Tässä on Delilan tarinan viides ja viimeinen osa. Tätä ennen ovat ilmestyneet
Osa 1:Uusi alku
Osa 2: Paluu Commorraghiin
Osa 3:Colimarin tuomio
Osa 4: Hämähäkin verkko
Kiitos kaikille lukijoille, uudet (anti-)sankarit odottavat pääsyä maailmaan.
Verkko repeää (Delilan tarina, osa 5 - päätösjakso!)
-
The Captain
- Valvoja
- Viestit: 12979
- Liittynyt: Ke 07.08.2002 15:07
- Paikkakunta: Kouvola
-
The Captain
- Valvoja
- Viestit: 12979
- Liittynyt: Ke 07.08.2002 15:07
- Paikkakunta: Kouvola
Re: Verkko repeää (Delilan tarina, osa 5 - päätösjakso!)
Verkko repeää
Archon Delila tukisti vankiaan tämän paksuista mustista hiuksista. "Pian saan päästäsi toisenkin aseen itselleni", hän ilkkui ja taputti toisella kädellään vyöllä riippuvaa piiskaansa, joka oli tehty seitsemästä mustasta palmikosta. Blood Angel -kapteeni Simson vain tuijotti häntä paksujen kulmiensa alta; hän oli jo kauan sitten lakannut välittämästä kauniin ja kauhean vangitsijansa pilkasta. Aluksi, kuukausia sitten, hän oli toivonut nopeaa kuolemaa. Nyt hän rukoili vain, että saisi iskeä yhden iskun tuohon pirullisesti hymyilevään naamaan.
Hän oli menettänyt ajantajunsa. Hän oli ollut kahlehdittuna adamantiittikahlein Delilan luolan, Lukinpesän, keskimmäiseen kivipilariin ikuisuuden. Hän oli viettänyt suuren osan ajasta transsissa, joten hän oli ollut vain hämärästi tietoinen ympäröivistä tapahtumista. Hän oli kuitenkin ollut vangittuna jo kuukausia; hänen hiuksensa olivat kasvaneet taas pitkiksi, mutta samalla oli kasvanut Delilan mahti. Hänet oli tuotu tyhjään luolaan, mutta nyt luola kuhisi elämää. Kymmeniä mustia eldareita ja tuhansia erirotuisia orjia kiiruhti ympäriinsä, edelliset yleensä vartioiden jälkimmäisiä. Simson tajusi, että jotakin suurta oli tekeillä, koska Delila oli käynyt kiduttamassa häntä vain harvoin viime aikoina.
***
Delila polvistui Lukkikuningattaren alttarin ääreen puristaen kädessään yhä sykkivää sydäntä, jonka oli repinyt uhrinsa rinnasta. Uhri oli ollut nuori eldar-nainen, mahdollisimman arvokas uhri hänen mustalle valtiattarelleen. "Ratkaisun hetki lähestyy, Kuningatar", Delila mumisi. "Siunauksesi on meille nyt ehdottoman tärkeää. Auta meidät voittoon, tai kaikki, mitä olet tehnyt lastesi vuoksi, valuu hukkaan. Ikuinen kuolema on totisesti perivä meidät kaikki!"
Sinun on vain luotettava, Delila.
Luotettava. Käsite oli mustalle eldarille niin absurdi, että hän lähes purskahti nauramaan. Arvellen, että Lukkikuningatar ei kuitenkaan arvostaisi ironiaa, nainen kuitenkin hillitsi itsensä poistuessaan alttarikammiosta.
Luotettava. Delila pudisteli päätään. Hänen maailmansa oli todellakin menossa sekaisin.
***
Väreilevä portti repesi kahden todellisuuden väliin, ja homonculus Caine viittasi Ikuisen kuoleman salaseuran sotureita astumaan sen läpi. Dracon De'Sire kuitenkin ärähti herralleen, Archon De'Athille: "Entä, jos homonculus johtaa meidät sittenkin ansaan? Ties mihin tuo portti vie meidät."
Caine nauroi kuivaa nauruaan. "Jos pelkäät noin kovasti, mikset käy itse katsomassa, onko toisella puolella ansa?" Naisen nenännyrpistys oli kerrassaan suloinen, Caine ajatteli. Toivottavasti hän jää eloon.
Dracon komensi porttia lähinnä seisovan soturin astumaan portista ja palaamaan heti kertomaan, mitä toisella puolella oli. Mies epäröi ensin, mutta ymmärrettyään, että kieltäytyminen merkitsisi kuolemaa vielä varmemmin kuin ansaan käveleminen, hän nyökkäsi ja katosi mustuuteen.
Vaikutti siltä kuin koko armeija pidättäisi hengitystään; ikuisuudelta tuntuvien sekuntien kuluttua mies kuitenkin palasi ja antoi merkin, että kaikki oli hyvin. Hän kertoi, että toisella puolella oli avara luola, johon koko neljäsataapäinen armeija mahtuisi kokoontumaan ennen hyökkäystä.
Archon De'Ath komensi soturinsa joukkue kerrallaan portin läpi harmitellen mielessään, ettei voinut lähettää häiveitä tiedustelemaan tunneleihin; häiveet olivat kieltäytyneet palvelemasta Ikuisen kuoleman salaseuraa enää, kun he olivat menettäneet liian monia veljiään näköjään hyödyttömissä tehtävissä.
Kurinalaiset soturit ja villit Wychit astelivat vuoron perään väreilevästä aukosta, ja De'Ath tunsi voitonriemunsa kasvavan jokaisen taistelua kohti marssivan soturin kadotessa näkyvistä. Pian koko armeija oli kulkenut portista; Ikuisen kuoleman salaseuran linnakkeessa seisoivat enää Archon, Dracon De'Sire, homonculus Caine ja tusinan verran incubuksia.
"Oletteko valmiit?" Archon kysyi, ja incubusten tuimat nyökkäykset nähtyään hän astui kaartinsa seuraamana portista.
***
Hävitys oli täydellistä. Luola näytti olevan täynnä kuolleita sotureita ja Wychejä. Kuolemaansa kävelleet mustat eldarit eivät olleet ehtineet reagoida lainkaan; heidät oli teurastettu kuin lampaat.
Archon De'Ath seisoi oman armeijansa jäännösten keskellä. Joka suunnassa näkyi vain häntä kohti suunnattuja aseita.
Portti, hän ajatteli hädissään ja loikkasi taaksepäin. Portti hänen takanaan oli sulkeutunut. Sen sijaan hän törmäsi Caineen, jonka käteen oli ilmestynyt pitkä käärmeen muotoinen putki. De'Ath syöksyi incubus-kaartinsa taakse suojaan, kun homonculus kohotti putken ja sihisevää happoa suihkusi incubusten päälle. Varjokilpi ja incubusten panssaroidut ruumiit suojasivat De'Athia pahimmalta, mutta happo sulatti tiensä läpi incubusten panssareiden, lihan ja luun. Puolet kaartista kaatui sanoinkuvaamattoman tuskan raastaessa heidän jokaista hermoaan. Loput saivat vastaansa Delilan incubus-kaartin.
