This was going to be in turinakisa...

[Da Big Boss]

Ensiksi sanon, ettei tarina ole hyvä ja sen juoni on kukkakaalisalaattiakin sekavampi. Toivottavasti pidätte jossain määrin, itse en erityisemmin pitänyt. Kaikki on vähän rempsallaan tässä.

HUOM: Tarina on täysin viimeistelemätön, sillä en oikeasti jaksa yrittää pelastaa tätä millään tavoin. Kirjoitettu kerran läpi ja sillä siisti.

---

Caladar hyräilee samalla kun etsii vieläkin jotain hänen käsillään lepäävästä esineestä. Se on pyöreä, kuin planeetat. Sen rungossa leviää virtaviivaisesti epäselviä virtapiirejä. Kynttilän valo valaisi pienen huoneen. Inkvisiittori näppäilee artifaktia kaikkialta, yrittää löytää kirjoitusta ja repiä siltä tietoja psyykkisillä voimillaan, mutta kaikki se oli turhaa. Se oli eloton.

Ärtyneenä ja väsyneenä hän yrittää vielä kerran. Kiroten esineen luonnetta, hän kaivaa pistoolinsa taskustaan. Aseen metallinen pidike lyö palloa vielä kerran. Jotain tapahtuu. Sen virtapiirit alkavat raksuttaa iloisesti ja sen huomaamattomat ovet aukeavat.
Inkvisiittori hihkaisee riemastuksesta, kun työ aiheuttaa vihdoin tulosta. Silmänsä kirkastuessa, hän painaa päänsä tyynyyn, ja sulkee silmänsä. Caladar lentää läpi uniensa, nauttien jokaisesta kaikin voimin. Kun yksi loppuu, toinen syntyy luoden aina vain mahtipontisemman vision siitä mitä hänestä tulisi tulevaisuudessa. Viimeisessä hän näkee koko maailman polvistuvan hänen edessään, hallitessa ja vahtien jokaisen pienen yksityiskohdan toimivuutta maailmassa. Mikään ei vastustanut häntä.
Herätessään huoneen on täyttänyt mantramainen tikitys, joka kaikuu huoneessaan loputtomasti. Seinille piirtyneet varjot eivät toimineet kuten luonnonlait halusivat. Tanssien paholaisten muodoissa, seinät tuntuvat kaatuvan ympärille.

Mielessään Caladar tietää mikä kone itsessään on. Demoni, kaaoksen koira ja palvelija. Jumalien pienoismalli.

Hän tiesi, ettei se saisi olla olemassa, sille pitäisi tehdä jotain. ’’ Ehken pitäisi sen tuhoamisesta’’, sanoo Inkvisiittori innokkaalla äänellä. Laitteesta voisi olla suurta iloa tulevaisuudessa, jos hän sitä keksisi soveltaa oikein. Ajatukset kertaavat kaikki mahdolliset mahdollisuudet. Jokainen sinkoaa uudelleen ja uudelleen mielen läpi, kunnes selvästi yksi jäi henkiin.

Sadistinen hymy nauraa päin Demonin olemassa oloa. Sen kohtaama kohtalo miellyttäisi vain Caladarin mieltä yksin, tyydyttäen tämän kaikkia mahdollisia ivan ja vahingonilon vaihtoehtoja.

’’ Tuokaa vangitsemamme kerettiläinen huoneeseeni! Ja äkkiä!’’ Huutaa hän käytävän päähän, äänellä joka varmasti kuuluisi sinne asti. Kiivaasti hän löi ovensa kiinni, jääden odottamaan leikkikaluaan.

Noin viiden minuutin päästä oveen koputettiin, jolloin Caladar avasi oven. Koputukset kaikui pienessä oleskeluhuoneessa, rikkoen siellä vallinneen täydellisen hiljaisuuden. ’’ Tuokaa vankimme sisään huoneeseeni, nopeasti’’ karjuu Caladar oven takana seisovalle mekaaniselle palvelijalle, avaten samaan aikaan natisevan oven.

