Ajattelin siis laittaa tänne tämän tarinan alun, jonka väkersin jokin aika sitten. Kommentoikaa ihmeessä ja oikaiskaa virheeni ja erheeni.
Roland Blauenlaufel
Hento tuuli havisutti puiden latvoja ja raskas sumu peitti autiota taistelutannerta. Hetki sitten tuolla samaisella verisellä nurmella taistelivat kaksi suurta armeijaa. Nyt metsän keskellä sijaitsevalla aukiolla lojui vain ruumiita vieretysten ja muutama hajonnut tykki savusi kentän reunalla sijaitsevan kukkulan harjalta.
Roland raotti silmiään. Hän tunsi kolean nurmen poskeaan vasten ja haistoi veren, savun ja kostean nurmen tuoksun. Hän koetti nousta istumaan, mutta hänen raajansa eivät vastanneet käskyihin. Hän sulki jälleen silmänsä ja näki välähdykseltä tapahtumia viimeisen muutaman tunnin ajalta.
Hän seisoi rivissä muiden kanssa, kun heidän edessään näkyvyyden peittävästä sumusta kuului karjuntaa ja sieltä rynnisti heitä päin tummia olentoja.
Seuraava muistikuva oli sekavaa taistelun tiimellystä ja sitten kaikki pimeni.
Roland aukaisi silmänsä ja koetti nousta uudelleen istumaan. Tällä kertaa hän onnistui. Hän nousi hitaasti istumaan päätään pidellen. Häntä huimasi.
Päänsä hieman selvittyä Roland katseli ympärilleen asettaan etsien.
”Etsi aseesi” jyskytti hänen alitajunnassaan jatkuvasti, sillä sotilaana hän oli tottunut pitämään asettaan ulottuvilla ympäri vuorokauden.
Hänen ympärillään makasivat hänen aseveljensä hengettöminä, koko rykmentti samassa paikassa ja Keisarikunnan lippu riekaleina kantajansa vierellä. Muutamia petomiehiä makasi sotilaiden ruumiiden joukossa ja yhden rintakehästä sojotti hänen miekkansa. Roland riuhtaisi miekkansa irti petomiehestä ja sen terä oli veren peitossa.
Hän ei vaivautunut pyyhkimään sitä pois, vaan nousi hitaasti seisomaan tukien itseään miekallaan. Hän loi katsahduksen taas ympärilleen kuin suuntaa etsien. Joka puolella oli vain ruumiita ja sumua. Mutta katsoessaan kukkulalle, jossa tykit savuttivat, hän näki aamuauringon nousevan metsän yläpuolelle kukkulan takana. Vielä puoliksi piilossa oleva aurinko värjäsi taivaan oranssiksi, mutta oli sumusta huolimatta niin kirkas, että Rolandin oli suojattava silmiään kädellä.
Pian hän kuuli kavioiden kopsetta ja eläinten ääniä. Hänen tokkurainen mielensä hoki: ”petomiehet ovat palanneet!”.
Roland oli aivan liian sekavassa tilassa pelätäkseen, ja hän kohotti miekkansa äänten suuntaan. Mutta miekan lakatessa tukemasta häntä, hän kaatui jälleen maahan. Äänet lähestyivät, ja hän nosti itsensä kyynärpäiden varassa puoli-istuvaan asentoon. Auringon takia hän ei voinut nähdä kukkulalle sen tarkemmin, mutta huomasi kukkulan laelle ilmestyvän hahmoja. Roland ei nähnyt tarkemmin siellä ylväästi seisovia olentoja, mutta erotti hevosten ja ratsastajien ääriviivat. Ritareita!
Hän kohotti heikosti kätensä ja yritti huutaa, mutta hänen äänensä ei ollut tarpeeksi voimakas. Se oli vain käheää vinkumista ja lopuksi häntä alkoi yskittää.
”Tuolla on yksi eloonjäänyt!” kuului huuto kukkulalta.
”Hakekaa hänet, nopeasti!” kuului toinen ääni.
Hymy nousi Rolandin kasvoille, kun hän näki kahden ritarin ratsastavan kukkulaa alas. Hän rauhoittui ja vajosi syvään tajuttomuuden tilaan.
-------
Roland kuuli ilmassa lepattavan kankaan rauhoittavan äänen. Hän avasi silmänsä ja huomasi tuijottavansa teltan kattoon. Tuuli paukutti telttakangasta Rolandin kohottautuessa vuoteelta, johon hänet oli asetettu. Hän huomasi, että hänellä oli side ylävartalon ympärillä sekä oikean jalan sääressä.
Hän oli keskipitkä nuorimies, jonka jäntevä vartalo oli arpien peittämä. Roland Blauenlaufel, rikkaan aatelissuvun poika, joka ei hyväksynyt sukunsa harjoittamaa korruptioita ja liittyi sotaväkeen. Siellä hän sai katon päänsä päälle, ruokaa päivittäin ja uusia ystäviä. Palkkaakin hän sai, mutta ei häntä raha niinkään kiinnostanut. Ensitöikseen oli ilmiantanut sukunsa, joka joutui heti teloitettavaksi ja siitä lähtien Roland oli elänyt sotaväessä, Keisarikunnan neljännessä Talabheimin keihäsrykmentissä, palauttamassa ja ylläpitämässä järjestystä kotikaupunkinsa ympäristössä.
Hänellä oli myös rakastettunsa Talabheimissä, jota hän ei ollut nähnyt viikkoihin. Naisen nimi oli Sylvia, ja jonka suku oli niin ikään aatelia. He olivat tunteneet toisensa vasta muutamien kuukausien ajan, kun Rolandin oli jo lähdettävä hänen rykmentilleen osoitettua komennusta suorittamaan. He olivat jättäneet haikeat jäähyväiset, Rolandin lähtiessä muiden kanssa pysäyttämään alueella riehuvia petomiehiä.
Roland sulki silmänsä ja muisteli Sylvian kauniita kasvoja. Hän huokaisi syvään ja hetken muistelun jälkeen päätti ottaa selvää tämänhetkisestä tilanteestaan. Hän nousi varovasti petiltään ja loi katseensa teltan nurkkaan. Siellä olivat hänen kypäränsä ja rintapanssarinsa, kolhuisina, likaisina ja naarmuisina. Hänen miekkansa lojui lattialla muiden varusteiden vieressä edelleen verisenä, mutta keihästään hän ei nähnyt missään. Hänen kilpensäkin oli kadonnut.
Tasapainon saatuaan hän hoiperteli kohti suuren teltan etuosaa, kuunnellen ulkopuolelta kantautuvia ääniä. Keskustelua, huutoja, varusteiden kolinaa ja hevosten hirnuntaa. Tyypillisiä sotaleirin ääniä. Päästyään teltan etuosaan häntä vastaan kiiruhti vanha mies, jolla oli valkoinen röyhelöpaita sekä tummansiniset housut. Hänen kasvoistaan kuvastui hämmästys ja ilo. Miehen otsa oli uurteinen ja ystävälliset silmät yhdessä valkoisen parran kanssa antoivat miehelle viisaan olemuksen.
”Kas, sinä heräsitkin jo! Hyvä, sillä minulla on monia potilaita vielä hoidettavana. Ota tuosta pöydältä kupillinen juotavaa niin avustajani tulee pian päästämään sinut pois” vanha mies sanoi ja hymyili sydämellisesti.
Roland katsoi viereensä ja näki pienen pöydän, jossa oli muutama posliininen kuppi sekä kannu. Hän istuutui pieneen selkänojattomaan puutuoliin ja kaatoi itselleen kupillisen. Juodessaan hän tarkasteli teltan sisältöä. Puisia arkkuja seinustoilla, mutta muutoin teltta oli täynnä samanlaisia petejä, joilla hän itse oli ollut. Pedeillä makasi haavoittuneita ja sairaita. Yhdessä nurkassa soturipappi siunasi kuolemaisillaan olevaa sotilasta. Mies sätki tuskissaan sängyllä, mutta papin tasainen ääni rauhoitti miehen pian. Papin saatettua siunauksen päätökseen miehessä ei näkynyt enää elonmerkkejä. Lääkärin avustaja asetti peitteen miehen kasvojen päälle ja pappi siirtyi seuraavan kuolevan potilaan luo.
Tuo oli Rolandille hyvin surullista katseltavaa.
Nuo kappaleiden suuret välit oli tarkoitettu helpottamaan lukemista, joten älkää ihmetelkö niitä. Ja jatkoa on tulossa, kunhan vain inspiraatio löytyisi taas jostain, mihin sen kadotin...
Antaa tulla risuja ja/tai ruusuja!
PS. Älkää antako armoa, vaikka tämä onkin ensimmäinen "tarinat ja novellit"-julkaisuni!
Roland Blauenlaufel
Roland Blauenlaufel
Viimeksi muokannut Koltama, To 26.05.2011 20:51. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Ihmisen elämässä on vain kaksi päivää joihin hän ei voi vaikuttaa:
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
Re: Roland Blauenlaufel
Ihanaa! Pitkästä aikaa kirjoittaja, joka ymmärtää, ettei wordistä kopioitu teksti jäsennöidy yhtä helppolukuiseksi foorumilla. Propsit enter-väleistä tekstissä!
Muutta sitten asiaan.
Pidin eritoten kuvailevasta kerronnastasi. Tiukasti Rolandiin sitoutunut kertoja osaa tehtävänsä ja jatkaa Rolandin vaipuessa omaan unholaansa. Pitkät hypyt tekstissä hajoittavat sen luonnetta, mutta on kohtia, jossa niin vain täytyy tehdä.
Pitkälti mallikelpoista tekstiä, joskin hieman lyhyt aloitus. Petyin, kun en päässyt lukemaan enempää.
Muutaman kirjoitusvirheen bongasin tekstistä. Niissä kun olet huolellisempi, niin kaikki on kunnossa. Sen lisäkki tykit "savuavat". Eivät "savuta".
Koitan pitää aihetta silmällä, jos vaikka saisin lisää luettavaa.
Muutta sitten asiaan.
Pidin eritoten kuvailevasta kerronnastasi. Tiukasti Rolandiin sitoutunut kertoja osaa tehtävänsä ja jatkaa Rolandin vaipuessa omaan unholaansa. Pitkät hypyt tekstissä hajoittavat sen luonnetta, mutta on kohtia, jossa niin vain täytyy tehdä.
Pitkälti mallikelpoista tekstiä, joskin hieman lyhyt aloitus. Petyin, kun en päässyt lukemaan enempää.
Muutaman kirjoitusvirheen bongasin tekstistä. Niissä kun olet huolellisempi, niin kaikki on kunnossa. Sen lisäkki tykit "savuavat". Eivät "savuta".
Koitan pitää aihetta silmällä, jos vaikka saisin lisää luettavaa.
"Sotun sääntö numero kahdeksan: Ignooraa Remos aina."
Re: Roland Blauenlaufel
Mukavaa, että joku tykkää tekstistä!
Tosiaankin, aloitus oli hieman lyhyt, sillä aluksi tein tuon ja mietin että voihan sitä myöhemmin tehdä lisää ennenkuin pistää foorumille. Mutta, en sitten malttanut odottaa ja kun tekstiäkään ei tahtonut enää tulla niin pistin tänne ja ajattelin katsoa mitä tapahtuu.