Incubusten energia-aseiden iskeytyessä yhteen näiden rituaalisessa kamppailussa Archon De'Ath kohtasi vihollisensa, Archon Delilan. Mies paljasti pitkän, kapean miekkansa, jonka terää ympäröi rätisevä energiakenttä. Nainen heilautti lähes pilkallisella kädenliikkeellä auki seitsenpäisen ruoskansa.
Taistelijat iskivät. Miekka kohtasi ruoskan, ja aseet takertuivat toisiinsa. De'Ath potkaisi vastustajaansa vatsaan, mutta hänen saappaansa kärjessä oleva piikki kohtasi läpäisemättömän varjokilven, ja hän joutui sukeltamaan väistääkseen Delilan vasemman käden tikarin huitaisua. Hän jatkoi liikettään tekemällä kuperkeikan sivuttain ja nykäisemällä samalla aseensa vapaaksi. Salamannopeasti hän käänsi miekan suuntaa ja iski Delilaa kupeeseen. Jälleen hänen iskunsa kilpistyi vastustajan varjokenttään. Delilan ruoskan seitsemän häntää iskivät seitsemästi De'Athin varjokenttään, ja se rätisi uhkaavasti.
Mies nousi jälleen jaloilleen ja perääntyi. Hänen olisi pysyteltävä hetki vihollisensa ulottumattomissa, jotta hänen oman kenttänsä generaattori saisi purettua ylilatauksensa tai se räjähtäisi. Miekka puolustusasennossa hän vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hänen incubuksensa taistelivat veljiään vastaan, mutta osapuolet olivat tasaväkiset. Todennäköisesti incubukset kuolisivat kaikki, ja vaikka joku hänen henkivartijoistaan selviäisikin lähitaistelusta, Delilan soturit ampuisivat hänet ennen kuin hän pääsisi auttamaan Archoniaan. De'Sire kamppaili näköjään Cainea vastaan. Archonin valtasi sanoinkuvaamaton raivo petturia kohtaan. Delilan soturit saisivat tappaa hänet, kunhan hän saisi sitä ennen iskeä pään irti homonculuksen luisuilta hartioilta. Mielipuolisen raivon vallassa hän hyökkäsi Delilaa vastaan. Hän iski kerran, toisen kerran, kolmannen, ja pakotti Delilan perääntymään. Nainen torjui taitavasti hänen iskujaan, mutta De'Ath oli yksi Commorraghin parhaista taistelijoista, ja Delilan varjokenttä joutui ottamaan vastaan iskun toisensa jälkeen. Naisen kasvoilta kuvastuva hämmästys sai Ikuisen kuoleman salaseuran Archonin painostamaan vastustajaansa entisestään. Tämä saisi huomata haukanneensa suuremman palan kuin pystyisi nielemään.
Delila perääntyi hitaasti kohti Cainea. De'Athin taito ja raivokkuus olivat yllättäneet hänet, mutta hän alkoi päästä perille vastustajansa hyökkäyskuviosta. Oikealla hetkellä hän vangitsisi taas vastustajansa aseen ruoskallaan ja antaisi homonculuksen hoitaa loput. Kunpa tämä vain lakkaisi leikkimästä naispuolisen Draconin kanssa.
Caine tuntui vaistoavan emäntänsä ajatukset. Hän torjui De'Siren miekan sivalluksen oikealla saksikädellään ja tempaisi aseet ylös. Samalla hänen vasen kätensä tarttui vyöllä olevaan neulaan ja sinkosi sen Draconin kaulaan. Naisen kurkusta pääsi tukahtunut korahdus, kun Cainen myrkky tunkeutui hänen suoniinsa. Hänen viimeinen ajatuksensa oli helpotus siitä, että kuoleminen ei sattunut kovin paljon.
Delila olisi pian haluamassaan paikassa. Caine kiersi jo asemiin hänen oikealle sivustalleen. Nainen painoi vielä yhden annoksen taisteluhuumetta suoneensa ja valmistautui iskemään. Samassa hän kompastui ruumiiseen. Tavallisesti hän olisi saanut tasapainonsa takaisin sekunnin murto-osassa, mutta nyt hänen päässään tuntui kieppuvan outoja kuvioita, ja hän kaatui selälleen. Karjahtaen De'Ath loikkasi hänen ylleen ja kohotti miekkansa molemmin käsin.
Yhtäkkiä valtava epämuotoinen olento loikkasi hänen selkäänsä. Kahdeksan karvaista jalkaa kiertyivät hänen ruumiinsa ympärille, ja kaksi voimakasta kättä vangitsi hänen kätensä sivuille. Terävät hampaat alkoivat jäystää hänen hartiaansa; hidas, tasainen liike läpäisi suojakentän, joka oli suunniteltu pysäyttämään vain nopeat iskut.
Purema poltti hänen hartiaansa; olennon purema oli myrkyllinen! Epätoivon vimmalla De'Ath tempaisi itsensä vapaaksi hirviön otteesta ja paiskasi sen maahan. Hän kohotti miekkansa iskuun, mutta samassa hän tunnisti hirviön: piirteet olivat kammottavalla tavalla vääristyneet, mutta hän tunsi selvästi luutnanttinsa De'Monin kasvot. "Lisää pettureita!" Archon karjaisi. Hän tunsi poltteen leviävän hartiastaan muualle ruumiiseensa. Hänellä oli juuri ja juuri voimaa vielä yhteen iskuun, mutta hän tiesi, että se ei riittäisi läpäisemään Delilan varjokenttää, ja maassa uikuttava De'mon ansaitsi mieluummin elää vääristyneenä kuin saada vapahduksen kuolemassa.
Samassa hänen mieleensä juolahti kauhistuttava ajatus: entäpä, jos hämähäkki-De'Monin myrkky ei ollutkaan tappavaa vaan lamaannuttavaa. Hän jäisi julmimman kuviteltavissa olevan vihollisen vangiksi. Ennen kuin kukaan ehti estää, hän nosti miekkansa kärjen leukansa alle ja työnsi sen kärjen syvälle aivoihinsa.
Astarte auttoi kiroilevan Delilan jaloilleen. Hän oli itsekin haavoittunut, mutta huolehti silti ennemmin emännästään kuin siitä, että hänen sisälmyksensä pysyivät hädin tuskin paikoillaan. Delilan incubuksista vain kolme oli jäänyt eloon, ja kaikki olivat haavoittuneita. Muuten Lukkikuningattaren salaseura ei ollut kärsinyt juurikaan tappioita; vain yksi villisti tulittava Talos oli onnistunut surmaamaan neljä soturia ennen kuin oli itse suostunut kuolemaan.
Delila sadatteli hetken arvokkaan vangin pääsemistä hänen käsistään, mutta tyyntyi pian. Heidän tavoitteensa oli saavutettu, heidän vihollisensa oli murskattu. Tämän jälkeen jokainen salaseura Commorraghissa ottaisi heidät vakavasti. Kuolemanvakavasti.
”Etkö pelkää, että Vect kääntyy nyt meitä vastaan?” kysyi Astarte. ”Tuhoamalla hänen pahimman kilpailijansa olemme asettaneet itsemme asemaan, jossa hän pitää meitä uhkana.” Hän jätti sanomatta sen, minkä he molemmat tiesivät: että Mustan sydämen salaseuran rinnalla he olivat mitätön joukko, joka yritti esittää mahtavaa. Jos Asdrubael Vect haluaisi tuhota heidät, heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia.
