Valo Pimeydessä osa 3

[Icingdeath]

Olen ollut hieman poissakoneeltani, jonka takia minulla ei ole ollut mahdollisuutta kirjoittaa, mutta nyt kirjoitan kaikkiin kesken loppuneisiin tarinoihini jatkot valmiiksi. Eli tässä on kauan sitten aloitetun Mordheim tarinan viimeinen ja pisin osa. Ja nyt "Otteita Nuoren Sotilaan Elämästä" osa kolmosta ja "Ase Veljet" osa kolmosta viimeistelemään...


Valo Piemydessä
Osa 3



Teitä kohti saapuu joukko muukalaisia… He etsivät suojaa…

”Kerro mitä haluat herrani. Tuommeko heidän päänsä sinulle?”

Ei… Heillä on mukanaan erikoislaatuinen kivi… Voimakas kivi… Tahdon sen …

”Menemmekö etsimään heidät?”

Älkää… Minä johdatan heidät luoksenne…

”Tahtosi tapahtukoon, mestarini.”


”Meidän täytyy jatkaa eteenpäin! Ei ole toista yhtä turvatonta paikkaa kuin mordheimin kadut öisin! Jos emme liiku, Sigmar tietää mitä olentoja saamme kimppuumme!” Palkkasoturipäällikkö Dameros karjui väsyneille sotilaille, jotka yrittivät parhaansa mukaan liikkua nopeasti raunio kaupungin pimeillä kaduilla. Heillä ei ollut enää soihtuja, ja tie oli täynnä kaiken moista romua ja raunioituneiden talojen kappaleita, tehden kulkemisen erittäin vaivaloiseksi ja raskaaksi. ”Dameros, mistä luulet meidän löytävän suojaa tästä kirotusta kaupungista?” Reignhold, joukon ensimmäinen miekkamies ja Dameroksen hyvä ystävä kysyi häneltä huolestuneena. ”Me löydämme. Meidän on pakko löytää. Angelo ja muut haavoittuneet eivät kestä enää kauaa ellemme saa heitä jonnekin suojaan tältä piiskaavalta myrskyltä ja hoidettua heidän haavansa.” Dameros sanoi synkästi. Reignhold oli aikeissa vastata jotenkin, mutta vaikeni sitten tajutessaan palkkasoturi päällikön olevan oikeassa. Heidän oli pakko.

Tummanpuhuvaan asuun pukeutunut mies kiristi otettaan koirien talutus ketjuista niiden tempoessa villisti eteenpäin. ”Koirilla on vainu. He eivät pysty pakoilemaan Sigmarin oikeutta pitkään.” Mies sanoi tovereilleen, jotka olivat myös pukeutuneet mustiin kaapuihin. Heitä oli neljä, mutta heidän perässään kulki joukko sekalaisia kulkijoita ja uskonnollisia fanaatikkoja, jotka odottivat valppaina koska he pääsisivät murskaamaan kerettiläisten ja harhaoppisten kalloja, ja näin varmistamaan paikkansa Sigmarin rinnalla kuolemansa hetkellä. ”Me emme voi olla varmoja, mitä hirveyksiä tulemme kohtamaan heidät löydettyämme, veljet. Olkaa valmiina kaikkeen.” Yksi neljästä sanoi. ”Olet oikeassa, veli Lucious. Muutkin tässä kaupungissa majailevat voimat ovat varmasti ottaneet heidät silmäterikseen. Täytyy vain toivoa, että löydämme heidät ensin.” Ensimmäinen mustapukuisista miehistä sanoi enteellisesti, ja kiristi jälleen otetta hurjasti riuhtovista verikoirista.

