne kahdeksan mailin päähän, jonne perustatte etuvartioaseman. Pidätte asemanne seuraavat neljäkymmentäkahdeksan tuntia, jonka jälkeen lähetän teille vahvistuksia ja jonkun ottamaan komennon komppaniasta.”
Friedrich tyrmistyi kuultuaan Meyersin käskyn, kuten tekivät kuuloetäisyydellä olevat sotilaatkin.
”Mutta sir – olemme juuri menettäneet suuren osan miehistämme! Meillä on lisäksi lukuisia haavoittuneita mukanamme! Ette voi olettaa, että – ”
”Te ette ole asemassa, jossa voisitte alkaa kyseenalaistamaan käskyjäni. Mitä haavoittuneisiin tulee, lähetän muutaman välskärin asemiinne heti kun ne on turvattu. Toimikaa!” Enää sanaakaan sanomatta tai antaen edes mahdollisuutta Friedrichille sanoa jotain Meyers käänsi hevosensa ja lähti täyttä laukkaa takaisin leiriinsä, jättäen hänet seisomaan voimattomana pimenevään yöhön. Ensimmäiset minuutit hän vain seisoikin paikallaan, kykenemättä mihinkään. Miten hän voisi vaatia miehiään palaamaan takaisin vuorille, kun turvapaikka oli jo heidän näköpiirissään? Kuinka hän voisi kertoa haavoittuneille, joista monet hän tunsi nimeltä, että he saisivat hoitoa ehkä vielä tänä yönä? Miten Meyers oli voinut jättää hänet tällaiseen tilanteeseen?
Voimattomana mutta karvasta turhautumista ja suoranaista vihaa täynnä Friedrich kuitenkin lopulta kääntyi miestensä puoleen, jotka vaitonaisina odottivat marssikäskyä. Hänen tietämättään sana uudesta määränpäästä oli jo kiirinyt suurimman osan korviin, mutta he eivät näyttäisi pettymystään tai kärsimystään miehen edessä, jota nyt pitivät sankarinaan. Ei, he kestäisivät hammasta purren vaikka kaikki maailman kärsimykset, jos heidän vain täytyi. Sellaisen sanattoman lupauksen he olivat toisilleen ja Friedrichille vannoneet jo vuosia sitten ja se vala sitoi heitä edelleen. Friedrich tiesi tämän, mutta silti tuohon näkymättömään valaan vetoaminen tuntui hänestä aina yhtä epämiellyttävältä, koska sydämessään hän oli kiintynyt näihin miehiin, joiden rinnalla hän oli jo usean vuoden ajan taistellut. He olivat se perhe, jota hänellä ei koskaan ollut. Heidän sietokykynsä venyttäminen tuntui yhtä paljon hänessä kuin se tuntui heissä.
”Se on taas tullut tähän”, hän aloitti – ”te ette toimineet tai ole koskaan toimineetkaan pelkurimaisesti tai epäsotilaallisesti, mutta silti teitä rangaistaan ja evätään leirin lämpö ja turva. Se on teidän kirouksenne sotilaina ja te tiedätte sen. Ja on minun kiroukseni teidän komentajananne panna tuo kirous täytäntöön.”
”Me lähdemme nyt takaisin vuorille. Perustamme sinne sen kirotun etuvartioaseman ja Sigmar kuulkoon me teemme sen nauraen! Helvettiin pakkanen, örkit, ja pimeys! Te olette Keisarin, Sigmarin ja koko Hänen hylkäämän ihmissukunsa sotilaita!”
Sotilaat nostelivat aseitaan jäiseen ilmaan ja huusivat niin, että vartijat leirissä luultavasti luulivat örkkien hyökkäävän tasangon toiselta puolelta. Myös Friedrich huusi ja nosti miekkansa korkealle, koska hän tiesi esimerkkinsä antavan voimaa useimmille sotilaille ja Sigmar tietäköön että he tulisivat tarvitsemaan sitä voimaa tällä matkalla. Friedrich tiesi, että pimeä ja kylmä olisivat luultavasti heidän pienimmät huolensa vuorilla. Örkit saattoivat edelleen vaania lähistöllä, puhumattakaan susista tai peikoista. Tästä matkasta saattaisi hyvinkin tulla heidän viimeisensä, mutta sitä ajatusta ei nyt voinut helpottaa millään maallisella keinolla.
Työntäen miekkansa huotraan Friedrich lähti kävelemään yhä vain hurraavien miestensä läpi, jakaen samalla pikaisia ylennyksiä parhaille miehilleen ja käskien heitä järjestämään joukkonsa. Myös soihtuja sytytettiin ja aseita tarkistettiin vielä viimeisen kerran, kun he lähtivät työntymään kohti jäistä helvettiä, joka vasta samana päivänä oli sylkenyt heidät sisuksistaan. Sigmar tietää, se helvetti saisi nyt luvan niellä heidät elävinä tai kuolleina, ajatteli Friedrich synkästi.