Delila pudisti päätään. ”En usko, että Vect pitää meitä uhkana. Hän on nähnyt, mihin pystymme, ja hän tietää, että jos olisimme voineet tuhota hänet, olisimme tehneet sen. Ei, Vect on vanha kettu, jota ei saada ansaan, ja hän tietää myös, että kenelläkään Commorraghissa ei ole voimia avoimeen hyökkäykseen häntä vastaan.
***
Kapteeni Simson kohotti katseensa. Hän näki mustien eldareiden voitokkaan kulkueen, joka marssi tunneleista Lukinpesään. Hän kuuli naurua, laulua, juhlintaa. Hänen vangitsijansa ja kiduttajansa olivat jälleen menestyksekkäitä. Se sai hänet raivon valtaan.
Palatsin suojakenttä oli pettänyt. Viholliset tulvivat heidän kimppuunsa. Hänen veljensä olivat kaatuneet, ja hän piti viimeistä porttia yksin demonista vihollislaumaa vastaan. Hän oli kuolemanväsynyt, mutta tieto siitä, että hän yksin seisoi Keisarin ja Hänen vihollistensa välissä, antoi hänelle voimia jatkaa. Pian kaikki olisi ohi.
Hän ravisteli päätään niin, että paksut mustat kiharat hulmusivat. Nuo eivät ole minun muistojani, hän sanoi itselleen. Monisatapäinen joukko mustia eldareita oli kokoontunut luolan keskusaukiolle, aivan sen pylvään ympärille, jossa hän oli kahlittuna. Nämä eivät ole demoneita, hän muistutti itseään. Nämä ovat silti yhtä pahoja. Rakas Keisari ja Sanguinius, antakaa minulle voimaa.
Hän oli seissyt Keisarin rinnalla, kun he siirtyivät Vihollisen alukseen. Nyt hän huomasi olevansa yksin. Heidät oli petetty! Hän seisoi yksin aluksen käytävällä, joka oli yhtä vääristynyt kuin sen haltijan sielu. Paholaismaisia kasvoja, käsiä ja muita ulokkeita kasvoi visvaa tihkuvista seinistä, ovet muistuttivat valtavia kitoja, katosta valui jotakin tahmeaa hänen päälleen tahraten hänen punaisen kaapunsa ja valkoiset siipensä.
Lauma demoneita hyökkäsi hänen kimppuunsa. Hän pyyhkäisi ne pois tieltään ja jatkoi eteenpäin. Samassa hän tunsi jonkin tarttuvan itseensä takaapäin.
Archon Delila asteli lanteet keinuen kapteenin luo hymyillen alituista ivallista hymyään. Hän kantoi toisessa kädessään palmikkopiiskaansa, toisessa hänellä oli jykevät sakset, joita homonculukset arvatenkin käyttivät tavallisesti omiin tarkoituksiinsa. Simson tempoi kahleitaan, mutta tiesi sen turhaksi: vaikka hänellä olisikin mahtavat voimansa, hän ei siltikään pystyisi murtamaan adamantiittia.
”Parturoinnin aika, rakas vieraani”, Delila hyrisi. ”Ajattelin antaa hiuksesi palkinnoksi sille soturille, joka soluttautui Ikuisen kuoleman veljeskuntaan ja astui ensimmäisenä portista kertomaan, että kaikki oli hyvin toisella puolella. Ajan myötä aseistan kaikki upseerini samanlaisilla piiskoilla. Niistä tulee vielä salaseuramme tunnus.”
Demoniset kädet kurottuivat seinästä ja pitelivät häntä paikoillaan. Horus seisoi voimansa tunnossa hänen edessään salamakynsi paljastettuna ja tarjosi hänelle kahta vaihtoehtoa: elämä hänen rinnallaan tai kuolema.
Hän räpytteli näyn silmistään. Nytkö se alkoi? Tulisiko hän hulluksi näiden paholaisten kynsissä, vailla toivoa kuoleman suomasta vapahduksesta? Häntä eivät pidelleet demonien kynnet vaan murtumattomat kahleet. Delila tarttui hänen hiuksiinsa ja ojensi saksia.
Vihollisen takana hän näki joukon omia sotureitaan silvottuina ja häpäistyinä. Keisari oli luottanut tähän mieheen, ja hän oli pettänyt isänsä ja Keisarinsa. Hän oli pettänyt Imperiumin ja koko ihmiskunnan. Viha ja raivo vääristivät hänen enkelimäiset piirteensä, kun hän ponnisti voimansa äärimmilleen ja tempaisi itsensä irti häntä pitelevien käsien otteesta.
”SANGUINIUS!”
Karjaisu vavisutti koko luolaa, ja Delila kavahti kauhuissaan taaksepäin. Runneltu, mustatukkainen jättiläinen peittyi puhtaaseen valkoiseen valoon, ja mahtavat lihakset repäisivät adamantiittiset kahleet irti kalliosta. Archon oli näkevinään lumivalkoisten siipien levittäytyvän miehen selästä, kun tämä murskasi yhdellä huitaisulla kivipylvään, johon oli ollut kahlittuna.
Delila perääntyi hirviön tieltä, ja Astarte syöksyi suojaamaan emäntäänsä. Adamantiittikahleet aseenaan vihollinen hyökkäsi suoraan päin Incubus-mestaria ja iski molemmin käsin. Iskun voima oli niin suuri, että Astarten murskautunut ruumis lensi valtavan luolan toiselle puolelle. Oli kuin salama olisi iskenyt; luola vapisi, ja katosta alkoi sataa lohkareita.
Delila heitti sakset valoa hohtavaa vihollista päin. Ne kimposivat pois ja putosivat vaarattomina maahan. Hän otti annoksen taisteluhuumetta ja tunsi adrenaliinin virtaavan suoniinsa. Soturit olivat nostaneet aseensa ja ampuivat valtavaa, kirkkauteen verhoutunutta hahmoa. Turhaan.
Vihollinen perääntyi ja komensi demoninsa hänen kimppuunsa. Myrkylliset kynnet ja hampaat kilpistyivät hänen panssarinsa, jonka Keisari itse oli siunannut.
Äkillinen kipu pisti Delilan rintaa. Hänen sydämensä oli kuin tulessa. Hän horjahti taaksepäin ja pudotti aseensa. Hän näki suonien pullottavan kämmenselissään, ja korvissa jyskytti – hänen oman sydämensä lyönnit. Sitten maailma alkoi pyöriä, ja koko luola peittyi sumuun. Yliannos, hän ajatteli. Hänen olisi heti saatava vastalääkettä! Hän kääntyi juoksemaan kohti linnaketta, mutta hänen jalkansa pettivät, ja hän kaatui vatsalleen maahan.
Luola hänen ympärillään alkoi luhistua. Hänen uuden linnansa tornit kaatuivat rytisten, ja sotureita murskautui putoavien lohkareiden alle. Kaikki juoksivat paniikissa ympäriinsä. Kaikki paitsi Caine. Hän näki homonculuksen yhtä levollisen näköisenä kuin aina ennenkin ja kutsui tätä apuun. Hänen äänensä oli tuskin kuiskaus, mutta Caine kuuli sen. Hän kääntyi katsomaan Archoniaan ja hymyili. Sitten hän avasi portin väyläverkkoon. ”Hyvä ajatus, Caine”, Delila korisi, ”häivytään täältä.”
