Jatkotarina vol. II [Toinen kierros!]

[Nummi]

Onkos se nyt siis taas mun vuoro? Mikä deadline?

Aikaa VIISI minuuttia! Asennetta peliin ja HOMMIIN!

[WHAM]

Onkos se nyt siis taas mun vuoro? Mikä deadline?

Aikaa VIISI minuuttia! Asennetta peliin ja HOMMIIN!

Asia selvä, postaan viikonloppuna jotain sekavaa, että voin väittää omaa osuuttani täytetyksi.

[Drakojan]

Tosiaan, tuo näkökulman vaihto on aika häiritsevä, varsinkin kun se tapahtuu vain kappaleiden välillä. Sekaan olisi voinut heittää esimerkiksi tähden.

WHAMilla on aikaa sunnuntaihin.

[WHAM]

5. Luku By: WHAM

Cromwell oli yksin. Pimeydessä ei erottunut yhtäkään toveria, ei seiniä joista olisi tiennyt olevansa yhä samassa valtavassa salissa, ei lattiaa jota vasten jalat erottuisivat, ei kattoa jossa tähdet tanssisivat luonnottomina. Oli vain mies, pimeys ja ääni.
”Mitä sinä etsit tästä paikasta, heikko ihminen?” Cromwell murahti, suuntasi nopealla riuhtaisulla plasmapistoolinsa siihen suuntaan josta ääni oli tullut ja ampui laukauksen. Sininen plasmasalama katosi lähes välittömästi irrottuaan aseen piipusta, kuin itse pimeys olisi sen nielaissut. Cromwell murahti, painautui kyyryyn kuin odottaen hyökkäystä ja jatkoi tähtäämistä.
”Miksi olet tullut tänne, ihminen? Emme me ole enää ihmisiä, emme me enää tarvitse teitä.” Cromwell tunsi kosketuksen ihollaan, kuin kalmankylmien huulien hipaisun. Nopea heittäytyminen, tähtäys ja laukaus, jälleen ilman näkyvää vaikutusta.
”Tuletteko te pelastamaan sitä, mikä on menetetty niin kauan sitten? Tuletteko te hakemaan meitä nyt, kun me olemme teidät viimein hyljänneet?” Ääni tuntui muuttuvan, kiemurtelevan kuin elävä olento, kuulostaen välillä matalalta, käheältä vanhan naisen ääneltä, kohoten välillä lähes lapsenomaiseksi kikatukseksi. ”Me odotimme, ymmärräthän sinä sen, hölmö ihminen? Ymmärrätkö?”
”Mistä pirusta sinä puhut, demoni!” Cromwell karjaisi sanat, jotka eivät tällä kertaa kadonneet tyhjyyteen, vaan jäivät kaikumaan hänen ympärilleen.
”Se on siis totta, meidät on unohdettu, aivan niin kuin he sanoivatkin…” Cromwell tunsi kosketuksen, tunsi kivun joka kiiri jalkojen luihin ja kiipesi siitä aina kalloon asti, tunsi pelon jollaista saattoi tuntea vain mies joka oli yksin, hylätty ja unohdettu, tunsi kaipuun.
”Ei!” Tuota yhtä epätoivoista sanaa seurasi plasmalaukausten sarja ja hiljaisuus.

”Herra…? Oletteko kunnossa?” Lääkintäsotilas painoi kätensä komentajansa käsivarrelle, jonka äärimmilleen pingotetut lihakset pitivät kättä yhä koholla, pakottaen punaisena hehkuvan plasmapistoolin vapisevan piipun tähtäämään kohti metalliseinää, sormen puristellessa yhä liipaisinta, vaikka energiakenno oli ollut tyhjä jo tovin.
”Teidän pitää irrottaa aseestanne, herra. Kätenne…”
”Ei!” Komentaja Cromwell parkaisi sanan varoittamatta, saaden lääkintäsotilaan kavahtamaan taemmas. Vain sekunteja myöhemmin Cromwell vajosi polvilleen, polttavan kuuma ase putosi kolahtaen lattialle ja mies tuupertui tiedottomana lattialle.