Yllätyin positiivisesta palautteesta. Kirjoitusvirheissä koitan lisäksi olla tarkempi.
Jatkoa Rolandin tarinalle on piakkoin tulossa, sillä nyt sain uutta intoa kirjoittamiseen.
Tosiaankin, aloitus oli hieman lyhyt, sillä aluksi tein tuon ja mietin että voihan sitä myöhemmin tehdä lisää ennenkuin pistää foorumille. Mutta, en sitten malttanut odottaa ja kun tekstiäkään ei tahtonut enää tulla niin pistin tänne ja ajattelin katsoa mitä tapahtuu.
Yllätyin positiivisesta palautteesta. Kirjoitusvirheissä koitan lisäksi olla tarkempi.
Jatkoa Rolandin tarinalle on piakkoin tulossa, sillä nyt sain uutta intoa kirjoittamiseen.
Ihmisen elämässä on vain kaksi päivää joihin hän ei voi vaikuttaa:
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
Re: Roland Blauenlaufel
Tässä olisi sitten jatkoa edelliselle osalle. Saatte nähtävästi lukea Rolandin tarinan melko pienissä osissa.
Pian Roland huomasi pitkän ja hoikan hahmon lähestyvän häntä. Se oli nuori poika. Vaikkakin pojan heiveröinen ruumiinrakenne ja ujous pistivät silmään, hänen pitkä, ruskea takkinsa ja vihreät silmänsä antoivat hänelle hyvin sivistyneen olemuksen. Poika käveli selkä suorassa, kädet selän takana Rolandin luokse.
”Lääkäri sanoi, että olet vapaa lähtemään”, poika lausui rauhallisesti.
Roland katsoi poikaa pitkään.
”Kiitos, lähdenkin tästä heti”, hän sanoi pojalle hetken kuluttua, mutta juotuaan juomansa ja käveltyään teltan ovelle hän kääntyi vielä ympäri.
”Mistä mahtaisin löytää tämän paikan johtohenkilön?”, Roland kysäisi.
”Kenraalin teltta on leirin keskiosissa”, poika sanoi kasvot ilmeettöminä.
Roland nyökkäsi ja käveli teltan ovelle.
Sitten hän muisti varusteensa. Hän kääntyi kannoillaan ja suuntasi takaisin kohti teltan nurkkaa, jossa hän oli varusteensa nähnyt.
”Varusteeni…”, hän naurahti pojalle kulkiessaan tämä ohi.
Poika katsoi Rolandin perään jonkin aikaa ja hymähti, mutta lähti sitten kävelemään kohti lääkäriä, joka teltan toisessa päässä huusi avustajaansa. Roland löysi varusteensa sieltä mihin ne oli jätettykin, ja otti ne mukaansa. Hän poistui teltasta kolhuiset varusteet kainalossa, pukeutuneena vain housuihinsa, kenkiinsä ja hänen ylävartaloaan kiertävään siteeseen.
Rolandin astuessa ulos teltasta, auringon kirkas valo lämmitti hänen kasvojaan. Ulkona oli hyvin valoisaa ja taivas oli pilvetön. Häneltä meni hetki totuttautuessaan auringon kirkkaaseen valoon, mutta heti totuttuaan siihen, hän lähti kävelemään kohti leirin keskiosia. Matkallaan hän tarkasteli ympäristöään. telttojen välissä puikkelehti viestinviejiä, palvelijoita, apulaisia ja sotilaita. Telttojen seassa liehuvat liput sekä sotilaiden univormut kantoivat kaikki Talabheimin punaista ja valkoista väritystä.
Mutta hänen kävellessään erään suuren teltan ohitse, sieltä kuului huuto.
”Hei! Sinä siellä! Tule tänne!”, kuului terävä miehen ääni.
Roland kääntyi katsomaan huudon suuntaan ja huomasi miehen kävelevän häntä kohti ja viittovan hänelle. Miehellä oli päällään punavalkoinen univormu, kirkas rintapanssari ja kypärä. Hänen lantioltaan roikkui myös samanlainen miekka kuin Rolandilla. Miekka oli lyhyehkö, ohut ja erittäin terävä. Tyypillinen hilpari- tai keihäsmiehen vara-ase. Roland lähti kävelemään miestä kohti.
”Univormusi on nyt pesty. Haluat sen varmaankin takaisin”, mies sanoi hymyillen. Lähempää katsottuna mies oli noin Rolandin ikäinen, vahvarakenteinen, ja hänen hymyileviä kasvojaan koristivat pienet mustat viikset nenän alla.
”Kyllä. Se olisi mukavaa”, Roland sanoi hieman hölmistyneenä, mutta hymyillen silti takaisin.
Mies käveli telttaan ja tuli sieltä pian punavalkoinen mytty kainalossaan.
”Tuossa. Voinko olla muuten avuksi?”, hän sanoi työntäessään mytyn Rolandille.
”Kyllä voisit. Minun tarvitsisi päästä kenraalin puheille”, Roland myönsi.
”Kenraali asustelee tuossa kolmen teltan päässä”, mies neuvoi ja näytti sormella suunnan.
Roland kiitti ja lähti kävelemään rauhallista tahtia miehen osoittamaan suuntaan.
Hänen selkänsä takaa kuului vielä huutoja.
”Hans! Tule tänne ja äkkiä! En saa yksin näitä kaikkia viedyksi!”
”Tulossa ollaan”, kuului rauhallinen, sävyisä vastaus.
Rolandin kääntyessä katsomaan, hän näki häntä neuvoneen miehen hölkkäävän takaisin telttaan, josta oli tullutkin. Sitten Roland törmäsi johonkin.
”Varoisit hieman, jalkamies!”, kuului äreä ääni hänen yläpuoleltaan.
Hän katsoi ylös ja huomasi törmänneensä ratsumieheen.
”Jos vielä kolhit hevostani ja minua, niin rei’itän sinut pistooleillani”, ratsumies jatkoi aggressiiviseen sävyyn.
”Olen pahoillani, mutta saanko nyt jatkaa matkaa?”, Roland vastasi miehelle.
”Tämän kerran”, ratsumies sanoi ja jatkoi matkaansa hänen ohitseen.
”Pöyhkeilevä aatelispoika…”, Roland mutisi ratsumiehen mentyä.
Hän oli itsekin aatelia, ja olisi siksi uskaltanut raivostuttaa ratsumiehen ja kohdata mahdollisen kaksintaisteluhaasteen. Mutta juuri nyt hän halusi vain selvittää olinpaikkansa, sekä tarkoituksensa täällä leirissä.
Kenraalin teltta näkyi jo. Nyt hän saisi vastauksia kysymyksiinsä. Hän saapui teltan ovelle, veti syvään henkeä, ja astui sisään. Kenraali oli kumartuneena puisen pöydän ylle muutamien kapteenien kanssa. Pöydälle oli levitetty alueen karttoja. Roland näki kenraalin sormen osoittavan kartalla jotakin paikkaa ja pergamentinpaloja, joissa oli tekstiä. Hän käveli lähemmäs kenraalia, ja näki samalla pergamenttipalojen tekstin. Sormen kohdalla oli heidän leirinsä sijainti, ja lapuista selvisi etäisyys lähimpiin kaupunkeihin ja kyliin. Myös tiedusteluraportit oli asetettu pöydälle.
Roland näki heidän leirinsä sijaitsevan Suuressa Metsässä, Talabec-joen varrella, noin 130 mailia Talabheimistä koilliseen. Jos jokea jatkaisi kauemmas koilliseen 600 mailia, saapuisi Kislevin lähettyville.
Kenraali kääntyi Rolandin puoleen. Kenraalin kasvoissa oli pitkä arpi, joka kulki otsasta, oikean silmän vierestä, alas leukaan asti. Hiukset, pitkät viikset ja leveä parta olivat kaikki vaaleanharmaita. Kenraali oli pukeutunut koristeelliseen kokovartalopanssariin ja rintakehän yli kulki sininen nauha, johon oli kiinnitetty arvo- ja voitonmerkkejä. Pitkä ja kauniisti koristeltu miekka roikkui kotelossaan kenraalin jylhän hahmon vasemmalla puolella.
”Kas, sinähän taidat olla se eloonjäänyt, jonka löysimme jokin aika sitten”, kenraali sanoi kumealla äänellä.
”Kyllä kenraali!”, Roland sanoi kuuluvasti, suoristi selkänsä, ja teki kunniaa.
Kenraalin avustaja toi tälle muutamia papereita ja poistui taas teltan takanurkkaan, josta ilmestyikin.
”Roland… Blauenlaufel?”, kenraali kysyi selaten papereita.
”Kyllä kenraali!” Roland vastasi taas kuuluvalla äänellä.
”Lopeta jo tuo. Tiedän, ettet ole mikään tavallinen jalkaväkisotilas”, kenraali lausui rauhallisesti, papereitaan selaten.
”Tunsin sukusi hyvin. Ainakin hetken aikaa…”, hän jatkoi.
”Mitä tarkoitatte, kenraali?”, Roland kysyi hämmästyen.
”Minä tutkin heidän taustansa, ennen kuin määräsin heidät teloitettavaksi”, kenraali tokaisi.
”Itsehän annoitte heidät ilmi korruptiosta”.
”Niin…”, Roland vastasi hiljaa.
”Liitytte kersantti Volker Eisenlederin keihäsrykmenttiin”, kenraali sanoi äänellä, josta ei voinut erehtyä. Keskustelu oli ohi.
Saatuaan tarvittavat paperit, Roland poistui teltasta sekalaisin tuntein. Hänelle oli annettu ohjeet löytää kersantti Volkerin ja hänen miestensä majoituspaikka, mutta hän käveli neuvottua reittiä tiedostamattaan sitä sen enempää. Hän pohdiskeli kenraalin sanoja.
”Millainen yhteensattuma”, hän ajatteli.
Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja taivas oli sininen. Sotaleirin melun ja kiireen seassa käveli yksi ilmeetön hahmo. Roland Blauenlaufel, kantaen mukanaan univormuaan, panssareitaan ja aseitaan. Side ylävartalossa ja oikeassa sääressä hän näytti suorastaan zombilta. Pian hän saapui hänelle osoitetun rykmentin majoitusalueelle, jossa hänet otettiin vastaan lämpimin tervehdyksin.
Kertokaa taas mielipiteitänne tekstistä. Omasta mielestäni vuoropuheluita tuli hieman liikaa...
Aloittelen pian kirjoittamaan lisää jatkoa kyseiselle tarinalle.
Pian Roland huomasi pitkän ja hoikan hahmon lähestyvän häntä. Se oli nuori poika. Vaikkakin pojan heiveröinen ruumiinrakenne ja ujous pistivät silmään, hänen pitkä, ruskea takkinsa ja vihreät silmänsä antoivat hänelle hyvin sivistyneen olemuksen. Poika käveli selkä suorassa, kädet selän takana Rolandin luokse.
”Lääkäri sanoi, että olet vapaa lähtemään”, poika lausui rauhallisesti.
Roland katsoi poikaa pitkään.
”Kiitos, lähdenkin tästä heti”, hän sanoi pojalle hetken kuluttua, mutta juotuaan juomansa ja käveltyään teltan ovelle hän kääntyi vielä ympäri.
”Mistä mahtaisin löytää tämän paikan johtohenkilön?”, Roland kysäisi.