Dameros tunsi päänsä sisällä oudon tunteen, aivan kuin hän olisi… Vaistonnut jotain. Hän pysäytti joukon käden liikkeellä, ja keskittyi tutkiskelemaan tunteitaan. ”Dameros, mitä nyt?” Reignhold kysyi, mutta Dameros vaimensi hänet yhdellä käden liikkeellä. Hän oli hetken hiljaa, ja puhui sitten. ”Etenemme tuonnepäin. Löydämme sieltä vanhan kirkon, ja haemme suojaa sieltä.” Useimmat joukon jäsenet olivat ihmeissään. Se reitti veisi heidät lähemmäs kaupungin pahamaineista keskustaa. ”Mistä äkkiä tällainen mielenmuutos?” Ensimmäinen miekkamies kysyi ällistyneenä heidän lähtiessään kävelemään kohti uutta reittiä. ”En minä tätä päättänyt. Jotenkin vain… Tunsin, että meidän on tehtävä näin. Kenties se on Sigmarin johdatusta.” Palkkasoturi päällikkö vastasi Reignholdille toiveikkaasti. ”Toivon totisesti että se oli Sigmarin johdatusta, sillä tässä kaupungissa hän ei ole ainut jumala, joka saattaa johdatella meitä, ja muiden tarkoitukset eivät ole välttämättä hyveellisiä.” Reignhold sanoi takaisin Damerosille. Dameros ei katsonut aiheelliseksi vastata, ja siirtyi joukon johtoon. ”`Kirotussa kaupungissa, Sigmarin selän takana, vallitsevat kaaoksen julmat jumalat, ja heidän palvelijansa tulevat repimään oikeamielisten ja pyhien miesten lihaa.`” Reignhold mutisi hiljaa erään tuomion profeetan sanoja itsekseen.

Kirkko oli vanha ja ränsistynyt kaksikerroksinen rakennus, jonka yksi torni oli revennyt irti ja tippunut kirkkomaalle. Maaperää synkensivät pystyyn kuolleet puut, ränsistyneet hauta kivet ja auki kaivetut haudat. Palkkasoturit saattoivat vain arvailla, olivatko ruumiinsyöjät tai muut ahnaat oliot häpäisseet haudat, vai olivatko kenties hautojen asukit kaivautuneet itse ylös kuopistaan. Yhtäkaikki, kirkkomaan tunnelma oli hyvin pelottava ja vakava, ja sotilaat odottivat epäkuolleen hirviön tai jonkin muun olennon vaanivan jokaisen seinän ja kivimuurin palan takana. Kuoleman löyhkä leijui ilmassa, ja useat sotilaat ihmettelivät keskenään ääneen, miksi heidän päällikkönsä oli tuonut heidät tähän karmivaan paikkaan. Siltikin, ainut palkkasotureiden pelkoa suurempi voima oli heidän luottamuksensa johtajaansa, joten he seurasivat aavistuksistaan huolimatta Damerosta kirkkoon.

Vanhan ja ränsistyneen kirkkorakennuksen ovi aukeni hiljaa narahtaen, ja sen toinen sarana oli irronnut ajan saatossa. Sisällä oli pilkkopimeää. Samalla hetkellä kun he astuivat huoneeseen, eltaantunut löyhkä täytti heidän sieraimensa. Jokin ei ollut kohdallaan. Dameros asteli pari askelta peremmälle huoneeseen, ja tarttui seinällä olevaan sammuneeseen soihtuun. ”Onko jollain tulukset?” hän kysyi sotureilta, ja yksi heistä kaivoikin laukustaan tulenteko välineet. Kuiva karahka leimahti liekkeihin helposti, ja aavemainen pimeys väistyi valon tieltä. Dameros asetti soihdun takaisin telineeseensä. Ensin hän tarkasteli silmillään nyt hieman valoisampaa huonetta, antaen silmiensä tottua heikkoon valoon. Äkkiä, hänen silmänsä laajenivat kauhusta. Hämmästyneitä huutoja kuului myös hänen seuraajiensa keskuudesta. Huoneen perällä lojui useita rääsyihin kiedottuja, verisiä ruumiita, joista jotkut olivat tuoreita, kun toiset taas olivat jo maanneet kauemman aikaa, josta todisteina olivat märkivä, irtoileva iho ja kuivuneeseen vereen jo peittyneet vaatteet. Vielä hirveämpi näky oli seinillä, joille joku oli piirtänyt uhriensa verellä epäpyhiä symboleita ja merkkejä. Jopa kokeneet sotilaat kalpenivat näyn edessä, vaikka olivatkin nähneet lähes kaikkea elämänsä aikana. Alaston pahuus huokui paikasta. Jopa kaikkein nuorimmat sotilaat aistivat sen ilmassa. Kaaos oli läsnä täällä.