”Jokainen mies sukkulaan ja heti!” Quartermain oli ottanut komentajan roolin nyt, kun Cromwellin ruhoa kannettiin lihasvoimalla pitkin käytävää takaisin sukkuloiden luokse. Muutama mies oli jätetty jälkeen, kun muut olivat Quartermainin käskystä keränneet tavaransa ja aloittaneet vetäytymisen.
”Sukkula, täällä etäryhmä, kuuleeko sukkula?” Ei vastausta.
”Kaikki tämä metalli voi häiritä viestintää, tulemme pian sukkuloiden luokse.” Radioreppua kantava teknikko yritti hajamielisenä pyyhkiä naamarinsa linssejä puhtaaksi, vaikka ne olivatkin huurussa sisäpuolelta. Quartermain nyökkäsi vaitonaisena, vilkaisten olkansa yli komentajansa kantajia, jotka retuuttivat Cromwellin liikkumatonta kehoa kuin valtavaa perunasäkkiä.
”Varovasti siellä!” Quartermain ärähti, koettaen saada miehiä keskittymään tehtäviinsä ja olemaan välittämättä aiemmista tapahtumista. Joku sotilaista osoitti kädellään käytävän päässä puoliavoimena odottavaa metalliovea.
”Sukkulahangaari!” Joukkion saapuessa ovelle miehet jähmettyivät aloilleen nähdessään mitä sukkuloiden luona oli tapahtunut.

”Täällä Keisarin käsi, kutsuu etäryhmää, kuuleeko etäryhmä, kuuntelen.” Huolestuneet katseet kiersivät keisarin käden komentosillan viestintäsyvennyksessä. Yhteys oli ollut poikki jo jonkin aikaa ja miehet olivat alkaneet menettää toivoaan. Jotkut rukoilivat Keisarilta armoa kadonneiden miesten sieluille, toiset anoivat suojelua itselleen ja yhä elossa oleville tovereilleen. Kaikki tämä keskeytyi kun VOX laitteesta alkoi kuulua piipitystä ja sanoja: ”Keisarin käsi, täällä luutnantti Quartermain, etäryhmä.” Sanat kuullessaan kaksi miehistön jäsentä halasivat toisiaan, muutamat taputtivat ja loppujenkin kasvoilla häilähti hymy.
”Etäryhmä, tällä Keisarin käsi, kuuluu selvästi. Mikä on tilanteenne, emme ole saaneet yhteyttä…”
”Meillä on miestappioita, molemmat pilotit ovat kuolleet. Lisäksi komentaja Cromwell on kriittisessä tilassa. Konepapit saavat sukkulat liikkeelle muutamassa minuutissa ja palaamme alukselle.”
”Asia selvä, lähetän vastaanottoryhmän hangaariin…”
”Haluan kaikki Keisarin käden aseet suunnatuksi tätä hylkyä kohti välittömästi kun olemme nousseet ilmaan, onko selvä?”
”Herra Quartermain, en…”
”Mitä osaa et ymärtänyt, poika!? Kaikki aseet! Hylky! Heti!”
”Herra Quartermain, yksikään tykkikansi ei vastaa kutsuihin ja olemme saaneet viestejä aluksen peräosista! Pelkään pahoin, että Keisarin kädelle on hyökätty.” Kuin säestyksenä näille sanoille, VOX verkkoon kiiri hätääntyneen miehen ääni, huutoja ja laukausten ääniä, joista osan aluksen komentokannella seisovat miehistönjäsenet kuulivat myös kaikuna metallisella käytävällä.