Caine kääntyi ja astui portin läpi. Sitten portti sulkeutui. Hetken Delila vain tuijotti perään, sitten hän tunsi epätoivon kyynelten vierivän poskiaan pitkin. Hän oli yksin, kaikkien hylkäämänä, ja kuolemanvaarassa. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti hetken. Sitten viiltävä kipu hänen rinnassaan palautti hänet järkiinsä. Vaivalloisesti hän kohottautui kyynärpäidensä varaan ja lähti ryömimään kohti lähintä luolan uloskäyntiä.
Jokainen liikahdus sai hänen rintansa räjähtämään. Hän ei ollut päässyt metriäkään edemmäs, mutta tuntui siltä, että hän oli raahautunut jo tuntikausia. Ei hyödytä, hän ajatteli. Tässä kunnossa en jaksa enää yhtään pidemmälle. Lepään hetken ja jatkan sitten.
Delila, Lukkikuningattaren salaseuran Archon, painoi päänsä kylmälle kivilattialle ja antoi pimeyden tulla.
***
Ne harvat, jotka olivat päässeet pakoon luhistuvasta luolasta, kertoivat mahtavan valkosiipisen ja punakaapuisen enkelin ilmestyneen yhtäkkiä heidän keskelleen ja murskanneen kaiken tielleen sattuneen. Ilmestyksestä hohtava valo oli sokaissut heidät, ja heidän aseensa olivat olleet hyödyttömiä sitä vastaan. He olivat paenneet suin päin, ja sitten kaikki oli romahtanut. He olivat vain pyrkineet pakoon peläten, että enkeli seuraisi heitä käytäviin, mutta olentoa ei ollut sen koommin nähty.
***
Delila heräsi ja huomasi olevansa alasti. Se ei häirinnyt häntä, mutta hän huomasi olevansa aseeton. Se häiritsi häntä.
Hän oli pienessä kammiossa, jonka seinistä hohti kelmeää vihreää valoa. Kammion keskellä oli Lukkikuningattaren alttari, jonka päällä istui hahmo. Se oli hoikka ja muodokas eldar-nainen, jonka iho oli musta kuin yö ja hiukset valkeat kuin lumi. Hän oli pukeutunut läpikuultavaan vihreään kaapuun, johon oli kuvioitu hämähäkkejä erivärisistä jalokivistä. Hänen raajansa olivat raskaiden korujen koristamia, ja hänen päässään oli kruunu, jonka sakarat olivat hämähäkin pitkien raajojen kaltaiset. Delila tunsi kuningattarensa ja tiesi olevansa kuollut.
”Miksi teit tämän?” Delila huusi ilmestykselle. ”Me olimme voitokkaita, taistelimme ja uhrasimme sinun nimeesi, ja sinä autoit meitä!”
Sinä luotit minuun.
”Niin luotin.” Delilan ääni häipyi. Mikä idiootti hän olikaan ollut. Lukkikuningatar oli kaiken sen ilmentymä, mitä mustat eldarit edustivat. Hän oli ansainnut kuoleman.
Katso siis, kehen olet luottanut. Delilan silmien edessä hahmo alkoi kasvaa ja vääristyä. Sille kasvoi neljä kättä, joista kaksi päättyi valtaviin ravun saksiin. Sen päähän kasvoi pitkät, käyrät sarvet. Sen kasvot venyivät pitkäksi turvaksi, jonka molemmin puolin hehkui kaksi silmää kuin niiden takana olisi ollut itse helvetin tuli. Delila tunnisti Salaisuuksien vartijan olemuksen ja ymmärsi.
”Slaanesh.”
Eldareiden Suuri Vihollinen. Rotusi tuhoaja – ja luoja. Minun syntymäni jakoi rotusi kahtia. Minä loin mustat eldarit. Ilman minua sinuakaan ei olisi. Olet minulle henkesi velkaa, Delila, ja siksi minulla on oikeus riistää se sinulta takaisin, jos niin haluan.
”Niinhän olet tehnytkin!” Delila karjui demonille. ”Olen kuollut!”
Et ymmärrä, lapsi. Et ole velkaa vain elämääsi vaan myös sielusi.
Delila värähti. Mikään maallinen tuska ja kidutus ei vetänyt vertoja sille ainaiselle uhkalle, että Suuri Vihollinen saisi lopulta eldareiden sielut käsiinsä. Ikuinen piina helvetissä oli verrattomasti pahempaa kuin mikään mustien eldareiden uhrien kohtalo. Vai olisiko?
”Sinä loit meidät. Ehkä teit sen tarkoituksella, ehkä vahingossa, mutta me olemme syntyneet sinusta, ja se tekee meistä samanlaisia kuin sinä.”
Hirviö kallisti päätään. Mielenkiintoinen argumentti. Mihin tähtäät?
”Sinä et ole uhka meille. Sinä olet kohtalomme, kohtalo, jota vastaan olemme taistelleet kautta ajan ja avaruuden. Me olemme olleet typeryksiä. Me kuulumme sinulle.”
Yllätät minua, Delila. Ensimmäisenä rotusi joukosta sinä olet katsonut minuun ja nähnyt muuta kuin väistämättömän tuhon.
”Se johtuu siitä, että toisin kuin muut, minä olen palvellut sinua jumalanani. Olen palvellut sinua uskollisesti, ja olen vastakin palveleva sinua.”
Delila katsoi suoraan demonin silmiin ja sanoi: ”Minä olen sinun. Ruumiini ja sieluni ovat sinun. Ikuisesti.”
Archon Delila tukisti vankiaan tämän paksuista mustista hiuksista. "Pian saan päästäsi toisenkin aseen itselleni", hän ilkkui ja taputti toisella kädellään vyöllä riippuvaa piiskaansa, joka oli tehty seitsemästä mustasta palmikosta. Blood Angel -kapteeni Simson vain tuijotti häntä paksujen kulmiensa alta; hän oli jo kauan sitten lakannut välittämästä kauniin ja kauhean vangitsijansa pilkasta. Aluksi, kuukausia sitten, hän oli toivonut nopeaa kuolemaa. Nyt hän rukoili vain, että saisi iskeä yhden iskun tuohon pirullisesti hymyilevään naamaan.
Hän oli menettänyt ajantajunsa. Hän oli ollut kahlehdittuna adamantiittikahlein Delilan luolan, Lukinpesän, keskimmäiseen kivipilariin ikuisuuden. Hän oli viettänyt suuren osan ajasta transsissa, joten hän oli ollut vain hämärästi tietoinen ympäröivistä tapahtumista. Hän oli kuitenkin ollut vangittuna jo kuukausia; hänen hiuksensa olivat kasvaneet taas pitkiksi, mutta samalla oli kasvanut Delilan mahti. Hänet oli tuotu tyhjään luolaan, mutta nyt luola kuhisi elämää. Kymmeniä mustia eldareita ja tuhansia erirotuisia orjia kiiruhti ympäriinsä, edelliset yleensä vartioiden jälkimmäisiä. Simson tajusi, että jotakin suurta oli tekeillä, koska Delila oli käynyt kiduttamassa häntä vain harvoin viime aikoina.