***

Samaan aikaan, kun Friedrichin komppania lähti kohti synkkää yötä, kapteeni Meyers nousi juuri hevosensa selästä ohuen lumikerroksen peittämälle maalle ja antoi ratsunsa ohjakset lähimmälle sotilaalle, lähtien itse välittömästi kohti omaa telttaansa.
Telttaansa astuttuaan häntä tervehti heti hänen henkilökohtainen adjutanttinsa, joka oli kopioimassa hänen samana päivänä antamiaan raportteja lähetettäväksi armeijakunnan johdolle.
”Voitte lopettaa työnne tältä erää, Weill.” Sanoi Meyers seisomaan nousseelle nuorukaiselle ja jatkoi. ”Aloitan heti kirjoittamaan uutta raporttia.”
Weillin lähdettyä Meyers riisui ensi alkuun kokovartalopanssarin, joka peitti häntä muiden ylempien upseereiden tavoin kaulasta sääriin. Puvun nerokas suunnittelu ja säännöllinen huolto varmistivat, että pitäjä itse pystyi riisumaan sen päältään suhteellisen nopeasti ja vaivattomasti, mitä ominaisuutta hän oli aina arvostanut. Meyersistä oli inhottavaa olla riippuvainen jostakin toisesta mitä pienimmässäkin asiassa, kuten vaikkapa haarniskan päälle panemisessa, mikä oli hänen harmikseen mahdotonta suorittaa yksin. Irrotettuaan peltilevyt kehostaan ja asetettuaan ne huolellisesti niille varattuun telineeseen kapteeni saattoi vihdoinkin rentoutua ensimmäistä kertaa koko päivänä, kun raskaat metallilevyt eivät hiertäneet joka paikkaa hänen ruumiistaan. Sulkien silmänsä ja nojaten taaksepäin tuolillaan hän huokaisi syvään, tunnustellen samalla umpimähkään miekkansa pontta, joka nojasi laiskasti huotrassaan tuolia vasten. Hanskankin läpi sen taitavasti muotoiltu pää, joka oli hiottu aarnikotkan muotoon, tuntui hyvältä koskettaessa. Se muistutti häntä nuoruudesta ja ensimmäisistä vuosista Keisarin palveluksessa. Kuinka intohimoinen ja innokas nuori sotilas hän oli ollutkaan! Hän ei ollut aloittanut suoraan upseerina alhaisen syntyperänsä vuoksi, vaan kovalla työllä hän oli ansainnut ylempiensä arvostuksen ja tämän miekan sen osoituksena.
Vanhojen muisteleminen onnistui aina piristämään Meyersiä, kunhan sitä ei jatkanut liian kauaa tai liian usein. Myös hänellä oli ristinsä kannettavanaan, niinhän kaikilla yli kaksikymmentä vuotta armeijassa palvelleilla oli. Hänellä ne ehkä olivat hieman syvempiä kuin keskimäärin, mutta se ei antanut aihetta valittamiseen. Elämänsä ja kohtalonsa uskominen Keisarin ja Keisarikunnan suojeluun olivat hänen elämänehtonsa, nyt ja aina.
Katkaisten hajamieliset mietteensä hän lopulta otti paremman asennon pöytänsä äärellä, kaivoi sen laatikosta esiin muistiinpanovälineensä, nekin ensimmäistä luokkaa, ja alkoi kirjoittaa käskyä, joka määräisi uuden komentajan sille kirotulle seitsemännelle komppanialle. Hän kuitenkin lopetti äkisti tajuttuaan, että uuden komentajan valitseminen ei ollutkaan niin helppoa. Kaikki kokeneimmat upseerit oli varattu muihin tehtäviin, joista heitä ei voisi irrottaa. Täytyisi siis valita nuoremmista kypsin tehtävään. Hetken mietittyään sopiva nimi nousi muiden yli. Meyers tunsi hänen maineensa puolin ja toisin, vaikkei kovin hyvin tuota nuorukaista henkilökohtaisella tasolla tuntenutkaan. Yleisesti ottaen häneen oltiin kuitenkin tyytyväisiä niin vertaisten kuin ylempienkin tasolla.
Asia oli siis päätetty. Kirjoitettuaan käskyn loppuun Meyers allekirjoitti sen ja painoi vielä sinettinsä sen vahvistukseksi. Äkkiä tavallista voimakkaampi tuulenpuuska löi teltan oven auki ja täytti huoneen jäisellä henkäyksellä. Suljettuaan nopeasti teltan suun nyörein Meyersin mielessä vilahti ajatus siitä, minkälainen jäinen helvetti seitsemännen sotilaita oikein vuorilla odotti. Ajatus ei herättänyt hänessä niin tyytyväisiä kuin katuviakaan tunteita. Se oli heidän tiensä ja palkkionsa epäpätevyydestä.
