Jatkotarina: Tuhka-aavikon kuningatar

[Vonreuter]

Aurinko näytti sulavan horisonttiin kuin liian kuumaksi lämmitetty teräsharkko. Sen kelmeässä valossa kaupungin jyrkät, mustanharmaat tornit näyttivät jättiläismäisen käden sormilta, jotka jokin hiekkaan haudattu poloinen oli saanut viimeisillä voimillaan työnnettyä myrkyllisen ilmakehän suomaa näennäistä vapautta tavoitellen. Auringon viimeisten säteiden luomat synkät varjot liikkuivat nopeasti röpelöisen lasitasangon päällä lepäävällä tuhka-aavikolla - yö laskeutui täällä nopeasti.

Päivisin sinappimaisen keltaruskea taivas muuttui yön laskeutuessa pikimustaksi. Ilmakehän saasteet eivät päästäneet tähtien valoa lävitseen, eikä taivaalla näkynyt valossa kylpeviä kuita. Pimeys väistyi vain silloin, kun yötaivaalla leikkivät kemialliset revontulet saasteiden ja ilmakehän myrkkyjen reagoidessa toistensa kanssa. Tätäkin tapahtui harvoin ja vain paikallisesti. Yön laskeuduttua pimeys oli lähes kiistaton hallitsija.

Pimeyden laskettua kaikkialta alkoi kuulua kahinaa, kun öisin voimistuva tuuli alkoi siirtää kaupunkia ympäröivän tasangon lasinomaisen pinnan päällä lepäävää tuhkaa ja hiekkaa. Joka yö voimakkaat tuulet muokkasivat tuhka-aavikon mustat dyynit uudelleen peittäen päivän aikana tehdyt synnit - ja kenties paljastaen hiekan uumeniin kätkeytyneet salaisuudet jossain toisaalla.

Yhtäkkiä yön lähes täydellisen pimeyden leikkasivat äkillisesti pitkät, valkohehkuiset säteet. Niitä seurasi mäntien raskas puuskutus ja metallisen koneiston luoman kirskunan kakofonia. Valtava muoviteräskolossi erkani yhdestä jättiläisen mustuneista sormista pulleana kuin ruumismato, joka oli saanut syödä kyllikseen. Asioista tietämätön olisi voinut uskoa mielipuolisen suuren laitteen olevan jonkin muinaisen sodanjumalan sotavaunu, joka kiisi kuolevaisten maan halki johonkin kaukaiseen jumalten mittelöön. Niin suuri laite oli ja niin mahtava sen aiheuttama meteli ja maaperän tärinä.

Ei, kyseessä ei ollut jumalan sotavaunu. Se oli arkinen kuljetusjuna ja sen ohjastaja oli vain ihminen. Kolossin uumenissa oli tarvikkeita, työkaluja, aseita ja ruokaa - eläviä lintuja, koiria ja kissoja parempiosaisten nautittavaksi ja tuhansia purkkeja synteettistä ruokaa alempien luokkien ravinnoksi.

Henkilökuntaa kolossissa oli vain kourallinen: ohjastajia, mekaanikkoja ja vartijoita. Kaksi ohjastajista jutusteli vaimeasti kolossin komentosillalla tuijottaen väsynein silmin valokeilojen pyyhkimää tuhka-aavikkoa. Vuorossa olevat mekaanikot pelasivat miehistötiloissa korttia ja joivat lähes myrkylliseksi keitettyä stim-juomaa. Heidän ylipirteä naurunsa kaikui tyhjillä käytävillä, kun joku onnistui yllättämään muut kädellään. Varaston sisuksissa korkeiden tavarapinojen välissä vaeltelivat aseistetut vartijat, pareissa. He eivät kulkeneet pareissa siksi, että odottivat hankaluuksia. He kulkivat pareissa siksi, että yö oli puolet lyhyempi, kun oli joku, jonka kanssa se jakaa. Ahtaassa kerrossängyin kalustetussa leporuumassa päivävuoron miehet yrittivät saada unta, sillä heidän vuoronsa alkaisi auringon viimein noustessa.

Kaikki odottivat rutiininomaista matkaa kaupungista kaivoskoloniaan, joka odotti täydennyksiä kaukana tuhka-aavikon keskellä. Kukaan heistä ei odottanut, että raide räjähtäisi. Kukaan heistä ei uskonut, että junakolossi voisi kaatua kyljelleen. Kukaan heistä ei aavistanut kuolevansa sinä yönä. Silti niin kävi.

[Weedeeo]

Mmm.. Necromundaa? Kirjoita vaan reilusti lisää, tämä ensimmäinen pätkä oli vähän lyhyehkö.

[Vonreuter]

Jep, Necromunda on sijaintipaikka. Tavoite olisi kirjoitella lisää, kunhan perheellisen miehen kiireiltä ehdin. Tarina ei ehtinyt vielä edes päästä alkuun, mutta näyttämö on nyt paikoillaan.