***
Delila polvistui Lukkikuningattaren alttarin ääreen puristaen kädessään yhä sykkivää sydäntä, jonka oli repinyt uhrinsa rinnasta. Uhri oli ollut nuori eldar-nainen, mahdollisimman arvokas uhri hänen mustalle valtiattarelleen. "Ratkaisun hetki lähestyy, Kuningatar", Delila mumisi. "Siunauksesi on meille nyt ehdottoman tärkeää. Auta meidät voittoon, tai kaikki, mitä olet tehnyt lastesi vuoksi, valuu hukkaan. Ikuinen kuolema on totisesti perivä meidät kaikki!"
Sinun on vain luotettava, Delila.
Luotettava. Käsite oli mustalle eldarille niin absurdi, että hän lähes purskahti nauramaan. Arvellen, että Lukkikuningatar ei kuitenkaan arvostaisi ironiaa, nainen kuitenkin hillitsi itsensä poistuessaan alttarikammiosta.
Luotettava. Delila pudisteli päätään. Hänen maailmansa oli todellakin menossa sekaisin.
***
Väreilevä portti repesi kahden todellisuuden väliin, ja homonculus Caine viittasi Ikuisen kuoleman salaseuran sotureita astumaan sen läpi. Dracon De'Sire kuitenkin ärähti herralleen, Archon De'Athille: "Entä, jos homonculus johtaa meidät sittenkin ansaan? Ties mihin tuo portti vie meidät."
Caine nauroi kuivaa nauruaan. "Jos pelkäät noin kovasti, mikset käy itse katsomassa, onko toisella puolella ansa?" Naisen nenännyrpistys oli kerrassaan suloinen, Caine ajatteli. Toivottavasti hän jää eloon.
Dracon komensi porttia lähinnä seisovan soturin astumaan portista ja palaamaan heti kertomaan, mitä toisella puolella oli. Mies epäröi ensin, mutta ymmärrettyään, että kieltäytyminen merkitsisi kuolemaa vielä varmemmin kuin ansaan käveleminen, hän nyökkäsi ja katosi mustuuteen.
Vaikutti siltä kuin koko armeija pidättäisi hengitystään; ikuisuudelta tuntuvien sekuntien kuluttua mies kuitenkin palasi ja antoi merkin, että kaikki oli hyvin. Hän kertoi, että toisella puolella oli avara luola, johon koko neljäsataapäinen armeija mahtuisi kokoontumaan ennen hyökkäystä.
Archon De'Ath komensi soturinsa joukkue kerrallaan portin läpi harmitellen mielessään, ettei voinut lähettää häiveitä tiedustelemaan tunneleihin; häiveet olivat kieltäytyneet palvelemasta Ikuisen kuoleman salaseuraa enää, kun he olivat menettäneet liian monia veljiään näköjään hyödyttömissä tehtävissä.
Kurinalaiset soturit ja villit Wychit astelivat vuoron perään väreilevästä aukosta, ja De'Ath tunsi voitonriemunsa kasvavan jokaisen taistelua kohti marssivan soturin kadotessa näkyvistä. Pian koko armeija oli kulkenut portista; Ikuisen kuoleman salaseuran linnakkeessa seisoivat enää Archon, Dracon De'Sire, homonculus Caine ja tusinan verran incubuksia.
"Oletteko valmiit?" Archon kysyi, ja incubusten tuimat nyökkäykset nähtyään hän astui kaartinsa seuraamana portista.
***
Hävitys oli täydellistä. Luola näytti olevan täynnä kuolleita sotureita ja Wychejä. Kuolemaansa kävelleet mustat eldarit eivät olleet ehtineet reagoida lainkaan; heidät oli teurastettu kuin lampaat.
Archon De'Ath seisoi oman armeijansa jäännösten keskellä. Joka suunnassa näkyi vain häntä kohti suunnattuja aseita.
Portti, hän ajatteli hädissään ja loikkasi taaksepäin. Portti hänen takanaan oli sulkeutunut. Sen sijaan hän törmäsi Caineen, jonka käteen oli ilmestynyt pitkä käärmeen muotoinen putki. De'Ath syöksyi incubus-kaartinsa taakse suojaan, kun homonculus kohotti putken ja sihisevää happoa suihkusi incubusten päälle. Varjokilpi ja incubusten panssaroidut ruumiit suojasivat De'Athia pahimmalta, mutta happo sulatti tiensä läpi incubusten panssareiden, lihan ja luun. Puolet kaartista kaatui sanoinkuvaamattoman tuskan raastaessa heidän jokaista hermoaan. Loput saivat vastaansa Delilan incubus-kaartin.
Incubusten energia-aseiden iskeytyessä yhteen näiden rituaalisessa kamppailussa Archon De'Ath kohtasi vihollisensa, Archon Delilan. Mies paljasti pitkän, kapean miekkansa, jonka terää ympäröi rätisevä energiakenttä. Nainen heilautti lähes pilkallisella kädenliikkeellä auki seitsenpäisen ruoskansa.
Taistelijat iskivät. Miekka kohtasi ruoskan, ja aseet takertuivat toisiinsa. De'Ath potkaisi vastustajaansa vatsaan, mutta hänen saappaansa kärjessä oleva piikki kohtasi läpäisemättömän varjokilven, ja hän joutui sukeltamaan väistääkseen Delilan vasemman käden tikarin huitaisua. Hän jatkoi liikettään tekemällä kuperkeikan sivuttain ja nykäisemällä samalla aseensa vapaaksi. Salamannopeasti hän käänsi miekan suuntaa ja iski Delilaa kupeeseen. Jälleen hänen iskunsa kilpistyi vastustajan varjokenttään. Delilan ruoskan seitsemän häntää iskivät seitsemästi De'Athin varjokenttään, ja se rätisi uhkaavasti.
Mies nousi jälleen jaloilleen ja perääntyi. Hänen olisi pysyteltävä hetki vihollisensa ulottumattomissa, jotta hänen oman kenttänsä generaattori saisi purettua ylilatauksensa tai se räjähtäisi. Miekka puolustusasennossa hän vilkaisi nopeasti ympärilleen. Hänen incubuksensa taistelivat veljiään vastaan, mutta osapuolet olivat tasaväkiset. Todennäköisesti incubukset kuolisivat kaikki, ja vaikka joku hänen henkivartijoistaan selviäisikin lähitaistelusta, Delilan soturit ampuisivat hänet ennen kuin hän pääsisi auttamaan Archoniaan. De'Sire kamppaili näköjään Cainea vastaan. Archonin valtasi sanoinkuvaamaton raivo petturia kohtaan. Delilan soturit saisivat tappaa hänet, kunhan hän saisi sitä ennen iskeä pään irti homonculuksen luisuilta hartioilta. Mielipuolisen raivon vallassa hän hyökkäsi Delilaa vastaan. Hän iski kerran, toisen kerran, kolmannen, ja pakotti Delilan perääntymään. Nainen torjui taitavasti hänen iskujaan, mutta De'Ath oli yksi Commorraghin parhaista taistelijoista, ja Delilan varjokenttä joutui ottamaan vastaan iskun toisensa jälkeen. Naisen kasvoilta kuvastuva hämmästys sai Ikuisen kuoleman salaseuran Archonin painostamaan vastustajaansa entisestään. Tämä saisi huomata haukanneensa suuremman palan kuin pystyisi nielemään.