”Kenraalin teltta on leirin keskiosissa”, poika sanoi kasvot ilmeettöminä.
Roland nyökkäsi ja käveli teltan ovelle.
Sitten hän muisti varusteensa. Hän kääntyi kannoillaan ja suuntasi takaisin kohti teltan nurkkaa, jossa hän oli varusteensa nähnyt.
”Varusteeni…”, hän naurahti pojalle kulkiessaan tämä ohi.
Poika katsoi Rolandin perään jonkin aikaa ja hymähti, mutta lähti sitten kävelemään kohti lääkäriä, joka teltan toisessa päässä huusi avustajaansa. Roland löysi varusteensa sieltä mihin ne oli jätettykin, ja otti ne mukaansa. Hän poistui teltasta kolhuiset varusteet kainalossa, pukeutuneena vain housuihinsa, kenkiinsä ja hänen ylävartaloaan kiertävään siteeseen.
Rolandin astuessa ulos teltasta, auringon kirkas valo lämmitti hänen kasvojaan. Ulkona oli hyvin valoisaa ja taivas oli pilvetön. Häneltä meni hetki totuttautuessaan auringon kirkkaaseen valoon, mutta heti totuttuaan siihen, hän lähti kävelemään kohti leirin keskiosia. Matkallaan hän tarkasteli ympäristöään. telttojen välissä puikkelehti viestinviejiä, palvelijoita, apulaisia ja sotilaita. Telttojen seassa liehuvat liput sekä sotilaiden univormut kantoivat kaikki Talabheimin punaista ja valkoista väritystä.
Mutta hänen kävellessään erään suuren teltan ohitse, sieltä kuului huuto.
”Hei! Sinä siellä! Tule tänne!”, kuului terävä miehen ääni.
Roland kääntyi katsomaan huudon suuntaan ja huomasi miehen kävelevän häntä kohti ja viittovan hänelle. Miehellä oli päällään punavalkoinen univormu, kirkas rintapanssari ja kypärä. Hänen lantioltaan roikkui myös samanlainen miekka kuin Rolandilla. Miekka oli lyhyehkö, ohut ja erittäin terävä. Tyypillinen hilpari- tai keihäsmiehen vara-ase. Roland lähti kävelemään miestä kohti.
”Univormusi on nyt pesty. Haluat sen varmaankin takaisin”, mies sanoi hymyillen. Lähempää katsottuna mies oli noin Rolandin ikäinen, vahvarakenteinen, ja hänen hymyileviä kasvojaan koristivat pienet mustat viikset nenän alla.
”Kyllä. Se olisi mukavaa”, Roland sanoi hieman hölmistyneenä, mutta hymyillen silti takaisin.
Mies käveli telttaan ja tuli sieltä pian punavalkoinen mytty kainalossaan.
”Tuossa. Voinko olla muuten avuksi?”, hän sanoi työntäessään mytyn Rolandille.
”Kyllä voisit. Minun tarvitsisi päästä kenraalin puheille”, Roland myönsi.
”Kenraali asustelee tuossa kolmen teltan päässä”, mies neuvoi ja näytti sormella suunnan.
Roland kiitti ja lähti kävelemään rauhallista tahtia miehen osoittamaan suuntaan.
Hänen selkänsä takaa kuului vielä huutoja.
”Hans! Tule tänne ja äkkiä! En saa yksin näitä kaikkia viedyksi!”
”Tulossa ollaan”, kuului rauhallinen, sävyisä vastaus.
Rolandin kääntyessä katsomaan, hän näki häntä neuvoneen miehen hölkkäävän takaisin telttaan, josta oli tullutkin. Sitten Roland törmäsi johonkin.
”Varoisit hieman, jalkamies!”, kuului äreä ääni hänen yläpuoleltaan.
Hän katsoi ylös ja huomasi törmänneensä ratsumieheen.
”Jos vielä kolhit hevostani ja minua, niin rei’itän sinut pistooleillani”, ratsumies jatkoi aggressiiviseen sävyyn.
”Olen pahoillani, mutta saanko nyt jatkaa matkaa?”, Roland vastasi miehelle.
”Tämän kerran”, ratsumies sanoi ja jatkoi matkaansa hänen ohitseen.
”Pöyhkeilevä aatelispoika…”, Roland mutisi ratsumiehen mentyä.
Hän oli itsekin aatelia, ja olisi siksi uskaltanut raivostuttaa ratsumiehen ja kohdata mahdollisen kaksintaisteluhaasteen. Mutta juuri nyt hän halusi vain selvittää olinpaikkansa, sekä tarkoituksensa täällä leirissä.
Kenraalin teltta näkyi jo. Nyt hän saisi vastauksia kysymyksiinsä. Hän saapui teltan ovelle, veti syvään henkeä, ja astui sisään. Kenraali oli kumartuneena puisen pöydän ylle muutamien kapteenien kanssa. Pöydälle oli levitetty alueen karttoja. Roland näki kenraalin sormen osoittavan kartalla jotakin paikkaa ja pergamentinpaloja, joissa oli tekstiä. Hän käveli lähemmäs kenraalia, ja näki samalla pergamenttipalojen tekstin. Sormen kohdalla oli heidän leirinsä sijainti, ja lapuista selvisi etäisyys lähimpiin kaupunkeihin ja kyliin. Myös tiedusteluraportit oli asetettu pöydälle.
Roland näki heidän leirinsä sijaitsevan Suuressa Metsässä, Talabec-joen varrella, noin 130 mailia Talabheimistä koilliseen. Jos jokea jatkaisi kauemmas koilliseen 600 mailia, saapuisi Kislevin lähettyville.
Kenraali kääntyi Rolandin puoleen. Kenraalin kasvoissa oli pitkä arpi, joka kulki otsasta, oikean silmän vierestä, alas leukaan asti. Hiukset, pitkät viikset ja leveä parta olivat kaikki vaaleanharmaita. Kenraali oli pukeutunut koristeelliseen kokovartalopanssariin ja rintakehän yli kulki sininen nauha, johon oli kiinnitetty arvo- ja voitonmerkkejä. Pitkä ja kauniisti koristeltu miekka roikkui kotelossaan kenraalin jylhän hahmon vasemmalla puolella.
”Kas, sinähän taidat olla se eloonjäänyt, jonka löysimme jokin aika sitten”, kenraali sanoi kumealla äänellä.
”Kyllä kenraali!”, Roland sanoi kuuluvasti, suoristi selkänsä, ja teki kunniaa.
Kenraalin avustaja toi tälle muutamia papereita ja poistui taas teltan takanurkkaan, josta ilmestyikin.
”Roland… Blauenlaufel?”, kenraali kysyi selaten papereita.
”Kyllä kenraali!” Roland vastasi taas kuuluvalla äänellä.
”Lopeta jo tuo. Tiedän, ettet ole mikään tavallinen jalkaväkisotilas”, kenraali lausui rauhallisesti, papereitaan selaten.
”Tunsin sukusi hyvin. Ainakin hetken aikaa…”, hän jatkoi.
”Mitä tarkoitatte, kenraali?”, Roland kysyi hämmästyen.
”Minä tutkin heidän taustansa, ennen kuin määräsin heidät teloitettavaksi”, kenraali tokaisi.
”Itsehän annoitte heidät ilmi korruptiosta”.
”Niin…”, Roland vastasi hiljaa.
”Liitytte kersantti Volker Eisenlederin keihäsrykmenttiin”, kenraali sanoi äänellä, josta ei voinut erehtyä. Keskustelu oli ohi.
Saatuaan tarvittavat paperit, Roland poistui teltasta sekalaisin tuntein. Hänelle oli annettu ohjeet löytää kersantti Volkerin ja hänen miestensä majoituspaikka, mutta hän käveli neuvottua reittiä tiedostamattaan sitä sen enempää. Hän pohdiskeli kenraalin sanoja.
”Millainen yhteensattuma”, hän ajatteli.
Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja taivas oli sininen. Sotaleirin melun ja kiireen seassa käveli yksi ilmeetön hahmo. Roland Blauenlaufel, kantaen mukanaan univormuaan, panssareitaan ja aseitaan. Side ylävartalossa ja oikeassa sääressä hän näytti suorastaan zombilta. Pian hän saapui hänelle osoitetun rykmentin majoitusalueelle, jossa hänet otettiin vastaan lämpimin tervehdyksin.
Kertokaa taas mielipiteitänne tekstistä. Omasta mielestäni vuoropuheluita tuli hieman liikaa...
Aloittelen pian kirjoittamaan lisää jatkoa kyseiselle tarinalle.
Viimeksi muokannut Koltama, La 04.06.2011 11:37. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Ihmisen elämässä on vain kaksi päivää joihin hän ei voi vaikuttaa:
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
Re: Roland Blauenlaufel
Rolandin saapuessa Volkerin rykmentin majoitusalueelle, ja siellä telttojen eteen tehdylle aukealle, tuli häntä vastaan tuttu hahmo. Sama mies, joka oli antanut hänelle hänen pestyn univormunsa.
”Kas, tapaamme jälleen. Olen Hans Rotenspieler”, mies sanoi hymyillen leveästi.
”Roland Blauenlaufel”, Roland vastasi, uppoutuneena samalla ajatuksiinsa.
Sitten hän rohkaisi mielensä ja päätti olla miettimättä kenraalin sanoja sen enempää. Häntä puhutelleen miehen takana oli leirinuotio, ja sen ympärillä istui kahdeksan sotilasta katsellen uteliaasti hänen ja Hansin keskustelua.
”Voisitko mitenkään ohjata minut kersantti Volkerin puheille?”, hän kysyi Hansilta.
”Totta kai! Seuraa minua”, Hans huudahti selvästi ilahtuneena.
He kävelivät istuvien miesten ohitse ja kohti aukean reunalla sijaitsevia telttoja. Kävelymatka ei ollut pitkä, mutta Roland ehti silti katsella ympärilleen. Nuotion ääressä istuvien miesten keskuudessa kävi rento keskustelu, ja hän näki muiden sotilaiden ilmaantuvan paikalla kuka mistäkin. Telttojen oviaukoille ilmestyi uteliaita kasvoja, jotka tuijottivat Rolandia. Pian aukealla oli jo kolmisenkymmentä miestä. Hans avasi suurimman teltan ovikankaan.
”Volker! Saimme täydennystä!”, hän huusi teltan sisätiloihin.
”Tulossa ollaan. Viihdytä heitä vaikka kertomuksillasi sen aikaa”, kuului ääni teltasta.
”Volker… Heitä on vain yksi”, sanoi Hans takaisin ääntään madaltaen.
Pian teltan ovi aukeni, ja esiin astui pitkä sotilas, puhdas univormu yllään ja kasvot vakavina.
”Vain yksi? Minä menetän väijytyksessä kaksitoista miestä, ja he lähettävät täydennyksenä minulle vain yhden?”, mies sanoi ääntään korottaen.
”Siltä näyttää, kersantti”, vastasi Hans, alkaen hymyillä taas.
”Olen Volker Eisenleder, Talabheimin 12. keihäsrykmentin komentaja. Onko sinulla tarvittavia papereita?”, mies kysyi huokaisten.
Roland nyökkäsi, ja ojensi Volkerille kenraalin antamat paperit.