”Herra, lähdetään pois tästä paikasta!” Yksi nuorista sotilasta sanoi hädissään kiskoen Damerosta hihasta. Poika oli peloissaan. Hetken Dameros harkitsikin vahvasti lähtemistä, mutta jotenkin hän ei voinut. Jokin hänen omassa ruumiissaan vastusti häntä. Hän ei voinut lähteä. ”Ei. Me jäämme.” Hän sanoi hiljaa pojalle, jonka naama vääristyi epäuskoiseksi vastauksen kuultuaan. Eihän heidän johtajansa oikeasti voinut harkita jäämistä! Dameros oli hetken hiljaa. Sitten hän kääntyi puhumaan koko joukolle. ”Me jäämme!” Hän toisti kuuluvalla äänellä miehille. Tämä aiheutti supinaa ja huudahduksia joukoissa, mutta Dameros vaimensi heidät päättäväisellä käden heilautuksella. ”Nostakaa nämä ihmisraukat ulos täältä!” Hän komensi miehiään, ja käveli häväistyjen ruumiiden luokse. ”Toivon tosiaan että tiedät mitä teet.” Reignhold, joka oli kävellyt hänen rinnalleen, sanoi ääni pahaa enteillen.

Muutaman tunnin kuluttua he olivat siivonneet ruumiit, ja asettaneet ne hellästi tyhjiin hautoihin kirkkomaalla. Dameroksen mukaan ruumiit ansaitsivat hautauksen pyhään maahan, olivat he keitä tahansa. Haavoittuneiden haavat oli nyt sidottu, ja heidän tilansa näytti hyvältä, jopa pahasti haavoittuneen Angelon. ”Kuka tällaista on voinut tehdä?” Dameros kysyi silmäillessään kattoon hiuksistaan kuin koriste-esineeksi ripustettua päätä jonka kalloon oli tungettu kynttilä. ”Jonkin kultin jäsenet, petomiehet, mutantit… Lista jatkuu loputtomiin. Mordheimissä jopa ihmiset voisivat harrastaa tällaisia… Jumalattomia menoja.” Reignhold sanoi synkästi. Dameros tiesi hänen olevan oikeassa, ikävä kyllä. Kirotussa kaupungissa kuka hyvänsä saattoi olla vihollisesi, eikä kukaan ollut luottamuksen arvoinen. ”Rogers, Highland, tutkikaa kirkon muut huoneet. Emme voi olla liian varovaisia.” Dameros sanoi kahdelle miekkamiehelle jotka seisoivat lähistöllä. Vaikka kirkko vaikutti autiolta, ulkonäkö voi pettää. He eivät saaneet tuudittautua turvallisuuden tunteeseen vaikka he olivatkin Sigmarin huoneen seinien sisäpuolella.

Vanhassa kirkkosalissa oli kuoleman hiljaista. Vanhoja puisia penkkirivejä peitti vuosien tomu, ja pöytä huoneen päässä oli hajonnut, ehkä vanhuuttaan. Edgar Highland katseli kattoa miettiväisenä. Siinä oli iso reikä, ja tähdet näkyivät siitä estotta. Siitä oli pitkä aika kun hän oli nähnyt taivaan viimeksi, sillä tämä kirottu kaupunki oli yleensä kietoutunut usvaan. ”Edgar, mitä sinä tuijotat? Eikös meidän pitäisi etsiä vihollisia tai jotain muuta huolestuttavaa?” Smith Rogers, miehen toveri, joka oli ollut tukimassa rukoushuonetta, kysyi. ”Tähdet näkyvät. Viime kerrasta on kauan.” Highland vastasi. ”Hah. Tässä kaupungissa kaikki kaunis ja hieno on vain huono merkki.” Rogers naurahti. Highland kääntyi mieheen päin vastatakseen, mutta äkkiä hän keskittyikin tuijottamaan Rogersin selän taakana olevaa ikkunaa, josta näkyi kirkkopihalle. ”Mitä nyt?” Rogers kysyi, aavistus huolestuneisuutta äänessään, ja kääntyi ympäri. Hänen silmänsä laajenivat. ”Sigmarin nimeen!” Mies karjaisi ja lähti juoksemaan varoittamaan muita.