Delila perääntyi hitaasti kohti Cainea. De'Athin taito ja raivokkuus olivat yllättäneet hänet, mutta hän alkoi päästä perille vastustajansa hyökkäyskuviosta. Oikealla hetkellä hän vangitsisi taas vastustajansa aseen ruoskallaan ja antaisi homonculuksen hoitaa loput. Kunpa tämä vain lakkaisi leikkimästä naispuolisen Draconin kanssa.
Caine tuntui vaistoavan emäntänsä ajatukset. Hän torjui De'Siren miekan sivalluksen oikealla saksikädellään ja tempaisi aseet ylös. Samalla hänen vasen kätensä tarttui vyöllä olevaan neulaan ja sinkosi sen Draconin kaulaan. Naisen kurkusta pääsi tukahtunut korahdus, kun Cainen myrkky tunkeutui hänen suoniinsa. Hänen viimeinen ajatuksensa oli helpotus siitä, että kuoleminen ei sattunut kovin paljon.
Delila olisi pian haluamassaan paikassa. Caine kiersi jo asemiin hänen oikealle sivustalleen. Nainen painoi vielä yhden annoksen taisteluhuumetta suoneensa ja valmistautui iskemään. Samassa hän kompastui ruumiiseen. Tavallisesti hän olisi saanut tasapainonsa takaisin sekunnin murto-osassa, mutta nyt hänen päässään tuntui kieppuvan outoja kuvioita, ja hän kaatui selälleen. Karjahtaen De'Ath loikkasi hänen ylleen ja kohotti miekkansa molemmin käsin.
Yhtäkkiä valtava epämuotoinen olento loikkasi hänen selkäänsä. Kahdeksan karvaista jalkaa kiertyivät hänen ruumiinsa ympärille, ja kaksi voimakasta kättä vangitsi hänen kätensä sivuille. Terävät hampaat alkoivat jäystää hänen hartiaansa; hidas, tasainen liike läpäisi suojakentän, joka oli suunniteltu pysäyttämään vain nopeat iskut.
Purema poltti hänen hartiaansa; olennon purema oli myrkyllinen! Epätoivon vimmalla De'Ath tempaisi itsensä vapaaksi hirviön otteesta ja paiskasi sen maahan. Hän kohotti miekkansa iskuun, mutta samassa hän tunnisti hirviön: piirteet olivat kammottavalla tavalla vääristyneet, mutta hän tunsi selvästi luutnanttinsa De'Monin kasvot. "Lisää pettureita!" Archon karjaisi. Hän tunsi poltteen leviävän hartiastaan muualle ruumiiseensa. Hänellä oli juuri ja juuri voimaa vielä yhteen iskuun, mutta hän tiesi, että se ei riittäisi läpäisemään Delilan varjokenttää, ja maassa uikuttava De'mon ansaitsi mieluummin elää vääristyneenä kuin saada vapahduksen kuolemassa.
Samassa hänen mieleensä juolahti kauhistuttava ajatus: entäpä, jos hämähäkki-De'Monin myrkky ei ollutkaan tappavaa vaan lamaannuttavaa. Hän jäisi julmimman kuviteltavissa olevan vihollisen vangiksi. Ennen kuin kukaan ehti estää, hän nosti miekkansa kärjen leukansa alle ja työnsi sen kärjen syvälle aivoihinsa.
Astarte auttoi kiroilevan Delilan jaloilleen. Hän oli itsekin haavoittunut, mutta huolehti silti ennemmin emännästään kuin siitä, että hänen sisälmyksensä pysyivät hädin tuskin paikoillaan. Delilan incubuksista vain kolme oli jäänyt eloon, ja kaikki olivat haavoittuneita. Muuten Lukkikuningattaren salaseura ei ollut kärsinyt juurikaan tappioita; vain yksi villisti tulittava Talos oli onnistunut surmaamaan neljä soturia ennen kuin oli itse suostunut kuolemaan.
Delila sadatteli hetken arvokkaan vangin pääsemistä hänen käsistään, mutta tyyntyi pian. Heidän tavoitteensa oli saavutettu, heidän vihollisensa oli murskattu. Tämän jälkeen jokainen salaseura Commorraghissa ottaisi heidät vakavasti. Kuolemanvakavasti.
”Etkö pelkää, että Vect kääntyy nyt meitä vastaan?” kysyi Astarte. ”Tuhoamalla hänen pahimman kilpailijansa olemme asettaneet itsemme asemaan, jossa hän pitää meitä uhkana.” Hän jätti sanomatta sen, minkä he molemmat tiesivät: että Mustan sydämen salaseuran rinnalla he olivat mitätön joukko, joka yritti esittää mahtavaa. Jos Asdrubael Vect haluaisi tuhota heidät, heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia.
Delila pudisti päätään. ”En usko, että Vect pitää meitä uhkana. Hän on nähnyt, mihin pystymme, ja hän tietää, että jos olisimme voineet tuhota hänet, olisimme tehneet sen. Ei, Vect on vanha kettu, jota ei saada ansaan, ja hän tietää myös, että kenelläkään Commorraghissa ei ole voimia avoimeen hyökkäykseen häntä vastaan.
***
Kapteeni Simson kohotti katseensa. Hän näki mustien eldareiden voitokkaan kulkueen, joka marssi tunneleista Lukinpesään. Hän kuuli naurua, laulua, juhlintaa. Hänen vangitsijansa ja kiduttajansa olivat jälleen menestyksekkäitä. Se sai hänet raivon valtaan.
Palatsin suojakenttä oli pettänyt. Viholliset tulvivat heidän kimppuunsa. Hänen veljensä olivat kaatuneet, ja hän piti viimeistä porttia yksin demonista vihollislaumaa vastaan. Hän oli kuolemanväsynyt, mutta tieto siitä, että hän yksin seisoi Keisarin ja Hänen vihollistensa välissä, antoi hänelle voimia jatkaa. Pian kaikki olisi ohi.
Hän ravisteli päätään niin, että paksut mustat kiharat hulmusivat. Nuo eivät ole minun muistojani, hän sanoi itselleen. Monisatapäinen joukko mustia eldareita oli kokoontunut luolan keskusaukiolle, aivan sen pylvään ympärille, jossa hän oli kahlittuna. Nämä eivät ole demoneita, hän muistutti itseään. Nämä ovat silti yhtä pahoja. Rakas Keisari ja Sanguinius, antakaa minulle voimaa.
Hän oli seissyt Keisarin rinnalla, kun he siirtyivät Vihollisen alukseen. Nyt hän huomasi olevansa yksin. Heidät oli petetty! Hän seisoi yksin aluksen käytävällä, joka oli yhtä vääristynyt kuin sen haltijan sielu. Paholaismaisia kasvoja, käsiä ja muita ulokkeita kasvoi visvaa tihkuvista seinistä, ovet muistuttivat valtavia kitoja, katosta valui jotakin tahmeaa hänen päälleen tahraten hänen punaisen kaapunsa ja valkoiset siipensä.
Lauma demoneita hyökkäsi hänen kimppuunsa. Hän pyyhkäisi ne pois tieltään ja jatkoi eteenpäin. Samassa hän tunsi jonkin tarttuvan itseensä takaapäin.