Cromwell avasi silmänsä, odottaen näkevänsä miestensä huolestuneet kasvot ja tuntevansa evakuointisukkulan heilahdukset sen kiitäessä kohti Keisarin kättä. Sen sijaan hänen kasvojensa eteen levittäytyi aivan toisenlainen näkymä: miehiä antiikkisissa laivastounivormuissa juoksenteli kuin sumun keskellä läpi kullanhohtoisten käytävien ja kiiltävien metalliovien, joita koskemattomat ja virheettömät sinetit ja koristevalokset täydensivät joka puolella. Cromwell näki miesten huulien liikkuvan, osa näytti huutelevan toisilleen leveä hymy kasvoillaan, juostessaan toistensa ohi, mutta näiden äänien tilalla kuului vain kuiskauksia jotka tuntuivat tulevan jostain kaukaa, kaikuen olemattomien esteiden välillä.
”Hei, sinä! Missä me olemme!?” Cromwellin kysymykseen ei vastattu, saati reagoitu. Kukaan ei ollut kuullut häntä, eikä hän ollut varma niistä äänistä joita hänen omatkaan korvansa rekisteröivät. Cromwell katsoi itseään, tarkasteli käsiään, jalkojaan ja kehoaan, jotka kaikki näyttivät kaikki nuoremmilta kuin koskaan ennen. Lähes kaikki arvet olivat kadonneet ja tunnustellessaan kasvojaan hän tajusi hämmästyksekseen molempien silmiensä olevan yhä tallella.
”Hei! Seis!” Cromwell yritti jälleen huutaa ohitseen juokseville hahmoille, ojentaen kätensä pysäyttääkseen yhden näistä. Harmaahiuksinen mies juoksi suoraan Cromwellin käden lävitse, huomaamatta tätä lainkaan. Jostain kuului ääni, kuin useiden erilaisten ihmisten tai ihmisenkaltaisten olentojen naurua.

[Drakojan]

Nättiä. Seuraavaksi Kolmastoista, sitten onkin minun vuoroni päättää tämä tarina...

[Da Big Boss]

Mua vakavasti rupeaa hävettämään millaista sontaa minä kirjoitan, kun jotkut osaavat noin hyvin :(

Kiinnostavaa, todellakin. Saatiin juuri paras juonenlopetus tällaisiin hetkeen. Saa odottaa tulevaa tekstiä mielenkiinnollla :)

[Kolmastoista]

Arh. Erinäisistä syistä viikonloppuni kului hieman toisissa merkeissä kuin oli tarkoitus, enkä ehtinytkään kirjoittaa koko osuuttani sen aikana kuten olin aiemmin suunnitellut. Mikäli ketään ei valtavan suuresti harmita, voisin viimeistellä osuuteni huomisen päivän aikana, ja saatte sen illasta. Onko tämä ok?

[Drakojan]

Arh. Erinäisistä syistä viikonloppuni kului hieman toisissa merkeissä kuin oli tarkoitus, enkä ehtinytkään kirjoittaa koko osuuttani sen aikana kuten olin aiemmin suunnitellut. Mikäli ketään ei valtavan suuresti harmita, voisin viimeistellä osuuteni huomisen päivän aikana, ja saatte sen illasta. Onko tämä ok?

Tämä ok, kunhan se sitten tulee tänään illalla.

[Kolmastoista]

Jarh. Yökirjoittamisen sijaan päädyin kirjoittamaan tämän sitten tänään kovassa päänsäryssä. Laiskuudesta sakotetaan, näemmä. :)
Jotain sain kuitenkin aikaan, sekasotkua mutta kuitenkin.