Neljä mustanpuhuvaa hahmoa kävelivät päättäväisenä kohti kirkon ovea pihan halki. Lähes samanaikaisesti, kuin näkymättömästä merkistä, he pysähtyivät hetkeksi ja vetivät käsiinsä pistoolit. ”Minun voimani on oleva jokaisen sisällä joka uskoo minuun…” Ensimmäinen heistä sanoi hiljaa. ”…Ja minun miekkani syö syntistä lihaa ja verta.” Toinen jatkoi. ”Huuda minua avuksesi hädässä, ja minä luovutan sinulle voimani.” Kolmas sanoi. ”Sigmar!” Viimeinen heistä karjaisi koko sydämensä pohjasta kuin vastaukseksi toisen miehen lauseeseen ja potkaisi kirkon oven sisään. Samaan aikaan heidän perässään kävelevä sekalainen joukko yhtyi huutoon täydestä sielustaan.

”Valmiina.” Dameros sanoi hiljaa joukoilleen kuullessaan oven kaatuvan. He olivat vetäytyneet kappeliin nähtyään mahdollisten vihollisten lähestyvän, ja he olivat kaataneet kirkon penkit suojikseen. Kaikilla mahdollisilla sotilailla oli käsissään jouset, ja loput olivat valmiina heidän takanaan miekat käsisään. He eivät joutuneet odottamaan kauaa, sillä pian ovi paiskattiin auki, ja sisään huoneeseen astui neljä ihmistä pistoolit käsissään. Yhdellä miehistä oli toisessa kädessään kohden hurjan verikoiran talutusketjut. ”Keitä olette?!” Dameros huusi miehille. ”Me olemme pyhät lähettiläät, jotka niittävät syntisiä herran raivon voimalla.” Yksi mustapukuisista miehistä sanoi. ”Me olemme Sigmarin silmät ja miekka maan päällä.” Toinen täydensi ensimmäisen lausetta. ”Noidanmetsästäjiä. Fanaattisia hulluja.” Reignhold sanoi joukoille, ja tämä sai pyhien sotureiden silmät kapenemaan uhkaavasti. ”Mitä haette täältä? Etsikää mitä haluatte, emme aio asettua pyhien miesten tielle.” Dameros sanoi sovittelunhaluisesti. Heillä oli jo tarpeeksi haavoittuneita. ”Eipä siltä näytä.” Noidanmetsästäjä totesi tylysti antaen katseensa kiertää jousin aseistautuneissa sotilaissa, jotka tähtäsivät heitä yhä. Dameros viittoi miehiä laskemaan jousensa. ”Me tulimme hakemaan teitä.” Noidanmetsästäjä sanoi pahaenteisesti. Dameros yllättyi. ”Ja mikä on rikkeemme? Olemme Sigmariin uskovaisia, emme minkään kaaoksen kultin jäseniä!” Reignhold karjui miehille.
”Ette vaikuta uskovaisilta ainakaan eteisen merkkien perusteella.” Yksi miehistä sanoi pilkallisesti. ”Te olette koskeneet epäpyhään kiveen. Sielunne ovat saastuneet. Mutta onneksi pelastus on lähellä.” Yksi miehistä sanoi ennen kuin Dameros ehti vastata edelliseen syytökseen. Mies irvisti pahaenteisesti ja tähtäsi yhtä palkkasoturia pistoolillaan.


Aika on täysi, lapseni… Menkää, tuokaa minulle uhrini…

”Kirotut kuulevat tahtosi, herrani. He tulevat olemaan luonasi ennen aamunkoittoa.”


Dameros järkyttyi noidanmetsästäjän ampuessa yhtä hänen sotilaistaan pistoolilla aivan yllättäen. Luoti osui miestä olkapäähän, ja hänen kätensä meni aivan veltoksi hänen kaatuessaan lattialle. ”Suojaan!” Dameros karjasi, ja kaikki miehet kyyristyivät penkkien taakse noidanmetsästäjien aloittaessa hurjan ammuntanäytöksen pistooleillaan. Aina kun joku heistä ampui molemmat pistoolinsa tyhjiksi, he vetivät vain tyynesti esiin uudet viittojensa laskoksista. Kun tulitus oli tauonnut, joku sotilaista uskalsi nostaa päätään. Se oli viimeinen asia mitä hän näki enää ikinä suuren nuijan murskatessa hänen päänsä. Loput sotilaat olivat hetkessä jaloillaan ottamassa vastaan hurjistuneiden fanaatikkojen hyökkäyksen. Pyhien miesten voima oli käsittämätön, ja he olivat taistelussa täysin pelottomia, mutta Dameroksen joukot olivat paremmin koulutettuja ja kurinalaisempia, ja pääsivät voitolle uskonkiihkoilijoista.