Niin oli ja on vastakin oleva.

***

Tuuli ja lumihiutaleet pieksivät Friedrichin kasvoja kuin lasinsirpaleet, repien hänen kuivaa ihoaan kaikkialta, missä vaatekerros oli tuumaakaan ohuempi. Hän ei edes uskaltanut pitää silmiään kokonaan auki, koska pelkäsi niiden jäätyvän hyytävässä tuulessa. Ei sillä, että tästä olisi ollut erityisesti haittaa – lumimyrsky rajoitti näkyvyyden muutenkin parhaimmillaan muutamaan metriin.
Muutama tunti sitten tuuli oli alkanut tasaisesti voimistua ja muutama minuutti sitten se oli suorastaan räjähtänyt käsiin hallitsemattoman myrskyn muodossa, mikä teki komppanian jo ennestään hitaasta etenemisestä käytännössä mahdotonta. Kinokset olivat hetkessä peittäneet tien, jos sitä tieksi oli alkujaankaan voinut sanoa. Nyt siitä ei tuntunut olevan jäljellä mitään ja kinokset vain nousivat tuuma tuumalta Friedrichin sääriä pitkin. Hän tunnusti vihdoin itselleen, että heidän olisi pakko päästä suojaan ja unohtaa etuvartioaseman pystyttäminen tältä erää.
”Komppania seis! Komppania seis!” Hän huusi, mutta villinä ulvova tuuli peitti suurimman osan äänestä. Sankka lumipyry taas esti käsimerkkien käyttämisen. Kesti kymmenisen minuuttia, ennen kuin hänen onnistui saada käsky ketjuviestinä jokaisen sotilaan korviin. Kooten kaikki aliupseerit ympärilleen hän sitten antoi käskyn alkaa etsiä suojaa – mitä tahansa. Miehiä ei kuitenkaan voinut hajauttaa erilleen, koska heidän uudelleen kokoamisensa olisi näissä oloissa mahdotonta. Niinpä pikaisesti valittiin muutama pieni joukko sotilaita, jotka lähetettiin etsimään luolaa, solaa tai mitä tahansa muuta suojaksi kelpaavaa. Loput sotilaat käskettiin kaivamaan lumeen pikaisia tuulensuojia ja levittämään telttoja kärryjen päälle haavoittuneiden peitoksi. Friedrich huomasi pian jos ei sitten aavistanut, että miesten voimat olisivat pian totaalisesti lopussa. Ilman kunnon turvapaikkaa suurimman osan elämänlanka katkeaisi tuntien sisällä.

Kului tunti tai kaksi, sillä ei tuntunut enää olevan väliä. Näissä oloissa itse aika tuntui jäätyvän, unohtaen sotilaat ikuiseen epätoivon ja synkkyyden syövereihin, tuudittaen heidät yksitellen jäisestä helvetistä mustaan unohdukseen. Friedrich kulki heidän joukossaan, rohkaisten heitä muutamilla tarkkaan valituilla sanoilla, kutsuen monia nimeltä, kertoen jopa satunnaisen vitsinkin, joka sai osakseen hymynhäivän tai tulkitsemattoman murahduksen. Kukaan ei kuitenkaan kironnut – ääneen ainakaan – sieluja, jotka heidät tänne olivat tuoneet. Joko apatia oli heidät kokonaan niellyt tai sitten heillä ei ollut enää voimia edes kirota kohtaloaan, ajatteli Friedrich. Hän itse ainakin tunsi mitä syvintä inhoa miestä kohtaan, joka oli heidät tänne määrännyt. Mitä helvettiä Meyers oli oikein kuvitellut lähettäessään heidät tänne? Vai oliko kuvitellut mitään? Mitä heidän tapattamisensa muka auttaisi? Synkkien ajatusten vallatessa tilaa hänen mielessään käsi tarttui väsyneesti häntä olkapäästä. Se oli Klaus, yksi aliupseereista.
”Tiedustelijat ovat palanneet!”, hän aloitti. ”Sanoivat, että noin puolentoista mailin päässä on jokin luolan tapainen!”
Puolentoista mailin. Yhtä hyvin olisi voinut olla tuhannen.
”Mikä luola? Emme nähneet sellaista ensimmäisellä kerralla tänne tullessamme!” Huusi Friedrich tuulen yli.
”Se on kuulemma vähän kauempana tiestä, he törmäsivät siihen sattumalta!”