Metalliset, ruosteen peittämät kädet ojensivat takaapäin kahlitun kaaoksen kannattajan Caladarin käsille. Potkaisten samalla oven kiinni perässään, Inkvisiittori rupesi asettelemaan kaikkia mahdollisia tarvikkeitaan pyödän päälle. ’’ Kuules, kerettiläinen’’ aloitti Caladar. ’’ Minä tarjoaisin sinulle mahdollisuuden yhteistyöhön, johon ryhdyt tahdot sitä tai et. Minulla on valtaa sitä varten jokatapauksessa’’ jatkoi Caladar.

’’ Tarjoan sinulle mahdollisuuden päästä askeleen lähemmäs todellista kaaosta, johon pakanakulttinne ei ole pystynyt koskemaan. Ajattele, ikuinen elämä jumaliesi rinnalla!’’ Meuhkasi Inkvisiittori kidutetun ihmisen edessä, joka selvästi ei edes yrittänyt kuunnella edessään seisovan suurmiehen ajatuksia.

’’ Tiesin että tahtoisit sitä’’ sanoi Caladar, välittämättä pätkääkään pakanallisen ajatuksista, joilla ei hänelle olisi ollut mitään väliä. Hänellä olisi valtaa, jonka hän tiesi selvemmin kuin kukaan.

Asettaen seiväsmäisen tangon jonka päistä nousivat selkeät kahleet käsille, asetti hän vielä uhrinsa. Kahleet naksahtivat iloisesti paikoilleen, vaikka tuntuikin ettei pakanallinen olisi yrittänytkään päästä irti. ’’ Onnekas paska’’ ajatteli Caladar mielessään, lausuen sanat hiljaa ilmaan. Ehkä sekin voisi olla kaukana totuudesta, muttei se niin voisi olla. Hän oli aina oikeassa.
Seremonia sai alkaa. Ensiksi Caladar lukitsi kuitenkin oven, tietäen ettei tämä saisi tulla julki. Mekaaninen järjestelmä sulki hiljaa kehräten oven viimeisetkin lukot kiinni. Inkvisiittori nostaa artifaktin tämän uhrinsa eteen, ja nostaa paksun nahkakantisen kirjan syleilyynsä. Pienillä vaivattomilla lauseilla, asiat huoneessa alkavat muuttumaan.
Hetken päästä puoliksi eloton seipääseen kahlittu veltto ruumis nyki tahdittomasti ja epäluonnollisesti. Se ryki verisiä palasia ulos kidastaan. Sen silmät punersivat ja oli kääntyneet toisin päin. Näky oli oksettava, kun erilaiset terät ja luunpalaset pulpahtelivat ihon läpi yksi kerrallaan, katkoen sisäisiä elimiä ja tehden valtavan haavan keskelle vatsaa. Kaikki mahdolliset suolet valuivat kilpaa huoneen lattialle. Ne höyrysivät iloisesti ja lämpöä levittäen, sillä huoneen lämpötila oli laskenut viimeisen minuuttien aikana hälyttävästi. Normaali ihminen oli viimeistään olisi oksentanut siinä paikassa, mutta Caladar pystyi pidättelemään hetki hetkeltä vahvistuvampaa pahaa oloa joka nousi vatsansa sisältä.

Tuntien päästä huone oli täydellisen sekasorron ja kaaoksen vallassa. Kaiken keskellä seisoi Caladar joka oli tyytyväinen tutkiessaan edessään komeilevaan demonin ja ihmisen väliseen epäsikiöön. Riivatun entinen ruumis nyki poispäin inkvisiittorista, vaikka liikerata pysähtyi nopeasti kettinkien pysäyttämään tilaan.