- - -

Sukkulan liukuessa ulos tuntemattoman aluksen hangaarista Cromwell kiinnitti koko matkustamon huomion itseensä huudollaan. Quartermain käännähti kannoillaan oltuaan matkalla kohti ohjaamon puolta ja lähestyi yhä tajutonta kapteeniaan hämmentyneenä.
”Herra kapteeni? Oletteko tajuissanne? Ja missäkö olemme? Tämä on Keisarin Käden evakuointisukkula, oman aluksenne.”, hän vastasi varovasti, vilkuillen samalla syrjäsilmällä lääkintämieheen päin. Vastaukseksi hän sai kuitenkin vain epävarman katseen ja olankohautuksen.
Quartermain kumartui kapteenin viereen, heiluttaen kämmenselkäänsä tämä puoliavointen silmien edessä. Minkäänlaista reaktioa ei syntynyt, ja luutnantti oli juuri suoristamassa selkäänsä otsa rypyssä, kun kapteeni huudahti uudelleen saaden alaisensa hätkähtämään yllättyneenä ja tavoittelemaan asennontapaista vanhasta tottumuksesta.
Viestintäaliupseeri perääntyi tajuttoman Cromwellin luota lääkintämiehen viereen, todeten tälle sitten hiljaiseen sävyyn:
”Kapteeni taitaa olla jossain muualla juuri nyt. Pitäkää häntä silmällä, siirryn itse ohjaamon puolelle.”

Näkymä vaihtui. Alus oli yhä sama mahtavine saleineen ja hohtavine ikkunaruutuineen, mutta tunnelma oli muuttunut. Miehistö Cromwellin ympärillä vaelsi hetkeä sitten edeltäneen virkäen tunnelman sijaan apaattisen hiljaisena, ja koko väenpaljouden yllä tuntui lepäävän synkkä paino. Kaukaa kaikuneet kuiskaukset olivat poissa, eikä myöskään moottorien jyminää enää kuulunut.
Kasvot vakavana Dorn vaelsi ihmispaljouden joukossa, hyväksyttyään jo oudon olemassaolonsa tässä unenkaltaisessa maailmassa. Huomattavasti omaa tilannettaan enemmän häntä huolestutti ympäröivän maailman tila. Ympäristöstä päätellen näytti siltä, että aikaa edeltäneestä näkymästä oli kulunut ainakin useita vuosia, jollei vuosikymmeniä. Alusta oli usein paikoin korjattu ja muokattu, hienostuneita vanhoja laitteita korvattu niiden rikkouduttua uusilla, rujommilla ratkaisuilla. Taideteokset ja katedraaliarkkitehtuuri oli yhä mahtipontista ja silmiä hivelevän kaunista, mutta ajan hammas näkyi jo niissäkin. Seinämaalaukset ulkolaidan käytävissä olivat haalistuneet ikkunoista siivilöityneessä valossa, hohtavat lattiat kuluneet sameiksi. Lasimaalausikkunatkin olivat pölyisiä ja säröilleitä.
Hetkeen Keisarin Käden kapteeni ei havainnut näiden asioiden välisiä yhteyksiä, mutta lopulta ymmärrys iski häneen, juuri kun hän oli ylittämässä laajaa salia, jonka kattoikkunan yllä tähtitaivas levisi loputtomana. Hetken hän seisoi epävarmana paikoillaan, tuijottaen synkästi lattialaattoja, haluamatta nostaa katsettaan kattoon. Hän ei halunnut sittenkään tietää, ei todeta päätelmäänsä oikeaksi. Kuitenkin se olisi hänen, kapteenin, velvollisuutensa. Keisarin Käden vuoksi.
Kapteeni Dorn Cromwell nosti katseensa, nähden yläpuolellaan juuri sen mitä oli pelännytkin. Epäystävällisen, täysin tuntemattoman taivaan outoine tähtikuvioineen – saman, joka oli levittäytynyt Keisarin Käden ylle siirron jälkeen.

