Otteita Nuoren Sotilaan Elämästä, Osa 2

[Icingdeath]

Noniin, jatko "ON SE" sarjaan on valmis, ja pahoittelut niille, jotka toivoivat täysin rauhallista tarinaa, sillä edes minun mielikuvitukseni ei riitä 40k IG trilogian tekemiseen, jossa ei vaihdeta laukaustakaan tai sodita yhtään, sellaiset kunnianhimoiset hankkeet jätän The Captainille ja muille etevämmille. (Ja olen myös haaveillut aivan liian kauan kirjoittavani sota tarinan rivimiehen näkökulmasta super sankari soturin sijasta.)

Otteita Nuoren Sotilaan Elämästä
Osa 2

Yksi täräys tiputti jälleen korsun katosta niskaani kiviä ja soraa. ”Hitto, se osui lähelle!” Vieressäni istuva sotilas, George Brock karjaisi saadessaan suuremman kokoisen kiven niskaansa. Ahdas korsu oli pian täynnä kivi pölyä, ja kostea muta tahrasi heidän univormujaan. ”Hah, vihernahkojen tarkkuudesta ei kannata edes puhua.” luutnantti Daniel Midleson sanoi vitsikkääksi kuten aina, vaikka hänestäkin näki, että hän tiesi tilanteen olevan vakava. Örkkien hyökkäys oli alkanut muutama päivää sitten, ja nyt taistelu oli lukittunut epätoivoiseen asemasotaan. Heidät oli tuotu tänne tukijoukoiksi, sillä muutama päivää sitten vaikutti, kuin linja olisi murtumaisillaan. Heräsin mietteistäni raskaan kattoparrun rusahtaessa uhkaavasti jälleen yhden räjähdyksen seurauksena. ”Kaikki ulos!” luutnantti Midleson karjaisi. Nousin niin nopeasti kuin pystyin, vaikka viime juoksusta rasittuneet jalkani valittivatkin. Nostin kiväärini maasta ja nykäisin reppuni tiukemmin selkääni. Jouduin lähes konttaamaan päästäkseni ulos ahtaasta korsusta, ja muut olivat jo poistuneet edelläni.

Ilma oli sakeana savusta, ja ympärilläni kaikuivat räjähdykset, aseiden säksättävät äänet ja muiden sotilaiden tuskanhuudot. Seisoin noin kaksi metriä maan kamaran alla puusta ja metallista tehdyssä kapeassa juoksuhaudassa, ja toiset ihmiset juoksentelivat ympärilläni, kuka menossa omalle paikalleen linjassa, kuka kantoi haavoittuneita sairastupaan. Ilma oli sakeana pölystä ja savusta, ja silloin tällöin taivasta halkoi savujuova, jonka seurauksena maa järisi ja valtava ääni rääkkäsi tärykalvojani. Örkki tykistö ei välttämättä ollut tehokasta tai tarkkaa, mutta sen psykologinen merkitys oli hyvin suuri. Katselin ympärilleni savun keskeltä, yrittäen nähdä jonkun tutun kasvot, vaikka vain tietääkseni että hän on elossa, mutten huomannut ketään jonka olisin tuntenut. Äkkiä, kuulin kimeää kirkunaa taivaista. Jähmetyin äkillisen tilanteen yllättäessä, mutta sain kehoni toimimaan juuri viime hetkellä ja syöksyin maihin juuri raskaan räjähdyksen heittäessä kiviä niskaani kymmenien metrien päästä. Kuoleman pelko valtasi minut, enkä voinut liikkua vaikka kuinka yritin. Kaikki viimeisimmät tapahtumat palasivat päähäni yhtenä tulvana, ja mieleni teki jäädä vain siihen kyyhöttämään loppuuni asti. Äkkiä oli kuin olisin herännyt utuisesta unesta. Huomasin, että muut ryhmäni jäsenet olivat jo lähteneet seuraavalle pisteelle, ja että ahtaan kujan hyörinä oli lakannut kuin taikaiskusta. Olin aivan yksin. Pelko valtasi jälleen mieleni, joten käännyin ja lähdin juoksemaan kohti kujan toista päätä, kohti uutta etappia. Kohti tovereitani. Ja mahdollisesti kohti kuolemaa.