”Aatelispoikia siis? Hyvä. Saatkin sitten hieman sivistää sotilastovereitasi”, Volker sanoi naurahtaen.
”Saat majoittua Hansin ryhmän seuraksi. Se ryhmä tarvitseekin hieman täydennystä. Voitte poistua”, Volker ohjeisti.
”Kyllä, kersantti”, vastasi Roland ja kääntyi Hansin puoleen.
Hans lähti johdattamaan heitä majoitustiloihin. Roland pysähtyi vielä ja katsahti kersanttia, joka asteli takaisin telttaansa. Sitten hän lähti seuraamaan Hansia, joka oli mennyt edeltä.
Saavutettuaan Hansin, Roland hidasti hieman kävelytahtiaan.
”Montako meitä on ryhmässäsi?” Roland kysäisi.
”Normaalisti ryhmässä on kymmenen sotilasta”, Hans vastasi.
Roland alkoi ajatella kahdeksaa sotilasta nuotion ympärillä. He olivat näyttäneet hyvin uteliailta uutta rykmentin jäsentä kohtaan.
”Koska saan tavata muut ryhmäläiset?” Roland jatkoi.
”Olet tavannut heidät jo”, vastasi Hans.
Roland huomasi Hansin hymyn hyytyneen.
”Mitä tarkoitat?”, hän kysyi hieman ihmeissään.
”Ryhmässäni on kaksi jäsentä. Sinä ja minä. Kaikki muut kuolivat petomiesten väijytyksessä, josta Volker puhui”, Hans kertoi ilme vakavana.
Lopunmatkaa he kävelivät täyden hiljaisuuden vallitessa. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, ennen kuin he pääsivät Hansin ryhmän teltoille.
”Saat oman teltan. Normaalisti teltassa majailisi kaksi sotilasta, mutta ryhmäni pienen koon vuoksi saat vähäsen omaa rauhaa” Hans lausui osoittaen telttaa Rolandin edessä. Hän itse kömpi viereiseen telttaan. Roland meni hänelle osoitettuun telttaan ja löysi sieltä puisen kirstun, maahan levitettyjen olkien päälle asetetun peittokankaan sekä pienen, rautaisen kattilan ja tulentekovälineet.
Ilta alkoi jo hämärtää Rolandin järjestellessä tavaroitaan teltassa, ja laskeva aurinko maalasi taivaan punertavaksi. Hän kävi makuulle telttansa nurkkaan asetetulle olkipatjalle ja mietiskeli päivän tapahtumia. Kersantti Volkerin voimakkaat kasvonpiirteet ja kokenut olemus heijastelivat jatkuvasti hänen ajatuksissaan. Kasvot täynnä uomia ja arpia, sekä parta, joka alkoi pulisongeista ja jatkui aina nenän alle asti, jättäen leuan paljaaksi. Volkerin suuri lierihattu, josta roikkui leveä, valkoinen sulka. Kersantti oli kaiken lisäksi puoli päätä pidempi Rolandia, ja se yhdistettynä hänen käyttäytymiseensä loi ristiriidan. Volker näytti aggressiiviselta, mutta ensitapaamisen jälkeen hän vaikutti erittäin ystävälliseltä verrattuna muihin Rolandin tuntemiin kersantteihin. Roland uhrasi vielä ajatuksen rakkaalleen Sylvialle, joka odotti häntä Talabheimissä. Huokaisten hän sulki silmänsä, ja alkoi nukkua rauhallista ja sikeää unta.
Roland heräsi aamulla telttansa ulkopuolelta kantautuviin askeliin. Hän nousi petiltään ja etsi käsiinsä vyönsä, josta hänen miekkansa roikkui. Hän sitoi sen vyötäisilleen ja astui ulos teltasta. Aamuaurinko häikäisi hänet, ja otti muutamia askelia telttansa edessä venytellen lihaksiaan.
”Kas kas… Täällä on toinenkin aamuvirkku”, kuului Hansin ystävällinen ääni Rolandin takaa. Roland käännähti katsomaan, ja näki Hansin paistavan lihankimpaletta vartaassa nuotion yllä, jonka hän oli sytyttänyt.
”Aamuherätys tapahtuu vasta hetkisen kuluttua. Etkö saanut nukutuksi vai miksi heräät näin aikaisin?”, Hans kysyi.
”Herään aina aikaisin. On vain jäänyt tavaksi herätä ennen epämieluisaa herätystä”, Roland vastasi, saaden Hansin naurahtamaan.
”Totta puhut. Maistuisiko aamiainen?”, Hans sanoi lopulta, osoittaen lihakimpaletta.
”Ehdottomasti”, Roland myönsi ja istahti Hansia vastapäätä.
Roland pureskeli suussaan mureaa, vastapaistettua lihaa. Sen päälle hän hörppäsi vettä Hansin tarjoamasta leilistä.
”Tänään näytän sinulle hieman paikkoja. Esittelen leirin tärkeimmät elementit” Hans paljasti.
”Mieluusti. Voisimmeko aloittaa välittömästi?” Roland kysyi pitäen silmällä kahta sotilasta, jotka kiertelivät telttojen edustalla. Toinen miehistä piteli torvea käsissään. Hän ei halunnut vielä tavata muita sotilaita. Hän halusi ensin tutustua Hansiin ja saada tästä tukihenkilön itselleen, hänen nyt liittyessään uuteen rykmenttiin.
”Hyvä on” Hans tokaisi ja nousi maasta. Hän sammutti nuotion ja vei leilin ja loput lihasta telttaansa, josta hän pian tuli ulos miekkavyötä paikalleen asettaen.
”Aloitetaan vaikkapa puolustusasemista” päätti Hans, ja he suuntasivat kohti puista muuria, joka kiersi leiriä.
”Tätä seitsemäntuhannen miehen armeijan leiriä suojelee tämä puinen muuri, jolla nyt seisomme. Tasaisin välein pitkin muuria on rakennettu tykkiasemia, ja muuria kiertää vartiosto musketein aseistettuja sotilaita yötä päivää”, Hans selosti osoittaen sormellaan muuria ja sen tasanteella kiertäviä sotilaita. He seisoivat muurin tasanteella tikkaiden vieressä, joita he olivat juuri kiivenneet ylös. Roland antoi katseensa kiertää ympäri muurien keskelle jäävää aukeaa osaa, joka oli varsinainen telttameri. Siitä kuvakulmasta ei olisi uskonut sen kangassekamelskan olevan hyvin kaavailtu ja järjestelmällisesti aseteltu sotaleiri telttoineen.
Hans huomasi Rolandin katseen.
”Aivan. Seitsemäntuhatta miestä”, Hans sanoi.
”Ja mikä mahtaa olla tämän joukkion tehtävä?” kysyi Roland suunnaten katseensa Hansiin.
”Ehkäpä torjua petomiesten uhka”, Hans heitti veikkauksen.
”Niitä on liikuskellut paljon täällä lähiaikoina”.
Roland nyökkäsi ymmärtävänsä. Hänen aiemman rykmenttinsä tehtävä oli ollut sama.
Sitten leirissä alkoivat torvet soida ja miesten huudot täyttivät ilman.
”Rykmentti herätys!”, kuului joka puolelta. Teltoista alkoi hoippua ulos unisia sotilaita, ja pian leirin aamuhiljaisuuden rikkoi kirjava puheensorina. Roland katseli tätä muurilta Hansin kanssa.
”Nyt kun rykmenttimmekin on hereillä, niin mennäänpä tervehtimään” sanoi Hans ja alkoi kiivetä tikkaita pitkin alas muurilta, Rolandin seuratessa pian perässä.
He kävelivät rykmenttinsä majoitusalueelle ja osuivat paikalle juuri, kun Volker tuli ulos teltastaan.
”Huomenta kersantti!” Hans huudahti, yhtä iloisena kuin aina. Vastaukseksi hän sai Volkerilta kädenheilautuksen pikaisena tervehdyksenä. Sitten Volker lähti tarkastamaan olivatko kaikki hänen rykmentistään hereillä. Hans asettui telttojen keskellä sijaitsevan aukion suuren, sammuneen nuotion vierelle maahan makaamaan ja paistatteli alkavaa päivää. Roland lysähti Hansin vierelle makaamaan.
”Hans! Tuletko pelaamaan erän noppaa?”, kuului nuoren miehen ääni teltoilta.
Hans nousi istumaan ja katsoi äänen suuntaan.
”No mikä ettei! Olet minulle velkaa vielä edellisestäkin pelistä, muistatko Magnus?”, Hans vastasi miehelle. Teltan suunnalta kuului naurunremakka. Roland sulki silmänsä ja kuunteli leirin ääniä. Hevosten kavioita ja satoja saappaita iskeytyi jatkuvasti leirin maaperään. Miesten keskustelu, naurahdukset ja huudetut komennot kaikuivat leirissä. Hän haistoi monien sotilaiden paistamien ruokien tuoksut sekä nuotion savun.
Sitten hänen ylleen lankesi varjo. Roland avasi silmänsä ja näki Hansin kasvot Auringon edessä.
”Roland, tuletko pelaamaan kanssamme erän noppaa?” Hans kysyi hymyillen leveästi.
”Ei kiitos, en niinkään pidä rahapeleistä. Minulla on huonoja kokemuksia”, vastasi Roland.
”Hyvä on. Jääpähän minulle enemmän voitettavaa noilta amatööreiltä”, Hans virnuili.
Hansin siirryttyä pois valon edestä, Roland tunsi taas auringon säteiden lämmittävän kasvojaan suloisesti.
Sitten jokin peitti taas auringon.
”Hans! Minähän sanoin etten halua pelata”, Roland tuhahti ja peitti käsivarrellaan silmänsä.
”Mitä sanoit, ystäväiseni?”, kuului Hansin ääni kauempaa. Roland säpsähti istumaan ja katsoi äänen suuntaan. Hans istui telttojen luona pelaamassa noppaa kolmen muun miehen kanssa.
Sitten kuului jyrähdys ja he kaikki, Roland mukaan lukien, katsoivat ylös taivaalle.
”Äsken aurinko paistoi ja taivas oli pilvetön! Mitä tämä tarkoittaa?”, kuului turhautunut huudahdus miesten joukosta. Taivas oli tummanharmaa ja pilvipeitteen lomassa välähteli salamoita. Auringosta ei näkynyt enää jälkeäkään.
”Hyökkäys! Kimppuumme hyökätään! Kaikki asemiin!”, kuului voimakas huuto muureilta, ja samassa alkoivat hälytyskellot ja – torvet soida koko leirissä.
”Kas, tapaamme jälleen. Olen Hans Rotenspieler”, mies sanoi hymyillen leveästi.
”Roland Blauenlaufel”, Roland vastasi, uppoutuneena samalla ajatuksiinsa.
Sitten hän rohkaisi mielensä ja päätti olla miettimättä kenraalin sanoja sen enempää. Häntä puhutelleen miehen takana oli leirinuotio, ja sen ympärillä istui kahdeksan sotilasta katsellen uteliaasti hänen ja Hansin keskustelua.
”Voisitko mitenkään ohjata minut kersantti Volkerin puheille?”, hän kysyi Hansilta.
”Totta kai! Seuraa minua”, Hans huudahti selvästi ilahtuneena.