’’ Teit oikein kerettiläinen, ehkä nyt Keisari saattaa havaita sinut muiden kaltaistesi joukosta, vaikket sitä ansaitsekaan’’ lausahti Caladar päin Demonin riivaamaa epäonnista uhria. ’’ Ehkä nyt saatat nähdä jotain merkityksellistä elämässäsi taas, kun pääsit takaisin keisarin syleilyyn’’ jatkoi Inkvisiittori lievästi vahingoniloisella äänensävyllä. ’’ No, tulet olemaan lopulta tärkeä osa vielä huomista taisteluamme. Mikä olisikaan huvittavampaa kuin omien tovereiden silpominen? Saat näyttää mihin pystyt silloin’’ kertoi Caladar vielä abstraktille hirviölle, ennen kuin lähti huoneestaan paiskaten oven takanaan.
---
Aamun ilma oli täynnä odotusta ja auringonsäteet risteilivät puiden välistä, valaisten taistelukentän kultaisilla välähtelyillä. ’’ Nyt, viimein raskas ja pitkä työmme loppu häämöttää edessänne!’’ Huusi Caladar miestensä edessä kannustavalla äänellä, hymyillen. ’’ Katsokaa heitä! Siellä he kaivavat pieniä poteroitaan ja makaavat kuolemaa kärsien bunkkereidensa kätkössä!’’ Caladar melkein nauroi, saman ilmetessä hänen takana ylpeissä muodostelmissa seisovissa sotilaissa. ’’ Meillä on nyt mahdollisuus iskeä viimeinen isku heidän viimeiseen tukikohtaansa, ja meillä on kaikki joilla teurastuksemme on taattu. Tykistö odottaa pientä yksinkertaista sanaa, ennen kuin aloittavat loputtoman keskityksensä keskelle vihollisen joukkoja. Tuhannet sotilaamme iskevät kuin hyökyaalto heidän hetki hetkeltä kerettiläisten murenevaan puolustukseen! Viimeisenä ja tärkeimpänä meillä on Keisariin usko jolla lunastamme hänen katseensa joka varmistaa voittomme!’’ Huusi Inkvisiittori keuhkojensa täydeltä voittamattoman armeijansa eteen.
Viimeiseksi ennen ensimmäisiä laukauksia talutti riivatun lelunsa koko armeijan eteen. Täydellinen hiljaisuus. Se levisi läpi seisovien sotilaiden jättämien rakojen. Hetken Caladar uskoi jo, että hänen armeijansa pelkäisi. Inkvisiittori naurahti mokomalle valheelle. Silläkään ei tosin olisi väliä. Sillä hänen mahtinsa oli jo voittanut taistelun.

Maa pölysi räjähdysten peittäessä tämän niiden läpipääsemättömään verkkoon. Miehiä lensi ilman halki, osa täydellisesti pirstoutuneina tunnistamattomiksi palasiksi siitä mitä he olivat ennen olleet. Taivaalta katsottuna hyökkäykset olivat kuin aaltoja, jotka hukkuivat kimalteleviin valoihin, joita syntyi tuhansia sekunneissa. Kaikesta tästä ylpeili Caladar yksin lemmikkinsä vieressä, teurastuksen kasvaessa sen suurimpaan mahdollisimpaan verenvuodatukseen jota kukaan tantereella oleilevista sotilaista oli kokenut.
Seuraavan yön aikana kaikki paitsi viimeinen linnake oli kulutettu pelkäksi mitättömäksi jäänteeksi, jota ei pystynyt millään mahdollisella tavalla kutsua siksi mitä se oli ennen ollut. Se kaikki seurasi vääjäämättömästi pientä kapinallisten viimeistä toivoa. Sillä hetkellä Inkvisiittori oli repinyt tiensä vihollisten läpi kuin käsi paksun hämähäkin verkon. Ajatuksissaan hän nautti silmittömästi näytelmästä. Se muuttui, kasvoi ja kuihtui. Osa oli hänen lemmikkinsä syytä. Caladar ulvoi vastenmielistä nauruaan kun uusi kerettiläinen pirstoutui riivatun ihmisensä musertaessa tämän mielen hulluuden ja kaikkien mahdollisten kärsimysten tulvassa joka levisi kaikkialle tämän aivoihin. Se kaikki ruokki hänen itsevarmuuttaan ja kaiken miellyttävän tunnetta.

---

Aurinko nousi horisontissa. Vihdoin ja viimein, kaikkien näiden vuosien jälkeen onnistumisen ilo virtasi Caladarin jokaiseen tunnettavaan paikkaan, saaden hänet tuntemaan itsensä voittamattomaksi. Tietenkin, sitä hän oli puhtaimmillaan. Sen todisteeksi takaisi edessä savuava kasa tiiltä, betonia ja palaneet ruumiiden osat. Nyt hän voisi palata laivaansa odottamaan ylennystä. Kaikki todisti että hän oli ansainnut sen. Sillä hetkellä hän tiesi että hänen voimansa oli absoluuttista, kaikkea hallitsevaa.