Äkkiä, jostakin maankamaran tasolta kuului huutoja ja tulitusta, ja kuollut keisarillisen kaartin sotilas tipahti juoksuhaudan pohjalle lähelle minua. Hän nosti kätensä maasta, kuin yrittäen tavoitella jotakin, mutta romahti sitten maahan, ja lopetti pian kaikenlaisen liikehdinnän. Katsoin kauhistuneena ylös, ja huomasin toisen sotilaan hyppäävän kuoppaan, ja kierähtäen tullessaan alas vaimentaakseen iskua. Hänen perässään hautaan yritti hypätä toinen, nuorempi sotilas, mutta juuri kun hän oli pääsemässä turvaan, hänen selkäänsä osui jokin. Hän hortoili muutaman askeleen kuin humaltuneena kivusta, kaatui sitten toisen polvensa varaan, ja tipahti pian viereemme kuoppaan. ”Ben! Lääkintämiehet!” Ensimmäisenä tullut mies karjaisi kujan toista päätä kohti. ”Mitä siellä tapahtuu?!” Kysyin häneltä, samalla heilauttaen reppuni olaltani. ”Pieni joukko vihernahkoja on päässyt lähelle hautaa! Ne yrittävät soluttautua hautoihin täältä, missä luulemme vaaran olevan pienin. Pääjoukko ei ole vielä lähtenyt niiden omalta puolelta, mutta on vain ajankysymys koska ne vyöryttävät meidät!” Mies huusi hysteerisenä. Hänen silmistään paistoi alaston pelko, ja hän yritti samalla puristaa toverinsa kylkeä molemmin käsin pysäyttääkseen verenvuodon. Kaivoin nopeasti repustani sidetarpeet, ja ojensin ne miehelle. ”Tee kiristysside! Menen hakemaan apua!” Sanoin hänelle, ja nousin jaloilleni lähteäkseni kohti kujaa, minne muut sotilaat olivat kadonneet.

Äkkiä, kuulin yläpuoleltamme ääniä, ja näin mustanpuhuvan hahmon jonkin matkan päästä haudasta. ”Täällä tarvitaan apua! Onko siellä lääkintämiestä?!” Huusin hahmolle, mutta sain vastaukseksi vain hiljaisuutta. Näin, kuinka hahmo nosti aseensa minua kohti. Silloin ymmärsin. ”Juokse!” Karjaisin toiselle sotilaalle joka ei ollut haavoittunut, ja nostin kiväärini, yrittäen saada varjoisen hahmon hollille. Haavoittumaton mies ei kuitenkaan noussut maasta kuten oletin, vaan jäi ällistyneenä katsomaan suuntaani, ihmetellen miksi hänen pitäisi juosta. kirosin itsekseni. Äkkiä, hahmo syöksähti sivulle, ja kiskoi jotakin vyöltään. Esine oli kuin nuija, ja suunnilleen nyrkkini kokoinen. Tajusin tilanteen, ja ammuin muutaman nopean laukauksen hahmoa kohti, ohi. Tajusin ajan käyvän vähiin, ja pinkaisin juoksuun kohti haudan kujan toista päätä. Hahmo heitti nuijamaisen esineen kujan vastakkaiseen päähän, ja syöksyin mahdollisimman nopeasti murskautuneen korsun oviaukkoon. Niiden parin, kohtalokkaan, kuluvan sekunnin ajan, minä pelkäsin. Enemmän kuin koskaan elämässäni. Suljin silmäni ja rukoilin. Tunsin ensin vain pienen tuulen puuskan ja näin välähdyksen, ja sitten räjähdyksen ääni täytti korvani. Minä avasin silmäni aivan selälleen. Noin kahden sekunnin ajan tutkiskelin aistejani, miettien osuiko minuun. Sitten kurkistin kujalle.