Quartermain naputteli sukkulan ohjaamon lyijylasi-ikkunaa hermostuneesti rystysillään, katsellen samean lasin läpi Keisarin Käden varjomaista hahmoa, joka kasvoi heidän edessään värjäytyneenä taustalla hohtavan tuntemattoman tähtisumun himmeästä punertavasta hehkusta. Lähestyminen oli vasta hieman yli puolivälin, mutta jo tältä etäisyydeltä saattoi erottaa aluksen taistelussa kärsimät vauriot. Pieniä määriä happea vuosi yhä aluksen peräosan osumakohdista vaaleina pilvinä tyhjyyteen, kantaen mukanaan, tosin vielä tältä etäisyydeltä liian pienenä erotettavaksi, miehistön ruumiita ja muuta irtaimistoa. Luutnantti saattoi nähdä silti näyn silmissään aivan liian selvästi. Tämä ei ollut ensimmäinen vastaavanlainen tilanne.
”Ainakin saatan lohduttaa itseäni sillä, että kapteenin johdolla olemme selvinneet ennenkin.”, hän mutisi itsekseen.
”Anteeksi, herra? Sanoitteko jotain?”, toinen alusta ohjaavista teknopapeista kysyi terävällä, koneistetulla äänellään kääntäen yhdet kasvojensa linsseistä luutnantin sunntaan.
”En mitään merkittävää.”, Quartermain vastasi lyhyesti, uppoutuen jälleen ajatuksiinsa ja täydentäen mutisemaansa lausetta mielessään:
'Hän tietysti kiittää aina Keisaria siitä. Aivan kuin sillä ikivanhalla ukolla olisi jotain sananvaltaa täällä helvetin laitamailla. Voisi kapteeni joskus myöntää, että hänen ansiotaan se on aina ennenkin ollut ja tulee yhä olemaankin. Mutta ei. Keisari sitä ja Keisari tätä. Ei inkvisitio ole enää täällä valvomassa oikeaoppisuuttamme.'
Teknopappi kääntyi vastauksen saatuaan takaisin työnsä puoleen. Hän oli kyllä aivan hyvin kuullut, mitä luutnantti oli mutissut, mutta sillä ei ollut merkitystä. Jos upseeristo epäilikin heidän kohtaloaan, se ei ollut Timotheuksen ongelma. Sukkula toimi moitteettomasti, he saapuisivat päähangaariin kahdeksan minuutin kuluessa. Omnissiah oli tyytyväinen, ja se riitti.