Archon Delila asteli lanteet keinuen kapteenin luo hymyillen alituista ivallista hymyään. Hän kantoi toisessa kädessään palmikkopiiskaansa, toisessa hänellä oli jykevät sakset, joita homonculukset arvatenkin käyttivät tavallisesti omiin tarkoituksiinsa. Simson tempoi kahleitaan, mutta tiesi sen turhaksi: vaikka hänellä olisikin mahtavat voimansa, hän ei siltikään pystyisi murtamaan adamantiittia.
”Parturoinnin aika, rakas vieraani”, Delila hyrisi. ”Ajattelin antaa hiuksesi palkinnoksi sille soturille, joka soluttautui Ikuisen kuoleman veljeskuntaan ja astui ensimmäisenä portista kertomaan, että kaikki oli hyvin toisella puolella. Ajan myötä aseistan kaikki upseerini samanlaisilla piiskoilla. Niistä tulee vielä salaseuramme tunnus.”
Demoniset kädet kurottuivat seinästä ja pitelivät häntä paikoillaan. Horus seisoi voimansa tunnossa hänen edessään salamakynsi paljastettuna ja tarjosi hänelle kahta vaihtoehtoa: elämä hänen rinnallaan tai kuolema.
Hän räpytteli näyn silmistään. Nytkö se alkoi? Tulisiko hän hulluksi näiden paholaisten kynsissä, vailla toivoa kuoleman suomasta vapahduksesta? Häntä eivät pidelleet demonien kynnet vaan murtumattomat kahleet. Delila tarttui hänen hiuksiinsa ja ojensi saksia.
Vihollisen takana hän näki joukon omia sotureitaan silvottuina ja häpäistyinä. Keisari oli luottanut tähän mieheen, ja hän oli pettänyt isänsä ja Keisarinsa. Hän oli pettänyt Imperiumin ja koko ihmiskunnan. Viha ja raivo vääristivät hänen enkelimäiset piirteensä, kun hän ponnisti voimansa äärimmilleen ja tempaisi itsensä irti häntä pitelevien käsien otteesta.
”SANGUINIUS!”
Karjaisu vavisutti koko luolaa, ja Delila kavahti kauhuissaan taaksepäin. Runneltu, mustatukkainen jättiläinen peittyi puhtaaseen valkoiseen valoon, ja mahtavat lihakset repäisivät adamantiittiset kahleet irti kalliosta. Archon oli näkevinään lumivalkoisten siipien levittäytyvän miehen selästä, kun tämä murskasi yhdellä huitaisulla kivipylvään, johon oli ollut kahlittuna.
Delila perääntyi hirviön tieltä, ja Astarte syöksyi suojaamaan emäntäänsä. Adamantiittikahleet aseenaan vihollinen hyökkäsi suoraan päin Incubus-mestaria ja iski molemmin käsin. Iskun voima oli niin suuri, että Astarten murskautunut ruumis lensi valtavan luolan toiselle puolelle. Oli kuin salama olisi iskenyt; luola vapisi, ja katosta alkoi sataa lohkareita.
Delila heitti sakset valoa hohtavaa vihollista päin. Ne kimposivat pois ja putosivat vaarattomina maahan. Hän otti annoksen taisteluhuumetta ja tunsi adrenaliinin virtaavan suoniinsa. Soturit olivat nostaneet aseensa ja ampuivat valtavaa, kirkkauteen verhoutunutta hahmoa. Turhaan.
Vihollinen perääntyi ja komensi demoninsa hänen kimppuunsa. Myrkylliset kynnet ja hampaat kilpistyivät hänen panssarinsa, jonka Keisari itse oli siunannut.
Äkillinen kipu pisti Delilan rintaa. Hänen sydämensä oli kuin tulessa. Hän horjahti taaksepäin ja pudotti aseensa. Hän näki suonien pullottavan kämmenselissään, ja korvissa jyskytti – hänen oman sydämensä lyönnit. Sitten maailma alkoi pyöriä, ja koko luola peittyi sumuun. Yliannos, hän ajatteli. Hänen olisi heti saatava vastalääkettä! Hän kääntyi juoksemaan kohti linnaketta, mutta hänen jalkansa pettivät, ja hän kaatui vatsalleen maahan.
Luola hänen ympärillään alkoi luhistua. Hänen uuden linnansa tornit kaatuivat rytisten, ja sotureita murskautui putoavien lohkareiden alle. Kaikki juoksivat paniikissa ympäriinsä. Kaikki paitsi Caine. Hän näki homonculuksen yhtä levollisen näköisenä kuin aina ennenkin ja kutsui tätä apuun. Hänen äänensä oli tuskin kuiskaus, mutta Caine kuuli sen. Hän kääntyi katsomaan Archoniaan ja hymyili. Sitten hän avasi portin väyläverkkoon. ”Hyvä ajatus, Caine”, Delila korisi, ”häivytään täältä.”
Caine kääntyi ja astui portin läpi. Sitten portti sulkeutui. Hetken Delila vain tuijotti perään, sitten hän tunsi epätoivon kyynelten vierivän poskiaan pitkin. Hän oli yksin, kaikkien hylkäämänä, ja kuolemanvaarassa. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti hetken. Sitten viiltävä kipu hänen rinnassaan palautti hänet järkiinsä. Vaivalloisesti hän kohottautui kyynärpäidensä varaan ja lähti ryömimään kohti lähintä luolan uloskäyntiä.
Jokainen liikahdus sai hänen rintansa räjähtämään. Hän ei ollut päässyt metriäkään edemmäs, mutta tuntui siltä, että hän oli raahautunut jo tuntikausia. Ei hyödytä, hän ajatteli. Tässä kunnossa en jaksa enää yhtään pidemmälle. Lepään hetken ja jatkan sitten.
Delila, Lukkikuningattaren salaseuran Archon, painoi päänsä kylmälle kivilattialle ja antoi pimeyden tulla.
***
Ne harvat, jotka olivat päässeet pakoon luhistuvasta luolasta, kertoivat mahtavan valkosiipisen ja punakaapuisen enkelin ilmestyneen yhtäkkiä heidän keskelleen ja murskanneen kaiken tielleen sattuneen. Ilmestyksestä hohtava valo oli sokaissut heidät, ja heidän aseensa olivat olleet hyödyttömiä sitä vastaan. He olivat paenneet suin päin, ja sitten kaikki oli romahtanut. He olivat vain pyrkineet pakoon peläten, että enkeli seuraisi heitä käytäviin, mutta olentoa ei ollut sen koommin nähty.
***
Delila heräsi ja huomasi olevansa alasti. Se ei häirinnyt häntä, mutta hän huomasi olevansa aseeton. Se häiritsi häntä.
Hän oli pienessä kammiossa, jonka seinistä hohti kelmeää vihreää valoa. Kammion keskellä oli Lukkikuningattaren alttari, jonka päällä istui hahmo. Se oli hoikka ja muodokas eldar-nainen, jonka iho oli musta kuin yö ja hiukset valkeat kuin lumi. Hän oli pukeutunut läpikuultavaan vihreään kaapuun, johon oli kuvioitu hämähäkkejä erivärisistä jalokivistä. Hänen raajansa olivat raskaiden korujen koristamia, ja hänen päässään oli kruunu, jonka sakarat olivat hämähäkin pitkien raajojen kaltaiset. Delila tunsi kuningattarensa ja tiesi olevansa kuollut.