Näky sai minut vapisemaan. Muutaman metrin päässä oviaukosta makasi toinen sotilas, kuolleena. Örkkien karun, mutta tehokkaan kranaatin sirpaleet olivat tehneet miesparan vasemmasta kädestä ja takaraivosta silkkaa jauhelihaa, ja suuria terävänmallisia esineitä sojotti hänen selästään. Hän oli päässyt niin lähelle pelastavaa korsua, mutta ollut silti niin kaukana. Toinen, haavoittunut sotilas, joka oli sivussa nojaamassa seinään, valitti hieman tuskissaan. Katselin hänen ruumistaan tarkasti suojaisesta paikastani. Hän näytti ottaneen yhden sirpaleen jalkaansa, ja toisen olkapäähänsä, mutta selvinneen muuten vahingotta. Sitten kuulin sen. Kaksi kappaletta raskaita tömähdyksiä kujan päässä. En uskaltanut kurkistaa kulman takaa, vaikka kuinka yritin kasata itseäni. Yritin tasoittaa hengitykseni, mutta en mahtanut sille mitään. Tunsin kylmän hien valuvan pitkin otsaani, tuskallisen hitaasti, mutten uskaltanut pyyhkiä sitä pois. Sillä hetkellä tuntui, että pieninkin liike voisi saattaa koko örkki armeijan kimppuuni. Toivoin kuumeisesti, että joku olisi tullut apuuni. Brock, Al, luutnantti Midleson, Gallant, kuka tahansa, mutta tällä noin parinkymmenen metrin pätkällä oli kuoleman hiljaista. Ilmeisesti päätaistelu oli siirtynyt paljon kauemmaksi. Kuulin kulman takaa, lyhyen matkan päästä raivoisia murahduksia, ja haavoittuneen sotilaan valitusta. Sitten se saapui. Oudon lämmin tunne, joka otti minut täysin valtaansa. Se oli se piste, kun on niin lähellä kuolemaa, että on jo pelon tuolla puolen. Liikutin käteni hitaasti kohti pistooli koteloani, ja kun löysin sen, avasin sen hitaasti, ja vedin pistoolini. En ollut ikinä ennen ampunut örkkiä kohti. Tämä oli minun ”ensimmäinen kontaktini”. Kurkistin nopeasti kulman takaa, aivan hieman. Kaksi tummanvihreäihoista, noin kaksi metriä pitkää ja lihaksikasta olentoa seisoo kuolemaa tekevän sotilaan edessä nauraen hänelle. Ja toisella niistä oli kädessään rujo pistooli, jolla se osoitti miestä. Hitaasti ojensin pistoolini aseistettua hirviötä kohti, ja tunsin käteni vapisevan yrittäessäni saada olennon tähtäimeen. Hiki oli tehnyt käsistäni liukkaat, ja liipaisin lähes luisui sormeni alta. Vedin syvään henkeä, ja mietin nopeasti kaikkea, mitä mieleeni sattui. Sitten puristin liipaisinta.

Suuliekki ampaisi pistoolin päästä, ja ennen kuin aseenpamahdus edes ehti kuulua, toinen vihernahoista hätkähti kouristusmaisesti täysmetallivaippaisen luodin lävistäessä sen vatsan takaapäin. Otus tipahti toisen polvensa varaan, ja kaatui siitä maahan, mutta sen toveri kääntyi ympäri, ase valmiina. Hetken aikaa olin täysin lamaantunut. Kuulin naksahduksen aseeni heittäessä hylsyn ulos ja sitten metallisen äänen sen tipahtaessa maassa makaavalle kivelle. Tuo ääni soi päässäni yhä uudelleen ja uudelleen. Ensimmäinen elävä olento jota olin ampunut. Äkkiä palasin takaisin järkyttyneestä tilastani, ja tajusin toisen örkin tähtäävän minua kohti. Jäykistin nopeasti jälleen käsivarteni, suljin silmäni ja vedin liipaisinta. Yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes kuulin aseen naksahtelevan panosten loppumisesta. Hitaasti, avasin silmäni, ja katsoin huohottaen yhä seisovaa örkkiä, jonka vartalo oli täynnä luodin reikiä. Olento korahti, heilahteli hieman, pudotti aseensa kädestään, ja kaatui sitten selälleen maahan, henkeään haukkoen.

Oli hetken ajan kuin shokissa. En ollut ikinä ennen katsonut kuolevaa olentoa, en ihmistä enkä örkkiä, mutta olin silti kykenemätön säälimään vihernahkaista otusta, joka kamppaili maassa elämästään jokaisella hengen vedolla. Se oli outo… Ja pelottava tunne. Tiputin pistoolini mutaiseen maahan, ja polvistuin örkin lähelle, vain katsellakseni sitä. Otuksen suusta valui pieni verinoro, ja sen silmät olivat kiinni. Hetken kuluttua, se lopetti hengittämisen. Katsoin muutaman sekunnin olennon ruumista silmät lasittuneina. Tämä oli ensimmäinen otus jonka oli tappanut. Ensimmäinen murhaamani olento jonka kuolemaa pystyin tarkasti seuraamaan. Yritin hakea lohtua ajatuksista, että tämä otus olisi tappanut minut, jos en olisi ampunut sitä, mutta se ei lohduttanut yhtään. Vaikka otus olikin paha, se oli murha, samoin kuin toisen ihmisen tappaminen, sanoivat keisarin opetukset mitä vain julmista muukalaisolennoista. Näin kuinka pieni ryhmä sotilaita juoksi kulman takaa minua kohti. He olivat varmasti kuulleet laukauksien vaihdot täällä. Minun olisi luultavasti pitänyt kertoa heille, että örkkejä voi olla enemmän, mutten välittänyt siitä enää. Kävelin haavoittuneen sotilaan luokse. Asetin käteni hänen kaulalleen, vain todetakseen, että hän oli kuollut. Suuri haava hänen kyljessään oli vaatinut hänen henkensä. ”Hei! Sinä! Oletko haavoittunut?!” kuulin huudon läheltä takaani. En vastannut, istuin kuolleen sotilaan edessä vain hiljaa, samalla vilkuillen kahta muuta henkensä menettänyttä, maassa makaavaa asetoveriani. Tovereita, joita en ikinä oppinut tuntemaan. Sitten, ilman varoitusta, hirvittävä tunne hyökyi ylitseni. Olin avuton sen edessä. En voinut tehdä muuta kuin haudata kasvoni käsiini. Minä itkin. Itkin enemmän kuin koskaan ennen. Tunsin kuinka käsi laskeutui olalleni. ”Siihen turtuu aikanaan, poika. Kuolemaan turtuu aikanaan.” Takanani seisova vanhempi upseeri sanoi minulle hiljaa. Olin hetken hiljaa, kuin yksin suruni kanssa. Oli vain yksi sana, jolla pystyin vastaamaan hänelle.