Jälleen uusi näkymä. Cromwell seisoi aluksen pääsalissa, keskellä vellovaa ihmismerta. Aikaa oli kulunut paljon, kapteeni ymmärsi, mutta tarkat arviot olivat kaukana hänen käsityskykynsä ulottumattomissa. Vuosisatoja, varmasti. Kenties vuosituhansiakin? Vaikkei alus ollut vielä kuollut ja kaaoksen vääristämä, kuten heidän sen löytäessään, oli aika kerännyt jo veronsa mahtavalta monumentilta. Kirkkaat väripinnat olivat haalistuneet, korkeat salit pölyisiä ja hämäriä. Rakenteita oli korjattu ja vahvistettu toinen toistaan karummilla tavoilla, jotka olivat kuin lapsen lisäämiä tuherruksia mestarin maalaukseen. Mennyt loisto oli kaukaista ja unohtunutta.
Kaukaa toisesta maailmasta kuuluvien äänten kohu vei Cromwellin huomion salin keskellä nousevalle lavalle. Sen keskellä, korkeimmalla kohdalla, seisoi koristeellisiin kaapuihin pukeutunut hahmo, joka kohotti kätensä ilmaan vaientaen ympäröivän väenpaljouden. Saatuaan aikaan täydellisen hiljaisuuden tämä ilmeisestikin hyvin arvostettu hahmo alkoi puhua:
”Rakkaat kansalaiset, veljeni ja sisareni. On tullut aika sille, mitä olemme jo vuosikausia valmistelleet. Tänä päivänä, tänä siunattuna päivänä, hallitsijamme, jumalamme astuu aluksemme kannelle ruumiillisessa muodossaan, meidän uhrimme kautta. Aikakausia sitten hän meidät tänne johdatti, koetellen uskoamme sitoessaan meidät tänne, keskelle tyhjää tuntematonta. Me kestimme sen, ja valaistuimme. Löysimme jumalamme ja saimme häneen yhteyden. Nyt on se päivä, kun tuo yhteys tulee täydelliseksi. Yhteydestämme jumalaan tulee lihaa, luuta ja verta tämän saapuessa keskuuteemme.”
Kaapuun pukeutunut mies piti tauon, antaen katseensa kiertää hartaan vakavassa yleisössä. Hiljainen yksimielisyys vallitsi salissa, kaikkien odottaessa jatkoa.
”Näillä hetkillä koettelemustemme aika tulee täyteen. Minun henkikökohtaisen uhrini kautta, ja teidän kaikkien vähäisempien uhrien, jumalamme astuu maan päälle ruumiissani. Olemme kaikki hyväksyneet kohtalomme, ja sillä tiellä jatkaen astun nyt pelkäämättä jumalamme alttarin äärelle, polvistuen ja ottaen vastaan viimeisen siunauksen.”
Näin lausuttuaan pappismies kumarsi päänsä ja polvistui lavan keskelle asetetun karun, kankaalla peitetyn alttarin ääreen. Lavan laidoiltaan hänen ympärilleen asteli useita yksinkertaisiin kaapuun pukeutuneita hahmoja, jotka aloittivat monimutkaisen liturgian. Äänenpainot kohoilivat ja laskivat tuntemattomien sanojen virran myötä, saaden koko salin hengittämään tahdissaan. Tämän jatkuttua jonkin aikaa liturgia loppui äkkinäisesti, ilman minkäänlaista varoitusta. Hohtava valo heijastui kaikista salin lasi- ja metallipinnoista, kerääntyen polvistuneen papin ympärille lavan keskellä niin kirkkaana, ettei kukaan paikalla olijoista kyennyt katsomaan suoraan siihen.
Cromwelliä valo ei kuitenkaan rajoittanut, ja niin hän näkikin, kuinka kaapuun puettu hahmo vääntelehti hohteen keskellä tuskissaan, lyyhistyessään maahan raajojen kouristellessa ja sulaessa uusiin, irvokkaisiin muotoihinsa. Ruumis kouristeli lavan keskellä tuskallisen näköisesti, kunnes valo sammui yhtä äkkinäisesti kuin oli syttynytkin. Miehistön vielä hieroessa jälkikuvia verkkokalvoiltaan kaapupukuinen hahmo nousi koko yli kolmimetriseen mittaansa ja katseli ympäröivää ihmiskarjaansa.
”Rakkaat lapseni.”

Demoni kääntyi Cromwellin puoleen, ja samassa tukahduttava pimeys ympäröi jälleen heidät kaksi.
”Ja nyt. Olet nähnyt, mitä menneisyydessä tapahtui, etkä siis voi enää palata miehistösi luo. Tiedät, kuinka voisit pelastaa vielä aluksesi, enkä voi sallia sitä. Kuinka ironista, eikö? Kapteeni, joka antaisi vaikka henkensä aluksensa vuoksi ja tieto, kuinka se pelastaa. Kuitenkaan et pääse kertomaan tietoasi eteenpäin, vaikka hengestäsi ja sielustasi saatkin hyvin pian luopua.”, repaleiseen kaapuun pukeutunut hahmo puhui kapteenille ivallisella, kuiskaavalla äänellä. Hupun alla varjoissa kalpea, kalju vanhan miehen pää seurasi kylmällä katseellaan Dornin liikkeitä. Repaleisen kaavun raoista näkyi kuitenkin jopa tuossa täydellisessä pimeässä kauniin pehmeästi hehkuva, mutta kokonaiskuvan vuoksi irvokkaalta näyttävä muodokas naisen vartalo.
”Mutta...”, Cromwell änkytti kieli tahmeana ja suu kuivana kurkkua kuristavasta pelosta. Hän oli ollut sanomaisillaan, ettei edes tiennyt kuinka pelastaa aluksensa, kun samassa ymmärsikin tietävänsä.
”Tiedät kyllä. Ja siksipä on aika kuolla, rakkaani. Se on tuskallista ja kestää kauan käsissäni, mutta älä pelkää. Sinulla on ikuisuus aikaa oppia nauttimaan tuskasta.”, demoni hyräili epämiellyttävän lempeällä äänellä.
Vapisten Cromwell vajosi polvilleen pelon kourissa, yrittäen epätoivoisesti kompuroida taaksepäin. Hän oli jo luovuttaa ja kumartaa päänsä hirviön edessä, kun hän muisti hänet, joka oli tien tänne asti jo valaissut. Heikko lämpö heräsi kapteenin kuolleessa sydämessä, ja hän tunsi valon hehkuvan kaukana takanaan. Hetkeäkään epäröimättä hän ojensi kätensä taaksepäin, tarttuen tuttuun ja turvalliseen käteen.
Demoninen kirkaisu saatteli kohti valoa ja lämpöä liukuvaa Cromwelliä.