Mutta miksi sotilaat marssivat takaisin mistä olivatkin tulleet? Marssimisen ääni peitti Caladarin mitättömän iloitsemisen alleen, jota ruokki panssarivaunujen ja titaanien aiheuttama korvia huumaava melu. Mikseivät he voineet liittyä hänen nautinnollisiin juhliin, tähän iloon? Kuka muu muka pystyisi komentamaan heitä, kun hänen mahtinsa hallitsi jo heidän jokaista tekoa?

Lopulta kaikki olivat lastattu ja valmiina lähtöön. Satojen metrien kokoiset moottorit nostattivat keveästi laivat yläilmoihin, nousten jokaisella minuutilla aina vain pienemmiksi pisteiksi taivaalla. Silloin Caladar tunsi ensi kertaa vuosiin epävarmuutta. ’’ Ei, on mahdotonta että kaikki tuo olisi menetetty’’ miettii hän. ’’ Ehkä he lähtivät, antamaan tilaa vain suuremmalle armeijalle’’ toteaa Caladar, ymmärtäen että se olisi ainoa loogisesti mahdollinen asia.

Lopulta hänen yksinäisyyteen astui ihminen. Ehei, se ei ollut sotilas, ei kaaoksen demoni tai siviili. Yhtäkkiä hän tajusi mikä oli miehiään tämä. Callidus temppelin salamurhaajatar. ’’ Ei, ei, ei, ei…’’ kuiskasi Caladar ymmärtäessään jotain mikä oli tuo salaperäinen hahmo.

Murhaaja ei odottanut mitään, vaan syöksyi heti kun oli mahdollista kimppuun. Oikealta tullut lyönti pysähtyi vaivattomasti Caladarin miekkaan. Hän ehti melkein naurahtaa ennen kuin ymmärsi oikean tilanteen. Tämän vasemman käden miekka lepäsi vakaasti hänen rintapanssarillaan. Viilto oli syvä ja pitkä, muttei ollut läpäissyt sitä. Ottaen pienen askeleen taaksepäin, iski nyt hän. Miekan terä iski kymmeniä kertoja, saaden vastaansa ainoastaan ilmaa. Ennen kuin salamurhaajatar oli edes ehtinyt laskeutua väistöstään, iski hänen miekkansa elegantisti kohti inkvisiittorin kurkkua. Se osui suoraan siihen mihin pitikin. Caladar sulki silmänsä odottaen kuolemaa, terän hioessa kurkun jokaista mahdollista paikkaa.

Mutta isku ei saapunut. Ikuisuudelta tuntuneen odottamisen jälkeen hän avasi toisen silmänsä väristen, sitten toisen. Caladar hajosi yltäkylläiseen nauruun. Normaalisti hän olisi kiittänyt keisaria onnestaan, muttei se ollut enää järkevää. Tämä todisti hänen mahtinsa keisarin säälittävään voimaan verrattuna. Salamurhaajatar seisoi vielä täristen paikoillaan, mutta Caladar työnsi tämän maahan. Calliduksen vatsassa sijaitsi järkyttävän kokoinen reikä, jonka läpi näki hänen lemmikkinsä, riivattunsa. Epämiellyttävä hymy levisi jälleen kerran sinä päivänä, kun salamurhaajatar makasi maassa hänen kenkien edessä.

Silti, miksi tämä nainen hymyili? Kuoleman kourissa ja häpeässä hän nyt makasi, lopun saapuessa vain minuuttien aikana. Niin hymyili inkvisiittorikin, mielessään silti vain hämmennystä. Aivot yrittivät keksi syyn tuon salaperäisen tappajan ilon aiheeseen, muttei keksinyt yhtäkään.

Sitten hän ymmärsi. Hänen mahtinsa oli kukistettu, omien pettureiden takia. Hiljaa hänen olonsa alkoi tuntea itsensä epämukavaksi. Hiljaa hiipien se kuiskutti korvaan kirouksia ja pilkkaavia lauseita. Hymy alkoi hyytyä, ja se sai itsensä tuntemaan nöyryytetyksi. Kuin näkymättömät läsnäolijat olisivat nauraneet ja pilkanneet häntä kuin viimeistä päivää.