Friedrich mietti hetken, yhden kultaisen hetken ajan, josko tämä luola olisi heidän pelastuksensa. Yhtä hyvin se voisi olla heidän tuhonsa, siis jo he ylipäänsä pääsisivät sinne asti.
”Me menemme sinne! Ilmoita muille upseereille!”
Klaus nyökkäsi, tai siltä tuo pään nytkäyttäminen ainakin vaikutti. Samassa hän oli kadonnut myrskyyn ja jättänyt Friedrichin yksin päätöksensä kanssa. Joku lähellä istunut sotilas tarttui häntä jalasta pelottavan heikolla otteella. Sotilas oli nuori, vasta poikanen, huomasi hän.
”Lähdemmekö me nyt, sir?” Poika kysyi. Friedrich tarttui häntä olkapäistä ja auttoi pystyyn ennen vastaustaan.
”Aivan lähellä on luola, jonne menemme. Ei neljäsosa mailinkaan päässä.”
”Pelastaako se meidät?” Kysyi poika huulet sinertäen. Friedrich mietti hetken ennen kuin vastasi.
”En tiedä, mutta jos pelastaa, niin minä hankin koko komppanialle puoli pulloa viinaa mieheen.”
Sotilas näytti hieman rohkaistuvan sutkauksesta, eikä Friedrichin enää tarvinnut kannatella häntä. Kesti aikansa, että jokainen mies saatiin pystyyn – jotkut taas jäivät niille sijoilleen. Jo toisen kerran tänään he joutuivat jättämään tovereitaan ilman kunnollisia hautajaisia, petojen armoille. Tämä synkensi miesten mieliä entisestään, sillä kaikista muista oikeuksistaan he pystyisivät pahimmassa tilanteessa luopumaan ilman sen kummempia mutinoita, mutta oikeus hautajaisiin nähtiin heidän silmissään viimeisenä ja ehdottomimpana, kiistämättömänä oikeutena. Siksi sen rikkominen tuotti heille mitä synkintä mielialaa.
Friedrich kulki jonon etupäässä, seuraten oppaita, jotka johdattaisivat heidät joko tuhoon tai pelastukseen. Ajatus, sikäli kun niitä hänen päässään enää harvakseltaan kulki, ei sanottavasti lämmittänyt hyisen tuulen ja lumen keskellä. Jollain omituisella, melkein pyhällä tavalla, se ajatus kuitenkin tuntui kiinnipitämisen arvoiselta, asialta jota tulisi vaalia aina viimeiseen hengenvetoon asti. Ihmismieli ei nimittäin helpolla luovu oikeudestaan elää, ei edes kaikkein äärimmäisimmissä olosuhteissa. Oikeastaan vasta tuolloin se näyttää todellisen luontonsa ja liekin, josta se voimansa vetää. Myös sotilaat tunsivat tuon palon suonissaan, kun he askel askeleelta lähenivät määränpäätään. Muutama tuupertui matkalle, eikä elävillä ollut voimia heitä auttaa, vaikka tämän huomasivatkin. Kohtalo tai sattuma oli päättänyt pistää näiden miesten keskinäiset siteet koetukselle ja katsoa, kuinka moni muistaisi nämä siteet vielä oman henkensä uhallakin. Loppua kohden käykin usein ilmi oman hengen todellinen paino muihin verrattuna, sen verrattoman kallisarvoisen lahjan mitta, jonka rinnalle vain toisen elämän voi asettaa.
Aika kului miesten voimien mukana, mutta luvattua pelastusta ei näkynyt. Oppaat vannoivat sen olevan aivan lähettyvillä, jotkut jopa sanoivat heidän jo ohittaneen sen. Samassa joku kuitenkin huusi kovaan ääneen helpotustaan ja osoitti läheistä kalliota, joka ensisilmäykseltä näytti umpinaiselta. Kun oikein kuitenkin siristi silmiään, pystyi lumipyryn läpi erottamaan muuta ympäristöä syvempiä varjoja, jotka kielivät jostain syvennyksestä, mahdollisesti luolasta. Tämän näyn huomannut mies lähti heti paksun hangen läpi taistelemaan tietään kohti pelastusta, kaksi muuta kannoillaan. Ensimmäisen matka kuitenkin loppui kauhealla tavalla, kun maa tämän jalkojen alla antoi periksi ja syöksi miehen tuhoonsa. Kaksi muuta pysähtyivät kuin seinään ja kiirehtivät äkkiä takaisin kauemmas railosta ja varoittamaan muita tovereitaan. Friedrich sai nopeasti tiedon asiasta ja teki päätöksensä. Kaksi miestä lähetettiin tutkimaan turvallista reittiä luolalle, molemmat köytettyinä lujasti sekä toisiinsa että rattaisiin, jossa viimeiset eloonjääneet haavoittuneet makasivat kuka tiedottomana, kuka tuskissaan. Kaksi miestä etenivät kaikella varovaisuudellaan, tunnustellen hangen kestävyyttä keihäillään ennen jokaista askelmaa. Uusia railoja ei kuitenkaan ilmennyt, jolloin miesten onnistui vetää köysi turvallisen reitin merkiksi luolalle, johon he ensimmäisinä astuivat sisään. Friedrich tuli heti seuraavan ryhmän mukana sen suulle ja tuijotti synkkään pimeyteen. Luola se totisesti oli, mutta kuinka syvä, sitä oli mahdotonta sanoa ilman parempaa valaistusta, jota ei nyt ollut saatavilla. Hän havaitsi sen kuitenkin melko kapeaksi suultaan, mikä pitäisi tuulen loitolla sisäpuolella olijoilta, kunhan aukon peittäisi jollain.