Dameros katseli ympärilleen taistelun keskeltä, yrittäen löytää noidanmetsästäjät katseellaan, ja tavoitti heidät keskeltä taistelua. Vaaralliset soturit hakkasivat tieltään kaikki hänen miehensä jotka eksyivät heidän lähelleen, eikä edes mahtavimmista veteraaneista näyttänyt olevan heille tarpeeksi vastusta. Dameros joutui heräämään ajatuksistaan miekan viuhahtaessa hänen naamaansa kohti. Hän käytteli miekkaansa kuin kätensä jatketta, ja nosti sen salaman nopeasti naamansa suojaksi. Iskun voima töytäisi hänen oman miekkansa hänen naamaansa päin, mutta hän vain puri hampaansa yhteen ja sulki kivun ulos mielestään. Hän sylkäisi hieman verta suustaan lattialle, ja yllättäen heittikin miekkansa toiseen käteensä ja survaisi sen kohti vastustajansa vatsaa. Vaikka hänen vastustajansa yllättyikin, hän sai torjuttua iskun. Mutta juuri sitä Dameros oli odottanutkin. Miehen keskittyessä torjumaan hänen miekan iskuaan, Dameros löikin nyrkillään miestä kasvoihin. Dameros oli hyvin vahva ihmiseksi, ja iskun voima löi miehen heti maahan. Hänellä oli pieni hengähdystauko, jonka hän käytti tilanteen tarkkailuun. Heidän miehiään oli kuollut tai ainakin haavoittunut vakavasti kolme, mutta heidän vastustajiaan oli pystyssä enää muutama heidän johtajiaan lukuun ottamatta. Noidanmetsästäjät näyttivät epävarmoilta. Oli aika viedä taistelu heidän luokseen.

Noidanmetsästäjä Lucious tarkkaili juuri taistelua, joka näytti menevän huonosti heidän kannaltaan, kun äkkiä taistelun keskeltä yksi palkkasotureista syöksyi häntä kohti. Lucious tuhahti ylimielisenä. Näistä sotureista ei ollut vastusta heille, ja tämä alkoi käymään tylsäksi. Lucious asetti miekkansa ylimieliseen asentoon eteensä, samaiseen tapaan kuin keisarikunnan aateliset pitivät miekkaansa kaksintaisteluissa, ja laittoi toisen kätensä selkänsä taakse. Palkkasoturi syöksyi häntä kohti ja löi sarjan iskuja häntä päin. Lucious keskittyi torjumaan niitä, mutta hän ihmetteli miksei lyönneissä ollut yhtään voimaa. Äkkiä totuus läimäisi häntä naamaan kuin valkoinen hansikas. Mies ei edes yrittänyt! Valeiskuja! Silloin oli jo liian myöhäistä. Kun Lucious oli keskittynyt torjumaan edellisiä iskuja, mies oli salaa vetänyt hihastaan pienen veitsen, ja ennen kuin noidanmetsästäjä ehti reagoida, mies pyörähti selkänsä kautta ympäri ja löi veitsellään häntä käsivarteen. Lucious meni turraksi. Ei kivusta, vaan tästä uudesta, oudosta tunteesta. Hän oli aliarvioinut vihollisensa taidot ja yliarvioinut omansa.

Dameros ei hidastanut tahtia laisinkaan vaan potkaisi noidanmetsästäjää rajusti jalallaan ja lähetti hänet lattiaa pitkin saarnapenkkiä päin. Noidanmetsästäjä ei ollut vakavasti haavoittunut, mutta hän tuijotti Damerosta hämmästyneenä. ”Hyvin tehty, Dameros!” Hänen lähellään seissyt Reignhold sanoi torjuessaan jälleen yhden miekaniskun. Dameros. Tuo nimi kaikui Luciouksen päässä. Tämä mies oli siis heidän vihollistensa johtajansa! Lucious nousi täynnä uutta puhtia. Hän oli viimein kohdannut veroisensa vastustajan. Hän kiskaisi vyöltään pistomiekkansa ja otti toiseen käteensä tikarin. Tästä tulisi mielenkiintoista.