He kävelivät istuvien miesten ohitse ja kohti aukean reunalla sijaitsevia telttoja. Kävelymatka ei ollut pitkä, mutta Roland ehti silti katsella ympärilleen. Nuotion ääressä istuvien miesten keskuudessa kävi rento keskustelu, ja hän näki muiden sotilaiden ilmaantuvan paikalla kuka mistäkin. Telttojen oviaukoille ilmestyi uteliaita kasvoja, jotka tuijottivat Rolandia. Pian aukealla oli jo kolmisenkymmentä miestä. Hans avasi suurimman teltan ovikankaan.
”Volker! Saimme täydennystä!”, hän huusi teltan sisätiloihin.
”Tulossa ollaan. Viihdytä heitä vaikka kertomuksillasi sen aikaa”, kuului ääni teltasta.
”Volker… Heitä on vain yksi”, sanoi Hans takaisin ääntään madaltaen.
Pian teltan ovi aukeni, ja esiin astui pitkä sotilas, puhdas univormu yllään ja kasvot vakavina.
”Vain yksi? Minä menetän väijytyksessä kaksitoista miestä, ja he lähettävät täydennyksenä minulle vain yhden?”, mies sanoi ääntään korottaen.
”Siltä näyttää, kersantti”, vastasi Hans, alkaen hymyillä taas.
”Olen Volker Eisenleder, Talabheimin 12. keihäsrykmentin komentaja. Onko sinulla tarvittavia papereita?”, mies kysyi huokaisten.
Roland nyökkäsi, ja ojensi Volkerille kenraalin antamat paperit.
”Aatelispoikia siis? Hyvä. Saatkin sitten hieman sivistää sotilastovereitasi”, Volker sanoi naurahtaen.
”Saat majoittua Hansin ryhmän seuraksi. Se ryhmä tarvitseekin hieman täydennystä. Voitte poistua”, Volker ohjeisti.
”Kyllä, kersantti”, vastasi Roland ja kääntyi Hansin puoleen.
Hans lähti johdattamaan heitä majoitustiloihin. Roland pysähtyi vielä ja katsahti kersanttia, joka asteli takaisin telttaansa. Sitten hän lähti seuraamaan Hansia, joka oli mennyt edeltä.
Saavutettuaan Hansin, Roland hidasti hieman kävelytahtiaan.
”Montako meitä on ryhmässäsi?” Roland kysäisi.
”Normaalisti ryhmässä on kymmenen sotilasta”, Hans vastasi.
Roland alkoi ajatella kahdeksaa sotilasta nuotion ympärillä. He olivat näyttäneet hyvin uteliailta uutta rykmentin jäsentä kohtaan.
”Koska saan tavata muut ryhmäläiset?” Roland jatkoi.
”Olet tavannut heidät jo”, vastasi Hans.
Roland huomasi Hansin hymyn hyytyneen.
”Mitä tarkoitat?”, hän kysyi hieman ihmeissään.
”Ryhmässäni on kaksi jäsentä. Sinä ja minä. Kaikki muut kuolivat petomiesten väijytyksessä, josta Volker puhui”, Hans kertoi ilme vakavana.
Lopunmatkaa he kävelivät täyden hiljaisuuden vallitessa. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, ennen kuin he pääsivät Hansin ryhmän teltoille.
”Saat oman teltan. Normaalisti teltassa majailisi kaksi sotilasta, mutta ryhmäni pienen koon vuoksi saat vähäsen omaa rauhaa” Hans lausui osoittaen telttaa Rolandin edessä. Hän itse kömpi viereiseen telttaan. Roland meni hänelle osoitettuun telttaan ja löysi sieltä puisen kirstun, maahan levitettyjen olkien päälle asetetun peittokankaan sekä pienen, rautaisen kattilan ja tulentekovälineet.
Ilta alkoi jo hämärtää Rolandin järjestellessä tavaroitaan teltassa, ja laskeva aurinko maalasi taivaan punertavaksi. Hän kävi makuulle telttansa nurkkaan asetetulle olkipatjalle ja mietiskeli päivän tapahtumia. Kersantti Volkerin voimakkaat kasvonpiirteet ja kokenut olemus heijastelivat jatkuvasti hänen ajatuksissaan. Kasvot täynnä uomia ja arpia, sekä parta, joka alkoi pulisongeista ja jatkui aina nenän alle asti, jättäen leuan paljaaksi. Volkerin suuri lierihattu, josta roikkui leveä, valkoinen sulka. Kersantti oli kaiken lisäksi puoli päätä pidempi Rolandia, ja se yhdistettynä hänen käyttäytymiseensä loi ristiriidan. Volker näytti aggressiiviselta, mutta ensitapaamisen jälkeen hän vaikutti erittäin ystävälliseltä verrattuna muihin Rolandin tuntemiin kersantteihin. Roland uhrasi vielä ajatuksen rakkaalleen Sylvialle, joka odotti häntä Talabheimissä. Huokaisten hän sulki silmänsä, ja alkoi nukkua rauhallista ja sikeää unta.
Roland heräsi aamulla telttansa ulkopuolelta kantautuviin askeliin. Hän nousi petiltään ja etsi käsiinsä vyönsä, josta hänen miekkansa roikkui. Hän sitoi sen vyötäisilleen ja astui ulos teltasta. Aamuaurinko häikäisi hänet, ja otti muutamia askelia telttansa edessä venytellen lihaksiaan.
”Kas kas… Täällä on toinenkin aamuvirkku”, kuului Hansin ystävällinen ääni Rolandin takaa. Roland käännähti katsomaan, ja näki Hansin paistavan lihankimpaletta vartaassa nuotion yllä, jonka hän oli sytyttänyt.
”Aamuherätys tapahtuu vasta hetkisen kuluttua. Etkö saanut nukutuksi vai miksi heräät näin aikaisin?”, Hans kysyi.
”Herään aina aikaisin. On vain jäänyt tavaksi herätä ennen epämieluisaa herätystä”, Roland vastasi, saaden Hansin naurahtamaan.
”Totta puhut. Maistuisiko aamiainen?”, Hans sanoi lopulta, osoittaen lihakimpaletta.
”Ehdottomasti”, Roland myönsi ja istahti Hansia vastapäätä.
Roland pureskeli suussaan mureaa, vastapaistettua lihaa. Sen päälle hän hörppäsi vettä Hansin tarjoamasta leilistä.
”Tänään näytän sinulle hieman paikkoja. Esittelen leirin tärkeimmät elementit” Hans paljasti.
”Mieluusti. Voisimmeko aloittaa välittömästi?” Roland kysyi pitäen silmällä kahta sotilasta, jotka kiertelivät telttojen edustalla. Toinen miehistä piteli torvea käsissään. Hän ei halunnut vielä tavata muita sotilaita. Hän halusi ensin tutustua Hansiin ja saada tästä tukihenkilön itselleen, hänen nyt liittyessään uuteen rykmenttiin.
”Hyvä on” Hans tokaisi ja nousi maasta. Hän sammutti nuotion ja vei leilin ja loput lihasta telttaansa, josta hän pian tuli ulos miekkavyötä paikalleen asettaen.
”Aloitetaan vaikkapa puolustusasemista” päätti Hans, ja he suuntasivat kohti puista muuria, joka kiersi leiriä.
”Tätä seitsemäntuhannen miehen armeijan leiriä suojelee tämä puinen muuri, jolla nyt seisomme. Tasaisin välein pitkin muuria on rakennettu tykkiasemia, ja muuria kiertää vartiosto musketein aseistettuja sotilaita yötä päivää”, Hans selosti osoittaen sormellaan muuria ja sen tasanteella kiertäviä sotilaita. He seisoivat muurin tasanteella tikkaiden vieressä, joita he olivat juuri kiivenneet ylös. Roland antoi katseensa kiertää ympäri muurien keskelle jäävää aukeaa osaa, joka oli varsinainen telttameri. Siitä kuvakulmasta ei olisi uskonut sen kangassekamelskan olevan hyvin kaavailtu ja järjestelmällisesti aseteltu sotaleiri telttoineen.
Hans huomasi Rolandin katseen.
”Aivan. Seitsemäntuhatta miestä”, Hans sanoi.
”Ja mikä mahtaa olla tämän joukkion tehtävä?” kysyi Roland suunnaten katseensa Hansiin.
”Ehkäpä torjua petomiesten uhka”, Hans heitti veikkauksen.
”Niitä on liikuskellut paljon täällä lähiaikoina”.
Roland nyökkäsi ymmärtävänsä. Hänen aiemman rykmenttinsä tehtävä oli ollut sama.
Sitten leirissä alkoivat torvet soida ja miesten huudot täyttivät ilman.
”Rykmentti herätys!”, kuului joka puolelta. Teltoista alkoi hoippua ulos unisia sotilaita, ja pian leirin aamuhiljaisuuden rikkoi kirjava puheensorina. Roland katseli tätä muurilta Hansin kanssa.
”Nyt kun rykmenttimmekin on hereillä, niin mennäänpä tervehtimään” sanoi Hans ja alkoi kiivetä tikkaita pitkin alas muurilta, Rolandin seuratessa pian perässä.
He kävelivät rykmenttinsä majoitusalueelle ja osuivat paikalle juuri, kun Volker tuli ulos teltastaan.
”Huomenta kersantti!” Hans huudahti, yhtä iloisena kuin aina. Vastaukseksi hän sai Volkerilta kädenheilautuksen pikaisena tervehdyksenä. Sitten Volker lähti tarkastamaan olivatko kaikki hänen rykmentistään hereillä. Hans asettui telttojen keskellä sijaitsevan aukion suuren, sammuneen nuotion vierelle maahan makaamaan ja paistatteli alkavaa päivää. Roland lysähti Hansin vierelle makaamaan.
”Hans! Tuletko pelaamaan erän noppaa?”, kuului nuoren miehen ääni teltoilta.
Hans nousi istumaan ja katsoi äänen suuntaan.
”No mikä ettei! Olet minulle velkaa vielä edellisestäkin pelistä, muistatko Magnus?”, Hans vastasi miehelle. Teltan suunnalta kuului naurunremakka. Roland sulki silmänsä ja kuunteli leirin ääniä. Hevosten kavioita ja satoja saappaita iskeytyi jatkuvasti leirin maaperään. Miesten keskustelu, naurahdukset ja huudetut komennot kaikuivat leirissä. Hän haistoi monien sotilaiden paistamien ruokien tuoksut sekä nuotion savun.
Sitten hänen ylleen lankesi varjo. Roland avasi silmänsä ja näki Hansin kasvot Auringon edessä.
”Roland, tuletko pelaamaan kanssamme erän noppaa?” Hans kysyi hymyillen leveästi.
”Ei kiitos, en niinkään pidä rahapeleistä. Minulla on huonoja kokemuksia”, vastasi Roland.
”Hyvä on. Jääpähän minulle enemmän voitettavaa noilta amatööreiltä”, Hans virnuili.
Hansin siirryttyä pois valon edestä, Roland tunsi taas auringon säteiden lämmittävän kasvojaan suloisesti.
Sitten jokin peitti taas auringon.
”Hans! Minähän sanoin etten halua pelata”, Roland tuhahti ja peitti käsivarrellaan silmänsä.
”Mitä sanoit, ystäväiseni?”, kuului Hansin ääni kauempaa. Roland säpsähti istumaan ja katsoi äänen suuntaan. Hans istui telttojen luona pelaamassa noppaa kolmen muun miehen kanssa.