Vaikka olikin monia asioita, joita hän olisi halunnut luolasta tietää ennen miesten sinne käskemistä, painoi aika raskaana hänen päätöstään. Siispä hän määräsi kaikki sotilaat luolaan, mikä tapahtuikin suhteellisen nopeasti. Rattaat jouduttiin jättämään luolan ulkopuolelle, kuten niitä vetänyt viimeinen hevonenkin, joka tosin jäätyi kuoliaaksi melko pian pysähdyttyään. Kun jokainen sotilas, haavoittuneet mukaan lukien, oli saatu sisään, oviaukko peitettiin teltoilla niin tiiviiksi kuin mahdollista. Pimeyteen loivat jonkin ajan kuluttua valoaan useat nuotiot, joita sytytettiin kärryistä saatujen lautojen päälle. Sotilaat olivat onneksi viisaudessaan ottaneet mukaansa kaiken puun minkä hylätyistä vaunuista vain jaksoivat kantaa ja tällä puulla he nyt sytyttivät kauan kaivattuja tulia, jotka loivat edes hitusen lämpöä miehiin. Nuotioita he taas pitivät yllä hiilillä, joita heillä myös oli mukanaan tällaisia tilanteita varten. Ehkä tunnin luolaan saapumisensa jälkeen Friedrich antoi sotilaille lopulta luvan kauan kaivattuun lepoon, jonka he mitä pikimmiten aloittivatkin. Friedrich oli itse mukana ensimmäisessä vartiovuorossa, sillä hän ei täysin luottanut luolan turvallisuuteen, vaikka se heille nyt suojan antoikin.
He olivat selvinneet elossa. He olivat todella tehneet sen. Nämä olivat hänen viimeiset ajatuksensa, kun hän lopulta nukahti melkein pystyyn vartiopaikalleen.

***

Tietoisuus iskee joskus lujempana kuin tonni kiviä. Tällä kertaa Friedrich oli kuitenkin iloinen siitä, että se ylipäätään iski. Avattuaan varovaisesti silmänsä hän yritti liikutella varovasti kaikkia jäseniään, varmistuakseen niiden toimintakunnosta. Kauhun vallassa hän huomasi oikean kätensä tunnottomaksi. Peläten henkensä kaupalla kuoliota hän kompuroi pystyyn ja yritti paniikissa saada eloa kuolleeseen raajaansa, johon ihme kyllä alkoikin nopeasti palata tunto. Rauhoituttuaan hän järkeili vain nukkuneensa sen päällä, mikä sai nauruntapaisen karkaamaan hänen huuliltaan.
Siristellen silmiään pimeydessä, jota hiipuvat hiillokset sieltä täältä valaisivat heikon kajon apuna, joka luolan suuaukolta sisään pääsi, Friedrich tajusi luolan paljon suuremmaksi kuin yöllä oli osannut aavistaa. Heikossakin valossa sen mittasuhteet paljastuivat hänelle – jäinen katto oli ehkä neljän metrin korkeudella ja luolan seinämät tuntuivat venyvän aina vuoren uumeniin asti yhtä leveinä. Luola nimitäin alkoi kammiomaisena onkalona mutta jatkui pidemmälle vuoren uumeniin, jonne oli turha yrittää kurkistella ilman parempaa valaistusta. Suurin osa sotilaista nukkui vielä, joten Friedrich aloitti herättämisen aliupseereista, jotka parhaansa mukaan alkoivat toverillisesti potkia muita liikkeelle. Viidentoista minuutin päästä kaikki olivatkin ylhäällä, eikä kukaan ollut ilmeisesti yön aikana kuollut paleltumiin, tosin muutama haavoittunut oli heittänyt henkensä. Kaiken kaikkiaan sotilaat olivat kuitenkin huojentuneita ja kiitollisia ihmeen kaltaisesta pelastumisestaan, mitä he osoittivat korostetulla vireydellä ja sotilaskurin noudattamisella. Ei kestänytkään kauaa, kun kaikki seisoivat siististi rivissä, selkä suorana ja aseet valmiina.