Näyt ja suunnitelmat hänen marmorisista kaupungeista, jotka edustivat galaksin hienointa arkkitehtuuria mitä maailmasta löytyi, kuihtuivat pois. Kuvat näkökentän peittävistä armeijoista katosivat. Visiot kilometrien kokoisista, jylhistä avaruuslaivastoista murenivat. Kaikki se oli nyt menetetty. Kaikki ne unelmat jotka olisivat toteutuneet, joihin hän oli uppoutunut katosivat silmänräpäyksessä hänen mielessään kauemmaksi. Sinne asti ettei niitä enää tavoittaisi, silti sokean mielen pitäessä niitä mahdollisina.

Mutta hän ei ollut tehnyt mitään väärin. Varmasti, vakuutti Caladar itselleen, hän saisi kaiken takaisin. Uusi armeija olisi saapumassa. Mutta ei, ei mitään. Ei lähenevää jyrisemistä, ei taivaalla näkyviä laskeutumisaluksia, ei mitään. Hän tunsi itsensä petetyksi. ’’ En ole tehnyt mitään väärää, miksi siis riistätte kaiken mitä minulla on ollut?!’’ karjui hän niin kovaa kuin pystyi, ja osoitti sormellaan taivaalle.

Mutta silloin pieni naurahdus lensi ohi hänen korvien. Salamurhaajatar nauroi, vaikka jokainen ääni tämän suusta aiheutti aina vain uuden yskäisyn verta. ’’ Olet yksi tyhmimmistä inkvisiittoreista joita olen tavannut’’, lausui tämä kärsivällä äänellä, silti huvittuneella. Ennen kuin Inkvisiittori ehti sanoa pilkkaavia lauseitaan tälle, ehti neito lausua viimeisillä voimillaan. ’’ Katso taivaalle, jos et tuota pystynyt odottamaan, ihmettelen miten edes saatoit päästä virkaasi’’ kuiskasi niin että Caladar kuuli tämän.
Taivaalla paloi pieni mutta kirkas valo.

’’ Aivan niin, exterminatus. He tuomitsivat sinut ja tämän paikan liian vaaralliseksi elää. Tulet viimein saamaan lamauttavan iskun lopettamaan tekosi’’ selitti vielä Callidus. ’’ Ei, sinun täytyy valehdella. Se ei olisi mahdollista, sen jälkeen mitä olen tehnyt’’ lausui Caladar uskomatta tietoa. ’’ Olet rikkonut keisarin käskyjä ja tehnyt kaiken oman mukavuutesi vuoksi’’ jatkoi Salamurhaajatar. ’’ Keisari ei ole mitään edessäni, vain olematon kasa tomua’’ uskotteli inkvisiittori vielä, uskomatta enää itseään. Tunne oli outo, eikä hän saanut siitä vielä selvää. ’’ Todistit juuri mitä väitin todeksi’’ lausui neito, pienen kasvavan huvittuneisuuden havaittavissa tämän sanoissa. ’’ Sinulla ei ole ketään enää puolellasi’’ jatkoi hän naurun selkeästi jo sekoittuessa tämän puheeseen.

’’ Olet väärässä!’’ Meuhkasi vielä Caladar, yrittäen tarttua vielä viimeiseen oljenkorteensa. ’’ Minulla on…’’ meinasi sanoa hän loppuun, ennen kuin käsitti tämän. Demonille varattu ruumis oli silvottu järkyttävän näköiseksi asiaksi, jonkalaista jälkeä ei uskoisi minkään tekevän. Näky oli jo liikaa Caladarille, ja kurkunpäätä hipova kasa moskaa levisi maahan. Välittämättä siitä, nosti hän plasma-pistoolinsa käsille. ’’ Senkin’’ ehti inkvisiittori sanoa, ennen kuin kirkas luoti iskeytyi keskellä naisen rintoja, saaden tämän ähkäisemään kivusta. Sitten oli hiljaisuus.