Sitten kuului jyrähdys ja he kaikki, Roland mukaan lukien, katsoivat ylös taivaalle.
”Äsken aurinko paistoi ja taivas oli pilvetön! Mitä tämä tarkoittaa?”, kuului turhautunut huudahdus miesten joukosta. Taivas oli tummanharmaa ja pilvipeitteen lomassa välähteli salamoita. Auringosta ei näkynyt enää jälkeäkään.
”Hyökkäys! Kimppuumme hyökätään! Kaikki asemiin!”, kuului voimakas huuto muureilta, ja samassa alkoivat hälytyskellot ja – torvet soida koko leirissä.
Viimeksi muokannut Koltama, La 04.06.2011 11:39. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Ihmisen elämässä on vain kaksi päivää joihin hän ei voi vaikuttaa:
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
Re: Roland Blauenlaufel
Tässä hieman (erittäin) lyhyt tekstinpätkä jatkoksi:
Samassa kaikki sotilaat Rolandin ympärillä ryntäsivät hakemaan varusteitaan. Hän itsekin nousi maasta ja juoksi teltalleen, repäisten ovikankaan sivuun. Hän puki päällensä rintapanssarin ja asetti kypärän päähänsä. Rolandin juostessa ulos teltasta, hän näki Hansin odottamassa häntä. Hans piteli käsissään kahta keihästä.
”Tuossa sinulle ase. Seuraa minua!” Hans huusi ja heitti toisen keihäistä Rolandille. Sitten he juoksivat telttojen välissä puikkelehtien kohti muureja. Matkalla Roland kuuli huudon, joka peitti kaiken muun leiristä kuuluvan melun.
”Heidät on murhattu! Kaikki kuolleita!”, huusi mies, joka ryntäsi ulos viereisestä teltasta. Samankaltaisia huutoja alkoi kuulua pitkin leiriä.
”Mitä tarkoitat?”, Roland huikkasi miehelle.
”Kuolleita… Lähes koko rykmentti…”, mies läähätti naama kalpeana.
”Murhattu… Kaulat kaikilta katkottu! Tämä on petomiesten tekosia”, mies jatkoi hetken hengähdettyään.
”Kaikkiko?”, Roland kysyi, ja kurkisti lähimpään telttaan. Teltassa makasivat sen kaksi asukasta peteillään kaulat aukinaisina. Teltan maalattia ja sotilaiden sängyt olivat verestä punaiset.
”Ihmettelin mikseivät he vastanneet herätyskäskyihin… Mutta vasta nyt kun lähdin hälyttämään heitä, tajusin tämän hirmuteon. Tarkistin samalla kaikki rykmentin teltat, ja huomasin, että melkein puolet rykmentistä on murhattu!”, mies kertoi hysteeriseen sävyyn.
Roland tuijotti eteensä katse tyhjänä. Hitaasti hän päästi teltan ovikankaan laskeutumaan paikalleen. Kauempaa muurilta kuului aseiden laukauksia ja taistelun melua.
”Miten tämä on mahdollista?”, hän kysyi lopulta vieressään seisovalta mieheltä. Mies ei vastannut, vaan katseli kalpein kasvoin taistelun ääniä kohti. Miehen kasvoilla alkoi näkyä paniikki ja syvä pelko. Roland käännähti itsekin katsomaan taistelun äänien suuntaan ja huomasi muurissa aukon. Aukkoa repivät kokoajan suuremmaksi valtavat olennot, jotka Roland tunnisti minotaureiksi. Ne juoksivat sisään muuriin tekemästään aukosta ja heittelivät Keisarikunnan sotilaita suurilla aseillaan kuin räsynukkeja. Niitä seurasi muurin aukosta suuri joukko petomiehiä, soihtuja kantaen. Pian sotaleirissä syttyneet palot värjäsivät taivaan pilvipeitteen uhkaavan oranssiksi.
Roland havaitsi kadottaneensa Hansin. Hän vilkuili ympärilleen, mutta ei toistaiseksi saanut näkökenttäänsä muuta kuin juoksentelevia sotilaita ja petomiehiä sekä palavia telttoja. Auringonvalon puuttuessa ja roihuavien liekkien savutessa ympäristö oli hyvin tumma, mutta tulipalojen suoman valon kajastaessa pilvipeitteessä ja liekkien valaistessa, leirissä näki oikein hyvin. Hän alkoi miettiä, oliko hänen rykmenttinsä ollut muurin luona sen murtuessa. Hän ei halunnut heti menettää uutta perhettään.
Rolandin seisoessa varuillaan keihästä käsissään puristaen, ja ympärilleen vilkuillen, hänet huomasi eräs ohijuoksevista petomiehistä. Petomies nosti oitis kirveensä ilmaan ja karjui, juosten Rolandia kohti. Roland huomasi tämän, ja kääntyi petomieheen päin sohaisten keihäällään. Petomies lopetti juoksun, tajuten muutoin osuvansa Rolandin keihääseen. Mutta lähes heti pysähdyttyään se pyörähti paikallaan ympäri, heilauttaen kirveensä Rolandia kohti odottamattomasta suunnasta. Roland huomasi hyökkäyksen, mutta ei ehtinyt torjua sitä keihäällään, joten hänen oli väistettävä. Hän hyppäsi vasemmalle kyljelleen maahan, ja tunsi kirveenterän kolhaisevan kypäräänsä. Hänen oli noustava pian ylös, ettei vihollinen ehtisi lyödä uudemman kerran. Roland kompuroi pystyyn ja kääntyi petomiestä kohden, pistäen keihäällään samaan suuntaan. Keihäänkärki sohaisi tyhjää ja petomies aloitti uuden iskusarjan.
Ylhäältä, alhaalta, oikealta, alhaalta… Iskuja sateli joka suunnasta, ja Roland hämmästeli, kuinka tiheään vihollinen pystyi huitomaan kirveellään. Kirveshän oli Rolandin kokemuksen mukaan melkoisen painava ase. Hän onnistui torjumaan muutaman ensimmäisen iskun, mutta sitten hänen oli lähdettävä perääntymään. Hän hyppeli taaksepäin sitä mukaa, kun iskuja tuli. Lopuksi hän jätti keihäänsä vasempaan käteen ja työnsi sillä vihollisen asekättä sivulle, vetäisten oikealla kädellään miekkansa vyöltä. Roland iski miekkansa nopeasti petomiehen rintakehään, jolloin tämä kaatui tuskissaan maahan selälleen.
Roland huohotti. Hän astui askelen lähemmäs petomiestä ja kumartui tämän ylle. Vielä näkyi sama raivo petomiehen silmissä kuin kamppailun alussakin. Roland laittoi miekkansa takaisin vyölleen ja katseli taasen ympärilleen. Hän huomasi yhden minotaureista ahdistaneen sotilaan telttaa vasten. Sotilas makasi maassa vääntelehtien ja katsoen peloissaan minotauria, joka kohotti suuren kirveensä iskuun.
”Hei! Huhuu! Sinä siellä! Tule tänne!”, Roland tajusi huutavansa minotaurille. Hän riisui kypärän päästään ja heitti sen olentoa kohti. Kypärän osuessa minotaurin selkään otus kääntyi, ja huomasi käsillään huitovan Rolandin. Se unohti oitis edellisen uhrinsa ja lähti rynnistämään kohti Rolandia.
”Sigmar varjele…”, Roland voihkaisi nähdessään suuren olennon lähestyvän. Hän alkoi jo katua tekoaan, mutta tehty mikä tehty. Hän lähti juoksemaan päinvastaiseen suuntaan minkä jaloistaan pääsi.
Roland jatkoi juoksuaan telttojen lomitse. Vilkaistessaan taakseen hän näki minotaurin rynnistävän hänen jäljessään hurjaa vauhtia. Kohdalle osuvia sotilaita lenteli pedon tieltä, tämän pyyhkiessä kaikki ärsykkeet sivuun jahdatessaan saalistaan. Roland tajusi, ettei hän voinut jatkaa pakoaan enää kauaa, sillä ennen pitkää peto saavuttaisi hänet. Hän lopetti juoksun ja kääntyi lähestyvää minotauria kohti, asettuen tukevaan asentoon ja laskiessaan keihäänsä lantion kohdalle. Roland odotti, että peto olisi tarpeeksi lähellä.
Heti, kun Roland päätti minotaurin olevan oikealla etäisyydellä, hän polvistui. Hän asetti keihään toisen pään takimmaista jalkaansa vasten ja kohdisti terän pedon rintaan. Minotaurin syöksyessä keihääseen, Roland kierähti pois alta, jättäen aseensa siihen. Hänen takaansa kuului tömähdys. Minotauri oli maassa. Rolandin päästessä polvilleen, hänet valtasi suuri helpotus ja ilo. Hän oli juuri surmannut minotaurin.
Mutta kääntyessään katsomaan surmaamaansa petoa, tämä oli jo polvillaan ja repäisi katkenneen keihään irti rinnastaan. Rolandin kasvot kalpenivat ja hän tunsi raajojensa kylmenevän. Nyt olisi taas juostava. Minotauri puhisi ja katsoi ympärilleen. Silmät vihaa leiskuen se nousi jaloilleen ja lähti astelemaan kohti Rolandia, joka tuijotti otusta maassa polvillaan. Ympäröivän maailman palavat teltat, oranssi kajastus, juoksevat hahmot ja taistelun melske jäivät kaikki taka-alalle ja hiipuivat pois. Roland näki vain häntä lähestyvän minotaurin, joka laahusti tasaista tahtia häntä kohti, kehnosti taotut panssarit kolisten. Vaikka panssarilevyt suojasivat vain otuksen otsaa, olkapäitä ja reisiä, ne antoivat hurjan lisän otuksen pelottavaan ulkonäköön.
Roland näki pedon kadottaneen kirveensä. Mutta siitä ei ollut juuri nyt hänelle mitään apua, sillä hän pakotti itsensä ylös maasta ja lähti, aluksi hieman horjuen, juoksemaan poispäin olennosta.
Lisää pian tulossa... Ja kommentoikaa toki tarinaani! Kuulisin mielelläni mielipiteitä näistä.
Samassa kaikki sotilaat Rolandin ympärillä ryntäsivät hakemaan varusteitaan. Hän itsekin nousi maasta ja juoksi teltalleen, repäisten ovikankaan sivuun. Hän puki päällensä rintapanssarin ja asetti kypärän päähänsä. Rolandin juostessa ulos teltasta, hän näki Hansin odottamassa häntä. Hans piteli käsissään kahta keihästä.
”Tuossa sinulle ase. Seuraa minua!” Hans huusi ja heitti toisen keihäistä Rolandille. Sitten he juoksivat telttojen välissä puikkelehtien kohti muureja. Matkalla Roland kuuli huudon, joka peitti kaiken muun leiristä kuuluvan melun.
”Heidät on murhattu! Kaikki kuolleita!”, huusi mies, joka ryntäsi ulos viereisestä teltasta. Samankaltaisia huutoja alkoi kuulua pitkin leiriä.
”Mitä tarkoitat?”, Roland huikkasi miehelle.
”Kuolleita… Lähes koko rykmentti…”, mies läähätti naama kalpeana.