Noidanmetsästäjä hyökkäsi Dameroksen kimppuun hurjasti, lyöden samaan aikaan tikarillaan ja miekallaan pitkiä, teräviä iskusarjoja. Dameros pakotettiin puolustuskannalle, ja hänellä ei ollut aikaa vastahyökkäyksiin torjuessaan vihollisensa iskuja. Sitten hänen vastustajansa teki virheensä. Hän yritti korkeaa iskua terävän tökkäisyn sijaan. Silloin Dameros tarrasi vapaalla kädellään kiinni miehen ranteesta, yrittäen vääntää miekan pois hänen kädestään. Noidanmetsästäjä vastasi tökkäämällä Damerosta tikarillaan kylkeen. Dameros irvisti tuskasta ja hätkähti hetkeksi, mutta kieltäytyi päästämästä irti noidanmetsästäjän ranteesta. Lucious löi tikarillaan uudestaan Damerosta kylkeen, ja Dameros karjaisi kivusta. Dameros irvisti verenhimoisesti ja löi otsallaan noidanmetsästäjää naamaan. Lucious horjahti tasapainosta hetkellisesti, ja silloin Dameros löi häntä miekkansa kahvalla päähän. Lucious hoippui hetken, ja kaatui sitten polvilleen. Kaatuessaan hän mietti vain yhtä asiaa. Hänet oli voitettu taistelussa. Lucious oli tajuton ennen kuin osui maahan.

Reignhold katseli tilannetta rauhallisesti. Heidän vastustajistaan oli pystyssä enää yksi fanaattinen soturi ja kaksi noidanmetsästäjää. Äkkiä, ilman varoitusta, metallinen nuija löi häntä kipeästi vatsaan, ja hän taipui kaksinkerroin iskun voimasta. Ennen kuin hän pystyi reagoimaan, toinen nuija löi häntä selkään, ja hän kaatui lattialle. Kun hän kääntyi katsomaan vastustajaansa, hän oli varma että hän näkisi Soturipapin tai tuomionpäivänprofeetan tai muun noidanmetsästäjiä seuraavan uskonkiihkoilijan nuija kädessään, mutta siinä seisoikin punaiseen kaapuun pukeutunut soturi, käsissään kaksi metallista pamppua. Miehen puku oli täynnä piikkejä ja symboleita, ja hänen naamansa oli kalpea ja täynnä itse aiheutettuja viiltoja. Vaistomaisesti hän katsahti ympärilleen, ja näki samaisia sotureita kaikkialla taistelun keskellä. Miten he olivat päässeet näin lähelle heitä heidän huomaamattaan? Enempiä miettimättä hän torjui miekallaan kulttilaisen iskun ja karjaisi ”Varokaa! Täällä on kaaoksen koiria!”

Taistelevat osapuolet lopettivat lähes heti kamppailunsa, ja katselivat ympärilleen. Kaaoksen palvojia oli enemmän kuin palkkasotureita ja noidanmetsästäjiä yhteensä. Kuin taikaiskusta, molemmat osapuolet kääntyivät yhdessä kohtaamaan tämän uuden, pelottavan uhan. ”Tässä ovat oikeat kerettiläisesi! He ovat tehneet ne epäpyhät symbolit eteiseen, emme me!” Dameros karjui noidanmetsästäjien päällikölle taistelunäänien yli. ”Auttakaa meitä ajamaan heidät pois, ja saatatte jopa pelastaa sielunne!” Noidanmetsästäjien kapteeni huusi Damerosille takaisin. ”Saatatte.” Hän lisäsi vielä hiljaa lauseen perään kenenkään muun kuulematta ja hymyili pirullisesti.