Mutta häikäisevä valo kasvoi taivaalla. Pienen hetken Caladar ymmärsi olevansa vain yksi, pieni ja mitätön olento maailmankaikkeudessa. Kohta hänen ei enää tarvinnut pelätä, kun kaikki valot ympäriltä olisi sammunut, eikä olisi kuin ikuinen rauha pimeässä kammiossa, josta ei pääsisi pois. Silti, hän ei tahtonut uskoa sitä.

Caladar tunsi kyyneleen tippuvan hänen kauniille, pronssiselle panssarilleen. Se jatkoi virtaviivaisesti matkaansa, tippuen kuivuneelle tomuavalle maaperälle. Toinen, kolmas ja uudelleen. Mitä väärää hän muka oli tehnyt, hän oli vain totellut Inkvisition ja Keisarin käskyjä, vaikka hän oli todistanut olevansa oikeassa, noita arvokkaampi. ’’ Taistelu jo pystyi todistamaan yksin sen kaiken!’’ urputti hän vielä niin selvästi kuin pystyi, katkeran tunteen sekoittuessa epäselvään puheeseen. Caladar tunsi näkökentän himmenevän epäselväksi sumuksi, kyynelten valuessa holtittomasti silmistä.

Yhtäkkiä hän kuuli naurua selkänsä takana. Kääntyessään näkökenttä oli jo mitätön, mutta pystyi vakuuttumaan, että siinä seisoi ainoastaan Demoninsa. Se nauroi iloisena, ilkikurisen hymyn levitessä hänen kasvoilleen. Se nautti tilanteesta.

’’ Sinä! Sinä teit tämän kaiken, sinun syytäsi on ahdinkoni! Sinä petit minut! ’’ Caladar karjui päin tämän naamaa, pelon, hysteerisyyden ja raivon epäselvässä tilassa. Demoni purskahti hallittomaan nauruun. ’’ Minäkö?’’ kysyi hän itsevarmemmalla äänellä kuin koskaan.

’’ Sinä, olisi pitänyt arvata ettei sinusta olisi ollut apua!’’ rääkyi Caladar keuhkojensa täydeltä.

’’ Sinä teit sen kaiken. Kukistit minut yksinkertaiseen laitteesi sisään, käytit minua hyväksesi. Tiesit mitä teet, ja teit sen kunnolla. Nyt kun saat vastata teoistasi sokea mielesi ei tahdo hyväksyä todellisuutta. Olet aivan yhtä surkea ja säälittävä kuin jokainen muukin lajinne edustaja’’ pilkkasi demoni. ’’ Voit puolestani verrata itseäsi vaikka keisariin, Machariukseen tai kaikkiin historianne mahdollisiin suurmiehiin, mutta et pysty mitenkään todistamaan, etteikö kurjan lajisi jokainen olento olisi mieleltään samanlainen, joka nauttii vain ja ainoastaan toisen alistamisesta, siitä että tuntisit itsesi arvokkaammaksi ja tärkeämmäksi’’ sanoo Demoninkuvatus. ’’ Sinun takiasi kuolee miljardeja tämän planeetan kansalaisia, koska teit kaiken vain itseäsi miellyttämään!’’ huusi Demoni nyt vahingoniloisena ja syyttävänä päin inkvisiittorin naamaa.

’’ Se kaikki mitä minulle vakuutettiin ja luvattiin, onko se kaikki muka menetetty? Kaikki se, johon velvollisuuteni ja taitoni tuhlasin?’’ Ruikuttaa ihminen demonin edessä. ’’ Tein kaiken mitä pystyin, olin mahtava, ei kai se voi loppua?’’ Valittaa Caladar, näkökentän olleen silloin jo tunnistamaton, läpipääsemätön sumu.

’’ Et ole koskaan tehnytkään niin’’ huomautti Demoni.

Siinä vaiheessa taivas syttyi tuleen. Sanoinkuvaamattoman valon häikäistessä taivaan, Caladar tunsi mielessään vain vihaa ja epätoivoa. Hän ei vain pystynyt hyväksymään, että oli tehnyt niin. Silloin hän kuitenkin ymmärsi, että kaikki oli menetetty. Ei ollut sanaa kuten ’’toivo’’ tai ’’unelma’’. Ne olivat todellisesti kadonneet jo kauan aikaa sitten.