Kiroten mielessään kaikki helvetin jumalat Friedrich joutui toteamaan, että yön aikana oli menetetty yhteensä kahdeksantoista henkeä. Kahdeksantoista turhaan menetettyä henkeä, oli hänen väistämätön päätelmänsä.
Se oli anteeksiantamatonta.
”Seitsemännen sotilaat!” Hän huusi. Heti jokainen suoristi selkäänsä vielä muutaman asteen verran. ”Te selvisitte viime yöstä. Te koitte pahimmat olosuhteet, mitä nämä vuoret teille pystyivät tarjoamaan ja te kestitte ne valittamatta. Pakkanen puri teitä ja te puritte takaisin. Tuuli ruoski teitä ja te taitoitte sen ruoskan. Itse kuolema kävi keskuudessanne, mutta te ette näyttäneet sille heikkouttanne, mikä tekee teistä vahvoja. Kun jossain tavernassa joskus kerrotaan tarinoita ihmisten sankareista, voitte te ylpeydellä astua esiin ja kertoa, mitä olette täällä kokeneet. En voi muuten ilmaista, miten ylpeitä teistä olen.”
Sotilaat vastasivat puheeseen hurrauksin ja kalistellen aseitaan. He olivat tosiaan ansainneet kiitoksensa, ajatteli Friedrich ja jatkoi minuutin jälkeen.
”Älkää kuitenkaan luulko, että vaikeutemme olisivat nyt ohitse. Päinvastoin, suurimmat koettelemuksemme ovat luultavasti vasta edessämme. Sanon tämän teille, jotta muistaisitte totuuden – me emme tulleet tänne taistelemaan vain lunta ja jäätä vastaan, vaan ennen kaikkea örkkien sukua, joka on ollut ihmisten pahin vihollinen aina itsensä Sigmarin ajoista alkaen. Me käymme täällä tänään sotaa, jota jo Hän kävi ja kautta taivaan ja maan me olemme täällä pannaksemme lopun tuolla sodalle!”
Taas sotilaat hurrasivat, ehkä jopa kovempaa kuin äsken, mikä oli outoa, sillä käytännössähän Friedrich oli luvannut heille vain lisää kärsimystä. Hän vetosi kuitenkin samalla heidän tunteisiinsa ja velvollisuudentuntoonsa, mikä peitti alleen järjen ja mukavuudenhalun. Sotilaiden vielä huutaessa hän keräsi ympärilleen aliupseerit, jotka myös olivat vaikuttuneita äskeisestä puheesta.

”Voimakkaita sanoja, voimakkaita sanoja tosiaan, sir!” Sanoi Klaus ja puristi Friedrichiä kädestä. Myös muut taputtelivat häntä selkään ja osoittivat kunnioitustaan, mikä sai hänet vaivaantumaan hiukan. Omasta mielestään hän ei ollut kummoinenkaan puhuja ja jos totta puhuttiin, ei hän itse koskaan ollut välittänyt koreista puheista tai voimallisista sanoista, jotka hänestä peittelivät kylmien öiden paleltuneita jäseniä, nuoria poikia nimettömissä haudoissa kaukana kotoa ja palavia kyliä synkässä yössä. Hänelle armeija oli vain työ, joka takasi tarvittavan elannon hänellä ja hänen rakkaudelleen. Siksi hän ohitti kiittelyt nopeasti ja jatkoi ohjeistamalla upseerit. Hän oli päättänyt lähettää ensin tiedustelijat tutkimaan lähitienoo läpikotaisin, jotta he voisivat lähteä marssimaan kohti määränpäätään. Eilinen ei saisi missään nimessä toistua. Upseerit tottelivat ja lähtivät heti ohjeet saatuaan keräämään vapaaehtoisia tiedustelijoita. Vain Ruhr, kolmekymppinen veteraani, joka oli ollut aliupseerina seitsemännessä komppaniassa jo kahdeksan vuotta, jäi Friedrichin puheille, kun muut olivat lähteneet.
”Voinko puhutella, sir?” Hän kysyi varovaisemmin, kuin Friedrichistä olisi ollut tarpeen.
”Totta kai, Ruhr. Mitä on mielelläsi?” Mies näytti jotenkin vaivautuneelta ja aloitti puhumaan vasta, kun oli varma, ettei heitä kuultaisi.