”Miksi teit tämän?” Delila huusi ilmestykselle. ”Me olimme voitokkaita, taistelimme ja uhrasimme sinun nimeesi, ja sinä autoit meitä!”
Sinä luotit minuun.
”Niin luotin.” Delilan ääni häipyi. Mikä idiootti hän olikaan ollut. Lukkikuningatar oli kaiken sen ilmentymä, mitä mustat eldarit edustivat. Hän oli ansainnut kuoleman.
Katso siis, kehen olet luottanut. Delilan silmien edessä hahmo alkoi kasvaa ja vääristyä. Sille kasvoi neljä kättä, joista kaksi päättyi valtaviin ravun saksiin. Sen päähän kasvoi pitkät, käyrät sarvet. Sen kasvot venyivät pitkäksi turvaksi, jonka molemmin puolin hehkui kaksi silmää kuin niiden takana olisi ollut itse helvetin tuli. Delila tunnisti Salaisuuksien vartijan olemuksen ja ymmärsi.
”Slaanesh.”
Eldareiden Suuri Vihollinen. Rotusi tuhoaja – ja luoja. Minun syntymäni jakoi rotusi kahtia. Minä loin mustat eldarit. Ilman minua sinuakaan ei olisi. Olet minulle henkesi velkaa, Delila, ja siksi minulla on oikeus riistää se sinulta takaisin, jos niin haluan.
”Niinhän olet tehnytkin!” Delila karjui demonille. ”Olen kuollut!”
Et ymmärrä, lapsi. Et ole velkaa vain elämääsi vaan myös sielusi.
Delila värähti. Mikään maallinen tuska ja kidutus ei vetänyt vertoja sille ainaiselle uhkalle, että Suuri Vihollinen saisi lopulta eldareiden sielut käsiinsä. Ikuinen piina helvetissä oli verrattomasti pahempaa kuin mikään mustien eldareiden uhrien kohtalo. Vai olisiko?
”Sinä loit meidät. Ehkä teit sen tarkoituksella, ehkä vahingossa, mutta me olemme syntyneet sinusta, ja se tekee meistä samanlaisia kuin sinä.”
Hirviö kallisti päätään. Mielenkiintoinen argumentti. Mihin tähtäät?
”Sinä et ole uhka meille. Sinä olet kohtalomme, kohtalo, jota vastaan olemme taistelleet kautta ajan ja avaruuden. Me olemme olleet typeryksiä. Me kuulumme sinulle.”
Yllätät minua, Delila. Ensimmäisenä rotusi joukosta sinä olet katsonut minuun ja nähnyt muuta kuin väistämättömän tuhon.
”Se johtuu siitä, että toisin kuin muut, minä olen palvellut sinua jumalanani. Olen palvellut sinua uskollisesti, ja olen vastakin palveleva sinua.”
Delila katsoi suoraan demonin silmiin ja sanoi: ”Minä olen sinun. Ruumiini ja sieluni ovat sinun. Ikuisesti.”
-
pronssikivi
- Viestit: 36
- Liittynyt: La 01.06.2002 19:16
.-
Brightstar
- Viestit: 1246
- Liittynyt: Su 15.12.2002 16:21
- Paikkakunta: Lahti
pakko sanoa että tarinan loppu oli aika yllätyksellinen. joku tulee vielä sanomaan että "ei ny yks blood angel captaini yht luolaa hajota yksi" mutta minä kyllä uskon siihen että sellainen pystyy siihen helposti blood ragen voimistamana.
mutta mitä tapahtui Delilalle? söikö Slaanesh hänet vaiko palkitsiko hän hänet jotenkin? ei olisi mikään ihme jos jossain warpissa syntyisi delilan näköinen daemonette...
mutta mitä tapahtui Delilalle? söikö Slaanesh hänet vaiko palkitsiko hän hänet jotenkin? ei olisi mikään ihme jos jossain warpissa syntyisi delilan näköinen daemonette...
GW:n kotisivut ovat kuin diablo: joka kerta kuin aloitat uuden seikkailun niin sinulle on luotu uusi sattumanvaraisesti tehty labyrintti missä vielä suurinosa poluista ei edes johda mihinkään...
-
The Captain
- Valvoja
- Viestit: 12979
- Liittynyt: Ke 07.08.2002 15:07
- Paikkakunta: Kouvola
Emme vastaa vielä tähän kysymykseen...Darkstar kirjoitti: mutta mitä tapahtui Delilalle? söikö Slaanesh hänet vaiko palkitsiko hän hänet jotenkin? ei olisi mikään ihme jos jossain warpissa syntyisi delilan näköinen daemonette...
-Miksi Jeesuksen ja Marian päät loistavat valoa?
-Niillä on suvussa halogeenejä.
-Niillä on suvussa halogeenejä.
Simsson kahleissa... Repii itsensä irti niin että mestan katto tulee muiden päälle...Darkstar kirjoitti:pakko sanoa että tarinan loppu oli aika yllätyksellinen. joku tulee vielä sanomaan että "ei ny yks blood angel captaini yht luolaa hajota yksi" mutta minä kyllä uskon siihen että sellainen pystyy siihen helposti blood ragen voimistamana.
Tuntien Raamattu-Simssonin tarinan, miten muutenkaan tuon olisi voinut lopettaa? Itseasiassa odottelinkin tuota jo jonkin aikaa...
Phil Kelly says "No!"
-
The Captain
- Valvoja
- Viestit: 12979
- Liittynyt: Ke 07.08.2002 15:07
- Paikkakunta: Kouvola
Jep. Kliseiden käyttö on paljon helpompaa kuin omien ideoiden keksiminen... Sitä paitsi se sopii GW:n tyyliin, niinhän nekin tekevät.Garoth kirjoitti: Simsson kahleissa... Repii itsensä irti niin että mestan katto tulee muiden päälle...
Tuntien Raamattu-Simssonin tarinan, miten muutenkaan tuon olisi voinut lopettaa? Itseasiassa odottelinkin tuota jo jonkin aikaa...
-Miksi Jeesuksen ja Marian päät loistavat valoa?
-Niillä on suvussa halogeenejä.
-Niillä on suvussa halogeenejä.
-
Fire_Heart
. Jos voisit pistää sen uudestaan tonne ku ei se linkkikään näyttäny toimii...-
The Captain
- Valvoja
- Viestit: 12979
- Liittynyt: Ke 07.08.2002 15:07
- Paikkakunta: Kouvola
Tännehän tulee uutta tavaraa kuin sieniä sateella, jos Delilan tarina on päässyt valumaan kadotukseen. Tiedä tuosta linkittämisestä, mutta voin kyllä yleisön pyynnöstä heittää tavarat uudemman kerran nettiin.Garoth kirjoitti:Näköjään foorumin autodelete hoitelee hommiaan. Nämä hyvät tarinat pitäisi kyllä saada säästettyä sellaiselta kohtalolta. Weekkis ehdotteli aikoinan näiden hyvien siirtämistä etusivulle linkin taakse. Vieläköhän moinen on mahdollista?
-Miksi Jeesuksen ja Marian päät loistavat valoa?
-Niillä on suvussa halogeenejä.
-Niillä on suvussa halogeenejä.