”Ikävä kyllä.”


Kommentteja toivotaan, ja kyllä, olen katsonut ensimmäiseen -ja toiseen maailmansotaan perustuvia elokuvia aivan liikaa...

[Andromedus]

Toi oli tosi hyvä. Jatkoa vaan toivotaan ja taisteluun marssitaan(tuli vaan mieleen toi lause).
Tosi hyvin kuvattu ja nnäin tapahtumat sieluni silmin.

[Fire_Heart]

okei okei sä olet taisteluttoman tarinan mestari

[Asavarkull]

Siis taas aivan loistolaatua tuleekos tähä viel jatkoa? (tyhmä kysymys)

[Zyder]

Oli kyllä mukavaa luettavaa. Ei mitään mättöä, vaan loistavaa kuvailua. Todella hyvää työtä.

[Adanedhel]

toihan oli liikuttavaa.... Ja surullista,sekä samalla loistavaa tekstiä....

[IG Trooper]

Mahtava!

[Bonehead]

Sanalla sanoen loistava. Toivon mukaan saamme kuulla lisää näitä tarinoita.

[LAndE]

Loistavaa ja ei tääkään ollut hirveä mättö tarina vaan tässä oli tietenkin sellanen iso sota taustalla, mutta tässä oli enemmän esillä tämän yhden sotilaan sota kahta pahaa örkkiä vastaan ja hänen tunteistaan.

[Icingdeath]

Siis taas aivan loistolaatua tuleekos tähä viel jatkoa? (tyhmä kysymys)

Kyllä, saatte vielä jatkoa ainakin yhden osan, joskin en ole varma teenkö vielä neljännen osan vai siirrynkö suoraan uusiin haasteisiin. Minua on aina kiinnostanut kirjoittaa mahdollisimman monipuolisesti eri aiheista. Ehdotuksia uudelle tarinalle saa antaa, jos haluaa (En puhu juonesta, vaan vain ideasta, kuten: "Sankari tarina örkkien näkökulmasta" )

Niin ja pitäisi vielä viimeistelläkkin tuo Aseveljet osa 3 :?

[LAndE]

Kumman tarinan teet? Vaihatko Fantasyyn vai pidätkö scifissä?

[Icingdeath]

Kumman tarinan teet? Vaihatko Fantasyyn vai pidätkö scifissä?

Pelaan molempia, pidän molemmista, ja olen kirjoittanut aikaisemmin tarinoita molemmista, joten ei sillä väliä

[Skavengeneral]

Ah, niin kaunista ja niin traagista, nyyh nyyh yhyyy... Se oli hienoa.

Kommentteja toivotaan, ja kyllä, olen katsonut ensimmäiseen -ja toiseen maailmansotaan perustuvia elokuvia aivan liikaa...

Ja minä kun luulin että minulla alkoi päässä viirata kun Saving private Ryan-elokuvan ja Wolfenstein -- Enemy territory-pelin kohtaukset lupesivat pyörimään päässäni. Aloin jostain syystä kuvittelemaan örkit natseiksi (mistäköhän johtuu).

EDIT:Muokattua quotea muutama kerta

[Andromedus]

Just siistii, siis sun pitäis tehdä oma kirja joka möisi miljoonia plekästään suomessa! Siis mahtavaa! Bravo!

[Guardsman]

Kuule, parempaa saa hakea. Pidin myös siitä ykkös versiosta, mutta tällä tavalla kuvattu toiminta on juuri sitä mitä pitää olla. Jos osallistut siihen kirjoitus kilpailuun, niin sulla on hyvät mahikset voittaa se. Lisää saa tehdä tämmösiä, anna mennä!

[Andromedus]

Joo tuolla tavalla toiminta pitää juuri kuvata. Mutta jos teet pitemmän version niin tohon alkais kyllästymään kun se aina kohottaisi hikisen kätensä örkkiä kohti.