Dameros löi jälleen yhden kirveenterän sivuun ja työnsi miekkansa syvälle yhden Synkkä Sielun rintaan. Kalpea ihminen, joka oli enemmänkin eläin, korahti ja kaatui lattialle verinoro suustaan valuen. Mutta vaikka hän oli lyönyt jo kaksi maahan, niitä riitti aina lisää korvaamaan kaatuneet. ”Dameros! Emme voita tätä näin! Näitä koiria on enemmän kuin hiisiä örkki armeijassa!” Regnhold huusi lyöden miekallaan taas yhden vastustajan maahan. Dameros tutki ympäristöä kuumeisesti yrittäen nähdä jotain ratkaisevaa. Äkkiä, hän tunsi hyökyvän pahuuden koskettavan häntä. Hän kääntyi ympäri, yrittäen löytää tunteen aiheuttajan. Silloin hän näki jotain. Kappelin takaseinällä oleva ovi.

Noidanmetsästäjä Damien tunsi myös jotain, muttei pahuutta vaan… Voimaa. Voimaa, jota hän vihasi yli kaiken. Huoneen kulmassa. Punaiseen kaapuun pukeutunut mies, kädessään jonkinlainen sauva, jonka kärjessä oli ihmisen pää. Maagisteri. Kaaoksen kulttien pappi, tai enemmänkin shamaani. Noita se oli, yhtä kaikki. Damien veti miekkansa ja lähti kävelemään hitaasti mutta varmasti velhoa kohti, lyöden kaikki tielleen tulevat kaaoksen palvojat ja pelottomat Synkkä Sielut nopeasti maahan.

Otus oli yli kaksi metriä pitkä, ja sen ruumis oli vääristynyt kuin rottamiehen käsitys wyrd-kiven nimestä. Lisäksi siinä, missä olisi pitänyt olla sen käsi, oli lähes sen ruumiin pituinen, piikikäs lonkero, joka näytti elävän omaa elämäänsä. Otuksen ihoon oli kirjoitettu epäpyhiä tekstejä miekan terällä, ja sen silmistä paistoi verenhimoisuus. Tämä oli voima, joka piti kaaoksen joukot yhtenäisinä. Todiste niiden jumalien mahdista. ”Juuri heidän uskoaan pitääkin ravisuttaa.” Dameros mietti juostessaan kohti hirmuista olentoa miekka kädessään. Otus ei edes huomannut häntä ennen kuin hän löi miekkansa väkivaltaisesti sen kylkeen, ja repäisi sen nopeasti irti, tehden suuren haavan. Otus karjaisi, ja Dameros joutui kauhukseen huomaamaan, että otuksen veri, jota oli joutunut hänen hihalleen, oli kuin alkemistien happoa. Se poltti hänen ihoaan ja lihaansa, ja pakotti hänet tarraamaan käteensä kivusta. Hirviö käytti sitä hyväkseen ja otti Damerosin miekkakädestä kiinni lonkerollaan. Suuret piikit tekivät syviä haavoja Damerosin käteen, mutta juuri kun hirviö oli lyömässä häntä valtavalla kourallaan, Reignhold syöksyi hänen tuekseen taistelun keskeltä ja löi otuksen lonkeron poikki. Mustaa verta roiskui lonkeron tyngästä, ja lattialle tipahtanut osa vääntelehti vieläkin. Hirviö karjaisi ja löi suuren kaaren kädellään, heittäen Reignholdin yhtä penkkirivistöä päin. nyt hirviö oli sivuttain Damerosiin nähden. Tämä oli hänen ainoa tilaisuutensa. Hän potkaisi haavoittumattomalla jalallaan hirviötä, ja kun se kääntyi katsomaan häneen, Dameros löi miekkansa syvälle sen kurkkuun. Otus korahti ensin, oksensi sitten hieman verta, tarttui kurkkuunsa, ja kaatui sitten lattialle suuren tömähdyksen saattelemana.

Damien, joka seisoi tapetun maagisterin ruumiin päällä, katsoi voitonriemuisena epäpyhän papin päätä, jonka hän oli irrottanut voitonmerkiksi. Silloin hän kuuli kovan rysäyksen, ja näki kaaoksen joukkojen taistelumielen katoavan. Dameros seisoi huoneen perällä kuolleen demoni otuksen ruumiin edessä mustasta verestä miekka märkänä. Aluksi kaaoksen soturit yrittivät jatkaa tappelemista, mutta vain hetken kuluttua lähes kaikki kaaoksen sotilaat pakenivat kirkosta, ja ne jotka jäivät, kaatuivat palkkasotureiden miekkojen alle. Taistelu oli ohi.

