Frugelhofenin paasi

[Gilaelin]

Jihaa, tekstiä tällekin puolelle! Kävin viikonloppuna seikkailemassa Kuopion Kirotussa maassa ja koska en osaa pelata, enkä ehtinyt uhrata toteemieläimiä noppajumalille, piti kirjoittaa jotain raflaavaa, jotta pörröstä irtoaisi pisteitä. Lopulta pääsinkin jollekin yhdennelletoista sijalle kiitos yhden massacre-voiton, sekä maalaus- ja pörröpisteiden. Lisäksi tienasin ikkunalaudalleni (verhojen taakse) hentai-figuurin parhaasta pörröstä, joten ajattelin uskaltaa läntätä rustauksen tännekin. Novelli on kirjoitettu turnaukseen, joten se ei yritä olla oikeaa kirjallisuutta, eikä se oikeastaan edes sisällä sen suurempaa koukkua. Lähinnä kirjoituksen meriitti ja tarkoitus - johon itse olen tyytyväinen, on mehustelu aavistuksen mystisemmällä ja sadunomaisemmalla, sekä vähemmän inhimmillisellä kuvauksella perinteisen fantasia-settingin kansasta.

******

Frugelhofenin paasi

Olen vanha mies, enkä muista enää vuosia. Takanani on tarpeeksi monta talvea, että pidän ne mieluummin takanani kuin ryhdyn laskemaan niitä – saattaisin pahimmassa tapauksessa muistaa olevani jo liian vanha, tai uupunut. Mutta olkoon, tarinan kertomisesta en ole koskaan kieltäytynyt! Tällaisena iltana, kun syystuuli hakkaa ikkunankarmeja ja kuolleet lehdet tanssivat, te muistatte minut, tarjoatte minulle oluen ja kysytte, tahdonko istumaan tulen ääreen. Ja minä vastaan myöntävästi, sillä ilmaisesta oluesta en ole koskaan kieltäytynyt. Olut ja tarinat, mikään ei täytä pimeitä syysiltoja täyteläisemmin. Mutta sekä oluen, että tarinan tulee olla hyviä, rikkaan makuisia , useiden eri sävyjen kudelmia ja mikä tärkeintä; oikeaa ainesta. Tämän kapakan olut ei valehtelematta täytä noita ylistäviä mittoja, mutta uskallan väittää, kuten tekin tiedätte, että tarinani sen tekevät. Ne ovat totta.

Tarinani alkaa ajasta, jolloin Harmaavuorten läntisiä kupeita koristivat vielä suuret metsät. Nuo salot olivat suuria ja tummia, ulottaen ikiaikaisten mäntyjen ja kuusien rajan aina Frugelhofenin porteille asti. Aivan niin, kun olin lapsi, en juuri sinua vanhempi, kylään vievä solatie oli vielä metsän peitossa. Silloin yhdenkään metsämiehen kirves ei uskaltanut kajota puihin Frugelhofenin länsipuolella, sillä kaikki tiesivät että tuo salo oli osa aarniota jota bretonnialaiset kutsuvat nimellä Loren – Toinen maailma. Ja toinen maailma se totisesti oli, paikka jota ei ollut tarkoitettu kuolevaiselle, herran Sigmarin pelossa elävälle ihmiselle. Ne rohkeat metsästäjät, jotka kaatoivat kauriita tai villisikoja länsimannuilla jättivät aina osan saaliistaan metsään. Kukaan ei tahtonut suututtaa metsänväkeä, me tiesimme hyvin että heidät tuli pitää tyytyväisenä. Joka vuosi, keskitalven koittaessa, yön pimeimpänä hetkenä, juuri ennen aamuhämärää koko kylä kokoontui tuon metsän laidalle ja uhrasi ruokaa ja simaa pitääkseen metsänväen tyytyväisenä. Pappi, joka ei hyväksynyt moista, kutsui meitä kerettiläisiksi ja jumalattomiksi, mutta emme välittäneet siitä. Tiesimme, mitä seurasi, jos metsänväki suuttuisi.