Taivas paloi ja ilma korvensi kaiken maalla olevan. Kaupungit paloivat, ihmiset kärsivät ja metsät roihusivat tulimeressä, joka levisi sekunneissa ympäri planeettaa. Caladarin ruumis syttyi kirkkaaseen liekkiin. Huutaen, vaatien ja itkien Caladar toivoi sen loppuvan. Mutta ei, kipu jatkoi puristamistaan hänen kehossa. ’’ Ei, en voi kuolla vielä…’’ hän lausui ja naurahti. ’’ Ei, mahdotonta…’’ itki hän samaan aikaan hiljaisella äänellä, jonka erotti vain huulien väpättäessä pienellä liikkeellä. Hetken hän jo toivoi katoavansa maailmasta.

Jokin ojensi hänelle kätensä. Nostaen päätään niin paljon kuin pystyi antamatta kivulle valtaa, hän pystyi erottamaan demonin käden. ’’ Tahdotko mukaani ikuisuuteen?’’ se kysyi tällä kertaa ystävällisellä, toiveikkaalla äänellä. ’’ Jos kuolisitkin, ei se vaikuttaisi mihinkään. Elämässä on kuolemaa ja kuolemassa on elämää, se on muuttumaton vakio.’’, lausui tämä olento.

Caladar ei uskonut omia korviaan. Se alhainen eläin ja petollinen olento pyysi nyt uutta alkua ja vakuutti ettei loppu olisi lähettyvillä? Inkvisiittorin mieli kirkastui, hymyn noustessa tulihelvetin keskellä. ’’ Kyllä’’, ähkäisi korventunut ruumis, ja ojensi kätensä. Kädet painautuivat toisiinsa, ja vetivät toisensa yhteen.

Caladar tunsi olevansa iloinen.

Portaali aukeni heidän eteensä, ja ylpein mielin he astelivat sisään. Vaivalloisesti, mutta varmasti. Siinä vaiheessa Caladar tunsi virran vievän hänet irti demonista, heittäen hänet warpin syövereihin.

Demoni nauroi yltäkylläistä vahingonilon tunnetta. Käsittämättä mitä oli tapahtunut, inkvisiittorin ruumis revittiin kappaleiksi, mieli poltettiin tyhjyydeksi ja sielu korvennettiin sanoinkuvaamattomalla voimalla. Silloin vasta hän näki, mitä Demoni ja oli tarkoittanut hänelle, ennen kuin muuttui yhdeksi, mitättömäksi ja merkittömäksi pisaraksi maailmankaikkeuden mereen. Mitä tahansa hänen mielessään silloin liikkui, ei hän tuntenut enää iloa tai kunniaa. Kaipa ne kaikki olivat kadonneet kauan sitten.

---

Risut ja ruusut, kiitos.

[Kolmastoista]

Tarinan juoni oli mielenkiintoinen, joskin tavanomainen, ja lukunautinto olisi varmasti ollut oikein miellyttävä, jollei pahimmaksi ongelmaksi olisi koitunut lukuisat kieliasulliset virheet.

Ensinnäkin: Aikamuoto vaihtui läpi tarinan, aivan jatkuvasti. Saman kappaleen sisällä oli lauseita preesensissä ja imperfektissä, täysin sekaisin ja järjettömästi. Yksinomaan se teki jo tekstistä vaikeasti seurattavaa. Heti ensimmäisessä kappaleessa on hyvä esimerkki. Teksti on pääasiassa preesensissä, mutta hyppii käsittämättömästi imperfektiin, jopa kesken lauseen!

Toisekseen: Oikoluitko tekstiä lainkaan? Vähän väliä tuli vastaan pätkiä, joissa ajatus ei pysynyt kirjoitusasun mukana edes lauseen alusta loppuun. Nuo olisi saanut hyvin helposti karsittua pois, mikäli olisi lukenut koko tekstin huolella uudestaan läpi, tarkastellen jokaista lausetta yksittäisenä kokonaisuutena. Relatiivipronominien käyttöä kannattaisi myös kerrata, ne viittaavat useammassa kohdassa tekstiä päälauseeseen aivan väärin.
Pari esimerkkiä lainattuna. Ensimmäisessä näistä jäi koko lauseen merkitys arvailun varaan ainakin itselleni.