Muutaman tunnin kuluttua, kun noidanmetsästäjät olivat saaneet tajuttomat sotilaansa virkoamaan ja kuolleet kannattajansa kannettua kirkkomaalle, he keskustelivat synkästi, mitä palkkasotureille pitäisi tehdä. ”He ovat koskeneet epäpyhään kiveen! Tiedät mitä kirja sanoo siitä!” Lucious karjaisi Damienille raivoissaan. Hän halusi palavasti palauttaa kunniansa tappamalla Dameroksen ja hänen joukkonsa. ”Tiedät myös, mitä kirja sanoo Demonin kaatajista. He ovat nyt pyhiä miehiä, heillä on oikeus koskea kiveen.” Damien sanoi synkästi. päätös ei miellyttänyt häntäkään, mutta hän ei aikonut käydä Sigmarin opetuksia vastaan. Lucious huokaisi alistuneesti, ja kääntyi lähteäkseen. Sanaakaan palkkasotureille sanomatta koko noidanmetsästäjien joukko lähti kävelemään kirkon ovia kohti. ”Kenties tapaamme vielä joskus?” Damerus kysyi yllättäen synkältä noidanmetsästäjältä tämän kävellessä ohi. Vauhtiaan hidastamatta Damien vastasi. ”Soturipäällikkö Dameros, toivo sydämesi pohjasta etteivät tiemme enää ikinä kohtaa, sillä jos niin käy…”

”…Sinä päivänä taivaatkin tulevat itkemään.”



Juu, tästä tuli hieman hack/slashia... Kommentteja toivotaan.

[Icingdeath]

Ja pistän tähän vielä huviksi edelliset osat jos joku ei ole vielä lukenut ja haluaa lukea...

Valo Pimeydessä osa 1

Valo Pimeydessä osa 2

[Rokottaja]

Huh! Todella hienoa tekstiä. Kirkkoa onnistuit kuvaamaan todella hyvin. Pystyin sieluni silmin nähdä tuon karmivan paikan. Ihan kuin jostain kauhuromaanista (joita en ole yhtään lukenut).

[Bonehead]

Luin nuo kaikki tarinat ja ne olivat mielestäni loistavia. Tarinan kerronta oli sujuvaa ja juoni mukaansa tempaavaa. Pidin varsinkin uusimman osan kirkko kohtauksesta.

[Icingdeath]

Luin nuo kaikki tarinat ja ne olivat mielestäni loistavia. Tarinan kerronta oli sujuvaa ja juoni mukaansa tempaavaa. Pidin varsinkin uusimman osan kirkko kohtauksesta.

Kiitos palautteesta teille. Mitä tarkoitit tuolla "kirkko kohtauksella" ? Siis tarkoititko kirkossa vietettyä aikaa yhteensä, sen tutkimista, taistelua vai mitä?

[Bonehead]

Tarkoitin kaikkea kirkossa tapahtunutta. Juuri niin, kuin Teurastaja sanoi: Minäkin pystyin kuvittelemaan kirkon koko synkkyydessään. Tuleekos tälle muuten mahdollisesti vielä jatkoa?

[Icingdeath]

Tarkoitin kaikkea kirkossa tapahtunutta. Juuri niin, kuin Teurastaja sanoi: Minäkin pystyin kuvittelemaan kirkon koko synkkyydessään. Tuleekos tälle muuten mahdollisesti vielä jatkoa?

Mahdollisesti teen uuden trilogian tulevaisuudessa, vaikka tämä tarina loppuikin tähän. Tällä hetkellä olen työskentelemässä uuden sarjan parissa, joka senkin tapahtumapaikkana toimii mordheimin kaupunki. Joten tarkkailkaapa foorumia Palkkionmetsästäjä - trilogian varalta.

[Andromedus]

Hienoa tekstiä, tämän jälkeen on vielä mukavampi työskennellä kanssasi yhdessä Icingdeath. Odotan todella tuota palkkion metsästäjä triologiaa ja taidan laittaa koneelle koko Valo Pimeydessa trilogian.