Kun olin lapsi, kaikille Frugelhofenin kylän lapsille opetettiin, etteivät he saisi mennä länsimantuun, tai kuten me lapset metsää kutsuimme, Mäntymantuun. Mutta me olimme lapsia, tietenkin me tahdoimme leikkiä rohkeaa ja usein löimmekin keskenämme vetoa siitä, kuka uskalsi kulkea pisimmälle metsään. Se oli tyhmää, kovin tyhmää ja jäädessämme sellaisesta kiinni, kuten usein jäimme, piestiin meidät kunnolla. Mutta varoittelivatpa kyläläiset toisiaan kuinka tahtoivat, katosi aina ajoittain joku – joskus omasta sängystään, joskus harhailtuaan metsään. Metsänväki vaati omansa, halusimme tai emme, muuta syytä tai selitystä ei ollut.

Metsänväki ja Mäntymantu olivat varjona Frugelhofenin päällä ja vaikka niistä harvoin puhuttiin ja kyläläiset olivat tottuneet elämään niiden kanssa, vaikuttivat ne elämäämme yhtä kaikki. Me kaikki tunsimme legendat Mäntymannusta ja sen olennoista. Tiesimme, että Mäntymantua hallitsi kuningas Kyrian ja hänelle alamaisuuttaan vannoivat niin haltiat, keijut, yksisarviset kuin muutkin menneiden aikojen ja unien olennot. Kuninkaan neuvonantaja oli vanha ja vuosien katkeroittama druidi Milhindor, joka moneen otteeseen oli neuvonut kuningastaan tuhoamaan Frugelhofenin kylän asukkaineen, sillä nämä maat, joille kylämme on rakennettu, olivat kerran olleet osa Mäntymantua, ennen kuin ihmiset olivat kaataneet puut ja rakentaneet tähän asutusta. Kuitenkin kuningas Kyrian oli tarinoiden mukaan maltillinen ja uskoi että sekä ihmiset että metsänväki voisivat asua sopusoinnussa samoilla mailla.

Me tunsimme tuon tarinan hyvin ja samoin ne monet muut. Niitä kerrottiin lapsille varoitukseksi ennen nukkumaan menoa ja iltojen ratoksi tavernoissa, juuri näin kuin teen nyt itse. Mutta värikkäistä tarinoista, uskomuksista ja kertomuksista huolimatta ei kylän asukkaista kukaan ollut – eikä ole nähnyt metsänväkeä koskaan elämänsä aikana. Ei kukaan muu, paitsi minä. Juuri niin, minä kaikista vähäisistä kuolevaisista, jotka näillä jumalten hylkäämillä vuorilla asuvat, pääsin todistamaan kaikkien noiden legendojen alkulähdettä.

Olin viidentoista vanha, kun eräänä yönä heräsin kammarissani satakielen lauluun, joka oli kauneinta linnun laulua, jota olin koskaan kuullut. Kun kuulin sen, en ollut varma, olinko hereillä, sillä tässä maailmassa ei ole toista niin täyteläistä linnun laulua, kuin tuo jonka sinä yönä kuulin. Ajattelin, että vain unessa asiat voisivat olla niin lähellä ajatusta – ideaa siitä, millainen satakielen laulun tulisi olla.

Linnun laulu kuului vaimeana ikkunani takaa ja jokin, hyvin alkukantainen tunne sai sydämeni lyömään tiheään ja kovaa. Tahdoin kuulla tuon laulun sen täydessä loistossa ja nähdä linnun, joka loi tuollaista kauneutta. Hiljaa, herättämättä vanhempiani avasin ikkunani säpin, kiedoin viitan ympärilleni ja hyppäsin kirkkaiden tähtien alle, jotka valaisivat hopeisena hohtavaa tietä kylän keskustaan, josta laulu kuului.

Liikuin hiljaa, sillä en tahtonut pelästyttää lintua ja mietin samalla, miksei kukaan muu kuullut tuota laulua, eikä ollut herännyt ottamaan selvää mistä se sai alkunsa. Ihmetyksen alla pelko ja epävarmuus öisestä kylästä painoivat sydäntäni, mutta nuoruuden naiivius ja seikkailunhalu pitivät ne silloin kurissa. Ja kun lopulta saavuin kylän keskustaan, jossa linnun laulu kuului selvänä ja kirkkaana, odotti minua näky jota en unohda koskaan.