”Asia on niin, sir, että kun eilen tulimme tähän luolaan, minä laskin kaikki sisään tulijat. Tiedän laskeneeni oikein, koska olin ensimmäinen, joka luolaan tuli, minkä johdosta minun oli helppo pitää lukua miehistä, jotka yksitellen sisään tulivat. Myönnän, että olin väsynyt ja huojentunut turvapaikan löytymisestä, mutta olen varma siitä, etten laskenut väärin.”
”Mihin pyritte?”
Ruhr katsoi Friedrichiä kuin hän itse olisi tehnyt jotain väärää.
”Sir, kun hetki sitten laskimme miehet, huomasin kahden sotilaan puuttuvan. En tiedä keitä he olivat, mutta kaksi heitä on vähemmän kuin illalla, siitä olen varma.”
Friedrich punnitsi hetken ajan kuulemaansa ja vastasi harkiten ja sanojaan punniten.
”Epäilettekö, että he olisivat karanneet pimeyden turvin?”
Ilme miehen naamalla kertoi, että juuri tätä hän epäili. Ajatus, vaikka ilmeisen selvältä vaikuttikin, häiritsi kuitenkin Friedrichiä jollain oudolla tavalla.
”Ensinnäkin haluan kiittää sinua siitä, että panit asian merkille ja että toit sen tietooni. Väitteesi herättää kuitenkin epäilyksiä mielessäni. Karkaaminen keskellä lumimyrskyä on hullua – miten miehet muka kuvittelivat selviävänsä elossa pois siinä säässä?”
”Ehkä he lähtivätkin vasta aamuvarhaisella myrskyn jo tyynnyttyä?”
”Se kuulostaa jo realistisemmalta, mutta asia on helppo tarkistaa. Kukaan muu kuin nämä kaksi oletettua karkuria ei ole vielä astunut ulos tästä luolasta tänään. Menkää siis ulos ja katsokaa, josko ulkopuolella näkyy tuoreita jälkiä hangessa.”
Ruhr oli juuri lähdössä, kun Friedrich tarttui häntä vielä hihasta.
”Vielä yksi asia. Toimikaa huomaamattomasti älkääkä puhuko asiasta vielä muille.”
Ruhr nyökkäsi vastaukseksi ja lähti viipymättä kohti luolan suuta, kiirehtimättä ja epäilyksiä herättämättä.
Friedrich ei kuitenkaan katsonut miehen perään. Sen sijaan hän mietti, mitä kahdelle kadonneelle olisi voinut tapahtua. Ruhr tuntui seisovan kuin kallio kannassaan, eikä mies muutenkaan ollut mikään suunpieksijä. Toisaalta Friedrich luotti koko sydämestään jokaiseen sotilaaseensa, kuten hän tiesi heidänkin luottavan häneen. Olisiko muka mahdollista, että kadonneet olisivat karkureita?
Jos asia oli niin, olisi siitä vaiettava mitä pikimmiten. Viimeinen asia, mitä hän tällä erää halusi, olisi mielialan laskeminen tällaisella tiedolla. Toisaalta, mikä sitten estäisi uudet karkaamiset, ellei ankara muistutus sellaisen teon palkasta? Pelko oli usein epätoivoa parempi vaihtoehto, mutta Friedrich ei oikeastaan pitänyt tilanteesta, jossa hän uhkailisi omia miehiään kuolemalla vain siksi, että he halusivat takaisin kotiinsa. Todellisuudessa hän itsekin halasi jo pois tästä kylmästä helvetistä, jossa jokainen hengenveto saattaisi olla viimeinen.
Friedrichin ajatukset keskeytyivät, kun Ruhr astui ilmeettömänä hänen eteensä. Saatuaan luvan puhua hän piti hetken tauon ikään kuin harkiten vielä kerran, mitä aikoisi sanoa.
”Lumi on koskematonta joka suunnalta, eikä ollut mitään merkkiä siitä, että joku olisi yrittänytkään peitellä siinä jälkiään. Se on vastasatanutta, puhdasta.”
Helpotus oli suurempi kuin Friedrich itse osasi arvatakaan, kun hän kuuli nuo sanat. Karkureita hänen komppaniassaan ei siis olisi, koska hän ei voinut hyväksyä ajatusta, jonka mukaan miehet olisivat lähteneet ulos siinä myrkyssä. Se olisi ollut itsemurha.
Mutta entä jos he halusivatkin sen olevan?
Ajatus ei tuntunut lohduttavalta.
”Kiitos teille, Ruhr.” Hän sanoi. ”Menkää nyt ja päästäkää tiedustelijat matkoihinsa. Ja tuokaa samalla minulle kartta.”