"Asettaen seiväsmäisen tangon jonka päistä nousivat selkeät kahleet käsille, asetti hän vielä uhrinsa."

"Mutta miksi sotilaat marssivat takaisin mistä olivatkin tulleet? Marssimisen ääni peitti Caladarin mitättömän iloitsemisen alleen, jota ruokki panssarivaunujen ja titaanien aiheuttama korvia huumaava melu. Mikseivät he voineet liittyä hänen nautinnollisiin juhliin, tähän iloon? Kuka muu muka pystyisi komentamaan heitä, kun hänen mahtinsa hallitsi jo heidän jokaista tekoa?"

(Mihin jota-pronomini viittaa? Iloitsemiseen? Järjetöntä, ja se olisi siinäkin tapauksessa muotoiltu väärin, kun alleen-sana jää relatiivilauseen edelle. Tarkoitus lienee viitata marssimisen ääniin, mutta tällöin asettelu on päin helvettiä. Kieliopillisesti oikein, joskin yhä tönkösti menisi jotakuinkin näin:
"Marssimisen ääni, jota ruokki panssarivaunujen ja titaanien aiheuttama korviahuumaava melu, peitti Caladarin mitättömän iloitsemisen alleen.")


Kuvailu jätti ainakin minut vähän kylmäksi. Suuhun jäi maku tekemällä tehdystä jutusta, joka ei maalannut silmien eteen näkyjä tarinan tapahtumista, vaan kertoi vähän jotain sieltä sun täältä, jättäen tärkeitä asioita kertomatta tai kertoen ne huonosti. Kuvaukset olivat myös välillä aika jäykkiä.
"Näky oli oksettava, kun erilaiset terät ja luunpalaset pulpahtelivat ihon läpi yksi kerrallaan, katkoen sisäisiä elimiä ja tehden valtavan haavan keskelle vatsaa. Kaikki mahdolliset suolet valuivat kilpaa huoneen lattialle."
Esimerkiksi tässä pätkässä kyllä kerrotaan, mitä tapahtui. Lauserakenne on kuitenkin huono, eikä kuvailukaan erityisemmin lämmitä. Tekstissä kerrotaan, mitä tapahtui, muttei tärkeintä, eli miten. Miltä tuollainen kuulostaa ja näyttää? Mitä ajatuksia se herättää? Mitä enemmän tuontyyppisestä pätkästä saa inhottavia mielikuvia aikaan, sitä parempi, koska silloin päästään siihen, millainen tuon kohtauksen pitäisi olla. Nyt teksti vain toteaa, että "ja näin tapahtui".

- - -

Hyvä idea hukkui tällä kertaa todella kehnoon toteutukseen. Teksti oli tuskaa lukea, eikä tarinasta saanut irti oikein minkäänlaista nautintoa. En olisi äänestänyt kisassa, ikävä kyllä.
Onneksi postasit kuitenkin tämän nyt tänne. Kun korjaat huomauttamani ongelmat varsinaiseen kisatarinaan, ovat mahdollisuutesi jo paljon paremmat. :)

[Da Big Boss]

Juurikin näin. Äidinkielen virheitä on tässä melkoisesti ja toteutus on heikkoa. Juonta tai ideaa en kylläkään menisi sanomaan hyväksi, mutta mukavaa että jossain määrin sitä pystyy sanomaan hyvänä :)

Nyt vain väsäämään uutta tarinaa, onhan tässä vielä ruhtinaallisesti aikaa jäljellä ;)

[Kolmastoista]

Eipä tuossa juonessa mitään erikoista tai mieleenpainuvaa ollut, tyypillinen tarina tyypillisestä kaaoksen puoleen vajoavasta, keisarin jättävästä inkvisiittorista. Luettavaa tavaraa kuitenkin. :P

[Drakojan]

Kolmastoista tekikin niin tyhjentävän arvion, että tyydyn esittämään ehdotukseni. Aloita helpommista aiheista. Älä hae vielä filosofista pohdiskelua, vaan kirjoita esimerkiksi taistelukuvauksia, jotta kirjoitusasusi ja kielioppitaitosi parenevat. Silloin huomio ei mene hienoihin ja merkitykselliseen sanakäänteisiin, vaan sen kertomiseen mitä tapahtuu.