Frugelhofenin torin keskellä seisova vanha marmorinen paasi – aivan, juuri se sama joka seisoo siellä yhä, hohti sinisenä tähtien tuikkeesta. Sen pinta oli rikkumaton ja lähes soljuva kuun valossa, lukuun ottamatta kohtaa, johon isä Graham oli iskenyt talttansa. Se kohta oli kuin arpi kauniin neidon kasvoissa.

Isä Graham oli aiemmin tuona vuonna yrittänyt kaataa paaden, sillä hän tiesi sen olevan Frugelhofenia vanhempi ja ajalta jolloin ihmiset eivät vielä uskoneet pyhään Sigmariimme. Hän piti paatta häväistyksenä uskollemme ja kylällemme ja oli käynyt sen kimppuun taltan, vasaran ja voimallisten kirousten voimin. Paasi ei kuitenkaan ollut kaatunut. Kiroukset olivat loppuneet, vasara oli murtunut ja taltta taittunut, mutta lopulta ainoastaan pieni pala paatta oli lohjennut ja hajonnut tomuksi Isä Grahamin jalkoihin.

Paasi ei kuitenkaan seissyt keskellä kyllä yksin. Sen kolmimetrisen olemuksen päällä seisoi paratiisilintu, joka ei muistuttanut yhtään tuntemaani tämän taivaan lintua. Se oli satakielen kokoinen, mutta sen höyhenet hohtivat sateenkaaren värejä. Se keinui paaden päällä puolelta toiselle ja lauloi laulua, joka kertoi surusta ja kaihosta kylmien tähtien alla. Se oli laulua kadonneesta maailmasta ja kauneudesta, joka ei koskaan palaisi.

Ja paaden edessä, polvistuneena sen eteen, linnun laulua kuunteli olento, jonka tunnistin tarinoista. Hänen pitkät, mustat hiuksensa hulmusivat vapaana tuulessa jota ei ollut, kuin silkkinen, tumma meri. Hän oli pitkä ja hoikka, mutta lihaksikas ja mahtava taikuus sekä voima huokui hänestä. Hänen viittansa, joka oli kudottu elävistä lehdistä, ei ollut tahraantunut tien tomusta ja hänen suuri kirveensä, joka roikkui hänen selässään, peilasi tähtien valoa kuin toinen yötaivas. Mäntymannun kuningas Kyrian oli vielä mahtavampi näky kuin millaiseksi olin hänet kuvitellut.

Hetken aikaa ei ollut ja sekä minä, että metsänväen kuningas kuuntelimme paratiisilinnun laulua; kuningas paaden luona ja minä kauppiaan kärryjen taakse piiloutuneena, sillä en tohtinut näyttäytyä. Laulun kauneus ja suru olivat minulle kuitenkin liikaa, enkä kyennyt lopulta pidättämään huokausta, joka karkasi suustani ennen kuin ymmärsin niin tapahtuneen.

Samassa paratiisilintu lopetti laulunsa ja kuningas tarttui kirveeseensä, käännähtäen kannoillaan ja tuijottaen tummilla silmillään suoraan sieluni lävitse. Kun hän kutsui minua, hänen äänensä oli heleä ja kirkas, mutta samalla voimakas ja kuninkaallinen.”Astu esiin poika!” hän lausui, enkä tohtinut olla tottelematta.

Kauneus ja ihmetys olivat kadonneet sydämestäni hetkessä ja tyhjyyden oli täyttänyt suunnaton pelko oman, mitättömän elämäni puolesta. Nousin kärryjen takaa ja astuin esiin siniseen yöhön, kohdaten Mäntymannun kuninkaan silmästä silmään.

Hän seisoi edessäni pitkänä ja komeana. Hänen katseensa ei paljastanut tunteita, vaan ne olivat samaa marmoria, kuin paasi hänen takanaan. Mustat silmät, jotka olivat kaksi tummien vesien allasta, näkivät suoraan sisimpääni ja koskaan, en koskaan ole tuntenut oloani yhtä kylmäksi ja yksinäiseksi.

”Mikä on nimesi mon-keigh lapsi?” hän kysyi.
”Wilhelm... Wilhelm Brüde”, vastasin heikolla ja värisevällä äänellä. Olisin tahtonut kuulostaa vahvemmalta ja pelottomalta, mutta en osannut. En vain voinut.