”Nopeasti nyt! Saattoryhmää ei näy vielä, mutta otamme hangaarin jo haltuumme. Muistakaa miehet, aluksemme kansilla on jotain vihamielistä! Älkää antako tarkkaavaisuutenne herpaantua, vaikka olemmekin kotona.”, Quartermain ohjeisti sukkulasta Keisarin Käden päähangaariin siirtyviä joukkoja.
”Kun olemme ulkona, lähdemme suorinta tietä kohti komentosiltaa. Siellä tiedämme tarkemmin, mitä on tapahtumassa.”
”Ei!”
Quartermain, muu miehistö perässään, käännähti huudosta säikähtäneenä katsomaan taaksensa sukkulan matkustamoon. Kapteeni Cromwell seisoi siellä irvistäen päätään jomottavasta kivusta, horjuen käytävää eteenpäin istuimista tukea ottaen.
”Kaikki taistelukelpoiset ryhmät lähtevät varmistamaan yhteyden torpedokansille, heti. Upseerit, Adeptus Mechanicuksen edustajat ja minä lähdemme minimimiehityksellä kohti komentosiltaa. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
Quartermain avasi suunsa änkyttäen jotain käsittämätöntä, mutta Cromwell huitaisi tämän puheet syrjään kämmenselällään.
”Tuolla aluksella on demoni, ja se pitää meitä vankeinaan täällä. Mikäli tuhoamme sen, olemme vapaita jatkamaan matkaamme. Muuta keinoa ei ole.”
Nämä sanat aiheuttivat täydellisen hiljaisuuden. Paljon he olivat kokeneet, mutta tällaista heillekään ei ollut tullut vielä koskaan eteen.
”Se on keskussalissa, tähtikannella. Torpedomme kykenevät tuhoamaan sen.”
'Toivottavasti.'

[Nummi]

Tämähän oli upeaa tekstiä! Mahtava juonenkerronta, hienoja ideoita. Pidin siitä että demoni ei ollut irvikäs mutantti vaan puhui kaunokielisesti. Myös selitys menneisyydestä oli hyvää tavaraa.

Jätit ilkeään kohtaan, nyt heti jatkoa ja yhtä hyvälaatuista! =)

[Drakojan]

Katsotaan jos saisi huomenna luettua tuon ja kirjoitettua hiukan jatkoa. Nyt pitää lähteä treeneihin.

[Drakojan]

Haluaako joku kirjoittaa lopun? Minulta ei nyt vain irtoa. Olen kirjoittanut puolitoista sivua nyt kolmeen kertaan ja joka kerta poistamaan kaiken kun tuotos ei miellytä. Voin tietenkin yrittää, mutta milloin pääsen sen tänne postamaan, siitä ei ole sitten mitään takuita.