”Murhattu… Kaulat kaikilta katkottu! Tämä on petomiesten tekosia”, mies jatkoi hetken hengähdettyään.
”Kaikkiko?”, Roland kysyi, ja kurkisti lähimpään telttaan. Teltassa makasivat sen kaksi asukasta peteillään kaulat aukinaisina. Teltan maalattia ja sotilaiden sängyt olivat verestä punaiset.
”Ihmettelin mikseivät he vastanneet herätyskäskyihin… Mutta vasta nyt kun lähdin hälyttämään heitä, tajusin tämän hirmuteon. Tarkistin samalla kaikki rykmentin teltat, ja huomasin, että melkein puolet rykmentistä on murhattu!”, mies kertoi hysteeriseen sävyyn.
Roland tuijotti eteensä katse tyhjänä. Hitaasti hän päästi teltan ovikankaan laskeutumaan paikalleen. Kauempaa muurilta kuului aseiden laukauksia ja taistelun melua.
”Miten tämä on mahdollista?”, hän kysyi lopulta vieressään seisovalta mieheltä. Mies ei vastannut, vaan katseli kalpein kasvoin taistelun ääniä kohti. Miehen kasvoilla alkoi näkyä paniikki ja syvä pelko. Roland käännähti itsekin katsomaan taistelun äänien suuntaan ja huomasi muurissa aukon. Aukkoa repivät kokoajan suuremmaksi valtavat olennot, jotka Roland tunnisti minotaureiksi. Ne juoksivat sisään muuriin tekemästään aukosta ja heittelivät Keisarikunnan sotilaita suurilla aseillaan kuin räsynukkeja. Niitä seurasi muurin aukosta suuri joukko petomiehiä, soihtuja kantaen. Pian sotaleirissä syttyneet palot värjäsivät taivaan pilvipeitteen uhkaavan oranssiksi.
Roland havaitsi kadottaneensa Hansin. Hän vilkuili ympärilleen, mutta ei toistaiseksi saanut näkökenttäänsä muuta kuin juoksentelevia sotilaita ja petomiehiä sekä palavia telttoja. Auringonvalon puuttuessa ja roihuavien liekkien savutessa ympäristö oli hyvin tumma, mutta tulipalojen suoman valon kajastaessa pilvipeitteessä ja liekkien valaistessa, leirissä näki oikein hyvin. Hän alkoi miettiä, oliko hänen rykmenttinsä ollut muurin luona sen murtuessa. Hän ei halunnut heti menettää uutta perhettään.
Rolandin seisoessa varuillaan keihästä käsissään puristaen, ja ympärilleen vilkuillen, hänet huomasi eräs ohijuoksevista petomiehistä. Petomies nosti oitis kirveensä ilmaan ja karjui, juosten Rolandia kohti. Roland huomasi tämän, ja kääntyi petomieheen päin sohaisten keihäällään. Petomies lopetti juoksun, tajuten muutoin osuvansa Rolandin keihääseen. Mutta lähes heti pysähdyttyään se pyörähti paikallaan ympäri, heilauttaen kirveensä Rolandia kohti odottamattomasta suunnasta. Roland huomasi hyökkäyksen, mutta ei ehtinyt torjua sitä keihäällään, joten hänen oli väistettävä. Hän hyppäsi vasemmalle kyljelleen maahan, ja tunsi kirveenterän kolhaisevan kypäräänsä. Hänen oli noustava pian ylös, ettei vihollinen ehtisi lyödä uudemman kerran. Roland kompuroi pystyyn ja kääntyi petomiestä kohden, pistäen keihäällään samaan suuntaan. Keihäänkärki sohaisi tyhjää ja petomies aloitti uuden iskusarjan.
Ylhäältä, alhaalta, oikealta, alhaalta… Iskuja sateli joka suunnasta, ja Roland hämmästeli, kuinka tiheään vihollinen pystyi huitomaan kirveellään. Kirveshän oli Rolandin kokemuksen mukaan melkoisen painava ase. Hän onnistui torjumaan muutaman ensimmäisen iskun, mutta sitten hänen oli lähdettävä perääntymään. Hän hyppeli taaksepäin sitä mukaa, kun iskuja tuli. Lopuksi hän jätti keihäänsä vasempaan käteen ja työnsi sillä vihollisen asekättä sivulle, vetäisten oikealla kädellään miekkansa vyöltä. Roland iski miekkansa nopeasti petomiehen rintakehään, jolloin tämä kaatui tuskissaan maahan selälleen.
Roland huohotti. Hän astui askelen lähemmäs petomiestä ja kumartui tämän ylle. Vielä näkyi sama raivo petomiehen silmissä kuin kamppailun alussakin. Roland laittoi miekkansa takaisin vyölleen ja katseli taasen ympärilleen. Hän huomasi yhden minotaureista ahdistaneen sotilaan telttaa vasten. Sotilas makasi maassa vääntelehtien ja katsoen peloissaan minotauria, joka kohotti suuren kirveensä iskuun.
”Hei! Huhuu! Sinä siellä! Tule tänne!”, Roland tajusi huutavansa minotaurille. Hän riisui kypärän päästään ja heitti sen olentoa kohti. Kypärän osuessa minotaurin selkään otus kääntyi, ja huomasi käsillään huitovan Rolandin. Se unohti oitis edellisen uhrinsa ja lähti rynnistämään kohti Rolandia.
”Sigmar varjele…”, Roland voihkaisi nähdessään suuren olennon lähestyvän. Hän alkoi jo katua tekoaan, mutta tehty mikä tehty. Hän lähti juoksemaan päinvastaiseen suuntaan minkä jaloistaan pääsi.
Roland jatkoi juoksuaan telttojen lomitse. Vilkaistessaan taakseen hän näki minotaurin rynnistävän hänen jäljessään hurjaa vauhtia. Kohdalle osuvia sotilaita lenteli pedon tieltä, tämän pyyhkiessä kaikki ärsykkeet sivuun jahdatessaan saalistaan. Roland tajusi, ettei hän voinut jatkaa pakoaan enää kauaa, sillä ennen pitkää peto saavuttaisi hänet. Hän lopetti juoksun ja kääntyi lähestyvää minotauria kohti, asettuen tukevaan asentoon ja laskiessaan keihäänsä lantion kohdalle. Roland odotti, että peto olisi tarpeeksi lähellä.
Heti, kun Roland päätti minotaurin olevan oikealla etäisyydellä, hän polvistui. Hän asetti keihään toisen pään takimmaista jalkaansa vasten ja kohdisti terän pedon rintaan. Minotaurin syöksyessä keihääseen, Roland kierähti pois alta, jättäen aseensa siihen. Hänen takaansa kuului tömähdys. Minotauri oli maassa. Rolandin päästessä polvilleen, hänet valtasi suuri helpotus ja ilo. Hän oli juuri surmannut minotaurin.
Mutta kääntyessään katsomaan surmaamaansa petoa, tämä oli jo polvillaan ja repäisi katkenneen keihään irti rinnastaan. Rolandin kasvot kalpenivat ja hän tunsi raajojensa kylmenevän. Nyt olisi taas juostava. Minotauri puhisi ja katsoi ympärilleen. Silmät vihaa leiskuen se nousi jaloilleen ja lähti astelemaan kohti Rolandia, joka tuijotti otusta maassa polvillaan. Ympäröivän maailman palavat teltat, oranssi kajastus, juoksevat hahmot ja taistelun melske jäivät kaikki taka-alalle ja hiipuivat pois. Roland näki vain häntä lähestyvän minotaurin, joka laahusti tasaista tahtia häntä kohti, kehnosti taotut panssarit kolisten. Vaikka panssarilevyt suojasivat vain otuksen otsaa, olkapäitä ja reisiä, ne antoivat hurjan lisän otuksen pelottavaan ulkonäköön.
Roland näki pedon kadottaneen kirveensä. Mutta siitä ei ollut juuri nyt hänelle mitään apua, sillä hän pakotti itsensä ylös maasta ja lähti, aluksi hieman horjuen, juoksemaan poispäin olennosta.
Lisää pian tulossa... Ja kommentoikaa toki tarinaani! Kuulisin mielelläni mielipiteitä näistä.
Viimeksi muokannut Koltama, La 04.06.2011 12:12. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Ihmisen elämässä on vain kaksi päivää joihin hän ei voi vaikuttaa:
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
Re: Roland Blauenlaufel
Parissa viime osassa ollut kuvaus keisarikunnan sotaleiristä oli varsin toimiva ja todellisen oloinen. (Siis niin todellisen kuin fantasiatarina sallii!) Nämä kohtaukset saivat minut odottamaan taistelukohtauksia innolla.
Taistelun alku vaikutti jo lupaavalta ja yllätti positiivisesti kun Roland ei osoittautunutkaan mahavaksi niittokoneeksi joka miekkaa (tai keihästä) huitomalla surmaa petomiehen toisensa perään. Pari jotenkin kyseenalaista kohtaa kuitenkin löysin. Miten petomiehet olivat murtautuneet muurin läpi ja katkoneet miesten kaulat tulematta havaituksi jos muurilla partioidaan jatkuvasti? Myös Rolandin sankarillisuus tämän härnätessä minoa mietityttää... ellei sitten Rolandilla olekkaan mahtavat teräshermot kuten jokaisella kunnon sigmarilaisella. ;)
Ihan kelpo settiähän tämä on. Mielellään lukisin lisääkin.
Taistelun alku vaikutti jo lupaavalta ja yllätti positiivisesti kun Roland ei osoittautunutkaan mahavaksi niittokoneeksi joka miekkaa (tai keihästä) huitomalla surmaa petomiehen toisensa perään. Pari jotenkin kyseenalaista kohtaa kuitenkin löysin. Miten petomiehet olivat murtautuneet muurin läpi ja katkoneet miesten kaulat tulematta havaituksi jos muurilla partioidaan jatkuvasti? Myös Rolandin sankarillisuus tämän härnätessä minoa mietityttää... ellei sitten Rolandilla olekkaan mahtavat teräshermot kuten jokaisella kunnon sigmarilaisella. ;)
Ihan kelpo settiähän tämä on. Mielellään lukisin lisääkin.
Re: Roland Blauenlaufel
Kiitos palautteesta!
Osasinkin odottaa tuonkaltaisia kysymyksiä.
Miten petomiehet olivat murtautuneet muurin läpi ja katkoneet miesten kaulat tulematta havaituksi jos muurilla partioidaan jatkuvasti?
Muurin mursivat minotaurit (kuten tietääkseni kerroin kohdassa: "minotaurit tulivat läpi muuriin tekemästään aukosta")
Ja katkottujen kaulojen tapauksen oli tarkoitus selvitä myöhemmin :) mutta nyt kun kysyit niin miksen kertoisi samantien. Kaulat katkoivat soluttautujat/piileskelijät... Hehheh, melko ennalta arvattavaa, eikö?
Ja siksi, että muureja partioidaan jatkuvasti, joukkomurha onkin niin mysteeri ^^
Sankarillisuus-asiaan liittyen, Roland toimi hetken mielijohteesta pelastaakseen toisen sotilaan. Kuten huomaat, niin sen jälkeen juostiin. Pahoittelen, kun en saanut sitä enempää esille, vaan pistin pelkästään tuon "...huomasi huutavansa...".