Ruhr totteli vaitonaisena, eikä Friedrich osannut arvata, mitä hänen päässään liikkui. Joko hän tunnusti itselleen erehtyneensä tai sitten päätyi samaan päätelmään kuin hän – että kaksi kadonnutta olivat tietoisesti uhanneet myrskyä sen kiivaimmalla hetkellä. Oli kuitenkin varmaa, että mies osaisi pitää suunsa kiinni asiasta, mikä loppujen lopuksi oli tärkeintä.
”Sir, pyydän lupaa puhutella.” Puhuja oli Ivan, nuorin aliupseeri komppaniassa, tuskin kahtakymmentäkään. Mutta Friedrich ei ollutkaan valintaa tehdessään keskittynyt pojan ikään, vaan taitoihin ja asenteeseen, jotka hän oli havainnut ensiluokkaisiksi. Nuoruudestaan huolimatta Ivan tuli mainiosti toimeen myös vanhempien sotilaiden kanssa, oli valmistunut upseerikoulunsa ikäluokan lupaavimpana nimenä ja osasi vielä käyttää miekkaakin kohtuullisesti.
Tällä kertaa nuorukaisen aina niin valppaaseen ilmeeseen oli eksynyt häivähdys kalpeutta, pelkoa kenties? Odottaen lisää huonoja uutisia Friedrich veti pojan syrjemmälle ja antoi luvan puhua.
”Luulen, että teidän on parasta tulla itse katsomaan.”
Kalpeat aavistukset vain kasvoivat kasvamistaan Friedrichin mielessä. Varjot tuntuivat kuitenkin nielevän kaiken, kun hän näki, mitä Ivan oli löytänyt.
Vuoren uumeniin johtavan tunnelin suulla, muutaman jäisen lohkareen varjossa piilossa, oli selvä ruskeaksi lammikoksi kuivunut verivana, joka johti syvemmälle maan alle.
”Löysin tämän hetki sitten aivan sattumalta.” Ivan sanoi hiljaa, vilkuillen jatkuvasti kohti luolan synkkää nielua. ”Örkkienkö tekosia?”
Friedrichin pää muistutti sisäpuolelta juuri nyt enemmän ampiaispesää kuin järjestäytynyttä mieltä.
”Jos olisi, olisimme nyt kaikki kuolleita.” Hän vastasi yhtä hiljaa.
”Miten meidän tulisi toimia, sir?”
Mitään muuta kysymystä hänen päähänsä ei juuri nyt tuntunut mahtuvankaan. Oli tosiaan selvää, etteivät örkit olisi tyytyneet vain kahteen uhriin (sillä kaksi uhreja epäilemättä oli), vaan heidät olisi kaikki teurastettu yön pimeydessä. Tämä toteamus ei tosin helpottanut tilannetta mitenkään, sillä vaihtoehtona olisi jokin muu olio tai oliot, jotka olivat kyllin raakoja ensinnäkään elämään tällaisissa oloissa, jotka pystyivät tappamaan kaksi sotilasta kenenkään huomaamatta ja vielä raahaamaan heidät takaisin pesäänsä tai minne helvettiin nyt olivatkin matkalla. Tuollaisen olion tai useamman jahtaaminen sen omassa elementissä ei tosiaankaan houkutellut, ei edes siinä tapauksessa, että jompikumpi kadonneista olisi vielä elossa, mikä ei tuntunut todennäköiseltä. Toisaalta he eivät voisi jäädä tännekään, seitsemäs komppania ei ollut mikään ruokavarasto, vaikka eräät tahot niin tuntuivat ajattelevankin.
Täytyisi siis jättää luola mitä pikimmiten.
”Toin kartan, sir, ja lähetin tiedustelijat matkaan. Heidän pitäisi saapua takaisin noin – ”Ruhrin lause katkesi hänen kielelleen, kun hän huomasi verijäljet jäällä. Vain Friedrichin ilme esti häntä kavahtamasta taaksepäin, niin äkillisesti tuo näky häntä kohtasi. Rauhoituttuaan hetken hän lopulta uskalsi ajatella ääneen.
”Mikä piru meitä vielä vainoaa?”
”En tiedä, mutta kovin kaukana siitä se ei ainakaan ole.” Vastasi Friedrich syvä inho äänessään.

[Weedeeo]

Älä sano pätkän alussa että "tavallista huonompi", nyt en jaksakaan lukea tätä. Ainakaan vielä(pakkohan se kuitenkin on, jäisi pian yksi osa välistä, kaikki on luettava)

[kanitsia]

Lue nyt kuitenkin toki, mitä siinä heti perään sanotaan. Lukija sen lopullisen arvion tekee.

[Weedeeo]

Juu-u, lukasinpa tuon nyt sitten läpi. Mielenkiintoista luettavaa, ehkä vähän vaisumpi katkelma, mutta sopii mielestäni Matka-sarjaan. Kirjotas lisää kun jäi niin kivaan kohtaan.