”Wilhelm Brüde, olet vakoillut minua ja keskeyttänyt hetkeni isäni seurassa ja siksi surmaan sinut. Tahdotko sanoa jotain, ennen kuin vien elämäsi?” hän sanoi, eikä kuninkaan äänessä ollut ripaustakaan myötätuntoa.

Minua kylmäsi enkä vielä tänäkään päivänä tiedä, kuinka osasin valita juuri nuo oikeat sanat, mutta jotenkin, kenties Sigmarin johdatuksesta pääni lämpeni ja tiesin mitä tehdä.

”Ettekö mieluummin surmaisi sitä, joka tuon kauniin paaden rikkoi? Jos säästätte henkeni, kerron kuka mursi siitä palan”, henkäisin ja odotin sydän kurkussa kun metsänväen kuningas puntaroi sanojani.

”Tämä paasi on isäni hauta. Hän kaatui taistelussa puolustaessaan teitä mon-keigh, monta aikaa sitten, jonne saakka muistinne ei kanna. On totta että se, joka on häpäissyt isäni muistoa näin, on saatava surmansa, mutta ei kenenkään tulisi vakoilla kuningasta joka pyytää isältään siunausta sotaan. Siksi surmaan myös sinut”.

”Ei! Älkää!” huudahdin. ”En tullut teitä vakoilemaan vaan seurasin tuon laululinnun ääntä, sillä se sai myös minut kokemaan kaihoa ja surua, jota tekin tunnette. Seurasin vain tuntojani. Vannon, etteivät aikeeni olleet synkeät!” sanoin ja tunsin pakokauhun kyynelten tulvahtavan silmiini.

Kuningas katsoi minua jälleen hetken ja vastasi sitten: ”Isäni miekka, joka kauan sitten katosi on nähty maillanne, mutta kaukana täältä. Olen matkalla palauttamaan tuota esinettä takaisin kansani huomaan ja siksi tarvitsen isäni siunauksen. Tämä hetki oli arvokas minulle. Mutta puhut totta, sillä näen sen silmistäsi. Siispä kerro minulle Wilhelm Brüde, kuka on isäni haudan häpäisyn takana. Mutta varo valehtelemasta, sillä näen jos puhu sydämestäsi”.

Ja minä kerroin kuninkaalle isä Grahamin teosta. Vaikka en olekaan ylpeä siitä, säästin niin oman henkeni ja totuuden nimissä minun on sanottava, että isä Graham ei tehnyt oikein yrittäessään tuhota jotain niin kaunista, olipa paasi kenen tahansa.

”Kiitos mon-keigh lapsi”, kuningas sanoi. ”Lupaan, että elät vanhaksi mieheksi”.

Ja niin sanottuaan hän oli poissa. Heräsin aamulla omasta pedistäni, kun aurinko oli jo korkealla, vailla muistoa, kuinka olin yöllä palannut takaisin. Kenties se oli unta, ajattelin, kunnes sain kuulla isä Grahamin kauheasta kohtalosta. Köynnökset, täynnä piikikkäitä okaita olivat kasvaneet yöllä pappi-paran mökin lattian läpi ja kuristaneet hänet omaan sänkyynsä. Ja mitä tulee minuun, piti kuningas sanansa myös minun kohdallani. Olen elänyt vanhaksi mieheksi, vanhemmaksi kuin kukaan muu tässä kylässä. Taudit eivät ole koskeneet minuun ja olen haudannut jo omat lapseni.

Sellaista on olla tekemisissä metsänväen kanssa. Kun kutsutte heitä ja rukoilette heitä, he eivät saavu ja on kuin heitä ei olisi, mutta kun unohdatte heidät ja sitä vähiten odotatte, he saapuvat ja kääntävät kohtalonne ylösalaisin.

[Möllyskä]

Ei järin pitkä, mutta viihdyttävä lukupaketti. Omaan silmääni en huomannut kirjoitusvirheitä, mutta siihen ei kuitenkaan kannata luottaa. Tää teksti oli jotenkin syvällinen ja siksi mielestäni mielenkiintoinen ja hyvä. Kiitos lukukokemuksesta!

Lisää tällaista!

-G