Toivottavasti nuo vastasivat kysymyksiisi ja mietteisiisi. Lisää saa aina kysyä, jos siltä tuntuu.
Ja lisää tekstiä on toki tulossa, kunhan vain ehdin kirjoittaa.
Osasinkin odottaa tuonkaltaisia kysymyksiä.
Miten petomiehet olivat murtautuneet muurin läpi ja katkoneet miesten kaulat tulematta havaituksi jos muurilla partioidaan jatkuvasti?
Muurin mursivat minotaurit (kuten tietääkseni kerroin kohdassa: "minotaurit tulivat läpi muuriin tekemästään aukosta")
Ja katkottujen kaulojen tapauksen oli tarkoitus selvitä myöhemmin :) mutta nyt kun kysyit niin miksen kertoisi samantien. Kaulat katkoivat soluttautujat/piileskelijät... Hehheh, melko ennalta arvattavaa, eikö?
Ja siksi, että muureja partioidaan jatkuvasti, joukkomurha onkin niin mysteeri ^^
Sankarillisuus-asiaan liittyen, Roland toimi hetken mielijohteesta pelastaakseen toisen sotilaan. Kuten huomaat, niin sen jälkeen juostiin. Pahoittelen, kun en saanut sitä enempää esille, vaan pistin pelkästään tuon "...huomasi huutavansa...".
Toivottavasti nuo vastasivat kysymyksiisi ja mietteisiisi. Lisää saa aina kysyä, jos siltä tuntuu.
Ja lisää tekstiä on toki tulossa, kunhan vain ehdin kirjoittaa.
Ihmisen elämässä on vain kaksi päivää joihin hän ei voi vaikuttaa:
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
-
Da Big Boss
- Viestit: 2173
- Liittynyt: Pe 16.05.2008 14:38
- Paikkakunta: Espoo
Re: Roland Blauenlaufel
Ehkä syynä on yön tuoma keskittymisen taito, mutta tarinasi kuvaileminen on yleistä helpompaa kuvitella näyttävästi. Ainakin minotaurin kohtaaminen oli hyvin kirjoitettu, tosin näin voisi sanoa kaikista tarinasi osista.
Kuvaileminen on tarpeeksi yksinkertaista, jotta lukija pystyy käyttämään mielikuvitustaan vapaasti. Muutamissa kohdissa dialogi kuitenkin tuntui tylsältä eikä sen lukeminen ollut kiintoisaa, toisin kuin muu tarina.
Kuvaileminen on tarpeeksi yksinkertaista, jotta lukija pystyy käyttämään mielikuvitustaan vapaasti. Muutamissa kohdissa dialogi kuitenkin tuntui tylsältä eikä sen lukeminen ollut kiintoisaa, toisin kuin muu tarina.
The voice actor of Gordon Freeman sadly passed away during the games development.
Wow I can't believe I actually went to wikipedia to look up gordon freeman's voice actor...
Re: Roland Blauenlaufel
Kiitos kommentista!
Tiedän, etteivät dialogit loista mielenkiintoisuudellaan, eikä niiden kirjoittaminen ole vahvinta alaani koskaan ollutkaan.
Yritän vaikuttaa asiaan parhaani mukaan tulevissa tarinani osissa.
Tiedän, etteivät dialogit loista mielenkiintoisuudellaan, eikä niiden kirjoittaminen ole vahvinta alaani koskaan ollutkaan.
Yritän vaikuttaa asiaan parhaani mukaan tulevissa tarinani osissa.
Ihmisen elämässä on vain kaksi päivää joihin hän ei voi vaikuttaa:
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
Re: Roland Blauenlaufel
ja hänen hymyileviä kasvojaan koristivat pienet mustat viikset nenän alla.
Huotra. Miekkaa pidetään huotrassa.kotelossaan kenraalin jylhän hahmon vasemmalla puolella.
Olettaen että Roland juo jostain vettä, niin sitä sanaa ei tarvitse toistaa. Pelkkä leili olisi riittänyt, jos ymmärrät. Muutenkin joitain outoja tai turhanpäiväisiä toistoja löytyi tekstistä, niitä kannattaa poistella sieltä tai, kuten aina ehdotan, beetata teksti jollakulla.Sen päälle hän hörppäsi vettä Hansin tarjoamasta vesileilistä.
Outoja kirjoitusvirheitä löytyi myös melko paljon. Genetiivitaivutukset eivät näytä olevan hanskassa ja aurinko kirjoitetaan ihan pienellä, jos ei halua korostaa että puhutaan tuosta tietystä auringosta, kun aurinko kuitenkin tarkoittaa tämän aurinkokunnan kiintotähteä. Se kirjoitetaan pienellä.
Eipä minulla oikeastaan mitään lisättävää aikaisempaan kommenttiini. Itse pidän pidemmistäkin dialogeista ja tylsistä sellaisista. Ongelmana niissä on tarinan paikalleen jysähtäminen. Erityisen hyvän maininnan annan minotaurin kohtaamisesta, vaikkakin uudet tekstit vaikuttivat vähän hutiloiduilta. Ei tarinan kannalta, vaan kirjoitusvirheiden.
Edelleen odotan lisää. Jos sinulla on jonkinlainen suuri loppuhuipennos, niin älä herrajjeesus kiirehdi siihen, niin saat valtavan antikliimaxin lukijoille.
"Sotun sääntö numero kahdeksan: Ignooraa Remos aina."
-
Cor Leonis
- Viestit: 510
- Liittynyt: To 19.08.2010 12:39
- Paikkakunta: Kouvola
Re: Roland Blauenlaufel
Mukavaa luettavaa oli. Ainoa mikä jäi häiritsemään oli tuo seitsemäntuhatta miestä. Toi on aivan tajuton määrä miehiä. Riittääkö muka pääkaupungilta tuommonen määrä miehiä jahtaamaan petomiehiä Talabeclandin loputtomiin metsiin, jotka kumminkin kuhisevat petomiehiä? Ja sen kokoinen beastmen warherd joka pystyy tuollaisen joukkion voittamaan omasta tarkkaan vartioidusta ja hyvin varustellusta leiristä on jo todella harvinainen ja voimakas. Eipä semmosia ihan joka puskassa ja metikössä hypi. Luonnollinen selitys tuolle määrälle miehiä olisi se, että he tiesivät petojoukkion laajuudesta ja lähettivät paljon miehiä perään. Miksei sitten osattu olla varovaisia, jos vastustajan vahvuus tiedettiin?
Luulisi myös vartioinnin olevan erityisen tarkkaa leirissä , kun kerran joukkoja oli myös väijytetty vähän aikaa sitten. Eipä mulla muuta.
Luulisi myös vartioinnin olevan erityisen tarkkaa leirissä , kun kerran joukkoja oli myös väijytetty vähän aikaa sitten. Eipä mulla muuta.
Pora on miehen sielu.
Re: Roland Blauenlaufel
Kiitän jälleen kerran rakentavasta palautteesta!
Remos, en ottanut mallia kyseisen kuvan henkilöltä. Paremmin Hansin viiksiää kuvaisivat sanat ohuet ja lyhyet.
Tiedän, että miekan "koteloa" kutsutaan huotraksi, ja harkitsinkin sen sanan käyttämistä, mutta vaihdoin sen sitten "koteloon". Syystä tai toisesta.
Ja olet oikeassa myöskin vesileilistä. Sekä siitä, että tekstini on hutiloitua. Tuli kirjoitettua huterasti ja nopeasti nuo osat, vaikka en nyt osaa syytä sanoa. Tulevaisuudessa tarkistan (ja tarkistutan) tekstini tarkemmin.
Cor Leonis:
Seitsemäntuhatta miestä on toki suuri määrä, mutta onko se silti liikaa? Ottaen huomioon sen, että petomiehet ovat jo aiemmin tuhonneet yhden armeijan (johon Roland ennen kuului). Joten ei tässä mistään pienestä petojoukkiosta olekaan kyse? Varovaisia toki oltiin, ja vastustajan vahvuus pystyttiin arvioimaan aiempien tapahtumien perusteella. Mutta jos taistelua edeltävällä hetkellä huomataan, että miehiä on surmattu jo etukäteen, niin mitä asialle voi enää tehdä? Kai sellainen saakin hieman sekaannusta aikaan. Joukkomurhan laajuus toki tulee ilmi vasta myöhemmin.
Selitykseni eivät toki ole täysin vedenpitäviä, mutta toivottavasti kelpaavat ainakin toistaiseksi.
Remos, en ottanut mallia kyseisen kuvan henkilöltä. Paremmin Hansin viiksiää kuvaisivat sanat ohuet ja lyhyet.
Tiedän, että miekan "koteloa" kutsutaan huotraksi, ja harkitsinkin sen sanan käyttämistä, mutta vaihdoin sen sitten "koteloon". Syystä tai toisesta.
Ja olet oikeassa myöskin vesileilistä. Sekä siitä, että tekstini on hutiloitua. Tuli kirjoitettua huterasti ja nopeasti nuo osat, vaikka en nyt osaa syytä sanoa. Tulevaisuudessa tarkistan (ja tarkistutan) tekstini tarkemmin.
Cor Leonis:
Seitsemäntuhatta miestä on toki suuri määrä, mutta onko se silti liikaa? Ottaen huomioon sen, että petomiehet ovat jo aiemmin tuhonneet yhden armeijan (johon Roland ennen kuului). Joten ei tässä mistään pienestä petojoukkiosta olekaan kyse? Varovaisia toki oltiin, ja vastustajan vahvuus pystyttiin arvioimaan aiempien tapahtumien perusteella. Mutta jos taistelua edeltävällä hetkellä huomataan, että miehiä on surmattu jo etukäteen, niin mitä asialle voi enää tehdä? Kai sellainen saakin hieman sekaannusta aikaan. Joukkomurhan laajuus toki tulee ilmi vasta myöhemmin.
Selitykseni eivät toki ole täysin vedenpitäviä, mutta toivottavasti kelpaavat ainakin toistaiseksi.
Ihmisen elämässä on vain kaksi päivää joihin hän ei voi vaikuttaa:
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
Re: Roland Blauenlaufel
En olettanutkaan että viiksien takaa löytyisi tuollainen kuva, itselleni pamahti vain heti mieleen! : D
Ja jos sulla ei ole beettaajaa, niin itse pystyn varmastikin hoitamaan sitä hommaa ihan tässä aikani kuluksi kun koko kesän asustelen yksin keskellä ei mitään : D
Ja jos sulla ei ole beettaajaa, niin itse pystyn varmastikin hoitamaan sitä hommaa ihan tässä aikani kuluksi kun koko kesän asustelen yksin keskellä ei mitään : D
"Sotun sääntö numero kahdeksan: Ignooraa Remos aina."
Re: Roland Blauenlaufel
Se olisi hienoa, Remos!
Pistän aina vaikkapa YV:llä tekstini sinulle ennen julkaisemista. Mukavaa saada samantien asiantuntija beettaajaksi.
Kiitos sinulle tästä : D
Pistän aina vaikkapa YV:llä tekstini sinulle ennen julkaisemista. Mukavaa saada samantien asiantuntija beettaajaksi.
Kiitos sinulle tästä : D
Ihmisen elämässä on vain kaksi päivää joihin hän ei voi vaikuttaa:
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none
eilinen ja huominen
Victory needs no explanation, defeat allows none